Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
LAILA MEDINA
9 päivänä marraskuuta 2023 (1)
Yhdistetyt asiat C‑790/21 P ja C‑791/21 P
Covestro Deutschland AG
vastaan
Euroopan komissio (C‑790/21 P)
sekä
Saksan liittotasavalta
vastaan
Covestro Deutschland AG ja
Euroopan komissio (C‑791/21 P)
Muutoksenhaku – Valtiontuki – Saksa – Tiettyjen suurten sähkönkuluttajien hyväksi toteutettu tukijärjestelmä – Vapauttaminen verkkomaksuista vuosilta 2012 ja 2013 – Päätös, jolla tukijärjestelmä todetaan sisämarkkinoille soveltumattomaksi ja sääntöjenvastaiseksi ja maksetut tuet määrätään perittäväksi takaisin – Kumoamiskanne – Kanteen nostamisen määräaika – Tutkittavaksi ottaminen – Tuen käsite – Valtion varat – Veronluonteinen maksu tai muu pakollinen maksu – Varoihin kohdistuva valtion määräysvalta
1. Tämä ratkaisuehdotus on esitetty yhdistetyissä asioissa C‑790/21 P ja C‑791/21 P. Sitä on luettava yhdessä niin ikään tänään rinnakkaisissa valituksissa(2) esittämieni kolmen muun ratkaisuehdotuksen kanssa, jotka kaikki koskevat samaa valtiontukijärjestelmää. Covestro Deutschland AG (jäljempänä Covestro), joka on materiaaleja valmistava yritys, vaatii asiassa C‑790/21 P tekemässään valituksessa 6.10.2021 annetun tuomion Covestro Deutschland v. komissio (T‑745/18, EU:T:2021:644; jäljempänä valituksenalainen tuomio) kumoamista. Tällä tuomiolla hylättiin sen kanne, jolla vaadittiin kumoamaan tukiohjelmasta, jonka Saksa on myöntänyt peruskuormasähkön kuluttajille StromNEV‑asetuksen 19 §:n nojalla, 28.5.2018 annettu Euroopan komission päätös(3) vuosien 2012 ja 2013 osalta (jäljempänä riidanalainen päätös). Saksan liittotasavalta (jäljempänä Saksa) vaatii asiassa C‑791/21 P tekemässään valituksessa valituksenalaisen tuomion kumoamista. Komissio on tehnyt molemmissa edellä mainitussa asioissa liitännäisvalituksen, jossa se myös vaatii valituksenalaisen tuomion kumoamista.
I Asian tausta
2. Asian tausta on esitetty valituksenalaisen tuomion 1–22 kohdassa. Tässä ratkaisuehdotuksessa ne voidaan tiivistää seuraavasti.
A Verkkomaksujärjestelmä ennen riidanalaisten toimenpiteiden käyttöönottoa
3. Energiataloudesta annetun lain (Energiewirtschaftsgesetz), sellaisena kuin se on muutettuna energia‑alan säännösten tarkistamisesta 26.7.2011 annetulla lailla (Gesetz zur Neuregelung energiewirtschaftlicher Vorschriften),(4) mutta ennen sähkömarkkinoiden kehittämisestä 26.7.2016 annetulla lailla (Gesetz zur Weiterentwicklung des Strommarktes)(5) tehtyjä muutoksia, 21 §:ssä säädetään muun muassa, että verkkomaksujen on oltava kohtuullisia, syrjimättömiä ja avoimia ja perustuttava energiahuoltojärjestelmän tehokkaan toiminnan kustannuksiin.
4. Sähkön verkkomaksuista 25.7.2005 annetun liittovaltion asetuksen (Stromnetzentgeltverordnung)(6) 17 §:ssä määritellään laskentamenetelmä, jota verkonhaltijoiden on käytettävä yleisten maksujen määrittämiseksi ja joka perustuu muun muassa vuotuisiin verkon kokonaiskustannuksiin.
5. StromNEV 2005:n 19 §:ssä säädetään sellaisten käyttäjäryhmien, joiden kulutus‑ ja kuormitusprofiilit poikkeavat huomattavasti muiden käyttäjien kulutus‑ ja kuormitusprofiileista (ns. epätyypilliset käyttäjät), yksilöllisistä maksuista, joissa otetaan kustannuksia vastaavan hinnoittelun periaatteen mukaisesti huomioon näiden käyttäjien osuus verkkokustannusten vähentämisessä tai niiden kasvun estämisessä.
6. StromNEV 2005:n 19 §:n 2 momentissa otetaan käyttöön yksilölliset maksut kahdelle seuraavalle epätyypillisten käyttäjien ryhmälle: i) käyttäjät, joiden osuus huippukustannuksiin voi poiketa huomattavasti kaikkien muiden samaan verkkotasoon liitettyjen käyttäjien samanaikaisesta vuotuisesta huippukuormasta eli käyttäjistä, jotka kuluttavat sähköä järjestelmällisesti muulloin kuin huippukuormitusaikoina (jäljempänä antisykliset kuluttajat) ja ii) käyttäjät, joiden vuotuinen sähkönkulutus on vähintään 7 000 käyttötuntia ja yli 10 gigawattituntia (jäljempänä peruskuormasähkön kuluttajat).
7. StromNEV:n, sellaisena kuin se on muutettuna EnWG 2011:llä (jäljempänä StromNEV 2011), voimaantuloon saakka antisyklisiltä kuluttajilta ja peruskuormasähkön kuluttajilta perittiin yksilöllisiä maksuja, jotka laskettiin Bundesnetzagenturin (liittovaltion verkkovirasto, Saksa; jäljempänä BNetzA) kehittämällä ”fysikaalisen reitin menetelmällä”. Tässä menetelmässä otettiin huomioon näiden kuluttajien aiheuttamat verkkokustannukset; lisäksi kuluttajien oli maksettava vähintään 20 prosenttia julkaistusta verkkomaksusta (jäljempänä vähimmäismaksu). Viimeksi mainitulla taattiin verkon, johon nämä kuluttajat oli liitetty, käytöstä maksettava korvaus siinä tapauksessa, että fysikaalisen reitin menetelmällä lasketut yksilölliset maksut olivat olleet alemmat tai lähellä nollaa.
B Riidanalaiset toimenpiteet (vapautus ja lisämaksu)
8. StromNEV 2011:n, joka tuli voimaan 4.8.2011 ja jota sovellettiin 1.1.2011 alkaen (tämän säännöksen taannehtivan soveltamisen alkamispäivä), 19 §:n 2 momentin mukaan peruskuormasähkön kuluttajiin sovellettava yksilöllisiä verkkomaksuja koskeva järjestelmä poistettiin ja korvattiin täydellä vapautuksella velvollisuudesta maksaa verkkomaksuja (jäljempänä riidanalainen vapautus). Vapautus myönnettiin vasta, kun toimivaltainen sääntelyviranomainen (joko BNetzA tai asianomaisen osavaltion sääntelyviranomainen) oli varmistanut, että lakisääteiset edellytykset täyttyivät. Siirto‑ tai jakeluverkonhaltijat vastasivat tästä vapautuksesta sen verkon tason mukaan, johon edunsaajat oli liitetty. Antisyklisten kuluttajien yksilölliset verkkomaksut ja näiden kuluttajien velvollisuus maksaa vähintään 20 prosenttia julkaistusta verkkomaksusta jäivät voimaan.
9. StromNEV 2011:n 19 §:n 2 momentin kuudennen ja seitsemännen virkkeen mukaan siirtoverkonhaltijat velvoitettiin korvaamaan sähkön jakeluverkonhaltijoille (jäljempänä jakeluverkonhaltijat) riidanalaisesta vapautuksesta aiheutuneet tulonmenetykset, ja niiden oli tasoitettava vapautuksesta aiheutuneet kulut keskenään sähkön ja lämmön yhteistuotannosta 19.3.2002 annetun lain (Kraft‑Wärme‑Kopplungsgesetz)(7) 9 §:n mukaisella taloudellisella korvauksella, jotta kuhunkin kohdistuisi samansuuruinen taloudellinen rasite, joka laskettiin sen sähkön määrän perusteella, jonka kukin niistä toimitti verkkoonsa liitetyille loppukuluttajille.
10. Vuodesta 2012 alkaen BNetzA:n 14.12.2011 tekemällä päätöksellä (BK8‑11‑024; jäljempänä BNetzA2011‑päätös) otettiin käyttöön rahoitusjärjestelmä. Tässä järjestelmässä jakeluverkonhaltijat perivät loppukäyttäjiltä lisämaksun (jäljempänä riidanalainen lisämaksu), josta saadut tuotot siirrettiin siirtoverkonhaltijoille niiden riidanalaisesta vapautuksesta aiheutuneen tulonmenetyksen korvaamiseksi.
11. Siirtoverkonhaltijat määrittivät lisämaksun määrän vuosittain etukäteen BNetzA:n vahvistaman menetelmän perusteella. BNetzA vahvisti suoraan vuotta 2012, joka oli ensimmäinen vuosi, jona järjestelmä sovellettiin, koskevan määrän.
12. Näitä määräyksiä ei sovellettu vapautuksesta vuonna 2011 aiheutuneisiin kustannuksiin, joten kunkin siirto‑ ja jakeluverkonhaltija joutui vastaamaan vapautuksesta kyseisenä vuonna aiheutuneista tappioista.
C Riidanalaisten toimenpiteiden jälkeinen verkkomaksujärjestelmä
13. Komissiossa käydyn riidanalaiseen päätökseen johtaneen hallinnollisen menettelyn ollessa kesken riidanalainen vapautus todettiin ensin pätemättömäksi Oberlandesgericht Düsseldorfin (Düsseldorfin osavaltion ylioikeus, Saksa) 8.5.2013 ja Bundesgerichtshofin (ylin yleinen tuomioistuin, Saksa) 6.10.2015 antamilla ratkaisuilla. Tämän jälkeen vapautus peruttiin 1.1.2014 alkaen StromNEV‑asetuksella, sellaisena kuin se on muutettuna 14.8.2013 annetulla asetuksella, jolla muutetaan energialainsäädännön alan asetuksia (Verordnung zur Änderung von Verordnungen auf dem Gebiet des Energiewirtschaftsrechts).(8) Kyseisellä asetuksella otettiin uudelleen käyttöön fysikaalisen reitin menetelmällä lasketut yksilölliset maksut siten, että vähimmäismaksun sijasta sovellettiin kiinteitä maksuja, joiden sähkönkulutuksen perusteella määräytyvä suuruus oli 10, 15 tai 20 prosenttia yleisistä maksuista (verkon 7 000, 7 500 ja 8 000 käyttötunnilta vuodessa; jäljempänä kiinteät maksut).
14. StromNEV2013‑asetuksella otettiin käyttöön 22.8.2013 alkaen voimassa ollut siirtymäjärjestely, jota sovellettiin taannehtivasti peruskuormasähkön kuluttajiin, joille ei ollut vielä myönnetty riidanalaista vapautusta vuosilta 2012 ja 2013 (jäljempänä siirtymäjärjestely). Tässä järjestelmässä säädettiin fysikaalisen reitin menetelmällä laskettujen yksilöllisten maksujen ja vähimmäismaksun sijaan ainoastaan kiinteiden maksujen soveltamisesta.
II Oikeudellinen arviointi
15. Komissio esittää kahdessa identtisessä liitännäisvalituksessaan asioissa C‑790/21 P ja C‑791/21 P kolme valitusperustetta. Kaksi ensimmäistä ovat olennaisilta osin samat kuin ne kaksi valitusperustetta, joka on esitetty liitännäisvalituksissa asioissa C‑792/21 P–C‑796/21 P ja C‑800/21 P. Asiassa C‑790/21 P Covestro vetoaa neljään valitusperusteeseen. Saksa esittää asiassa C‑791/21 P yhden ainoan valitusperusteen. Unionin tuomioistuimen pyynnön mukaisesti tämä ratkaisuehdotus koskee kuitenkin vain komission liitännäisvalitusten ensimmäistä valitusperustetta (kumoamiskanteen tutkittavaksi ottaminen) ja Covestron kolmatta valitusperustetta, joka vastaa Saksan ainoaa valitusperustetta (siltä osin kuin ne koskevat edellytystä, joka koskee valtion varoilla toteutetun toimenpiteen olemassaoloa).
A Komission liitännäisvalitusten ensimmäinen valitusperuste: kumoamiskanteen tutkittavaksi ottaminen
1. Asianosaisten keskeiset lausumat
16. Komissio väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki valituksenalaisen tuomion 37–44 kohdassa oikeudellisen virheen tulkitessaan SEUT 263 artiklan kuudennessa kohdassa tarkoitettua julkaisemisen käsitettä laajasti. Komission mukaan unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta on ensinnäkin vastoin unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jossa unionin tuomioistuin rinnasti SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan ja SEUT 297 artiklan. Komission mukaan kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee, että kanteen nostamisen määräaika alkaa kulua julkaisemisesta ainoastaan, jos se on kyseisen toimenpiteen voimaantulon edellytys ja jos siitä määrätään itse EUT‑sopimuksessa. Toiseksi muodollisen tutkintamenettelyn päättämisestä tehdyn komission päätöksen julkaiseminen Euroopan unionin virallisessa lehdessä ei ole SEUT 297 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa tarkoitettua ”julkaisemista”. Se ei siis ole kanteen nostamisen määräajan alkamisajankohta. Kolmanneksi komissio esittää useita argumentteja, jotka sen mukaan tukevat sen tulkintaa SEUT 263 artiklan kuudennesta kohdasta, kuten kyseisen määräyksen systematiikka, asianosaisten prosessuaalisen yhdenvertaisuuden periaate tai kanteen nostamisen määräaikojen pakottavuus.
17. Saksa ja Covestro väittävät lähinnä, että unionin yleisen tuomioistuimen tulkinta SEUT 263 artiklan kuudennessa kohdassa tarkoitetusta julkaisemisen käsitteestä ei ole oikeudellisesti virheellinen.
2. Arviointi
18. On totta, että käytännössä, kuten nyt käsiteltävässä asiassa, valtiontuen saajille ilmoitetaan usein sellaisen komission päätöksen sisällöstä, jossa tukijärjestelmä todetaan sisämarkkinoille soveltumattomaksi ja sääntöjenvastaiseksi ja määrätään tuet perittäviksi takaisin, ennen kyseisen päätöksen julkaisemista Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Tämän päätöksen oikeusvaikutukset kohdistuvat tuensaajiin takaisinperintämenettelyssä, joka on toteutettava välittömästi kyseisen päätöksen tekemisen ja sen asianomaiselle jäsenvaltiolle tiedoksi antamisen jälkeen.
19. Komissio väittää, että näissä olosuhteissa ja toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisessa tuomiossa todennut, laskettaessa määräaikaa kumoamiskanteen nostamiselle huomioon on otettava se päivä, jona valtiontuen saaja sai tiedon riidanalaisesta päätöksestä, eikä päivä, jona se julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä. Komissio katsoo näin ollen, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt jättää Covestron kanne tutkimatta, koska se oli nostettu liian myöhään.
20. Ehdotan, että komission tulkinta hylätään, koska SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan sanamuoto, unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö tai kyseisen määräyksen tarkoitus eivät tue sitä.
21. SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan mukaan tässä artiklassa tarkoitettu kanne on nostettava kahden kuukauden kuluessa kyseisen toimen julkaisemisesta tai siitä, kun se on annettu kantajalle tiedoksi, taikka jollei toimea ole julkaistu tai annettu tiedoksi, kahden kuukauden kuluessa siitä, kun kantaja on saanut siitä tiedon.
22. Kuten Saksa on korostanut ja kuten unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, tämän määräyksen sanamuodosta voidaan päätellä, että päivä, jolloin toimesta saadaan tieto, on kanteen nostamista koskevan määräajan alkamisajankohdan perusteena toissijainen toimen julkaisemista koskevaan perusteeseen tai sen tiedoksi antamista koskevaan perusteeseen verrattuna.
23. Tiedoksiannon osalta on tärkeää muistaa, että valtiontukien valvontamenettely on puhtaasti kahdenvälinen menettely komission ja asianomaisen jäsenvaltion välillä. Tuensaajat ovat ainoastaan asetuksen (EU) 2015/1589(9) 1 artiklan h alakohdassa tarkoitettuja ”asianomaisia osapuolia”. Tästä seuraa, että komission kielteinen päätös on osoitettu ainoastaan kyseiselle jäsenvaltiolle ja että tämän päätöksen voimaantulo on seurausta tästä kahdenvälisestä menettelystä eli siitä, että komissio on antanut päätöksen tiedoksi kyseiselle jäsenvaltiolle. Koska tällainen päätös on jo tullut voimaan tiedoksiantohetkellä, niiden osapuolten osalta, joille päätöstä ei ole annettu tiedoksi, kanteen nostamisen määräajan alkamisajankohdan määrittäminen ei saa liittyä toimen voimaantulon edellytyksiin, vaan sen pitäisi perustua pikemminkin SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan sanamuodon ja tarkoituksen tulkintaan.
24. SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan sanamuodon mukaan niiden henkilöiden osalta, joille tointa ei ole annettu tiedoksi, toimen julkaisemisen Euroopan unionin virallisessa lehdessä on tärkein tekijä määritettäessä kanteen nostamisen määräajan alkamisajankohtaa. Tästä seuraa, että ajankohta, jolloin tuensaaja sai tiedon päätöksestä, siltä osin kuin se on toissijainen muihin perusteisiin nähden, on merkityksellinen vain tilanteessa, jossa päätöstä ei ole julkaistu (vaikka sitä edellytettiin).
25. Mielestäni komissio ei voi vedota tuomioon Portugali v. komissio.(10) Kyseinen tuomio koski erilaista tilannetta kuin nyt käsiteltävässä asiassa. Kyseisessä asiassa riidanalainen päätös oli nimittäin osoitettu nimenomaan Portugalin tasavallalle, kun taas Covestro on tuensaajana ainoastaan asianomainen osapuoli; riidanalaista päätöstä ei ole osoitettu sille.
26. Komissio vetoaa lisäksi kyseisen tuomion virheelliseen tulkintaan SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan ja SEUT 297 artiklan 2 sopimus kohdan toisen ja kolmannen alakohdan väitetyn rinnastuksen osalta. Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin ei tulkinnut käsitettä ”Bekanntgabe” (suomeksi tiedoksi antaminen / julkaiseminen) siten, että sillä tarkoitettaisiin ”tosiasiallista tietoisuutta”. Unionin tuomioistuin lausui ainoastaan SEUT 263 artiklan kuudennessa kohdassa määrättyjen kahden vaihtoehdon välisestä suhteesta ja katsoi, että kantajalle osoitettu päätös tulee voimaan, kun se on annettu tiedoksi, ja että kyseinen tiedoksianto on samalla kanteen nostamisen määräajan alkamisajankohta.
27. Komissio tarkastelee ”tiedoksiantoa” ja väittää, että Saksan viranomaiset antoivat päätöksen tiedoksi yrityksille nyt käsiteltävässä asiassa. Kun nämä viranomaiset – jotka eivät ole toimen antanut toimielin – toimittavat jäljennöksen riidanalaisesta päätöksestä tuensaajille, tätä ei kuitenkaan voida pitää SEUT 297 artiklassa tarkoitettuna komission päätöksen muodollisena tiedoksiantona. Tällaisella päätöksen tiedoksi antamisella tuensaajille ei siis ole samoja vaikutuksia kuin kyseisessä artiklassa tarkoitetulla tiedoksiannolla. Joka tapauksessa komission päätöksen ”tiedoksi antaminen” (saksaksi Zustellung) ei ole ajankohtainen kysymys nyt käsiteltävässä asiassa.
28. Myöskään muut komission mainitsemat ennakkotapaukset eivät tue komission puolustamaa hypoteesia. Näin ollen määräys Fryč v. komissio ei ole merkityksellinen, koska se koski virallisessa lehdessä julkaistujen asetusten kumoamista koskevaa kannetta. Samoin määräys Iordăchescu v. parlamentti ym.(11) koski direktiiviä, joka oli myös julkaistu Euroopan unionin virallisessa lehdessä.
29. Kanteen nostamisen määräaikojen tarkoituksena on luoda objektiiviset kriteerit oikeusvarmuuden takaamiseksi. Tästä seuraa, että tällaisen määräajan on oltava kaikille selkeä ja helposti yksilöitävissä, ja sen tarkoituksena on välttää syrjintää tai mielivaltaista kohtelua oikeudenhoidossa.(12)
30. Kuten Saksa toteaa, juuri oikeusvarmuuden vuoksi SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan mukaan toimen julkaiseminen on tärkein seikka kanteen nostamisen määräajan selvittämisessä. Tämä päivämäärä on nimittäin aina mahdollista määrittää varmuudella, toisin kuin päivä, jona tuensaaja sai tiedon toimesta, minkä toteen näyttäminen on paljon vaikeampaa. Komission ehdottama vaihtoehto olisi vastoin tätä oikeudellisesti varmaa laskentaa. Tässä vaihtoehdossa kaikki määräajat olisi määritettävä yksilöllisesti, ja unionin yleisen tuomioistuimen olisi tehtävä huomattavin ponnisteluin perusteellisia tutkimuksia siitä, milloin kantaja on tosiasiallisesti saanut tiedon, kenties sattumalta, kyseisestä toimesta.
31. Lisäksi komission puoltama tulkinta rajoittaisi tuensaajan tehokasta oikeussuojaa esimerkiksi siksi, että tuensaaja voisi saada asianomaiselta jäsenvaltiolta komission päätöksen epätäydellisen tai muokatun version. Tällaisesta tiedoksiannosta ei säädetä unionin lainsäädännössä, ja jäsenvaltio voisi mielivaltaisesti tai huolimattomuudesta jättää ilmoittamatta joillekin tai kaikille tuensaajille, mikä aiheuttaisi ilmeisiä ongelmia oikeussuojan yhdenvertaisen saatavuuden periaatteen kannalta.
32. Komission väite, jonka mukaan nyt käsiteltävässä asiassa Covestro – joka sai riidanalaisen päätöksen tuen takaisinperintää koskevan kansallisen menettelyn yhteydessä – nosti kumoamiskanteen ennen riidanalaisen päätöksen julkaisemista Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ei muuta päätelmääni.
33. Unionin tuomioistuin on aikaisemmassa oikeuskäytännössään muistuttanut, että ”EHTY:n perustamissopimuksen 33 artiklan kolmannen kohdan määräykset, joissa täsmennettiin muodollisuudet – tiedoksi antaminen ja julkaiseminen –, joista kumoamiskanteen nostamisen varattu määräaika alkoi kulua, eivät olleet esteenä sille, että kantaja nosti kanteensa yhteisöjen tuomioistuimessa heti, kun riidanalainen päätös oli tehty, odottamatta päätöksen tiedoksi antamista tai sen julkaisemista, joten yhtä kyseisen tuomion perusteena olevista kanteista ei voitu jättää tutkittavaksi ottamatta sen perusteella, että se oli jätetty yhteisöjen tuomioistuimen kirjaamoon ennen tämän päätöksen julkaisemista.” Näin ollen unionin tuomioistuin katsoi edellä mainitussa tuomiossa, että ”mitkään SEUT 263 artiklan kuudennen kohdan, joka vastaa EHTY:n perustamissopimuksen 33 artiklan kolmatta kohtaa, määräykset eivät estä tämän oikeuskäytännön soveltamista nyt käsiteltävään asiaan”,(13) ja katsoi lähinnä, että se, että kumoamiskanne on nostettu ennen kyseisen päätöksen julkaisemista, ei ole peruste jättää kanne tutkimatta.
34. Edellä esitetystä arvioinnista seuraa, että sillä, että kumoamiskanne on nostettu varhaisessa vaiheessa (eli ennen kyseessä olevan toimen tosiasiallista julkaisemista), ei ole mitään vaikutusta kanteen nostamisen alkamisajankohtaan eikä kanteen nostamisen määräajan laskemiseen, sellaisena kuin se määritellään SEUT 263 artiklan kuudennessa kohdassa.
35. Lopuksi on todettava, että toisin kuin komissio väittää, julkisasiamies Campos Sánchez‑Bordonan ratkaisuehdotuksella Georgsmarienhütte ym. (C‑135/16, EU:C:2018:120) ei ole merkitystä nyt käsiteltävien asioiden kannalta, koska unionin tuomioistuin lausui kyseisessä asiassa ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottamisesta eikä siitä, milloin komission päätöksen kumoamista koskevan kanteen nostamiselle unionin yleisessä tuomioistuimessa asetettu määräaika alkaa.
36. Mielestäni tästä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että komission ensimmäisessä oikeusasteessa esittämä oikeudenkäyntiväite oli hylättävä, ja että komission liitännäisvalitukset on hylättävä perusteettomina.
B Covestron kolmas valitusperuste ja Saksan ainoa valitusperuste: valtion varoja koskevan SEUT 107 artiklan 1 kohdan rikkominen
37. Covestron kolmas valitusperuste (C‑790/21 P), joka koskee valtion varojen käsitettä, perustuu kolmeen argumenttiin: i) se väittää, että julkisen maksun olemassaolo ja valtion määräysvalta eivät ole vaihtoehtoisia kriteerejä, ii) se riitauttaa sen, että riidanalaista lisämaksua on luonnehdittu veronluonteiseksi maksuksi, ja iii) se väittää, etteivät riidanalaisella lisämaksulla saadut varat olleet valtion määräysvallassa. Saksan ainoa valitusperuste (asia C‑791/21 P) jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa, jossa riitautetaan väite, jonka mukaan ”julkisen maksun olemassaolo ja valtion määräysvalta ovat vaihtoehtoisia kriteerejä”, perustuu seuraaviin argumentteihin: a) valituksenalaisessa tuomiossa on ristiriitaisuuksia, b) unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei ilmene, että riittää, kun todetaan, että toimenpiteeseen liittyy valtion varoja pelkästään sillä perusteella, että lisämaksua voidaan luonnehtia veronluonteiseksi maksuksi, c) perussopimusten systematiikka on esteenä unionin yleisen tuomioistuimen tulkinnalle, d) tällä tulkinnalla on seurauksia, joista ”ei ole määrätty perussopimuksissa”, ja e) myös silloin, kun kyse on julkisesta maksusta, on tarpeen arvioida valtion määräysvallan olemassaoloa. Toinen osa, jonka mukaan ”BNetzA:n määräämä lisämaksu ei ole unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitettu julkinen maksu”, perustuu seuraaviin argumentteihin: a) ei ole kyse julkisesta maksusta, jos maksuvelvollinen ei ole loppukuluttaja, ja b) unionin yleisen tuomioistuimen olisi pitänyt tutkia paitsi velvollisuus periä maksu myös velvollisuus maksaa se. Kolmannessa osassa Saksa väittää, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että perittyjen verkkomaksujen käyttötarkoitus ei sulje pois sitä, että valtiolla olisi määräysvalta näihin varoihin.
38. Komissio katsoo, että Covestron kolmas valitusperuste ja Saksan ainoa valitusperuste on hylättävä perusteettomina.
39. Koska Covestron kolmannen valitusperusteen yhteydessä (asia C‑790/21 P) ja Saksan ainoan valitusperusteen yhteydessä (asia C‑791/21 P) esittämät eri argumentit, jotka koskevat valtion varoja, ovat huomattavissa määrin päällekkäisiä, on asianmukaista käsitellä niitä yhdessä ja valituksenalaisen tuomion mukaisessa järjestyksessä ja sen rakennetta noudattaen. Näin ollen on ensin tarkasteltava kriteerien vaihtoehtoisuutta, seuraavaksi riidanalaisen lisämaksun luonnehdintaa julkiseksi maksuksi ja lopuksi riidanalaisesta lisämaksusta saatuihin varoihin kohdistuvan valtion määräysvallan olemassaoloa.
1. Covestron ja Saksan esittämien argumenttien ensimmäinen ryhmä (kaksi seikkaa, jotka ovat vaihtoehtoiset)
a) Asianosaisten keskeiset perustelut
40. Covestro ja Saksa väittävät lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen katsoessaan, että julkisen maksun olemassaolo ja se, että kyseisestä maksusta saadut varat (tai näiden varojen hallinnoijat) ovat valtion määräysvallassa, olivat ”kaksi seikkaa, jotka ovat vaihtoehtoiset”. Pelkästään siitä, että tällainen maksu on olemassa, ei voida päätellä, että nyt käsiteltävässä asiassa oli kyse ”valtion varoista”.
b) Arviointi
41. Unionin yleinen tuomioistuin tutki ”valtion varojen” kriteeriä koskevaa oikeuskäytäntöä ja katsoi, että ”unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tukeudutaan lähinnä kahteen pääasialliseen seikkaan arvioitaessa sitä, onko tuet myönnetty valtion varoista. Näitä ovat yhtäältä kuluttajille ja loppukäyttäjille määrätty sitova rasite, jota luonnehditaan tavallisesti [julkiseksi] ’maksuksi’ ja erityisesti ’veroluonteiseksi maksuksi’, ja toisaalta se, että valtio käyttää määräysvaltaa järjestelmän hallinnoinnin osalta muun muassa siten, että [kyseiset varat tai kyseisten varojen (ulkopuoliset) hallinnoijat ovat valtion määräysvallassa]. Kyse on lähinnä kahdesta seikasta, jotka ovat vaihtoehtoiset” (valituksenalaisen tuomion 95 kohta, kursivointi tässä).
42. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan ”on siis selvitettävä, täyttääkö kyseinen [rahoitus]mekanismi asian kannalta merkityksellisessä oikeuskäytännössä valtion varojen käytölle asetetut edellytykset – – ja onko riidanalainen lisämaksu tosiasiallisesti pakollinen rasite ja näin ollen rinnastettavissa veronluonteiseen maksuun, tai jos näin ei ole, ovatko ainakin kerätyt varat tai näiden varojen hallinnoinnista vastaavat elimet valtion määräysvallassa” (valituksenalaisen tuomion 109 kohta).
43. Covestro ja Saksa väittävät, että julkista maksua ja valtion määräysvaltaa koskevat kriteerit ovat kumulatiivisia, ja vetoavat tuomioon FVE Holýšov I ym. v. komissio,(14) tuomioon Saksa v. komissio(15) ja tuomioon PreussenElektra.(16) Nämä ja (uudemmat) unionin tuomioistuimen tuomiot puoltavat kuitenkin pikemminkin kriteerien vaihtoehtoisuutta, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 90 ja 95–97 kohdassa.(17)
44. Mielestäni Covestron ja Saksan esittämät väitteet ovat perusteettomia, sillä ne voidaan hylätä unionin tuomioistuimen viimeaikaisen oikeuskäytännön perusteella, joka poistaa kaikki mahdolliset epäilyt siitä, ovatko kriteerit vaihtoehtoisia vai kumulatiivisia.
45. Tuomiossa DOBELES HES(18) unionin tuomioistuimen suuri jaosto käsitteli kahta kysymystä, jotka ovat merkityksellisiä nyt käsiteltävien valitusten kannalta: i) julkisen maksun käsitteen määritelmää ja ii) julkista maksua koskevan kriteerin ja rahoitusmekanismiin kohdistuvaa valtion määräysvaltaa koskevan kriteerin välistä suhdetta.
46. Kyseisen tuomion 39 kohdassa unionin tuomioistuin täsmensi, että SEUT 107 artiklan 1 kohdan merkitykselliset kriteerit ovat vaihtoehtoiset: ”tämän tuomion edellisessä kohdassa mainittu kriteeri [eli julkisen maksun olemassaolo] ei kuitenkaan ole ainoa kriteeri, jolla voidaan määrittää kyseisessä määräyksessä tarkoitetut ’valtion varat’. Tietyt summat voidaan luonnehtia ’valtion varoiksi’ jo pelkästään sillä perusteella, että ne ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja siis toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä.”
47. Tästä seuraa, että riittää, että jompikumpi näistä kriteereistä täyttyy, mikä vahvistetaan tuomion DOBELES HES 42 kohdassa, jossa unionin tuomioistuin viittaa suoraan ”kahden vaihtoehtoisen kriteerin” olemassaoloon.
48. Unionin yleinen tuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä valituksenalaisessa tuomiossa tulkitessaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa, sillä se noudatti unionin tuomioistuimen aikaisempaa oikeuskäytäntöä, kun se totesi 95 kohdassa, että edellä mainitut kriteerit ”ovat vaihtoehtoiset”, ja tämä lähestymistapa on sittemmin vahvistettu tuomiossa DOBELES HES. Näin ollen oli riittävää, että unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisessa tuomiossa joko julkisen maksun olemassaolon tai rahoitusmekanismiin kohdistuvan valtion määräysvallan, sillä kumpikin näistä kriteereistä olisi yksinään riittänyt vahvistamaan sen, että kyse oli valtion varoista. Tästä seuraa, että Covestron ja Saksan esittämät argumentit, joiden mukaan nämä kriteerit ovat kumulatiivisia, on mielestäni hylättävä selvästi perusteettomina.
49. On totta, että unionin yleinen tuomioistuin ei todennut tätä nimenomaisesti, mutta katson, että valituksenalaisesta tuomiosta (erityisesti 109 kohdasta) ilmenee selvästi, että se tutki toisen kriteerin vain täydellisyyden vuoksi. Koska asianosaiset olivat unionin yleisessä tuomioistuimessa huomattavan erimielisiä kriteerien vaihtoehtoisuudesta, unionin yleinen tuomioistuin noudatti hyvän oikeudenhoidon periaatetta ja tutki molemmat vaihtoehtoiset seikat.
50. Seuraavaksi tukeakseen väitettään, jonka mukaan julkista maksua ja valtion määräysvaltaa koskevien kriteerien pitäisi olla kumulatiivisia, Saksa väittää myös, että valituksenalaisessa tuomiossa tehty SEUT 107 artiklan 1 kohdan tulkinta (joka on vahvistettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä) on joka tapauksessa perussopimusten systematiikan vastainen ja johtaisi ”seurauksiin, joista ei ole määrätty perussopimuksissa”. Se toteaa, että kaikki valtion määräämät maksut tai lisämaksut kuuluvat väistämättä valtion varojen käsitteen alaan, mikä olisi vastoin jäsenvaltioiden verotuksellista itsemääräämisoikeutta. Se toteaa lisäksi, että sääntöjenvastaisten valtiontukien kiellon tarkoituksena on varmistaa, ettei valtio riko vapaata kilpailua koskevia sääntöjä, mikä merkitsee sitä, että kyse on ainoastaan sellaisista kilpailurikkomuksista, jotka liittyvät valtion talousarvioon tai joihin liittyy valtion määräysvallassa olevia varoja.
51. Kuten komissio on todennut, nämä argumentit perustuvat perussopimusten virheelliseen tulkintaan(19) sekä yhtäältä SEUT 30 ja SEUT 110 artiklaa koskevan oikeuskäytännön ja toisaalta SEUT 34 artiklaa koskevan oikeuskäytännön sekoittamiseen toisiinsa. Kahdessa ensin mainitussa artiklassa määrätty syrjintäkielto selittyy sillä, että sekä tullit että verot ovat luonteeltaan fiskaalisia (ne ovat maksuja, joita valtio käyttää poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi). Lisäksi riittää, kun todetaan, että valtion varojen kannalta tärkein ratkaiseva tekijä on se, että kilpailun vääristyminen johtuu valtiosta (eikä yrityksestä). Toisin kuin Saksa näyttää väittävän, perussopimusten systematiikassa ei kuitenkaan ole merkittäviä viitteitä siitä, että ainoastaan ”valtion talousarviosta rahoitettua” tukea olisi pidettävä valtiontukena. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on nimittäin aina täsmennetty, että pelkästään se seikka, että varojen siirto tapahtuu yksinomaan yksityisoikeudellisten yksiköiden kautta, ei riitä osoittamaan, ettei kyse ole tuen käsitteessä tarkoitetusta valtion tosiasiallisesta määräysvallasta.(20)
52. Toisin kuin Saksa väittää, EUT‑sopimuksessa olevalla systemaattisella erolla 30 ja 110 artiklan ja 107 artiklan välillä ei ole merkittävää vaikutusta nyt käsiteltäviin asioihin. Näillä kolmella määräyksellä on sen sijaan jotakin yhteistä eli se, että ne liittyvät valtion verotustoimin. Unionin tuomioistuin on nimittäin tulkinnut näiden kahden määräysten ryhmän osalta valtion määräysvallan käsitettä laajasti erityisesti estääkseen näihin määräyksiin sisältyvien sääntöjen kiertämisen.(21)
53. Lisäksi on virheellistä väittää, että kaikki laissa säädetyt yksityisten oikeussubjektien väliset varojen siirrot rinnastettaisiin valtion varojen käyttöön. Esimerkiksi laissa vahvistettu vähimmäishinta ei ole julkinen maksu. Riittää, kun viitataan tuomioon PreussenElektra ja tuomioon EEG 2012. Tuomio PreussenElektra koski lakisääteistä vähimmäishintaa, jota sovellettiin kahden yksityisoikeudellisen yksikön välillä. Yksityisoikeudellinen yksikkö, jonka oli sovellettava vähimmäishintaa, ei voinut siirtää kustannuksia asiakkailleen. Näin ollen kyse ei ollut julkisesta maksusta.
54. Tuomiossa EEG 2012 unionin tuomioistuin täsmensi, että pelkkä mahdollinen vaikutus asiakkaisiin ei ollut riittävä peruste katsoa, että käytetyt varat olivat valtion varoja. Voidaan olettaa, että kyse on valtion varojen käytöstä – julkisen maksun muodossa – ainoastaan, jos yksityisoikeudellisella yksiköllä, jolle velvoite on asetettu, on myös velvollisuus siirtää lisäkustannukset kolmannelle perimällä tältä maksu.
55. Mielestäni kaikesta edellä esitetystä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että nämä kriteerit ovat vaihtoehtoiset. Näin ollen valituksenalaisessa tuomiossa ei ole tältä osin oikeudellista virhettä, ja Covestron ja Saksan esittämät ensimmäiseen ryhmään kuuluvat väitteet on hylättävä perusteettomina.
2. Covestron ja Saksan esittämien argumenttien toinen ryhmä (riidanalaisen lisämaksun luonnehdinta julkiseksi maksuksi)
56. Covestro ja Saksa arvostelevat unionin yleistä tuomioistuinta edellä tarkastelluista vaihtoehtoisista kriteereistä ensimmäistä siltä osin kuin se luonnehti riidanalaisen lisämaksun virheellisesti julkiseksi maksuksi. Ne väittävät, että tämä luonnehdinta perustuu julkisen maksun käsitteen virheelliseen tulkintaan ja kansallisen oikeuden huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla.
a) Ensimmäinen argumenttien ryhmä (riidanalaisen lisämaksun lopullinen maksaja)
57. Ensimmäisessä argumenttien ryhmässä Covestro ja Saksa toteavat lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi virheellisesti kansallisessa oikeudessa tarkoitettua loppukuluttajan käsitettä, koska kansallisessa oikeudessa ei aseteta tai Saksan kansalliset viranomaiset eivät aseta maksuvelvollisuutta kuluttajille tai verkonhaltijoille. Tällainen velvollisuus oli mahdollinen ainoastaan sääntelyviranomaisten tekemän sellaisen verkonkäyttösopimuksen perusteella, jota ei ollut olemassa vuosien 2012 ja 2013 osalta. Covestron mukaan sähköntoimittajan oli verkon käyttäjänä vyörytettävä riidanalainen lisämaksu loppukuluttajalle. Vaikka kaikki sähköntoimittajat olisivat järjestelmällisesti vyöryttäneet tämän lisämaksun loppukäyttäjälle, tällainen käytäntö ei olisi riittänyt lakisääteisen velvoitteen olemassaolon toteamiseen.
58. Mielestäni on tarpeen tutkia, onko ratkaisevaa se, ketkä olivat riidanalaisen lisämaksun lopullisia maksajia.
59. Covestro väitti ensimmäisessä oikeusasteessa, että lisämaksu perittiin vain verkon käyttäjiltä ja ettei lisämaksua ollut velvollisuus vyöryttää sähkön loppukuluttajille, joten se olisi pitänyt ymmärtää verkkomaksuksi eikä julkiseksi maksuksi. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi kuitenkin valituksenalaisen tuomion 119 kohdassa, ettei tällä argumentilla ole merkitystä, kun otetaan huomioon, että kyseisen lisämaksun lopullisina maksajina olivat verkonkäyttäjät (itse sähköntoimittajat ja suoraan verkkoon liitetyt loppukuluttajat) mutta eivät muut loppukuluttajat.
60. Unionin yleinen tuomioistuin totesi myös valituksenalaisen tuomion 120 kohdassa, että riidanalaisessa päätöksessä yksilöitiin velvollisuus periä riidanalainen lisämaksu ja vyöryttää se ”loppukäyttäjille”. Mielestäni on merkityksellistä, että tätä tulkintaa tukee Bundesgerichtshofin 6.10.2015 antaman tuomion 20 kohta, jossa hylätään Covestron väite, jonka mukaan riidanalainen lisämaksu oli verkkomaksu. Kyseinen tuomioistuin vahvisti, että lisämaksu ei tarkoittanut sopimusperusteista korvausta vaan julkisten maksujen ulkoista keräämistä, joka oli määrätty operaattoreiden tehtäväksi.
61. Lisäksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että jotta toimenpidettä voidaan pitää SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitettuna julkisena maksuna, riittää, että se kannetaan välituotteista tai välipalveluista, eikä sitä välttämättä tarvitse vyöryttää myöhemmässä vaihdannan vaiheessa olevien tavaroiden tai palvelujen loppukäyttäjille. Unionin tuomioistuimen samassa oikeuskäytännössä(22) ei ole tukea sille, että maksu merkitsee valtion varojen olemassaoloa vain, jos kyseistä maksua sovelletaan loppukäyttäjiin. Katson nimittäin, että julkisen maksun käsitettä, johon SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa viitataan, on tulkittava laajasti teleologisen tulkinnan perusteella.
62. Unionin yleinen tuomioistuin tukeutui perustellusti tähän samaan oikeuskäytäntöön valituksenalaisen tuomion 121 kohdassa.
63. Katson, että unionin yleinen tuomioistuin perusti aivan oikein näkemyksensä siihen, onko yksityisten tai julkisten elinten, joiden tehtävänä on järjestelmän täytäntöönpano, vastattava kustannuksista omista varoistaan (tilanne, johon ei liity valtiontukea) vai voivatko ne periä nämä varat kolmansilta (tilanne, jossa on kyse valtiontuesta). Sillä, ovatko nämä kolmannet osapuolet loppukäyttäjiä vai ovatko ne arvoketjun välivaiheessa, ei ole merkitystä. Ainoa ratkaiseva tekijä on maksun uudelleenjakovaikutus eli se, että valtio tai yksityisoikeudellinen yksikkö kerää tämän maksun yrityksiltä ja käyttää sitä rahoittaakseen toiselle yritysryhmälle myönnetyn edun.
64. Teleologisesta tulkinnasta ja SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitettua julkisen maksun käsitettä koskevasta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä seuraa, että maksun maksajan asemalla ei ole merkitystä. Ratkaisevaa on se, kohdistuuko maksu kyseiseen tuotteeseen tai tuotteeseen liittyvään välttämättömään toimintaan.(23)
65. Tästä seuraa mielestäni, että ensimmäinen argumenttien ryhmä on hylättävä perusteettomana.
b) Toinen argumenttien ryhmä (riidanalainen maksu ei ollut pakollinen)
1) Kansalliset tuomioistuimet totesivat BNetzA2011‑päätöksen lainvastaiseksi
66. Covestro väittää, että unionin yleinen tuomioistuin tukeutui yksinomaan ja virheellisesti BNetzA2011‑päätökseen, vaikka saksalaiset tuomioistuimet totesivat kyseisen päätöksen taannehtivasti lainvastaiseksi.
67. Herää kysymys, oliko unionin yleisellä tuomioistuimella oikeus katsoa, että riidanalainen lisämaksu oli pakollinen kyseisen BNetzA:n päätöksen perusteella siitä huolimatta, että Oberlandesgericht Düsseldorf ja muutoksenhakuasteessa Bundesgerichtshof kumosivat sen myöhemmin ja totesivat sen taannehtivasti pätemättömäksi.
68. Muistutan, että tuomiosta komissio v. Aer Lingus ja Ryanair Designated Activity(24) ja tuomiosta Heiser(25) seuraa, että kansallisen järjestelmän mahdollinen lainvastaisuus ei voi poistaa sen valtiontukiluonnetta.
69. Tuomiossa Heiser todetaan, että ”vaikka lähdettäisiinkin siitä, että vähennysten oikaisua koskeva lainsäädäntö – – on lainvastainen, tällä sääntelyllä on kuitenkin oikeudellisia vaikutuksia siihen asti kunnes sitä muutetaan tai ainakin siihen asti kunnes sen lainvastaisuus todetaan” (kursivointi tässä).
70. Samoin tuomion komissio v. Aer Lingus ja Ryanair Designated Activity mukaan ”sen seikan perusteella, että verotuksellinen toimenpide on unionin oikeuden muiden säännösten tai määräysten kuin SEUT 107 ja SEUT 108 artiklan vastainen, ei voida sulkea pois tästä toimenpiteestä tiettyjen verovelvollisten eduksi tehtävän poikkeuksen luokittelemista valtiontueksi niin kauan kuin kyseinen toimenpide tuottaa muita verovelvollisia koskevia vaikutuksia eikä sitä ole kumottu eikä todettu sääntöjenvastaiseksi ja sellaiseksi, ettei sitä sovelleta” (kursivointi tässä).
71. Kuten komissio totesi istunnossa, Saksan lainsäätäjä käsitteli tilannetta siten, että Bundesgerichtshofin määräämän kumoamisen jälkeen riidanalaisen lisämaksun periminen oikaistiin taannehtivasti ja että sillä oli edelleen oikeusvaikutuksia ja että riidanalaista lisämaksua koskeva velvoite oli näin ollen edelleen voimassa.
72. Mielestäni valtiontukea koskevassa unionin oikeudessa toimenpidettä on tarkasteltava sen vaikutusten näkökulmasta.
73. Käsittääkseni edellä mainitusta oikeuskäytännöstä seuraa, että unionin yleinen tuomioistuin saattoi perustellusti katsoa (valituksenalaisen tuomion 107 ja 125 kohdassa), että valtiontuen arvioinnin kannalta ratkaisevaa oli se, että BNetzA2011‑päätöstä sovellettiin tosiasiallisesti ja että sillä oli oikeusvaikutuksia merkityksellisen ajanjakson aikana.
74. Tämä päätös oli oikeudellisesti sitova merkityksellisen ajanjakson aikana, ja siinä velvoitettiin verkonhaltijat perimään riidanalainen lisämaksu verkonkäyttäjiltä.
75. BNetzA2011‑päätöksen 3 kohdan sanamuodon mukaan jakeluverkonhaltijoille asetettiin velvollisuus kerätä riidanlainen lisämaksu ja ne olivat siten velvollisia perimään tämän lisämaksun asiakkailtaan. Koska tämä päätös oli osa merkityksellisen ajanjakson aikana voimassa ollutta järjestelmää ja koska sillä oli sitovia vaikutuksia – varsinkin kun näitä vaikutuksia ei todellisuudessa peruttu kansallisten tuomioistuinten määräämän kumoamisen jälkeen (säännöksillä, joilla kyseinen järjestelmä on sittemmin lainsäädäntöteitse kumottu) – unionin yleinen tuomioistuin katsoi perustellusti, että riidanalaiseen lisämaksuun perustuvasta järjestelmästä on aiheutunut oikeudellisesti sitovia vaikutuksia (valituksenalaisen tuomion 125 kohta).
76. Tässä ratkaisuehdotuksessa esittämäni arviointi saa tukea myös unionin tuomioistuimen tuomiosta Deutsche Post v. komissio,(26) jossa todettiin, että kumotulla päätöksellä voi edelleen olla oikeusvaikutuksia. Koska kyseisessä asiassa nostettu kumoamiskanne oli nostettu ennen kuin unionin yleinen tuomioistuin oli antanut tuomion, jolla riidanalainen päätös kumottiin (ja jolla se siis suljettiin oikeusjärjestyksen ulkopuolelle taannehtivasti), kyseisen kanteen tutkittavaksi ottamista oli arvioitava sen nostamisajankohdan kannalta, koska vuoden 2002 kielteinen päätös oli edelleen voimassa ja oli edelleen osa unionin oikeusjärjestystä.
77. Lopuksi tältä osin on todettava, että oikeusvaikutusten aikaansaaminen oli sitä paitsi Saksan lainsäätäjän ilmoittama tavoite.(27)
78. Mielestäni argumentit, joissa vedotaan siihen, että kansalliset tuomioistuimet ovat todenneet BNetzA2011‑päätöksen lainvastaiseksi, on siis hylättävä perusteettomina.
2) SEUT 30 ja SEUT 110 artikla (julkisen maksun käsite) ja Essent Netwerk Noord ‑oikeuskäytäntö (maksun pakottavuus)
i) SEUT 30 ja SEUT 110 artikla (julkisen maksun käsite)
79. Covestro ja Saksa väittävät, että unionin yleinen tuomioistuin tulkitsi valituksenalaisen tuomion 121 kohdassa virheellisesti SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitettua julkisen maksun käsitettä siten, että riidanalainen lisämaksu vastasi tätä käsitettä. Unionin yleinen tuomioistuin viittaa tosin SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitettuun julkisen maksun käsitteeseen perustellakseen sitä, että velvollisuus periä verkon käyttöön liittyvä lisämaksu voi myös tarkoittaa julkista maksua.
80. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 61 kohdassa todetaan, julkisen maksun käsitettä, johon SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa viitataan, on tulkittava laajasti.
81. Tuomiossa Essent Netwerk Noord (40 kohta) yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ”[SEUT 30 ja SEUT 110 artiklalla] – – tavoitellaan toisiaan täydentävästi kaikkien sellaisten kansallisten verosäännösten kieltämistä, jotka ovat omiaan johtamaan muista jäsenvaltioista tulevien tuotteiden tai muihin jäsenvaltioihin vietävien tuotteiden syrjintään rajoittamalla niiden vapaata liikkuvuutta [Euroopan unionissa] tavanomaisissa kilpailuolosuhteissa” (kursivointi tässä).
82. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 64 kohdassa on todettu, SEUT 30 ja SEUT 110 artiklassa tarkoitetusta julkisen maksun käsitteestä seuraa, että maksun maksajan asemalla kussakin tapauksessa ei ole merkitystä. Ratkaisevaa on se, kohdistuuko tällainen maksu kyseessä olevaan tuotteeseen tai tuotteeseen liittyvään välttämättömään toimintaan.
83. Nyt käsiteltävissä asioissa riidanalainen lisämaksu peritään verkon käytöstä. Unionin yleisen tuomioistuimen asianmukaisessa arvioinnissa se, että lisämaksu ei ole vastike verkon käyttämisestä vaan pakollinen maksu, on ratkaiseva tekijä luokiteltaessa sitä julkiseksi maksuksi.
84. Covestro vetoaa siihen, että unionin tuomioistuimen käsittelemissä aiemmissa asioissa kyseessä oleva tuote ei ollut verkon käyttö vaan toimitettu sähkö. Näin ollen ainoa merkityksellinen kysymys oli se, perittiinkö sähköntoimitussuhteessa tariffilisää, joka oli luokiteltava julkiseksi maksuksi.
85. Covestron argumentti on kuitenkin hyödytön, koska nyt käsiteltävissä asioissa verkon käyttöä on pidettävä välituotteena tai tarkemmin sanottuna välipalveluna SEUT 30 ja SEUT 110 artiklaa sovellettaessa edellä tarkastellun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaisesti. Mielestäni unionin yleinen tuomioistuin ei siis tehnyt oikeudellista virhettä, kun se tukeutui SEUT 30 ja SEUT 110 artiklaan määritellessään julkisen maksun maksuksi toimitetusta tuotteesta tai palvelusta.
ii) Tuomio Essent Netwerk Noord ja unionin tuomioistuimen myöhempi oikeuskäytäntö (maksun pakottavuus)
86. Lisäksi kysymys maksun pakottavuudesta valtion varojen olemassaolon määrittämisen edellytyksenä voidaan ratkaista unionin tuomioistuimen nykyisen oikeuskäytännön perusteella siltä osin kuin nyt käsiteltävät asiat ovat tosiseikoiltaan samankaltaisia kuin tuomiossa Essent Netwerk Noord.
87. Tuomio Essent Netwerk Noord koski Alankomaissa kannettavaa maksua. Verkonhaltija (joka on kokonaisuudessaan viranomaisten määräysvallassa) peri kotimaisilta sähkönostajilta sähköverkkonsa käytöstä maksun (lisätariffin). Kuten nyt käsiteltävissä asioissa, tuomiossa Essent Netwerk Noord kyseisestä maksusta säädettiin kansallisessa lainsäädännössä, ja verkonhaltija keräsi varat kuluttajilta ja rahoitti siten valtiontukea.
88. Unionin yleinen tuomioistuin viittasi perustellusti tähän tuomioon ja totesi valituksenalaisen tuomion 91 kohdassa, että yhteisöjen tuomioistuin totesi, että ”siirretystä sähköstä perittävä lisämaksu, joka vahvistettiin objektiivisin perustein ja joka määrättiin lainsäädännössä sähkönkuluttajille ja jonka verkonhaltijat perivät, oli ’maksu’, joka oli peräisin valtion varoista”.
89. Tuomiossa Essent Netwerk Noord yhteisöjen tuomioistuin esitti useita nyt käsiteltävien valitusten kannalta tärkeitä huomautuksia.
90. Ensinnäkin yhteisöjen tuomioistuin totesi, ettei sillä ole merkitystä, kohdistuuko julkinen maksu itse tuotteeseen, esimerkiksi sähköön, vai kohdistuuko se tuotteeseen liittyvään välttämättömään toimintaan, kuten sähkön siirtoon (tuomio Essent Netwerk Noord, 44 kohta). Nyt käsiteltävissä asioissa maksu kohdistuu sähkön siirtoon.
91. Toiseksi yhteisöjen tuomioistuin totesi, että se, että lisämaksu on yksipuolisesti asetettu maksu, on ratkaisevaa julkisen maksun olemassaolon kannalta (tuomio Essent Netwerk Noord, 45 kohta). Nyt käsiteltävissä asioissa BNetzA2011‑päätöksessä jakeluverkonhaltijoille asetettiin oikeudellisesti sitova velvollisuus kerätä riidanalainen lisämaksu loppukäyttäjiltä, jotka olivat verkonkäyttäjiä (valituksenalaisen tuomion 132 kohta).
92. Kolmanneksi yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että ”ei ole merkitystä sillä, ettei taloudellista rasitetta peri valtio” (tuomio Essent Netwerk Noord, 46 kohta). Nyt käsiteltävissä asioissa jakeluverkonhaltijat olivat vastuussa riidanalainen lisämaksun keräämisestä.
93. Lopuksi todettakoon, että nyt käsiteltävissä asioissa, samoin kuin tuomion Essent Netwerk Noord taustalla olleessa tilanteessa, riidanalaisen lisämaksun tarkoituksena oli kattaa verkon käytöstä aiheutuvat kustannukset, jotka saksalaisten peruskuormasähkön kuluttajien olisi normaalisti pitänyt maksaa itse.
94. Peruskuormasähkön kuluttajien vapauttaminen verkkomaksuista on näin ollen parantanut kyseisten kuluttajien kilpailuasemaa. Nyt käsiteltävissä asioissa riidanalaisen lisämaksun verotuksellisen aseman vuoksi näitä varoja on asianmukaista pitää 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina valtion varoina. Lisäksi tämä on sen oikeuskäytännön mukaista, jonka mukaan edun rahoittaminen maksun tuotolla merkitsee sitä, että kyseinen etu on peräisin valtion varoista.(28)
95. Mielestäni erityisen merkityksellisiä ovat paitsi tuomio Essent Netwerk Noord myös tuomio FVE Holýšov I. Näissä kahdessa asiassa tosiseikat ovat samankaltaisia kuin nyt käsiteltävissä asioissa, ja ne osoittavat, että unionin tuomioistuin on itse asiassa jo vastannut nyt käsiteltävissä valituksissa esitettyihin kysymyksiin.
96. Tuomiossa FVE Holýšov I (46 kohta) unionin tuomioistuin täsmensi, ettei merkitystä ole sillä, luokitellaanko kyseessä oleva rahoitusmekanismi kansallisessa oikeudessa veronluonteiseksi tai muuksi julkiseksi maksuksi. Unionin valtiontukilainsäädännön kannalta keskeistä on vain se, että tällainen maksu peritään ja että maksu määrätään yksipuolisesti ja valtion toimella.
97. Näissä kahdessa tuomiossa unionin tuomioistuin toteaa, että kyse on velvollisuudesta kerätä yksipuolisesti varoja ja että nämä ovat näin ollen valtion varoja. Tämä kysymys tuo meidät hiljattain annettuun tuomioon DOBELES HES (34 kohta), jossa selvennetään tuomiota Essent Netwerk Noord. Mielestäni tämä on tärkeää nyt käsiteltävien valitusten lopputuloksen kannalta.
98. Kyseisessä 34 kohdassa unionin tuomioistuin toteaa, että ”toiseksi edellytyksestä, jonka mukaan etu on myönnetty ’valtion varoista’ ja jota ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nimenomaan pohtii, on todettava unionin tuomioistuimen katsoneen, että valtion sähkönostajille asettamasta lisämaksusta johtuvat määrät ovat samankaltaisia kuin sähköön kohdistuva vero tai maksu ja ne ovat peräisin SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista ’valtion varoista’”.(29)
99. Huomautan, että tuomion DOBELES HES 36 ja 37 kohdassa selvennetään tuomion Essent Netwerk Noord lisäksi muuta olemassa olevaa oikeuskäytäntöä (erityisesti tuomion EEG 2012 70 ja 71 kohtaa).
100. Unionin tuomioistuin korostaa tuomion EEG 2012 ja tuomion DOBELES HES välisiä eroja. Se selittää, että ensin mainitussa tapauksessa ei ollut kyse pakollisesta maksusta, koska EEG‑maksun periminen ei ollut oikeudellisesti sitovaa vaan se perustui vapaaehtoisuuteen. Unionin tuomioistuin täsmentää siis, että pakottavuudella on ratkaiseva merkitys ratkaistaessa sitä, onko kyseessä oleva maksu pakollinen maksu. Pelkästään se, että varat siirretään tai voidaan siirtää, ei sellaisenaan riitä. Nyt käsiteltävissä asioissa on kuitenkin kyse nimenomaan velvollisuudesta periä maksu, kun taas tuomiossa EEG 2012 ei ollut kyse tällaisesta maksusta.
101. Toisin kuin tuomiossa EEG 2012, nyt käsiteltävissä asioissa riidanalaisen lisämaksun periminen ei ole verkonhaltijoiden kaupallinen päätös vaan se perustuu lain säännöksiin (erityisesti BNetzA:n päätökseen).
102. Näin ollen on tarpeen tehdä ero nyt käsiteltävissä asioissa kyseessä olevan rahoitusmekanismin ja tuomiossa EEG 2012 kyseessä olleen mekanismin välillä. Nyt käsiteltävissä asioissa lisämaksun olemassaolo sellaisenaan riittää siihen, että se voidaan luokitella valtion varoiksi.
103. Toisesta tuomiossa EEG 2012 esitetystä kahdesta kriteeristä eli itse varoihin tai näitä varoja hallinnoivaan elimeen kohdistuvasta valtion määräysvallasta todettakoon, että, kuten edellä on todettu, nämä kaksi kriteeriä ovat vaihtoehtoisia eivätkä kumulatiivisia.
104. Jos tuomiossa EEG 2012 olisi ollut kyse pakollisesta lisämaksusta, unionin tuomioistuimen ei olisi tarvinnut aloittaa kyseisen tuomion 72 kohdassa esitettyä pohdintaa.
105. Juuri sen vuoksi, että 71 kohdassa mainitut edellytykset eivät täyttyneet, unionin tuomioistuin katsoi nimittäin tarpeelliseksi jatkaa pohdintaansa tuomion 72 kohdassa.
106. Kyseisen tuomion 71 kohdassa unionin tuomioistuin totesi, että ”se unionin yleisen tuomioistuimen – – toteama seikka, että EEG‑lisämaksusta aiheutuva taloudellinen rasite vyörytettiin ’käytännössä’ loppukuluttajille ja että se oli näin ollen ’vaikutuksiltaan rinnastettavissa sähkönkulutusta – – koskevaan veroon’, ei riitä siihen, että EEG‑lisämaksulla todettaisiin olleen samat ominaispiirteet kuin unionin tuomioistuimen – – tuomiossa [Essent Netwerk Noord] tutkimalla sähkön lisämaksulla”.
107. Unionin tuomioistuin aloittaa tästä syystä 72 kohdan ilmaisulla ”näin ollen”: ”Näin ollen on syytä tarkistaa, mahdollistivatko – – tämän tuomion 62 kohdassa mieliin palautetut kaksi muuta seikkaa tästä huolimatta [unionin yleisen tuomioistuimen] tekemän päätelmän, jonka mukaan EEG‑lisämaksusta saadut varat olivat valtion varoja, koska ne pysyivät jatkuvasti julkisessa [määräysvallassa] ja olivat siis viranomaisten käytettävissä – –. Tällaisessa tilanteessa sillä, voidaanko EEG‑lisämaksu luokitella ’veroksi’ vai ei, [ei ole merkitystä].”
108. Toisin sanoen tuomiossa EEG 2012 tilanne oli täysin erilainen kuin nyt käsiteltävissä asioissa.
109. Tuomiossa EEG 2012 Saksan lainsäätäjä antoi sähköalan yrityksille mahdollisuuden periä tiettyjä maksuja, mutta kyse oli vain mahdollisuudesta eikä velvollisuudesta. Valtio antoi operaattoreille mahdollisuuden: jos ne käyttivät tätä mahdollisuutta, kerätyt varat oli käytettävä valtion määrittelemään tiettyyn käyttöön (eli niillä oli tarkoitus korvata uusiutuviin energialähteisiin liittyviä lisäkustannuksia). Kyseisessä asiassa unionin tuomioistuin päätyi näin ollen siihen, että koska ei ollut velvollisuutta periä näitä maksuja, varat eivät olleet valtion määräysvallassa.
110. Edellä esitetystä ja oikeuskäytännöstä seuraa, että riidanalaisessa lisämaksussa oli kyse, kuten komissio totesi riidanalaisessa päätöksessä, laissa säädetystä pakollisesta maksun perimisestä, minkä myös Bundesgerichtshof on todennut ja mikä – kuten hiljattain tuomiossa DOBELES HES vahvistettiin – riittää sen toteamiseen, että kyse on valtion varoista.
111. Katson siis, ettei valituksenalaisessa tuomiossa ole tältä osin oikeudellista virhettä.
112. SEUT 30 ja SEUT 110 artiklaan (julkisen maksun käsite) sekä tuomioon Essent Netwerk Noord ja myöhempään oikeuskäytäntöön (maksun pakottavuus) perustuvat argumentit on mielestäni hylättävä perusteettomina.
3) Kansallisen oikeuden huomioon ottaminen vääristyneellä tavalla ja lisämaksun perimistä tai maksamista koskevan velvoitteen puuttuminen
113. Covestro ja Saksa väittävät lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin otti kansallisen oikeuden huomioon vääristyneellä tavalla, koska velvoitetta periä riidanalaista lisämaksua ei ollut.
114. Riidanalaisen lisämaksun luokittelu julkiseksi maksuksi ei mielestäni perustu kansallisen oikeuden huomioon ottamiseen vääristyneellä tavalla.
115. Unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 120 ja 122–124 kohdassa kansallisen oikeuden (erityisesti BNetzA2011‑päätöksen) perusteella, että riidanalainen maksu perittiin loppukäyttäjiltä. Näin ollen väite, jonka mukaan kyse on tuomiossa Essent Netwerk Noord määritellyn kaltaisesta ”maksusta” vain silloin, kun maksun maksaja on loppukäyttäjä, on tehoton. Saksa ei nimittäin voi riitauttaa tätä unionin yleisen tuomioistuimen kansallista oikeutta koskevaa toteamusta, joka on tosiseikkoja koskeva toteamus, unionin tuomioistuimeen tehdyn valituksen yhteydessä, ja kyseinen jäsenvaltio on itse asiassa pidättäytynyt tekemästä sitä suoraan.
116. Kuten tämän ratkaisuehdotuksen 59–64 kohdassa todettiin, oikeuskäytännöstä ilmenee, että maksun maksajan asemalla kussakin tapauksessa ei ole merkitystä. Ratkaisevaa on sen sijaan se, kohdistuuko maksu kyseiseen tuotteeseen tai siihen liittyvään välttämättömään toimintaan.
117. Olen lisäksi samaa mieltä komission kanssa siitä, että maksun keräämistä ja maksamista koskevat velvoitteet ovat saman kolikon kaksi puolta,(30) joten sen arvioimisella, perustuiko verkonkäyttäjille asetettu maksuvelvollisuus kansalliseen lainsäädäntöön vai BNetzA2011‑päätökseen, ei myöskään ole merkitystä.
118. Toisin kuin Covestro väittää, se, että BNetzA2011‑päätöksessä ei määrätty seuraamuksista riidanalaisen lisämaksun perimättä jättämisestä, ei ole tältä osin ratkaisevaa. BNetzA:lla oli tavalliset valtuudet valvoa siirtoverkonhaltijoita, ja se saattoi antaa siirtoverkonhaltijoita sitovia päätöksiä, jos ne eivät täyttäneet velvoitteitaan.(31)
119. Tästä seuraa, että väitteet, jotka koskevat kansallisen oikeuden huomioon ottamista vääristyneellä tavalla ja riidanalaisen lisämaksun keräämistä ja maksamista koskevan velvoitteen puuttumista, on mielestäni hylättävä perusteettomina.
4) Tulonmenetyksiä ja kustannuksia ei korvattu täysimääräisesti
120. Covestro katsoo, että toisin kuin unionin yleinen tuomioistuin totesi valituksenalaisen tuomion 126–130 kohdassa, kansalliset viranomaiset eivät myöntäneet verkonhaltijoille täysimääräistä korvausta maksuvapautusten aiheuttamista tulonmenetyksistä ja kustannuksista. Se päätteli virheellisesti valituksenalaisen tuomion 127 kohdassa julkisen maksun olemassaolon.
121. Toisin kuin Covestro väittää, unionin yleinen tuomioistuin totesi perustellusti, että riidanalaisella lisämaksulla voitiin korvata täysimääräisesti verkkomaksujen vapautuksista verkonhaltijoille aiheutuneet menetykset. Tämä käy ilmi StromNEV2011‑asetuksen 19 §:n 2 momentin kuudennesta ja seitsemännestä virkkeestä ja BNetzA2011‑päätöksestä. Arvioitaessa lisämaksua valtiontukea koskevan unionin oikeuden kannalta tärkeää oli se, että peruskuormasähkön kuluttajien vapauttaminen verkkomaksuista ja siitä aiheutuva etu rahoitettiin kokonaisuudessaan lisämaksulla.
122. Valituksenalaisen tuomion 130 kohdassa unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin hylkäsi perustellusti väitteen siitä, ettei ollut olemassa mitään lakisääteistä mekanismia tappioiden täysimääräisen korvaamisen varmistamiseksi (muun muassa siksi, että riidanalaisen lisämaksun kustannusten vyöryttäminen oli mahdotonta, jos saatavia ei voitu periä). Riidanalaisen lisämaksun luonnehdinta veronluonteiseksi maksuksi riittää nimittäin siihen, että tästä maksusta saatavia tuloja voidaan pitää valtion varoina, eikä valtion ole tarpeen sitoutua korvaamaan kyseisen lisämaksun maksamatta jättämisestä aiheutuneita tappioita muun muassa siinä tapauksessa, ettei saatavia voida periä.
123. Tästä seuraa mielestäni, että argumentit, jotka perustuvat siihen, että tulonmenetyksiä ja kustannuksia ei ole korvattu täysimääräisesti, on hylättävä perusteettomina.
124. Mielestäni kaikesta edellä esitetystä seuraa, että Covestron ja Saksan esittämien argumenttien toinen ryhmä on hylättävä joko tehottomana tai perusteettomana.
3. Covestron ja Saksan esittämien argumenttien kolmas ryhmä (riidanalaisesta lisämaksusta saatuihin varoihin kohdistuva valtion määräysvalta)
a) Asianosaisten keskeiset perustelut
125. Saksa väittää lähinnä, että valituksenalaisen tuomion 95–97 ja 109 kohta ovat ristiriidassa kyseisen tuomion 133 ja 134 kohdan kanssa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön osalta ratkaiseva tekijä on asianomaisiin varoihin kohdistuva määräysvalta. Se väittää myös, että unionin yleinen tuomioistuin teki virheen, kun se katsoi, että sähköntoimittajan ja loppukäyttäjän välinen suhde ei ollut ratkaiseva tutkittaessa tässä tapauksessa, onko kyseessä pakollinen maksu, koska riidanalaista lisämaksua ei peritä sähkön kulutuksesta vaan verkon käytöstä.
126. Covestro väittää lähinnä, että valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin katsoi kansallisen oikeuden virheellisen kuvauksen perusteella, että riidanalaisesta lisämaksusta saadut varat olivat valtion määräysvallassa. Se vetoaa myös seuraaviin argumentteihin: i) toteamus, jonka mukaan lisämaksusta saadut tulot osoitettiin kyseiseen järjestelmään, puhuu varojen valtiollista luonnetta vastaan, ii) vaikka riidanalaisen lisämaksun perimisellä olisi lainsäädännöllinen perusta, tästä ei voida päätellä, että varat olivat valtion varoja, iii) sellaiset tekijät, jotka liittyvät verkonhaltijoiden mandaattiin tai siihen, että viranomaiset valvovat järjestelmän asianmukaista täytäntöönpanoa, eivät osoita, että varat ovat valtion määräysvallassa, ja iv) kyseessä oleva rahoitusjärjestelmä ei täytä unionin tuomioistuimen määrittelemiä valtion määräysvallan arviointiperusteita, erityisesti niitä, jotka perustuvat tuomioon EEG 2012.
b) Arviointi
127. Kun otetaan huomioon, että edellä esittämässäni arvioinnissa mainitut kaksi kriteeriä ovat vaihtoehtoiset, jo maksun olemassaolo riittää siihen, että varojen valtiollinen luonne voidaan tunnustaa. Koska julkista maksua koskeva kriteeri täyttyy käsiteltävissä asioissa ja koska unionin yleisen tuomioistuimen arviointi tältä osin on oikea, nyt käsiteltävien valitusten kolmas väiteryhmä on tehoton eikä sitä ole enää tarpeen tutkia.
128. Esitän siis seuraavat huomautukset vain täydellisyyden vuoksi.
129. Siitä huolimatta, että julkista maksua koskeva kriteeri täyttyy ja että unionin yleisen tuomioistuimen arviointi – ja nyt muutoksenhaun yhteydessä tehty unionin tuomioistuimen arviointi – voi päättyä tähän vaiheeseen, unionin yleisen tuomioistuimen arviointi ”valtion määräysvaltaa” koskevasta kriteeristä on kuitenkin myös vahvistettava nyt käsiteltävässä asiassa.
130. Tiettyjen kuluttajien vapauttamisesta verkkomaksuista aiheutuvat lisäkustannukset vyörytettiin loppukuluttajille kyseisen jäsenvaltion lainsäädännön sitovien säännösten mukaisesti.(32) Lisäksi riidanalaisen lisämaksun mekanismilla varmistettiin, että tulojen menetys kompensoitiin täysimääräisesti verkonhaltijoille, koska tämän lisämaksun määrä oli mukautettu riidanalaisen vapautuksen johdosta tarvittavien varojen määrään.(33)
131. Covestron väitteestä, jonka mukaan valtio ei määrännyt kyseisen lisämaksun määrää, on riittävää todeta, että siirtoverkonhaltijoilla ei ollut lainkaan liikkumavaraa tämän maksun määrittämisessä ja että – kuten unionin yleinen tuomioistuin perustellusti totesi valituksenalaisen tuomion 134 kohdassa – valtio käyttää varojen osalta eli koko riidanalaisen lisämaksun perimistä ja jakamista koskevan mekanismin osalta määräysvaltaa.
132. Covestro ja Saksa vetoavat tuomioon EEG 2012 ja väittävät, että riidanalaisesta lisämaksusta saatujen varojen yksinomaisen käyttötarkoituksen takia valtiolla ei ole määräysvaltaa niihin. Kuten unionin yleinen tuomioistuin aivan oikein selittää valituksenalaisen tuomion 144 ja 145 kohdassa, unionin tuomioistuin ei kuitenkaan kyseisessä tuomiossa muuttanut vakiintunutta oikeuskäytäntöään, joka on lisäksi vahvistettu uudemmassa oikeuskäytännössä,(34) vaan totesi, että muiden seikkojen puuttuessa tämä seikka ei ollut yksinään ratkaiseva tällaisen määräysvallan osoittamiseksi. Nyt käsiteltävissä asioissa unionin yleinen tuomioistuin on nimittäin yksilöinyt toisen tällaisen seikan eli julkisen maksun olemassaolon.
133. Väite, jonka mukaan valtiolla ei ole määräysvaltaa koko riidanalaisen lisämaksun perimistä koskevaan mekanismiin, on ristiriidassa sen kanssa, että yhtäältä riidanalaisen lisämaksun (veronluonteisena maksuna) ja toisaalta verkkomaksuista vapautuksena myönnetyn tuen välillä on varojen käyttötarkoitusta koskeva sitova yhteys. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun tukitoimenpiteen ja sen rahoituksen välillä on mainitunlainen yhteys, sellaisen julkisen maksun olemassaolosta, jolla tuki rahoitetaan tarkoin määritellyssä suhteessa, seuraa automaattisesti, että tuki myönnetään valtion varoista (eli maksun tuotosta).(35)
134. Covestron väitteet, joiden mukaan tuomioon EEG 2012 johtaneessa asiassa kyseessä ollutta maksua koskevat säännöt olisivat tiukempia kuin nyt käsiteltävissä asioissa riidanalaista lisämaksua koskevat säännöt, ovat perusteettomia. Katson päinvastoin, että nyt käsiteltävissä asioissa riidanalaista lisämaksua koskevat säännöt näyttävät olevan tiukemmat kuin asiassa EEG 2012 kyseessä ollutta maksua koskevat säännöt, koska nyt käsiteltävä lisämaksu perustuu sitoviin oikeussääntöihin eikä verkonhaltijoiden kaupalliseen/vapaaehtoiseen päätökseen, kuten mainitussa asiassa.
135. Tästä seuraa, että Covestron ja Saksan esittämien argumenttien kolmas ryhmä on mielestäni hylättävä tehottomana ja joka tapauksessa perusteettomana.
136. Covestron kolmas valitusperuste ja Saksan ainoa valitusperuste on näin ollen hylättävä perusteettomina siltä osin kuin ne koskevat valtion varoilla toteutetun toimenpiteen olemassaoloa koskevaa edellytystä.
III Ratkaisuehdotus
137. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin: i) hylkää komission liitännäisvalitusten ensimmäisen perusteen ja ii) hylkää Covestron kolmannen valitusperusteen ja Saksan liittotasavallan ainoan valitusperusteen siltä osin kuin ne koskevat valtion varoilla toteutetun toimenpiteen olemassaoloa koskevaa edellytystä.