UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (neljäs jaosto)
15 päivänä joulukuuta 2021 (*)
Muutoksenhaku – Henkilöstö – Virkamiehet – Asemapaikan osoittaminen kolmanteen maahan – Hallinnon käyttöön antama perheasunto – Käyttöön annetussa asunnossa perheen kanssa asumista koskevan velvoitteen laiminlyönti – Kurinpitomenettely – Kurinpitoseuraamus, joka sisältää ikälisien kertymisen keskeyttämisen – Unionille aiheutuneen vahingon korvaaminen – Henkilöstösääntöjen 22 artikla – Kanteen aineellinen hylkääminen – Kumoaminen muutoksenhaussa – Muutoksenhaussa annettu tuomio, jonka unionin tuomioistuin on tutkinut uudelleen ja kumonnut – Palauttaminen unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi
Asiassa T‑693/16 P-RENV-RX,
HG, edustajanaan asianajaja L. Levi,
valittajana,
ja jossa muuna osapuolena on
Euroopan komissio, asiamiehenään T. Bohr, avustajanaan asianajaja A. Dal Ferro,
vastaajana ensimmäisessä oikeusasteessa,
jossa on kyse valituksesta, joka on tehty Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (toinen jaosto) 19.7.2016 antamasta tuomiosta HG vastaan komissio (F‑149/15, EU:F:2016:155) ja jossa vaaditaan kyseisen tuomion kumoamista,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Gervasoni sekä tuomarit L. Madise (esittelevä tuomari) ja P. Nihoul,
kirjaaja: hallintovirkamies L. Ramette,
ottaen huomioon 26.3.2020 annetun unionin tuomioistuimen tuomion,
ottaen huomioon 17.6.2021 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion (1)
[– –]
2 Valittaja HG, joka on Euroopan komission virkamies, vaatii valituksessaan, jonka hän on tehnyt Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 9 artiklan nojalla, kumoamaan valituksenalaisen tuomion, jolla virkamiestuomioistuin hylkäsi hänen kanteensa, jossa sitä vaadittiin yhtäältä ensisijaisesti kumoamaan 10.2.2015 tehty komission päätös, jolla hänelle määrättiin kurinpitoseuraamuksena ikälisien kertymisen keskeytys 18 kuukauden ajaksi ja jolla hänet velvoitettiin maksamaan 108 596,35 euroa korvauksena komissiolle hänen tekonsa vuoksi aiheutuneesta vahingosta (jäljempänä riidanalainen päätös), ja tarvittaessa kumoamaan päätöksen, jolla hylättiin hänen riidanalaisesta päätöksestä tekemänsä valitus, ja toissijaisesti alentamaan tähän päätökseen sisältyvää taloudellista seuraamusta, ja lopuksi velvoittamaan komission korvaamaan henkinen kärsimys ja mainehaitta, joita hänelle on aiheutunut ja jotka hän arvioi 20 000 euroksi, sekä velvoittamaan komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
[– –]
Asian käsittelyn vaiheet ja asianosaisten vaatimukset
[– –]
39 Ensimmäinen muutoksenhaussa annettu tuomio, jolla valituksenalainen tuomio kumottiin virkamiestuomioistuimen ratkaisukokoonpanon sääntöjenvastaisuuden perusteella, annettiin tämän menettelyn päätteeksi, mutta tämän tuomion kumosi puolestaan unionin tuomioistuin, kuten edellä 1 ja 3 kohdassa esitetään, ja valitus palautettiin unionin yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tästä syystä asian, joka oli palautettu unionin yleisen tuomioistuimen tutkittavaksi ensimmäisen muutoksenhaussa annetun tuomion nojalla, jotta tämä antaa ratkaisun valittajan virkamiestuomioistuimessa nostamasta kanteesta (asia T‑440/18 RENV), käsittely päätettiin 26.3.2020 tehdyllä kirjaamon päätöksellä.
[– –]
45 Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen kysymyksiin kuultiin 17.6.2021 pidetyssä istunnossa. Asian käsittelyn suullinen vaihe päätettiin samana päivänä.
46 Valittaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa valituksenalaisen tuomion,
– kumoaa riidanalaisen päätöksen,
– tarvittaessa kumoaa päätöksen, jolla valitus on hylätty,
– toissijaisesti alentaa riidanalaiseen päätökseen sisältyvää taloudellista seuraamusta,
– velvoittaa komission korvaamaan hänelle aiheutuneen henkisen kärsimyksen ja mainehaitan, jonka suuruus on 20 000 euroa, ja
– velvoittaa komission korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut molemmissa oikeusasteissa.
47 Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää valituksen ja
– velvoittaa valittajan korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
Muutoksenhaku
[– –]
Perusteet, joita on esitetty valituksenalaista tuomiota vastaan siltä osin kuin kyseessä on riidanalaisessa päätöksessä huomioon otettu valittajan taloudellinen vastuu
[– –]
– Peruste, joka koskee asiaratkaisun antaneen tuomioistuimen riidanalaisessa päätöksessä huomioon otetun valittajan taloudellisen vastuun osalta tekemiä oikeudellisia virheitä
83 Valittaja esittää aluksi valituksen 11 kohdassa, että virkamiestuomioistuin on tutkiessaan hänen väitteensä, joiden mukaan ”väitettyjä lojaalisuusvelvollisuuden laiminlyöntejä ei ole tapahtunut”, arvioinut valituksenalaisen tuomion 151 kohdassa, että koska unionin virkamiehen lojaalisuusvelvollisuus unionia kohtaan on yleinen ja objektiivinen, syillä, joiden vuoksi valittaja on laiminlyönyt tämän velvoitteen, ei ole merkitystä, vaikka nämä syyt näytettäisiin toteen. Valittaja katsoo, että kun nimittävä viranomainen soveltaa henkilöstösääntöjen 22 artiklaa, joka voi olla perusteena virkamiehen taloudelliselle vastuulle unionia kohtaan sellaisten vakavien henkilökohtaisten virheiden vuoksi, joita tämä on tehnyt tehtäviään suorittaessaan tai niiden yhteydessä, sen pitäisi ottaa huomioon mahdollisia lieventäviä asianhaaroja, joita saattaa liittyä syihin, jotka selittävät tämän virkamiehen laiminlyönnin. Mikäli näin ei menetellä, loukataan suhteellisuusperiaatetta. Kun virkamiestuomioistuin totesi, että hänen käyttäytymistään selittävillä syillä ei ollut merkitystä, se on siis tehnyt oikeudellisen virheen sekä henkilöstösääntöjen 22 artiklan että suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta.
[– –]
86 Henkilöstösääntöjen 22 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että ”virkamies voidaan velvoittaa korvaamaan kokonaan tai osittain unionin kärsimä vahinko, joka johtuu hänen tehtäviään suorittaessaan tai niiden yhteydessä tekemästään vakavasta virheestä”.
[– –]
90 Henkilöstösääntöjen 11 artiklan ensimmäisen kohdan ensimmäisessä virkkeessä, jonka mukaan ”virkamiehen on suoritettava tehtävänsä ja toimittava ainoastaan unionin edun mukaisesti”, vahvistetaan unionin virkamiesten lojaalisuusvelvollisuus unionia kohtaan. Tämä velvollisuus mainitaan nimenomaisesti jäljempänä tässä kohdassa sen kolmannessa virkkeessä, jossa täsmennetään, että virkamiehen on hoidettava hänelle annetut tehtävät objektiivisesti ja tasapuolisesti sekä noudattaen lojaalisuusvelvollisuuttaan unionia kohtaan. Tämä velvollisuus mainitaan nimenomaisesti myös henkilöstösääntöjen 17 a artiklassa, joka koskee virkamiehen sananvapauden rajoituksia. Lojaalisuusvelvollisuuden noudattamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt täsmennetään tiettyjen seikkojen tai tiettyjen olosuhteiden osalta useissa henkilöstösääntöjen määräyksissä, kuten 12, 12 b tai 17 a artiklassa.
[– –]
93 On siis selvitettävä, onko syyt, jotka saattavat johtaa siihen, että virkamiehen toimintaa ohjaavat kokonaan tai osittain muut intressit kuin unionin etu tai että hän toimii jopa täysin sen vastaisesti, esimerkiksi haitanteon halu, korruptio, välinpitämättömyys, poliittiset syyt, halu saada itselleen etua tai hankkia sitä muille, ylittämätön ulkoinen paine tai henkilökohtainen pakkotilanne, otettava huomioon arvioitaessa, onko tällainen toiminta merkki epälojaalisuudesta unionia kohtaan vai ei.
94 Virkamiestuomioistuin on vastannut valituksenalaisen tuomion 151 kohdassa kieltävästi ja nojautunut 23.10.2013 annettuun tuomioon Gomes Moreira v. ECDC (F‑80/11, EU:F:2013:159). Kyseisen tuomion 65 ja 66 kohdassa todettiin lähinnä, että se, että useita henkilöstösääntöjen mukaisia velvollisuuksia, joilla pyrittiin erityisesti varmistamaan virkamiesten lojaalisuus, oli todettu lyödyn laimin, ei riippunut siitä, että asianomainen virkamies olisi aiheuttanut vahinkoa unionille tai että hänen toiminnastaan olisi tehty kanteluja. Tämä näkemys perustui puolestaan ennakkotapaukseen (tuomio 3.7.2001, E v. komissio, T‑24/98 ja T‑241/99, EU:T:2001:175, 76 kohta), jossa katsottiin, että useiden samankaltaisten velvoitteiden laiminlyönnin toteamiseksi ei ollut tarpeen, että asianomainen virkamies olisi pyrkinyt hyötymään henkilökohtaisesti toiminnastaan tai että viimeksi mainittu olisi aiheuttanut vahinkoa toimielimelle. Toisessa asiassa, jossa annettiin 19.3.1998 tuomio Tzoanos v. komissio (T‑74/96, EU:T:1998:58, 66 kohta), johon vedottiin puolestaan 3.7.2001 annetussa tuomiossa E v. komissio (T‑24/98 ja T‑241/99, EU:T:2001:175) ennakkotapauksena siitä, että virkamies oli mahdollisesti laiminlyönyt velvollisuutensa pyytää lupaa ulkopuolisen toiminnan harjoittamiseen, vaikka kyseinen velvollisuus kuuluu lojaalisuusvelvollisuuteen ja on soveltamisalaltaan yleinen, ja todettiin, että tällaisen laiminlyönnin olemassaolon arvioimiseksi oli tarpeetonta selvittää, saattoiko tämä toiminta aiheuttaa eturistiriidan tämän virkamiehen hoitamien tehtävien kannalta.
95 Toisin kuin virkamiestuomioistuin on arvioinut, näistä ennakkotapauksista ei ilmene, että syitä, jotka ovat johtaneet siihen, että virkamies on toiminut tavalla, jolla hän on laiminlyönyt tietyt velvollisuutensa unionia kohtaan, ei pitäisi missään tapauksessa ottaa huomioon ratkaistaessa sitä, onko tämä ollut epälojaali sitä kohtaan.
96 Vaikka tietyt seikat ovat lähtökohtaisesti tältä osin merkityksettömiä, kuten seikat, jotka on yksilöity edellä 94 kohdassa mainituissa tuomioissa, se, onko toiminta ollut epälojaalia, riippuu kuitenkin nimenomaan asiayhteydestä, johon toiminta kuuluu. Virkamies saattaa esimerkiksi uskoa toimivansa unionin edun mukaisesti hoitaessaan tehtäviään mutta toimia todellisuudessa sitä vastaan, koska hän on ollut erityisen monimutkaisessa ja täysin uudessa tilanteessa, eikä tämä välttämättä merkitse sitä, että hän olisi ollut epälojaali, vaikka hän on tietyllä hetkellä unohtanut unionin edun. Virkamiehen vakava henkilökohtainen ongelma saattaa saada hänet asettamaan unionin edun toiminnassaan tilapäisesti toissijaiseksi ilman että häntä voitaisiin kaikissa olosuhteissa aina moittia tämän perusteella epälojaalisuudesta. Jos toisaalta virkamies vetoaa siihen, että hän on laiminlyönyt unionin edun sen vuoksi, että tilanne oli yllättänyt hänet, tai että hän on asettanut unionin edun toissijaiseksi vakavien henkilökohtaisten ongelmiensa vuoksi, arvioitaessa hänen lojaalisuuttaan unionia kohtaan ei ole yhdentekevää, onko hän ilmoittanut vaikeuksistaan esimiehilleen ja millainen hänen asenteensa on ollut siinä yhteydessä.
97 Kun arvioidaan henkilön lojaalisuutta, arvioidaan siis hänen käyttäytymistään sitä yksikköä tai henkilöä kohtaan, jolle tätä lojaalisuutta on siinä asiayhteydessä osoitettava. Henkilöstösääntöjen 11 artiklan ensimmäisen kohdan ensimmäisessä virkkeessä, jossa säädetään, että ”virkamiehen on suoritettava tehtävänsä ja toimittava ainoastaan unionin edun mukaisesti”, säädetään tämän osalta yleisesti käyttäytymisestä, joka kuvastaa lojaalisuutta unionia kohtaan, mutta kyseessä ei ole lojaalisuuden ehdoton määritelmä, jossa suljettaisiin pois sen asiayhteyden huomioon ottaminen, jossa tätä lojaalisuutta on arvioitava henkilöstösääntöjen 11 artiklan ensimmäisen kohdan kolmannen virkkeen perusteella, kun siinä mainitaan unionin virkamiesten velvollisuus hoitaa tehtävänsä ”noudattaen lojaalisuusvelvollisuuttaan unionia kohtaan”.
98 Tässä yhteydessä tuomioissa, joihin virkamiestuomioistuin nojautuu suoraan tai epäsuorasti valituksenalaisen tuomion 151 kohdassa, arviointi, jonka mukaan erilaiset henkilöstösääntöihin perustuvat velvollisuudet ovat lähtökohtaisesti yleisesti ja objektiivisesti voimassa, koskee näitä varsinaisia velvoitteita, mutta tämä arviointi ei merkitse sitä, että yleisemmästä näkökulmasta unionin virkamiehen lojaalisuutta tai epälojaalisuutta olisi arvioitava riippumatta olosuhteista, joissa hän on käyttäytynyt tietyllä tavalla, ja syistä, joiden vuoksi hän on käyttäytynyt näin. Virkamiestuomioistuin on siten tehnyt oikeudellisen virheen todetessaan, että syillä, joiden vuoksi valittaja oli toiminut tietyllä tavalla, ei ollut merkitystä todettaessa hänen lojaalisuusvelvollisuutensa laiminlyönti.
99 Lisäksi valittaja esittää perustellusti, että luonnehdittaessa henkilöstösääntöjen 22 artiklan soveltamisen yhteydessä virkamiehen toimintaa vakavaksi henkilökohtaiseksi virheeksi nimittävän viranomaisen on otettava huomioon olosuhteet, eikä se voi tyytyä toteamaan, että kyseinen virkamies ei ole noudattanut häntä velvoittavia sääntöjä, tai se ei voi toisin sanoen tyytyä toteamaan, että tämä on laiminlyönyt tietyt velvollisuutensa.
[– –]
102 Asiakysymyksen ratkaiseva tuomioistuin voi laillisuusvalvonnan yhteydessä hylätessään kantajan perusteet tai perustelut nojautua toteamuksiin, arviointeihin ja luonnehdintoihin, jotka on otettu huomioon riidanalaisessa toimessa, jos ne ovat laillisia, ja perustella lisäksi näiden perusteiden ja perustelujen hylkäämistä omilla oikeudellisilla näkemyksillään (ks. vastaavasti määräys 27.9.2004, UER v. M6 ym., C‑470/02 P, ei julkaistu, EU:C:2004:565, 69 ja 70 kohta, ja tuomio 21.9.2010, Ruotsi ym. v. API ja komissio, C‑514/07 P, C‑528/07 P ja C‑532/07 P, EU:C:2010:541, 65 kohta). Asiakysymyksen ratkaiseva tuomioistuin ei sitä vastoin voi laillisuusvalvonnan yhteydessä korvata riidanalaisen toimen laatijan arviointia tai perusteluja omilla arvioinneillaan tai perusteluillaan toimen oikeuttamiseksi (ks. vastaavasti tuomio 27.1.2000, DIR International Film ym. v. komissio, C‑164/98 P, EU:C:2000:48, 38 kohta ja tuomio 24.1.2013, Frucona Košice v. komissio, C‑73/11 P, EU:C:2013:32, 88 ja 89 kohta). Kun asiakysymyksen ratkaiseva tuomioistuin käyttää täyttä harkintavaltaa, kuten henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan nojalla unionin ja sen virkamiesten välisissä raha-asioita koskevissa riidoissa, ja erityisesti henkilöstösääntöjen 22 artiklan kolmannen kohdan perusteella riidoissa, jotka liittyvät virkamiesten taloudelliseen vastuuteen unionia kohtaan, se voi kuitenkin itse ottaa huomioon kaikki asiaan liittyvät olosuhteet ja esittää siis tässä yhteydessä oman arviointinsa tai omat perustelunsa sille, miksi osapuolen on maksettava summa toiselle osapuolelle (ks. vastaavasti tuomio 27.10.1987, Houyoux ja Guery v. komissio, 176/86 ja 177/86, EU:C:1987:461, 16 kohta, ja tuomio 20.5.2010, Gogos v. komissio, C‑583/08 P, EU:C:2010:287, 44 kohta oikeustapausviittauksineen).
103 Tässä tapauksessa on todettava, että kun virkamiestuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 159 kohdassa, että valittajan tilanne oli sääntöjenvastainen syyskuusta 2008 lähtien, se on siis toistanut arvioinnin, joka sisältyy riidanalaisen päätöksen 22 ja 37 perustelukappaleeseen. Kuten valituksenalaisen tuomion 160 kohdasta ilmenee, tällä arvioinnin toistamisella ainoastaan hylättiin valittajan perustelut, jotka koskivat sen vahingon arviointia, jonka hän oli voinut aiheuttaa unionille ja jonka hän kiisti kokonaan syyskuuhun 2009 saakka, mutta toisin kuin valittaja väittää, sillä ei ollut tarkoitus väittää, että henkilöstösääntöjen 22 artiklan soveltamisedellytykset olisivat täyttyneet syyskuusta 2008 lukien. Näin menetellessään virkamiestuomioistuin ei siis pitänyt valittajan menettelyä syykuun 2008 ja joulukuun 2008 välisenä aikana vakavana henkilökohtaisena virheenä eikä myöskään antanut ymmärtää, että nimittävä viranomainen olisi ottanut huomioon vakavan henkilökohtaisen virheen syyskuusta 2008 lukien, eikä se siis ole ottanut tässä yhteydessä asiakirja-aineistoa vääristyneellä tavalla huomioon, vaikka valittaja myös näin väittää valituskirjelmän 14 kohdassa.
104 Kun virkamiestuomioistuin on lisäksi todennut valituksenalaisen tuomion samassa 159 kohdassa, että delegaatiolta oli evätty tammikuusta 2009 lähtien mahdollisuus käyttää valittajan virka-asuntoa uusiin tarkoituksiin, se on tosin esittänyt, samalla kun se on ottanut huomioon valittajan valituksen hylkäämisestä tehdyn päätöksen, lisäperustelun suhteessa riidanalaiseen päätökseen, jossa todettiin ainoastaan, että vahinko aiheutui siitä, että unioni oli ottanut vastatakseen valittajan käyttöön annetun perheasunnon perusteettomasta vuokraamisesta aiheutuneista kuluista. Tässä virkamiestuomioistuimen esittämässä lisäperustelussa todetaan kuitenkin ainoastaan, että valittajan menettelyn vuoksi ei ollut ollut mahdollista vähentää vahinkoa, joka on yksilöity riidanalaisessa päätöksessä, mutta ei todeta ylimääräistä vahinkoa. Tämä arviointi voi lisäksi kuulua valittajan taloudellista vastuuta koskevaan virkamiestuomioistuimen täyden harkintavallan käyttöön, ja nimenomaan sitä valittaja oli vaatinut virkamiestuomioistuinta käyttämään. Näin ollen oikeudellista virhettä, joka perustuisi siihen, että virkamiestuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 159 kohdassa uuden hypoteettisen vahingon, joka ei voi aiheuttaa valittajan taloudellista vastuuta, ei ole osoitettu. On lisäksi todettava, että virkamiestuomioistuimen esittämä lisäperustelu ei voi osoittaa asiakirja-aineiston ottamista vääristyneellä tavalla huomioon siten kuin edellä 67 kohdassa on määritelty.
105 Valittaja arvioi tämän jälkeen valituksen 21–23 kohdassa, että tutkiessaan hänen perustelunsa, jotka koskivat ”viiden vuoden vanhentumisajan tai kohtuullisen käsittelyajan rikkomista”, virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen todetessaan, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisessa kohdassa säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa, johon kannekirjelmässä vedottiin, ei sovellettu hänen tilanteeseensa.
[– –]
107 Virkamiestuomioistuin on nojautunut valituksenalaisen tuomion 167 ja 168 kohdassa 27.1.2016 annettuun tuomioon DF v. komissio, (T‑782/14 P, EU:T:2016:29, 54 kohta) ja korostanut, että henkilöstösääntöjen 85 artikla koskee virkamiehen aiheettomin perustein saamien summien palauttamista ja että valittaja ei ollut tässä tapauksessa saanut toimielimeltä mitään rahasummaa mutta oli aiheuttanut sille taloudellista vahinkoa ja että toimielimen vuokranantajalle suorittamat summat eivät olleet aiheettomia.
[– –]
109 Asiakysymyksen perusteella on korostettava, että edellä 107 kohdassa mainitun 27.1.2016 annetun tuomion DF v. komissio (T‑782/14 P, EU:T:2016:29), johon virkamiestuomioistuin on viitannut, perusteella ei voida katsoa, että henkilöstösääntöjen 85 kohtaa ei sovellettaisi tilanteeseen, jossa myönnetään luontoisetu. Unionin yleinen tuomioistuin näet toteaa tämän tuomion, joka on annettu asiassa, jossa kantajana ollut virkamies, jota vaadittiin palauttamaan aiheeton korvaus, väitti, että hän ei voinut saada takaisin osuutta, joka oli siirretty hänen entiselle puolisolleen elatusapuna, 54 kohdassa ainoastaan, että henkilöstösääntöjen 85 artikla koskee vain sääntöjenvastaisia suorituksia saaneen virkamiehen ja asianomaisen toimielimen välistä taloudellista suhdetta, missä yhteydessä mahdollisilla seurauksilla, joita virkamiehelle aiheutuu palautuksesta suhteessa muihin henkilöihin, jotka olisivat voineet hyötyä suoraan tai epäsuorasti sääntöjenvastaisista suorituksista, jotka kyseinen toimielin perii takaisin, ei ole merkitystä, koska nämä kysymykset kuuluvat yksityisoikeuden alaan. Näin ollen kyseisessä tuomiossa ei anneta ratkaisua siitä, voidaanko luontoisedun, kuten virka-asunnon antamisen, katsoa kuuluvan virkamiehen ja hänen toimielimensä väliseen taloudelliseen suhteeseen ja voidaanko siitä nostaa perusteettoman edun palauttamista koskeva kanne. Mikään ei myöskään estä sitä, että perusteeton luontoisetu, joka vastaa tietyn summan epäsuoraa myöntämistä, peritään takaisin. Muussa tapauksessa saattaisi käydä niin, että toimielimet eivät voisi koskaan saada perityksi näitä perusteettomia etuja takaisin aloittamatta henkilöstösääntöjen 22 artiklan mukaista menettelyä ja osoittamatta asianomaisten virkamiesten vakavaa henkilökohtaista virhettä, mikä olisi monissa tilanteissa epäasianmukaista ja johtaisi siihen, että perusteettoman edun suoraan rahana saaneita virkamiehiä ja perusteettoman edun luontoisetuna saaneita virkamiehiä kohdeltaisiin eri tavalla. Todetessaan, että koska valittaja ei ollut saanut toimielimeltään mitään summaa suoraan, hän ei voinut vedota henkilöstösääntöjen 85 artiklaan, virkamiestuomioistuin on niin ikään tehnyt oikeudellisen virheen.
110 Jos asiaratkaisun antaneen tuomioistuimen tuomion perusteluihin sisältyy unionin oikeuden rikkominen, mutta jos sen tuomiolauselman tueksi on sellaisia muita oikeudellisia perusteluita, että siitä ilmenevä lopputulos on perusteltu, valitus on kuitenkin hylättävä. Sama lähestymistapa pätee tarkasteluun, jonka asiaratkaisun tehnyt tuomioistuin on tehnyt kanneperusteesta tai kanneperusteen osasta erikseen (ks. vastaavasti tuomio 9.6.1992, Lestelle v. komissio, C‑30/91 P, EU:C:1992:252, 27–29 kohta).
111 Virkamiestuomioistuin on tässä tapauksessa niin ikään muistuttanut valituksenalaisen tuomion 167 kohdassa, että valittaja oli aiheuttanut käyttäytymisellään taloudellista vahinkoa toimielimelleen. Tämän muistutuksen perusteella on korostettava, että nimittävä viranomainen ei ole osoittanut valittajan taloudellista vastuuta perusteettoman edun palauttamista koskevan henkilöstösääntöjen 85 artiklan nojalla aiheettomin perustein saadun edun toteamisen perusteella vaan henkilöstösääntöjen 22 artiklan nojalla, joka koskee sellaisten vahinkojen korvaamista, joita unionille on aiheutunut vakavista henkilökohtaisista virheistä, joita sen virkamiehet ovat aiheuttaneet suorittaessaan tehtäviään tai niiden yhteydessä, sillä perusteella, että on todettu vahinko, jota unionille on aiheutunut valittajan vakavan henkilökohtaisen virheen vuoksi.
112 On korostettava, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan ja 22 artiklan soveltamisedellytykset ovat selvästi erilaisia, samoin kuin niiden asiayhteys. Päätöksen tekeminen perusteettoman edun takaisinperimisestä edellyttää henkilöstösääntöjen 85 artiklan mukaan ainoastaan sitä, että osoitetaan, että asianomaiselle virkamiehelle on myönnetty tietty summa tai vastaava etu sääntöjenvastaisesti ja että tämä tiesi tästä sääntöjenvastaisuudesta tai että se oli niin ilmeinen, että hän ei voinut olla tietämättä siitä, kun puolestaan päätöksen tekeminen velvoittamisesta korvaamaan vahinko henkilöstösääntöjen 22 artiklan perusteella edellyttää, että näytetään toteen tämän vahingon taustalla oleva virkamiehen vakava henkilökohtainen virhe. Kun on selvitetty tosiseikat tai kuultu asianomaisen virkamiehen esittämät huomautukset, päätös perusteettoman edun takaisinperimisestä voidaan tarvittaessa tehdä heti kun henkilöstösääntöjen 85 artiklan mukaisten edellytysten täyttyminen on näytetty toteen, kun taas päätös vahingon korvaamista koskevasta velvoitteesta henkilöstösääntöjen 22 artiklan perusteella voidaan tämän säännöksen toisen kohdan nojalla vasta sen jälkeen kun on noudatettu kurinpitomenettelyn mukaisia muotovaatimuksia eli – koska kyseessä on oltava vakava virhe – lähtökohtaisesti tutkinnan, kurinpitolautakunnan menettelyn ja nimittävän viranomaisen lopullisen kontradiktorisen vaiheen jälkeen, kuten säädetään henkilöstösääntöjen liitteessä IX. Nämä menettelyn luonteeseen, aineellisiin edellytyksiin ja päätöksentekoon liittyvät erot oikeuttavat sen, että nimittävä viranomainen voi olosuhteiden perusteella toimia henkilöstösääntöjen 22 artiklan nojalla, vaikka se olisi voinut toimia henkilöstösääntöjen 85 artiklan nojalla, siitä huolimatta, että määräaikoja koskevat säännöt tai periaatteet eivät ole samoja näissä kahdessa tapauksessa, mikä sitä paitsi myös voidaan oikeuttaa näillä eroilla.
113 Kun otetaan edellä 111 ja 112 kohdassa mainitut perustelut huomioon, virkamiestuomioistuin on perustellusti hylännyt henkilösääntöjen 85 artiklassa olevan erityisen vanhentumista koskevan säännön, johon valittaja on vedonnut.
114 Valittaja arvioi tämän jälkeen valituksen 24 ja 25 kohdassa, että virkamiestuomioistuin on tutkiessaan hänen perustelunsa, jotka koskivat ”viiden vuoden vanhentumisajan tai kohtuullisen käsittelyajan rikkomista”, niin ikään tehnyt oikeudellisia virheitä hylätessään kanteen toissijaiset perustelut, joiden mukaan silloin, jos henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisessa kohdassa säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa ei sovellettu, olisi henkilöstösääntöjen 22 artiklaa sovellettaessa otettava ”kohtuullisen käsittelyajan mittarina niin ikään” huomioon unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä ja neuvoston asetuksen (EY, Euratom) N:o 1605/2002 kumoamisesta 25.10.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 (EUVL 2012, L 298, s. 1) 81 artiklassa vahvistettu viiden vuoden vanhentumisaika.
[– –]
127 On korostettava, että tässä tapauksessa sekä valittaja että virkamiestuomioistuin ovat ymmärtäneet väärin lain soveltamisalan, kun valittaja on vedonnut kannekirjelmän 130 kohdassa asetuksen N:o 966/2012 81 artiklan säännöksiin vedotakseen vanhentumiseen tai kohtuullisen käsittelyajan noudattamatta jättämiseen ja virkamiestuomioistuin valituksenalaisen tuomion 170 kohdassa delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 93 artiklan 2 kohdan säännöksiin, jotka on annettu ensin mainittujen soveltamiseksi, vedotakseen väitetyn määräajan keskeytymiseen.
128 Asetuksessa N:o 966/2012, joka oli asetus, jolla vahvistettiin unionin yleiseen talousarvioon sovellettavat varainhoitosäännöt ajankohtana, jona riidanalainen päätös tehtiin, 81 artikla sisältyy lukuun, jonka otsikkona on ”Tulotapahtumat”, ja seuraa samassa luvussa 78, 79 ja 80 artiklaa, joissa vahvistetaan periaatteet, joiden mukaan saamiset vahvistetaan, niiden perintä hyväksytään ja perintä suoritetaan. Tämän 81 artiklan 1 kohdassa säädetään muun muassa, että unionin saamiset kolmansilta ja kolmansien saamiset unionilta vanhentuvat viidessä vuodessa, sanotun kuitenkaan rajoittamatta asiaan sovellettavia erityissäännöksiä, joilla ei ole merkitystä tässä tapauksessa, ja sen 2 kohdassa säädetään, että komissiolle siirretään valta antaa delegoituja säädöksiä vanhentumisaikaa koskevista yksityiskohtaisista säännöistä. Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 80 artiklan, joka on annettu asetuksen N:o 966/2012 78 artiklan soveltamiseksi, 3 kohdassa säädetään, että tulojen ja menojen hyväksyjä, joka on vahvistanut saamisen, ilmoittaa siitä velalliselle veloitusilmoituksella, jossa on täsmennettävä maksun eräpäivä, josta lukien peritään viivästyskorkoa, jos velkaa ei ole vielä suoritettu. Delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 93 artiklan, joka on annettu asetuksen N:o 966/2012 81 artiklan soveltamiseksi, 1 kohdassa säädetään muun muassa, että vanhentumisaika, jota sovelletaan unionin saamisiin kolmansilta, alkaa kyseisestä maksun eräpäivästä, ja sen 2 kohdassa, että tämän vanhentumisajan keskeyttää toimielimen tai sen pyynnöstä toimivan jäsenvaltion toteuttama perintätoimi, joka on annettu tiedoksi asianomaisille kolmansille.
129 Tästä ilmenee, että nyt käsiteltävään asiaan sovellettavan lainsäädännön nykytilassa vanhentuminen, johon valittaja vetoaa ja joka perustuu asetuksen N:o 966/2012 81 artiklaan, voi koskea vain saamisen vahvistamisen jälkeistä vaihetta, joka alkaa tarkemmin sanoen kolmantena osapuolena olevalle velalliselle toimitetussa veloitusilmoituksessa mainittuna maksun eräpäivänä, eikä siihen voida siis vedota siltä osin kuin kyseessä ovat saamisen vahvistamiseen johtavat edelliset vaiheet (ks. analogisesti tuomio 14.6.2016, Marchiani v. parlamentti, C‑566/14 P, EU:C:2016:437, 86–89 kohta). Tässä tapauksessa valittaja pitää liian pitkänä ajanjaksoa, joka on kulunut saamisen taustalla olevien tosiseikkojen aiheutumisesta siihen ajankohtaan, jona saatava todettiin riidanalaisella päätöksellä eli ennen kuin se vahvistettiin asetuksen N:o 966/2012 78 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Näin ollen asetuksen N:o 966/2012 81 artiklassa säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa ei voitu soveltaa valittajan hyväksi suoraan eikä edes kohtuullisen käsittelyajan mittarina.
130 Virkamiestuomioistuin menetteli näin ollen virheellisesti esittäessään delegoidun asetuksen N:o 1268/2012 93 artiklan 2 kohdan säännökset, jotka ovat asetuksen N:o 966/2012 81 artiklan soveltamissäännöksiä, vastauksena valittajan perusteluihin, jotka koskevat viimeksi mainittuun artiklaan perustuvaa vanhentumista. Päätelmä, jonka virkamiestuomioistuin on tehnyt ja jonka mukaan kyseisiin vuokriin liittyvä saaminen ei ollut vanhentunut varainhoitoasetuksen sääntöjen nojalla, perustuu kuitenkin edellä 129 kohdassa esitettyihin oikeudellisiin perusteisiin.
131 Kun otetaan huomioon näkökohdat, jotka on esitetty edellä 110 kohdassa ja jotka koskevat muutoksenhakutuomioistuimen mahdollisuutta korvata oikeudelliset perusteet, ja se, että valittaja ei ole esittänyt valituksessaan muita perusteluja, joilla hän olisi arvostellut virkamiestuomioistuimen tekemää analyysiä kanneperusteesta, joka koski viiden vuoden vanhentumisajan tai kohtuullisen käsittelyajan rikkomista, näissä olosuhteissa on hylättävä valitusperuste, jonka mukaan valittajan taloudellisen vastuun osalta olisi tehty oikeudellisia virheitä, siltä osin kuin se koskee asetuksen N:o 966/2012 81 artiklan soveltamista.
[– –]
Perusteet, joita on esitetty valituksenalaista tuomiota vastaan asiakysymyksen ratkaisevassa tuomioistuimessa esitettyjen väitettyjen prosessivirheiden ja puolustautumisoikeuksien loukkaamisen osalta
[– –]
– Peruste, joka koskee asiakysymyksen ratkaisevassa tuomioistuimessa tehtyjä oikeudellisia virheitä, jotka koskevat siinä esitettyjä väitettyjä prosessivirheitä ja puolustautumisoikeuksien loukkaamista
[– –]
156 Valittaja riitauttaa valituksen 28 kohdassa ensinnäkin valituksenalaisen tuomion 70 kohdassa esitetyn periaatteellisen arvioinnin, ja väittää, että virkamiestä vastaan huomioon otetut väitteet eivät voi muuttua menettelyn kuluessa siten, että niitä muutetaan hänen vastaustensa mukaan siten, että väitteitä ei lievennetä vaan tarkoituksena on jatkaa häntä vastaan käytävää kurinpitomenettelyä, maksoi mitä maksoi. Tämä menettelytapa ei anna asianomaiselle virkamiehelle mahdollisuutta puolustautua riittävän ajoissa. Virkamiestuomioistuin on siten tehnyt oikeudellisen virheen.
[– –]
159 Siltä osin kuin kyseessä ovat edellä 156 kohdassa mainitut valitusperusteet, jotka koskevat edellä 155 kohdan lopussa mainittua periaatteellista arviointia, kurinpitomenettelyä koskevasta henkilöstösääntöjen liitteestä IX ilmenee, että tätä edeltää tutkintavaihe, josta huolehtii OLAF tai nimittävä viranomainen, jolla voi olla käytettävissään tähän erikoistunut yksikkö, kuten tutkinta- ja kurinpitotoimisto (IDOC) komission sisällä. Kuten saman liitteen 3 artiklassa säädetään, vasta tämän tutkintavaiheen lopussa aloitetaan tarvittaessa kurinpitomenettely, joko kurinpitolautakuntaa kuullen tai sitä kuulematta sen mukaan, miten vakava seuraamus on mahdollista määrätä. Näin ollen siinä tapauksessa, että kurinpitolautakuntaa kuullaan, kyseisen virkamiehen väitetty virhe määritellään nimittävän viranomaisen kertomuksessa, joka on käsittelyn kyseisessä lautakunnassa vireille panevan asiakirjan liitteenä, kuten vahvistetaan saman liitteen 12 artiklan 1 kohdassa, jonka mukaan tässä kertomuksessa ”on esitettävä selkeästi teot, joista valitetaan, ja tarvittaessa olosuhteet, joissa ne on suoritettu, sekä raskauttavat tai lieventävät asianhaarat”. Sekä kurinpitolautakunta että nimittävä viranomainen arvioivat hänen käyttäytymistään tässä kertomuksessa, joka toimitetaan virkamiehelle samassa liitteessä olevan 12 artiklan 2 kohdan mukaisesti, yksilöidyn virheen osalta myös sellaisten täydentävien seikkojen osalta, joita esitetään tämän kurinpitomenettelyvaiheen aikana, ja tarvittaessa hänelle määrätään seuraamus siinä yksilöidyn virheen osalta. Asianomainen virkamies voi tämän saman virheen osalta, josta nimittävä viranomainen häntä arvostelee tutkinnan jälkeen, edelleen käyttää puolustautumisoikeuksiaan samassa liitteessä olevissa 12–22 artiklassa säädettyjen yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti, erityisesti siten, että hän tutustuu koko asiakirja-aineistoon ja esittää kirjallisia ja suullisia huomautuksia kurinpitolautakunnalle ja, sen jälkeen, kun tämä on antanut lausuntonsa, nimittävälle viranomaiselle. Näin ollen mahdolliset muutokset, jotka koskevat virheen sisältöä sellaisen tutkintavaiheen aikana, jonka kuluessa tutkinnasta vastaavat yksiköt suorittavat sen mahdollisen virheen perusteella, eivät voi merkitä puolustautumisoikeuksien loukkausta, kuten virkamiestuomioistuin on perustellusti todennut, silloinkaan, jos suoritettujen tutkimusten perusteella tutkinnan lopussa yksilöity virhe on laajempi tai vakavampi kuin mahdollinen alun perin todettu virhe. Tässä yhteydessä henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevassa 1 ja 2 artiklassa, jotka molemmat koskevat tutkintavaihetta, todetaan, että kun virkamiehen mahdollinen osallisuus asiaan käy ilmi, viimeksi mainitulle ilmoitetaan siitä, jollei tästä aiheudu haittaa tutkimukselle. Tämä ei missään tapauksessa velvoita selventämään mahdollista virhettä heti tutkimusten alussa (ks. vastaavasti tuomio 15.5.1997, N v. komissio, T‑273/94, EU:T:1997:71, 79 kohta). Valituksessa väitettyä valituksenalaisen tuomion 70 kohtaa koskevaa oikeudellista virhettä ei siis ole näytetty toteen.
[– –]
162 Edellä 161 kohdassa mainitut perustelut eivät kuitenkaan riitä oikeudellisesti siihen, että voitaisiin hylätä valittajan arvostelu, jonka mukaan nimittävän viranomaisen kurinpitolautakunnalle toimittamassa asiakirja-aineistossa ja häntä koskevassa henkilökansiossa, joihin hän on saanut tutustua, ei ole tulosta IDOC:n suorittamasta tutkintatoimenpiteestä, joka liittyy tämän säännön, jonka mukaan virka-asuntoa ei myönnetä valittajan olosuhteissa, olemassaoloon.
163 Tässä yhteydessä on korostettava, että tämä tutkintatoimenpide on tosiasiallisesti suoritettu, kuten ilmenee nimittävän viranomaisen 10.9.2015 tekemästä päätöksestä, jolla valittajan valitus on hylätty ja jossa todetaan, että ”EEAS:n (Euroopan ulkosuhdehallinto) kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa ei ole kyetty varmistamaan varmuudella, että tällainen sääntö ja käytäntö on olemassa EEAS:n sisällä” ja että ”tällaisen säännön olemassaoloa ei ole osoitettu”. Valittaja on itse viitannut riidanalaisesta päätöksestä tekemässään valituksessa samankaltaiseen selitykseen, jonka nimittävän viranomaisen edustajat olivat antaneet kurinpitolautakunnan istunnossa. Henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevassa 13 artiklan 1 kohdassa säädetään kuitenkin, että kun asianomainen virkamies on saanut nimittävän viranomaisen kurinpitolautakunnalle antaman kertomuksen, hänellä on oikeus nähdä itseään koskevat asiakirjat kokonaisuudessaan ja ottaa jäljennökset kaikista menettelyyn liittyvistä asiakirjoista. Tällä säännöksellä pyritään varmistamaan, että puolustautumisoikeuksia kunnioitetaan, kun tutkintavaihe on päättynyt. On muistettava, että puolustautumisoikeuksien kunnioittaminen kaikissa menettelyissä, jotka saattavat johtaa seuraamuksiin, on unionin oikeuden perusperiaate, jota on noudatettava, vaikka kyseessä on luonteeltaan hallinnollinen menettely (tuomio 13.2.1979, Hoffmann-La Roche v. komissio, 85/76, EU:C:1979:36, 9 kohta). On lisäksi todettu, että kurinpitomenettelyn yhteydessä asianomaisella virkamiehellä on oltava mahdollisuus ottaa kantaa jokaiseen asiakirjaan, jota toimielin aikoo käyttää häntä vastaan, paitsi, siltä osin kuin kyseessä on tämän menettelyn päätteeksi tehdyn päätöksen laillisuus, asiakirjaan, joka ei olisi viime kädessä ratkaiseva (ks. vastaavasti tuomio 3.7.2001, E v. komissio, T‑24/98 ja T‑241/99, EU:T:2001:175, 92 ja 93 kohta). Myös henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevassa 13 artiklan 1 kohdassa säädetään nykyään osaltaan perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan b alakohdassa vahvistetun periaatteen noudattamisesta, tarkoituksena varmistaa oikeus hyvään hallintoon, ja kyseisen periaatteen mukaan jokaisella on oikeus tutustua häntä koskeviin asiakirjoihin. Tästä seuraa, että tutkintayksiköiden tutkintatoimenpiteen on tuloksestaan riippumatta kuuluttava kurinpitolautakunnalle ja asianomaiselle henkilölle toimitettavaan asiakirja-aineistoon. Tässä tapauksessa on lisäksi huomautettava seuraavaa: ensinnäkin, että nimittävä viranomainen on käyttänyt kurinpitolautakunnan istunnossa tämän tutkintatoimenpiteen tulosta ilmoittaessaan, että ei ollut vahvistettu, että sääntö, johon valittaja oli vedonnut, oli olemassa, ilman että valittajan olisi ensin annettu tutustua tähän tulokseen asiakirja-aineistossa; että tämän jälkeen kurinpitolautakunta on lausuntonsa 38 perustelukappaleessa olennaisilta osin toistanut tämän päätelmän; lopuksi, että tämä päätelmä on vielä toistettu päätöksessä, jolla nimittävä viranomainen on hylännyt valittajan valituksen 10.9.2015. Ei voida sulkea pois sitä, että jos valittaja olisi voinut saada tiedon IDOC:n suorittaman tutkintatoimenpiteen sisällöstä sen jälkeen kun asia oli saatettu kurinpitolautakunnan käsiteltäväksi, hän olisi kyennyt, etenkin jos kyseinen toimenpide olisi ollut tiivis, suoritettu epävirallisessa muodossa tai jos siinä on käytetty vain vähän asiakirjoja, syventämään tätä koskevia perustelujaan ja esimerkiksi pyytämään vakuuttavammin kuin kurinpitolautakunnalle 23.9.2014 osoittamassaan muistiossa tätä kokevien tutkimusten uudelleenaloittamista, esimerkiksi vaatimalla kurinpitolautakuntaa määräämään kontradiktorisesta tutkimuksesta henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevan 17 artiklan 1 kohdan perusteella.
[– –]
169 Todetessaan valituksenalaisen tuomion 80 kohdassa, että valittajan väitteet, jotka koskevat kurinpitolautakunnan arviointia tosiseikoista, olivat tehottomia, virkamiestuomioistuin on näet tehnyt oikeudellisen virheen.
170 Kun kurinpitomenettely sisältää kurinpitolautakunnan intervention eli kun nimittävä viranomainen aloittaa henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevien 3 ja 11 artiklan säännösten perusteella kurinpitomenettelyn ja arvioi, että tämä voisi johtaa siihen, että määrätään ankarampi seuraamus kuin kirjallinen varoitus tai huomautus, tämä interventio on menettelyn olennainen osatekijä, koska se on perusteellisen kontradiktorisen menettelyn ajankohta ja siihen mahdollisesti liittyy jo aiemmin suoritettuja tutkimuksia täydentävä tutkinta ja koska nimittävä viranomainen antaa tämän jälkeen ratkaisunsa, jossa se ottaa huomioon kurinpitolautakunnan suorittaman työn eli sen perustellun lausunnon, jonka sen määräenemmistö on hyväksynyt, ja jopa sen tiettyjen yksittäisten jäsenten mahdollisesti esittämät eriävät mielipiteet, kuten ilmenee saman liitteen 12–18 artiklasta. Valittaja korostaa tässä yhteydessä perustellusti, että jos nimittävä viranomainen poikkeaa kurinpitolautakunnan lausunnosta, sen on esitettävä tähän yksityiskohtaiset perustelut, kuten virkamiestuomioistuin on useaan kertaan todennut (ks. vastaavasti tuomio 3.6.2015, Bedin v. komissio, F‑128/14, EU:F:2015:51, 29 kohta; tuomio 18.6.2015, CX v. komissio, F‑27/13, EU:F:2015:60, 57 ja 58 kohta, ja tuomio 10.6.2016, HI v. komissio, F‑133/15, EU:F:2016:127, 147 kohta). Jos siis asia on saatettava kurinpitolautakunnan käsiteltäväksi, kuten tässä tapauksessa, sen interventio on menettelyyn liittyvä olennainen muotovaatimus, ja virkamiehen, jolle määrätään seuraamus tämän menettelyn päätteeksi, on lähtökohtaisesti voitava riitauttaa sen lausunto, jos nimittävä viranomainen ottaa omakseen kurinpitolautakunnan suorittaman tosiseikkoja koskevan arvioinnin. Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että kurinpitolautakunnan lausuntokin voi olla sellaisen kumoamisvaatimuksen kohde, joka on tutkittava (tuomio 29.1.1985, F. v. komissio, 228/83, EU:C:1985:28, 16 kohta). Kun kyseessä on, kuten tässä tapauksessa, kanne, jossa vaaditaan ainoastaan kumoamaan seuraamuksen määräämisestä tehty nimittävän viranomaisen lopullinen päätös, vain siinä tapauksessa, että nimittävä viranomainen poikkeaisi lopullisessa päätöksessään selvästi kurinpitolautakunnan tai sen yhden jäsenen arvioinnista tai ei selvästi ottaisi sitä huomioon, voitaisiin todeta, että peruste tai väite, joka esitetään tätä arviointia vastaan, on tehoton, koska riidanalaisen toimen muodostaa nimittäin lopullinen päätös, ei kurinpitolautakunnan lausunto tai sen tiettyjen jäsenten mielipide. Muissa tapauksissa olisi liian formalistista vaatia valittajaa esittämään perusteissaan ja väitteissään tietyt riidanalaisen päätöksen kappaleet, jotta hän voi riitauttaa arvioinnin, jonka kurinpitolautakunta on esittänyt, vaikka nimittävä viranomainen on ottanut tämän arvioinnin huomioon tehdessään päätöksensä.
[– –]
Riidanalaisen päätöksen kumoamista koskeva kanne ja liitännäiset vaatimukset
[– –]
Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee prosessivirheitä, jotka rasittavat riidanalaista päätöstä valmistelevia toimia
[– –]
239 Kuten edellä 147 kohdassa on jo esitetty, valittaja arvostelee kurinpitolautakuntaa ensinnäkin kannekirjelmän 59 kohdassa sillä perusteella, että se ei ole antanut ratkaisua siitä, onko asia saatettu sen käsiteltäväksi sääntöjenmukaisella tavalla, ja yleisemmin prosessuaalisista kysymyksistä, joita hän oli tuonut esiin puolustuksekseen laatimassaan muistiossa, jonka hän oli osoittanut sille ja joka mainitaan edellä 19 kohdassa.
240 Tässä yhteydessä kurinpitolautakunta on perustellusti esittänyt lausuntonsa 1 ja 2 kohdassa lähinnä, että sen tehtävänä ei ollut valvoa tutkintamenettelyn sääntöjenmukaisuutta vaan ainoastaan siinä käytävän menettelyn kulun sääntöjenmukaisuutta. Kuten virkamiestuomioistuin on näet korostanut valituksenalaisen tuomion 78 kohdassa, henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevan 18 artiklan mukaan kurinpitolautakunnan tehtävänä on antaa perusteltu lausunto siitä, ovatko väitetyt teot todella tapahtuneet, ja tarvittaessa siitä, millaisia seuraamuksia ne aiheuttavat. Nimittävän viranomaisen, jolla on toimivalta määrätä seuraamus asianomaiselle virkamiehelle, tehtävänä on selvittää, että tutkintamenettely ja kurinpitomenettely ovat kokonaisuutena olleet sääntöjenmukaisia, samoin tarvittaessa tuomioistuimen, jonka käsiteltävänä on kanne, joka on nostettu nimittävän viranomaisten tekemästä päätöksestä. Kurinpitolautakunnan, kuten minkä tahansa hallinnollisen tai neuvoa-antavan elimen, on puolestaan huolehdittava siinä käytävän menettelyn sääntöjenmukaisuudesta, sillä se on yksi kurinpitomenettelyn vaiheista. Jos se arvioi, että tutkinta oli riittämätön ennen kuin asia saatettiin sen käsiteltäväksi, sen tehtävänä on lisäksi täydentää sitä omilla kysymyksillään tai kontradiktorisella menettelyllä, kuten henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevassa 17 artiklassa säädetään, riippumatta kirjallisista tai suullisista ilmoituksista, joita asianomainen virkamies ja nimittävä viranomainen ovat sen käsittelyssä esittäneet. Tässä tapauksessa kurinpitolautakunta on esittänyt lausuntonsa 1 ja 2 kohdassa, että sillä ei ollut toimivaltaa tuomita mahdollisia sääntöjenvastaisuuksia, jotka rasittivat menettelyä, joka käytiin ennen kuin asia saatettiin sen käsiteltäväksi, mutta se varmisti, että valittaja oli kyennyt esittämään huomautuksia 31.10.2013 päivätystä IDOC:n muistiosta, jolla oli aloitettu tutkinta, joka liittyi valittajan taloudelliseen vastuuseen, ja jonka piti olla osa kurinpitolautakunnalle toimitettua asiakirja-aineistoa, ja muistutti, että se oli voinut itse tutustua siihen hyvissä ajoin. Lisäksi on huomautettava, että valittaja ei moiti kannekirjelmässä kurinpitolautakuntaa siitä, että tämä ei ole suorittanut täydentäviä tutkimuksia kysymyksillä tai tutkinnalla. On siis hylättävä kannekirjelmän 59 kohdassa esitetyt valittajan perustelut, jotka on mainittu valituksenalaisen tuomion 74 kohdassa ja joissa arvostellaan kurinpitolautakuntaa siitä, että tämä ei ole antanut ratkaisua tietyistä väitetyistä prosessuaalisista sääntöjenvastaisuuksista.
[– –]
Kanneperusteet, jotka koskevat valittajan taloudellista vastuuta (neljännen kanneperusteen neljäs osa ja kuudes kanneperuste)
286 Henkilöstösääntöjen 22 artiklassa säädetään, että unionin virkamies voidaan velvoittaa korvaamaan kokonaan tai osittain unionin kärsimä vahinko, joka johtuu hänen tehtäviään suorittaessaan tai niiden yhteydessä tekemästään vakavasta virheestä.
[– –]
295 Valittaja tiesi, että tilanne, jossa hän ei asunut perheensä kanssa virka-asunnossa, joka oli kooltaan perheasunto, jota hän oli hakenut, ei voinut jatkua, vaikka delegaation hallintopäällikkö ei ollut vaatinut häntä antamaan virka-asuntoaan muuhun käyttöön. Hän on myöntänyt erityisesti OLAF:n kuullessa häntä toista kertaa, että viimeksi mainittu oli vaatinut, että hänen perheensä pitäisi muuttaa hänen kanssaan tähän asuntoon, eikä hän kiistä sitä, että virka-asunnon, joka on tarkoitettu perheasunnoksi, pitäisi normaalisti olla perheen käytössä. Tässä yhteydessä henkilöstösääntöjen liitteessä X olevia asiaa koskevia säännöksiä ja niiden soveltamista koskevia yksityiskohtaisia sääntöjä voidaan tulkita, samalla kun otetaan huomioon unionin etu, kuten sen virkamiesten on henkilöstösääntöjen 11 artiklan nojalla tehtävä, vain siten, että virkamiehen, joka on hakenut virka-asuntoa, joka on mitoitettu hänen perheensä tarpeisiin, on asuttava siinä perheineen tai ilmoitettava, että hänen on luovuttava siitä, jos pysyvät vaikeudet estävät kohtuullista aikaa pidempään muuttamisen siihen. Tämä on asianomaisen virkamiehen kannalta lojaalisuuskysymys.
296 Jos tässä tapauksessa parketin vialliseen lakkaukseen liittynyt ongelma teki perheen muuton mahdottomaksi, mikä kuuluisi silloin omistajan vastuulle, valittajan olisi pitänyt kieltäytyä asettautumasta tiloihin tai aloittaa jokin muu asianmukainen menettely delegaatiossa, jotta viimeksi mainittu olisi voinut vaatia omistajaa huolehtimaan vastuullaan olevista asioista.
297 Todettakoon lopuksi, että vaikka se, että paikalla oli ”talonmiehenä” toiminut ystävä, on saattanut olla vastaus valittajan huoleen siitä, että ulkopuoliset eivät tunkeutuisi omin luvin hänen virka-asuntoonsa, tämä ”talonmies”-järjestely oli pitkällä aikavälillä perusteltavissa vain sillä, että valittaja ei asunut siellä pysyvästi sen vuoksi, että hänen perheensä ei ollut seurannut häntä sinne.
298 Siten mikään hänen vaimonsa ja lapsensa terveydellisiin ongelmiin, asunnon sisäisiin puutteisiin tai delegaation hallintopäällikön asenteeseen liittyvistä syistä ei voi perustella valittajan omaa käyttäytymistä eikä osoittaa, että hän olisi pysynyt lojaalina unionia kohtaan tammikuusta 2009 lähtien eli neljän ensimmäisen vuokrasopimuskuukauden jälkeen, kun hän ei ehdottanut luopumista perheasunnon kokoisesta asunnosta, joka hänelle oli käytössään, vaan säilytti sen omana etunaan, vaikka hän on jossain määrin kertonut tilanteestaan delegaation hallintopäällikölle.
[– –]
300 Kun otetaan huomioon julkisten varojen tarpeeton käyttö, joka on johtunut valittajan asenteesta ja siitä, että hän on pitänyt virka-asuntonsa käytössään kohtuullista aikaa pidempään, on siis tarkastelun tässä vaiheessa myönnettävä, että nimittävä viranomainen on menetellyt perustellusti katsoessaan, että valittajan henkilökohtainen virhe oli vakava, koska hän jatkoi tammikuusta 2009, neljä kuukautta vuokrasopimuksen alkamisen jälkeen, sopimuksen päättymiseen elokuussa 2010 saakka sääntöjenvastaista virka-asuntonsa käyttöä aloittamatta delegaatiossa minkäänlaista menettelyä asunnon vapauttamiseksi. Virhe, joka synnyttää valittajan taloudellisen vastuun henkilöstösääntöjen 22 artiklan perusteella, on siis perustellusti vakava tämän ajanjakson osalta.
[– –]
302 Siltä osin kuin kyseessä on valittajan asenteen aiheuttama vahinko, on aivan aluksi hylättävä valittajan kannekirjelmän 120–123 kohdassa esittämä väite, jonka mukaan vuokrasopimusta ei olisi voitu irtisanoa ensimmäisenä vuonna ilman että olisi kuitenkin pitänyt maksaa vuokra koko vuodelta, mikä merkitsisi sitä, että unionille ei aiheutunut mitään vahinkoa ensimmäisenä vuokrasopimusvuonna syyskuusta 2008 elokuuhun 2009. Unionille on kuitenkin aiheutunut vahinkoa koko ajanjaksolta, johon valittajan virhe on liitetty riidanalaisessa päätöksessä, eli tammikuusta 2009 elokuuhun 2010 ja erityisesti tammi–elokuussa 2009, koska unioni maksoi tämän ajanjakson aikana perheasunnosta virkamiehelle, joka asui siinä vain yksin ja osan viikosta, koska hänellä oli käytettävissään lähistöllä toinen perheasunto, jossa hänen perheensä asui ja hän itse asui osittain. Tämän vahingon on lisäksi nimenomaan aiheuttanut valittaja, joka haettuaan tällaista virka-asuntoa ei ole lopettanut edellä mainittua tilannetta ehdottamalla tämän asunnon palauttamista muutaman kuukauden jälkeen. Kuten edellä 296 kohdassa korostetaan, jos tosiasiallisesti parketin vialliseen lakkaukseen liittyvä pysyvä ongelma teki perheen muuton virka-asuntoon mahdottomaksi, mikä silloin kuuluu omistajan vastuulle, valittajan olisi alun perin pitänyt kieltäytyä asettautumasta tiloihin tai aloittaa jokin muu asianmukainen menettely delegaatiossa, jotta tämä voisi vaatia omistajaa nopeasti ja vakaasti hoitamaan vastuulleen kuuluvat asiat. Tämän vahingon on myös osoitettu syntyneen vuokrasopimuksen loppuun saakka, koska sen vuoksi, että valittaja ei ole antanut virka-asuntoaan delegaation käyttöön, hän on estänyt komissiota käyttämästä tätä asuntoa, vaikka se maksoi siihen liittyvät vuokrat, erityisesti estämällä komissiota käyttämästä tätä asuntoa muulla tavoin, kuten virkamiestuomioistuin on korostanut valituksenalaisen tuomin 159 kohdassa, tai ainakin irtisanomasta vuokrasopimusta ilman seuraamusmaksuja syyskuusta 2009 lukien, mikä olisi voinut vähentää unionille tosiasiallisesti aiheutunutta vahinkoa. Tässä yhteydessä se, että vuokrasopimuksessa oli määrätty ajanjaksosta, jonka kuluessa vuokralainen ei saanut irtisanoa sopimusta ensimmäisen vuoden aikana, ellei vuokria joka tapauksessa maksettaisi tältä ajanjaksolta, ei voi johtaa siihen, että katsottaisiin, että tältä ajanjaksolta ei aiheutunut vahinkoa, toisin kuin valittaja väittää. Delegaatio maksoi tämän ajanjakson aikana perhekokoisesta virka-asunnosta valittajan hakemuksesta, ilman että tämä olisi ollut perusteltua ja ilman että se olisi voinut saada siitä mitään hyötyä.
303 Valittaja väittää tämän jälkeen kannekirjelmän 125 kohdassa, että koska hänellä olisi ollut oikeus pienempään virka-asuntoon, joka on tarkoitettu yksinasuvalle, unionille aiheutuu vahinkoa vain hänellä olleen perheasunnon ja tällaisen pienemmän virka-asunnon välisen vuokraeron verran. Tämä väite voisi menestyä vain siinä tapauksessa, että valittaja olisi tosiasiallisesti hakenut yksinasuvalle tarkoitettua virka-asuntoa perheasunnolle sovitun vuokrakauden kuluessa, mutta koska näin ei ole, kyseessä on pelkkä spekulaatio, etenkin kun hänen puolisonsa omisti New Yorkissa asunnon, jossa hänen perheensä asui, ja on katsottava, että unionille on tosiasiallisesti aiheutunut koko vuokrakauden ajalta vahinkoa, joka muodostuu niiden vuokrien kokonaismäärästä, jotka on maksettu valittajalle annetusta virka-asunnosta, vaikka tämän asunnon vuokraaminen ei ollut tarpeen. Tämä vahinko ulottuu siis, kuten komissio on korostanut riidanalaisessa päätöksessä, ajanjaksoon tammikuusta 2009 elokuuhun 2010, jonka osalta edellä 300 kohdassa on todettu valittajan tehneen vakavan henkilökohtaisen virheen.
[– –]
307 Kuten edellä 106 ja 114 kohdassa esitetään, valittaja vetoaa henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisessa kohdassa säädettyyn viiden vuoden vanhentumisaikaan ja toissijaisesti, henkilöstösääntöjen 22 artiklan soveltamista koskevan kohtuullisen käsittelyajan mittarina asetuksen N:o 966/2012 81 artiklassa vahvistettuun viiden vuoden vanhentumisaikaan. Kuten edellä 113 ja 129 kohdassa todetaan, kumpikaan näistä säännöksistä ei ole sovellettavissa tässä tapauksessa. Itse asiassa missään unionin oikeussäännössä ei täsmennetä määräaikaa, jonka kuluessa olisi suoritettava riidanalaisten tekojen osalta tutkinta ja kurinpitomenettely ja tehtävä päätös, jossa todetaan virkamiehen taloudellinen vastuu henkilöstösääntöjen 22 artiklan nojalla. Voidaan kuitenkin ottaa huomioon se, että henkilöstösääntöjen 85 artiklan toinen kohta kuvaa lainsäätäjän huomioon ottamaa vanhentumisaikaa, joka koskee tiettyjä suhteita unionin ja virkamiesten välillä, mutta kun muistetaan erot, jotka liittyvät henkilöstösääntöjen 22 artiklan soveltamiseen verrattuna 85 artiklan soveltamiseen ja joita on korostettu edellä 112 kohdassa, vastaavan pituinen määräaika, jota olisi noudatettava henkilöstösääntöjen 22 artiklaa sovellettaessa, ei voi olla keskeytymätön määräaika, kuten henkilöstösääntöjen 85 artiklan toisessa kohdassa säädetty määräaika.
308 Oikeuskäytännöstä ilmenee, että jos lainsäätäjä ei ole säätänyt vanhentumisajasta, oikeusvarmuuden vaatimus edellyttää, että unionin toimielimet käyttävät toimivaltaansa kohtuullisessa ajassa (ks. tuomio 14.6.2016, Marchiani v. parlamentti, C‑566/14 P, EU:C:2016:437, 96 kohta oikeustapausviittauksineen). On siis selvitettävä, ovatko komission yksiköt ja nimittävä viranomainen tutkinnassaan, aloittaessaan kurinpitomenettelyn ja todetessaan lopullisesti valittajan taloudellisen vastuun ajanjaksolta tammikuusta 2009 elokuuhun 2010 loukanneet valtuuksiaan käyttäessään käsittelyaikojen kohtuullisuuden periaatetta.
309 Kuluneen ajan kohtuullisuutta on arvioitava kunkin asian kaikkien olosuhteiden perusteella niin, että huomioon otetaan erityisesti oikeusriidan merkitys asianomaiselle, asian monimutkaisuus ja unionin toimielimen läpikäymät menettelyn eri vaiheet sekä se, miten asianosaiset ovat toimineet menettelyn kuluessa. Ajan kohtuullisuutta ei nimittäin voida määritellä tarkan abstraktisesti määritellyn enimmäiskeston avulla (ks. tuomio 14.6.2016, Marchiani v. parlamentti, C‑566/14 P, EU:C:2016:437, 99 ja 100 kohta oikeustapausviittauksineen).
310 Tässä tapauksessa ajanjakso, jolta valittajan vakava virhe on todettu, ulottuu tammikuusta 2009 elokuuhun 2010. OLAF ilmoitti valittajalle häntä koskevan tutkinnan aloittamisesta virka-asunnon käyttämisen osalta maaliskuussa 2012 eli alle kaksi vuotta tämän keskeytyksettömän ajanjakson päätyttyä. Tutkintavaiheen, johon osallistuivat peräjälkeen OLAF ja IDOC, päätyttyä nimittävä viranomainen aloitti valittajaa vastaan kurinpitomenettelyn heinäkuussa 2014 ja teki riidanalaisen päätöksen, jossa se totesi muun muassa valittajan taloudellisen vastuun, helmikuussa 2015. Tämä päätös pysytettiin syyskuussa 2015, kun valittajan valitus hylättiin. Kun tämä tosiseikkojen ketju otetaan huomioon, on katsottava, että hallintoviranomaisen valtuuksiensa käyttämiseen kuluttama aika ei ole ollut kohtuuton.
[– –]
Uudet perusteet, joita valittaja on esittänyt muutoksenhakumenettelyn yhteydessä
[– –]
315 Valittaja ilmoitti erään New Yorkin ‑kollegansa petoksellisista toimista lähettämällä IDOC:lle 13.5.2013 päivätyn sähköpostiviestin, joka on kannekirjelmän liitteenä 36. Kun tämä viesti lähetettiin, valittajaan oli jo kohdistettu hänen virka-asuntonsa käyttöä koskeva tutkinta, ja viestin tarkoituksena oli lähinnä saattaa kahden häntä vastaan annetun ja OLAF:n huomioon ottaman todistajanlausunnon uskottavuus kyseenalaiseksi. Valittaja viittasi tässä yhteydessä tämän kollegan monilla tavoin mahdollisesti sääntöjenvastaiseen toimintaan, joka olisi hänen mukaansa liittynyt kahteen todistajanlausunnon antaneeseen henkilöön. Tästä sähköpostiviestistä ilmenee, että valittajan tekemä ilmianto koski osittain tosiseikkoja, jotka olivat selvästi jo olleet delegaation johdon ja hänen itsensä tiedossa tietyn aikaa, ja osittain tosiseikkoja, joita delegaation muut henkilöt olivat saattaneet OLAF:n tietoon ennen kuin valittaja oli ilmoittanut niistä itse IDOC:lle useita kuukausia sen jälkeen kun hän oli saanut niistä sattumalta tiedon. Näin ollen valittajan tekemä ilmianto ei ole ilmoitus virkamiehen tietoon tulleista seikoista, jotka antavat aihetta olettaa laittoman toiminnan mahdollisuutta, kuten henkilöstösääntöjen 22 a artiklassa säädetään, vaan se ainoastaan liittyy tilanteeseen, jossa virkamies puolustautuu omaksi edukseen. Valittaja ei siis voi vedota siihen, että hän olisi väärinkäytösten paljastaja, jos tällainen rooli olisi voinut olla lieventävä asianhaara sellaisten tekojen yhteydessä, joilla ei ollut mitään tekemistä hänen ilmoittamiensa tekojen kanssa, vaikka viimeksi mainitut olisivat osoittautuneet paikkansapitäviksi.
[– –]
317 Edellä esitetystä seuraa kaiken kaikkiaan, että koska mikään riidanalaista päätöstä vastaan esitetyistä kumoamisperusteista ei ole voinut menestyä, valittajan esittämät kumoamisvaatimukset on hylättävä, mukaan lukien vaatimukset, joita on esitetty hänen hallinnollisen valituksensa hylkäämisestä tehtyä päätöstä vastaan. Unionin yleinen tuomioistuin viittaa tässä yhteydessä perusteluihin, jotka virkamiestuomioistuin on esittänyt valituksenalaisen tuomion 43–45 kohdassa.
Vaatimus, jonka mukaan valittajalta vaadittavan taloudellisen korvauksen määrää on alennettava
318 On todettava, että kun valittaja vaatii, että tuomioistuin käyttää henkilöstösääntöjen 22 artiklan kolmannessa kohdassa tarkoitettua täyttä harkintavaltaa ja alentaa häneltä riidanalaisessa päätöksessä vaadittua taloudellista korvausta, hän ei ole esittänyt erityisiä perusteluja perustellakseen vaatimaansa alennusta, lukuun ottamatta niitä, joita hän on esittänyt tukeakseen kumoamisperusteitaan. Kuten julkisasiamies Kokott on korostanut ratkaisuehdotuksensa Gogos v. komissio (C‑583/08 P, EU:C:2010:118) 66 kohdassa, unionin tuomioistuinten ei kuitenkaan tarvitse – sikäli kuin kyse on unionin ja sen virkamiehen välisen oikeusriidan puhtaasti taloudellisluonteisista näkökohdista – tyytyä pelkästään valvomaan riidanalaisten toimien lainmukaisuutta, vaan niillä on toimivalta tutkia myös näiden toimien tarkoituksenmukaisuutta ja korvata siis nimittävän viranomaisen arviointi omalla arvioinnillaan. Tässä yhteydessä unionin tuomioistuimet voivat henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen nojalla raha-asioita koskevissa riidoissa ja täyttä harkintavaltaa käyttäessään viran puolesta arvioida aiheutuneen vahingon kohtuuden mukaan ottamalla huomioon kaikki asiaan liittyvät olosuhteet (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 20.5.2010, Gogos v. komissio, C‑583/08 P, EU:C:2010:287, 44 kohta oikeustapausviittauksineen). Tällaista toimivaltaa voidaan lisäksi käyttää silloinkin, kun tällaista vaatimusta ei ole lainkaan esitetty (ks. vastaavasti julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Gogos v. komissio, C‑583/08 P, EU:C:2010:118, 61 kohta), ja sitä suuremmalla syyllä tapauksessa, jossa tällainen vaatimus on esitetty ilman, että sen tueksi olisi esitetty mitään muuta erityistä perustelua. Kun otetaan huomioon kontradiktorisen menettelyn noudattamisen vaatimukset, tässä tapauksessa delegaation hallintopäällikön roolia koskevaa kysymystä käsiteltiin laajasti sekä osapuolten kirjelmissä että istunnossa, erityisesti unionin yleisen tuomioistuimen siinä yhteydessä esittämien kysymysten perusteella.
319 Tästä keskustelusta ja asiakirja-aineistosta ilmenee, että delegaation hallintopäällikkö ei ole vaatinut valittajaa poistumaan virka-asunnostaan vaan on tyytynyt muistuttamaan hänelle hänen tilanteensa sääntöjenvastaisuudesta (ks. edellä 274 kohta). Vaikka tämä seikka ei kyseenalaista sitä, että valittaja on syyllistynyt vakavaan virheeseen, kun hän on pidentänyt virka-asuntonsa sääntöjenvastaista käyttöä tammikuusta 2009 elokuuhun 2010 (ks. edellä 300 kohta), siitä seuraa, että koska komission paikalla oleva edustaja ei ole ryhtynyt asianmukaisiin toimiin, vaikka hän oli tietoinen tilanteesta, komissio on myötävaikuttanut sille aiheutuneen vahingon toteutumiseen täysimääräisenä, vaikka se olisi voinut pienentää sitä, ja vaikuttaa siltä, että mikään ei olisi voinut estää ryhtymistä tällaisiin toimiin etenkään, jos tällainen toimi olisi ollut valittajalle esitetty vaatimus vapauttaa virka-asuntonsa, koska sen hallinnan edellytykset eivät täyttyneet. Unionin yleinen tuomioistuin katsoo siis kaikkien asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella kohtuuden mukaan, että valittajan korvausta unionille aiheutuneesta vahingosta on alennettava (ks. vastaavasti tuomio 7.11.1985, Adams v. komissio, 145/83, EU:C:1985:448, 53 ja 54 kohta, ja tuomio 11.7.2007, Schneider Electric v. komissio, T‑351/03, EU:T:2007:212, 332 ja 334 kohta).
320 On siis vahvistettava henkilöstösääntöjen 22 artiklan mukaisesti korvaus, joka valittajan on suoritettava vahingosta, jonka hän on aiheuttanut unionille omalla vakavalla virheellään, kun hän ei ole ryhtynyt mihinkään toimiin vapauttaakseen virka-asuntonsa tammikuusta 2009 lukien, 80 000 euron suuruiseksi tämän tuomion julistamispäivänä, mikä merkitsee joko sitä, että komission on palautettava summat, mukaan lukien mahdolliset korot, jotka valittaja on jo suorittanut ja jotka ylittävät tämän määrän, tai sitä, että komissio perii valittajalta mahdolliset täydentävät suoritukset tähän määrään saakka. Näissä molemmissa tapauksissa vaadittaviin maksuihin tai palautuksiin olisi lisättävä korot Euroopan keskuspankin (EKP) perusrahoitusoperaatioille vahvistaman korkokannan mukaan laskettuina tämän tuomion julistamispäivästä.
[– –]
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (toinen jaosto) 19.7.2016 antama tuomio HG vastaan komissio (F-149/15) kumotaan.
2) Vahingonkorvaus, joka HG:n on suoritettava Euroopan unionille, vahvistetaan 80 000 euroksi tämän tuomion julistamispäivänä.
3) Asiassa F-149/15 nostettu kanne hylätään muilta osin.
4) HG ja Euroopan komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan asioissa F-149/15, T‑693/16 P, T‑440/18 RENV ja T‑693/16 P-RENV-RX.
Julistettiin Luxemburgissa 15 päivänä joulukuuta 2021.
Allekirjoitukset