UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)
28 päivänä helmikuuta 2024 (*)
Talous- ja rahapolitiikka – Luottolaitosten vakavaraisuusvalvonta – Asetuksen (EU) N:o 1024/2013 9 artiklan 1 kohdan toinen alakohta – EKP:n soveltamat Itävallan lainsäädännön mukaiset eliminointikorot asetuksen (EU) N:o 575/2013 395 artiklan rikkomistapauksessa ja sen jälkeen, kun on tehty päätös hallinnollisen rahoituksellisen seuraamuksen määräämisestä asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan mukaisesti – Oikeasuhteisuus
Asioissa T‑647/21 ja T‑99/22,
Sber Vermögensverwaltungs AG, aiemmin Sberbank Europe AG, kotipaikka Wien (Itävalta), edustajanaan asianajaja M. Fellner,
kantajana,
vastaan
Euroopan keskuspankki (EKP), asiamiehinään K. Lackhoff, J. Poscia ja M. Ioannidis,
vastaajana,
jota tukee
Itävallan tasavalta, asiamiehinään J. Schmoll, F. Koppensteiner ja A. Posch,
väliintulijana,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja F. Schalin sekä tuomarit I. Nõmm (esittelevä tuomari) ja G. Steinfatt,
kirjaaja: V. Di Bucci,
– ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
– ottaen huomioon, etteivät asianosaiset ole esittäneet istunnon järjestämistä koskevaa pyyntöä kolmen viikon kuluessa siitä, kun ilmoitus asian käsittelyn kirjallisen vaiheen päättämisestä on annettu tiedoksi, ja päätettyään unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 106 artiklan 3 kohdan nojalla ratkaista kanteen ilman asian käsittelyn suullista vaihetta,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Kantaja Sber Vermögensverwaltungs AG vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvilla kanteillaan Euroopan keskuspankin (EKP) 2.8.2021 tekemän päätöksen ECB-SSM-2021-ATSBE-7 ja 21.12.2021 tekemän päätöksen ECB-SSM-2021-ATSBE‑12 kumoamista. Nämä kaksi päätöstä on tehty luottolaitosten vakavaraisuusvalvontaan liittyvää politiikkaa koskevien erityistehtävien antamisesta EKP:lle 15.10.2013 annetun neuvoston asetuksen (EU) N:o 1024/2013 (EUVL 2013, L 287, s. 63) 4 artiklan 1 kohdan d alakohdan ja 3 kohdan sekä 9 artiklan 1 kohdan nojalla, luettuina yhdessä luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1) 395 artiklan 1 kohdan kanssa sekä pankkitoiminnasta 30.7.1993 annetun lain (Bundesgesetz über das Bankwesen) (Bankwesengesetz) (BGBl. 532/1993), sellaisena kuin se on muutettuna pankkitoiminnasta annetun lain, vuoden 2018 arvopaperimarkkinalain, käyttötarkoituslain, rahanpesusta rahoitusmarkkinoilla annetun lain, tervehdyttämis- ja likvidaatiolain, vuoden 2018 arvopaperivalvontalain ja keskusvastapuolten täytäntöönpanosta annetun lain muuttamisesta 28.5.2021 annetulla liittovaltion lailla (Bundesgesetz, mit dem das Bankwesengesetz, das Börsegesetz 2018, das Finalitätsgesetz, das Finanzmarkt-Geldwäsche-Gesetz, das Sanierungs- und Abwicklungsgesetz, das Wertpapieraufsichtsgesetz 2018 und das Zentrale Gegenparteien-Vollzugsgesetz geändert werden) (jäljempänä BWG) (BGBl. I, 98/2021) 97 §:n 1 momentin 2 kohdan kanssa.
Asian tausta
2 Kantaja on itävaltalainen luottolaitos, joka on EKP:n suoran vakavaraisuusvalvonnan alainen.
3 Kantaja ilmoitti 1.10.2015 EKP:lle ja Finanzmarktaufsichtsbehörde (rahoitusmarkkinoiden valvontaviranomainen, Itävalta) (jäljempänä FMA), että sen luottolaitokseen kohdistuvat vastuut olivat ylittäneet asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdassa vahvistetun suurten asiakasriskien ylärajan vuoden 2015 aikana. Se korosti lopettaneensa mainitut ylitykset.
4 EKP päätti 15.2.2019 määrätä hakijalle asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 1 kohdan nojalla 630 000 euron suuruisen hallinnollisen rahoituksellisen seuraamuksen asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdan rikkomisesta, joka johtui viimeksi mainitussa säännöksessä vahvistettujen suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä yksilöllisesti ja konsolidoidusti. Määrittääkseen tämän seuraamuksen määrän komissio erotti toisistaan konsolidoidun tason rikkomiset (joista voi laskelmasta riippuen seurata 520 000 euron suuruinen seuraamusmaksu) ja rikkomiset yksittäisen laitoksen tasolla (joista voi laskelmasta riippuen seurata 330 000 euron suuruinen seuraamusmaksu). Siltä osin kuin nämä kaksi rikkomista johtuivat samoista tosiseikoista, EKP katsoi, että näiden kahden summan kumulatiivinen määrääminen ei olisi oikeasuhtaista, ja sen vuoksi se vahvisti seuraamusmaksun määräksi 630 000 euroa.
5 EKP ilmoitti 17.2.2021 kantajalle aikomuksestaan määrätä sille BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla eliminointikorkoja määristä, joita kyseiset ylitykset koskivat, ja toimitti sille tätä koskevan päätösluonnoksen.
6 Kantaja esitti 3.3.2021 huomautuksensa päätösluonnoksesta.
7 EKP antoi 29.6.2021 kantajalle tilaisuuden esittää huomautuksensa päätösluonnoksen tarkistetusta versiosta BWG:n 97 §:n 1 momentin 28.5.2021 tapahtuneen muuttamisen jälkeen.
8 Kantaja esitti 6.7.2021 huomautuksensa päätösluonnoksen tarkistetusta versiosta.
9 EKP teki 2.8.2021 päätöksen ECB-SSM-2021-ATSBE-7 (jäljempänä 2.8.2021 tehty päätös), jossa kantajalle määrätään 2 120 926,08 euron suuruiset eliminointikorot helmi-kesäkuussa 2015 tapahtuneista ylityksistä.
10 Ensinnäkin EKP huomautti, että kantaja oli ilmoittanut sille ja FMA:lle, että yksi sen vastuista oli ylittänyt asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdassa säädetyn kynnysarvon, joka on 25 prosenttia sen hyväksyttävästä pääomasta.
11 Toiseksi EKP huomautti, että kantaja oli ylittänyt mainitun kynnysarvon ensinnäkin yksittäisen laitoksen tasolla 59 työpäivänä ajanjaksolla 5.2.–29.6.2015 ja toiseksi konsolidoidulla tasolla 53 työpäivänä ajanjaksolla 10.2.–29.6.2015. Se totesi, että nämä ylitykset olivat tapahtuneet neljän kalenterikuukauden aikana.
12 Kolmanneksi EKP päätteli, että asetuksen N:o 1024/2013 4 artiklan 1 kohdan d alakohdan ja 3 kohdan sekä 9 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan perusteella kantajalle olisi määrättävä eliminointikorkoja BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdan noudattamatta jättämisen vuoksi sekä yksittäisen laitoksen tasolla 1 105 359,95 euroa että konsolidoidulla tasolla 2 120 926,08 euroa.
13 Kantaja pyysi 30.8.2021 asetuksen N:o 1024/2013 24 artiklan 1, 5 ja 6 kohdan, luettuina yhdessä oikaisulautakunnan perustamisesta ja sen toimintasäännöistä 14.4.2014 annetun EKP:n päätöksen (EUVL 2014, L 175, s. 47) 7 artiklan kanssa, nojalla 2.8.2021 tehdyn päätöksen uudelleenkäsittelyä.
14 Kantaja nosti 12.10.2021 asiassa T‑647/21 kanteen, jossa se vaati 2.8.2021 tehdyn päätöksen kumoamista.
15 Oikaisulautakunta (jäljempänä oikaisulautakunta) antoi 25.10.2021 lausunnon, jossa se katsoi, että 2.8.2021 tehtyä päätöstä ei ensinnäkään ollut riittävästi perusteltu suhteellisuusperiaatteen soveltamisen ja oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/36/EU (EUVL 2013, L 176, s. 338) 70 artiklan soveltamisen osalta ja BWG:n 99e §:n soveltamisen osalta, ja että toiseksi se loukkasi kohtuullisen määräajan noudattamista koskevaa periaatetta ja että kolmanneksi se oli riittämättömästi perusteltu siltä osin kuin EKP päätti määrätä eliminointikorkoja suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä yksilöllisesti ja konsolidoidusti.
16 EKP antoi 21.12.2021 uuden päätöksen eli päätöksen ECB-SSM-2021-ATSBE-12 (jäljempänä 21.12.2021 annettu päätös), jolla sen 3.1 kohdan mukaan ”[2.8.2021] tehty päätös korvataan ja sitä muutetaan” ja joka sen 3.3 kohdan mukaan ”tule voimaan päivänä, jona [2.8.2021 tehty] päätös annetaan tiedoksi”.
17 EKP piti voimassa saman eliminointikorkojen määrän, jonka se oli määrännyt 2.8.2021 tehdyssä päätöksessä.
18 Ensiksi EKP lisäsi oikaisulautakunnan lausunnon perusteella, että jos laitos rikkoo asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan mukaisia velvoitteitaan, eliminointikorkojen määrääminen BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla kuuluu toimivaltaisen viranomaisen sidotun toimivallan piiriin, eikä sille jää harkintavaltaa. BWG:n 99e §:ssä mainituilla ”rangaistusseuraamuksia” koskevilla seikoilla ei näin ollen ole merkitystä. Toiseksi EKP korosti sitä, että Itävallan tuomioistuinten oikeuskäytännön mukaan rajojen ylittyessä sekä yksilöllisesti että konsolidoidusti eliminointikorko oli perittävä molemmilta osin. Kolmanneksi se katsoi, että toisin kuin oikaisulautakunta oli todennut, velvollisuutta noudattaa kohtuullista määräaikaa hallinnollisten menettelyjen käsittelyssä ei ollut laiminlyöty käsiteltävän asian olosuhteet huomioon ottaen, ja huomautti, että oikaisulautakunta oli itse katsonut, ettei menettelyn kesto ollut vaikuttanut kantajan puolustautumisoikeuksien käyttämiseen.
Asianosaisten vaatimukset
19 Asiassa T‑647/21 kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin:
– kumoaa 2.8.2021 tehdyn päätöksen
– velvoittaa EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
20 EKP ja Itävallan tasavalta vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin:
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
21 Lisäksi EKP esitti 28.1.2022 vaatimuksen lausunnon antamisen raukeamisesta asiassa, joka siirrettiin ratkaistavaksi pääasian yhteydessä 31.5.2022.
22 Asiassa T‑99/22 kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin:
– kumoaa 21.12.2021 annetun päätöksen
– velvoittaa EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
23 EKP ja Itävallan tasavalta vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin:
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
24 Unionin yleinen tuomioistuin päätti asianosaisia tästä asiasta kuultuaan yhdistää käsiteltävinä olevat asiat tuomion antamista varten työjärjestyksensä 68 artiklan mukaisesti.
Kanne asiassa T‑99/22
25 Kantajan 21.12.2021 tehtyä päätöstä koskevan kumoamisvaatimuksen tueksi esittämät perustelut voidaan olennaisilta osin jakaa seitsemään kanneperusteeseen, jotka koskevat ensinnäkin Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 50 artiklassa ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn, Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa vahvistetun ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista, toiseksi EKP:n 15.2.2019 tekemän, Itävallan lainsäädännön sääntöjen vastaisesti tehdyn päätöksen lopullisuuden kyseenalaistamista ja kolmanneksi perusoikeuskirjan 49 artiklan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan ja asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 1 kohdan rikkomista, neljänneksi BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan rikkomista, viidenneksi suhteellisuusperiaatteen ja direktiivin 2013/36 70 artiklan rikkomista, kuudenneksi ratkaisun antamista kohtuullisessa ajassa koskevan EKP:n velvollisuuden noudattamatta jättämistä ja seitsemänneksi harkintavallan väärinkäyttöä.
Ne bis in idem ‑periaatteen loukkaamista koskeva ensimmäinen kanneperuste
26 Kantaja väittää, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisten eliminointikorkojen määrääminen on vastoin perusoikeuskirjan 50 artiklassa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa vahvistettua ne bis in idem ‑periaatetta, koska EKP on jo määrännyt sille 630 000 euron suuruisen hallinnollisen rahoituksellisen seuraamuksen samanlaisten tosiseikkojen perusteella. Se väittää, että tätä periaatetta sovelletaan myös hallinnollisiin rahoituksellisiin seuraamuksiin, jotka voivat olla luonteeltaan rankaisevia, ja katsoo, että tätä luonnehdintaa sovelletaan eliminointikorkoihin siltä osin kuin ne menevät pidemmälle kuin asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan noudattamatta jättämisestä saadun taloudellisen edun epääminen. Lisäksi unionin tuomioistuin ei ole 7.8.2018 antamassaan tuomiossa VTB Bank (Austria) (C‑52/17, EU:C:2018:648) ottanut kantaa siihen, onko eliminointikorko luonteeltaan rankaiseva.
27 EKP, jota Itävallan tasavalta tukee, katsoo, että tämä kanneperuste on hylättävä.
28 Ne bis in idem ‑periaate on unionin oikeuden perusperiaate (tuomio 15.10.2002, Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio, C‑238/99 P, C‑244/99 P, C‑245/99 P, C‑247/99 P, C‑250/99 P–C‑252/99 P ja C‑254/99 P, EU:C:2002:582, 59 kohta), joka on nykyään vahvistettu perusoikeuskirjan 50 artiklassa.
29 Perusoikeuskirjan 50 artikla sisältää Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artiklassa säädettyä oikeutta vastaavan oikeuden. Tältä osin on tärkeää korostaa, että siltä osin kuin perusoikeuskirjan oikeudet vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdassa määrätään, että niiden merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin Euroopan ihmisoikeussopimuksessa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen seitsemännen lisäpöytäkirjan 4 artikla on siis otettava huomioon tulkittaessa perusoikeuskirjan 50 artiklaa, sanotun kuitenkaan vaikuttamatta unionin oikeuden ja Euroopan unionin tuomioistuimen riippumattomuuteen (ks. vastaavasti tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 23 ja 60 kohta).
30 Perusoikeuskirjan 50 artiklassa määrätään, että ”ketään ei saa panna syytteeseen tai rangaista rikoksesta, josta hänet on jo unionissa lopullisesti vapautettu tai tuomittu syylliseksi lain mukaisesti”. Ne bis in idem ‑periaate siis kieltää sekä mainitussa artiklassa tarkoitettujen syytteiden että rikosoikeudellisten seuraamusten päällekkäisyyden samasta teosta samalle henkilölle (ks. tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
31 Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan merkityksellisiä kriteereitä on kolme. Ensimmäinen niistä koskee rikkomisen oikeudellista luonnehdintaa kansallisessa oikeudessa, toinen rikkomisen luonnetta ja kolmas sen seuraamuksen ankaruutta, joka tekijälle voidaan määrätä (ks. vastaavasti tuomio 5.6.2012, Bonda, C‑489/10, EU:C:2012:319, 37 kohta ja tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 26 kohta). Tältä osin on huomattava, että perusoikeuskirjan 50 artiklan soveltaminen ei rajoitu ainoastaan kansallisen oikeuden mukaan rikosoikeudellisina pidettäviin menettelyihin ja seuraamuksiin vaan ulottuu mainitunlaisesta kansallisen oikeuden luokittelusta riippumatta menettelyihin ja seuraamuksiin, joita on pidettävä luonteeltaan rikosoikeudellisina kahden muun kriteerin perusteella (ks. vastaavasti tuomio 20.3.2018, Menci, C‑524/15, EU:C:2018:197, 30 kohta).
32 Käsiteltävänä olevassa asiassa on muistutettava, että asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdan, sellaisena kuin sitä sovellettiin kysymyksessä olevana ajanjaksona, mukaan ”sen jälkeen kun huomioon on otettu [mainitun asetuksen] 399–403 artiklan mukainen luottoriskin vähentäminen, laitoksen vastuu, joka liittyy johonkin asiakkaaseen tai asiakaskokonaisuuteen, ei saa ylittää arvoltaan 25:tä prosenttia laitoksen hyväksyttävästä pääomasta” ja ”jos asiakas on laitos tai jos asiakaskokonaisuuteen kuuluu yksi tai useampi laitos, tämä arvo ei saa ylittää 25:tä prosenttia laitoksen hyväksyttävästä pääomasta tai 150 miljoonaa [euroa] sen mukaan, kumpi näistä määristä on suurempi, edellyttäen että kaikkiin asiakaskokonaisuuden asiakkaisiin, jotka eivät ole laitoksia, liittyvien vastuuarvojen summa – sen jälkeen kun huomioon on otettu [mainitun asetuksen] 399–403 artiklan mukainen luottoriskin vähentäminen – on enintään 25 prosenttia laitoksen hyväksyttävästä pääomasta”.
33 Lisäksi BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan ”FMA:n on [tämän lain] 30 §:n 6 momentin mukaisesti määrättävä luottolaitokset sekä vastuulliset yritykset ja tämän lain 30 §:n a kohdan mukaisesti – luottolaitosten yhteenliittymän tapauksessa – keskuslaitos maksamaan korkoa seuraavat määrät: – – 2 prosenttia suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, vuositasolla laskettuna, 30 päivältä, lukuun ottamatta tilanteita, joissa säädetyt rajat voidaan ylittää [tämän asetuksen] 395 artiklan 5 kohdan nojalla, tilanteita, joissa on toteutettu tämän lain 70 §:n 2 momentissa tarkoitettuja valvontatoimenpiteitä tai joissa luottolaitos on ylivelkaantunut”.
34 Ensinnäkin on muistutettava, että kantajalle määrättiin 15.2.2019 lopulliseksi tulleella päätöksellä asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 1 kohdan nojalla 630 000 euron suuruinen hallinnollinen rahoituksellinen seuraamus, joka johtui asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdassa vahvistettujen suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä johtuvasta rikkomisesta. EKP ei kiistä sitä, että 21.12.2021 tehdyssä päätöksessä määrätyt eliminointikorot määrättiin samojen tosiseikkojen perusteella.
35 Toiseksi on korostettava, että asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 1 kohdan nojalla määrätyt hallinnolliset rahoitukselliset seuraamukset kuuluvat perusoikeuskirjan 50 artiklan soveltamisalaan.
36 Tältä osin voidaan huomauttaa, että asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 1 kohdan nojalla määrättyjen hallinnollisten rahoituksellisten seuraamusten perusteena ovat selvästi olleet ne sakot, jotka Euroopan komissio voi määrätä [SEUT 101 ja SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 23 artiklan 2 kohdan nojalla, ja että ne ovat luonteeltaan ja ankaruudeltaan samantasoisia. Näillä seuraamuksilla on todellakin sama varoittava tarkoitus, kuten nimenomaisesti todetaan asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan 3 kohdassa, jonka mukaan ”määrättyjen seuraamusten on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia” ja määrältään yhtä ankaria; määrä voi olla enintään 10 prosenttia asianomaisen luottolaitoksen vuotuisesta kokonaisliikevaihdosta. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kilpailuoikeudellisissa menettelyissä, joiden tarkoituksena on sakkojen määrääminen, on noudatettava ne bis in idem ‑periaatetta (ks. tuomio 14.2.2012, Toshiba Corporation ym., C‑17/10, EU:C:2012:72, 94 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tätä luonnehdintaa on näin ollen sovellettava analogisesti mainittuihin seuraamuksiin.
37 Kolmanneksi ja näin ollen on tutkittava, kuuluvatko BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla määrätyt eliminointikorot myös perusoikeuskirjan 50 artiklan soveltamisalaan.
38 Tältä osin Verfassungsgerichtshofin (perustuslakituomioistuin, Itävalta) ja Verwaltungsgerichtshofin (ylin hallintotuomioistuimen, Itävalta) oikeuskäytännöstä, jonka Itävallan tasavalta on esittänyt väliintulokirjelmässään, ilmenee, että eliminointikorot luokitellaan valvontatoimeksi, joka ei ole luonteeltaan rankaiseva.
39 Verwaltungsgerichtshof katsoi 22.2.1999 antamassaan ratkaisussa erityisesti, että ensimmäisen merkityksellisen kriteerin eli rikoksen oikeudellisen luokittelun osalta kansallisessa oikeudessa BWG:n rakenteesta seuraa, että Itävallan lainsäätäjä ei ollut luokitellut kyseisen lain 97 §:ää rikosoikeudelliseksi säännökseksi. Toisesta ja kolmannesta kriteeristä eli rikkomisen luonteesta ja seuraamuksen ankaruudesta kyseinen tuomioistuin katsoi, että ”käsiteltävänä oleva tapaus ei kuulu rikosoikeuden alaan seuraamuksen tarkoituksen ja luonteen tai sen ankaruusasteen tai vakavuuden – – vuoksi”. Tältä osin se totesi, että eliminointikorkoa sovellettiin ”tutkimatta syyllisyyttä tuottamukseen” ja että sen tarkoituksena oli ”taata sellaisen pankkijärjestelmän moitteeton toiminta, joka tarjoaa riittävän suojan velkojille, varmistamalla luottolaitosten maksuvalmius ja rajoittamalla luottoja myönnettäessä syntyviä riskejä” säätämällä suuriin investointeihin sovellettavien rajojen ylittämisestä maksu, ”joka on oikeassa suhteessa rajojen ylitykseen ja jonka on korvattava ylityksestä aiheettomasti saatu taloudellinen etu”.
40 Itävallan tuomioistuinten oikeuskäytännöstä on näin ollen pääteltävä, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu eliminointikoron soveltaminen ei kuulu perusoikeuskirjan 50 artiklan soveltamisalaan.
41 Tämä päätelmä vahvistetaan 7.8.2018 annetussa tuomiossa VTB Bank (Austria) (C‑52/17, EU:C:2018:648, 40–42 kohta). Vaikka unionin tuomioistuin katsoi, että BWG:n 97 §:n aikaisemman version nojalla määrätyt eliminointikorot kuuluivat direktiivin 2013/36 65 artiklan soveltamisalaan, joka koskee ”hallinnollisia seuraamuksia ja muita hallinnollisia toimenpiteitä”, se piti ”hallinnollista toimenpidettä” parempana luonnehdintana kuin ”hallinnollista seuraamusta”, ja viittasi oikeuskäytäntöönsä, joka koski jäsenvaltioiden unionin taloudellisten etujen suojaamiseksi toteuttamien rahoitusoikaisutoimenpiteiden analysointia, ja määritteli sääntöjenvastaisuudella perusteettomasti saadun edun palauttamisvelvollisuuden hallinnolliseksi toimenpiteeksi.
42 Edellä esitetyn perusteella on pääteltävä, että se, että EKP määrää BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla eliminointikorkoja menettelystä, josta on jo määrätty asetuksen N:o 1024/2013 18 artiklan mukainen hallinnollinen rahoituksellinen seuraamus, ei ole vastoin ne bis in idem ‑periaatetta.
43 Ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hylättävä.
Viides kanneperuste, joka koskee suhteellisuusperiaatteen loukkaamista ja direktiivin 2013/36 70 artiklan rikkomista
44 Kantaja väittää, että eliminointikorkojen määrääminen sille on suhteellisuusperiaatteen ja direktiivin 2013/36 70 artiklan vastaista. Kantaja huomauttaa ensinnäkin, että suhteellisuusperiaatteen noudattaminen sitoo EKP:tä sekä seuraamusta että hallinnollista toimenpidettä määrättäessä. Toiseksi se väittää, että EKP:n on sovellettava BWG:n 99e §:ää kyseisen direktiivin, jonka se on saattanut osaksi kansallista oikeusjärjestystä, 70 artiklan perusteella. Tästä seuraa, että BWG:n 99e §:ää ei sovelleta ainoastaan hallinnollisiin seuraamuksiin vaan myös muihin hallinnollisiin toimenpiteisiin. Kolmanneksi kantaja katsoo, että jälkimmäisen säännöksen kriteerien perusteella EKP:n olisi pitänyt määrätä kantajalle huomattavasti pienemmät eliminointikorot tai jopa olla määräämättä sille lainkaan korkoja, koska kyseessä oli vähäinen ja kestoltaan lyhyt rikkominen, joka ei johtanut siihen, että kantajalle olisi koitunut etua, ja kun otetaan huomioon sen yhteistyöhalukkuus.
45 Lisäksi kantaja väittää, että EKP ei ole tutkinut eliminointikorkojen määräämisen suhteellisuutta sekä konsolidoidulla tasolla että yksittäisen laitoksen tasolla. Se toteaa tältä osin, että hallinnollinen rahoituksellinen seuraamus oli vahvistettu 630 000 euroksi 840 000 euron sijasta, jotta voitiin ottaa huomioon, että yksilöllisen ja konsolidoidun tason ylitykset johtuivat samasta menettelystä. Se arvostelee EKP:tä siitä, että se ei ole noudattanut vastaavaa lähestymistapaa 21.12.2021 tehdyssä päätöksessä eikä perustellut asiaa riittävästi.
46 EKP väittää ensinnäkin, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohta ei jätä sille harkintavaltaa tutkia toimenpiteen oikeasuhteisuutta BWG:n 99e §:ssä säädettyjen kriteerien perusteella.
47 Toiseksi EKP väittää, että BWG:n 97 §:n 1 momentti on subjektiivisista kriteereistä, kuten suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä johtuvasta vastuusta, riippumaton erityisväline, jolla pyritään saavuttamaan näiden rajojen noudattamista koskeva tavoite erittäin tehokkaasti ja jonka suhteellisuuden osalta Itävallan tuomioistuimet eivät ole esittäneet perustuslaillisia varaumia.
48 Kolmanneksi EKP toteaa, että sen BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohtaa koskeva tulkinta on yhdenmukainen Itävallan tuomioistuinten oikeuskäytännön kanssa. Tästä seuraa ensinnäkin, että sen soveltaminen on automaattista, toiseksi, että sen osalta on säilytetty luonnehdinta ”perusteettomasti saadun tai mahdollisesti saatavan edun laaja takaisinperintä”, ja kolmanneksi, ettei sillä BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan täytäntöönpanon yhteydessä ollut velvollisuutta eikä oikeutta soveltaa BWG:n 99e §:ää, jolla direktiivin 2016/36 70 artikla saatetaan osaksi kansallista oikeusjärjestystä.
49 Neljänneksi EKP väittää, että vaikka unionin tuomioistuin katsoisi, että suhteellisuusnäkökohdat olisi otettava huomioon BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohtaa sovellettaessa, BWG:n 99e §:ssä ja direktiivin 2013/36 70 artiklassa säädetyt kriteerit eivät ole merkityksellisiä.
50 Ensinnäkin BWG:n 99e §:ssä säädetään ainoastaan sakkojen määrästä eikä sillä voida vaikuttaa eliminointikoron määrään.
51 Toiseksi BWG:n 99e §:ssä ja direktiivin 2013/36 70 artiklassa esitettyjä parametreja voidaan soveltaa päätöksen tyypin määrittämiseen vain siinä määrin kuin se on tarkoituksenmukaista eli siltä osin kuin niillä voidaan saavuttaa niillä lainmukaisesti tavoitellut päämäärät. Näillä parametreilla, jotka liittyvät rikkomisen vakavuuteen ja kestoon, saatujen voittojen tai vältettyjen tappioiden määrään, kolmansille osapuolille aiheutuneisiin tappioihin tai toimivaltaisen viranomaisen kanssa tehdyn yhteistyön tasoon, ei toisaalta voida saavuttaa BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuja lainmukaisesti tavoiteltuja päämääriä. Toisaalta myöskään pelkästään mainitun direktiivin 70 artiklaan sisältyvä rikoksen tekemisen taustalla olevaa tarkoitusta koskeva arviointiperuste ei ole tarkoituksenmukainen.
52 Itävallan tasavalta väittää, että BWG:n 99e §:ssä säädettyjä arviointiperusteita ei voida soveltaa in concreto hallinnollisen valvontatoimen toteuttamiseen, koska ne koskevat pikemminkin seuraamuksia. Ainoastaan rahoituskapasiteettia koskeva arviointiperuste voidaan ottaa huomioon, koska siitä säädetään myös BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdassa, jossa suljetaan pois perintäkoron määrääminen, jos luottolaitos on ylivelkaantunut. Se lisää, että eliminointikorkojen määrääminen suurten asiakasriskien ylärajojen ylityksestä sekä yksittäisen laitoksen tasolla että konsolidoidulla tasolla on oikeuskäytännön mukaista ja oikeasuhteista.
53 Direktiivin 2013/36 65 artiklan 1 kohdan viimeisen virkkeen mukaan ”hallinnollisten seuraamusten ja muiden hallinnollisten toimenpiteiden on oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”.
54 Direktiivin 2013/36 70 artiklassa, jonka otsikko on ”Seuraamusten tehokas soveltaminen ja toimivaltaisten viranomaisten valtuudet määrätä seuraamuksia”, säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että päättäessään hallinnollisten seuraamusten tai muiden hallinnollisten toimenpiteiden tyypistä ja hallinnollisten taloudellisten seuraamusten suuruudesta toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki merkitykselliset olosuhteet, mukaan luettuina tarpeen mukaan seuraavat:
a) rikkomuksen vakavuus ja kesto;
b) rikkomuksesta vastuussa olevan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön vastuun aste;
c) rikkomuksesta vastuussa olevan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön taloudellinen vahvuus, jota osoittavat esimerkiksi oikeushenkilön kokonaisliikevaihto tai luonnollisen henkilön vuosiansiot;
d) rikkomuksesta vastuussa olevan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön saamien voittojen tai välttämien tappioiden suuruus, jos ne ovat määritettävissä;
e) rikkomuksen kolmansille osapuolille aiheuttamat tappiot, jos ne ovat määritettävissä;
f) rikkomuksesta vastuussa olevan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön halukkuus tehdä yhteistyötä toimivaltaisen viranomaisen kanssa;
g) rikkomuksesta vastuussa olevan luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön aiemmat rikkomukset;
h) rikkomuksen mahdolliset systeemiset seuraukset.”
55 EKP korosti 21.12.2021 tekemässään päätöksessä nimenomaisesti, että ”BWG:n 97 §:n 1 momentissa ei anneta toimivaltaiselle viranomaiselle lainkaan harkintavaltaa sen suhteen, määrääkö se eliminointikorkoja vai ei”, eikä ”anneta sille myöskään harkintavaltaa sen suhteen, otetaanko erityiset olosuhteet huomioon määrättävien korkojen määrää määritettäessä”. Se perusti tämän päätelmän Verwaltungsgerichtshofin kantaan, josta ilmenee, että lainsäädännössä otetaan huomioon ainoastaan ”ylärajojen noudattamiseen tai ylittymiseen liittyvät puutteet” (15.5.2000 annettu Verwaltungsgerichtshofin tuomio nro 95/17/0139), että ”syillä, joiden vuoksi on noudatettu muuta kuin lainsäätäjän säätämää menettelyä, ei ole merkitystä” (26.4.1999 annettu Verwaltungsgerichtshofin tuomio nro 95/17/0139), ja että toimivaltainen viranomainen ”ei voi ottaa huomioon rikkomisen lainvastaisuuden astetta” (15.5.2000 annettu Verwaltungsgerichtshofin tuomio nro 95/17/0139).
56 Näin ollen EKP ei ole tutkinut eliminointikorkojen määräämisen oikeasuhteisuutta tapauksen olosuhteiden valossa, koska se katsoi, ettei se voinut tehdä sitä Itävallan tuomioistuinten BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdasta tekemän tulkinnan vuoksi.
57 Tämä kanneperuste edellyttää näin ollen sen tutkimista, tulkitsiko EKP oikein BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohtaa katsoessaan, että sillä ei ollut harkintavaltaa sen täytäntöönpanon osalta, kun sen edellytykset täyttyivät.
58 Ensinnäkin koska kyse on kansallisten oikeussääntöjen tulkinnasta, on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten merkitystä on lähtökohtaisesti arvioitava ottaen huomioon kansallisten tuomioistuinten niitä koskeva tulkinta (ks. vastaavasti tuomio 16.9.2015, komissio v. Slovakia, C‑433/13, EU:C:2015:602, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
59 Näin ollen silloin, kun unionin yleinen tuomioistuin joutuu tutkimaan, onko EKP soveltanut oikein kansallista lainsäädäntöä, jolla direktiivi on saatettu osaksi kansallista lainsäädäntöä, kansallisten tuomioistuinten tulkinnan perusteella pystytään riittävällä tavalla toteamaan kansallisen oikeuden ulottuvuus silloin, kun se johtaa toteamukseen yhteensoveltuvuudesta sen direktiivin kanssa, joka EKP:n on saatettava osaksi kansallista oikeusjärjestystä. Tällaisessa tapauksessa kritiikki, jolla pyritään kyseenalaistamaan tuomioistuinten tulkinnan perusteltavuus, on suoralta kädeltä hylättävä (ks. vastaavasti tuomio 24.4.2018, Caisse régionale de crédit agricole mutuel Alpes Provence ym. v. EKP, T‑133/16–T‑136/16, EU:T:2018:219, 84–92 kohta).
60 Tilanne on kuitenkin toinen, jos kansallisten tuomioistuinten tulkinnalla ei voida varmistaa kansallisen oikeuden yhteensoveltuvuutta direktiivin kanssa.
61 Tällaisessa tapauksessa unionin oikeuden ensisijaisuusperiaatteen noudattaminen edellyttää, että unionin yleinen tuomioistuin kansallisen tuomioistuimen tavoin tulkitsee kansallista oikeutta mahdollisimman pitkälle täytäntöönpannun direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta sillä tavoiteltu tulos saavutettaisiin (ks. vastaavasti tuomio 24.1.2012, Dominguez, C‑282/10, EU:C:2012:33, 24 kohta).
62 Vaikka velvollisuutta tukeutua unionin oikeuteen tulkittaessa ja sovellettaessa asiaan liittyviä kansallisen oikeuden säännöksiä rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet, eikä kyseinen velvollisuus voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem ‑tulkinnalle, vaatimus unionin oikeuden mukaisesta tulkinnasta sisältää velvollisuuden muuttaa tarvittaessa vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jos se perustuu sellaiseen kansallisen oikeuden tulkintaan, joka ei sovi yhteen direktiivin tavoitteiden kanssa (ks. vastaavasti tuomio 19.4.2016, DI, C‑441/14, EU:C:2016:278, 32 ja 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
63 Unionin yleiseen tuomioistuimeen pätee sama kuin kansalliseen tuomioistuimeen, jonka osalta on niin, että jos kansallinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on soveltaa unionin oikeuden säännöksiä, ei voi tulkita kansallista säännöstöä unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti, sillä on velvollisuus varmistaa kyseisten säännösten täysi vaikutus ja jättää tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia sellaisia, myös myöhemmin annettuja, kansallisia säännöksiä, jotka ovat ristiriidassa sellaisen unionin oikeuden säännöksen kanssa, jolla on välitön oikeusvaikutus (ks. vastaavasti tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 58 ja 61 kohta).
64 Toiseksi on todettava, että direktiivin 2013/36 70 artiklan, luettuna yhdessä kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdan, 65 artiklan 1 kohdan ja johdanto-osan 37 perustelukappaleen kanssa, on ymmärrettävä tarkoittavan, että FMA:n ja näin ollen EKP:n tehtävänä on määrittää hallinnollisen toimenpiteen tyyppi ottamalla huomioon kaikki olosuhteet, mikä merkitsee väistämättä sitä, että niillä on harkintavaltaa, ja sulkee pois sen, että niillä olisi sidottu toimivalta.
65 Tämä seuraa ensinnäkin direktiivin 2013/36 70 artiklan 1 kohdan sanamuodon mukaisesta ja kontekstuaalisesta tulkinnasta.
66 Ensinnäkin on huomattava, että vaikka direktiivin 2013/36 70 artiklan otsikossa viitataan ainoastaan ”seuraamuksiin”, kyseisen artiklan sanamuodosta ilmenee selvästi, että kyseinen säännös koskee myös ”muiden hallinnollisten toimenpiteiden” tyypin määrittämistä. Näin ollen jäsenvaltioiden velvollisuutta varmistaa, että toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki olosuhteet – joista on esitetty ei-tyhjentävä luettelo – korostetaan myös niiden osalta.
67 Seuraavaksi direktiivin 2013/36 4 artiklan 1 kohdasta seuraa, että direktiivin 2013/36 70 artiklassa tarkoitettuja ”toimivaltaisia viranomaisia” ovat ne, jotka ”hoitavat tässä direktiivissä – – säädettyjä toimintoja ja tehtäviä”, eli Itävallan osalta FMA ja asetuksen N:o 1024/2013 9 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan täytäntöönpanon osalta EKP.
68 Lopuksi on huomattava, että 65 artiklan 1 kohta ja 70 artikla sisältyvät direktiivin 2013/36 samaan jaksoon, joka koskee ”valvontavaltuuksia, seuraamusten määräämistä koskevia valtuuksia ja muutoksenhakuoikeutta”, joten näissä kahdessa säännöksessä käytetyllä käsitteellä ”hallinnolliset toimenpiteet” on katsottava olevan sama merkitys. Koska 7.8.2018 annetusta tuomiosta VTB Bank (Austria) (C‑52/17, EU:C:2018:648) ilmenee, että eliminointikorko on direktiivin 2013/36 65 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu hallinnollinen toimenpide, sen soveltamisesta säädetään mainitun direktiivin 70 artiklassa.
69 Toiseksi tätä päätelmää vahvistaa direktiivin 2013/36 70 artiklan teleologinen tulkinta, koska sen johdanto-osan 37 perustelukappaleessa osoitetaan lainsäätäjän tarkoitus, jonka mukaan jäsenvaltioiden olisi varmistettava, ”että toimivaltaiset viranomaiset ottavat huomioon kaikki asian kannalta merkitykselliset olosuhteet”.
70 Kolmanneksi on todettava, että EKP:n velvollisuus ottaa huomioon kaikki olosuhteet merkitsee sitä, että sen on hallinnollista toimenpidettä toteuttaessaan tutkittava kyseisen tapauksen olosuhteet.
71 Neljänneksi tästä seuraa, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan tulkinta, jonka mukaan EKP:llä on sidottu toimivalta, estäisi sitä ottamasta huomioon kaikkia merkityksellisiä olosuhteita ja johtaisi siihen, että kyseinen säännös olisi ristiriidassa direktiivin 2013/36 70 artiklan kanssa.
72 BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan sanamuodosta käy tosin selvästi ilmi, että eliminointikoron määräämisen automaattisuutta kompensoidaan itse säännöksellä, jossa otetaan huomioon kaksi tilannetta, joissa asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdan rikkominen ei johda eliminointikoron määräämiseen. Näin on silloin, kun yhtäältä toimivaltainen viranomainen on tehnyt luottolaitosta koskevan hallinnollisen päätöksen, jossa se velvoitetaan toteuttamaan tiettyjä toimenpiteitä sen vuoksi, että on olemassa vaara siitä, että se ei pysty täyttämään sitoumuksiaan velkojia kohtaan tai rahoitusjärjestelmän vakauden turvaamiseksi BWG:n 70 §:n 2 momentin mukaisesti, tai toisaalta, kun luottolaitos on ylivelkaantunut.
73 On kuitenkin huomattava, että se, että Itävallan lainsäätäjä on tuonut esiin kaksi olosuhdetta, joissa asetuksen N:o 575/2013 395 artiklan 1 kohdan rikkominen ei johda eliminointikoron määräämiseen, ei voi olla rinnastettavissa siihen, että toimivaltainen viranomainen ottaa huomioon kaikki direktiivin 2013/36 70 artiklassa tarkoitetut ”merkitykselliset olosuhteet”.
74 Myöskään se, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla määrätty eliminointikorko luokitellaan direktiivin 2013/36 65 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi ”hallinnolliseksi toimenpiteeksi” eikä ”hallinnolliseksi seuraamukseksi”, ei voi tehdä niiden määräämisen automaattisuudesta yhteensopivaa kyseisen direktiivin 70 artiklan kanssa.
75 Vaikka on totta, että tämän erilaisen luonteen vuoksi toimivaltaisen viranomaisen velvollisuus ottaa huomioon kaikki olosuhteet ei välttämättä voi olla yhtä tiukka silloin, kun kyse on hallinnollisesta toimenpiteestä, kuten eliminointikoron tai hallinnollisen seuraamuksen tai varsinkin hallinnollisen rahoituksellisen seuraamuksen määräämisestä, tosiasia on kuitenkin se, että direktiivin 2013/36 70 artiklan soveltamisala ei rajoitu hallinnollisiin seuraamuksiin, vaan se kattaa myös hallinnolliset toimenpiteet.
76 Kolmanneksi on huomattava, että BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohtaa voidaan tulkita direktiivin 2013/36 70 artiklan valossa siten, että siinä annetaan EKP:lle harkintavaltaa, jonka nojalla se voi tarvittaessa olla määräämättä eliminointikorkoa, jos se katsoo, että olosuhteet sitä edellyttävät.
77 Ensinnäkään BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan sanamuoto ei nimenomaisesti sulje pois sitä mahdollisuutta, että FMA:lla voi tarvittaessa olla harkintavaltaa sen soveltamisessa.
78 Toiseksi BWG:n XXII jaksoon sisältyy myös 99e §, johon on sisällytetty direktiivin 2013/36 70 artiklan sisältö, josta seuraa, että FMA:n on asetuksen N:o 575/2013 rikkomisesta määrättävän seuraamuksen tai toimenpiteen tyyppiä määritellessään otettava tarvittaessa huomioon samat olosuhteet kuin ne, jotka mainitaan direktiivin 2013/36 70 artiklassa, johon sisältyvä luettelo ei myöskään ole tyhjentävä. Näin ollen tässä artiklassa oleva viittaus ”toimenpiteisiin” voidaan täysin ymmärtää siten, että siihen sisältyy BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu eliminointikoron määrääminen.
79 Kolmanneksi se, että EKP:llä on harkintavaltaa BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan täytäntöönpanossa, ei vaikuta kielteisesti kantajaan, joten sitä ei voida rajoittaa edellä 62 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettujen yleisten oikeusperiaatteiden noudattamisella.
80 Neljänneksi ja näin ollen siltä osin kuin EKP teki 21.12.2021 päätöksen, jossa se katsoi, että eliminointikorkojen määrääminen oli automaattista, se nojautui oikeudellisesti virheelliseen lähtökohtaan, joka teki sen BWG:n 97 §:n 1 momentin 2 kohdan soveltamisen oikeasuhteisuutta koskevasta arvioinnista virheellisen, koska se johti tapaukseen liittyvien olosuhteiden tutkimatta jättämiseen.
81 Näin ollen tämä kanneperuste on hyväksyttävä ja 21.12.2021 tehty päätös on kumottava ilman, että on tarpeen tutkia kantajan muita kanneperusteita.
Kanne asiassa T‑647/21
82 EKP väittää, että 2.8.2021 tehtyä päätöstä vastaan nostettu kanne on jäänyt vaille kohdetta, koska tämä päätös korvattiin 21.12.2021 tehdyllä päätöksellä, joka tuli voimaan 2.8.2021 tehdyn päätöksen tiedoksiantopäivänä. Tämä merkitsisi sitä, että kanne on menettänyt kohteensa ja että pääasiaa koskeva ratkaisu ei voi tuottaa kantajalle etua.
83 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että vastaajana oleva toimielin peruuttaa tai tietyissä olosuhteissa kumoaa riidanalaisen toimen, saa kumoamiskanteen menettämään kohteensa, koska se tuottaa kantajan haluaman tuloksen ja toteuttaa hänen tavoitteensa täysin. Kantajalla voi kuitenkin säilyä intressi saada tuomioistuimessa kumotuksi toimi, joka on lainsäädännöllä kumottu oikeudenkäynnin aikana, jos kyseisen toimen kumoamisella tuomioistuimessa voi sellaisenaan olla oikeudellisia vaikutuksia (ks. määräys 6.7.2011, SIR v. neuvosto, T‑142/11, ei julkaistu, EU:T:2011:333, 18 ja 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
84 Kun kyse on oikeudenkäynnin aikana kumotusta toimesta, oikeussuojan tarve voi säilyä silloin, kun sen kumoamiseksi annettu toimi on itse kumoamiskanteen kohteena siten, että ensin mainittua toimea voidaan soveltaa uudelleen jälkimmäisen mahdollisen kumoamisen jälkeen (ks. määräys 20.10.2011, United Phosphorus v. komissio, T‑95/09, ei julkaistu, EU:T:2011:610, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 13.12.2017, Crédit mutuel Arkéa v. EKP, T‑712/15, EU:T:2017:900, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). On huomattava, että vastaavista syistä on katsottava, että kantajalla on intressi saada peruutettu toimi kumotuksi, kun siitä toimesta, jolla se on peruutettu, on nostettu kumoamiskanne.
85 Katsottiin kuitenkin, että vastaajana olevan toimielimen vaatimus lausunnon antamisen raukeamisesta sillä perusteella, että riidanalainen toimi oli peruutettu, saattoi olla implisiittinen mutta varma tunnustus siitä, että se oli poistunut unionin oikeusjärjestyksestä, mikä merkitsi sitä, että se ei voisi enää vedota siihen, vaikka säädös, jolla se peruutettiin, kumottaisiin (ks. vastaavasti määräys 17.9.1997, Antillean Rice Mills v. komissio, T‑26/97, EU:T:1997:131, 14 kohta).
86 Lisäksi on huomattava, että käsiteltävänä olevalle asialle on ominaista erittäin suuri samankaltaisuus sekä 2.8.2021 ja 21.12.2021 tehtyjen päätösten sisällön että kantajan molemmissa kanteissaan esittämien kanneperusteiden osalta. Kuten edellä 17 ja 18 kohdasta ilmenee, EKP noudatti 21.12.2021 tekemässään päätöksessä samaa päättelyä, jonka se oli esittänyt 2.8.2021 tekemässään päätöksessä, mutta täydensi niitä oikaisulautakunnan lausunnon perusteella. Tämä ilmenee siitä, että kantaja esitti molemmissa kanteissa samanlaiset perustelut. Tällaiset erityisedellytykset merkitsevät sitä, että 2.8.2021 tehtyä päätöstä rasittaa sama lainvastaisuus, joka todettiin edellä 44–81 kohdassa, mikä vahvistaa päätelmää, jonka mukaan EKP ei voi vedota siihen 21.12.2021 tehdyn päätöksen kumoamisen jälkeen (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 7.9.2023, Versobank v. EKP, C‑803/21 P, ei julkaistu, EU:C:2023:630, 167–169 kohta).
87 Näin ollen asian olosuhteet huomioon ottaen on katsottava, että 21.12.2021 tehdyn päätöksen kumoaminen ei voi johtaa siihen, että 2.8.2021 tehtyä päätöstä aletaan soveltaa uudelleen, joten lausunnon antaminen asiassa T‑647/21 nostetusta kanteesta raukeaa.
Oikeudenkäyntikulut
88 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska EKP on hävinnyt asian T‑99/22, se on velvoitettava korvaamaan omien oikeudenkäyntikulujensa lisäksi kantajalle tässä asiassa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut kantajan vaatimuksen mukaisesti.
89 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 137 artiklassa määrätään, että jos lausunnon antaminen asiassa raukeaa, unionin yleinen tuomioistuin määrää oikeudenkäyntikuluista harkintansa mukaan. Asiassa T‑647/21 unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että kun otetaan huomioon asiaan liittyvät olosuhteet, EKP on velvoitettava vastaamaan omien oikeudenkäyntikulujensa lisäksi kantajalle tässä asiassa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista kantajan vaatimuksen mukaisesti.
90 Työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot, jotka ovat asiassa väliintulijoina, vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Näin ollen Itävallan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan sekä asiassa T‑99/22 että asiassa T‑647/21.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Asiat T‑647/21 ja T‑99/22 yhdistetään tuomion antamista varten.
2) Lausunnon antaminen asiassa T‑647/21 raukeaa.
3) Euroopan keskuspankin (EKP) asiassa T‑99/22 21.12.2021 tekemä päätös ECB-SSM-2021-ATSBE-12 kumotaan.
4) EKP vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se on velvoitettava korvaamaan Sber Vermögensverwaltungs AG:n oikeudenkäyntikulut.
5) Itävallan tasavalta vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Julistettiin Luxemburgissa 28 päivänä helmikuuta 2024.
Allekirjoitukset