UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kuudes jaosto)
7 päivänä kesäkuuta 2023 (*)
EU-tavaramerkki – Päätösten peruuttamista tai merkintöjen poistamista koskeva menettely – EUIPO:n syyksi luettavan ilmeisen virheen sisältävän päätöksen peruuttaminen – Asetuksen (EU) 2017/1001 103 artiklan 1 kohta – Ilmeisen virheen puuttuminen
Asiassa T‑519/22,
Société des produits Nestlé SA, kotipaikka Vevey (Sveitsi), edustajinaan asianajajat A. Jaeger-Lenz, A. Lambrecht ja A.-C. Salger,
kantajana,
vastaan
Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO), asiamiehenään V. Ruzek,
vastaajana,
jossa muuna osapuolena EUIPO:n valituslautakunnassa käydyssä menettelyssä oli ja väliintulijana unionin yleisessä tuomioistuimessa on
European Food SA, kotipaikka Păntășești (Romania), edustajanaan asianajaja I. Speciac,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja M. J. Costeira sekä tuomarit U. Öberg ja P. Zilgalvis (esittelevä tuomari),
kirjaaja: V. Di Bucci,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon sen, etteivät asianosaiset ole kolmen viikon kuluessa siitä, kun niille on ilmoitettu kirjallisen käsittelyn päättymisestä, pyytäneet järjestämään suullista käsittelyä, ja päätettyään unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 106 artiklan 3 kohdan nojalla ratkaista kanteen ilman asian käsittelyn suullista vaihetta,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Kantaja Société des produits Nestlé SA vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvassa kanteessaan unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) ensimmäisen valituslautakunnan 27.6.2022 tekemän päätöksen (asia R 894/2020‑1) (jäljempänä riidanalainen päätös).
Asian tausta
2 Kantaja teki 20.11.2001 EUIPO:lle hakemuksen sanamerkin FITNESS rekisteröimiseksi EU-tavaramerkiksi yhteisön tavaramerkistä 20.12.1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 (EYVL 1994, L 11, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna (korvattu Euroopan unionin tavaramerkistä 26.2.2009 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 207/2009 (EUVL 2009, L 78, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna, joka puolestaan on korvattu Euroopan unionin tavaramerkistä 14.6.2017 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2017/1001 (EUVL 2017, L 154, s. 1)), nojalla.
3 Tavarat, joita varten rekisteröintiä haettiin, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröimistä varten koskevaan, 15.6.1957 tehtyyn Nizzan sopimukseen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, pohjautuvan luokituksen luokkiin 29, 30 ja 32.
4 Tavaramerkkihakemus julkaistiin 6.1.2003 Yhteisön tavaramerkkilehdessä nro 3/2003. Tämä tavaramerkki rekisteröitiin 30.5.2005 numerolla 2470326.
5 Väliintulija European Food SA esitti 2.9.2011 riidanalaisen tavaramerkin mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen kaikkien tavaramerkin kattamien tavaroiden osalta.
6 Mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen tueksi vedottiin asetuksen N:o 207/2009 52 artiklan 1 kohdan a alakohdassa (josta on tullut asetuksen 2017/1001 59 artiklan 1 kohdan a alakohta), luettuna yhdessä saman asetuksen 7 artiklan 1 kohdan b ja c alakohdan (joista on tullut asetuksen 2017/1001 7 artiklan 1 kohdan b ja c alakohta) kanssa, tarkoitettuihin perusteisiin.
7 Mitättömyysosasto hylkäsi 18.10.2013 mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen kokonaisuudessaan.
8 Väliintulija teki 16.12.2013 mitättömyysosaston päätöksestä valituksen. Väliintulija esitti valitusmenettelyn aikana uusia todisteita tukeakseen vaatimustaan, jonka mukaan sanalla ”fitness” oli kuvaileva sisältö kyseessä olevien tavaroiden osalta.
9 EUIPO:n neljäs valituslautakunta hylkäsi valituksen 19.6.2015 asiassa R 2542/2013‑4 tekemällään päätöksellä. Erityisesti se hylkäsi ensimmäisen kerran sille esitetyt todisteet liian myöhään esitettyinä ottamatta niitä huomioon.
10 Väliintulija nosti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 19.8.2015 toimittamallaan kannekirjelmällä kanteen neljännen valituslautakunnan päätöksestä.
11 Unionin yleinen tuomioistuin kumosi neljännen valituslautakunnan päätöksen 28.9.2016 antamallaan tuomiolla Société des produits Nestlé (FITNESS) (T‑476/15, EU:T:2016:568; jäljempänä ensimmäinen kumoamistuomio). Se totesi, että valituslautakunta oli tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että väliintulijan ensimmäisen kerran valituslautakunnassa esittämiä todisteita ei voitu ottaa huomioon, koska ne oli esitetty myöhässä.
12 EUIPO teki valituksen ensimmäisestä kumoamistuomiosta. Unionin tuomioistuin hylkäsi valituksen 24.1.2018 antamallaan tuomiolla EUIPO v. European Food (C‑634/16 P, EU:C:2018:30; jäljempänä valituksesta annettu tuomio).
13 Toinen valituslautakunta kumosi mitättömyysosaston päätöksen 6.6.2018 asiassa R 755/2018‑2 tekemällään päätöksellä. Se katsoi erityisesti, että ensimmäisestä kumoamistuomiosta ja valituksesta annetusta tuomiosta seurasi, että sillä oli velvollisuus tutkia sille tehty valitus ottamalla huomioon todisteet, jotka väliintulija oli esittänyt ensimmäisen kerran neljännessä valituslautakunnassa asiassa R 2542/2013‑4. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen valituslautakunta katsoi, että riidanalainen tavaramerkki oli kuvaileva ja että siltä puuttui erottamiskyky.
14 Kantaja nosti kanteen toisen valituslautakunnan päätöksestä unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.9.2018 toimittamallaan kannekirjelmällä.
15 Unionin yleinen tuomioistuin kumosi toisen valituslautakunnan päätöksen 10.10.2019 antamallaan tuomiolla Société des produits Nestlé (FITNESS) (T‑536/18, ei julkaistu, EU:T:2019:737; jäljempänä toinen kumoamistuomio). Se katsoi erityisesti, että toinen valituslautakunta oli katsonut virheellisesti, että ensimmäisestä kumoamistuomiosta ja valituksesta annetusta tuomiosta seurasi, että sillä oli velvollisuus ottaa huomioon väliintulijan ensimmäisen kerran neljännessä valituslautakunnassa esittämät todisteet.
16 Väliintulija valitti toisesta kumoamistuomiosta. Unionin tuomioistuin ei 18.3.2020 antamallaan määräyksellä European Food v. EUIPO (C‑908/19 P, ei julkaistu, EU:C:2020:212) myöntänyt valituslupaa.
17 EUIPO:n ensimmäinen valituslautakunta hylkäsi väliintulijan valituksen 12.10.2021 tekemällään päätöksellä (jäljempänä vuoden 2021 päätös). Neljännessä valituslautakunnassa esitetyistä todisteista valituslautakunta katsoi, ettei väliintulija ollut perustellut riittävällä tavalla kyseisten todisteiden esittämistä myöhässä ja että näin ollen se oli velvollinen käyttämään harkintavaltaansa kieltävästi ja sen oli jätettävä ne hyväksymättä.
18 Väliintulija nosti 24.12.2021 unionin yleisessä tuomioistuimessa vuoden 2021 päätöksestä kanteen, joka kirjattiin asianumerolla T‑799/21.
19 Valituslautakunta ilmoitti 15.2.2022 päivätyllä tiedonannolla osapuolille aikomuksestaan peruuttaa vuoden 2021 päätös asetuksen 2017/1001 103 artiklan nojalla.
20 Ensimmäinen valituslautakunta peruutti vuoden 2021 päätöksen riidanalaisella päätöksellä. Ensinnäkin se katsoi, että kyseisessä päätöksessä omaksuttu lähestymistapa, jonka mukaan asetuksen N:o 40/94 täytäntöönpanosta 13.12.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 (EYVL 1995, L 303, s. 1) 50 säännön 1 kohdan kolmatta alakohtaa sovellettiin analogisesti ehdottomiin mitättömyysperusteisiin perustuvassa mitättömyysmenettelyssä, oli ilmeisen virheellinen, koska valituksesta annetusta tuomiosta ilmeni, ettei tätä säännöstä voitu soveltaa ehdottomiin mitättömyysperusteisiin perustuvassa mitättömyysmenettelyssä. Toiseksi valituslautakunta katsoi, että vuoden 2021 päätöksen 57 ja 58 kohdassa oleva viittaus 22.9.2011 annettuun tuomioon Cesea Group v. SMHV – Mangini & C. (Mangiami) (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516), oli myös virheellinen, koska mainittu tuomio perustui asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohtaan, joka on lex specialis, jota sovelletaan erityisesti käyttöä koskeviin todisteisiin ja jota ei näin ollen voida soveltaa mitättömyysmenettelyihin.
Asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset
21 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa riidanalaisen päätöksen
– velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
22 EUIPO vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen
– velvoittaa kantajan korvaamaan sille mahdollisesta suullisesta käsittelystä aiheutuvat oikeudenkäyntikulut.
23 Väliintulija vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin hylkää kanteen.
Oikeudellinen arviointi
24 Kantaja vetoaa kanteensa tueksi kolmeen kanneperusteeseen, joista ensimmäinen koskee asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä asetuksen 2017/1001 täydentämisestä ja delegoidun asetuksen (EU) 2017/1430 kumoamisesta 5.3.2018 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2018/625 (EUVL 2018, L 104, s. 1) 70 artiklan kanssa, rikkomista, toinen asetuksen 2017/1001 72 artiklan 6 kohdan rikkomista ja kolmas asetuksen 2017/1001 94 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä delegoidun asetuksen 2018/625 70 artiklan kanssa, rikkomista.
Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä delegoidun asetuksen 2018/625 70 artiklan kanssa, rikkomista
25 Kantaja väittää, että vuoden 2021 päätöksen peruuttaminen asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdan nojalla on lainvastaista. Tältä osin valituslautakunnan virheellistä viittausta asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan ja saman asetuksen 22 säännön 2 kohtaa koskevaan oikeuskäytäntöön ei voida pitää asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna ilmeisenä virheenä, eikä se sellaisenaan oikeuta vuoden 2021 päätöksen peruuttamista. Kantajan mukaan ilmeisen virheen käsite on kaksitasoinen: sen on oltava helposti havaittavissa ja sen on oltava niin poikkeuksellisen vakava, että aikaisemman päätöksen päätösosa on sen vuoksi epäuskottava. Nyt käsiteltävässä asiassa valituslautakunnan vuoden 2021 päätöksen 60–62 kohdassa esittämät päätelmät eivät perustu asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohdan analogiseen soveltamiseen. Viittaus tähän säännökseen on pelkkä muodollinen virhe, joka ei vaikuta vuoden 2021 päätöksen päätösosan perusteltavuuteen tai uskottavuuteen.
26 Kantaja katsoo lisäksi, että valituslautakunta oli vuoden 2021 päätöksen 61 ja 62 kohdassa perustellusti korostanut todisteiden myöhässä esittämisen riittäviä perusteluja tekijänä, joka oli tärkeämpi kuin mainittujen todisteiden huomioon ottamista puoltavat seikat. Riittäviä perusteluja koskeva vaatimus ei kantajan mukaan liity asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan eikä saman asetuksen 22 säännön 2 kohtaan. Tämä lähestymistapa on oikeuskäytännön ja erityisesti toisen kumoamistuomion 44 kohdan mukainen.
27 Lopuksi kantaja väittää, että valituslautakunnan riidanalaisen päätöksen 29 kohdassa esittämät perustelut ovat melko puutteelliset. Se toteaa myös, että väitettyjen virheiden toteamisessa on eroja 15.2.2022 päivätyn valituslautakunnan tiedonannon ja riidanalaisen päätöksen perustelujen välillä. Kyseisessä tiedonannossa annettiin ymmärtää, että väitetty virhe perustui ”uusien todisteiden esittämistä koskevaan tiukkaan lähestymistapaan”.
28 EUIPO katsoo, ettei valituslautakunta ole rikkonut asetuksen 2017/1001 103 artiklaa. Se väittää, että riidanalaisessa päätöksessä yksilöidyt ilmeiset virheet vaikuttivat valituslautakunnan vuoden 2021 päätöksessä suorittaman tutkinnan asiasisältöön ja että ne olivat luonteeltaan sellaisia, ettei viimeksi mainitun päätöksen päätösosaa voitu niiden perusteella pitää voimassa ilman uutta arviointia. EUIPO:n mukaan kyseessä olevien sääntöjen analogisella soveltamisella oli tarkemmin sanoen ratkaiseva merkitys vuoden 2021 päätöksen 61 kohdassa esitetyssä valituslautakunnan päätelmässä, jonka mukaan uusien todisteiden esittämisen osalta oli tarpeen omaksua tiukka lähestymistapa, jotta menettelyjä koskeva oikeusvarmuus ja ennakoitavuus olisivat riittävät. Tämä päätelmä muodostaa valituslautakunnan muiden päätelmien perustan. Tämä ”uusien todisteiden esittämistä koskeva tiukka lähestymistapa” johti siihen, että mainittu valituslautakunta katsoi, että sen oli käytettävä harkintavaltaansa kieltävästi.
29 Vaatimuksesta, joka koskee riittäviä perusteluja todisteiden myöhästyneelle esittämiselle, EUIPO toteaa, että väliintulija oli esittänyt tällaiset perustelut, koska se oli vedonnut tarpeeseen vastata mitättömyysosaston päätelmiin, mutta että valituslautakunta oli virheellisesti hylännyt ne vuoden 2021 päätöksen 54 kohdassa asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohtaa koskevan oikeuskäytännön perusteella. EUIPO katsoo valituksesta annetun tuomion 43 kohdan osalta, että virkettä, jonka mukaan ”asianosaisen, joka esittää todisteita ensimmäisen kerran valituslautakunnassa, on ilmoitettava syyt, joiden vuoksi nämä todisteet esitetään menettelyn tässä vaiheessa, ja osoitettava, että tällainen esittäminen oli mahdotonta mitättömyysosaston menettelyssä”, ei voida aikaisemman oikeuskäytännön valossa tulkita siten, että siinä edellytettäisiin, että asianosainen osoittaa kyseisten todisteiden esittämisen olleen mahdotonta menettelyn aiemmassa vaiheessa. Tällainen lähestymistapa veisi asetuksen 2017/1001 95 artiklan 2 kohdalta sen tehokkaan vaikutuksen, minkä lisäksi se olisi ristiriidassa unionin tuomioistuimen valituksesta annetussa tuomiossa esittämien toteamusten kanssa.
30 Lopuksi EUIPO muistuttaa valituslautakunnan tavoin, että nyt käsiteltävän asian historia on erityisen pitkä, mikä johtuu menettelyvirheistä. Näin ollen olisi asianosaisten edun ja menettelyn edun mukaista korjata vuoden 2021 päätöksessä tehty virhe sen sijaan, että odotettaisiin unionin yleisen tuomioistuimen tuomiota, mikä viivästyttäisi menettelyä entisestään.
31 Väliintulija väittää, että kyseessä oleva virhe voidaan helposti havaita ja että se on erittäin ilmeinen. Väliintulijan mukaan valituslautakunta on tehnyt vuoden 2021 päätöksessä koko arviointinsa lähtemällä siitä olettamasta, että asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaa voitiin soveltaa käsiteltävässä asiassa. Tämän virheen vuoksi valituslautakunta on katsonut olevansa velvollinen käyttämään harkintavaltaansa siten, ettei todisteita voida ottaa huomioon, vaikka se on pitänyt niitä ensi näkemältä merkityksellisinä. Näin toimiessaan valituslautakunta on väliintulijan mukaan tehnyt oikeudellisen virheen rajatessaan tilanteet, joissa se voi käyttää harkintavaltaansa siten, että myöhässä esitetyt todisteet voidaan ottaa tutkittavaksi, tilanteisiin, joissa esiintyy uusia seikkoja.
32 Asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos EUIPO tekee päätöksen, joka sisältää ilmeisen sen syyksi katsottavan virheen, se peruuttaa päätöksen.
33 Delegoidun asetuksen 2018/625 70 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos EUIPO katsoo, että päätös tai rekisterimerkintä on peruutettava asetuksen (EU) 2017/1001 103 artiklan nojalla, se ilmoittaa aiotusta peruuttamisesta osapuolelle, johon asia vaikuttaa.
34 Oikeuskäytännön mukaan virhe voidaan luokitella ilmeiseksi ainoastaan, jos se voidaan todeta selvästi niiden arviointiperusteiden valossa, joita lainsäätäjä on tarkoittanut käytettäväksi hallinnon käyttäessä harkintavaltaansa, ja jos esitetyt todisteet riittävät viemään uskottavuuden kyseisen hallinnon arvioinnilta eikä tätä arviointia voida pitää perusteltuna ja johdonmukaisena (ks. tuomio 22.9.2021, Marina Yachting Brand Management v. EUIPO – Industries Sportswear (MARINA YACHTING), T‑169/20, EU:T:2021:609, 112 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
35 Asetuksen 2017/1001 103 artiklan soveltamisen osalta on katsottu, että virheen ”ilmeinen” tai räikeä luonne, joka oikeuttaa tekemään aiemman päätöksen peruuttamista koskevan päätöksen, viittasi virheisiin, jotka olivat niin ilmeisiä, että kyseisen aikaisemman päätöksen päätösosaa ei voitu pitää voimassa ilman uutta arviointia, jonka kyseisen päätöksen tehnyt elin myöhemmin suorittaa (ks. vastaavasti tuomio 22.9.2021, MARINA YACHTING, T‑169/20, EU:T:2021:609, 111 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
36 Käsiteltävässä asiassa valituslautakunta esitti kaksi perustetta vuoden 2021 päätöksen kumoamiselle. Ensinnäkin se katsoi riidanalaisen päätöksen 26 ja 27 kohdassa, että lähestymistapa, jonka mukaan oli mahdollista tukeutua asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan ja katsoa, että tätä sääntöä sovellettiin analogisesti mitättömyysmenettelyssä, oli ilmeisen virheellinen, koska – kuten valituksesta annetun tuomion 48 ja 49 kohdasta ilmenee – mainittua sääntöä ei voitu soveltaa mitättömyysmenettelyssä. Tältä osin valituslautakunta lisäsi riidanalaisen päätöksen 29 kohdassa, että kyseessä oli asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ilmeinen virhe, koska valituslautakunta näytti jättäneen huomiotta unionin tuomioistuimen samassa asiassa antaman tuomion ja näin jättänyt noudattamatta oikeusvoiman periaatetta. Toiseksi valituslautakunta katsoi riidanalaisen päätöksen 28 kohdassa, että oli virheellistä viitata vuoden 2021 päätöksen 57 ja 58 kohdassa 22.9.2011 annettuun tuomioon Mangiami (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516), joka koski asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohdan, jota sovellettiin käyttöä koskeviin todisteisiin, soveltamista, ja katsoa, että tätä oikeuskäytäntöä voitiin täysimääräisesti soveltaa kyseessä olevaan mitättömyyden asiayhteyteen.
37 On arvioitava, voidaanko valituslautakunnan esiin tuomia seikkoja pitää edellä 35 kohdassa mainitun oikeuskäytännön valossa asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ilmeisinä virheinä.
38 Siltä osin kuin on ensinnäkin kyse vuoden 2021 päätöksen 40 kohdassa tehdystä viittauksesta asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan, on kiistatonta, ettei tätä säännöstä voida soveltaa ehdottomiin mitättömyysperusteisiin perustuvassa mitättömyysmenettelyssä, kuten unionin yleinen tuomioistuin on katsonut ja unionin tuomioistuin on vahvistanut (valituksesta annetun tuomion 49 kohta ja ensimmäisen kumoamistuomion 60 kohta).
39 Riidanalaisesta päätöksestä tai vuoden 2021 päätöksestä ei kuitenkaan ilmene, että sen 40 kohdassa oleva viittaus asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan olisi vaikuttanut valituslautakunnan päätelmiin, jotka koskevat mahdollisuutta hyväksyä väliintulijan esittämät uudet todisteet, joten vuoden 2021 päätöksen päätösosaa ei voitu tehdyn virheen perusteella pitää voimassa ilman uutta arviointia.
40 Valituslautakunta nimittäin päätyi vuoden 2021 päätöksen 62 kohdassa siihen, että koska todisteiden myöhässä esittämiselle ei ollut hyväksyttäviä perusteluja, se oli velvollinen käyttämään harkintavaltaansa kieltävästi eikä voinut hyväksyä lisätodisteita. Kuten valituslautakunnan vuoden 2021 päätöksen 43 kohdassa mainitsemista kriteereistä ilmenee, tämä vaatimus käy ilmi muun muassa toisen kumoamistuomion 44 kohdasta.
41 Edellä mainittuun päätelmään johtaneen päättelyn osalta valituslautakunta viittasi aluksi vuoden 2021 päätöksensä 41 kohdassa toiseen kumoamistuomioon, josta ilmeni muun muassa, että myöhässä esitettyjä todisteita ei voitu automaattisesti pitää hyväksyttävinä ja että asianosaisen, joka esitti kyseiset todisteet, oli annettava perustelut sille, että kyseiset todisteet oli esitetty menettelyn tässä vaiheessa, ja osoitettava, että tällainen esittäminen oli mahdotonta mitättömyysosastossa käydyssä menettelyssä.
42 Täsmennettyään vuoden 2021 päätöksen 43 kohdassa huomioon otettavat perusteet valituslautakunta katsoi mainitun päätöksen 47 kohdassa, että todisteet, jotka esitettiin ensimmäistä kertaa valitusvaiheessa, olivat ensi näkemältä merkityksellisiä. Valituslautakunnan mukaan mikään ei kuitenkaan osoittanut, että nämä todisteet olivat uusia sen vuoksi, että niitä ei ollut saatavilla tai että niitä ei ollut mahdollista esittää mitättömyysmenettelyn aikana. Valituslautakunta katsoi näin ollen, että lisätodisteet olisi voitu esittää jo mitättömyysosastossa.
43 Lopuksi valituslautakunta katsoi vuoden 2021 päätöksen 54 kohdassa, että väliintulijan kyseessä olevien todisteiden myöhäisen esittämisen perusteluja eli sitä, että mitättömyysosasto oli todennut alun perin esitettyjen todisteiden riittämättömyyden, ei voitu pitää uutena seikkana, joka oikeuttaisi lisätodisteiden esittämisen valitusvaiheessa.
44 Tästä seuraa, ettei ole osoitettu, että virheellinen viittaus asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan olisi vaikuttanut valituslautakunnan päättelyyn tai sen päätelmään.
45 Vuoden 2021 päätöksen 61 kohdassa esitetystä toteamuksesta, joka koskee tarvetta omaksua uusien todisteiden esittämistä koskeva tiukka lähestymistapa, on todettava, ettei valituslautakunnan päättelystä ilmene selvästi, että se perustui asetuksen N:o 2868/95 50 säännön 1 kohtaan.
46 Toiseksi mahdollisuudesta soveltaa 22.9.2011 annetun tuomion Mangiami (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516) 27 kohdassa esitettyjä periaatteita nyt käsiteltävään asiaan valituslautakunta katsoi vuoden 2021 päätöksen 57 kohdassa, että ensimmäisen kerran valitusvaiheessa esitettyjen lisätodisteiden hyväksyminen ilman pätevää perustetta veisi asetuksen N:o 2868/95 37 säännön b alakohdan iv alakohdalta ja 39 säännön 3 kohdalta tehon. Tähän päätelmään päätyäkseen valituslautakunta katsoi vuoden 2021 päätöksen 58 kohdassa, että mainitussa tuomiossa, joka koski käyttöä koskevia todisteita, esitettyjä periaatteita voitiin täysimääräisesti soveltaa mitättömyyttä koskevaan tilanteeseen.
47 Lisäksi valituslautakunta viittasi 22.9.2011 annettuun tuomioon Mangiami (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516) vuoden 2021 päätöksen 43 ja 54 kohdassa. Yhtäältä valituslautakunta katsoi kyseisen päätöksen 43 kohdassa viitaten mainitun tuomion 24 kohtaan, että sen oli muun muassa tutkittava, viittasiko mitättömäksi julistamista koskevan vaatimuksen esittäjä uusiin tosiseikkoihin riitauttaakseen kyseisen aikaisemman tavaramerkin rekisteröitävyyden vai eivätkö lisätodisteet olleet käytettävissä silloin, kun ne piti esittää, koska nämä seikat saattoivat erityisesti oikeuttaa lisätodisteiden myöhäisen esittämisen. Toisaalta valituslautakunta viittasi vuoden 2021 päätöksen 54 kohdassa edellä mainitun tuomion 26 ja 27 kohtaan ja katsoi, että mitättömyysosaston toteamusta todisteiden riittämättömyydestä ei voitu pitää seikkana, joka oikeuttaisi lisätodisteiden esittämisen ensimmäisen kerran valituslautakunnassa. Näin ollen se katsoi, ettei mitättömyysosaston päätös ollut uusi seikka.
48 Tältä osin on todettava, että 22.9.2011 annetun tuomion Mangiami (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516) 26 ja 27 kohdassa katsottiin, että mitättömyysosaston päättelyä, joka johti aikaisemman tavaramerkin käyttöä koskevien todisteiden riittämättömyyden toteamiseen, ei voitu sellaisenaan pitää uutena seikkana, joka oikeuttaisi ensimmäistä kertaa valituslautakunnassa esitettyjen lisätodisteiden esittämisen. Sen hyväksyminen, että tällainen mitättömyysosaston päättely olisi ollut uusi seikka, olisi rajoittanut huomattavasti asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohdassa säädetyn määräajan ulottuvuutta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi tämän merkitsevän sitä, että valituslautakunta olisi joka kerta katsoessaan, että mitättömyysosasto oli virheellisesti todennut, että käyttöä koskevat todisteet olivat riittämättömiä, voinut hyväksyä sille ensimmäistä kertaa esitetyt käyttöä koskevat lisätodisteet.
49 Vaikka oletettaisiin, että näkökohtia, jotka liittyvät lisätodisteiden esittämisen oikeuttamiseen asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohdan soveltamisen yhteydessä, ei voitaisi soveltaa asiaan, jota säännellään saman asetuksen 37 säännön b alakohdan iv alakohdalla ja 39 säännön 3 kohdalla, valituslautakunnan mahdollista virhettä ei voida pitää edellä 35 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla ilmeisenä.
50 Tältä osin on todettava ensinnäkin, että valituslautakunta ei soveltanut asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohtaa mitättömyysmenettelyssä vaan viittasi analogisesti tämän säännöksen soveltamista koskevaan oikeuskäytäntöön.
51 Toiseksi on todettava yhtäältä, että asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohdasta ilmenee, että jos väitteentekijän on todistettava tavaramerkin käyttö tai se, että on olemassa perustellut syyt käyttämättä jättämiseen, EUIPO pyytää väitteentekijää toimittamaan vaaditut todisteet asettamansa määräajan kuluessa. Jos väitteentekijä ei toimita todisteita määräajan kuluessa, EUIPO hylkää väitteen. Toisaalta asetuksen N:o 2868/95 37 säännön b alakohdan iv alakohdasta ilmenee, että EU-tavaramerkin menettämis- tai mitättömyysvaatimukseen on sisällyttävä vaatimuksen tueksi esitetyt seikat, todisteet ja huomautukset. Saman asetuksen 39 säännön 3 kohdassa puolestaan säädetään, että jos hakemus ei täytä asetuksen 37 säännössä esitettyjä säännöksiä, EUIPO kehottaa hakijaa korjaamaan todetut puutteet EUIPO:n asettaman määräajan kuluessa, ja jos puutteita ei korjata määräajan kuluessa, EUIPO hylkää hakemuksen puutteellisena.
52 On todettava, että kyse on tosin kahdesta erillisestä mutta kuitenkin toisiinsa verrattavasta menettelyllisestä asiayhteydestä, koska EUIPO asettaa molemmissa tapauksissa määräajan todisteiden esittämiselle ja hylkää hakemukset silloin, kun näitä todisteita ei ole esitetty. Tämä menettelyjen välinen ero ei siten voi sellaisenaan olla riittävä syy katsoa, että käyttöä koskevia todisteita koskevaa oikeuskäytäntöä ei selvästikään voitaisi soveltaa mitättömyysmenettelyihin. Tästä on todettava, että tietyt muut tuomiot, joihin valituslautakunta viittasi, nimittäin 18.7.2013 asiassa New Yorker SHK Jeans v. SMHV (C‑621/11 P, EU:C:2013:484) ja 29.9.2011 asiassa New Yorker SHK Jeans v. SMHV (Vallis K.-Vallis A. (FISHBONE) (T‑415/09, ei julkaistu, EU:T:2011:550) annetut tuomiot, koskevat myös kysymystä tosiasiallisesta käytöstä.
53 Joka tapauksessa on todettava, että viittaus 22.9.2011 annettuun tuomioon Mangiami (T‑250/09, ei julkaistu, EU:T:2011:516), joka on vaikuttanut valituslautakunnan päätelmään todisteiden myöhässä esittämisen oikeuttamisesta, on tehty vuoden 2021 päätöksen 54 kohdassa eikä sen 57 ja 58 kohdassa.
54 Tästä seuraa, että pelkästään asetuksen N:o 2868/95 22 säännön 2 kohdan tulkintaa koskevan oikeuskäytännön analoginen soveltaminen käsiteltävässä asiassa ei voi olla asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu ilmeinen virhe.
55 EUIPO:n perustelua, jonka mukaan väliintulija oli esittänyt riittävät perustelut todisteiden myöhäiselle esittämiselle eli tarpeen vastata mitättömyysosaston päätelmiin mutta valituslautakunta hylkäsi ne virheellisesti vuoden 2021 päätöksen 54 kohdassa, on riittävää todeta, että tätä perustelua ei esitetä riidanalaisen päätöksen perusteluissa. Päätöksen perustelujen on kuitenkin sisällyttävä itse päätökseen eikä niitä voida esittää EUIPO:n jälkikäteen antamilla selityksillä lukuun ottamatta poikkeuksellisia olosuhteita, jotka eivät ole kyseessä silloin, kun asia ei ole kiireellinen. Tästä seuraa, että päätöksen itsessään on lähtökohtaisesti oltava riittävä eikä sen perusteluina voida pitää sellaisia kirjallisia tai suullisia selityksiä, jotka on annettu jälkeenpäin kyseistä päätöstä koskevan kanteen jo ollessa unionin tuomioistuinten käsiteltävänä (ks. tuomio 12.12.2017, Sony Computer Entertainment Europe v. EUIPO – Vieta Audio (Vita), T‑35/16, ei julkaistu, EU:T:2017:886, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
56 Sama koskee muita EUIPO:n perusteluja, erityisesti niitä, jotka koskevat sitä, että käsiteltävän asian historia on erityisen pitkä ja että vuoden 2021 päätöksessä tehdyn virheen korjaaminen on asianosaisten edun ja menettelyn edun mukaista. Tältä osin on riittävää todeta, ettei mikään näistä väitetyistä seikoista voi muodostaa asetuksen 2017/1001 103 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua ilmeistä virhettä.
57 Edellä esitetyn perusteella tämä kanneperuste on hyväksyttävä ja riidanalainen päätös on kumottava, eikä kantajan muita väitteitä ja toista ja kolmatta kanneperustetta ole tarpeen tutkia.
Oikeudenkäyntikulut
58 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.
59 EUIPO ja väliintulija ovat hävinneet asian. Kantaja on kuitenkin vaatinut, että vain EUIPO velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut. Näin ollen ja kun otetaan huomioon se, että valituslautakunnan on katsottava olevan vastuussa vuoden 2021 päätöksen peruuttamisesta, EUIPO määrätään vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut, ja väliintulija vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) ensimmäisen valituslautakunnan 27.6.2022 tekemä päätös (asia R 894/2020-1) kumotaan.
2) EUIPO vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Société des produits Nestlé SA:n oikeudenkäyntikulut.
3) European Food SA vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Julistettiin Luxemburgissa 7 päivänä kesäkuuta 2023.
Allekirjoitukset