Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
18 päivänä tammikuuta 2024 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Sosiaalipolitiikka – Direktiivi 2003/88/EY – 7 artikla – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta – Rahallisen korvauksen maksaminen pitämättä jääneistä lomapäivistä työsuhteen päättyessä – Kansallinen lainsäädäntö, jossa kielletään kyseisen korvauksen maksaminen, jos julkishallinnon työntekijä irtisanoutuu vapaaehtoisesti – Julkisten menojen hillitseminen – Julkisen työnantajan organisointiin liittyvät tarpeet
Asiassa C-218/22,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Tribunale di Lecce (Leccen alioikeus, Italia) on esittänyt 22.3.2022 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 24.3.2022, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
BU
vastaan
Comune di Copertino,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Arabadjiev sekä tuomarit T. von Danwitz, P. G. Xuereb, A. Kumin ja I. Ziemele (esittelevä tuomari),
julkisasiamies: T. Ćapeta,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– BU, edustajanaan A. Russo, avvocata,
– Comune di Copertino, edustajanaan L. Caccetta, avvocata,
– Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan L. Fiandaca, avvocato dello Stato,
– Euroopan komissio, asiamiehinään B.-R. Killmann ja D. Recchia,
kuultuaan julkisasiamiehen 8.6.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY (EUVL 2003, L 299, s. 9) 7 artiklan sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 31 artiklan 2 kohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa vastakkain ovat BU, joka on Comune di Copertinon (Copertinon kunta, Italia) entinen julkishallinnon työntekijä, ja kyseinen kunta ja jossa on kyse siitä, että BU:lle ei maksettu rahallista korvausta palkallisista vuosilomapäivistä, joita hän ei ollut pitänyt, kun työsuhde päättyi hänen irtisanouduttuaan vapaaehtoisesti jäädäkseen varhaiseläkkeelle.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Direktiivin 2003/88 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Työntekijöiden turvallisuuden, hygienian ja terveyden parantaminen työssä on tavoite, joka ei saisi olla riippuvainen pelkästään taloudellisista seikoista.”
4 Direktiivin 2003/88 7 artiklassa, jonka otsikko on ”Vuosiloma”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.
2. Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”
Italian oikeus
5 Italian perustuslain 36 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:
”Työntekijällä on oikeus viikoittaiseen lepoaikaan ja palkalliseen vuosilomaan, eikä hän voi luopua niistä.”
6 Siviilikoodeksin (Codice civile) 2109 §:n, jonka otsikko on ”Lepoaika”, 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:
”1. Työntekijällä on oikeus joka viikko yhteen lepopäivään, jonka on osuttava yleensä sunnuntaille.
2. Työntekijällä on myös oikeus palkalliseen vuosilomaan, joka on mahdollisesti yhtäjaksoinen, työnantajan määrittämänä ajankohtana, ottaen huomioon yrityksen tarpeet ja työntekijän edut. Kyseisen loman pituus vahvistetaan laissa, yrityksen normeilla taikka käytäntöjen tai kohtuuden perusteella.”
7 6.7.2012 annetun asetuksen nro 95 – Kiireelliset määräykset julkisten menojen tarkastuksesta pitämällä samalla kansalaisten palvelut ennallaan sekä pankkialan yritysten taseen vahvistamiseksi toteutettavista toimenpiteistä (decreto-legge no 95 – Disposizioni urgenti per la revisione della spesa pubblica con invarianza dei servizi ai cittadini nonché misure di rafforzamento patrimoniale delle imprese del settore bancario) (GURI supplemento ordinario nro 156, 6.7.2012), sellaisena kuin se on muutettu laiksi 7.8.2012 annetun lain nro 135 1 §:n 1 momentilla ja sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä asetus nro 95), 5 §:n, jonka otsikko on ”Julkisen hallinnon menojen supistaminen”, 8 momentissa säädetään seuraavaa:
”Lomat, lepoajat ja muut vapaat, jotka kuuluvat henkilöstölle, mukaan lukien johto, julkisyhteisöissä, jotka ovat osa julkishallinnon konsolidoitua tilinpitoa, sellaisina kuin Istituto nazionale di statistica – ISTAT [kansallinen tilastolaitos, Italia] on ne määrittänyt 31.12.2009 annetun lain nro 196 1 §:n 2 momentin mukaisesti, sekä riippumattomissa viranomaisissa, mukaan lukien Commissione nazionale per le società e la borsa – Consob [Italian kansallinen yhtiö- ja pörssilautakunta], on ehdottomasti pidettävä kyseisten julkisyhteisöjen ja viranomaisten antamissa määräyksissä olevien säännösten mukaisesti, eikä niitä voida missään tapauksessa korvata rahalla. Tätä säännöstä sovelletaan myös silloin, kun työsuhde päättyy työpaikan vaihdon, irtisanoutumisen, irtisanomisen, eläkkeelle jäämisen tai ikärajan saavuttamisen vuoksi. Mahdollisia suotuisampia asetusten määräyksiä ja sopimusmääräyksiä ei enää sovelleta siitä lähtien, kun tämä asetus astuu voimaan. Tämän säännöksen rikkominen johtaa paitsi perusteettomasti maksettujen summien takaisinperintään myös vastuussa olevan johtohenkilön kurinpidolliseen ja hallinnolliseen vastuuseen. Tätä momenttia ei sovelleta opetus- ja hallintohenkilöstöön, tekniseen henkilöstöön ja lisähenkilöstöön, joilla henkilöstö korvataan väliaikaisesti ja satunnaisesti, tai henkilöstöön, joka opettaa sopimuksella siihen asti, kunnes kurssi tai opetustoiminta päättyy, ansaittujen lomapäivien ja niiden päivien, joina henkilöstö saa pitää lomansa, välisen erotuksen rajoissa.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
8 BU oli 1.2.1992–1.10.2016 Copertinon kunnan palveluksessa nimikkeellä ”Istruttore direttivo” (johtava hallintovirkamies).
9 BU irtisanoutui vapaaehtoisesti ja päätti palvelussuhteensa 1.10.2016 alkaen jäädäkseen varhaiseläkkeelle.
10 BU katsoi, että hänellä oli oikeus saada rahallinen korvaus vuosina 2013–2016 ansaitusta 79 palkallisesta vuosilomapäivästä, joten hän esitti Tribunale di Leccelle (Leccen alioikeus, Italia), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, vaatimuksen kyseisten pitämättä jääneiden lomapäivien rahallisesta korvaamisesta.
11 Copertinon kunta kiisti ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa kyseisen vaatimuksen vedoten asetuksen nro 95 5 §:n 8 momenttiin. Copertinon kunnan mukaan se, että BU oli pitänyt lomaa vuonna 2016, osoitti, että hän oli tietoinen kyseiseen säännökseen perustuvasta velvollisuudestaan pitää ansaitsemansa lomapäivät ennen työsuhteen päättymistä. Kyseinen kunta toteaa myös, että BU ei ollut pitänyt pitämättä olleita lomapäiviään, vaikka hän oli irtisanoutunut.
12 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että ne 79 pitämättä jäänyttä lomapäivää, joihin BU vetoaa, vastaavat direktiivissä 2003/88 tarkoitettuja palkallisia vuosilomapäiviä, ja kyseisistä päivistä 55 päivää ovat vuotta 2016 edeltäneiltä vuosilta ja loput mainitulta viimeiseltä työvuodelta. Kyseinen tuomioistuin lisää, että BU on vuonna 2016 pitänyt lomaa, joka vastaa päiviä, jotka on ansaittu edeltävinä vuosina ja jotka oli siirretty vuodelle 2013 ja sitä seuraaville vuosille. Tämä tilanne ei kuitenkaan merkitse sitä, että BU olisi syyllistynyt väärinkäyttöön, joka voisi vastata 6.11.2018 annetun tuomion Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften (C-684/16, EU:C:2018:874) 48 kohdassa tarkoitettua väärinkäyttöä.
13 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa myös, että Corte costituzionale (perustuslakituomioistuin, Italia) totesi tuomiossaan nro 95/2016, että asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentti, jota sovelletaan julkishallinnon työntekijöihin ja jossa säädetään, että tiettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta rahallista korvausta ei voida maksaa pitämättä jääneestä palkallisesta lomasta, on Italian perustuslaissa vahvistettujen periaatteiden mukainen eikä sillä loukata unionin oikeuden periaatteita tai rikota kansainvälisen oikeuden sääntöjä. Kyseinen tuomioistuin tuli tähän johtopäätökseen yksilöimällä kyseisestä säännöstä eri poikkeuksia, jotka eivät ole merkityksellisiä nyt käsiteltävässä asiassa.
14 Corte costituzionale otti huomioon sekä tarpeen hillitä julkisia menoja että julkisen työnantajan organisatoriset rajoitteet toteamalla, että kyseisen lainsäädännön tavoitteena oli lopettaa pitämättömien lomien hallitsematon rahalla korvaaminen ja vahvistaa, että loman tosiasiallinen pitäminen on etusijalla. Corte costituzionalen mukaan rahallisen korvauksen maksamista koskevaa kieltoa ei sovelleta silloin, kun lomaa ei ole pidetty syistä, joihin työntekijä ei voi vaikuttaa, kuten esimerkiksi sairauden vuoksi, mutta kieltoa sovelletaan, jos työntekijä irtisanoutuu vapaaehtoisesti.
15 Ennakkoratkaisua pyytäneellä tuomioistuimella on kuitenkin epäilyjä siitä, onko asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentti yhteensopiva unionin oikeuden kanssa, kun otetaan huomioon muun muassa 25.11.2021 annettu tuomio job-medium (C-233/20, EU:C:2021:960), etenkin siitä syystä, että julkisten menojen hillitsemistä koskeva tavoite ilmenee itse kyseisen asetuksen 5 §:n otsikosta ja että kyseisen pykälän 8 momentti on osa pakettia, jonka tarkoituksena on saada aikaan lisää säästöjä julkishallinnon alalla.
16 Tässä tilanteessa Tribunale di Lecce on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1. Onko direktiivin [2003/88] 7 artiklaa ja [perusoikeuskirjan] 31 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasian oikeudenkäynnin kohteena olevan kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle (eli asetuksen nro 95 – – 5 §:n 8 momentille), jossa säädetään julkisten menojen hillitsemiseksi sekä julkisen työnantajan organisointiin liittyvistä syistä kiellosta, jonka mukaan lomia ei saa korvata rahalla, jos julkishallinnon työntekijä irtisanoutuu vapaaehtoisesti?
2. Mikäli [ensimmäiseen kysymykseen] vastataan myöntävästi, onko direktiivin [2003/88] 7 artiklaa ja [perusoikeuskirjan] 31 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että niissä edellytetään julkishallinnon työntekijän osoittavan, että hänen on ollut mahdotonta pitää lomiaan työsuhteen aikana?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Tutkittavaksi ottaminen
17 Italian tasavalta väittää, että ennakkoratkaisukysymyksiä ei voida ottaa tutkittavaksi, koska 20.7.2016 annettuun tuomioon Maschek (C‑341/15, EU:C:2016:576) ja 6.11.2018 annettuun tuomioon Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften (C‑684/16, EU:C:2018:874) perustuvasta oikeuskäytännöstä ilmenee selkeästi, miten kansallista oikeutta on tulkittava, jotta se olisi unionin oikeuden mukainen, ja Corte costituzionale on tulkinnut sitä näin. Lisäksi toisessa kysymyksessä on Italian tasavallan mukaan ristiriitaisia väitteitä.
18 Tässä yhteydessä on aluksi muistutettava, että unionin tuomioistuimen työjärjestyksen kannalta tarkasteltuna se, ettei kansallinen tuomioistuin ole velvollinen saattamaan asiaa unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi tai että ennakkoratkaisupyyntöön annettavan vastauksen väitetään olevan unionin oikeuden valossa ilmeinen, ei vaikuta millään tavoin tällaisen pyynnön tutkittavaksi ottamiseen (tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 16 kohta).
19 Lisäksi unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos siis esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on lähtökohtaisesti velvollisuus vastata niihin (tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
20 Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 18 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
21 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentin nojalla BU:lle ei voida maksaa hänen vaatimaansa rahallista korvausta työsuhteen päättyessä pitämättä olleista palkallisista vuosilomapäivistä, koska BU päätti työsuhteen vapaaehtoisesti. Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksillään, onko kyseinen säännös direktiivin 2003/88 7 artiklan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan mukainen.
22 Esitetyt kysymykset koskevat siis unionin oikeuden tulkintaa, eikä ole ilmeistä, että kyseisten säännösten tulkitsemisella, jota kyseinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä oikeusriidan tosiseikkoihin tai kohteeseen, eikä kyseinen ongelma ole luonteeltaan hypoteettinen. Lisäksi unionin tuomioistuimella on tiedossaan seikat, jotka ovat tarpeen, jotta se voi antaa hyödyllisen vastauksen näihin kysymyksiin.
23 Ennakkoratkaisukysymykset voidaan siis ottaa tutkittaviksi.
Asiakysymys
24 Kahdella kysymyksellään, joita on tarkasteltava yhdessä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2003/88 7 artiklaa ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään julkisten menojen hillitsemiseksi sekä julkisen työnantajan organisointiin liittyvistä syistä kiellosta, jonka mukaan työntekijälle ei saa maksaa rahallista korvausta palkallisista vuosilomapäivistä, jotka on ansaittu sekä viimeisenä työvuonna että sitä edeltävinä vuosina ja joita ei ole pidetty työsuhteen päättyessä, jos työntekijä päättää työsuhteen vapaaehtoisesti eikä hän ole osoittanut, että hän ei pitänyt lomaansa työsuhteen aikana tahdostaan riippumattomista syistä.
25 Aluksi on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jokaisen työntekijän oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä Euroopan unionin sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja josta ei voida poiketa ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan direktiivissä 2003/88 nimenomaisesti ilmaistuissa rajoissa (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 19 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
26 Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa, jossa säädetään, että jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti, ilmaistaan ja konkretisoidaan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa vahvistettu perusoikeus palkalliseen vuosilomaan (ks. vastaavasti tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
27 Tältä osin direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan itse sanamuodosta ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että jäsenvaltioiden tehtävänä on kansallisessa lainsäädännössään määrittää palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja toteuttamiseen liittyvät edellytykset täsmentämällä ne konkreettiset olosuhteet, joissa työntekijät voivat käyttää mainittua oikeutta (tuomio 22.9.2022, LB (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen), C-120/21, EU:C:2022:718, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
28 Jäsenvaltiot eivät kuitenkaan saa asettaa minkäänlaisia edellytyksiä mainitun, suoraan kyseisestä direktiivistä johtuvan oikeuden muodostumiselle (ks. vastaavasti tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
29 Lisäksi on todettava, että oikeus vuosilomaan on ainoastaan toinen puoli oikeudesta palkalliseen vuosilomaan unionin sosiaalioikeuden keskeisenä periaatteena. Mainittu perusoikeus sisältää siten myös oikeuden saada loma-ajan palkkaa ja kyseiseen palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen välittömästi liittyvän oikeuden rahalliseen korvaukseen työsuhteen päättyessä pitämättä jääneestä vuosilomasta (tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
30 Tältä osin on muistutettava, että kun työsuhde on päättynyt, palkallisen vuosiloman, johon työntekijällä on oikeus, pitäminen ei todellisuudessa enää ole mahdollista. Sen estämiseksi, että työntekijä ei voisi edes rahallisessa muodossa käyttää tätä oikeutta kyseisen vuosiloman pitämisen mahdottomuuden vuoksi, direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, että työntekijällä on oikeus rahalliseen korvaukseen pitämättä jääneistä palkallisista vuosilomapäivistä, jos työsuhde päättyy (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
31 Kuten unionin tuomioistuin on todennut, direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa ei aseteta minkäänlaista muuta edellytystä rahallisen korvauksen saamista koskevan oikeuden syntymiselle kuin yhtäältä se, että työsuhde on päättynyt, ja toisaalta se, ettei työntekijä ole pitänyt kaikkea vuosilomaansa, johon hänellä oli oikeus työsuhteen päättymisajankohtana (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kyseinen oikeus annetaan mainitulla direktiivillä suoraan, eikä se voi riippua muista kuin direktiivissä nimenomaisesti vahvistetuista edellytyksistä (tuomio 6.11.2018, Kreuziger, C-619/16, EU:C:2018:872, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
32 Tästä seuraa direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdan mukaisesti, että työntekijällä, joka ei ole kyennyt käyttämään kaikkia palkallista vuosilomaa koskevia oikeuksiaan ennen työsuhteensa päättymistä, on oikeus rahalliseen korvaukseen pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta. Sillä, mistä syystä työsuhde on päättynyt, ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Näin ollen sillä, että työntekijä päättää omasta aloitteestaan työsuhteensa, ei ole mitään vaikutusta hänen oikeuteensa saada mahdollisesti rahallista korvausta palkallista vuosilomaa koskevista oikeuksista, joita hän ei ole voinut käyttää ennen hänen työsuhteensa päättymistä (tuomio 20.7.2016, Maschek, C-341/15, EU:C:2016:576, 28 ja 29 kohta ja tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 32 ja 34 kohta).
33 Mainittu säännös on esteenä sellaisille kansallisille lainsäädännöille tai käytännöille, joista seuraa, että työsuhteen päättyessä mitään rahallista korvausta pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta ei makseta työntekijälle, joka ei ole pystynyt pitämään kaikkea lomaa, johon hänellä oli oikeus ennen kyseisen työsuhteen päättymistä, muun muassa sen vuoksi, että hän on ollut sairauslomalla viitekauden tai sen osan ja/tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson tai sen osan ajan (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
34 Muilta osin on todettava, että kun direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, ettei palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa saa korvata rahalla, paitsi jos työsuhde päättyy, sillä pyritään etenkin takaamaan, että työntekijä voi turvallisuutensa ja terveytensä tehokkaaksi suojelemiseksi saada todellisen lepoajan (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 33 kohta).
35 Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta ei siten lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jolla annetaan kyseisellä direktiivillä nimenomaisesti säädetyn palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen liittyviä yksityiskohtaisia sääntöjä, joiden mukaan kyseinen oikeus jopa menetetään viitekauden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, kuitenkin sillä edellytyksellä, että oikeutensa palkalliseen vuosilomaan menettäneellä työntekijällä on tosiasiallisesti ollut mahdollisuus käyttää hänelle direktiivillä annettua oikeutta (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
36 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee ensinnäkin, että työntekijä on ansainnut usealla viitekaudella palkallisia lomapäiviä, jotka näyttävät kumuloituneen, ja että yhtä osaa kyseisistä lomapäivistä, jotka on ansaittu vuodesta 2013 lähtien ja vuonna 2016, ei ollut vielä pidetty, kun työsuhde päättyi 1.10.2016. Toiseksi on ilmeistä, että asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentin mukaan kyseisellä työntekijällä ei ole oikeutta rahalliseen korvaukseen kaikista pitämättömistä lomapäivistä jo siitä syystä, että hän päätti työsuhteen vapaaehtoisesti jäämällä varhaiseläkkeelle, ja tämän hän olisi pystynyt ennakoimaan.
37 Tältä osin ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvistä tiedoista ilmenee, että Corte costituzionalen mukaan kyseisen säännöksen tarkoituksena on lopettaa pitämättömien lomien hallitsematon rahalla korvaaminen. Kyseisen tuomioistuimen mukaan mainitulla säännöksellä käyttöön otetun säännön tavoitteena on siten yhdessä julkisten menojen hillitsemistä koskevien toimenpiteiden kanssa sen vahvistaminen, että lomien tosiasiallinen pitäminen on etusijalla suhteessa rahallisen korvauksen maksamiseen.
38 Viimeksi mainittu tavoite vastaa direktiivin 2003/88 ja muun muassa sen 7 artiklan 2 kohdan tavoitetta, joka on – kuten tämän tuomion 34 kohdassa on muistutettu – muun muassa sen takaaminen, että työntekijä voi turvallisuutensa ja terveytensä tehokkaaksi suojelemiseksi saada todellisen lepoajan.
39 Tällaisen tavoitteen valossa ja sen vuoksi, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohta ei lähtökohtaisesti ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jolla annetaan kyseisellä direktiivillä nimenomaisesti säädetyn palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen liittyviä yksityiskohtaisia sääntöjä, joiden mukaan kyseinen oikeus jopa menetetään viitekauden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, kyseisellä direktiivillä ei periaatteessa voida kieltää kansallista säännöstä, jossa säädetään, että tällaisen kauden tai ajanjakson lopussa pitämättä jääneitä palkallisia vuosilomapäiviä ei voida enää korvata rahalla, myöskään siinä tapauksessa, että työsuhde sittemmin päättyy, jos työntekijällä on ollut mahdollisuus käyttää hänelle direktiivillä annettua oikeutta.
40 Sillä, mistä syystä työsuhde on päättynyt, ei ole merkitystä direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa säädetyn rahallista korvausta koskevan oikeuden kannalta (ks. vastaavasti tuomio 25.11.2021, job-medium, C-233/20, EU:C:2021:960, 32 ja 34 kohta).
41 Edellä esitetystä seuraa, että pääasiassa kyseessä olevalla kansallisella lainsäädännöllä – sellaisena kuin Corte costituzionale on sitä tulkinnut ja jossa säädetään, että työntekijälle ei saa maksaa rahallista korvausta työsuhteen päättyessä pitämättä olevista palkallisista vuosilomapäivistä, koska työntekijä on vapaaehtoisesti päättänyt työsuhteen, joka sitoo hänet työnantajaansa – otetaan käyttöön edellytys, joka menee pidemmälle kuin direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa nimenomaisesti säädetyt edellytykset, sellaisina kuin ne palautetaan mieleen tämän tuomion 31 kohdassa. Lisäksi on niin, että kyseinen kielto kattaa erityisesti viimeisen työvuoden ja sen viitekauden, jonka aikana työsuhde päättyi. Kyseisellä kansallisella lainsäädännöllä rajoitetaan siten oikeutta, joka koskee rahallisen korvauksen saamista työsuhteen päättyessä pitämättä jääneestä vuosilomasta ja joka on toinen puoli oikeudesta palkalliseen vuosilomaan, kuten tämän tuomion 29 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee.
42 Tässä yhteydessä on muistutettava, että palkallista vuosilomaa koskevaa oikeutta voidaan rajoittaa, kunhan perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrättyjä edellytyksiä noudatetaan eli niin, että näistä rajoituksista säädetään laissa, niissä kunnioitetaan kyseisen oikeuden keskeistä sisältöä, ne ovat suhteellisuusperiaatteen mukaisesti välttämättömiä ja ne vastaavat tosiasiallisesti unionin tunnustamia yleisen edun mukaisia tavoitteita (tuomio 22.9.2022, LB (Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden vanhentuminen), C-120/21, EU:C:2022:718, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
43 Pääasiassa kyseessä olevasta rajoituksesta, joka koskee perusoikeuskirjan 31 artikla 2 kohdassa tarkoitetun perusoikeuden käyttämistä, säädetään laissa ja tarkemmin ottaen asetuksen nro 95 5 §:n 8 momentissa.
44 Siltä osin kuin on kyse kansallisen lainsäätäjän tavoitteista, joita ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin erityisesti pohtii, ensimmäisen kysymyksen sanamuodosta ilmenee, että nämä tavoitteet, sellaisina kuin ne ilmenevät asetuksen nro 95 5 §:n otsikosta ja sellaisina kuin Corte costituzionale on niitä tulkinnut, ovat ensinnäkin julkisten menojen hillitseminen ja toiseksi julkisen työnantajan organisointiin liittyvät tarpeet, mukaan lukien lomakauden rationaalinen suunnittelu ja kannustaminen siihen, että työsuhteen osapuolet käyttäytyvät vastuullisesti.
45 Siltä osin kuin on ensinnäkin kyse julkisten menojen hillitsemistä koskevasta tavoitteesta, on riittävää muistuttaa, että direktiivin 2003/88 johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee, että työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden tehokas suojelu on tavoite, joka ei saisi olla riippuvainen pelkästään taloudellisista seikoista (tuomio 14.5.2019, CCOO, C-55/18, EU:C:2019:402, 66 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
46 Siltä osin kuin on toiseksi kyse tavoitteesta, joka koskee julkisen työnantajan organisointiin liittyviä tarpeita, on todettava, että sillä tarkoitetaan erityisesti lomakauden rationaalista suunnittelua ja kannustamista siihen, että työsuhteen osapuolet käyttäytyvät vastuullisesti, joten tavoite voidaan ymmärtää siten, että sillä kannustetaan työntekijöitä pitämään lomansa ja että se vastaa direktiivin 2003/88 päämäärää, kuten tämän tuomion 38 kohdasta ilmenee.
47 Lisäksi on muistutettava, että jäsenvaltiot eivät voi poiketa direktiivin 2003/88 7 artiklasta, luettuna perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan valossa, ilmenevästä periaatteesta, jonka mukaan saavutettu oikeus palkalliseen vuosilomaan ei voi lakata viitekauden ja/tai kansallisessa oikeudessa loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, jos työntekijä ei ole voinut pitää lomaansa (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 54 kohta).
48 Jos työntekijä on harkitusti ja täysin tietoisena niitä seurauksista, jotka tästä aiheutuvat, jättänyt pitämättä palkallisen vuosilomansa sen jälkeen, kun hänelle on annettu mahdollisuus käyttää tosiasiallisesti oikeuttaan siihen, perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ei sitä vastoin ole esteenä kyseisen oikeuden menettämiselle eikä työsuhteen päättyessä vastaavasti sille, ettei pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomasta makseta rahallista korvausta, ilman, että työnantajan pitäisi pakottaa kyseinen työntekijä tosiasiallisesti käyttämään mainittua oikeutta (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 56 kohta).
49 Työnantajan on tässä tarkoituksessa palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden pakottavuuden johdosta ja direktiivin 2003/88 7 artiklan tehokkaan vaikutuksen varmistamiseksi etenkin huolehdittava konkreettisesti ja täysin avoimesti siitä, että työntekijällä on tosiasiallisesti mahdollisuus pitää palkallinen vuosilomansa kannustamalla häntä – tarvittaessa virallisesti – tekemään näin, ja ilmoitettava hänelle samalla täsmällisesti ja hyvissä ajoin sen takaamiseksi, että mainitulla lomalla voidaan vielä turvata asianomaiselle se lepo ja rentoutuminen, jota sillä on tarkoitus edistää, siitä, että jos hän ei ota kyseistä lomaa, loma menetetään viitekauden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, tai että lomaa ei enää voida korvata rahalla. Todistustaakka kuuluu työnantajalle (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 45 ja 46 kohta).
50 Tästä seuraa, että jollei työnantaja voi näyttää toteen, että se on noudattanut kaikkea vaadittua huolellisuutta, jotta työntekijällä on tosiasiallisesti mahdollisuus pitää palkallinen vuosiloma, johon hänellä on oikeus, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on selvitettävä, on katsottava, että se, että mainittua vuosilomaa koskeva oikeus raukeaa viitekauden tai loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, ja työsuhteen päättyessä vastaavasti se, että pitämättä jääneestä vuosilomasta ei makseta rahallista korvausta, on ristiriidassa direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 ja 2 kohdan sekä perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa (ks. vastaavasti tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C-684/16, EU:C:2018:874, 46 ja 55 kohta).
51 Ennakkoratkaisupyyntöön sisältyvistä tiedoista ilmenee joka tapauksessa, että kielto maksaa rahallinen korvaus pitämättä jääneistä palkallisista vuosilomapäivistä kattaa ne päivät, jotka on ansaittu kuluvana viimeisenä työvuonna.
52 Esitettyihin kysymyksiin on edellä todetun perusteella vastattava, että direktiivin 2003/88 7 artiklaa ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään julkisten menojen hillitsemiseksi sekä julkisen työnantajan organisointiin liittyvistä syistä kiellosta, jonka mukaan työntekijälle ei saa maksaa rahallista korvausta palkallisista vuosilomapäivistä, jotka on ansaittu sekä viimeisenä työvuonna että sitä edeltävinä vuosina ja joita ei ole pidetty työsuhteen päättyessä, jos työntekijä päättää työsuhteen vapaaehtoisesti eikä hän ole osoittanut, että hän ei pitänyt lomaansa työsuhteen aikana tahdostaan riippumattomista syistä.
Oikeudenkäyntikulut
53 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään julkisten menojen hillitsemiseksi sekä julkisen työnantajan organisointiin liittyvistä syistä kiellosta, jonka mukaan työntekijälle ei saa maksaa rahallista korvausta palkallisista vuosilomapäivistä, jotka on ansaittu sekä viimeisenä työvuonna että sitä edeltävinä vuosina ja joita ei ole pidetty työsuhteen päättyessä, jos työntekijä päättää työsuhteen vapaaehtoisesti eikä hän ole osoittanut, että hän ei pitänyt lomaansa työsuhteen aikana tahdostaan riippumattomista syistä.
Allekirjoitukset