UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
12 päivänä heinäkuuta 2019 (*)
Valtiontuet – Ranskan vuosina 1994–2008 toteuttama tukiohjelma – Région Île-de-Francen myöntämät investointiavustukset – Päätös, jolla tukijärjestelmä todetaan sisämarkkinoille soveltuvaksi – Etu – Tuen valikoivuus – SEUT 107 artiklan 1 kohta – Perusteluvelvollisuus – Voimassa olevan tuen ja uuden tuen käsite – SEUT 108 artikla – Asetuksen (EU) 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i ja v luetelmakohta
Asiassa T-292/17,
Région Île-de-France (Ranska), edustajanaan asianajaja J.-P. Hordies,
kantajana,
vastaan
Euroopan komissio, asiamiehinään L. Armati, C. Georgieva-Kecsmar ja T. Maxian Rusche,
vastaajana,
jossa on kyseessä SEUT 263 artiklaan perustuva kanne, jossa vaaditaan kumoamaan osittain tukiohjelmista SA.26763 2014/C(ex 2012/NN), jotka Ranska on toteuttanut Île-de-Francen alueen linja-autoliikennealan yritysten hyväksi, 2.2.2017 annettu komission päätös (EU) 2017/1470 (EUVL 2017, L 209, s. 24),
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja I. Pelikánová sekä tuomarit V. Valančius ja U. Öberg (esittelevä tuomari),
kirjaaja: hallintovirkamies L. Ramette,
ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 9.10.2018 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
I Asian tausta
1 Kantaja Région Île-de-France on perustettu julkisyhteisöksi, joka on oikeushenkilö ja jolla on varainhoitoa koskeva itsemääräämisoikeus Région d’Île-de-Francen perustamisesta ja järjestämisestä 6.5.1976 annetun lain nro 76-394 (loi portant création et organisation de la Région d’Île-de-France; JORF 7.5.1976, s. 2741) nojalla. Kyseisen lain 6 §:n mukaan sen on muun muassa määritettävä alueensa liikenne- ja henkilöliikennepolitiikka ja varmistettava sen täytäntöönpano.
2 Lain nro 76-394 17 §:ssä säädetään erityisesti seuraavaa:
”Aluevaltuusto sääntelee päätöksillään alueen toimivaltaan kuuluvia asioita – –”.
3 Île-de-Francen aluevaltuusto antoi 20.10.1994 päätöksen CR 34-94 yksityisyritysten tai valtion liikelaitosten hoitamien julkisten maantieliikennepalvelujen parantamiseksi annettavasta tuesta tarkoituksenaan ottaa uudelleen käyttöön joukko kyseisten yritysten hyväksi aiemmin toteutettuja toimenpiteitä. Tämän jälkeen annettiin vuosina 1998 ja 2001 kaksi päätöstä eli päätökset CR 44-98 ja CR 47-01 (yhdessä päätöksen CR 34-94 kanssa jäljempänä riidanalaiset aluevaltuuston päätökset), ennen kuin käyttöön otettu tukijärjestelmä kumottiin vuonna 2008.
4 Kantaja myönsi riidanalaisten aluevaltuuston päätösten mukaisesti taloudellista tukea alueensa julkisyhteisöille, jotka olivat tehneet linja-autojen säännöllisen reittiliikenteen järjestämisestä sopimuksia maanteiden säännöllistä joukkoliikennettä harjoittavien yksityisten yritysten kanssa tai jotka järjestivät sen suoraan omana tuotantona liikelaitoksen kautta (jäljempänä kyseiset julkisyhteisöt). Kyseiset julkisyhteisöt siirsivät sitten kantajan tuen edelleen mainituille kuljetusyrityksille (jäljempänä lopulliset edunsaajat).
5 Riidanalaisilla aluevaltuuston päätöksillä käyttöönotetussa tukiohjelmassa (jäljempänä kyseinen tukiohjelma) tuet myönnettiin investointiavustuksina (jäljempänä riidanalaiset avustukset), ja niillä oli tarkoitus auttaa lopullisia edunsaajia hankkimaan uusia ajoneuvoja ja asentamaan uusia varusteita; näin pyrittiin parantamaan joukkoliikennetarjontaa sekä lieventämään kantajan alueen erityisen tiheään tieliikenteeseen liittyviä kielteisiä ulkoisvaikutuksia.
6 Ranskan viranomaisten mukaan 135 yritystä hyötyi kyseisestä tukiohjelmasta vuosina 1994–2008. Riidanalaisten avustusten käyttöön sovellettiin kyseisten julkisyhteisöjen ja lopullisten edunsaajien välillä tehtyjä liikennöintisopimusten lisäsopimuksia. Lisäsopimukset oli allekirjoittanut Île-de-Francen aluevaltuuston puheenjohtaja, ja niissä lueteltiin yksityiskohtaisesti lopullisille edunsaajille kyseisten avustusten maksamisen vastineeksi kuuluvat velvoitteet.
7 Euroopan komissiolle tehtiin 17.10.2008 kantelu, joka koski oletetusti sääntöjenvastaisia valtiontukiohjelmia, jotka koostuivat ensin kantajan alueellaan vuosina 1994–2008 ja sitten vuodesta 2008 lähtien Syndicat des transports d’Ile-de-Francen (STIF, Ranska) samalla alueella toteuttamista tukitoimenpiteistä linja-autoliikennealan yritysten hyväksi.
8 Komissio ilmoitti Ranskan tasavallalle 11.3.2014 päivätyllä kirjeellä päätöksestään aloittaa SEUT 108 artiklan 2 kohdan mukainen muodollinen tutkintamenettely. Julkaisemalla tämän päätöksen Euroopan unionin virallisessa lehdessä (EUVL 2014, C 141, s. 38) komissio kehotti asianomaisia esittämään huomautuksensa kyseisistä tukitoimenpiteistä.
9 Ranskan tasavalta esitti komissiolle huomautuksensa 30.4.2014. Kaikki asianomaisten, myös kantajan, esittämät huomautukset toimitettiin Ranskan tasavallalle, joka ei kommentoinut näitä mitenkään.
10 Neljä asianomaista osapuolta seitsemästä toimitti komissiolle 21.6.2016 yhteisen muistion, jossa täsmennettiin niiden kantaa sen jälkeen, kun 6.10.2015 oli annettu tuomio komissio v. Andersen (C‑303/13 P, EU:C:2015:647). Kantaja täydensi huomautuksiaan 9.11.2016.
11 Komissio päätti SEUT 108 artiklan 2 kohdan mukaisen muodollisen tutkintamenettelyn 2.2.2017 ja antoi päätöksen (EU) 2017/1470 tukiohjelmista SA.26763 2014/C(ex 2012/NN), jotka Ranska on toteuttanut Île-de-Francen alueen linja-autoliikennealan yritysten hyväksi (EUVL 2017, L 209, s. 24; jäljempänä riidanalainen päätös).
12 Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä muun muassa, että kantajan kyseisestä tukiohjelmasta vuosina 1994–2008 myöntämät riidanalaiset avustukset ovat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea. Koska jäsenvaltioiden välisen kaupankäynnin edellytyksiin ei ole vaikutettu yhteisen edun kanssa ristiriitaisella tavalla, komissio katsoi kyseisen ohjelman soveltuvan sisämarkkinoille SEUT 107 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Komissio totesi kuitenkin, että koska tuista ei ollut ilmoitettu ja koska niitä oli pidettävä ”uusina tukina”, kyseinen tukiohjelma oli toteutettu sääntöjenvastaisesti vastoin SEUT 108 artiklan 3 kohtaa.
13 Riidanalaisen päätöksen päätösosa kuuluu seuraavasti:
”1 artikla
Tukiohjelma, jota [Ranskan tasavalta] on toteuttanut vuosina 1994–2008 sääntöjenvastaisesti Île-de-Francen alueen myöntäminä investointiavustuksina päätösten CR 34–94, CR 44–98 ja CR 47–01 perusteella, soveltuu sisämarkkinoille.
– –
4 artikla
Tämä päätös on osoitettu Ranskan tasavallalle.”
II Oikeudenkäyntimenettely kansallisissa tuomioistuimissa
14 Toukokuussa 2004 henkilöliikennettä harjoittavien yritysten järjestö (syndicat autonome des transporteurs de voyageurs, jäljempänä SATV) vaati Île-de-Francen aluevaltuuston puheenjohtajaa kumoamaan riidanalaiset aluevaltuuston päätökset. Kyseisen vaatimuksen hylkäämisen jälkeen SATV nosti tribunal administratif de Paris’ssa (Pariisin hallintotuomioistuin, Ranska) 17.6.2004 kumoamiskanteen Île-de-Francen aluevaltuuston puheenjohtajan päätöksestä.
15 Tribunal administratif de Paris antoi 10.7.2008 tuomion nro 0417015, jossa SATV:n kanne hyväksyttiin ja kantaja määrättiin esittämään Île-de-Francen aluevaltuustolle uusi päätös sillä perusteella, ettei kyseisestä tukiohjelmasta ollut ilmoitettu komissiolle. Tribunal administratif de Paris määräsi lisäksi kantajan kumoamaan riidanalaiset aluevaltuuston päätökset.
16 Kantaja valitti kyseisestä ratkaisuista, mutta antoi 16.10.2008 päätöksen CR 80-08, jolla riidanalaiset aluevaltuuston päätökset kumottiin.
17 Cour administrative d’appel de Paris (Pariisin ylempi hallintotuomioistuin, Ranska) vahvisti 12.7.2010 antamallaan tuomiolla nro 08PA04753 tribunal administratif de Paris’n 10.7.2008 antaman tuomion nro 0417015. Kantaja haki tähän tuomioon muutosta kassaatiovalituksella Conseil d’État’ssa (ylin hallintotuomioistuin, Ranska). Conseil d’État hylkäsi kassaatiovalituksen 23.7.2012 antamallaan tuomiolla nro 343440 ja totesi, ettei sillä, että säännöllisen henkilöliikenteen markkinat oli suljettu kilpailulta kantajan alueella, ollut vaikutusta riidanalaisten avustusten katsomiseen valtiontueksi, koska lopulliset edunsaajat toimivat myös muilla markkinoilla, jotka olivat avoinna kilpailulle.
18 Cour administrative d’appel de Paris hylkäsi 27.11.2015 useita kolmantena osapuolena esitettyjä vaatimuksia tuomion uudelleen käsittelemisestä, minkä jälkeen näitä vaatimuksia esittäneet lopulliset edunsaajat tekivät Conseil d’État’lle kassaatiovalitukset, joiden käsittely oli vielä kesken, kun nyt käsiteltävä kanne nostettiin.
19 SATV oli nostanut uuden kanteen 27.10.2008, jonka johdosta tribunal administratif de Paris määräsi kantajan 4.6.2013 antamallaan tuomiolla nro 0817138 antamaan täytäntöönpanomääräykset riidanalaisten avustusten takaisin perimiseksi. Cour administrative d’appel de Paris hylkäsi 27.11.2015 kyseistä päätöstä koskevan kantajan valituksen (tuomio nro 13PA03172). Kantaja teki Conseil d’État’lle kassaatiovalituksen, jonka käsittely oli vielä kesken, kun nyt käsiteltävä kanne nostettiin.
III Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset
20 Kantaja nosti käsiteltävän kanteen SEUT 263 artiklan mukaisesti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 16.5.2017 jättämällään kannekirjelmällä ja vaati riidanalaisen päätöksen kumoamista osittain.
21 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– ottaa kanteen tutkittavaksi;
– kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin komissio on katsotut kyseisen tukiohjelman ”valtiontukiohjelmaksi”;
– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
22 Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– toteaa ensisijaisesti, ettei kannetta oteta tutkittavaksi;
– toissijaisesti hylkää kanteen;
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
IV Oikeudellinen arviointi
A Tutkittavaksi ottaminen
23 Komissio vaatii esittämättä erillistä oikeudenkäyntiväitettä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 130 artiklan 1 kohdan perusteella, ettei kannetta oteta tutkittavaksi kantajien asiavaltuuden ja oikeussuojan tarpeen puuttumisen vuoksi.
24 Kantaja väittää, että vaikkei riidanalaista päätöstä ole osoitettu sille, kanne voidaan ottaa tutkittavaksi, ja että sillä on sekä asiavaltuus että oikeussuojan tarve riidanalaisen päätöksen osalta.
25 Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuimilla on oikeus arvioida kunkin asian olosuhteiden perusteella, voidaanko kanteen hylkäämistä lausumatta sitä ennen sen tutkittavaksi ottamisesta pitää hyvän oikeudenkäytön perusteella oikeutettuna (tuomio 26.2.2002, neuvosto v. Boehringer, C‑23/00 P, EU:C:2002:118, 51 ja 52 kohta, ja tuomio 14.9.2015, Brouillard v. unionin tuomioistuin, T-420/13, ei julkaistu, EU:T:2015:633, 18 kohta).
26 Käsiteltävän asian olosuhteissa unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että prosessiekonomian vuoksi kanteen perusteltavuus on arvioitava ensin lausumatta sitä ennen kanteen tutkittavaksi ottamisesta.
B Asiakysymys
27 Kantaja vetoaa kanteensa tueksi lähinnä kahteen kanneperusteeseen. Ensimmäinen kanneperuste koskee SEUT 108 artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 13.7.2015 annetun neuvoston asetuksen (EU) 2015/1589 (EUVL 2015, L 249, s. 9) 1 artiklan b alakohdan i ja v luetelmakohdan rikkomista siten, että komissio on katsonut riidanalaisessa päätöksessä virheellisesti, että kyseisestä tukiohjelmasta vuosina 1994–2008 myönnetyt avustukset ovat uusia tukia, jotka on toteutettu sääntöjenvastaisesti, koska niistä ei ole ilmoitettu. Toinen kanneperuste koskee perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä siten, ettei komissio ole perustellut riittävästi sitä, miten nämä avustukset olivat valikoivia ja antoivat väitetyn taloudellisen edun lopullisille edunsaajille, arvioidessaan riidanalaisten avustusten katsomista SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi.
28 Tässä yhteydessä on huomautettava, että kantaja vaatii unionin yleistä tuomioistuinta nimenomaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin komissio toteaa siinä, että riidanalaiset avustukset ovat valtiontukiohjelma.
29 Käsiteltävän kanteen tueksi esitettyjen kanneperusteiden otsakkeiden perusteella ei voida kuitenkaan olettaa, että niillä pyritään kyseenalaistamaan riidanalaisten avustusten katsominen valtiontueksi.
30 Esitettyjen kanneperusteiden otsakkeista käy nimittäin ilmi, että niistä jälkimmäinen koskee ainoastaan riidanalaisen päätöksen perusteluiden toteamista riittämättömiksi riidanalaisten avustusten valtiontueksi katsomisen osalta ja että niistä ensimmäisellä pyritään kiistämään komission kyseisessä päätöksessä tekemä arviointi kyseisen tukiohjelman uuden tuen luonteesta.
31 Kannekirjelmästä käy kuitenkin selvästi ilmi, että kantaja moittii toisella kanneperusteellaan, joka on toki muotoiltu siten, että se koskee ainoastaan perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, komissiota tosiasiassa myös siitä, että tämä on todennut tuen valikoivuuden ja edun aiheutumisen kriteerien täyttyvän käsiteltävässä asiassa. Kyseisellä kanneperusteella kantaja pyrkii siis sekä perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin toteamiseen että riidanalaisen päätöksen aineellisen lainmukaisuuden kyseenalaistamiseen sillä perusteella, etteivät riidanalaiset avustukset ole SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea.
32 Lisäksi kantajan sekä kirjelmissään että istunnossa esittämistä väitteistä käy ilmi, että riidanalaisen päätöksen kumoamista koskevalla vaatimuksella pyritään sen lisäksi, että sillä kyseenalaistetaan riidanalaisten avustusten katsominen valtiontueksi, kiistämään myös kyseisen tukiohjelman uuden tuen luonne. Näissä olosuhteissa on katsottava, että ensimmäinen kanneperuste, joka koskee asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i ja v luetelmakohdan rikkomista, on tehokas tämän vaatimuksen tukemiseksi.
33 Nämä seikat huomioon ottaen on katsottava, että esitetyt kanneperusteet tukevat kantajan vaatimuksia, joiden mukaan riidanalainen päätös on kumottava osittain sillä perusteella, että yhtäältä kyseessä ei ole SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valtiontuki ja toisaalta kyseinen tukiohjelma on katsottu virheellisesti uudeksi tukiohjelmaksi.
34 Lisäksi on muistettava, että perustelujen puuttumista tai puutteellisuutta koskevalla väitteellä pyritään osoittamaan olennaisten menettelymääräysten rikkominen, joten se on tutkittava sellaisenaan, riidanalaisen päätöksen perustelujen paikkansa pitämättömyyttä koskevasta arvioinnista erillisenä; viimeksi mainitun valvonta tapahtuu tutkittaessa päätöksen perusteltavuus (ks. vastaavasti tuomio 2.4.1998, komissio v. Sytraval ja Brink’s France, C‑367/95 P, EU:C:1998:154, 67 kohta, ja tuomio 15.12.2005, Italia v. komissio, C-66/02, EU:C:2005:768, 26 kohta).
35 Tämän perusteella toinen kanneperuste, joka koskee erityisesti perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin ja riidanalaisten avustusten katsomisesta valtiontueksi johtuvan komission arviointivirheen toteamista, on tutkittava ennen ensimmäistä kanneperustetta, joka koskee ainoastaan riidanalaisen päätöksen aineellista lainmukaisuutta.
1. Toinen kanneperuste, joka koskee perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä ja virhettä arvioitaessa riidanalaisia avustuksia suhteessa SEUT 107 artiklan 1 kohtaan
a) Perusteluvelvollisuuden laiminlyönti
36 Kantaja väittää ensinnäkin, että riidanalaisen päätöksen perustelut ovat riittämättömät, sillä komissio on tuonut päätöksessä esille vain, että kyseisessä tukiohjelmassa tehdään tosiasiallisesti valinta maanteiden säännöllisen henkilöliikenteen alalla toimivien talouden toimijoiden välillä ja suositaan tätä talouden sektoria suhteessa muihin sektoreihin. Tuen valikoivuutta koskevaa kysymystä on käsitelty vain kolmessa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan perustelukappaleessa (eli kyseisen päätöksen johdanto-osan 222–224 perustelukappaleessa).
37 Toiseksi kantaja katsoo, että riidanalaisen päätöksen riittämättömät perustelut johtuvat siitä, ettei komissio ole osoittanut, millaista erityistä liikkumavaraa lopulliset edunsaajat saivat kyseisestä tukiohjelmasta myönnettyjen riidanalaisten avustusten seurauksena. Komissio ei tarkastellut etenkään sitä, miten lopulliset edunsaajat ovat voineet vähentää niihin kohdistuvaa taakkaa kyseisten avustusten avulla ja saada näin taloudellista etua.
38 Komissio kiistää kantajan väitteet. Komissio katsoo erityisesti, että riidanalaiseen päätökseen sisältyvät yksityiskohtaiset selvitykset sekä taloudellisen edun olemassaolosta että kyseisen edun valikoivuudesta. Komissio täsmentää, että koska riidanalaisissa aluevaltuuston päätöksissä ei määritetty mitään keskeistä parametria, joka koskisi havaitun edun poistamista, komissio on voinut päätellä oikeudellisesti riittävällä tavalla, että lopullisille edunsaajille on aiheutunut taloudellista etua.
39 Tässä yhteydessä on muistettava, että SEUT 296 artiklan toisen kohdan mukaan säädökset perustellaan. Lisäksi Euroopan unionin perusoikeuskirjan 41 artiklan 2 kohdan mukaan hyvää hallintoa koskevaan oikeuteen sisältyy hallintoelinten velvollisuus perustella päätöksensä.
40 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusteluvelvollisuuden laajuus riippuu kyseessä olevan toimen luonteesta ja sen asiayhteydestä. Perusteluista on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä toimielimen päättely siten, että unionin tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden ja että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt, jotta ne voivat puolustaa oikeuksiaan ja arvioida, onko päätös perusteltu (tuomio 6.3.2003, Westdeutsche Landesbank Girozentrale ja Land Nordrhein-Westfalen v. komissio, T-228/99 ja T-233/99, EU:T:2003:57, 278 kohta).
41 Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia, koska tutkittaessa sitä, täyttävätkö päätöksen perustelut SEUT 296 artiklan toisen kohdan vaatimukset, on otettava huomioon päätöksen sanamuodon lisäksi myös sen asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (ks. tuomio 6.3.2003, Westdeutsche Landesbank Girozentrale ja Land Nordrhein-Westfalen v. komissio, T-228/99 ja T-233/99, EU:T:2003:57, 279 kohta).
42 Vaikka komissio ei ole velvollinen ottamaan kantaa kaikkiin asianomaisten esittämiin väitteisiin, sen on kuitenkin tuotava esille tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joilla on olennainen merkitys päätöksen rakenteen kannalta (ks. vastaavasti tuomio 6.3.2003, Westdeutsche Landesbank Girozentrale ja Land Nordrhein-Westfalen v. komissio, T-228/99 ja T-233/99, EU:T:2003:57, 280 kohta).
43 Tukitoimenpiteen luokittelun osalta perusteluvelvollisuus edellyttää sitä, että komissio osoittaa ne syyt, joiden perusteella se katsoo, että kyseinen toimenpide kuuluu SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan (tuomio 13.6.2000, EPAC v. komissio, T-204/97 ja T-270/97, EU:T:2000:148, 36 kohta).
44 Tässä yhteydessä on todettava ensinnäkin, että ennen SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun taloudellisen edun olemassaolon toteamista komissio on vastannut Ranskan viranomaisten ja asianomaisten esittämiin väitteisiin, jotka komissio kertaa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 198 perustelukappaleessa ja joilla on pyritty osoittamaan, että kantaja on myöntänyt tuet vastikkeena julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä eivätkä tuet voineet antaa tällaista etua lopullisille edunsaajille 24.7.2003 annetussa tuomiossa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg (C-280/00, EU:C:2003:415, 87–94 kohta) asetettujen edellytysten mukaisesti.
45 Komissio esittää riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 201–207 perustelukappaleessa erityisesti syyt, joiden perusteella riidanalaisilla avustuksilla ei komission näkemyksen mukaan annettu korvausta julkisen palvelun velvoitteista, vaan ne perustuivat säännöllistä julkista liikennettä kantajan alueella harjoittavien yritysten ja kyseisten julkisyhteisöjen väliseen sopimusjärjestelyyn ja oli tarkoitettu investointien edistämiseen. Komissio täsmentää, ettei sillä seikalla ole tässä tarkastelussa merkitystä, että kyseisistä avustuksista aiheutunut etu voitaisiin oikaista suorittamalla niiden määrien mahdolliset poistot, joita kyseiset julkisyhteisöt maksavat lopullisille edunsaajille korvauksena näiden julkisen palvelun velvoitteista.
46 Kun huomioon otetaan komission riidanalaisessa päätöksessä tekemä yksityiskohtainen arviointi siitä, aiheutuiko riidanalaisista avustuksista lopullisille edunsaajille etua, komissiota ei voida moittia siitä, ettei se ole esittänyt käsiteltävässä asiassa riittäviä perusteluja varmistaakseen, että tämä kriteeri täyttyi.
47 Toiseksi riidanalaisten avustusten valikoivuutta koskevan kriteerin ja riidanalaisessa päätöksessä tämän kriteerin yhteydessä esitettyjen perustelujen osalta on muistettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komission on osoitettava, että kyseisellä toimenpiteellä aikaansaadaan erilaista kohtelua sellaisten yritysten välille, jotka ovat toimenpiteen tavoitteen kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2011, komissio v. Alankomaat, C‑279/08 P, EU:C:2011:551, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
48 Tältä osin komissio tuo riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 222 ja 223 perustelukappaleessa yhtäältä esille, että riidanalaiset avustukset koskevat pelkästään henkilöliikennettä harjoittavia yksityisiä yrityksiä, joiden kanssa kyseiset julkisyhteisöt olivat tehneet liikennöintisopimuksen, joten avustukset koskivat pelkästään maanteiden säännöllisen henkilöliikenteen sektoria kantajan alueella. Toisaalta komissio toteaa, että kyseisen sektorin yritysten välillä suoritettiin avustusten myöntämisprosessin alkuvaiheessa valinta niiden yritysten määrittämiseksi, jotka vastaisivat julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä kantajan alueella.
49 Komissio toteaa tämän perusteella riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 224 perustelukappaleessa, että kyseisen tukiohjelman valikoivuus voidaan havaita sekä asianomaisen sektorin tasolla että tämän sektorin sisällä riidanalaisia avustuksia saaneiden yritysten ja kyseisen tukiohjelman ulkopuolelle jääneiden yritysten välillä.
50 Näin komissio on antanut riittävän yksityiskohtaisen selvityksen, niin että kantaja on pystynyt ymmärtämään syyt, joiden vuoksi komissio katsoi riidanalaisten avustusten saavan aikaan edellä 47 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettua erilaista kohtelua lopullisten edunsaajien ja niiden yritysten välillä, jotka ovat olleet riidanalaisten aluevaltuuston päätösten tavoitteen kannalta lopullisiin edunsaajiin rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa.
51 Näissä olosuhteissa kantaja ei voi moittia komissiota perusteluvelvollisuuden laiminlyönnistä yhtäältä kyseisen tukiohjelman valikoivuuden eikä toisaalta lopullisille edunsaajille aiheutuneen taloudellisen edun arvioinnin yhteydessä.
b) Virhe arvioitaessa riidanalaisten avustusten olevan valtiontukea SEUT 107 artiklan 1 kohdan perusteella ja erityisesti arvioitaessa taloudellisen edun ja tuen valikoivuuden kriteerien täyttymistä
1) Taloudellista etua koskevan arvioinnin perusteltavuus
52 Kantajan mukaan komissio katsoo riidanalaisessa päätöksessä virheellisesti, että SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukainen taloudellista etua koskeva kriteeri täyttyisi. Komissio ei ole etenkään täsmentänyt, mitä erityistä taakkaa lopullisille edunsaajille voisi aiheutua tai miten riidanalaiset avustukset keventäisivät tätä taakkaa ja antaisivat niille sitä kautta taloudellista etua.
53 Komissio kiistää kantajan väitteet. Komission mukaan riidanalaisissa aluevaltuuston päätöksissä ei määritetä yksityiskohtaisesti keskeisiä parametreja, jotka liittyvät lopullisille edunsaajille aiheutuneen taloudellisen edun mahdolliseen poistoon. Komission oli siis perusteltua päätellä, kun huomioon otetaan riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 209 perustelukappaleessa esitetyt seikat ja erityisesti se, ettei riidanalaisten aluevaltuuston päätösten sanamuodon perusteella voida mitenkään olettaa, että riidanalaisista avustuksista tehtäisiin asianmukaiset poistot, että kyseisestä tukiohjelmasta myönnetyt tuet antaisivat taloudellisen edun lopullisille edunsaajille.
54 Tässä yhteydessä on tuotava heti alkuun esille, että komissio on todennut riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 207 perustelukappaleessa, että koska riidanalaisilla avustuksilla oli tarkoitus kattaa osa säännöllisen henkilöliikenteen markkinoilla toimivien yritysten tavanomaisista investointikustannuksista, kantaja oli kyseiset avustukset myöntäessään antanut lopullisille edunsaajille liikkumavaraa niin, että nämä pystyivät näin käyttämään omia varojaan muihin tarkoituksiin.
55 Riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 207 perustelukappaleessa esitetty yksityiskohtainen analyysi riittää kumoamaan kantajan väitteen, jonka mukaan komissio ei ollut selittänyt, miten riidanalaisilla avustuksilla voitiin keventää lopullisten edunsaajien taakkaa.
56 Kantaja ei esitä mitään muuta väitettä tai todistetta kyseenalaistaakseen komission riidanalaisessa päätöksessä esittämän arvioinnin, joka koskee SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaista taloudellisen edun kriteeriä, vaan kantaja tyytyy sitä vastoin vain väittämään kyseisen arvioinnin olevan virheellinen, joten riidanalaisessa päätöksessä esitetyn, taloudellisen edun olemassaoloa koskevan arvioinnin perusteltavuutta ei ole syytä kyseenalaistaa.
2) Tuen valikoivuutta koskevan arvioinnin perusteltavuus
57 Kantajan mukaan riidanalaiset avustukset eivät ole valikoivia. Tässä yhteydessä kantaja tuo esille, ettei sillä ollut lainkaan harkintavaltaa kyseisten avustusten myöntämisessä. Kantajan mukaan kaikki säännöllisen henkilöliikenteen markkinoilla toimivat toimijat saattoivat saada kyseisen avustuksen esittämällä vain tarvittavat asiakirjat edellyttäen, että ne olivat tehneet liikennöintisopimuksen jonkin kyseisen julkisyhteisön kanssa. Kantajan alueella säännöllistä henkilöliikennettä harjoittavista 150 toimijasta yli 130 toimijaa oli siis saanut kyseisestä tukiohjelmasta myönnettyjä tukia.
58 Komissio kiistää kantajan väitteet. Komissio väittää erityisesti, että, kuten kantaja itse on myöntänyt, osa säännöllisen henkilöliikenteen markkinoilla Île-de-Francessa toimintaansa harjoittavista yrityksistä on suljettu pois lopullisten edunsaajien joukosta. Vaikka monen yrityksen on ollut mahdollista hyötyä tukiohjelmasta, tämä ei riitä kyseenalaistamaan riidanalaisten avustusten valikoivuutta.
59 Tässä yhteydessä on tuotava esille, kuten kantaja itse on myöntänyt kirjelmissään, että riidanalaisten avustusten myöntäminen edellytti liikennöintisopimuksen tekemistä lopullisten edunsaajien ja kyseisten julkisyhteisöjen välillä.
60 Tästä seuraa, että muiden jäsenvaltioiden tai Ranskan muiden alueiden yrityksillä ei ollut mahdollisuutta saada riidanalaisia avustuksia ja että ainoastaan säännöllisen henkilöliikenteen markkinoilla toimivat ja kantajan alueella toimintaansa harjoittavat yritykset saattoivat hyötyä kyseisestä tukiohjelmasta myönnettyjen tukien avulla hankitusta kalustosta. Tarkemmin sanottuna vain nämä yritykset saattoivat käyttää tukien avulla hankittua kalustoa unionin muissa osissa ja Ranskan muilla alueilla, joilla ne saattoivat kilpailla sellaisten henkilöliikenteen harjoittajien kanssa, jotka eivät olleet saaneet samoja tukia.
61 Toisin kuin kantaja väittää, on siis katsottava, että vaikka hyvin monet maanteiden säännöllistä henkilöliikennettä kantajan alueella harjoittavat yritykset ovat voineet hyötyä riidanalaisista avustuksista, kyseinen tukiohjelma sai aikaan erilaista kohtelua siten, että siinä suosittiin ”jotakin yritystä tai tuotannonalaa” suhteessa toisiin yrityksiin tai tuotannonaloihin, jotka olivat kyseisen tukiohjelman tavoitteen kannalta toisiinsa rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa.
62 Näissä olosuhteissa on todettava, etteivät kantajan esittämät väitteet kyseenalaista komission riidanalaisessa päätöksessä esittämää arviointia riidanalaisten avustusten valikoivuudesta.
63 Kaiken edellä esitetyn perusteella kantajan väitteet, jotka koskevat komission riidanalaisessa päätöksessä tekemää arviointia riidanalaisen tukiohjelman valikoivuudesta, on hylättävä, ja näin toinen kanneperuste on hylättävä kokonaisuudessaan.
2. Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i ja v luetelmakohan rikkomista siten, että kyseinen tukiohjelma on katsottu virheellisesti uudeksi tukiohjelmaksi
64 Kantaja väittää, että kyseinen tukiohjelma on asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i luetelmakohdan perusteella voimassa oleva tukiohjelma, sillä kyseisten julkisyhteisöjen mahdollisuus myöntää avustuksia maanteiden julkista henkilöliikennettä harjoittaville yrityksille oli otettu käyttöön rautatie- ja maantieliikenteen yhteensovittamisesta ja yhdenmukaistamisesta 14.11.1949 annetun asetuksen nro 49-1473 (décret relatif à la coordination et à l’harmonisation des transports ferroviaires et routiers, jäljempänä vuoden 1949 asetus; JORF 15.11.1949, s. 11104) 19 §:llä, ennen kuin Euroopan talousyhteisön perustamissopimus (josta on tullut EUT-sopimus) tuli voimaan Ranskassa 1.1.1958.
65 Kantaja väittää lisäksi, että koska riidanalaiseen päätökseen ei sisälly mitään täsmällistä päätelmää kyseisen tukiohjelman käyttöönoton ajankohdasta, komissio ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että kyseinen tukiohjelma on otettu käyttöön alun perin kilpailulta suljetuilla markkinoilla ja on näin asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan v luetelmakohdan mukainen voimassa oleva tukiohjelma.
66 Kantaja väittää, että kyseinen tukiohjelma on pantu täytäntöön vuoden 1949 asetuksen säännöksillä, mihin komissio muistuttaa todenneensa riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 236 perustelukappaleessa, ettei kyseisissä säännöksissä määritetä yhtäkään kyseisen järjestelmän keskeistä parametria eli kestoa, talousarviota, avustuksensaajia, avustukseen oikeuttavia hyödykelajeja ja tukiastetta eikä niillä luoda oikeutta avustusten saamiseen.
67 Lisäksi komissio toteaa kantajan väitteistä, jotka koskevat ajankohtaa, josta lähtien riidanalaiset avustukset ovat voineet vaikuttaa kilpailuun sisämarkkinoilla, että kuten tribunal administratif de Paris toteaa 10.7.2008 antamassaan tuomiossa nro 0417015, lopulliset edunsaajat toimivat samalla kertaa säännöllisen henkilöliikenteen markkinoilla ja satunnaisen henkilöliikenteen markkinoilla. Satunnaisen henkilöliikenteen markkinat oli jo vapautettu vuonna 1979. Tämän vuoksi kyseinen tukiohjelma saattoi vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kilpailuun kyseisillä markkinoilla käyttöönotostaan lähtien riippumatta siitä, milloin se otettiin käyttöön, edellyttäen, että käyttöönotto tapahtui vuosien 1979–2008 välillä.
68 Ensinnäkin on tarkistettava, onko kyseinen tukiohjelma otettu käyttöön vuoden 1949 asetuksella, eli ennen kuin Euroopan talousyhteisön perustamissopimus tuli voimaan Ranskassa, ja onko se näin asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i luetelmakohdan mukainen voimassa oleva tukiohjelma, kuten kantaja väittää.
69 Vuoden 1949 asetuksessa säädettiin muun muassa seuraavaa:
”2 §
Henkilöliikennepalveluja, joihin sovelletaan 5 päivänä heinäkuuta 1949 annetun lain 7 §:n säännösten mukaisesti yhteensovittamis- ja yhdenmukaistamistoimenpiteitä, ovat seuraavat:
– –
2. Jäljempänä luetellut maanteiden julkisen henkilöliikenteen palvelut – –:
reittiliikennepalvelut, kausiliikenne ja määräaikaisliikenne mukaan luettuina – –;
satunnaisen liikenteen palvelut eli palvelut, jotka suoritetaan tilauksesta mutta jotka vastaavat yleisiä tarpeita ja jotka toistetaan joka vuosi tiettyinä aikoina – –
19 §
Alueellinen julkisyhteisö voi tukea maanteiden liikennepalveluja tekemällä yrityksen kanssa sopimuksen, jossa vahvistetaan yritystä koskevat velvoitteet liikennöintimääräyksestä johtuvien velvoitteiden lisäksi.
Kyseisen sopimuksen mukaisesti vahvistetun tariffin on oltava kaikkien edellisiin pykäliin sisältyvien säännösten mukainen.”
70 Kysymyksestä, perustuvatko riidanalaiset avustukset vuoden 1949 asetukseen, on täsmennettävä ensinnäkin, että vuoden 1949 asetuksessa säädetyt avustusten myöntämisen edellytykset poikkeavat päätöksen CR 34-94 nojalla myönnettyjen avustusten myöntämisen edellytyksistä. Kuten komissio tuo perustellusti esille, päätöksen CR 34-94 yhteydessä kantaja myönsi riidanalaiset avustukset julkisyhteisöille ennen niiden maksamista lopullisille edunsaajille. Tällaista maksamismekanismia ei ollut käytössä vuoden 1949 asetuksen yhteydessä.
71 Toiseksi Conseil d’État’n 23.7.2012 antamasta tuomiosta nro 343440 ilmenee, että päätöksen CR 34-94 nojalla myönnetyillä avustuksilla pyrittiin ainoastaan tukemaan Île-de-Francen julkisen liikenteen yritysten kaluston hankintaa, mutta kyseisen tukiohjelman tarkoituksena ei ollut asettaa lopullisille edunsaajille vastineeksi tariffeja koskevia velvoitteita, eikä sillä ollut tällaista vaikutusta. Näin ei ollut vuoden 1949 asetuksen 19 §:ssä, jossa säädettiin yleisesti Ranskan alueellisten julkisyhteisöjen mahdollisuudesta tehdä avustussopimuksia näiden samojen yritysten kanssa mutta jolla pyrittiin samalla valvomaan sovellettuja tariffeja. Kyseisen asetuksen 11 §:ssä säädettiinkin, että ”niiden palveluiden tariffit, joista on tehty sopimus alueellisen julkisyhteisön kanssa, vahvistetaan – – yrityksen ja avustuksen maksavan julkisyhteisön välisen sopimuksen mukaisesti.”
72 Kolmanneksi riidanalaisiin aluevaltuuston päätöksiin ei sisältynyt mitään viittausta vuoden 1949 asetukseen. Näissä päätöksissä mainittiin vain alueellisia julkisyhteisöjä koskeva yleinen laki (code général des collectivités territoriales), kotimaan kuljetusten ohjaamisesta 30.12.1982 annettu laki nro 82-1153 (loi d’orientation des transports intérieurs; JORF 31.12.1982, s. 4004) ja useita aiempia kansallisen lainsäädännön mukaisesti annettuja päätöksiä ja määräyksiä, muttei vuoden 1949 asetusta.
73 Neljänneksi riidanalaiset aluevaltuuston päätökset kuuluvat erityiseen lainsäädäntökehykseen, joka koskee kuljetusten järjestämistä Île-de-Francen alueella ja joka on määritetty ensimmäisen kerran henkilöliikenteen järjestämisestä Pariisin alueella 7.1.1959 annetussa määräyksessä nro 59-151 (ordonnance relative à l’organisation des transports de voyageurs dans la région parisienne; JORF 10.1.1959, s. 696) lähes kymmenen vuotta vuoden 1949 asetuksen antamisen jälkeen.
74 Kaikkien näiden seikkojen perusteella vuoden 1949 asetus ei ole kyseisen tukiohjelman oikeudellinen perusta.
75 Tämän vuoksi on todettava, ettei kantaja ole esittänyt unionin yleisessä tuomioistuimessa riittäviä todisteita sen osoittamiseksi, että kyseinen tukiohjelma olisi katsottava 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i luetelmakohdassa tarkoitetuksi voimassa olevaksi tukiohjelmaksi.
76 Toiseksi kysymyksestä, onko kyseinen tukiohjelma katsottava asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan v luetelmakohdan mukaisesti voimassa olevaksi tukiohjelmaksi, on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan kyseisessä säännöksessä tarkoitetulla käsitteellä ”sisämarkkinoiden kehitys” voidaan ymmärtää tarkoitettavan taloudellisten ja oikeudellisten olosuhteiden muutosta toimenpiteen kohteena olevalla alalla. Tällainen muutos voi erityisesti olla seurausta alun perin kilpailulta suljettujen markkinoiden avaamisesta (ks. analogisesti tuomio 24.3.2011, Freistaat Sachsen ja Land Sachsen-Anhalt v. komissio, T-443/08 ja T-455/08, EU:T:2011:117, 188 kohta).
77 Tästä seuraa, että alun perin kilpailulta suljetuilla markkinoilla perustettua tukijärjestelmää on pidettävä näiden markkinoiden vapautuessa olemassa olevana tukijärjestelmänä (tuomio 15.6.2000, Alzetta ym. v. komissio, T-298/97, T-312/97, T-313/97, T-315/97, T-600/97–T-607/97, T-1/98, T-3/98–T-6/98 ja T-23/98, EU:T:2000:151, 143 kohta).
78 Asetuksen 2025/1589 1 artiklan b alakohdan v luetelmakohdan mukaisesti ajankohta, jona tietty toiminta vapautetaan kilpailulle unionin lainsäädännössä, on otettava kuitenkin huomioon pelkästään sen poissulkemiseksi, että tämän ajankohdan jälkeen toimenpidettä, joka ei ollut tukea ennen kilpailulle vapauttamista, pidettäisiin sen jälkeen voimassa olevana tukena (ks. analogisesti tuomio 16.1.2018, EDF v. komissio, T-747/15, EU:T:2018:6, 369 kohta).
79 Käsiteltävässä asiassa riidanalaisesta päätöksestä ja erityisesti sen johdanto-osan 18 perustelukappaleen a alakohdasta sekä 19, 183 ja 186 perustelukappaleesta käy ilmi, että komissio katsoo kyseisen tukiohjelman olevan perustettu vuonna 1994 ja tulleen kumotuksi vuonna 2008, minkä seurauksena aiempien aluevaltuuston päätösten nojalla myönnettyjä tukia oli pidettävä päätöksellä CR 34-94 ja sitä seuranneilla päätöksillä toteutetusta tukiohjelmasta erillisinä.
80 Tässä yhteydessä on muistutettava, että korruption ehkäisemisestä sekä talouselämän ja julkisten menettelyjen avoimuudesta 29.1.1993 annettu laki nro 93-122 (loi relative à la prévention de la corruption et à la transparence de la vie économique et des procédures publiques; JORF 30.1.1993, s. 1588), jolla säännöllisen henkilöliikenteen markkinat vapautettiin koko Ranskan alueella, kantajan aluetta lukuun ottamatta, annettiin vuonna 1993 eli ennen päätöksen CR 34-94 voimaantuloa ja viimeksi mainittu vuosi on sama kuin komission riidanalaisessa päätöksessä esittämän arvioinnin mukainen kyseisen tukiohjelman käyttöönottoajankohta.
81 Näiden seikkojen perusteella komission on ollut perusteltua katsoa riidanalaisessa päätöksessä, että lopulliset edunsaajat saattoivat käyttää vuodesta 1994 lähtien riidanalaisilla avustuksilla rahoitettua kalustoa muilla kilpailulle avatuilla säännöllisen julkisen henkilöliikenteen markkinoilla ja että näin ollen kyseiset tuet saattoivat vaikuttaa kilpailuun ja jäsenvaltioiden väliseen kauppaan kyseisestä ajankohdasta lähtien.
82 Tässä yhteydessä on korostettava, että komission päätelmä, jonka mukaan kaikki SEUT 107 artiklan 1 kohdan edellytykset täyttyvät kyseisen ajanjakson osalta, vastaa arviointia, joka on esitetty kansallisten tuomioistuinten ratkaisuissa, erityisesti tribunal administratif de Paris’n 10.7.2008 antamassa tuomiossa nro 0417015 ja cour administrative d’appel de Paris’n 12.7.2010 antamassa tuomiossa nro 08PA04753, jotka on mainittu erityisesti riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 226 perustelukappaleessa.
83 Lisäksi vaikka komissio olisi katsonut virheellisesti, kuten kantaja väittää, että kyseinen tukiohjelma oli otettu käyttöön vasta vuonna 1994, tämä virhe ei yksin riitä kumoamaan päätelmää, jonka mukaan kyseinen tukiohjelma on katsottava uudeksi tukiohjelmaksi. Riidanalaisen päätöksen johdanto-osan 226 ja 237 perustelukappaleesta käy nimittäin ilmi, että vaikka oletettaisiin, että kyseisen tukiohjelman käyttöönoton olisi katsottava tapahtuneen vuonna 1979 tai viimeistään vuonna 1994, jolloin säännöllisen henkilöliikenteen markkinat olivat vielä suljettuina kilpailulta, lopulliset edunsaajat saattoivat käyttää kantajan rahoittamaa kalustoa kilpailulle avatuilla satunnaisen henkilöliikenteen markkinoilla.
84 Kantaja ei ole esittänyt käsiteltävässä asiassa mitään todistetta, joka osoittaisi, ettei satunnaisen henkilöliikenteen markkinoilla olisi käyty jäsenvaltioiden välistä kauppaa kyseisen tukiohjelman käyttöönottoa edeltävänä aikana tai sen käyttöönoton aikaan. Kantaja toi istunnossa esille ainoastaan, että kyseiset markkinat olivat marginaaliset säännöllisen julkisen henkilöliikenteen markkinoihin verrattuina.
85 Cour administrative d’appel de Paris oli jo korostanut perustellusti satunnaisen henkilöliikenteen markkinoiden merkityksellisyyttä 27.11.2015 antamassaan tuomiossa nro 15PA00385. Komissio toteaa siis kansallisten tuomioistuinten ratkaisujen perusteella, että kyseisen tukiohjelman on katsottava vaikuttaneen jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kilpailuun jo käyttöönotostaan lähtien, ja kiistää sen olevan asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan v luetelmakohdan mukainen voimassa oleva tukiohjelma.
86 Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, ettei komissio ole rikkonut asetuksen 2015/1589 1 artiklan b alakohdan i ja v luetelmakohtaa.
87 Ensimmäinen kanneperuste on siis hylättävä, samoin kuin koko kanne.
Oikeudenkäyntikulut
88 Työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.
89 Käsiteltävässä asiassa kantaja on hävinnyt asian, joten se vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan lisäksi korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut, koska komissio on sitä vaatinut.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Kanne hylätään.
2) Région Île-de-France vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 12 päivänä heinäkuuta 2019.
Allekirjoitukset
Sisällysluettelo
Sisällys