VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO (toinen jaosto)
29 päivänä syyskuuta 2009
Yhdistetyt asiat F-69/07 ja F-60/08
O
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio
Henkilöstö – Sopimussuhteiset toimihenkilöt – Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 88 artikla – Työpaikan pysyvyys – Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artikla – Lääketieteellisiin syihin perustuva varauma – EY 39 artikla – Työntekijöiden vapaa liikkuvuus
Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklaan perustuvat kanteet, joissa O vaatii virkamiestuomioistuinta kumoamaan asiassa F‑69/07 komission päätökset, joilla vahvistetaan hänen työsuhteensa ehdot avustavia tehtäviä hoitavana sopimussuhteisena toimihenkilönä, siltä osin kuin niihin sisältyy Euroopan yhteisöjen muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetty lääketieteellisiin syihin perustuva varauma ja siltä osin kuin niissä rajoitetaan hänen työsopimuksensa kestoa niin, että se päättyy 15.9.2009, sekä asiassa F-60/08 7.9.2007 tehdyn komission päätöksen edellä mainitussa 100 artiklassa säädetyn lääketieteellisiin syihin perustuvan varauman soveltamisesta häneen.
Ratkaisu: Komission 14.9.2006 tekemä päätös kumotaan siltä osin kuin siinä tehdään lääketieteellisiin syihin perustuva varauma kantajan osalta. Asiassa F-69/07, O vastaan komissio, nostettu kanne hylätään muilta osin perusteettomana. Asiassa F-60/08, O vastaan komissio, nostettu kanne jätetään tutkimatta. Komissio vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan asiassa F-69/07, ja se velvoitetaan korvaamaan puolet kantajan oikeudenkäyntikuluista. Kantaja vastaa puolesta omista oikeudenkäyntikuluistaan asiassa F-69/07; lisäksi kantaja vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan, ja se velvoitetaan korvaamaan komission oikeudenkäyntikulut asiassa F-60/08. Euroopan unionin neuvosto, joka tukee väliintulijana komission vaatimuksia, vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan molemmissa asioissa.
Tiivistelmä
1. Virkamiehet – Muutoksenhakukeino – Edeltävä hallinnollinen valitus – Ennenaikainen valitus – Valituksen tekeminen ennen muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetyn menettelyn päättymistä – Valitus ei ole ennenaikainen
(Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohta; muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artikla)
2. Virkamiehet – Kanne – Edeltävä hallinnollinen valitus – Tuomioistuimen toimivaltaan kuuluva määrittely
(Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohta)
3. Kumoamiskanne – Kanne sellaisesta päätöksestä, jolla pelkästään vahvistetaan aikaisempi päätös – Samassa kanteessa esitetyt vaatimukset sekä vahvistetun päätöksen että vahvistavan päätöksen kumoamiseksi – Tutkittavaksi ottaminen tietyissä olosuhteissa
(EY 230 artiklan neljäs kohta)
4. Sosiaalipolitiikka – EAY:n, UNICE:n ja CEEP:n tekemä määräaikaista työtä koskeva puitesopimus – Direktiivi 1999/70 – Työpaikan pysyvyys
(Neuvoston direktiivin 1999/70 liite)
5. Sosiaalipolitiikka – EAY:n, UNICE:n ja CEEP:n määräaikaista työtä koskeva puitesopimus – Direktiivi 1999/70 – Peräkkäisten määräaikaisten työsopimusten väärinkäytön estämiseksi tarkoitetut toimenpiteet – Perustellut syyt tällaisen työsopimuksen uudistamista varten
(Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 3 b artikla ja 88 artikla; neuvoston direktiivin 1999/70 liitteessä olevan 5 lausekkeen 1 kohta)
6. Virkamiehet – Asianomaiselle vastainen päätös – Perusteluvelvollisuus – Ulottuvuus
(Henkilöstösääntöjen 25 artiklan toinen kohta)
7. Virkamiehet – Sosiaaliturva – Työkyvyttömyyseläke – Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetty valinnainen etuuksien ulkopuolelle jättämistä koskeva ajanjakso
(EY 39 artikla; muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artikla)
8. Kumoamiskanne – Perusteet – Peruste, jonka tuomioistuin tutkii viran puolesta
(Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artikla)
1. Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua valitusta ja virkamiestuomioistuimessa myöhemmin nostettua kannetta ei voida pitää ennenaikaisina sillä perusteella, että valitus tehtiin ennen muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetyn menettelyn päättymistä. Henkilöstösääntöjen 9 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyllä työkyvyttömyyslautakunnalla on kaikkien lääketieteellisten lautakuntien tavoin toimivalta antaa lausunto vain kaikista lääketieteellisen arvioinnin kannalta merkityksellisistä tekijöistä mutta ei laatia oikeudellisia arviointeja. Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklan toisessa kohdassa säädetty työkyvyttömyyslautakunnalle tehtävä valitus voi siis koskea vain lääketieteellistä seikkaa, eikä toimihenkilöä voida velvoittaa kyseiseen menettelyyn, jos hänen valituksensa ei ole luonteeltaan lääketieteellinen.
(ks. 37, 38 ja 43 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 76/84, Rienzi v. komissio, 21.1.1987 (Kok., s. 315, 9–12 kohta)
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑4/96, S v. yhteisöjen tuomioistuin, 9.7.1997 (Kok., s. II‑1125, 41 ja 59 kohta)
2. Asianomaiselle vastaisesta toimesta voidaan valittaa vain kerran asianomaisen virkamiehen siitä tekemällä valituksella. Silloin, kun kahdella valituksella on sama kohde, vain toinen niistä eli ensimmäisenä tehty on henkilöstösääntöjen 90 artiklassa tarkoitettu valitus, kun taas toisen, myöhemmin tehdyn valituksen on katsottava olevan vain ilmoitus aiemman valituksen toistamisesta, joka ei voi pitkittää menettelyä. Päätös väitetyn toisen valituksen hylkäämisestä on siten vain aiemman päätöksen vahvistava päätös, johon ei näin ollen voida hakea muutosta.
(ks. 45 ja 48 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑14/91, Weyrich v. komissio, 7.6.1991 (Kok., s. II‑235, 41 kohta); asia T‑67/91, Torre v. komissio, 25.2.1992 (Kok., s. II‑261, 2 kohta) ja asia T‑66/05, Sack v. komissio, 11.12.2007 (Kok. H., s. I‑A‑2‑0000 ja II‑A‑2‑0000, 37 ja 41 kohta)
3. Oikeuskäytäntöä, jonka mukaan vahvistavasta päätöksestä nostettu kumoamiskanne jätetään tutkimatta vain, jos vahvistettu päätös on tullut lopulliseksi asianomaiselle siksi, ettei tämä ole nostanut kannetta säädetyssä määräajassa, kun taas päinvastaisessa tapauksessa kantajalla on oikeus nostaa kanne vahvistetusta päätöksestä tai vahvistavasta päätöksestä taikka näistä molemmista päätöksistä, ei voida soveltaa silloin, kun on nostettu kaksi eri kannetta eli toinen vahvistetusta päätöksestä ja toinen vahvistavasta päätöksestä ja kun kantaja voi puolustaa näkemyksiään ja esittää väitteensä ensimmäisen kanteen yhteydessä.
(ks. 50 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑354/00, Métropole télévision‑M6 v. komissio, 25.10.2001 (Kok., s. II‑3177, 35 kohta)
4. Vaikka Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemästä määräaikaista työtä koskevasta puitesopimuksesta annetun direktiivin 1999/70 liitteenä olevaan määräaikaista työtä koskevaan puitesopimukseen sisältyy sen yleisten huomioiden 10 kohdan mukaan yleisiä periaatteita, vähimmäisvaatimuksia ja määräyksiä, direktiivin 1999/70 johdanto-osan 14 perustelukappaleesta sekä puitesopimuksen johdanto-osan kolmannesta kohdasta, puitesopimuksen yleisten huomioiden 9 kohdasta sekä 1 ja 4 lausekkeesta kuitenkin johtuu, että kyseessä olevia periaatteita ovat syrjimättömyyden periaate sekä oikeuden väärinkäytön kiellon periaate. Puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa esitetään puolestaan vähimmäisvaatimuksia, joiden tarkoituksena on säännellä määräaikaisten työsopimusten tai -suhteiden peräkkäistä käyttöä ja estää siten tällaisten työsopimusten väärinkäyttö sekä niiden henkilöiden aseman heikkeneminen, joiden kanssa työsopimukset tehdään. Vaikka tällaiset vähimmäissuojasäännökset ovat erityisen tärkeitä yhteisön sosiaalioikeuden sääntöjä, niillä ei kuitenkaan nosteta työpaikan pysyvyyttä yleiseksi oikeusperiaatteeksi, jonka perusteella voitaisiin arvioida jonkin toimielimen toimen lainmukaisuutta. Vaikka työpaikan pysyvyyttä pidetään työntekijöiden suojelun keskeisenä elementtinä, puitesopimuksesta ei ilmene millään tavoin, että se olisi tarkoitettu pakottavaksi oikeussäännöksi. Puitesopimuksessa ei myöskään aseteta yleistä velvollisuutta säätää, että määräaikaiset työsopimukset olisi muutettava toistaiseksi voimassa oleviksi sopimuksiksi sen jälkeen, kun niitä on uusittu tietty määrä kertoja tai tietty työskentelyjakso on saatettu päätökseen. Työpaikan pysyvyyttä ei siis voida pitää yleisenä periaatteena, vaan se on sitä vastoin tavoite, johon puitesopimuksen allekirjoittaneet osapuolet pyrkivät, kun sen 1 lausekkeen b kohdassa määrätään, että tarkoituksena on ”laatia puitteet sellaisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi, jotka johtuvat perättäisten määräaikaisten työsopimusten tai työsuhteiden käytöstä”.
(ks. 74–76 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑144/04, Mangold, 22.11.2005 (Kok., s. I‑9981, 64 kohta); asia C‑212/04, Adeneler ym., 4.7.2006 (Kok., s. I‑6057, 63 ja 91 kohta); asia C‑53/04, Marrosu ja Sardino, 7.9.2006 (Kok., s. I‑7213, 47 kohta); asia C‑307/05, Del Cerro Alonso, 13.9.2007 (Kok., s. I‑7109, 27 kohta); asia C‑268/06, Impact, 15.4.2008 (Kok., s. I‑2483, 87 kohta); yhdistetyt asiat C‑378/07–C‑380/07, Angelidaki ym., 23.4.2009 (Kok., s. I‑3071, 73, 105 ja 183 kohta) ja asia C‑519/08, Koukou, 24.4.2009, 53 ja 85 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa
Virkamiestuomioistuin: asia F‑65/07, Aayhan ym. v. parlamentti, 30.4.2009 (Kok. H., s. I‑A‑1‑0000 ja II‑A‑1‑0000, 114 ja 115 kohta)
5. Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 88 artikla ei ole Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemästä määräaikaista työtä koskevasta puitesopimuksesta annetun direktiivin 1999/70 liitteenä olevan määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen tavoitteiden eikä sen 5 lausekkeen vähimmäisvaatimuksien vastainen siltä osin kuin on kyse mainittujen palvelussuhteen ehtojen 3 b artiklassa tarkoitettujen toimintojen ominaisuuksista. Kyseisen puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdassa nimittäin vain asetetaan jäsenvaltioille velvollisuus ottaa käyttöön sisäisessä oikeusjärjestyksessään yksi tai useampi a–c alakohdassa luetelluista toimenpiteistä, joita ovat muun muassa a alakohdan ”perustellut syyt tällaisen työsopimuksen tai työsuhteen uudistamista varten”. Jokaisella avustavia tehtäviä hoitavan sopimussuhteisen toimihenkilön toimella on kuitenkin edellä mainitun 3 b artiklan mukaisesti vastattava konkreettisesti lyhytaikaisiin tai ajoittaisiin tarpeisiin. Lisäksi komission kaltaisessa hallintoyksikössä, jossa on merkittävä määrä henkilöstöä, tällaisten tarpeiden toistuminen on väistämätöntä muun muassa siksi, että virkamiehiä ei ole aina käytettävissä, että työn määrä kasvaa olosuhteiden mukaan tai, että jokaisen pääosaston on ajoittain välttämätöntä saada apua henkilöiltä, joilla on erityistä ammattitaitoa tai erityisiä tietoja; kaikki nämä olosuhteet ovat objektiivisia perusteita, jotka oikeuttavat sekä tekemään ylimääräisten toimihenkilöiden työsopimuksista määräaikaisia että uusimaan niitä asianomaisten tarpeiden ilmetessä.
(ks. 77 kohta)
Viittaukset:
Virkamiestuomioistuin: yhdistetyt asiat F‑134/07 ja F‑8/08, Adjemian ym. v. komissio, 4.6.2009 (Kok. H., s. I‑A‑1‑0000 ja II‑A‑1‑0000, 119–136 kohta)
6. Vaikka riidanalaisen päätöksen perustelujen ei tarvitse olla tyhjentäviä, niiden on tarjottava yhteisöjen tuomioistuimille mahdollisuus valvoa päätöksen laillisuutta ja annettava asianosaiselle riittävät tiedot sen arvioimiseksi, onko päätös asianmukainen vai onko siinä sellainen virhe, jonka perusteella sen laillisuus voidaan riitauttaa. Toimielimiltä ei myöskään voida vaatia, että ne neuvottelisivat hallinnollisen menettelyn aikana kaikista, etenkään pintapuolisesti esitetyistä, tosiseikoista tai oikeudellisista seikoista.
(ks. 90 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑372/00, Campolargo v. komissio, 23.4.2002 (Kok. H., s. I‑A‑49 ja II‑223, 49 kohta) ja asia T‑406/04, Bonnet v. yhteisöjen tuomioistuin, 17.10.2006 (Kok. H., s. I‑A‑2‑213 ja II‑A‑2‑1097, 67 kohta)
7. Muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetään mahdollisuudesta, joka sopimusten tekemiseen toimivaltaisella viranomaisella on lääketieteellisiin syihin perustuvan varauman käyttämiseen liitettäessä toimihenkilöä yhteisön sosiaaliturvajärjestelmään niissä tapauksissa, joissa kyseisen henkilön sairaus tai vamma on ilmennyt työhönottoa edeltävässä lääkärintarkastuksessa. Ajanjakso, jolta toimihenkilölle ei myönnetä työkyvyttömyys- tai henkivakuutuksen kattamia etuuksia kyseisen sairauden tai vamman vuoksi, on viisi vuotta.
Tämä säännös on omiaan tuottamaan ehkäisevän vaikutuksen sellaisen henkilön kannalta, joka lähdettyään kotivaltiostaan, jossa hän on tehnyt osan työurastaan, työskennelläkseen yhteisön toimielimessä, joutui myöhemmin siksi, että hänen ylimääräisen toimihenkilön sopimuksensa muuttui henkilöstösääntöjen uudistuksen johdosta sopimussuhteisen henkilön sopimukseksi ja että häneen sovellettava sosiaaliturvajärjestelmä muuttui, tilanteeseen, jossa hän joko menetti työkyvyttömyysetuudet, jotka hänelle taattiin häneen aiemmin sovelletussa vastaanottavan valtion lainsäädännössä ilman, että hän kuitenkaan sai oikeutta yhteisön etuuksiin, joita hän saattoi vaatia, jos hänen aiemmin täyttämänsä vastaanottavan valtion lainsäädännön mukaiset vakuutuskaudet saman työnantajan palveluksessa olisi otettu huomioon, tai joutui luopumaan ylimääräisen toimihenkilön sopimuksensa päättyessä ammattinsa harjoittamisesta kyseisen yhteisön toimielimen palveluksessa, vaikka hän lähti kotimaastaan juuri kyseisen ammatin harjoittamista varten.
Tällaisessa tapauksessa muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklan soveltaminen on siten esteenä EY 39 artiklassa taattujen oikeuksien käytölle, jollei osoiteta, että tällainen este on tarpeellinen yleistä etua koskevan tavoitteen saavuttamiseksi, että sillä voidaan taata tämän tavoitteen toteutuminen ja että sillä ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen asetetun tavoitteen saavuttamiseksi.
Tästä seuraa, että sopimusten tekemiseen toimivaltaisen viranomaisen on tällaisessa tilanteessa olevan henkilön tapauksessa jätettävä käyttämättä muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklassa säädetty mahdollisuus, jotta kyseiseltä henkilöltä ei evätä niitä sosiaaliturvaetuuksia, joita hän olisi voinut vaatia, jos hän olisi jäänyt kotivaltionsa tai vastaanottavan valtion lainsäädännön mukaisen järjestelmän piiriin.
(ks. 112, 131, 136 ja 138–140 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia C‑212/06, Gouvernement de la Communauté française ja Gouvernement wallon, 1.4.2008 (Kok., s. I‑1683, 36–42, 48, 52 ja 55 kohta)
8. Rajoitus, joka koskee yhteisön tuomioistuimen valtaa ottaa viran puolesta esiin perusteita, perustuu sen velvollisuuteen pitäytyä riita-asian kohteessa ja perustaa päätöksensä sille esitettyihin tosiseikkoihin. Tämä rajoitus pohjautuu periaatteeseen, jonka mukaan aloitteen tekeminen oikeudenkäynnissä on asianosaisten tehtävä, joten kyseinen tuomioistuin ei voi toimia viran puolesta kuin poikkeuksellisissa tilanteissa yleisen edun sitä edellyttäessä.
Täsmentäessään sitä lainsäädäntöä, jonka osana johdetun oikeuden säännöstä on tulkittava, yhteisöjen tuomioistuimet eivät ota kantaa siihen, onko kyseinen säännös laillinen ylemmäntasoisiin oikeussääntöihin – kuten perustamissopimuksen määräyksiin nähden – vaan ne pyrkivät tulkitsemaan riidanalaista säännöstä siten, että sen soveltaminen vastaisi mahdollisimman hyvin primaarioikeutta ja olisi mahdollisimman yhdenmukainen sen lainsäädännön kanssa, johon se kuuluu.
Tästä seuraa, että kun virkamiestuomioistuin tulkitsee muuhun henkilöstöön sovellettavien palvelussuhteen ehtojen 100 artiklaa erityisesti EY 39 artiklassa vahvistettuun työntekijöiden vapaaseen liikkuvuuteen perustuvien vaatimusten kannalta, se ei ylitä kantajan rajaaman riita-asian kohdetta eikä nojaudu muihin tosiseikkoihin ja olosuhteisiin kuin niihin, joihin tämä on perustanut kanteensa.
(ks. 143 ja 144 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: yhdistetyt asiat C‑222/05–C‑225/05, van der Weerd ym., 7.6.2007 (Kok., s. I‑4233, 34–36 kohta)