UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
7 päivänä helmikuuta 2018 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi (EU) 2015/2366 – Maksupalvelut sisämarkkinoilla – 35 artiklan 1 kohta – Toimiluvan saaneiden tai rekisteröityjen maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin koskevat vaatimukset – 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohta – Näiden vaatimusten soveltumattomuus maksujärjestelmiin, jotka muodostuvat yksinomaan maksupalveluntarjoajista, jotka kuuluvat konserniin – Mainittujen vaatimusten sovellettavuus kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin, jotka ovat tehneet rinnakkaiskäyttösopimuksia tai asiamiessopimuksia – Pätevyys
Asiassa C-643/16,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Administrative Court) (Englannin ja Walesin alioikeus, Queen’s Bench ‑osasto (hallintojaosto), Yhdistynyt kuningaskunta) on esittänyt 19.10.2016 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 12.12.2016, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
The Queen,
American Express Companyn hakemuksesta,
vastaan
The Lords Commissioners of Her Majesty’s Treasury,
Diners Club International Limitedin ja
MasterCard Europe SA:n
osallistuessa asian käsittelyyn,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja R. Silva de Lapuerta sekä tuomarit C. G. Fernlund, J.-C. Bonichot, S. Rodin ja E. Regan (esittelevä tuomari),
julkisasiamies: M. Campos Sánchez-Bordona,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– American Express Company, edustajinaan J. Turner, QC, J. Holmes, QC, L. John, barristers, sekä I. Taylor ja H. Ware, solicitors,
– MasterCard Europe SA, edustajinaan P. Harrison ja S. Kinsella, solicitors, sekä S. Pitt ja J. Bedford, advocates,
– Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus, asiamiehenään D. Robertson, avustajanaan G. Facenna, QC,
– Euroopan parlamentti, asiamiehinään R. van de Westelaken ja A. Tamás,
– Euroopan unionin neuvosto, asiamiehinään J. Bauerschmidt, I. Gurov ja E. Moro,
– Euroopan komissio, asiamiehinään H. Tserepa-Lacombe ja J. Samnadda,
päätettyään julkisasiamiestä kuultuaan ratkaista asian ilman ratkaisuehdotusta,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta 25.11.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/2366 (EUVL 2015, L 337, s. 35) 35 artiklan tulkintaa ja pätevyyttä.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat American Express Company ja Lords Commissioners of Her Majesty’s Treasury (valtiovarainministeriön johtoelin, Yhdistynyt kuningaskunta, jäljempänä kansallinen viranomainen) ja joka koskee edellytyksiä, joilla kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin voidaan soveltaa sääntöjä, jotka koskevat toimiluvan saaneiden tai rekisteröityjen maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Asetus (EU) 2015/751
3 Korttipohjaisista maksutapahtumista veloitettavista siirtohinnoista 29.4.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2015/751 (EUVL 2015, L 123, s. 1) 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:
”Tätä asetusta sovellettaessa tarkoitetaan
– –
17) ’neljän osapuolen maksukorttijärjestelyllä’ maksukorttijärjestelyä, jossa korttipohjaiset maksutapahtumat suoritetaan maksajan maksutililtä maksunsaajan maksutilille järjestelyn, (maksajaa edustavan) liikkeeseenlaskijan ja (maksunsaajaa edustavan) maksutapahtumien vastaanottajan välityksellä;
– –
30) ’maksutuotemerkillä’ mitä tahansa materiaalista tai digitaalista nimeä, nimitystä, merkkiä, tunnusta tai niiden yhdistelmää, jolla voidaan osoittaa, minkä maksukorttijärjestelyn puitteissa korttipohjaiset maksutapahtumat toteutetaan;
– –
32) ’tuotemerkkien rinnakkaiskäytöllä’ (co-branding) vähintään yhden maksutuotemerkin ja vähintään yhden muun kuin maksutuotemerkin sisällyttämistä samalle korttipohjaiselle maksuvälineelle;
– –”
Direktiivi 2015/2366
4 Direktiivin 2015/2366 johdanto-osan 2, 6, 49, 50 ja 52 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(2) Maksupalveluja koskevaa unionin tarkistettua oikeudellista kehystä on täydennetty [asetuksella 2015/751] – –
– –
(6) Olisi annettava uusia sääntöjä sääntelyssä olevien aukkojen poistamiseksi, samalla kun parannetaan oikeusvarmuutta ja varmistetaan, että lainsäädäntökehystä sovelletaan yhdenmukaisesti kaikkialla unionissa. – –
– –
(49) On erityisen tärkeää, että kaikilla maksupalveluntarjoajilla on pääsy maksujärjestelmien teknisiä infrastruktuureja koskeviin palveluihin. Tällaiseen pääsyyn olisi kuitenkin sovellettava asianmukaisia vaatimuksia näiden järjestelmien eheyden ja vakauden varmistamiseksi. Kunkin maksupalveluntarjoajan olisi maksujärjestelmän jäsenyyttä hakiessaan vastattava valitsemansa järjestelmän riskeistä ja toimitettava maksujärjestelmälle näyttö siitä, että sen sisäiset järjestelyt ovat riittävän vahvat kaikenlaisten riskien varalta. Näihin maksujärjestelmiin sisältyvät tavallisesti neljän osapuolen korttijärjestelyt ja merkittävät tilisiirto- ja suoraveloitusjärjestelmät. Jotta voidaan varmistaa erilaisten toimiluvan saaneiden maksupalveluntarjoajaryhmien yhtäläinen kohtelu kaikkialla unionissa niiden toimilupaehtojen mukaisesti, on tarpeen selventää säännöt, jotka koskevat pääsyä maksujärjestelmiin.
(50) Olisi säädettävä siitä, että toimiluvan saaneita maksulaitoksia ja luottolaitoksia kohdellaan syrjimättömästi niin, että kaikki sisämarkkinoilla kilpailevat maksupalveluntarjoajat voivat käyttää näiden maksujärjestelmien teknisten infrastruktuurien palveluja samoin edellytyksin. On tarkoituksenmukaista säätää toimiluvan saaneiden maksupalveluntarjoajien ja tämän direktiivin mukaisen soveltamisen ulkopuolelle jättämisen sekä [sähköisen rahan liikkeeseenlaskijalaitosten liiketoiminnan aloittamisesta, harjoittamisesta ja toiminnan vakauden valvonnasta, direktiivien 2005/60/EY ja 2006/48/EY muuttamisesta sekä direktiivin 2000/46/EY kumoamisesta 16.9.2009 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2009/110/EY [(EUVL 2009, L 267, s. 7)] 3 artiklan mukaisen soveltamisen ulkopuolelle jättämisen piiriin kuuluvien maksupalveluntarjoajien erilaisesta kohtelusta niiden vakauden valvontaa koskevien säännösten erojen vuoksi. Erot hintoja koskevissa ehdoissa olisi joka tapauksessa sallittava vain, jos ne ovat perusteltuja maksupalveluntarjoajille aiheutuneiden kustannusten eroilla. – –
– –
(52) Maksujärjestelmiin pääsyä koskevia säännöksiä ei saisi soveltaa järjestelmiin, jotka ovat yksittäisen maksupalveluntarjoajan perustamia ja hoitamia. Tällaiset maksujärjestelmät voivat joko kilpailla suoraan maksujärjestelmien kanssa tai niille ominaiseen tapaan toimia markkinaraossa, jota maksujärjestelmät eivät kata riittävästi. Tällaisiin järjestelmiin sisältyy kolmen osapuolen järjestelyjä, kuten kolmen osapuolen korttijärjestelyjä, siltä osin kuin ne eivät koskaan toimi tosiasiallisina neljän osapuolen korttijärjestelminä esimerkiksi hyödyntämällä luvanhaltijoita, asiamiehiä tai rinnakkaiskäyttökumppaneita. Tällaisiin järjestelmiin sisältyy tavallisesti myös televiestintäpalveluntarjoajien tarjoamia maksupalveluja, joissa järjestelyn hoitaja tarjoaa maksupalvelun sekä maksajalle että maksunsaajalle, sekä pankkiryhmittymien sisäisiä järjestelmiä. Jotta voidaan edistää kilpailua, jota tällaiset suljetut maksujärjestelmät voivat tarjota vakiintuneen aseman saavuttaneille maksujärjestelmille, ei olisi tarkoituksenmukaista myöntää kolmansille osapuolille pääsy näihin suljettuihin ja suojattuihin maksujärjestelmiin. – –”
5 Direktiivin 2015/2366 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde” ja joka kuuluu direktiivin I osastoon, jonka otsikko puolestaan on ”Kohde, soveltamisala ja määritelmät”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä vahvistetaan säännöt, joiden mukaisesti jäsenvaltioiden on jaettava maksupalveluntarjoajat seuraaviin ryhmiin:
a) [luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun] Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 [(EUVL 2013, L 176, s. 1)] 4 artiklan 1 kohdan 1 alakohdassa määritellyt luottolaitokset, mukaan lukien niiden mainitun kohdan 17 alakohdassa tarkoitetut sivukonttorit, jos tällaiset sivukonttorit sijaitsevat unionissa, siitä riippumatta, sijaitsevatko niiden päätoimipaikat unionissa tai [oikeudesta harjoittaa luottolaitostoimintaa ja luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvalvonnasta, direktiivin 2002/87/EY muuttamisesta sekä direktiivien 2006/48/EY ja 2006/49/EY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2013/36/EU [(EUVL 2013, L 176, s. 338)] 47 artiklan ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti unionin ulkopuolella;
b) direktiivin [2009/110] 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut sähköisen rahan liikkeeseenlaskijalaitokset, mukaan lukien – mainitun direktiivin 8 artiklan ja kansallisen lainsäädännön mukaisesti – niiden sivukonttorit, jos tällaiset sivukonttorit sijaitsevat unionissa ja niiden päätoimipaikat sijaitsevat unionin ulkopuolella, siltä osin kuin näiden sivukonttoreiden maksupalvelut liittyvät sähköisen rahan liikkeeseen laskemiseen;
c) postisiirtoa hoitavat laitokset, joilla on kansallisen lainsäädännön nojalla oikeus tarjota maksupalveluja;
d) maksulaitokset;
e) [Euroopan keskuspankki (EKP)] ja kansalliset keskuspankit, kun ne eivät toimi raha- tai muina viranomaisina;
f) jäsenvaltiot tai niiden alueelliset tai paikalliset viranomaiset, kun ne eivät toimi viranomaisina.”
6 Direktiivin 2015/2366 4 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
– –
3) ’maksupalvelulla’ mitä tahansa liitteessä I mainittua liiketoimintaa;
4) ’maksulaitoksella’ oikeushenkilöä, jolle on 11 artiklan mukaisesti myönnetty toimilupa maksupalvelujen tarjoamiseen ja toteuttamiseen kaikkialla unionissa;
– –
7) ’maksujärjestelmällä’ varojensiirtojärjestelmää, jossa on viralliset ja vakioidut järjestelyt ja yhteiset säännöt maksutapahtumien käsittelyä, selvitystä ja/tai katteensiirtoa varten;
– –
11) ’maksupalveluntarjoajalla’ 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua laitosta tai luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jotka kuuluvat soveltamatta jättämisen piiriin 32 tai 33 artiklan nojalla;
– –
38) ’asiamiehellä’ luonnollista tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa maksupalveluja maksulaitoksen puolesta;
– –
40) ’konsernilla’ yritysryhmää, joka muodostuu yrityksistä, joita sitoo toisiinsa [tietyntyyppisten yritysten vuositilinpäätöksistä, konsernitilinpäätöksistä ja niihin liittyvistä kertomuksista, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2006/43/EY muuttamisesta ja neuvoston direktiivien 78/660/ETY ja 83/349/ETY kumoamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivin 2013/34/EU [(EUVL 2013, L 182, s. 19)] 22 artiklan 1, 2 tai 7 kohdassa tarkoitettu suhde, tai yrityksiä, jotka on määritelty [asetuksen N:o 575/2013 täydentämisestä teknisillä sääntelystandardeilla laitoksia koskevien omien varojen vaatimusten alalla 7.1.2014 annetun] komission delegoidun asetuksen (EU) N:o 241/2014 [(EUVL 2014, L 74, s. 8)] 4, 5, 6 ja 7 artiklassa ja joita sitoo toisiinsa asetuksen [N:o 575/2013] 10 artiklan 1 kohdassa tai 113 artiklan 6 tai 7 kohdassa tarkoitettu suhde;
– –
47) ’[maksu]tuotemerkillä’ mitä tahansa materiaalista tai digitaalista nimeä, nimitystä, merkkiä, tunnusta tai niiden yhdistelmää, jolla voidaan osoittaa, minkä maksukorttijärjestelyn puitteissa korttipohjaiset maksutapahtumat toteutetaan;
– –”
7 Direktiivin 2015/2366 11 artikla, jonka otsikko on ”Toimiluvan myöntäminen”, kuuluu direktiivin 2015/2366 II osaston, jonka otsikko on ”Maksupalveluntarjoajat”, 1 lukuun, jonka otsikko puolestaan on ”Maksulaitokset”. Tämän artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on vaadittava, että muut kuin 1 artiklan 1 kohdan a, b, c, e ja f alakohdassa tarkoitetut yritykset ja muut kuin sellaiset luonnolliset henkilöt tai oikeushenkilöt, jotka kuuluvat soveltamatta jättämisen piiriin 32 tai 33 artiklan nojalla ja jotka aikovat tarjota maksupalveluja, hankkivat toimiluvan maksulaitoksena toimimista varten ennen maksupalvelujen tarjoamisen aloittamista. – –”
8 Kyseisen direktiivin 35 artikla, jonka otsikko on ”Pääsy maksujärjestelmiin”, kuuluu kyseisen II osaston 2 lukuun, jonka otsikko puolestaan on ”Yhteiset säännökset”. Tässä artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että säännöt, jotka koskevat sellaisten toimiluvan saaneiden tai rekisteröityjen maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin, jotka ovat oikeushenkilöitä, ovat objektiivisia, syrjimättömiä ja oikeasuhteisia eivätkä estä pääsyä enempää kuin on tarpeen, jotta voidaan suojautua määrätyiltä riskeiltä, kuten selvitysriskiltä, operatiiviselta riskiltä ja liiketoimintariskiltä, ja suojella maksujärjestelmän taloudellista ja operatiivista vakautta.
Maksujärjestelmät eivät saa asettaa maksupalveluntarjoajille, maksupalvelunkäyttäjille tai muille maksujärjestelmille mitään seuraavista vaatimuksista:
a) sääntöjä, jotka rajoittavat tehokasta osallistumista muihin maksujärjestelmiin;
b) sääntöjä, joilla asetetaan toimiluvan saaneet maksupalveluntarjoajat tai rekisteröidyt maksupalveluntarjoajat keskenään eriarvoiseen asemaan oikeuksien, velvollisuuksien ja osallistujien valtuuksien suhteen;
c) institutionaaliseen asemaan perustuvia rajoituksia.
2. Edellä olevaa 1 kohtaa ei sovelleta
– –
b) maksujärjestelmiin, jotka muodostuvat yksinomaan maksupalveluntarjoajista, jotka kuuluvat konserniin.
– –”
9 Direktiivin 2015/2366 liitteessä I, jonka otsikko on ”Maksupalvelut”, luetellaan tämän direktiivin 4 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut toiminnat, joiden katsotaan olevan direktiivissä tarkoitettuja maksupalveluja.
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
10 Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että American Express on kansainvälinen palveluyhtiö, joka tarjoaa yhdessä tytäryritystensä kanssa maksu-, matka-, valuutanvaihto- ja kanta-asiakaspalveluja kuluttajille ja yrityksille. Se harjoittaa myös korttien liikkeeseenlaskua ja maksutapahtumien vastaanottoa maailmanlaajuisesti, mukaan lukien Euroopan unionissa. American Express tarjoaa tytäryritystensä kanssa American Express ‑maksukorttijärjestelyä (jäljempänä Amex), joka on kolmen osapuolen maksukorttijärjestely. Tämä järjestely on tehnyt unionissa useita tuotemerkkien rinnakkaiskäyttö- ja palveluntarjontasopimuksia, mistä voi olla seurauksena – sen mukaisesti, mitä unionin tuomioistuin vastaa direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan tulkintaa koskevaan kysymykseen –, että se voi kuulua kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjen pääsyä koskevien velvoitteiden soveltamisalaan.
11 Kansallinen viranomainen on Her Majesty’s Treasuryn (valtiovarainministeriö, Yhdistynyt kuningaskunta) johtoelin. Valtiovarainministeriölle kuuluu viime kädessä vastuu Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistyneelle kuningaskunnalle asetettujen velvoitteiden täytäntöönpanosta direktiivin 2015/2366 soveltamisen, täytäntöönpanon ja kaiken muun noudattamisen osalta.
12 American Express on pyytänyt ennakkoratkaisua pyytäneeltä tuomioistuimelta lupaa nostaa laillisuusvalvontaa koskeva kanne (judicial review ‑kanne), jonka kohteena olisi ”[kansallisen viranomaisen] velvollisuus ja/tai aikomus panna täytäntöön [direktiivin 2015/2366] 35 artiklan 1 kohta siltä osin kuin siinä säädetään rinnakkaiskäyttöä ja/tai asiamiestä koskevasta edellytyksestä”. Kyseinen tuomioistuin myönsi pyydetyn luvan.
13 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestely, joka on tehnyt rinnakkaiskäyttö- tai asiamiessopimuksia, vapautetaan kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädetyistä pääsyä koskevista vaatimuksista. Kyseisen tuomioistuimen mukaan erityisesti mainitun direktiivin 52 perustelukappaleen perusteella ei voida saada selvää vastausta tähän kysymykseen.
14 Jos unionin tuomioistuin katsoo, että näitä vaatimuksia on sovellettava rinnakkaiskäyttö- tai asiamiessopimuksia tehneisiin kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan olisi lisäksi tarpeen lausua American Expressin esittämästä väitteestä, jonka mukaan direktiivin 2015/2366 35 artiklan 1 kohta on pätemätön perustelujen puuttumisen, ilmeisen arviointivirheen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamisen vuoksi.
15 Näissä olosuhteissa High Court of Justice (England & Wales), Queen’s Bench Division (Administrative Court) (Englannin ja Walesin alioikeus, Queen’s Bench ‑osasto (hallintojaosto), Yhdistynyt kuningaskunta) on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Sovelletaanko maksujärjestelmään, johon direktiivin [2015/2366] 35 artiklan 1 kohdassa säädettyä pääsyä koskevaa velvoitetta ei muutoin sovellettaisi [kyseisen] artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla, [mainittua] velvoitetta, jos maksujärjestelmä i) tekee kyseisen järjestelmän yhteydessä rinnakkaiskäyttösopimuksia sellaisten rinnakkaiskäyttökumppaneiden kanssa, jotka eivät itse tarjoa maksupalveluja, rinnakkaiskäyttötuotteiden osalta ja/tai ii) hyödyntää asiamiestä maksupalvelujen tarjoamiseen sen puolesta?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi, onko edellä mainitun direktiivin 35 artiklan 1 kohta pätemätön siltä osin kuin siinä säädetään, että tällaisia sopimuksia tehneisiin maksujärjestelmiin sovelletaan pääsyä koskevaa velvoitetta, seuraavilla perusteilla:
a) SEUT 296 artiklan mukaisen perusteluvelvollisuuden laiminlyönti
b) ilmeinen arviointivirhe ja/tai
c) suhteellisuusperiaatteen loukkaaminen?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottaminen
16 Euroopan parlamentti, Euroopan unionin neuvosto ja Euroopan komissio väittävät, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä kokonaisuudessaan tutkimatta siitä syystä, että ensinnäkään ei ole olemassa todellista oikeusriitaa pääasian asianosaisten välillä, toiseksi kansallinen tuomioistuin ei ole esittänyt ennakkoratkaisupyynnössään tarvittavia vähimmäistietoja, koska se ei ole tuonut esiin asiaa koskevia tosiseikkoja eikä syitä, joiden vuoksi se on esittänyt pääasiassa kyseessä olevien säännösten tulkintaa ja pätevyyttä koskevia kysymyksiä, ja kolmanneksi pääasian kanteen nostaminen, jolla pyritään kansallisen viranomaisen ”aikomusta ja/tai velvollisuutta” soveltaa näitä säännöksiä tai panna ne täytäntöön koskevaan laillisuusvalvontaan, on keino kieltää EUT-sopimuksella käyttöön otettua oikeussuojakeinojen järjestelmää pääasian olosuhteiden kaltaisissa olosuhteissa.
17 Aluksi on muistutettava, että yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeussäännön tulkintaa tai pätevyyttä, unionin tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti ratkaistava ne (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 24 kohta).
18 Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä ratkaisemasta kansallisen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisukysymyksen ainoastaan silloin, kun on ilmeistä, että pyydetyllä unionin oikeuden säännösten ja määräysten tulkitsemisella ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin(tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 25 kohta).
19 Ensimmäiseksi on huomautettava pääasian riidan tosiasiallisuudesta, että American Express vaatii kanteellaan ennakkoratkaisupyynnön esittänyttä tuomioistuinta suorittamaan riidanalaisten säännösten soveltamista tai täytäntöönpanoa koskevan kansallisen viranomaisen ”aikomuksen ja/tai velvollisuuden” laillisuusvalvonnan. Tältä osin ennakkoratkaisupyyntöä koskevasta päätöksestä ilmenee, että pääasian asianosaiset ovat eri mieltä kanteen perustelujen riittävyydestä. Koska ennakkoratkaisupyynnön esittänyttä tuomioistuinta on pyydetty ratkaisemaan kyseinen erimielisyys ja koska se on katsonut, että pääasian asianosaisten välillä on todellinen riita kyseisen direktiivin merkityksellisten säännösten tulkinnasta ja pätevyydestä, ei selvästikään ole ilmeistä, että pääasian riita ei ole todellinen (ks. analogisesti tuomio 10.12.2002, British American Tobacco (Investments) ja Imperial Tobacco, C-491/01, EU:C:2002:741, 36 ja 38 kohta ja tuomio 4.5.2016, Pillbox 38, C-477/14, EU:C:2016:324, 17 kohta).
20 Muilta osin väitteet, joiden tarkoituksena on osoittaa pääasian oikeusriidan keinotekoisuus ja jotka perustuvat siihen, ettei ole olemassa mitään kansallisen hallintoviranomaisen toimea eikä mitään laiminlyöntiä, joka voisi johtaa judicial review ‑kanteeseen, perustuvat moitteisiin, joilla kyseenalaistetaan pääasian kanteen tutkittavaksi ottaminen ja ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kansallisessa oikeudessa säädettyjen perusteiden soveltamiseksi tekemä tosiseikaston arviointi. Unionin tuomioistuimen asiana ei kuitenkaan ole kyseenalaistaa tällaista arviointia, joka kuuluu nyt käsiteltävässä asiassa kansallisen tuomioistuimen toimivaltaan, eikä tutkia sitä, onko ennakkoratkaisupyyntö tehty kansallisten oikeudenkäyntimenettelyä ja tuomioistuinten toimintaa koskevien sääntöjen mukaisesti. Tällaiset väitteet eivät siten myöskään riitä tämän tuomion 18 kohdassa mainitun merkityksellisyysolettaman kumoamiseksi (ks. analogisesti tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 26 kohta).
21 Toiseksi siitä väitteestä, jonka mukaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole esittänyt asiaa koskevia tosiseikkoja eikä syitä, jotka ovat johtaneet sen pohtimaan pääasiassa kyseessä olevien säännösten tulkintaa ja pätevyyttä, on yhtäältä huomautettava, että työjärjestyksen 94 artiklan a alakohdan mukaan ennakkoratkaisupyyntöön on sisällytettävä ”yhteenveto oikeudenkäynnin kohteesta ja asiaa koskevista tosiseikoista, siten kuin ennakkoratkaisua pyytävä tuomioistuin on ne todennut, tai ainakin selostus niistä tosiseikoista, joihin kysymykset perustuvat”.
22 Tältä osin riittää, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee pääasian kohde ja unionin oikeusjärjestyksen kannalta merkityksellisimmät seikat, jotta jäsenvaltiot ja muut, joita asia koskee, voivat esittää huomautuksensa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 23 artiklan mukaisesti ja osallistua tehokkaasti menettelyyn unionin tuomioistuimessa (tuomio 8.9.2009, Liga Portuguesa de Futebol Profissional ja Bwin International, C-42/07, EU:C:2009:519, 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
23 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että Amex muodostuu yksinomaan direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa tarkoitetuista maksupalveluntarjoajista, jotka kuuluvat konserniin, ja se voi siten kuulua tässä säännöksessä säädetyn pois sulkemisen soveltamisalaan. Kyseisestä pyynnöstä ilmenee kuitenkin myös, että Amex on tehnyt unionissa tietyn määrän rinnakkaiskäyttö- ja palveluntarjontasopimuksia, mikä – ellei ennakkoratkaisupyynnön esittäneen tuomioistuimen esittämästä tulkintakysymyksestä muuta johdu – voi poistaa siltä mainitun säännöksen mukaisen edun, jolloin siihen sovellettaisiin mainitun direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä pääsyä koskevia vaatimuksia.
24 Ennakkoratkaisupyynnössä esitetään siten lyhyesti mutta täsmällisesti riita-asian, jonka ratkaisu pyynnön mukaan riippuu näiden säännösten tulkinnasta ja pätevyydestä, tausta ja luonne. Tästä seuraa, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on määrittänyt tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevan asiayhteyden, johon sen pyyntö unionin oikeuden tulkitsemisesta kuuluu, riittävän hyvin, jotta unionin tuomioistuin voi vastata kyseiseen pyyntöön hyödyllisesti (ks. analogisesti tuomio 7.7.2016, Genentech, C-567/14, EU:C:2016:526, 27 kohta).
25 Siitä kysymyksestä, onko ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittänyt riittävästi syyt, joiden johdosta se on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä pääasiassa kyseessä olevien säännösten tulkinnasta ja pätevyydestä, on toisaalta todettava, että siitä yhteistyön hengestä, jonka on vallittava ennakkoratkaisumenettelyn yhteydessä, ilmenee todellakin, että on välttämätöntä, että kansallinen tuomioistuin esittää ennakkoratkaisupyynnössään ne täsmälliset syyt, joiden perusteella se katsoo, että vastauksen saaminen sen kysymyksiin, jotka koskevat tiettyjen unionin oikeuden säännösten tai määräysten tulkintaa tai pätevyyttä, on tarpeen oikeusriidan ratkaisemiseksi (ks. vastaavasti tuomio 4.5.2016, Pillbox 38, C-477/14, EU:C:2016:324, 24 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
26 On siis tärkeää, että kansallinen tuomioistuin toteaa erityisesti ne täsmälliset syyt, joiden johdosta se on ryhtynyt tarkastelemaan kysymystä tiettyjen unionin oikeuden säännösten tai määräysten tulkinnasta tai pätevyydestä, ja esittää ne pätemättömyysperusteet, jotka sen mielestä voidaan tämän johdosta hyväksyä. Tällainen vaatimus ilmenee myös työjärjestyksen 94 artiklan c alakohdasta (ks. vastaavasti tuomio 4.5.2016, Pillbox 38, C-477/14, EU:C:2016:324, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
27 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on ennakkoratkaisupyynnössä toistanut osan American Expressin ja MasterCard Europe SA:n väitteistä ja todennut, että direktiivin 2015/2366 tiettyjen säännösten tulkinta oli epävarmaa. Se on samoin huomauttanut, että unionin tuomioistuimen saattaisi täytyä sen tulkinnan perusteella, jonka se tekee näistä säännöksistä, lausua American Expressin esiin tuomista pätemättömyysperusteista.
28 Siitä seuraa, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo sen lisäksi, että pääasian asianosaisten esiin tuomat väitteet herättävät tulkintakysymyksen, johon annettava vastaus on epävarma, myös, että pätemättömyysperusteet, joihin American Express on vedonnut ja jotka on toistettu ennakkoratkaisupyynnössä, voidaan mahdollisesti hyväksyä.
29 Kolmanneksi väitteestä, jonka mukaan pääasiassa nostettu kanne, jolla pyritään kansallisen viranomaisen direktiivin 2015/2366 soveltamista tai täytäntöönpanoa koskevan ”aikomuksen ja/tai velvollisuuden” laillisuusvalvontaan, on keino kiertää EUT-sopimuksella käyttöön otettua oikeussuojakeinojen järjestelmää pääasian olosuhteiden kaltaisissa olosuhteissa, joissa kyseinen viranomainen ei ole toteuttanut mitään toimenpidettä Amexia vastaan ja joissa mainittu viranomainen on vain todennut, ettei se vastusta pääasian kanteen nostamista, on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo ottanut tutkittaviksi useamman johdetun oikeuden toimen tulkintaa ja/tai pätevyyttä koskevan ennakkoratkaisupyynnön, jotka on esitetty tällaisten laillisuusvalvontaan pyrkivien kanteiden yhteydessä, muun muassa asioissa, jotka ovat johtaneet 10.12.2002 annettuun tuomioon British American Tobacco (Investments) ja Imperial Tobacco (C-491/01, EU:C:2002:741), 3.6.2008 annettuun tuomioon Intertanko ym. (C-308/06, EU:C:2008:312), 8.7.2010 annettuun tuomioon Afton Chemical (C-343/09, EU:C:2010:419), 4.5.2016 annettuun tuomioon Pillbox 38 (C-477/14, EU:C:2016:324) ja 4.5.2016 annettuun tuomioon Philip Morris Brands ym. (C‑547/14, EU:C:2016:325).
30 Lisäksi on todettava, että yksityisten mahdollisuus vedota kansallisissa tuomioistuimissa yleisesti sovellettavan unionin toimen pätemättömyyteen ei edellytä, että kyseisen toimen johdosta olisi jo toteutettu kansallisen oikeuden mukaisia täytäntöönpanotoimia. Tältä osin riittää, että kansallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi saatetaan todellinen oikeudenkäyntiasia, jossa tulee liitännäisesti esiin kysymys tällaisen toimen pätevyydestä. Tämä edellytys täyttyy pääasian tapauksessa, kuten tämän tuomion 14, 19, 20, 27 ja 28 kohdasta ilmenee (ks. analogisesti tuomio 10.12.2002, British American Tobacco (Investments) ja Imperial Tobacco, C-491/01, EU:C:2002:741, 40 kohta; tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 29 kohta; tuomio 4.5.2016, Pillbox 38, C-477/14, EU:C:2016:324, 19 kohta ja tuomio 4.5.2016, Philip Morris Brands ym., C-547/14, EU:C:2016:325, 35 kohta).
31 Tämän perusteella ei ole ilmeistä, että pääasian kanteella pyritään kiertämään EUT-sopimuksella käyttöön otettua oikeussuojakeinojen järjestelmää.
32 Edellä esitettyjen seikkojen perusteella ennakkoratkaisupyyntö on tutkittava.
Ensimmäinen kysymys
33 Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa tulkittava siten, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestely, joka hyödyntää asiamiestä maksupalvelujen tarjoamisessa tai on tehnyt rinnakkaiskäyttösopimuksen sellaisen rinnakkaiskäyttökumppanin kanssa, joka ei itse tarjoa maksupalveluja mainitussa järjestelyssä rinnakkaiskäyttötuotteiden osalta, jää tässä säännöksessä säädetyn vapautuksen ulkopuolelle ja siihen sovelletaan siten kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa mainittuja vaatimuksia.
34 Aluksi on muistutettava, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan mukaan ”jäsenvaltioiden on varmistettava, että säännöt, jotka koskevat sellaisten toimiluvan saaneiden tai rekisteröityjen maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin, jotka ovat oikeushenkilöitä, ovat objektiivisia, syrjimättömiä ja oikeasuhteisia eivätkä estä pääsyä enempää kuin on tarpeen, jotta voidaan suojautua määrätyiltä riskeiltä, kuten selvitysriskiltä, operatiiviselta riskiltä ja liiketoimintariskiltä, ja suojella maksujärjestelmän taloudellista ja operatiivista vakautta”. Kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa mainitaan ne vaatimukset, joita maksujärjestelmät eivät missään tapauksessa saa asettaa maksupalveluntarjoajille, maksupalvelunkäyttäjille tai muille maksujärjestelmille.
35 Direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa puolestaan säädetään, että sen 35 artiklan 1 kohtaa ei sovelleta ”maksujärjestelmiin, jotka muodostuvat yksinomaan maksupalveluntarjoajista, jotka kuuluvat konserniin”. Konsernin käsitteellä määritellään tämän direktiivin 4 artiklan 40 alakohdassa tarkoitettavan ”yritysryhmää, joka muodostuu yrityksistä, joita sitoo toisiinsa direktiivin [2013/34] 22 artiklan 1, 2 tai 7 kohdassa tarkoitettu suhde, tai yrityksiä, jotka on määritelty komission delegoidun asetuksen [N:o 241/2014] 4, 5, 6 ja 7 artiklassa ja joita sitoo toisiinsa asetuksen [N:o 575/2013] 10 artiklan 1 kohdassa tai 113 artiklan 6 tai 7 kohdassa tarkoitettu suhde”.
36 Kuten tämän tuomion 23 kohdassa on muistutettu, on selvää, että Amexin kaltainen kolmen osapuolen maksukorttijärjestely muodostuu yksinomaan edellä olevassa kohdassa tarkoitettuun konserniin kuuluvista maksupalveluntarjoajista.
37 Tästä seuraa, että tällaiseen kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn ei periaatteessa sovelleta direktiivin 2015/2366 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä maksujärjestelmiin pääsyä koskevia vaatimuksia, ellei se anna kolmannen tahon puuttua toimintaansa siten, ettei sen voida enää katsoa muodostuvan tämän direktiivin 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa tarkoitetulla tavalla yksinomaan konserniin kuuluvista maksupalveluntarjoajista.
38 Nyt käsiteltävässä asiassa American Express väittää, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että pelkästään se seikka, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestely on tehnyt rinnakkaiskäyttö- ja asiamiessopimuksia, ei vaikuta niin, että siihen sovelletaan maksujärjestelmiin pääsyä koskevia vaatimuksia. Niistä rinnakkaiskäyttösopimuksista, joiden puitteissa rinnakkaiskäyttökumppani ei tarjoa mitään maksupalvelua, järjestely on ainoa korttien liikkeeseenlaskija ja ainoa näitä kortteja käyttämällä suoritettujen maksutapahtumien vastaanottaja. Samoin asiamiehen hyödyntäminen maksupalvelujen tarjoamisessa ei muuta maksupalveluntarjoajan henkilöllisyyttä maksukorttijärjestelyssä. Näin ollen vain siinä tapauksessa, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestely myöntää lisenssin maksupalvelujen lisätarjoajalle tässä järjestelmässä, mainittuun järjestelmään sovelletaan pääsyä koskevia vaatimuksia.
39 MasterCard Europe väittää sitä vastoin, että jo siitä, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestely hyödyntää rinnakkaiskäyttökumppania tai asiamiestä, seuraa, että siihen sovelletaan pääsyä koskevia vaatimuksia, koska tässä tapauksessa tämän järjestelmän ei voida enää katsoa kuuluvan direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdassa säädetyn pois sulkemisen soveltamisalaan.
40 Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säännöksen tulkitsemisessa on otettava huomioon paitsi sen sanamuoto myös asiayhteys ja sillä lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa säännös on (tuomio 21.9.2017, komissio v. Saksa, C-616/15, EU:C:2017:721, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
41 Ensinnäkin direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdasta johtuu, että samaan konserniin kuulumattomien maksupalveluntarjoajien osallistumisesta samaan maksujärjestelmään on seurauksena se, että tämä järjestelmä ei hyödy kyseisessä säännöksessä säädetystä poissulkemisesta, ja siten siihen sovelletaan tämän direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä pääsyä koskevia vaatimuksia.
42 Direktiivin 2015/2366 4 artiklan 11 alakohdasta ilmenee, että maksupalveluntarjoajalla tarkoitetaan ”1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua laitosta tai luonnollista henkilöä tai oikeushenkilöä, jotka kuuluvat soveltamatta jättämisen piiriin 32 tai 33 artiklan nojalla”. Mainitussa 1 artiklan 1 kohdassa erotetaan toisistaan kuusi maksupalveluntarjoajien ryhmää, eli tietyt luottolaitokset, direktiivin 2009/110 2 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut sähköisen rahan liikkeeseenlaskijalaitokset, postisiirtoa hoitavat laitokset, joilla on kansallisen lainsäädännön nojalla oikeus tarjota maksupalveluja, maksulaitokset, EKP ja kansalliset keskuspankit, kun ne eivät toimi raha- tai muina viranomaisina, sekä jäsenvaltiot tai niiden alueelliset tai paikalliset viranomaiset, kun ne eivät toimi viranomaisina. Mainituissa 32 ja 33 artiklassa säädetään vapautuksista tiettyjä maksupalveluja tarjoaville luonnollisille henkilöille ja oikeushenkilöille.
43 Sen kysymyksen osalta, kuuluuko rinnakkaiskäyttökumppani tai asiamies edellisessä kohdassa tarkoitetun maksupalveluntarjoajan käsitteen soveltamisalaan, pitää paikkansa ensinnäkin, että ilmaisua ”rinnakkaiskäyttö” ei ole määritelty direktiivissä 2015/2366. Kuitenkin kyseisen direktiivin toisesta perustelukappaleesta ilmenee, että mainitun direktiivin antamiseen johtanutta maksupalveluja koskevaa unionin oikeudellista kehystä on sen tarkistuksen johdosta täydennetty asetuksella 2015/751. Lisäksi saman direktiivin kuudennesta perustelukappaleesta ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut, että maksupalveluja koskevaa lainsäädäntökehystä sovelletaan yhdenmukaisesti kaikkialla unionissa.
44 Asetuksen 2015/751 2 artiklan 32 alakohdan mukaan rinnakkaiskäytöllä tarkoitetaan ”vähintään yhden maksutuotemerkin ja vähintään yhden muun kuin maksutuotemerkin sisällyttämistä samalle korttipohjaiselle maksuvälineelle”. Ilmaisulla maksutuotemerkki puolestaan on määritelty kyseisen asetuksen 2 artiklan 30 alakohdassa sekä direktiivin 2015/2366 4 artiklan 47 alakohdassa tarkoitettavan ”mitä tahansa materiaalista tai digitaalista nimeä, nimitystä, merkkiä, tunnusta tai niiden yhdistelmää, jolla voidaan osoittaa, minkä maksukorttijärjestelyn puitteissa korttipohjaiset maksutapahtumat toteutetaan”.
45 Toiseksi ilmaisulla ”asiamies” on direktiivin 2015/2366 4 artiklan 38 alakohdassa määritelty tarkoitettavan ”luonnollista tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa maksupalveluja maksulaitoksen puolesta”. Kuten tämän tuomion 42 kohdasta ilmenee, maksulaitokset muodostavat yhden tämän direktiivin 1 artiklan 1 kohdassa luetelluista kuudesta maksupalveluntarjoajien luokasta.
46 Ilmaisujen ”rinnakkaiskäyttö” ja ”asiamies” merkityksellisistä määritelmistä ei siis voida päätellä, että rinnakkaiskäyttökumppani tai asiamies on välttämättä direktiivin 2015/2366 4 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettu maksupalveluntarjoaja.
47 On siis todettava, ettei direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan sanamuodosta ilmene nimenomaisesti, ettei siitä, että yksinomaan konserniin kuuluvista maksupalveluntarjoajista muodostuva maksujärjestelmä hyödyntää rinnakkaiskäyttökumppania tai asiamiestä, ole välttämättä seurauksena se, että kyseiseltä järjestelmältä evätään tässä säännöksessä säädetyn pois sulkemisen etu. Jos unionin lainsäätäjä olisi kuitenkin halunnut rajoittaa mainitun säännöksen soveltamisalaa siten, että näin olisi, se olisi voinut säätää tästä nimenomaisesti (ks. analogisesti tuomio 19.3.2009, komissio v. Italia, C-275/07, EU:C:2009:169, 99 kohta).
48 Toiseksi siitä asiayhteydestä, johon direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohta kuuluu, on muistutettava, että tämän direktiivin 35 artiklan tavoitteena on – kuten sen 1 kohdan ensimmäisestä alakohdasta ilmenee – säännellä toimiluvan saaneiden tai rekisteröityjen maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin. Tämän tavoitteen kanssa on yhteensoveltuva mainitun 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan sellainen tulkinta, jonka mukaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka päättää avautua päästämällä maksupalveluntarjoajan, joka ei kuulu konserniin, osallistumaan toimintaansa, sovelletaan mainitun direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä pääsyä koskevia vaatimuksia.
49 Direktiivin 2015/2366 52 perustelukappaleessa säädetään tosin, että järjestelmiin, joiden ainoa maksupalveluntarjoaja varmistaa täytäntöönpanon ja toiminnan, ”sisältyy kolmen osapuolen järjestelyjä, kuten kolmen osapuolen korttijärjestelyjä, siltä osin kuin ne eivät koskaan toimi tosiasiallisina neljän osapuolen korttijärjestelminä esimerkiksi hyödyntämällä luvanhaltijoita, asiamiehiä tai rinnakkaiskäyttökumppaneita”.
50 Toisin kuin MasterCard Europe väittää, tällä perustelukappaleella ei kuitenkaan voida perustella tulkintaa, jonka mukaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyn tekemästä rinnakkaiskäyttö- tai asiamiessopimuksesta on välttämättä seurauksena se, että tähän järjestelyyn ei sovelleta direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa.
51 Tältä osin on muistutettava, että vaikka unionin johdetun oikeuden toimen perustelukappale voi mahdollistaa oikeussäännölle annettavan tulkinnan selventämisen, se ei voi itsessään olla oikeussääntö (ks. vastaavasti tuomio 13.7.1989, Casa Fleischhandel, 215/88, EU:C:1989:331, 31 kohta).
52 Joka tapauksessa – kuten komissio lähinnä väittää – mikään seikka direktiivin 2015/2366 52 perustelukappaleessa eikä tämän direktiivin muissa säännöksissä estä sitä, että sen 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa tulkittaisiin siten, että siinä tapauksessa, että maksukorttijärjestely hyödyntää rinnakkaiskäyttökumppania tai asiamiestä, rinnakkaiskäyttökumppanin tai asiamiehen on oltava maksupalveluntarjoaja tai että sen rooli järjestelyssä voidaan rinnastaa tällaisen palveluntarjoajan toimintaan, jotta kyseisen järjestelyn ei enää katsottaisi muodostuvan yksinomaan viimeksi mainitussa säännöksessä tarkoitettuun konserniin kuuluvista maksupalveluntarjoajista.
53 Yhtäältä on huomattava, että kyseisen direktiivin 52 perustelukappaleen ensimmäisessä virkkeessä todetaan, että maksujärjestelmiin pääsyä koskevia säännöksiä ei saisi soveltaa järjestelmiin, ”jotka ovat yksittäisen maksupalveluntarjoajan perustamia ja hoitamia”, joten siinä korostetaan niiden maksupalveluntarjoajien lukumäärää, jotka osallistuvat kyseessä olevan järjestelmän toimimiseen.
54 Toisaalta on huomattava, että vaikka mainitusta perustelukappaleesta ilmeneekin, että rinnakkaiskäyttökumppaneita tai asiamiehiä hyödyntävien korttijärjestelyjen voidaan katsoa toimivan maksukorttijärjestelyinä, joihin osallistuu tosiasiassa neljä osapuolta, on myös muistutettava, että neljän osapuolen maksukorttijärjestelyllä määritellään asetuksen 2015/751 2 artiklan 17 alakohdassa tarkoitettavan maksukorttijärjestelyä, ”jossa korttipohjaiset maksutapahtumat suoritetaan maksajan maksutililtä maksunsaajan maksutilille järjestelyn, (maksajaa edustavan) liikkeeseenlaskijan ja (maksunsaajaa edustavan) maksutapahtumien vastaanottajan välityksellä”.
55 Kun siis otetaan huomioon tämän tuomion 43 kohdassa esitetyt näkemykset, direktiivissä 2015/2366 tarkoitetulle perinteiselle neljän osapuolen maksukorttijärjestelylle on ominaista sellaisten eri maksupalveluntarjoajien osallistuminen, jotka suorittavat ”maksutapahtumien vastaanottajan” ja ”liikkeeseenlaskijan” palveluja korttipohjaisten tapahtumien yhteydessä.
56 On näin ollen todettava, kuten komissio väittää, että direktiivin 2015/2366 52 perustelukappaleessa esitetyt esimerkit tilanteista, joissa kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyt tekevät sopimuksia asiamiesten tai rinnakkaiskäyttökumppanien kanssa, vain havainnollistavat tapaa, jolla nämä järjestelyt voivat organisoida liiketoiminnalliset suhteensa niin, että ne voivat käytännössä menetellä neljän osapuolen korttijärjestelyn tavoin tässä direktiivissä säädettyjen pääsyä koskevien vaatimusten soveltamisen kannalta.
57 Kolmanneksi direktiivin 2015/2366 ja erityisesti pääasiassa kyseessä olevien direktiivin säännösten tavoitteista on muistutettava, että kyseisen direktiivin 49 perustelukappaleen mukaan ”on erityisen tärkeää, että kaikilla maksupalveluntarjoajilla on pääsy maksujärjestelmien teknisiä infrastruktuureja koskeviin palveluihin” ja ”jotta voidaan varmistaa erilaisten toimiluvan saaneiden maksupalveluntarjoajaryhmien yhtäläinen kohtelu kaikkialla unionissa niiden toimilupaehtojen mukaisesti, on tarpeen selventää säännöt, jotka koskevat pääsyä maksujärjestelmiin”.
58 Direktiivin 2015/2366 50 perustelukappaleessa korostetaan samoin, että ”olisi säädettävä siitä, että toimiluvan saaneita maksulaitoksia ja luottolaitoksia kohdellaan syrjimättömästi niin, että kaikki sisämarkkinoilla kilpailevat maksupalveluntarjoajat voivat käyttää näiden maksujärjestelmien teknisten infrastruktuurien palveluja samoin edellytyksin”. Tässä perustelukappaleessa lisätään, että ”on tarkoituksenmukaista säätää toimiluvan saaneiden maksupalveluntarjoajien ja tämän direktiivin mukaisen soveltamisen ulkopuolelle jättämisen sekä direktiivin [2009/110] 3 artiklan mukaisen soveltamisen ulkopuolelle jättämisen piiriin kuuluvien maksupalveluntarjoajien erilaisesta kohtelusta niiden vakauden valvontaa koskevien säännösten erojen vuoksi”.
59 Direktiivin 2015/2366 52 perustelukappaleessa todetaan erityisesti, että jotta edistettäisiin kilpailua, jota sellaisten kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyjen, jotka eivät koskaan toimi tosiasiallisina neljän osapuolen korttijärjestelminä, kaltaiset suljetut maksujärjestelmät voivat tarjota vakiintuneen aseman saavuttaneille maksujärjestelmille, ei olisi tarkoituksenmukaista myöntää kolmansille osapuolille pääsyä näihin suljettuihin ja suojattuihin maksujärjestelmiin.
60 Tämän tuomion 57–59 kohdassa esitetyistä näkemyksistä ilmenee, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan tarkoituksena on taata, että periaatteessa kaikilla maksupalveluntarjoajilla olisi pääsy maksujärjestelmien teknisiä infrastruktuureja koskeviin palveluihin, jotta koko unionissa varmistettaisiin maksupalveluntarjoajien eri ryhmien yhdenvertainen kohtelu. Kuten näistä näkemyksistä myös ilmenee, unionin lainsäätäjän tarkoituksena on ollut taata, että jokainen maksupalveluntarjoaja voisi käyttää tällaisia palveluja samoin ehdoin tehokkaan kilpailun pysyttämiseksi maksumarkkinoilla.
61 Näistä samoista, erityisesti tämän tuomion 58 ja 59 kohdassa esitetyistä päätelmistä ilmenee kuitenkin, että vaikka direktiivin 2015/2366 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjen pääsyä koskevien vaatimusten pitäisi periaatteessa mahdollistaa se, että kaikilla maksupalveluntarjoajilla on siinä vahvistetuin edellytyksin pääsy maksujärjestelmiin, unionin lainsäätäjän tarkoituksena on myös ollut säätää maksupalveluntarjoajien erilaisesta kohtelusta, kun se on perusteltua niiden välisten erojen vuoksi.
62 Erityisesti kolmen osapuolen suljettujen maksujärjestelmien osalta tämän tuomion 59 kohdasta ilmenee, että unionin lainsäätäjä on katsonut asianmukaiseksi vapauttaa nämä pääsyä koskevista vaatimuksista edistääkseen maksujärjestelmien välistä kilpailua. Kuten erityisesti tämän tuomion 54–56 kohdasta kuitenkin erityisesti ilmenee, on niin, että kun kolmen osapuolen maksukorttijärjestely päättää avautua sisällyttämällä siihen konsernin ulkopuolisen maksupalveluntarjoajan, sen toiminta lähenee perinteisen neljän osapuolen maksukorttijärjestelyn toimintaa, joten tarve edistää sen markkinoille luomaa kilpailua ei enää oikeuta sen vapauttamista pääsyä koskevista vaatimuksista.
63 Saattaisi nimittäin olla vaikea toteuttaa direktiivin 2015/2366 ja erityisesti sen 35 artiklan 1 kohdan mukaisia tavoitteita, jotka muodostuvat yhdenvertaisten kilpailuolosuhteiden varmistamisesta maksupalveluntarjoamisessa, jos kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka hyödyntää kolmatta tahoa, joka on luonteeltaan kyseisen direktiivin 4 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettu maksupalveluntarjoaja tai jonka rooli voidaan rinnastaa tällaiseen palveluntarjoajaan, ei sovellettaisi mainitun direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä maksupalveluntarjoajien pääsyä maksujärjestelmiin koskevia vaatimuksia.
64 Näin ollen on todettava, että tällaisia vaatimuksia sovelletaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka on tehnyt asetuksen 2015/751 2 artiklan 32 alakohdassa tarkoitetun rinnakkaiskäyttösopimuksen, kun kyseessä oleva rinnakkaiskäyttökumppani on direktiivin 2015/2366 4 artiklan 11 alakohdassa tarkoitettu maksupalveluntarjoaja, silloinkin, kun mainittu kumppani ei itse tämän sopimuksen yhteydessä tarjoa mitään rinnakkaiskäyttötuotteita koskevaa maksupalvelua.
65 Vastaavasti on todettava, että kun kolmen osapuolen maksukorttijärjestely on tehnyt sopimuksen direktiivin 2015/2366 4 artiklan 38 alakohdassa tarkoitetun asiamiehen kanssa, pääsyä koskevia vaatimuksia on välttämättä sovellettava tähän järjestelyyn. Kuten tämän tuomion 45 kohdassa on tuotu esiin, on nimittäin niin, että koska asiamiehellä on kyseisen direktiivin 4 artiklan 38 alakohdassa määritelty tarkoitettavan ”luonnollista tai oikeushenkilöä, joka tarjoaa maksupalveluja maksulaitoksen puolesta”, ja vaikka asiamies ei siten välttämättä itse ole maksupalveluntarjoaja, sen rooli on rinnastettava kaikissa tapauksissa sen luonteen perusteella maksupalveluntarjoajan rooliin.
66 Tätä tulkintaa ei horjuta MasterCard Europen esittämä väite siitä, että tilanteiden, joissa kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn sovelletaan pääsyä koskevia vaatimuksia, olisi vastattava niitä, joissa tällaiseen järjestelmään sovelletaan siirtohintoja koskevia velvoitteita asetuksen 2015/751 1 artiklan 5 kohdan ja 2 artiklan 18 alakohdan perusteella; näiden säännösten soveltamisala ja pätevyys ovat tänään annettuun tuomioon American Express (C-304/16) johtaneessa asiassa esitettyjen ennakkoratkaisukysymysten kohteena.
67 Tältä osin on riittävää huomauttaa yhtäältä, että sekä asetuksen 2015/751 1 artiklan 5 kohdan että 2 artiklan 18 alakohdan, jotka koskevat erityisesti tilanteita, joissa kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyjä on pidettävä neljän osapuolen maksukorttijärjestelyinä tässä asetuksessa säädettyjen velvoitteiden soveltamiseksi, mukaan lukien siirtohintojen enimmäistasoja koskevat velvoitteet, sanamuoto eroaa monelta kannalta direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan sanamuodosta.
68 Vaikka toisaalta pitää paikkansa, että tämän tuomion 66 kohdassa mainittujen kahden vaatimusryhmän tavoitteet ovat osittain samat, koska molempien tarkoituksena on erityisesti taata kilpailijoiden yhdenvertainen kohtelu ja tehokas kilpailu maksumarkkinoilla, on silti huomattava, että sekä näiden kummankin vaatimusryhmän luonne että se lainsäädäntötoimi, johon kukin niistä kuuluu, ovat kuitenkin erilaiset.
69 Kaikkien edellä esitettyjen näkemysten perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyltä, joka on tehnyt rinnakkaiskäyttösopimuksen rinnakkaiskäyttökumppanin kanssa, ei evätä tässä säännöksessä säädettyä pois sulkemisen etua eikä siihen siten sovelleta kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja vaatimuksia siinä tapauksessa, että tämä rinnakkaiskäyttökumppani ei ole maksupalveluntarjoaja eikä tarjoa maksupalveluja tässä järjestelyssä rinnakkaiskäyttötuotteiden osalta. Sitä vastoin kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyltä, joka on hyödyntänyt asiamiestä maksupalvelujen tarjoamisessa, evätään tämän pois sulkemisen etu ja siihen sovelletaan siten mainitussa 35 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja vaatimuksia.
Toinen kysymys
70 Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2015/2366 35 artikla pätemätön, koska siinä säädetään pääsyä koskevista vaatimuksista, joita sovelletaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka on hyödyntänyt asiamiestä maksupalvelujen tarjoamista varten tai joka on tehnyt sopimuksen sellaisen rinnakkaiskäyttökumppanin kanssa, joka itse ei tarjoa maksupalveluja kyseisessä järjestelyssä rinnakkaiskäyttötuotteiden osalta.
71 Aluksi on huomattava, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan tulkinta, sellaisena kuin se esitetään tämän tuomion 69 kohdassa, ei rinnakkaiskäyttösopimusten osalta vastaa kokonaisuudessaan sitä tulkintaa, jonka perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää toisen ennakkoratkaisukysymyksen.
72 Siten ensimmäiseen ennakkoratkaisukysymykseen annetun vastauksen perusteella toiseen kysymykseen on vastattava vain siltä osin kuin sen tarkoituksena on saada ratkaisu siitä, onko direktiivin 2015/2366 35 artikla pätemätön siitä syystä, että tämän artiklan 1 kohdassa säädettyjä vaatimuksia sovelletaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka on hyödyntänyt asiamiestä maksupalvelujen tarjoamisessa.
Perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä koskeva väite
73 Perusteluvelvollisuudesta on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että vaikka SEUT 296 artiklan 2 kohdassa edellytetyistä perusteluista on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä kyseessä olevan toimen tekijän päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että unionin tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden, perusteluissa ei kuitenkaan tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja koskevia yksityiskohtia. Perusteluvelvollisuuden noudattamisen arvioimisessa on lisäksi otettava huomioon toimen sanamuodon lisäksi myös sen asiayhteys ja kaikki kyseistä asiaa koskevat oikeussäännöt (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 70 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
74 Lisäksi unionin tuomioistuin on toistuvasti todennut, että jos yleisesti sovellettavasta toimesta käy pääosin ilmi toimielimen tavoittelema päämäärä, olisi kohtuutonta vaatia, että erilaiset tekniset valinnat perustellaan erikseen (tuomio 3.3.2016, Espanja v. komissio, C‑26/15 P, ei julkaistu, EU:C:2016:132, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
75 Nyt käsiteltävässä asiassa direktiivin 2015/2366 49, 50 ja 52 perustelukappaleesta ilmenee riittävän selkeästi logiikka, joka on sen taustalla, että tämän direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä vaatimuksia sovelletaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin, jotka hyödyntävät konsernin ulkopuolista maksupalveluntarjoajaa järjestelyn toiminnassa tai kolmatta tahoa, jonka rooli voidaan rinnastaa tällaiseen palveluntarjoajaan. Kuten tämän tuomion 60 kohdasta ilmenee, näistä perustelukappaleista ilmenee, että kyseisen 35 artiklan tarkoituksena on taata, että periaatteessa kaikilla maksupalveluntarjoajilla on pääsy maksujärjestelmien teknisiä infrastruktuureja koskeviin palveluihin, jotta koko unionissa varmistetaan maksupalveluntarjoajien eri ryhmien yhdenvertainen kohtelu ja siten ylläpidetään tehokasta kilpailua maksumarkkinoilla.
76 Lisäksi näistä samoista perustelukappaleista käy ilmi, että vaikka periaatteessa pääsyä koskevilla vaatimuksilla pitäisi mahdollistaa kaikkien maksupalveluntarjoajien pääsy direktiivissä 2015/2366 vahvistetuin edellytyksin maksujärjestelmien teknisiä infrastruktuureja koskeviin palveluihin, unionin lainsäätäjän tarkoituksena on myös ollut säätää maksupalveluntarjoajien erilaisesta kohtelusta, kun se näiden välisten erojen vuoksi on perusteltua. Siten unionin lainsäätäjä on katsonut asianmukaiseksi vapauttaa suljetut kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyt näistä pääsyä koskevista vaatimuksista edistääkseen maksujärjestelmien välistä kilpailua, mutta se on sitä vastoin katsonut, että silloin, jos kolmen osapuolen maksukorttijärjestely päättää avautua sisällyttämällä siihen konsernin ulkopuolisen maksupalveluntarjoajan tai asiamiehen kaltaisen kolmannen, jonka rooli voidaan rinnastaa tällaisen tarjoajan rooliin, tämän järjestelmän toiminta lähenee perinteistä neljän osapuolen järjestelmää, joten tarve edistää mainittua kilpailua ei enää oikeuta sen vapauttamista kyseisistä pääsyä koskevista vaatimuksista.
77 Lisäksi direktiivin 2015/2366 52 perustelukappaleessa mainitaan eroja, joita on kolmen osapuolen suljettujen ja suojattujen maksukorttijärjestelyjen ja vakiintuneen aseman saavuttaneiden järjestelmien välillä; nämä erot selittävät sen, että pääsyä koskevien vaatimusten soveltaminen kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin on perusteltua vain, kun näiden järjestelyjen toiminnan seurauksena on niiden poistaminen kyseisen direktiivin 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan soveltamisalalta.
78 Tästä seuraa, että direktiivin 2015/2366 säännökset, joihin viitataan tämän tuomion 75 kohdassa, tuovat esiin sen kokonaistilanteen, jonka vuoksi unionin lainsäätäjä on päättänyt, että asiamiessopimuksia tehneisiin kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin sovelletaan kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa säädettyjä pääsyä koskevia vaatimuksia, sekä ne yleiset tavoitteet, jotka tällä päätöksellä on tarkoitus saavuttaa, ja siten mahdollistetaan se, että niille, joita mainittu päätös koskee, selviävät päätöksen syyt ja että unionin tuomioistuin voi tutkia toimenpiteen laillisuuden, tämän tuomion 73 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti.
79 Tämän tuomion 73 ja 74 kohdassa esiin tuodun oikeuskäytännön mukaisesti unionin lainsäätäjä ei ollut velvollinen esittämään direktiivissä 2015/2366 erityisesti niitä syitä, joiden vuoksi kussakin kyseessä olevassa tilanteessa kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn on sovellettava pääsyä koskevia vaatimuksia.
80 Siten ei voida katsoa, että direktiivin 2015/2366 perustelut ovat tältä osin puutteelliset tavalla, joka voi johtaa sen 35 artiklan pätemättömyyteen.
Ilmeisen arviointivirheen olemassaolo
81 Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että direktiivin 2015/2366 35 artiklan pätevyys on riitautettu pääasian oikeudenkäynnissä siitä syystä, että siihen liittyy ilmeinen arviointivirhe, koska tämän artiklan 1 kohdassa säädettyjä pääsyä koskevia vaatimuksia sovelletaan kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyihin, jotka ovat tehneet asiamiessopimuksia, sillä unionin lainsäätäjä ei voinut kohtuudella antaa tällaisen ulottuvuuden omaavaa säännöstä.
82 Unionin tuomioistuimelle nyt vireillä olevassa menettelyssä esitetyistä seikoista ei kuitenkaan ilmene, että unionin lainsäätäjä olisi tästä syystä tehnyt direktiivin 2015/2366 35 artiklaa koskevan ilmeisen arviointivirheen.
83 Erityisesti mikään unionin tuomioistuimelle esitetty seikka ei osoita sitä, että unionin lainsäätäjä olisi tehnyt virheen katsoessaan, että tällaisen järjestelmän sisällyttäminen direktiivin 2015/2366 35 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan edesauttaa tämän tuomion 57–63 kohdassa esiin tuotujen tavoitteiden saavuttamista.
Suhteellisuusperiaatteen loukkaamista koskeva väite
84 On muistutettava suhteellisuusperiaatteen edellyttävän unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan sitä, että kyseessä olevan säännöstön legitiimit tavoitteet ovat toteutettavissa unionin toimielinten toimilla ja että toimilla ei ylitetä sitä, mikä on tarpeen kyseisten tavoitteiden saavuttamiseksi (tuomio 16.6.2015, Gauweiler ym., C-62/14, EU:C:2015:400, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
85 Unionin tuomioistuin on katsonut näiden edellytysten noudattamista koskevasta tuomioistuinvalvonnasta, että unionin lainsäätäjälle on jätettävä sille myönnetyn toimivallan käyttämisessä laaja harkintavalta aloilla, joilla sen toiminnalta edellytetään sekä poliittisten että taloudellisten tai sosiaalisten valintojen tekemistä ja joilla sen on suoritettava monitahoisia arviointeja. Tarkoituksena ei siis ole selvittää, oliko tällaiseen alaan kuuluva toimenpide ainoa tai paras mahdollinen, koska kyseinen toimenpide voidaan katsoa lainvastaiseksi ainoastaan, jos se on ilmeisen soveltumaton toimivaltaisten toimielinten tavoitteleman päämäärän saavuttamiseen (tuomio 8.6.2010, Vodafone ym., C‑58/08, EU:C:2010:321, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
86 Nyt käsiteltävässä asiassa mikään unionin tuomioistuimelle esitetyistä seikoista ei osoita, ettei direktiivin 2015/2366 35 artikla soveltuisi sen legitiimien tavoitteiden toteuttamiseen, sellaisina kuin ne on esitetty tämän tuomion 57–62 kohdassa.
87 Päinvastoin on todettava, että koska – kuten tämän tuomion 63 ja 65 kohdasta ilmenee – voisi olla vaikeaa saavuttaa direktiivin 2015/2366 tavoitteet ja erityisesti sen 35 artiklan tavoitteet, jotka muodostuvat yhdenvertaisten kilpailuolosuhteiden varmistamisesta maksupalvelujen tarjoamisessa, jos kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyyn, joka hyödyntää asiamiestä, ei sovellettaisi pääsyä koskevia vaatimuksia, tällaisten tavoitteiden kannalta ei ole ilmeisen epäasianmukaista soveltaa myös tällaiseen järjestelyyn näitä vaatimuksia.
88 Edellä todetusta seuraa, että toisen kysymyksen tarkastelussa ei ole ilmennyt mitään seikkaa, joka voisi vaikuttaa direktiivin 2015/2366 35 artiklan pätevyyteen.
Oikeudenkäyntikulut
89 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Maksupalveluista sisämarkkinoilla, direktiivien 2002/65/EY, 2009/110/EY ja 2013/36/EU ja asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta sekä direktiivin 2007/64/EY kumoamisesta 25.11.2015 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2015/2366 35 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohtaa on tulkittava siten, että kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyltä, joka on tehnyt rinnakkaiskäyttösopimuksen rinnakkaiskäyttökumppanin kanssa, ei evätä tässä säännöksessä säädettyä pois sulkemisen etua eikä siihen siten sovelleta kyseisen direktiivin 35 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja vaatimuksia siinä tapauksessa, että tämä rinnakkaiskäyttökumppani ei ole maksupalveluntarjoaja eikä tarjoa maksupalveluja tässä järjestelyssä rinnakkaiskäyttötuotteiden osalta. Sitä vastoin kolmen osapuolen maksukorttijärjestelyltä, joka on hyödyntänyt asiamiestä maksupalvelujen tarjoamisessa, evätään tämä pois sulkemisen etu ja siihen sovelletaan siten mainitussa 35 artiklan 1 kohdassa vahvistettuja vaatimuksia.
2) Toisen ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelussa ei ole ilmennyt mitään seikkaa, joka voisi vaikuttaa direktiivin 2015/2366 35 artiklan pätevyyteen.
Allekirjoitukset