UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu viides jaosto)
11 päivänä lokakuuta 2023 (*)(i)
Henkilöstö – EIP:n henkilöstö – Palkkaus – Huollettavana olevasta lapsesta maksettava lisä – Koulutuslisät – Perusteettoman edun palautus – Toimen toteuttajan puuttuva toimivalta – Vanhentumisajan noudattamatta jättäminen
Asiassa T‑529/22,
QT, edustajanaan L. Levi, avocate,
kantajana,
vastaan
Euroopan investointipankki (EIP), asiamiehinään G. Faedo ja J. Pawlowicz, avustajinaan A. Glavasevic ja V. Wellens, avocats,
vastaajana,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu viides jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja J. Svenningsen sekä tuomarit C. Mac Eochaidh, J. Laitenberger, J. Martín y Pérez de Nanclares (esittelevä tuomari) ja M. Stancu,
kirjaaja: hallintovirkamies H. Eriksson,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon 20.6.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Kantaja QT vaatii SEUT 270 artiklaan ja Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 50 a artiklaan perustuvalla kanteellaan yhtäältä kumoamaan Euroopan investointipankin (EIP) 28.9.2021 tekemän päätöksen periä takaisin 61 186,61 euron suuruinen määrä, joka on maksettu aiheettomasti koulutuslisinä, huollettavana olevasta lapsesta maksettavina lisinä ja niihin liittyvinä etuina heinäkuun 2014 ja kesäkuun 2017 väliseltä ajalta (jäljempänä takaisinperintäpäätös), sekä EIP:n 20.5.2022 tekemän päätöksen, jolla hylättiin hänen hallinnollinen valituksensa (jäljempänä hallinnollisen valituksen hylkäävä päätös), ja toisaalta korvausta vahingosta, joka hänelle on aiheutunut näistä päätöksistä.
Asian tausta
2 Kantaja on työskennellyt EIP:n toimihenkilönä 16.3.2006 lähtien. Heinäkuusta 2014 kesäkuuhun 2017 hän sai muun muassa huollettavana olevasta lapsesta maksettavia lisiä ja koulutuslisiä (jäljempänä riidanalaiset lisät) pojastaan sellaisen vapaasukelluskoulutuksen perusteella, jota tämä oli kyseisenä ajanjaksona seurannut Adejessa (Espanja) Apnea Academy West Europessa.
3 Sen jälkeen, kun Euroopan petostentorjuntavirasto (OLAF) oli saanut EIP:n eräältä toimihenkilöltä tietoja mahdollisista sääntöjenvastaisuuksista koulutuslisien ja johdettujen oikeuksien myöntämisessä EIP:ssä, se aloitti marraskuussa 2017 tutkimuksen, joka koski 70:tä EIP:n toimihenkilöä, muun muassa kantajaa.
4 OLAF ilmoitti 16.4.2018 kantajalle häntä koskevan tutkimuksen aloittamisesta.
5 OLAF toimitti 7.12.2020 EIP:lle 4.12.2020 laaditun loppukertomuksensa, jossa suositeltiin, että EIP aloittaa yhtäältä kantajaa koskevan kurinpitomenettelyn ja toisaalta heinäkuun 2014 ja kesäkuun 2017 välisenä aikana myönnettyjen riidanalaisten lisien ja niistä johtuvien etuuksien takaisinperintämenettelyn.
6 Kantajalle ilmoitettiin 29.1.2021 päivätyllä kirjeellä siitä, että OLAFin kertomus, jolla sen tutkimus päätettiin, sekä OLAFin suositukset oli annettu tiedoksi EIP:lle, ja hänelle ilmoitettiin samalla myös, että EIP toteuttaa nämä kaksi menettelyä erikseen.
7 EIP selitti 21.6.2021 päivätyllä sähköpostiviestillä yksityiskohtaisesti summat, jotka sisältyivät 61 186,61 euron kokonaismäärään, jonka EIP aikoi periä takaisin, ja kehotti kantajaa esittämään huomautuksensa, minkä hän teki 17.8.2021.
8 EIP antoi 28.6.2021 kantajalle tiedoksi OLAFin loppukertomuksen ja kutsui hänet kurinpitotoimia edeltävään kuulemiseen.
9 EIP teki 28.9.2021 päivätyllä sähköpostiviestillä takaisinperintäpäätöksen, jonka perusteella laaditun maksusuunnitelman mukaan kantajan palkasta pidätetään kuukausittain 565,79 euroa vuoden 2021 syyskuusta vuoden 2030 joulukuuhun saakka.
10 EIP hylkäsi 20.5.2022 tekemällään päätöksellä kantajan 29.11.2021 tekemän hallinnollisen valituksen.
Asianosaisten vaatimukset
11 Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa takaisinperintäpäätöksen ja hallinnollisen valituksen hylkäävän päätöksen (jäljempänä yhdessä riidanalaiset päätökset)
– velvoittaa EIP:n palauttamaan kantajalta perityt summat viivästyskorkoineen, jotka vastaavat Euroopan keskuspankin (EKP) korkokantaa kahdella prosenttiyksiköllä korotettuna
– velvoittaa EIP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
12 EIP vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen perusteettomana
– velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan.
Oikeudellinen arviointi
Kumoamisvaatimusten kohde
13 Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kumoamisvaatimuksista, jotka kohdistuvat muodollisesti päätökseen, jolla hylätään oikeudenkäyntiä edeltävä vaatimus, jolla riitautetaan asianomaiselle vastainen toimi, seuraa, että tämä toimi saatetaan unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos vaatimuksilla ei sellaisinaan ole itsenäistä sisältöä (ks. vastaavasti tuomio 7.9.2022, KL v. EIP, T‑651/20, ei julkaistu, EU:C:2022:512, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
14 On kuitenkin mahdollista, että nimenomainen päätös, jolla hylätään oikeudenkäyntiä edeltävä vaatimus, ei sen sisältö huomioon ottaen ole riitautetun toimen vahvistava päätös. Näin on silloin, kun päätöksessä, jolla hylätään oikeudenkäyntiä edeltävä vaatimus, asianomaisen tilanne tutkitaan uudelleen uusien oikeudellisten seikkojen ja tosiseikkojen perusteella tai kun sillä muutetaan tai täydennetään alkuperäistä päätöstä. Näissä tapauksissa oikeudenkäyntiä edeltävän vaatimuksen hylkääminen on tuomioistuinvalvonnan piiriin kuuluva toimi, jonka tuomioistuin ottaa huomioon arvioidessaan riitautetun toimen laillisuutta tai jota se pitää asianomaiselle vastaisena toimena, joka on korvannut riitautetun toimen (ks. vastaavasti tuomio 24.4.2017, HF v. parlamentti, T‑584/16, EU:T:2017:282, 71 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
15 Käsiteltävässä asiassa kantaja väittää, että hänen hallinnollisen valituksen hylkäävään päätökseen kohdistamansa vaatimukset voidaan ottaa tutkittaviksi, koska hänelle on toimitettu uusi asiakirja eli kyseisen päätöksen liitteenä oleva asiakirja-aineistoon liitetty 26.4.2022 päivätty muistio vastauksena väitteeseen, jonka mukaan takaisinperintäpäätöksen tekijä ei ollut toimivaltainen.
16 Vaikka päätöksellä, jolla hallinnollinen valitus hylätään, ei muuteta takaisinperintäpäätöksen päätösosaa sen määrän ja yksityiskohtien osalta, päätös ei kuitenkaan ole täysin vailla itsenäistä sisältöä. Vaikka hallinnollisen valituksen hylkäävässä päätöksessä vahvistetaan takaisinperintäpäätös, se sisältää näet vastauksena tähän valitukseen lisäperusteluja, joissa esitetään täsmennyksiä ja lausutaan kantajan esittämistä väitteistä ja erityisesti väitteestä, joka koskee takaisinperintäpäätöksen tekijän toimivallan puuttumista.
17 Näissä olosuhteissa ja kun otetaan huomioon, että kantaja ei tee perusteluissaan eroa kummankaan riidanalaisen päätöksen välillä, niitä on tarkasteltava yhdessä (ks. vastaavasti määräys 18.9.2018, Dreute v. parlamentti, T‑732/17, ei julkaistu, EU:T:2018:582, 42 kohta).
Asiakysymys
Kantajan ensimmäinen vaatimus
18 Kantaja vetoaa kumoamisvaatimustensa tueksi neljään kanneperusteeseen. Ensimmäinen kanneperuste koskee takaisinperintäpäätöksen tekijän toimivallan puuttumista, toinen EIP:n henkilöstöön sovellettavien hallinnollisten säännösten (jäljempänä hallinnolliset säännökset) 16.3 artiklassa säädetyn viiden vuoden vanhentumisajan rikkomista, kolmas tämän saman säännöksen rikkomista takaisinperinnän edellytysten osalta ja neljäs hallinnollisten säännösten 2.2.3 ja 2.2.4 artiklan rikkomista sekä ilmeistä arviointivirhettä.
– Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee takaisinperintäpäätöksen tekijän toimivallan puuttumista
19 Ensimmäisessä kanneperusteessa on lähinnä kaksi osaa, joista ensimmäinen koskee sitä, että henkilökohtaisten etuuksien ja maksujen yksikön päällikköä (jäljempänä yksikönpäällikkö) ei ole edelleenvaltuutettu säännönmukaisesti takaisinperintäpäätöksen tekemiseen, ja toinen sitä, ettei mainitussa päätöksessä ole kahta allekirjoitusta.
20 EIP väittää ensinnäkin, että yksikönpäällikkö todellakin teki takaisinperintäpäätöksen edelleenvaltuutuksen nojalla, mikä vahvistettiin jälkikäteen 26.4.2022 päivätyssä asiakirja-aineistoon liitetyssä muistiossa. Toiseksi se väittää, että tämän päätöksen sisältävä sähköpostiviesti lähetettiin sen säännöissä määritellyn edelleenvaltuutuksen ulkopuolella, koska näissä säännöissä ei mainita OLAFin tutkimusten jälkeen tehtyjä takaisinperintäpäätöksiä.
21 Aluksi on todettava, että asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että EIP:n viranomainen, jolla on toimivalta tehdä aiheettomasti maksettujen summien takaisinperintää koskevia päätöksiä, on lähtökohtaisesti henkilöstöasioiden pääjohtaja. On myös kiistatonta, että riidanalaista takaisinperintäpäätöstä ei ole tehnyt henkilöstöasioiden pääjohtaja vaan yksikönpäällikkö. EIP:n mukaan yksikönpäällikkö on sitä vastoin saanut henkilöstöasioiden pääjohtajalta säännönmukaisen edelleenvaltuutuksen.
22 Ensinnäkin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimivallan siirtoa ei voida olettaa ja että vaikka toimivallan siirtäjällä on toimivalta delegoida toimivaltaansa, sen on tehtävä nimenomainen päätös toimivallan siirtämisestä ja delegointi voi koskea ainoastaan täsmällisesti määriteltyjä täytäntöönpanovaltuuksia (ks. vastaavasti tuomio 13.6.1958, Meroni v. korkea viranomainen, 9/56, EU:C:1958:7, s. 42–44, 46 ja 47 ja tuomio 26.5.2005, Tralli v. EKP, C‑301/02 P, EU:C:2005:306, 43 kohta).
23 Käsiteltävässä asiassa EIP täsmensi istunnossa, että edelleenvaltuutus, jonka nojalla yksikönpäällikkö teki takaisinperintäpäätöksen, oli kirjoittamaton edelleenvaltuutus. Edelleenvaltuutus ilmenee kuitenkin henkilöstöasioiden pääjohtajan kantajalle 29.1.2021 lähettämästä kirjeestä, jossa tälle ilmoitettiin aikomuksesta periä varat takaisin, sekä takaisinperintäpäätöksessä nimenomaisesti mainitusta kyseisen pääjohtajan hyväksynnästä.
24 On kuitenkin todettava, että asiakirja-aineistoon sisältyvät seikat eivät tue sitä, että kyseessä olisi tällainen edelleenvaltuutus.
25 Henkilöstöasioiden pääjohtajan 29.1.2021 päivätyn kirjeen sisällöstä ei nimittäin käy ilmi, että hän olisi päättänyt antaa riidanalaisten lisien takaisinperimisen tosiasiallisen täytäntöönpanon tehtäväksi alaisuudessaan oleville yksiköille, joihin henkilökohtaisten oikeuksien ja maksujen yksikkö kuuluu. Tässä kirjeessä ainoastaan ilmoitetaan kantajalle OLAFin häntä koskevan tutkimuksen perusteella antamista suosituksista sekä EIP:n aikomuksesta ryhtyä jatkotoimiin mahdollisimman nopeasti ja panna nämä suositukset täytäntöön erikseen.
26 Lisäksi sen, että takaisinperintäpäätöksessä mainitaan henkilöstöasioiden pääjohtajan tätä päätöstä koskeva hyväksyntä, ei voida katsoa vastaavan edellä 22 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettua nimenomaista päätöstä, jonka kyseinen pääjohtaja on tehnyt ja jolla toimivalta toteuttaa OLAFin suosittelema takaisinperintämenettely siirretään yksikönpäällikölle. Kyseinen pääjohtaja ei myöskään ole niiden vastaanottajien joukossa, joille sähköpostiviesti, jolla perintäpäätös tehtiin, lähetettiin tiedoksi.
27 Asiakirja-aineistoon liitetyn, 26.4.2022 päivätyn muistion, jossa henkilöstöasioiden pääjohtaja vahvisti edelleenvaltuuttaneensa yksikönpäällikön tekemään takaisinperintäpäätöksen, osalta EIP on itse myöntänyt kirjelmissään ja istunnossa, ettei kyseessä voinut olla sääntöjenmukainen edelleenvaltuutus, koska se oli laadittu mainitun päätöksen tekemisen jälkeen.
28 Koska edelleenvaltuutusta ei ole näytetty toteen, on katsottava, että takaisinperintäpäätöksen teki viranomainen, jolla ei ollut siihen toimivaltaa.
29 Toiseksi on todettava, että oikeuskäytännöstä tosin ilmenee, että päätös, jonka on tehnyt viranomainen, jolla ei ollut toimivaltaa sille annetun toimivallan jakoa koskevien sääntöjen noudattamatta jättämisen vuoksi, voidaan kumota vain, jos kyseisten sääntöjen noudattamatta jättäminen loukkaa jotakin Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavissa henkilöstösäännöissä tai henkilöstöhallintoa koskevaan hyvään hallintotapaan liittyvissä säännöissä virkamiehille annetuista takeista (tuomio 30.5.1973, Drescig v. komissio, 49/72, EU:C:1973:58, 13 kohta; tuomio 7.2.2007, Caló v. komissio, T‑118/04 ja T‑134/04, EU:T:2007:37, 68 kohta ja tuomio 17.11.2017, Teeäär v. EKP, T‑555/16, ei julkaistu, EU:T:2017:817, 52 kohta).
30 On kuitenkin myös muistutettava, että henkilöstöhallintoa koskevaan hyvään hallintotapaan liittyvät säännöt edellyttävät muun muassa, että toimivallan jako toimielinten sisällä määritellään ja julkaistaan selvästi. Sama velvollisuus koskee EIP:n elimiä, jotka eivät ole tilanteessa, joka poikkeaisi siitä tilanteesta, jossa unionin muiden elinten ja toimielinten johtoelimet ovat suhteissaan työntekijöihinsä (ks. vastaavasti tuomio 17.11.2017, Teeäär v. EKP, T‑555/16 P, ei julkaistu, EU:T:2017:817, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
31 Kuten edellä 22–28 kohdasta ilmenee, takaisinperintäpäätöksen tekijän väitettyä toimivaltaa ei ollut määritelty selvästi eikä julkaistu.
32 Tästä seuraa, että takaisinperintäpäätökseen liittyy toimivallan puuttumista koskeva virhe, jolla loukataan henkilöstöhallintoa koskevaan hyvään hallintotapaan liittyviä sääntöjä, ja että kyseinen päätös on kumottava kokonaisuudessaan. Näin ollen päätöksessä, jolla kantajan hallinnollinen valitus hylättiin, on myös oikeudellinen virhe siltä osin kuin siinä todetaan, että yksikönpäällikkö oli toimivaltainen tekemään takaisinperintäpäätöksen.
33 Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen ensimmäinen osa on hyväksyttävä, eikä kahta allekirjoitusta koskevaa toista osaa ole tarpeen tutkia.
34 Unionin yleinen tuomioistuin katsoo kuitenkin, että moitteettoman lainkäytön takaamiseksi on tarkoituksenmukaista tutkia myös toinen kanneperuste.
– Toinen kanneperuste, joka koskee viiden vuoden vanhentumisajan rikkomista
35 Kantaja väittää lähinnä, että EIP on rikkonut hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa säädettyä viiden vuoden vanhentumisaikaa periessään takaisin hänelle heinäkuun 2014 ja kesäkuun 2017 välisenä aikana maksetut riidanalaiset lisät. Edellä mainitun viiden vuoden vanhentumisajan vuoksi takaisinperintä ei nimittäin voinut koskea määriä, jotka oli maksettu ennen 28.9.2016 eli yli viisi vuotta ennen takaisinperintäpäätöksen tekemistä.
36 EIP väittää sitä vastoin, että se, että OLAF aloitti tutkimuksen, johti väistämättä riidanalaisten korvausten takaisinperintään sovellettavan vanhentumisajan katkeamiseen siitä päivästä lähtien, jona kantajalle ilmoitettiin häntä koskevan tutkimuksen aloittamisesta 16.4.2018, siihen asti, kunnes OLAFin 4.12.2020 päivätty loppukertomus annettiin hänelle tiedoksi 7.12.2020.
37 Aluksi on muistutettava, että hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa säädetään vastaavasti kuin Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 85 artiklassa, seuraavaa:
”16.3 Aiheettomasti maksettujen määrien takaisinperintä
Henkilöstön jäsenelle tai hänen oikeudenomistajilleen näiden [hallinnollisten säännösten] nojalla aiheettomasti maksetut määrät peritään takaisin, jos edunsaaja oli tietoinen suorituksen aiheettomuudesta tai jos suorituksen aiheettomuus oli niin ilmeinen, että hänen täytyi tietää siitä.
Takaisinperintä voidaan jakaa usealle kuukaudelle. Se ei saa ylittää kuukaudessa yhtä viidesosaa henkilöstön jäsenen peruspalkasta.
Takaisinperintä on toteutettava viiden vuoden kuluessa siitä päivästä, jona määrä on maksettu aiheettomasti, jollei [EIP] pysty osoittamaan, että tuensaaja on tahallisesti johtanut hallintoa harhaan saadakseen kyseisen määrän. Tässä tapauksessa perintäpyyntöä ei voida todeta pätemättömäksi, vaikka viiden vuoden määräaika on kulunut umpeen.”
38 Käsiteltävässä asiassa on täsmennettävä, että EIP ei väitä, että kyseinen asia kuuluisi hallinnollisten säännösten 16.3 artiklan 3 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitetun vanhentumisajan soveltamista koskevan poikkeuksen soveltamisalaan. Toisaalta EIP muistuttaa kirjelmissään, että kysymys siitä, onko kantaja tahallisesti johtanut sitä harhaan saadakseen riidanalaiset lisät, on ratkaistava mahdollisessa kurinpitomenettelyssä, joka toteutetaan erillään takaisinperintämenettelystä. Istunnossa se ilmoitti unionin yleiselle tuomioistuimelle aloittaneensa tällaisen menettelyn, joka oli tuolloin vielä vireillä.
39 Sitä vastoin EIP katsoo, että käsiteltävässä asiassa sovellettava viiden vuoden vanhentumisaika on katkennut OLAFin tutkimuksen vuoksi. Sen mukaan tällainen katkeaminen voidaan johtaa Euroopan petostentorjuntaviraston (OLAF) tutkimuksista sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 1073/1999 ja neuvoston asetuksen (Euratom) N:o 1074/1999 kumoamisesta 11.9.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) N:o 883/2013 (EUVL 2013, L 248, s. 1) säännöksistä ja erityisesti sen 5 artiklan 3 kohdasta. Se väittää, että kyseisen säännöksen nojalla on niin, että kun OLAF suorittaa sisäistä tutkimusta, asianomaiset elimet ja laitokset eivät saa aloittaa samoja tosiseikkoja koskevaa rinnakkaista tutkimusta Lisäksi se väittää, että OLAF ohjeisti 14.6.2018 päivätyllä sähköpostiviestillä sen nimenomaan pidättäytymään rinnakkaisten tutkimusten suorittamisesta niin kauan kuin mainittu tutkimus ei ollut päättynyt. Se väittää siten, ettei sillä ollut mitään mahdollisuutta toimia, joten vanhentumisaika ei ole voinut kulua sen osalta.
40 EIP väittää myös, että viiden vuoden vanhentumisajan katkeaminen OLAFin tutkimuksen aloittamisen vuoksi on välttämätöntä SEU 13 artiklasta johtuvan hyvän hallinnon periaatteen ja vilpittömän yhteistyön periaatteen nojalla. Sen mukaan päinvastainen ratkaisu johtaisi siihen, että siltä evättäisiin kaikki mahdollisuudet periä takaisin toimihenkilöilleen aiheettomasti maksetut määrät aina, kun kyseiset määrät ovat OLAFin pitkän ja monitahoisen tutkimuksen kohteena.
41 Lopuksi EIP katsoo, että periaate viiden vuoden vanhentumisajan katkeamisesta OLAFin tutkimuksen vuoksi on hyväksytty oikeuskäytännössä unionin yleiseen talousarvioon sovellettavista varainhoitosäännöistä, asetusten (EU) N:o 1296/2013, (EU) N:o 1301/2013, (EU) N:o 1303/2013, (EU) N:o 1304/2013, (EU) N:o 1309/2013, (EU) N:o 1316/2013, (EU) N:o 223/2014, (EU) N:o 283/2014 ja päätöksen N:o 541/2014/EU muuttamisesta sekä asetuksen (EU, Euratom) N:o 966/2012 kumoamisesta 18.7.2018 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) 2018/1046 (EUVL 2018, L 193, s. 1, jäljempänä varainhoitoasetus) säännösten perusteella. Sen mukaan sillä, onko se ottanut käyttöön positiivisen oikeusnormin, jossa säädetään tällaisesta katkeamisesta, ei ole merkitystä.
42 Tältä osin on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan vanhentumisajan tehtävänä on taata oikeusvarmuus ja että tämä perustavanlaatuinen vaatimus estää sen, että hallinto voisi viivyttää loputtomasti toimivaltansa käyttöä (tuomio 9.6.2021, DI v. EKP, T‑514/19, EU:T:2021:332, 58 kohta).
43 Jotta vanhentumisaika täyttää oikeusvarmuuden takaamista koskevan tehtävänsä, se on vahvistettava etukäteen, ja vanhentumisajan keston ja sen soveltamista koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen vahvistaminen kuuluu unionin lainsäätäjän toimivaltaan (tuomio 15.7.1970, ACF Chemiefarma v. komissio, 41/69, EU:C:1970:71, 19 ja 20 kohta; ks. myös tuomio 17.3.2021, EJ v. EIP, T‑585/19, ei julkaistu, EU:T:2021:142, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Koska vanhentumisella estetään se, että ajan kuluessa vakiintuneet tilanteet voitaisiin loputtomasti asettaa kyseenalaisiksi, sillä pyritään nimittäin vahvistamaan oikeusvarmuutta, mutta sillä voidaan myös vakiinnuttaa tilanteita, jotka ainakin alun perin ovat olleet lainvastaisia. Se, miten siihen turvaudutaan, perustuu näin ollen oikeusvarmuuden vaatimusten ja laillisuutta koskevien vaatimusten sovitteluun niiden historiallisten ja yhteiskunnallisten seikkojen mukaan, jotka vallitsevat yhteiskunnassa tiettynä aikakautena. Vanhentuminen on tästä syystä yksistään lainsäätäjän valittavissa, ja kun lainsäätäjä on vahvistanut vanhentumisajan, tuomioistuin ei voi tietyssä asiassa korvata sitä uudella määräajalla (ks. analogisesti tuomio 23.3.2022, ON v. komissio, T‑730/20, ei julkaistu, EU:C:2022:155, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
44 Käsiteltävässä asiassa hallinnollisten säännösten 16.3 artiklan selvästä sanamuodosta ilmenee, että EIP:n on perittävä takaisin toimihenkilölleen aiheettomasti maksetut määrät viiden vuoden kuluessa niiden maksamisesta, ellei se osoita, että kyseessä olevan toimihenkilön tarkoituksena oli johtaa sitä harhaan tämän maksun saamiseksi.
45 Hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa ei sitä vastoin ole mitään viittausta takaisinperintään sovellettavan vanhentumisajan katkeamiseen tai keskeytymiseen siinä tapauksessa, että OLAF aloittaa takaisinperinnän taustalla olevia tosiseikkoja koskevan tutkimuksen.
46 Näin ollen oikeusvarmuus on esteenä sille, että EIP voisi vedota siihen, että OLAF aloitti toimihenkilöä koskevan tutkimuksen, väittääkseen, että vanhentumisaika on katkennut tai keskeytynyt.
47 Asetuksen N:o 883/2013 5 artiklan 3 kohdassa säädetään, että ”sinä aikana kun [OLAF] suorittaa sisäistä tutkimusta, toimielimet, elimet ja laitokset eivät saa aloittaa samoja tosiseikkoja koskevaa rinnakkaista tutkimusta, ellei [OLAFin] kanssa toisin sovita”.
48 On kuitenkin korostettava, että aiheettomasti maksettujen summien takaisinperimistä koskevan päätöksen tekemistä ei voida rinnastaa tutkimukseen.
49 EIP:n väitteestä, joka koskee hyvän hallinnon ja vilpittömän yhteistyön periaatteita ja erityisesti OLAFin 14.6.2018 päivätyssä sähköpostiviestissä EIP:lle väitetysti antamaa ohjeistusta, on todettava, ettei kyseisen sähköpostiviestin sisällön perusteella voida päätellä, että OLAF olisi nimenomaisesti ohjeistanut EIP:tä olemaan perimättä riidanalaisia avustuksia takaisin. Lisäksi EIP totesi istunnossa vastauksena unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen, ettei se ole ollut yhteydessä OLAFiin tältä osin.
50 Näissä olosuhteissa mikään ei estänyt EIP:tä perimästä takaisin summia, jotka se katsoi maksaneensa aiheettomasti kantajalle ennen tätä koskevan OLAFin tutkimuksen päättymistä.
51 Toisin kuin EIP väittää, siitä, ettei OLAFin tutkimuksilla ole katkaisevaa tai lykkäävää vaikutusta hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa säädettyyn vanhentumisaikaan, ei siten seuraa, että EIP:llä ei olisi mitään mahdollisuutta periä aiheettomasti maksettuja määriä takaisin, jos OLAF suorittaa tällaisten maksujen sääntöjenmukaisuutta koskevan pitkän ja monitahoisen tutkimuksen, eikä se ole ristiriidassa unionin taloudellisten etujen suojaamista koskevan vaatimuksen kanssa.
52 EIP:n tehtävänä oli joka tapauksessa antaa sääntelytoimintansa yhteydessä sääntö, jossa säädetään tällaisesta katkeamisesta tai keskeytymisestä.
53 Edellä esitetystä seuraa, että EIP:n väite, jonka mukaan vilpittömän yhteistyön ja hyvän hallinnon periaatteet oikeuttivat sen perimään riidanalaiset lisät takaisin hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa säädetyn viiden vuoden määräajan jälkeen, ei voi menestyä oikeusvarmuuden periaatetta loukkaamatta.
54 Näin ollen EIP:llä ei ollut takaisinperintäpäätöksen tekemispäivänä lähtökohtaisesti enää oikeutta periä takaisin summia, jotka kantajalle oli maksettu riidanalaisina lisinä 28.9.2016 saakka. EIP:n muut perustelut eivät voi kyseenalaistaa tätä päätelmää.
55 On nimittäin hylättävä EIP:n väite, jonka mukaan kantaja oli ennen viiden vuoden vanhentumisajan päättymistä tietoinen siitä, että hallinto oli kyseenalaistanut hänen oikeutensa saada riidanalaisia lisiä, koska hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa ei säädetä vanhentumisajan katkeamisesta tai keskeytymisestä tällaisessa tilanteessa. Mainitusta säännöksestä ilmenee lisäksi yksiselitteisesti, että aiheettomasti maksettujen määrien takaisinperinnälle asetettu viiden vuoden määräaika alkaa kulua niiden maksamisesta eikä päivästä, jona niiden saaja on saanut tiedon niiden sääntöjenvastaisuudesta.
56 Sama pätee EIP:n tekemään rinnastukseen varainhoitoasetuksen säännösten kanssa. EIP viittaa tässä väitteessään 19.7.2016 annettuun tuomioon HG v. komissio (F‑149/15, EU:F:2016:155), jossa sen mukaan on hyväksytty periaate viiden vuoden vanhentumisajan katkeamisesta OLAFin tutkimuksen vuoksi, eikä unionin yleinen tuomioistuin sen mukaan ole suoraan kyseenalaistanut sitä 15.12.2021 antamassaan tuomiossa HG v. komissio (T‑693/16 P RENV-RX, EU:T:2021:895). On kuitenkin todettava, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että henkilöstösääntöjen 85 artiklassa säädettyä vanhentumisaikaa ei voitu soveltaa tuossa asiassa. Kyseinen oikeusriita ei nimittäin perustunut siihen, että kyseessä olevalle virkamiehelle olisi maksettu aiheettomia määriä, vaan siihen taloudelliseen vahinkoon, jota hän oli toiminnallaan aiheuttanut hallinnolle. Mainitusta tuomiosta ilmenee lisäksi yksiselitteisesti, että unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että unionilla kolmansilta oleviin saataviin varainhoitoasetuksen nojalla sovellettavaa viiden vuoden vanhentumisaikaa, joka alkaa kulua tällaisen saatavan toteamisesta ja jonka kaikki sen perintään tähtäävät toimet katkaisevat, ei voitu soveltaa suoraan eikä edes kohtuullisen käsittelyajan mittarina. Tämä toteamus perustuu siihen, että näissä säännöksissä säädetty vanhentumisaika voi koskea vain saamisen vahvistamisen jälkeistä vaihetta eikä edeltävää vaihetta, kuten ajanjaksoa, jonka aikana saamisen taustalla olevat tosiseikat ovat aiheutuneet (ks. vastaavasti tuomio 15.12.2021, HG v. komissio, T‑693/16 P RENV-RX, EU:T:2021:895, 129 ja 130 kohta).
57 Näin ollen on todettava, että riidanalaiset päätökset on tehty hallinnollisten säännösten 16.3 artiklassa säädetyn viiden vuoden vanhentumisaikaa rikkoen kantajalle 28.9.2016 saakka maksettujen määrien osalta.
58 Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että myös toinen kanneperuste on hyväksyttävä. Riidanalaiset päätökset on näin ollen kumottava.
Kantajan toinen vaatimus
59 Toisessa vaatimuksessaan kantaja vaatii riidanalaisten päätösten nojalla takaisinperittyjen määrien palauttamista viivästyskorkoineen, jotka on vahvistettu EKP:n korkokannan mukaan, korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä. Kantaja täsmensi istunnossa, että hänen vaatimuksellaan pyritään siihen, että unionin yleinen tuomioistuin käyttäisi henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa annettua täyttä harkintavaltaa.
60 EIP väittää, ettei ole tarpeen, että unionin yleinen tuomioistuin käyttäisi täyttä harkintavaltaansa, koska riidanalaisten päätösten kumoamisen edellyttämät toimenpiteet johtaisivat kyseisten päätösten nojalla perittyjen summien takaisinmaksuun.
61 Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin ei voi käyttää sille henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa annettua toimivaltaa ilman, että EIP:lle SEUT 266 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla kuuluva velvollisuus toteuttaa tämän tuomion täytäntöön panemiseksi tarvittavat toimenpiteet menettäisi tehokkaan vaikutuksensa. Riidanalaisten päätösten kumoamisen seurauksena EIP:n on nimittäin tehtävä uusi päätös, joka voidaan toteuttaa eri muodoissa, mihin unionin yleinen tuomioistuin ei voi vaikuttaa lausuessaan kantajan toisesta vaatimuksesta.
62 Näin ollen kantajan vahingonkorvausvaatimus on hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
63 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.
64 Koska EIP on hävinnyt pääosan vaatimuksistaan, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut kantajan vaatimusten mukaisesti.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu viides jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Euroopan investointipankin (EIP) 28.9.2021 tekemä päätös periä takaisin 61 186,61 euron suuruinen määrä, joka on maksettu QT:lle aiheettomasti koulutuslisinä, huollettavana olevasta lapsesta maksettavina lisinä ja niihin liittyvinä etuina heinäkuun 2014 ja kesäkuun 2017 väliseltä ajalta sekä EIP:n 20.5.2022 tekemä päätös, jolla hylättiin hänen hallinnollinen valituksensa, kumotaan.
2) Vahingonkorvausvaatimus hylätään.
3) EIP velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Svenningsen | Mac Eochaidh | Laitenberger |
Martín y Pérez de Nanclares | | Stancu |
Julistettiin Luxemburgissa 11 päivänä lokakuuta 2023.
Allekirjoitukset
i Tämän tuomion 58 kohtaan on tehty kielellisiä muutoksia sen ensimmäisen julkaisemisen jälkeen.