JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MANUEL CAMPOS SÁNCHEZ‑BORDONA
29 päivänä syyskuuta 2022 (1)
Asia C‑555/21
UniCredit Bank Austria AG
vastaan
Verein für Konsumenteninformation
(Ennakkoratkaisupyyntö – Oberster Gerichtshof (ylin tuomioistuin, Itävalta))
Ennakkoratkaisupyyntö – Kuluttajansuoja – Kuluttajille tarkoitetut kiinteää asunto‑omaisuutta koskevat luottosopimukset – Luoton ennenaikainen takaisinmaksu – Luoton kokonaiskustannuksista tehtävä vähennys – Kustannusten suhteellinen vähentäminen – Sopimuksen voimassaoloajasta riippumattomien kustannusten vähentäminen – Kolmansille osapuolille maksetut kustannukset
1. Kuluttajan oikeus luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuun (ja oikeus vähennykseen koroista ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana) on vahvistettu unionin oikeudessa jo vuosia sitten.(2)
2. Tämä vahvistaminen koskee kulutusluottosopimuksia yleensä (direktiivi 2008/48/EY)(3) ja erityisesti kuluttajille tarkoitettuja asunto‑omaisuutta koskevia luottosopimuksia (direktiivi 2014/17/EU).(4)
3. Unionin tuomioistuin on lausunut kulutusluoton ennenaikaisen takaisinmaksun oikeudellisista seurauksista tuomiossa 11.9.2019,(5) joka annettiin direktiivin 2008/48 16 artiklan 1 kohdan tulkintaa koskeneen ennakkoratkaisupyynnön johdosta.(6)
4. Käsiteltävässä asiassa pyydetään tulkitsemaan direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohtaa sellaisen ennalta laaditun ehdon (vakioehdon) yhteydessä, jonka pankki sisällyttää kuluttajien kanssa tekemiinsä kiinnitysluottosopimuksiin. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa erityisesti tietää, onko sen noudatettava tuomiossa Lexitor annettuja tulkintaohjeita.
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Euroopan unionin oikeus
1. Direktiivi 2008/48
5. Direktiivin 2008/48 3 artiklan g alakohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
g) ’kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla’ kaikkia kustannuksia, mukaan luettuina korko, palkkiot, verot ja muunlaiset maksut, jotka kuluttajan on maksettava luottosopimuksen yhteydessä ja jotka ovat luotonantajan tiedossa, notaarikuluja lukuun ottamatta; näihin kustannuksiin kuuluvat myös luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin”.
6. Kyseisen direktiivin 16 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Kuluttajalla on milloin tahansa oikeus täyttää luottosopimuksen mukaiset velvollisuutensa kokonaan tai osittain. Tällöin kuluttajalla on oltava oikeus kohtuulliseen vähennykseen luoton kokonaiskustannuksista, ja tämä vähennys koostuu koroista ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana.”
2. Direktiivi 2014/17
7. Käsiteltävän asian kannalta merkityksellisiä ovat erityisesti direktiivin 2014/17 johdanto‑osan 19, 50 ja 66 perustelukappale.
8. Kyseisen direktiivin 4 artiklan mukaan tässä direktiivissä tarkoitetaan
”– –
13) ’kuluttajalle aiheutuvilla luoton kokonaiskustannuksilla’ direktiivin 2008/48/EY 3 artiklan g alakohdassa määriteltyjä kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia, omaisuuden arviointikustannukset mukaan lukien, jos luoton saaminen edellyttää tällaista arviointia, pois lukien kuitenkin kiinteän omaisuuden omistusoikeuden siirrosta maksettavat rekisteröintimaksut. Näihin kustannuksiin eivät kuulu mahdolliset maksut, jotka kuluttajan on suoritettava, jos hän ei täytä luottosopimuksen mukaisia velvoitteita;
– –
15) ’todellisella vuosikorolla’ kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia ilmaistuna luoton kokonaismäärälle laskettuna vuosikorkona, johon soveltuvissa tapauksissa sisältyy 17 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut kustannukset ja joka on luotonantajan ja kuluttajan sopimien tulevien tai nykyisten sitoumusten (luoton nostojen, takaisinmaksujen ja luotosta perittävien maksujen) nykyarvon vastine vuositasolla;
– –”
9. Kyseisen direktiivin 25 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kuluttajalla on oikeus täyttää luottosopimuksen mukaiset velvoitteensa kokonaan tai osittain ennen kyseisen sopimuksen voimassaolon päättymistä. Tällöin kuluttajalla on oltava oikeus vähennykseen kuluttajalle aiheutuvista luoton kokonaiskustannuksista, ja tämän vähennyksen on koostuttava korosta ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana.
2. Jäsenvaltiot voivat asettaa 1 kohdassa tarkoitetun oikeuden käytölle tiettyjä edellytyksiä. Edellytyksiin voivat kuulua kyseisen oikeuden käytölle asetetut aikarajat, erilainen käsittely lainakorkotyypin tai sen ajankohdan mukaan, jolloin kuluttaja käyttää kyseistä oikeutta, sekä niitä olosuhteita koskevat rajoitukset, joissa kyseistä oikeutta voidaan käyttää.
3. Jäsenvaltiot voivat säätää, että luotonantajalla on oikeus saada oikeudenmukainen ja objektiivisesti perusteltu korvaus mahdollisista kustannuksista, jotka liittyvät suoraan ennenaikaiseen takaisinmaksuun, mutta ne eivät saa määrätä kuluttajalle tästä seuraamuksia. Korvaus ei saa tältä osin ylittää luotonantajalle aiheutuvaa taloudellista tappiota. Edellä mainittujen ehtojen puitteissa jäsenvaltiot voivat säätää, että korvaus ei saa ylittää tiettyä tasoa tai että korvaus sallitaan vain tiettynä ajanjaksona.
– –
5. Jos ennenaikainen takaisinmaksu tapahtuu ajanjaksona, jonka osalta on sovittu kiinteästä lainakorosta, jäsenvaltiot voivat säätää 1 kohdassa tarkoitetun oikeuden käytön edellytykseksi, että kuluttajalla on oikeutettu syy sen käyttöön.”
B Kansallinen oikeus
10. Kiinnitys‑ ja kiinteistöluottolain (Hypothekar‑ und Immobilienkreditgesetz, jäljempänä HIKrG),(7) sellaisena kuin se oli voimassa 31.12.2020 asti, 20 §:ssä, jonka otsikko on ”Ennenaikainen takaisinmaksu”, säädettiin seuraavaa:
”1. Luotonottaja voi koska tahansa käyttää oikeutta maksaa luoton määrä osittain tai kokonaan takaisin ennen sopimuksen mukaisen määräajan päättymistä. Luoton koko määrän ja korkojen ennenaikaista takaisinmaksua pidetään luottosopimuksen irtisanomisena. Luoton ennenaikaisen takaisinmaksun myötä luotonottajan maksettavaksi tulevat korot laskevat saatavien pienenemistä ja mahdollisesti sopimuksen voimassaoloajan lyhenemistä vastaavalla tavalla; voimassaoloajasta riippuvista kustannuksista tehdään suhteellinen vähennys.”
II Tosiseikat, menettely ja ennakkoratkaisukysymykset
11. UniCredit Bank Austria AG (jäljempänä UniCredit) käyttää kuluttajille tarkoitetuissa kiinnitysluottosopimuksissa sopimusmallia, jossa määrätään oikeudesta luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuun sekä vähennykseen koroista ja sopimuksen voimassaoloajasta riippuvista kustannuksista.
12. Sopimuksiin sisältyy seuraava vakioehto: ”Täsmennettäköön, että voimassaoloajasta riippumattomia käsittelykuluja ei palauteta edes osittain.”
13. Verein für Konsumenteninformation (jäljempänä VKI) on kuluttajansuojajärjestö, joka nosti UniCreditiä vastaan Handelsgericht Wienissä (Wienin kauppatuomioistuin, Itävalta) kanteen, jossa se vaati tämän sopimusehdon käyttämisen kieltämistä.
14. Ensimmäisen asteen tuomioistuin hylkäsi kanteen. Oberlandesgericht Wien (Wienissä toimiva osavaltioiden ylioikeus, Itävalta) sitä vastoin hyväksyi VKI:n tekemän Revision‑valituksen ja ensimmäisessä asteessa esitetyt vaatimukset.
15. Oberster Gerichtshofin (ylin tuomioistuin, Itävalta) on ratkaistava UniCreditin tekemä Revision‑valitus, jossa vaaditaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion pysyttämistä. Ennen valituksen ratkaisemista se on päättänyt esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko – – direktiivin 2014/17/EU 25 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jossa säädetään, että luotonottajan käyttäessä oikeutta maksaa luoton määrä osittain tai kokonaan takaisin ennen sopimuksen mukaisen määräajanpäättymistä luotonottajan maksettavaksi tulevista koroista ja voimassaoloajasta riippuvista kustannuksista tehdään suhteellinen vähennys, kun taas voimassaoloajasta riippumattomista kustannuksista ei ole annettu vastaavanlaista lainsäädäntöä?”
III Asian käsittely unionin tuomioistuimessa
16. Ennakkoratkaisupyyntö kirjattiin saapuneeksi unionin tuomioistuimeen 9.9.2021.
17. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet VKI, UniCredit, Italian hallitus ja Euroopan komissio.
18. VKI, UniCredit, Saksan ja Italian hallitukset ja komissio osallistuivat istuntoon, joka pidettiin 7.7.2022.
IV Asian tarkastelu
A Alustavia huomautuksia
19. Ensimmäinen kulutusluottoja koskenut direktiivi annettiin vuonna 1987. Sen soveltamisalaan eivät kuuluneet luotot, joiden käyttötarkoituksena oli omistusoikeuden hankkiminen tai säilyttäminen kiinteään omaisuuteen taikka valmiiseen tai rakennettavaan rakennukseen tai rakennuksen peruskorjaus tai kunnostaminen. Vain joitakin sen säännöksiä sovellettiin sopimuksiin, joiden vakuutena oli kiinnitys kiinteään omaisuuteen ja joita ei poikkeuksellisesti ollut jätetty kyseisen direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle.
20. Lähes 30 vuotta myöhemmin annetulla direktiivillä 2014/17 otettiin käyttöön (osittain) yhteinen sääntelykehys kulutusluottosopimuksille, joiden vakuutena on kiinnitys kiinteään omaisuuteen tai muu vastaava vakuus, joka kohdistuu kiinteään asunto‑omaisuuteen.
21. Viimeksi mainittujen sopimusten erillistä sääntelyä selitetään yleensä viittaamalla kulutusluottomarkkinoiden ja asuntojen hankintaan ja kunnostukseen myönnettävien luottojen markkinoiden välisiin eroihin. Lisäksi korostetaan kussakin luottolajissa käytettävien luotonantotekniikoiden ja tavanomaisten vakuuksien erilaisuutta.
22. Näistä eroista huolimatta direktiivissä 2014/17 on useita säännöksiä, jotka unionin lainsäätäjä on laatinut direktiivin 2008/48 pohjalta. Paikoitellen se on lisännyt ensin mainittuun pelkän viittauksen jälkimmäisen säännöksiin tai tehnyt näihin joitakin tarkennuksia ja selvennyksiä.(8)
23. Kummankin direktiivin yhteisenä piirteenä on kuluttajan oikeus luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuun, josta säädettiin jo direktiivissä 87/102. Kaikissa kolmessa säädöksessä tähän oikeuteen yhdistetään kuluttajan oikeus luoton kokonaiskustannuksista tehtävään vähennykseen, jonka on
– oltava kohtuullinen (direktiivin 87/102 8 artikla)
– koostuttava ”koroista ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana” (direktiivin 2008/48 16 artiklan 1 kohta)
– koostuttava ”korosta ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana” (direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohta).
24. Unionin tuomioistuin on aiemmin ottanut kantaa kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsitteeseen kulutusluottojen alalla.(9) Tuomiossa Lexitor se tulkitsi, kuten edellä jo totesin, vähennystä, joka direktiivin 2008/48 16 artiklan 1 kohdassa myönnetään näistä kustannuksista luottosopimuksen mukaisten velvollisuuksien ennenaikaisen täyttämisen seurauksena.
25. Kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vastaaminen edellyttää ennen muuta direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa käytettyjen käsitteiden ”luoton kokonaiskustannukset”(10) ja ”vähennys kokonaiskustannuksista”(11) tarkastelua.
26. Ennen sitä on syytä esittää pari huomautusta direktiivin 2008/48 vaikutuksesta käsiteltävässä asiassa:
– Ensinnäkin direktiivin 2008/48 tulkinnalla on (tai voi olla) direktiivin 2014/17 tulkinnan kannalta tärkeä merkitys erityisesti niissä kohdin, joissa ensin mainitun sanamuoto toistetaan jälkimmäisessä.(12) Tämä on kuitenkin vain yksi niistä seikoista, jotka on sovitettava yhteen tavanomaisten tulkintaperusteiden kanssa, kun niitä sovelletaan kulutusluottoon liittyviin käsitteisiin ja säännöksiin.(13)
– Toiseksi käsiteltävässä asiassa erimielisyydet saivat alkunsa UniCreditin käyttämästä sopimusehdosta, ja riita koskee kolmansille osapuolille suoritettavia maksuja.(14) Sitä vastoin asiassa Lexitor oli kyse ainoastaan luotonantajalle maksettavista kustannuksista, eikä siinä edes viitattu muuntyyppisiin kustannuksiin.(15) Näin ollen on perusteltua katsoa, että käsiteltävässä ennakkoratkaisuasiassa kyseisellä tuomiolla on melko vähäinen painoarvo.
B Direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitetut luoton kokonaiskustannukset
27. Koska ennenaikaista takaisinmaksua koskevan oikeuden käyttäminen tarkoittaa, että kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia vastaavasti vähennetään, on määritettävä, mitkä kaikki kustannusten osat viimeksi mainittuun käsitteeseen sisältyvät (korkojen lisäksi).
1. Sanamuodon mukainen tulkinta
28. Kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsite määritellään direktiivin 2014/17 4 artiklan 13 alakohdassa viittauksella direktiiviin 2008/48 ja tekemällä joitakin täsmennyksiä, jotka eivät muuta kyseisen käsitteen lähtökohtaista sisältöä.(16)
29. Kiinnitysluoton kokonaiskustannuksiin sisältyvät kirjaimellisesti kaikki lainan yhteydessä maksettaviksi tulevat kustannukset (paitsi ne, jotka lainsäätäjä on sulkenut pois), jotka täyttävät kaksi vaatimusta: ne ovat pakollisia kuluttajalle ja ne ovat (tai niiden on oltava) lainanantajan tiedossa.(17)
30. Esimerkkeinä näiden kustannusten osista mainitaan kyseisessä säännöksessä ”korko, palkkiot, verot” sekä ”luottosopimukseen liittyvien lisäpalveluiden kustannukset, erityisesti vakuutusmaksut, jos palvelusopimuksen tekeminen on pakollista luoton saamiseksi joko yleensä tai markkinoiduin ehdoin”. Tähän ryhmään voivat kuulua myös luotonvälittäjälle maksetut palkkiot ja kustannukset, jotka ovat aiheutuneet omaisuuden arvioinnista kiinnitystä varten.(18)
31. Tästä luettelosta voidaan päätellä, ettei kustannusten pakollisuus välttämättä johdu siitä, että luotonantaja on yksipuolisesti määrännyt ne lisätäkseen omaa tuottoaan: luoton kokonaiskustannuksiin voi sisältyä myös muille kuin sopimuksen osapuolina oleville laitoksille tai yksityisille suoritettavia maksuja,(19) joita voi olla monenlaisia.
32. Sanamuodon perusteella tarkasteltuna lisäpalveluiden kustannukset siis sisältyvät luoton kokonaiskustannuksiin, ja edelleen sillä edellytyksellä, että ne ovat pakollisia kuluttajalle ja että ne ovat luotonantajan tiedossa.(20)
33. Esimerkkeinä tämäntyyppisistä kustannuksista mainitaan henki‑ tai palovakuutusmaksut;(21) kiinnitettävän kiinteistön arvioinnista aiheutuvat kustannukset,(22) tilin avaamis‑ ja hoitokulut; kustannukset maksuvälineen käytöstä sekä maksujen suorittamiseen että luoton nostoihin tililtä ja muut maksutapahtumiin liittyvät kustannukset.(23)
34. Vaikka seuraavat kustannukset voisivat teoriassa sisältyä kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsitteeseen, unionin lainsäätäjä on nimenomaisesti päättänyt, ettei niitä oteta huomioon luoton kokonaiskustannusten laskennassa:
– notaarikulut, jotka suljetaan pois direktiivin 2008/48 3 artiklan g alakohdan nojalla;(24)
– ”kiinteän omaisuuden omistusoikeuden siirrosta maksettavat rekisteröintimaksut”,(25) jotka suljetaan pois direktiivin 2014/17 4 artiklan 13 alakohdan nojalla;
– mahdolliset maksut, jotka kuluttajan on suoritettava, jos hän ei täytä luottosopimuksen mukaisia velvoitteita.(26)
35. Kun tätä käsitteeseen ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” kuuluvia (tai kuulumattomia) kustannusten osia koskevaa luokittelua sovelletaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemiin kustannusten osiin, on todettava, että kyseisen direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun käsitteeseen
– sisältyvät kiinteän omaisuuden arvioinnista aiheutuvat kustannukset, jos luoton saaminen edellyttää tällaista arviointia ja jos ne ovat luotonantajan tiedossa, sekä etusijajärjestyksen hakemisesta ja kiinnityksen rekisteröinnistä aiheutuvat kustannukset,(27) sillä nämä ovat tavallisesti välttämättömiä vakuuden asettamiseksi ja sen toiminnan varmistamiseksi
– eivät sisälly kustannukset, jotka aiheutuvat allekirjoitusten oikeaksi todistamisesta notaarilla kiinnityksen rekisteröintiä varten (notaarikulut).
2. Säännöksen syntyhistoriaan perustuva tulkinta
36. Käsitteen ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” kehityksen tarkastelu direktiivin 2014/17(28) hyväksymistä edeltäneissä lainvalmisteluasiakirjoissa osoittaa, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemista kustannusten osista mainitaan kyseisissä asiakirjoissa ”kiinnityksen rekisteröintiin liittyvät maksut”.
37. Komission ehdotukseen (tulevaksi) asuntoluottodirektiiviksi sisältyy tältä osin pelkkä viittaus direktiiviin 2008/48.(29)
38. Tämän ratkaisun selitettiin kuvastavan tasapainoa todellisen vuosikoron laskentamenetelmäksi harkittujen eri vaihtoehtojen etujen ja haittojen välillä.(30) Lisäksi oli tiedossa, että uutta säädöstä sovellettaisiin jo voimassa oleva säädöksen (direktiivin 2008/48) rinnalla, joten kuluttajien olisi helpompi ymmärtää luottotarjontaa ja verrata luottoja.(31)
39. Luoton kokonaiskustannusten käsitettä on myöhemmin kehitetty lisäämällä siihen osia tai poistamalla niitä, mutta missään vaiheessa se ei ole menettänyt yhteyttään direktiivin 2008/48 3 artiklaan.
40. Tässä yhteydessä vaikuttaa merkitykselliseltä, että ensimmäisessä Euroopan parlamentin mietinnössä ehdotuksesta direktiiviksi asunto‑omaisuutta koskevista luottosopimuksista ”kiinnityksen tai muun vastaavan vakuuden rekisteröintimaksut” suljettiin nimenomaisesti kyseisen käsitteen ulkopuolelle.(32)
41. Direktiiviehdotukseen hyväksyttyihin tarkistuksiin sitä vastoin sisältyy seuraava tarkistus: ”Kuluttajalle aiheutuvista luoton kokonaiskustannuksista olisi suljettava pois kustannukset, jotka kuluttaja maksaa kiinteän omaisuuden tai maa‑alueen hankkimisen yhteydessä, kuten hankintaan liittyvät verot ja notaarikulut tai maan rekisteröintikulut”(33) (kursivointi tässä).
42. Vaikuttaa siltä, ettei ”kiinnityksen rekisteröintimaksujen” sisällyttämisestä luoton kokonaiskustannuksiin tai omaisuuden hankkimisen yhteydessä maksettujen kustannusten jättämisestä näiden kokonaiskustannusten ulkopuolelle ole keskusteltu muissa yhteyksissä.(34)
3. Kontekstuaalinen ja teleologinen tulkinta
43. Direktiivissä 2014/17 käsitteellä ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” on, kuten direktiivissä 2008/48, funktionaalinen tarkoitus. Ennen muuta siitä on johdettu seuraavat kaksi käsitettä:
– ”kuluttajan maksettavaksi tuleva kokonaismäärä”, joka on sama käsite kuin se, joka määritellään direktiivin 2008/48 3 artiklan h alakohdassa(35)
– ja ”todellinen vuosikorko”, joka vastaa kuluttajalle aiheutuvia luoton kokonaiskustannuksia, jotka ilmaistaan luoton kokonaismäärälle laskettuna vuosikorkona.(36)
44. Unionin tuomioistuin on perustellut kyseisen käsitteen laveutta tavoitteella varmistaa laaja kuluttajansuoja ja on tulkinnut sitä tämän tavoitteen mukaisesti.(37) Suoja toteutetaan antamalla kuluttajalle erityisesti ennen sopimuksen tekoa yleisiä tietoja, joiden avulla kuluttaja voi (ihannetapauksessa) valita henkilökohtaiseen tilanteeseensa ja intresseihinsä parhaiten sopivan luottotuotteen. Tämä on viime kädessä käsitteen ”luoton kokonaiskustannukset” pääasiallinen tarkoitus.
45. Kuluttajalle sopivimman luottotyypin valintaprosessiin kuuluu tarjota kuluttajalle mahdollisuus vertailla luottotarjouksia kansallisella ja rajatylittävällä tasolla. Direktiiveissä 2008/48 ja 2014/17 säädetty kuluttajansuoja liittyy yleiseen tavoitteeseen luoda kulutusluottojen sisämarkkinat.(38) Todellisella vuosikorolla, joka ilmaisee luoton hinnan (sen kokonaiskustannukset) laskettuna matemaattisella kaavalla, joka on sama kaikkialla unionissa, on tässä vertailussa olennainen merkitys.
46. Kuluttajien mahdollisimman hyvää tiedonsaantia koskevan tavoitteen ja sen toteuttamista kohtuullisessa ajassa siten, että luotonantajien tekemiä luottotarjouksia voidaan vertailla keskenään, koskevan tavoitteen välillä on kuitenkin tiettyä jännitettä.
47. Intuitiivisesti ajatellen kuluttajan asema on sitä parempi, mitä enemmän (korkoja ja muita kustannuksia koskevia) tietoja todellisen vuosikoron laskennassa otetaan huomioon ja mitä vähemmän vaivaa kuluttajan on itse nähtävä luottoon liittyvien muiden kulujen selvittämiseksi etenkin joutuessaan toimimaan oman – tavanomaisesti paikallisen – oikeudellisen ympäristönsä ulkopuolella.
48. Tämä selittää, miksi käsitteeseen ”kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset” sisältyy hyvin monenlaisia luotonantotoimintaan liittyviä kustannuksia. Tietojen hankkiminen on luotonantajalle helpompaa kuin kuluttajalle, vaikkei toiminta sillekään ole ilmaista.(39)
49. Tarjousten vertailukelpoisuutta heikentää myös se, että todellisen vuosikoron laskennassa huomioon otettavat tekijät vaihtelevat huomattavasti, koska niitä säännellään kansallisesti.(40) Viime kädessä tämä haittaa luotonantajien rajatylittävää toimintaa ja asiakkaiden hankintaa muista jäsenvaltioista.
50. Nähdäkseni lainsäätäjä on valinnut ratkaisun, jolla eri tavoitteet pyritään sovittamaan yhteen yhdistämällä useita eri keinoja:
– laaja kuluttajalle aiheutuvien luoton kokonaiskustannusten käsite, joka kuitenkin rajoittuu itse luottosopimuksesta aiheutuviin kustannuksiin niin, että luotolla rahoitetusta liiketoimesta aiheutuvat kustannukset jäävät sen ulkopuolelle
– luotonantajan velvollisuus sisällyttää tähän käsitteeseen ne laskettavissa olevat kustannukset, jotka ovat tai joiden pitäisi olla sen tiedossa, ja noudattaa elinkeinonharjoittajalta edellytettävää huolellisuutta
– velvollisuus antaa kuluttajalle yksilöllisiä tietoja ennen sopimuksen tekoa direktiivin 2014/17 liitteessä II olevan ESIS‑tietosivun avulla
– sellaisten kuluttajalle aiheutuvien kustannusten, joiden pitäisi sisältyä todelliseen vuosikorkoon mutta jotka eivät ole toisen sopimuspuolen tiedossa, ilmoittaminen ESIS‑tietosivun kohdassa ”Seuraavat kustannukset eivät ole luotonantajan tiedossa eikä niitä sen vuoksi ole sisällytetty todelliseen vuosikorkoon”(41)
– seuraavan maininnan lisääminen ESIS‑tietolomakkeeseen: ”Pyydämme Teitä ottamaan huomioon myös kaikki muut lainaan liittyvät verot ja kustannukset” (42)
– velvollisuus sisällyttää kiinnitysluotoista annettaviin yleisiin tietoihin maininta mahdollisista kuluttajalle aiheutuvista lisäkustannuksista, jotka eivät sisälly kuluttajalle aiheutuviin luoton kokonaiskustannuksiin.(43)
51. Katson, että tällä tavoin keskivertokuluttajalla on käytössään tiedot, jotka hän tarvitsee päätöksen tekemiseen kiinnitysluottosopimuksesta vertailemalla eri tuotteita todellisen vuosikoron perusteella.(44) Kuluttaja saa myös tiedon siitä, että voi olla olemassa lisäkustannuksia, jotka sisältyvät todelliseen vuosikorkoon mutta jotka eivät ole luotonantajan tiedossa ja joita kuluttajalle ilmoitetut luoton kokonaiskustannukset eivät kata.
4. Välipäätelmä
52. Edellä esitetyn perusteella katson, että riidanalaisia kustannusten osia koskevaan kysymykseen, jonka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt sen selvittämiseksi, sisältyvätkö sen mainitsemat kustannukset direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin kuluttajalle aiheutuviin luoton kokonaiskustannuksiin, voidaan vastata seuraavasti:
– Kyseiseen käsitteeseen sisältyvät kiinteän omaisuuden arviointikustannukset sekä etusijajärjestyksen hakemisesta ja kiinnityksen rekisteröinnistä aiheutuvat kustannukset, jos luoton saaminen edellyttää näitä toimenpiteitä (eli jos ne ovat luotonsaajalle pakollisia) ja jos ne ovat luotonantajan tiedossa.
– Siihen eivät sisälly kustannukset, jotka aiheutuvat allekirjoituksen oikeaksi todistamisesta notaarilla kiinnityksen rekisteröintiä varten.
C Direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa edellytetty vähennys: kustannukset, joita se koskee
53. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa selvittää, onko tilanteessa, jossa luotonsaaja käyttää oikeuttaan maksaa luoton määrä kokonaan tai osittain takaisin ennen sopimuksen mukaisen määräajan päättymistä, katsottava, että suhteellinen vähennys koskee ainoastaan maksettaviksi tulevia korkoja ja luottosopimuksen voimassaoloajasta riippuvia kustannuksia, vai koskeeko se myös voimassaoloajasta riippumattomia kustannuksia.
54. Velallisella, joka maksaa luoton takaisin ennenaikaisesti, on nimittäin oikeus vähennykseen luoton kokonaiskustannuksista. Direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdan mukaan tämän vähennyksen on koostuttava ”korosta ja kustannuksista sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana”.(45)
55. Koska 25 artiklan 1 kohdassa ei tehdä eroa eri kustannuslajien välillä, saattaa vaikuttaa siltä, että vähennys koskee mitä tahansa luoton kokonaiskustannuksiin sisältyvää kulua (ja että siihen liittyy ajallinen puoli, jota tarkastelen kohta). Katson kuitenkin, ettei tätä vähennystä sovelleta erotuksetta kaikkiin niihin kustannusten osiin, jotka yhteenlaskettuina osoittavat kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä, mitkä ovat luoton kokonaiskustannukset, sanotun kuitenkaan rajoittamatta sitä, mitä selitän jäljempänä.(46)
56. Direktiivissä 2014/17 jätetään avoimiksi (jäsenvaltioiden harkintaan) joitakin luoton ennenaikaista takaisinmaksua koskevan järjestelmän osia.(47) Itse sen oikeuden olemassaoloa, joka koskee koko velan tai sen osan takaisinmaksua ennen sovitun ajan päättymistä, ei kuitenkaan ole jätetty kansallisen lainsäätäjän harkintaan, kuten ei myöskään kyseisen oikeuden käyttämisestä aiheutuvia seurauksia (vähennys luoton kokonaiskustannuksista).(48)
57. Missään kohden ei siis viitata siihen, että jäsenvaltiot voisivat määrittää ne kustannusten osat, joita on vähennettävä. Tästä seuraa, että sitä, mitä vähennys koskee, on tulkittava yhtenäisesti, kuten mitä tahansa muutakin unionin oikeuden itsenäistä käsitettä.
1. Sanamuodon mukainen tulkinta
58. Kuten edellä jo mainitsin, direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa ei täsmennetä, mitä (luoton kokonaiskustannuksiin sisältyviä) kustannuksen osia on vähennettävä.(49) Sen tekstistä voidaan päätellä varmasti ainoastaan se, että vähennys ei koske niitä kustannusten osia, jotka eivät sisälly näihin kokonaiskustannuksiin.(50)
59. Säännökseen sisältyy joka tapauksessa tietty ajallinen täsmennys, jota pidän merkityksellisenä: koroilla ja kustannuksilla, joihin on tehtävä vähennys siinä tapauksessa, että luotto maksetaan ennenaikaisesti takaisin, viitataan korkoon ja kustannuksiin ”sopimuksen jäljellä olevana voimassaoloaikana”.
60. Mielestäni vähennettävien osien ja sopimuksen jäljellä olevan voimassaoloajan välinen yhteys viittaa siihen, että ensin mainitut on maksettu palveluista, joita ennenaikaisen takaisinmaksun ajankohtana ei ole vielä suoritettu ja joita ei enää jatkossa suoriteta.(51)
61. Tämä ajatus on helppo ymmärtää, kun tarkastelee luoton korkoa. Velan pääoman ennenaikainen takaisinmaksu tarkoittaa eo ipso, että kyseisen päivämäärän jälkeen pääomalle ei enää kerry korkoa. Ennenaikaisen takaisinmaksun ajankohtana erääntymättömien korkojen vähennystä ei ole kyseenalaistettu, enkä näe, miksi sitä pitäisi tulkita eri tavalla muiden kustannusten osalta.
62. Ratkaisevalta vaikuttaa siis säännöksen sanamuoto: 25 artiklassa puhutaan pelkästään takaisinmaksuoikeuden käyttämisen jälkeiseen aikaan (”jäljellä oleva voimassaoloaika”) liittyvistä kustannuksista. Siitä huolimatta on todettava, että koska suurin osa direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdan kieliversioista on samanlaisia kuin direktiivin 2008/48 16 artiklan 1 kohdan kieliversiot ja koska unionin tuomioistuin ei ole pitänyt jälkimmäisen sanamuotoon perustuvaa tulkintaa vakuuttavana,(52) on mahdollista, ettei se vakuutu myöskään tässä esittämästäni tulkinnasta.
63. Siltä varalta, että näin käy, tarkastelen jäljempänä kyseistä säännöstä sen asiayhteyden ja tarkoituksen valossa.(53)
2. Kontekstuaalinen ja teleologinen tulkinta
64. Luoton ennenaikaista takaisinmaksua koskevan oikeuden vahvistamisella direktiivissä 2014/17 vastattiin, kuten koko direktiivillä, tarpeeseen edistää asunto‑omaisuutta koskevien luottosopimusten sisämarkkinoiden toteutumista.
65. Tässä yhteydessä oikeudella ennenaikaiseen takaisinmaksuun on erityinen tavoite, jota direktiivin 2014/17 johdanto‑osan 66 perustelukappaleessa kuvataan viittaamalla kilpailun edistämiseen, unionin kansalaisten vapaaseen liikkuvuuteen ja finanssimarkkinoiden vakauteen. Kuluttajalle koituvilla eduilla on vasta toissijainen merkitys, ja ne muodostuvat siitä, että kuluttaja voi milloin tahansa vaihtaa tuotetta ja etsiä tilalle tarpeisiinsa paremmin soveltuvan tuotteen.
66. Unionin lainsäätäjä on säätänyt ennenaikaista takaisinmaksua koskevan oikeuden käytölle tiettyjä edellytyksiä.(54) Se on myös rajannut tätä oikeutta mahdollisella luotonantajan oikeudella korvaukseen, joka tietyissä olosuhteissa voi tarkoittaa vaikutukseltaan ehkäisevän maksun perimistä kuluttajalta.(55)
67. Tästä normatiivisesta järjestelmästä ilmenee, että oikeudella luoton ennenaikaiseen takaisinmaksuun ei pyritä niinkään korjaamaan epäyhdenvertaisessa velkasuhteessa vallitsevaa epäsuhtaa, vaan sillä pyritään tuomaan joustavuutta pitkäaikaiseen luottosopimukseen sallimalla luottovelallisen maksaa velkansa ennen sovitun takaisinmaksuajan päättymistä tarvitsematta tässä yhteydessä väittää tai todistaa mitään.(56)
68. Direktiivissä 2014/17 ei mainita 25 artiklan 1 kohdassa säädetyn vähennyksen, sellaisena kuin se seuraa ennenaikaista takaisinmaksua koskevan oikeuden käyttämisestä, tarkoitusta. Tämä seikka yhdessä sen kanssa, ettei tästä kysymyksestä käyty mitään keskustelua direktiivin valmistelutöiden aikana, osoittaa, että tällainen kustannusten oikaisu mielletään ennenaikaisen takaisinmaksun luonnolliseksi seuraukseksi, joka seuraa toiselle sopimuspuolelle aiheutuvan luottoriskin poistumisesta tai (velan osittaisen takaisinmaksun tapauksessa) sen pienenemisestä. Jos luotonsaaja joutuisi maksamaan tulevaisuudessa erääntyvät korot ja muut maksettaviksi tulevat kulut, luotonantaja, joka vastaavasti vapautuu (vaikkakin toisen sopimuspuolen yksipuolisesta päätöksestä) vastavuoroisesta sopimusvelvoitteestaan, saisi perusteetonta etua.(57)
69. En sitä vastoin katso, että direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla vähennyksellä pyritään saattamaan kuluttaja tilanteeseen, jossa hän olisi, jos luotto olisi jo alun perin myönnetty lyhyemmällä takaisinmaksuajalla tai pienemmälle pääomalle.(58) Oikeus ennenaikaiseen takaisinmaksuun ei muuta alkuperäistä luottosopimusta muuksi sopimukseksi, jollainen se olisi voinut olla, vaan se ainoastaan mahdollistaa sopimuksen mukauttamisen kulloinkin ilmeneviin olosuhteisiin.(59)
70. Nämä seikat tukevat edellä sanamuodon mukaisen tulkinnan tarkastelussa esittämääni näkemystä, jonka mukaan sovellettava vähennys koskee ainoastaan määriä, jotka kuluttajan olisi maksettava sopimuksen voimassaoloaikana suoritettavista tulevista palveluista.
71. Toisenlainen tulkinta olisi epäilemättä kuluttajan kannalta edullisempi. Mutta vaikka kuluttajaa ei pidäkään rangaista siitä, että hän maksaa velkansa takaisin ennenaikaisesti,(60) oikeutta luoton kokonaiskustannuksista tehtävään vähennykseen ei toisaalta myöskään tarvitse direktiivissä 2014/17 edellytetyn kuluttajansuojan takaamiseksi viedä niin pitkälle, että kuluttaja palkitaan(61) hänen toiselta sopimuspuolelta vaatimastaan muutoksesta.(62)
72. Samoista syistä näkemykseni ulottuu myös kuluihin, jotka on maksettu kolmansille osapuolille veroina tai hallinnollisina maksuina taikka ammattimaisista palveluista, kuten kiinteän omaisuuden arvioinnista tai välityspalveluista.(63)
73. En kiistä, että kolmansille osapuolille maksettavat kustannukset sisältyvät luoton kokonaiskustannuksiin: muuten kuluttaja ei saisi kaikkea sitä tietoa, jonka hän tarvitsee voidakseen valita eri luotonantajien tarjousten väliltä.
74. Sitä vastoin olen eri mieltä siitä, että tästä syystä direktiivin 2014/17 25 artiklassa tarkoitettua oikeutta vähennykseen sovellettaisiin kustannuksiin, jotka eivät liity ennenaikaisen takaisinmaksun ajankohtana suorittamatta oleviin luotonantajan palveluihin.
75. Jotkin edellä mainituista kustannuksista aiheutuvat tulevan sopimussuhteen valmistelemiseksi toteutetuista kertaluonteisista palvelusuorituksista (välityspalvelut). Jotkin taas liittyvät julkisten menojen rahoittamiseen (verot) tai maksuihin, joita peritään paitsi sopimuspuolia myös koko yhteiskuntaa ja oikeussuhteita hyödyttävistä julkishallinnon toiminnasta tai palveluista (kiinnitysrekisterimaksut). Se, että nämä kustannukset on laskettava mukaan direktiivin 2014/17 4 artiklan 13 alakohdassa tarkoitettuihin kuluttajalle ilmoitettaviin luoton kokonaiskustannuksiin riippumatta siitä, maksaako kuluttaja ne vastaanottajalle suoraan vai välillisesti luotonantajan kautta, ei suinkaan tarkoita sitä, että ne sisältyvät kustannuksiin, joista on tehtävä vähennys velan ennenaikaisen takaisinmaksun tapauksessa.
76. Mielestäni ei ole mitään objektiivista syytä soveltaa direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohdan tarkoitettua kustannuksista tehtävää suhteellista vähennystä muista kuin luotonantajan palveluista maksettuihin kuluihin, koska se ei ole näitä muita palveluja suorittanut eikä laskuttanut.(64) Jos nämä kulut tulevat lain mukaan luotonsaajan maksettaviksi, näkemykseni on sitäkin tiukempi: vähennysoikeuden soveltaminen näihin luoton kokonaiskustannusten osiin johtaisi siihen, että maksua kantava tai rekisteriä hoitava hallintoviranomainen, joka ei ole osapuolena luotonantajan ja luotosaajan kahdenvälisessä sopimussuhteessa, joutuisi palauttamaan nämä määrät suhteellisesti.
D Tuomion Lexitor vaikutus käsiteltävään asiaan
1. Luotonantajalle maksettavat kustannukset
77. Katson, ettei tuomio Lexitor vaikuta edellä esittämääni käsitykseen. Nähdäkseni unionin tuomioistuin antoi kyseisessä tuomiossa ratkaisunsa hyvin käytännöllisistä syistä, jotka ilmenevät kyseisen tuomion 31–33 kohdassa esitetyistä perusteluista. Näihin on lisättävä luotonantajien, joiden intressit ovat korvausta koskevan säännöksen taustalla, mahdollinen asettaminen ”suhteettomasti epäedulliseen asemaan”. (65)
78. Nämä argumentit saattoivat olla merkityksellisiä tuolloin tarkastellussa asiassa, ja ne voitaisiin korkeintaan yleistää koskemaan mitä tahansa kulutusluottoa. Mielestäni tämä yleistys ei kuitenkaan päde asuntoluottoihin.
79. Ensinnäkin siltä osin kuin on kyse vähennyksen soveltamisen helppoudesta tai vaikeudesta, muistutan, että ESIS‑tietolomakkeeseen (jonka käyttö on pakollista ja jota jäsenvaltiot sen paremmin kuin luotonantajatkaan eivät saa muuttaa) on koottu jäsennellysti ne asuntoluottoa koskevat tiedot, jotka kuluttajalle on annettava ennen sopimuksen tekemistä. Siinä muun muassa eritellään kustannukset sen mukaan, ovatko ne toistuvia vai eivät: näin kuluttajan – tai tuomioistuimen – on helpompi yksilöidä tietyt vähennettävät kustannukset.(66)
80. Toiseksi direktiivin 2008/48 ja direktiivin 2014/17 välillä on merkittävä ero siinä, miten niissä käsitellään luotonantajan oikeutta saada korvaus kustannuksista, jotka aiheutuvat suoraan luoton ennenaikaisesta takaisinmaksusta: ensin mainitussa direktiivissä itsessään säädetään kyseisestä oikeudesta; jälkimmäisessä, jota sovelletaan käsiteltävään asiaan, ei näin tehdä.
81. Tämä direktiivin 2008/48 ja direktiivin 2014/17 välinen keskeinen ero ei kuitenkaan estä ymmärtämästä konseptuaalista suhdetta kuluttajan hyväksi säädetyn ”vähennyksen” ja luotonantajan hyväksi säädetyn ”korvauksen” välillä.(67)
82. Korvausoikeutta koskevan yhdenmukaistetun sääntelyn puuttuminen direktiivistä 2014/17 kertoo luultavasti siitä, että yhteisten sääntöjen antaminen on vaikeaa, ja johtuu pohjimmiltaan kiinnitysluottojen rahoitusmekanismien moninaisuudesta ja laajasta tuotevalikoimasta,(68) jossa heijastuvat jäsenvaltioiden kiinnitysluottojen rahoitusmarkkinoiden erityispiirteet.
83. Jäsenvaltioille annetulla harkintavallalla päättää, ottavatko ne käyttöön asuntoluottojen alalla maksettavan korvauksen, voi olla joissakin jäsenvaltioissa käytännön vaikutuksia,(69) ja se poistaa tasapainottavan tekijän, joka sai unionin tuomioistuimen antamaan tuomiossa Lexitor antamansa ratkaisun. Tästä syystä kyseistä tuomiota ei voida suoraan soveltaa näihin luottoihin.
2. Kolmansille osapuolille maksettavat kustannukset
84. Tuomiossa Lexitor annetun ratkaisun hyväksymisen ei pitäisi väistämättä johtaa siihen, että ennenaikaisesta takaisinmaksusta seuraava vähennys laajennetaan koskemaan sellaisia asuntoluoton kustannuksia, jotka ovat aiheutuneet kolmannelle osapuolelle suoritetuista maksuista.
85. Paitsi että tuomio Lexitor ei liittynyt näihin kustannuksiin, kuten edellä jo totesin, kiinnitysluotoissa luotonantaja (käsiteltävässä asiassa pankki) ei ole se, joka perii näitä maksuja tai päättää niiden suuruudesta: se ei saa niistä mitään tuottoa eikä voi keinotella niillä.
86. Näin ollen en näe mitään syytä katsoa, että kolmansille osapuolille maksettuja kustannuksia pitäisi kohdella samalla tavalla kuin tuomiossa Lexitor tarkasteltuja kustannuksia.
87. Vaikka direktiivin 2008/48 tarkistamiseksi käynnissä olevat lainvalmistelutyöt eivät ole tässä ratkaisevia, katson, että ne tukevat näkemystäni. Sekä komission ehdotuksessa(70) että neuvoston hyväksymässä yleisnäkemyksessä(71) selvennetään, että vähennys koskee luotonantajan kuluttajalle määräämiä korkoja ja kustannuksia. Mielestäni tämä selvennys pätee yhtä lailla kiinnitysluottoihin.
88. VKI:n kuvaileman kaltaisia tilanteita voi varmasti syntyä: jotta tarjous olisi kuluttajalle mahdollisimman houkutteleva, luotonantaja laatii sopimuksen niin, että se ensi näkemältä näyttää itse vastaavan kolmansille osapuolille suoritettavista maksuista, mutta siirtää ne tämän jälkeen peitellysti luotonsaajan maksettaviksi luotonantajalla laskutuksessa olevan liikkumavaran puitteissa.(72)
89. Tuomiolla Lexitor ei saada loppumaan myöskään tätä käytäntöä, joka on vilpillinen paitsi yksittäisen kuluttajan myös vääristymättömän kilpailun kannalta. Vähennystä, joka tuomion Lexitor mukaan koskee kaikkia luotonantajalle maksettuja kuluja, sovelletaan suhteessa sopimuksen jäljellä olevaan voimassaoloaikaan, sellaisena kuin se on luoton takaisinmaksuhetkellä. Toisin sanoen pelkästään Lexitor‑ratkaisua soveltamalla ei koskaan pystytä varmistamaan, että kuluttaja saa takaisin koko sen summan, josta luotonantajan piti teoriassa vastata itse ja jonka se lopulta siirsi kuluttajan maksettavaksi.
90. Katson, että tällaisesta vilpistä voidaan tehdä loppu käyttämällä direktiivin 2014/17 41 artiklassa tarjottua keinoa: jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että kuluttajille annettua suojaa ei voida kiertää ”antamalla sopimukselle erityinen muoto”.
3. Yhteenveto
91. Siltä osin kuin tuomiota Lexitor sovelletaan asuntoluottoihin, direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohta on esteenä sellaiselle kansalliselle säännökselle, jonka mukaan luoton ennenaikaisen takaisinmaksun seurauksena tehtävä vähennys koskee ainoastaan sopimuksen voimassaoloajasta riippuvia kustannuksia. Myös tässä yhteydessä (Lexitor‑ratkaisun laajentaminen koskemaan kiinnitysluottoja) vähennys tehdään pelkästään luotonantajalle maksetuista kustannuksista eli muista kuin kolmansille osapuolille maksetuista kustannuksista.
E Tuomion vaikutusten ajallinen rajoittaminen
92. Jos unionin tuomioistuin hyväksyy ehdottamani ratkaisun, Italian hallituksen pyyntöä mahdollisesta tuomion vaikutusten ajallisesta rajoittamisesta ei tarvitse hyväksyä. Muutenkaan tällainen rajoittaminen ei mielestäni olisi asianmukaista, koska ei ole osoitettu, että sille unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä asetetut edellytykset (erityisesti vakavien taloudellisten vaikeuksien uhka) täyttyvät.(73)
V Ratkaisuehdotus
93. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Oberster Gerichtshofin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vastataan
ensisijaisesti seuraavasti:
Kuluttajille tarkoitetuista kiinteää asunto‑omaisuutta koskevista luottosopimuksista ja direktiivien 2008/48/EY ja 2013/36/EU sekä asetuksen (EU) N:o 1093/2010 muuttamisesta 4.2.2014 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2014/17/EU 25 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että silloin, kun luotonsaaja käyttää oikeuttaan maksaa luotto kokonaan tai osittain takaisin ennen sopimuksen mukaisen määräajan päättymistä, suhteellinen vähennys koskee ainoastaan maksettaviksi tulevia korkoja ja sopimuksen voimassaoloajasta riippuvia kustannuksia.
toissijaisesti seuraavasti:
Direktiivin 2014/17 25 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan silloin, kun luotonsaaja käyttää oikeuttaan maksaa luotto kokonaan tai osittain takaisin ennen sopimuksen mukaisen määräajan päättymistä, koroista ja luoton kokonaiskustannuksista tehtävä vähennys koskee ainoastaan sopimuksen voimassaoloajasta riippuvia kustannuksia. Se ei kuitenkaan ole esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jossa tämä vähennys rajoitetaan koskemaan luotonantajalle maksettuja kustannuksia sopimuksen voimassaoloajasta riippumatta, lukuun ottamatta kuitenkaan kolmansille osapuolille maksettuja kustannuksia.