YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)

16 päivänä marraskuuta 2000 (1)

Muutoksenhaku - Kilpailu - EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohta (josta on tullut EY 81 artiklan 1 kohta) - Kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta vastuuseen joutuminen - Sakko - Perustelut - Lieventävät asianhaarat

Asiassa C-297/98 P,

SCA Holding Ltd, kotipaikka Aylesford (Yhdistynyt kuningaskunta), edustajinaan solicitor J. Pheasant ja solicitor N. Bromfield, prosessiosoite Luxemburgissa asianajotoimisto Loesch & Wolter, 11 rue Goethe,

valittajana,

jossa valittaja vaatii muutoksenhaussaan yhteisöjen tuomioistuinta kumoamaan Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (laajennettu kolmas jaosto) asiassa T-327/94, SCA Holding vastaan komissio, 14.5.1998 antaman tuomion (Kok. 1998, s. II-1373),

vastapuolena:

Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehinään oikeudellinen neuvonantaja J. Currall ja oikeudellisen yksikön virkamies R. Lyal, prosessiosoite Luxemburgissa c/o saman yksikön virkamies C. Gómez de la Cruz, Centre Wagner, Kirchberg,

vastaajana ensimmäisessä oikeusasteessa,

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. La Pergola sekä tuomarit M. Wathelet (esittelevä tuomari), D. A. O. Edward, P. Jann ja L. Sevón,

julkisasiamies: J. Mischo,

kirjaaja: R. Grass,

ottaen huomioon esittelevän tuomarin kertomuksen,

kuultuaan julkisasiamiehen 18.5.2000 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,

on antanut seuraavan

tuomion

1.

    SCA Holding Ltd on yhteisöjen tuomioistuimeen 29.7.1998 toimittamallaan valituskirjelmällä hakenut muutosta EY:n tuomioistuimen perussäännön 49 artiklan nojalla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen asiassa T-327/94, SCA Holding vastaan komissio, 14.5.1998 antamaan tuomioon (Kok. 1998, s. II-1373; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hylännyt kanteen, jossa valittaja oli vaatinut EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan soveltamisesta (IV/C/33.833 - Kartonki) 13 päivänä heinäkuuta 1994 tehdyn komission päätöksen 94/601/EY (EYVL L 243, s. 1; jäljempänä päätös) kumoamista.

Tosiseikat

2.

    Komissio määräsi päätöksessään 19:lle yhteisössä kartonkia tuottavalle ja toimittavalle yritykselle sakkoja EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan (josta on tullut EY 81 artiklan 1 kohta) rikkomisesta.

3.

    Valituksenalaisesta tuomiosta ilmenee, että päätös oli tehty sen johdosta, että British Printing Industries Federation, joka on suurinta osaa Yhdistyneen kuningaskunnan kartonkipakkausteollisuudesta edustava etujärjestö, ja Fédération française du cartonnage olivat vuonna 1990 tehneet epävirallisia kanteluja komissiolle, ja niiden tarkastusten johdosta, joita komission virkamiehet, jotka toimivat 6 päivänä helmikuuta 1962 annetun neuvoston asetuksen N:o 17 (perustamissopimuksen 85 ja 86 artiklan ensimmäinen täytäntöönpanoasetus; EYVL 1962, 13, s. 204) 14 artiklan 3 kohdan nojalla, olivat huhtikuussa 1991 tehneet ennalta ilmoittamatta useiden kartonkialan yritysten ja järjestöjen tiloissa.

4.

    Näiden tarkastusten yhteydessä sekä tietoja ja asiakirjoja koskevien pyyntöjen johdosta saadun aineiston perusteella komissio päätyi siihen, että kyseiset yritykset olivat osallistuneet perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan rikkomiseen (useimmissa tapauksissa) vuoden 1986 puolivälistä ainakin vuoden 1991 huhtikuuhun.Tämän vuoksi komissio päätti panna vireille edellä mainitun määräyksen soveltamista koskevan menettelyn ja lähetti 21.12.1992 päivätyllä kirjeellä väitetiedoksiannon kullekin näistä yrityksistä, jotka kaikki vastasivat siihen kirjallisesti. Yhdeksän yritystä pyysi tulla kuulluksi suullisesti.

5.

    Menettelyn lopuksi komissio antoi päätöksen, jossa määrätään seuraavaa:

”1 artikla

Buchmann GmbH, Cascades SA, Enso-Gutzeit Oy, Europa Carton AG, Finnboard - the Finnish Board Mills Association, Fiskeby Board AB, Gruber & Weber GmbH & Co KG, Kartonfabriek de Eendracht NV (joka käyttää toiminimeä BPB de Eendracht NV), NV Koninklijke KNP BT NV (aikaisemmin Koninklijke Nederlandse Papierfabrieken NV), Laakmann Karton GmbH & Co KG, Mo Och Domsjö AB (MoDo), Mayr-Melnhof Gesellschaft mbH, Papeteries de Lancey SA, Rena Kartonfabrik AS, Sarrió SpA, SCA Holding Ltd (aikaisemmin Reed Paper & Board (UK) Ltd), Stora Kopparbergs Bergslags AB, Enso Española SA (aikaisemmin Tampella Española SA) ja Moritz J. Weig GmbH & Co KG ovat rikkoneet EY:n perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohtaa siten, että

-    Buchmann ja Rena ovat noin vuoden 1988 maaliskuusta ainakin vuoden 1990 loppuun,

-    Enso Española on ainakin vuoden 1988 maaliskuusta ainakin vuoden 1991 huhtikuun loppuun,

-    Gruber & Weber on ainakin vuodesta 1988 vuoden 1990 loppuun ja

-    muut ovat vuoden 1986 puolivälistä ainakin vuoden 1991 huhtikuuhun

osallistuneet sopimukseen ja yhdenmukaistettuun menettelytapaan, jotka ovat peräisin vuoden 1986 puolivälistä ja joiden mukaisesti Euroopan yhteisön kartongintoimittajat

-    tapasivat säännöllisesti salaisissa ja vakiintuneeksi tavaksi muodostuneissa kokouksissa neuvotellakseen ja päättääkseen alan yhteisestä kilpailunrajoittamissuunnitelmasta,

-    sopivat säännöllisistä hinnankorotuksista kunkin tuotelaadun osalta kunakin kansallisena valuuttana,

-    suunnittelivat ja toteuttivat useita samanaikaisia ja yhdenmukaisia hinnankorotuksia kaikkialla Euroopan yhteisössä,

-    saavuttivat yhteisymmärryksen tärkeimpien tuottajien markkinaosuuksien pysyttämisestä vakiotasoilla, mutta siten, että niitä saatettiin joskus muuttaa,

-    toteuttivat - alkuvuodesta 1990 lähtien aina vain useammin - yhdenmukaistettuja toimenpiteitä toimitusten valvomiseksi yhteisön markkinoilla varmistaakseen edellä mainittujen yhdenmukaistettujen hinnankorotusten toteuttamisen,

-    edellä mainittuja toimenpiteitä tukeakseen vaihtoivat kaupallisia tietoja toimituksista, hinnoista, tuotantoseisokeista, tilauskannoista ja koneiden käyttöasteista.

- -

3 artikla

Seuraaville yrityksille määrätään 1 artiklassa todetuista rikkomisista sakkoa seuraavasti:

- -

xvi)    SCA Holding Limitedille sakkoa 2 200 000 ecua;

- - .”

6.

    Valituksenalaisesta tuomiosta käy lisäksi ilmi tosiseikoista seuraavaa:

”13    Päätöksen mukaan rikkominen tapahtui Product Group Paperboard -nimisessä organisaatiossa (jäljempänä PG Paperboard), joka muodostui useista työryhmistä ja jaostoista.

14    Tämän organisaation yhteyteen perustettiin vuoden 1986 puolivälissä Presidents' Working Group (jäljempänä PWG), joka muodostui yhteisön tärkeimpienkartongintuottajien (joita oli noin kahdeksan) johtavassa asemassa olevista edustajista.

15    PWG:n tehtävänä oli erityisesti keskustella markkinoista, markkinaosuuksista, hinnoista ja kapasiteeteista ja harjoittaa näiden osalta yhteistoimintaa. Se teki erityisesti yleisluonteisia päätöksiä siitä, milloin ja minkä suuruisina tuottajien oli toteutettava hinnankorotukset.

16    PWG raportoi President Conferencelle (jäljempänä PC), johon osallistuivat (melko säännöllisesti) melkein kaikkien kyseessä olevien yritysten toimitusjohtajat. Nyt kyseessä olevana aikana PC kokoontui kahdesti vuodessa.

17    Vuoden 1987 lopulla perustettiin Joint Marketing Committee (jäljempänä JMC). Sen pääasiallisena tarkoituksena oli yhtäältä päättää, voitiinko hintoja korottaa, ja jos voitiin, niin miten, ja toisaalta määritellä yksityiskohtaisesti, miten PWG:n maittain ja suurimpien asiakkaiden osalta päättämät hinta-aloitteet toteutetaan, minkä tarkoituksena oli saada aikaan yhdenmukainen hintajärjestelmä Euroopassa.

18    Economic Committee (jäljempänä talousjaosto) keskusteli muun muassa hintavaihteluista kansallisilla markkinoilla ja yritysten tilauskannoista ja raportoi päätelmistään JMC:lle tai vuoden 1987 loppuun saakka JMC:n edeltäjälle Marketing Committeelle. Talousjaoston jäseninä oli useimpien kyseessä olevien yritysten markkinointi- ja/tai myyntijohtajia, ja se kokoontui useita kertoja vuodessa.

19    Lisäksi päätöksestä ilmenee komission katsoneen, että PG Paperboardin toimintaa tuki se tietojen vaihto, jota harjoitettiin omaisuudenhoitoyhtiö Fidesin välityksellä, jonka kotipaikka on Zürich (Sveitsi). Päätöksen mukaan useimmat PG Paperboardin jäsenet toimittivat Fidesille kausiraportteja tilauksista, tuotannosta, myynnistä ja kapasiteetin käytöstä. Näitä raportteja käsiteltiin Fides-järjestelmässä, ja yhdistetyt tiedot lähetettiin järjestelmään osallistuville.

20    Reed Paper & Board Ltd (jäljempänä Reed P & B) omisti kartonkitehdas Colthrop Millin (jäljempänä Colthrop) koko sen ajan, jolloin kilpailusääntöjä rikottiin.

21    Reed P & B oli vuoden 1988 heinäkuuhun saakka Reed International plc:n tytäryhtiö. Toimivan johdon ostettua useita Reed International -konserniin kuuluneita yhtiöitä vuoden 1988 heinäkuussa perustettiin Reedback Ltd (jäljempänä Reedback), joka hankki omistukseensa Reed P & B:n.

22    Ruotsalainen konserni Svenska Cellulosa Aktiebolag (jäljempänä SCA) hankki vuoden 1990 heinäkuussa omistukseensa Reedpackin ja siten myös Reed P & B:n ja useita tehtaita, muun muassa Colthropin. Reed P & B muuttitoiminimensä ensiksi 1.2.1991 SCA Aylesford Ltd:ksi (jäljempänä SCA Aylesford) ja sitten 4.2.1992 SCA Holding Ltd:ksi (jäljempänä SCA Holding).

23    Vuoden 1991 toukokuussa Colthrop myytiin Field Group Ltd:lle, joka myi sen vuoden 1991 lokakuussa Mayr-Melnhof AG:lle. Colthropista oli jo ennen viimeksi mainitun oikeustoimen suorittamista muodostettu Colthrop Board Mill Ltd -niminen yhtiö.

24    Päätöksen mukaan Reed P & B oli osallistunut kyseiseen kilpailusääntöjen rikkomiseen erityisesti osallistumalla tiettyihin JMC:n ja PC:n kokouksiin. Koska SCA Holding oli vain SCA Aylesfordin ja Reed P & B:n eri toiminimi ja koska kyseessä oli siis sama yksikkö, komissio katsoi, että päätös oli osoitettava SCA Holdingille (päätöksen 155 perustelukappale ja sitä seuraavat perustelukappaleet).”

7.

    Niistä muista 18 yrityksestä, joihin päätös kohdistuu, 16 yritystä sekä ne neljä suomalaisyritystä, jotka kuuluivat Finnboard-nimiseen yhdistykseen ja jotka tämän vuoksi oli velvoitettu maksamaan Finnboardille määrätty sakko yhteisvastuullisesti tämän kanssa, nostivat kanteen päätöksestä (asiat T-295/94, T-301/94, T-304/94, T-308/94-T-311/94, T-317/94, T-319/94, T-334/94, T-337/94, T-338/94, T-347/94, T-348/94, T-352/94 ja T-354/94 sekä yhdistetyt asiat T-339/94-T-342/94).

Valituksenalainen tuomio

8.

    Valituksenalaisesta tuomiosta käy ilmi, että valittaja vaati päätöksen 1 ja 3 artiklan kumoamista itseään koskevilta osin ja toissijaisesti, että sille määrättyä sakkoa alennettaisiin.

Päätöksen kumoamisvaatimus

9.

    Valittaja perusti kumoamiskanteensa kolmeen kanneperusteeseen.

10.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi nämä kanneperusteet. Valittajan valituksessaan esittämien valitusperusteiden takia seuraavassa esitetään valituksenalaisesta tuomiosta vain se osa, jossa on ratkaistu valittajan väite, jonka mukaan SCA Holding ei ollut päätöksen oikea adressaatti eikä sitä olisi pitänyt pitää vastuullisena Colthropin toiminnasta.

11.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lausui tästä seuraavaa:

”61    On kiistatonta, että kartonkia valmistava tehdas oli Colthrop ja että silloin, kun kilpailusääntöjä rikottiin, tämä tehdas kuului ensin Reed P & B:lle, sitten SCA Aylesford Ltd:lle ja lopuksi SCA Holdingille.

62    Seuraavaksi on todettava, että Reed P & B, SCA Aylesford Ltd ja SCA Holding (eli kantaja) ovat yhden ja saman oikeushenkilön peräkkäisiä toiminimiä.

63    Tässä asiassa ei siis ole mitään seuraantoon liittyvää ongelmaa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee (em. asia Enichem Anic v. komissio, tuomion 236-238 kohta), että se oikeushenkilö, joka vastasi yrityksen toiminnasta silloin, kun kilpailusääntöjä rikottiin, on saatettava vastuuseen yrityksen siitä toiminnasta, joka merkitsi kilpailusääntöjen rikkomista. Niin kauan kuin tämä oikeushenkilö on olemassa, vastuu kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä yrityksen toiminnasta seuraa tätä oikeushenkilöä, vaikka ne aineelliset tekijät ja henkilöstö, jotka olivat mukana kilpailusääntöjen rikkomisessa, on kilpailusääntöjen rikkomisen jälkeen luovutettu kolmansille.

64    Komissio on näin ollen aiheellisesti osoittanut päätöksen sille oikeushenkilölle, joka vastasi todetuista kilpailunvastaisista toimista kilpailusääntöjen rikkomisen aikana ja joka oli olemassa vielä silloin, kun päätös tehtiin.

65    Tästä seuraa, että siinäkin tapauksessa, että Colthropia voitaisiin pitää perustamissopimuksen 85 artiklassa tarkoitettuna yrityksenä ja vaikka tämä yritys olisi päätöksen tekopäivänä kuulunut Colthrop Board Mill Ltd -nimiselle oikeushenkilölle, kantajan väitteillä voidaan enintään osoittaa, että komissiolla oli päätöksen adressaatin osalta valinnanvaraa. Komission tekemää valintaa ei siis näissä olosuhteissa voida menestyksekkäästi kyseenalaistaa.

66    Lisäksi on todettava, että Reed P & B oli mainittu PG Paperboardin jäsenluettelossa.

67    Päätöksen 143 perustelukappaleen mukaan komissio on pääsääntöisesti osoittanut päätöksen PG Paperboardin jäsenluettelossa mainitulle yksikölle, paitsi seuraavissa tapauksissa:

    '1)     kun useat konserniyhtiöt [olivat] osallistuneet kilpailusääntöjen rikkomiseen

        tai

    2)     kun [oli] selviä todisteita siitä, että emoyhtiöllä itsellään oli jokin osuus siinä, että tytäryhtiö osallistui kartelliin,

    [jolloin] päätös on osoitettu konsernille (jota emoyhtiö edustaa).'

68    Koska komissio ei ollut katsonut, että päätöksen 143 perustelukappaleessa mainitusta pääperiaatteesta tehdyn poikkeuksen jompikumpi edellytys olisitäyttynyt, se on voinut pätevästi päättää, ettei se osoita päätöstä Reed P & B:n/SCA Aylesfordin/SCA Holdingin peräkkäisille emoyhtiöille.

69    Kanneperuste on siis hylättävä perusteettomana.”

Sakon poistamista tai sen alentamista koskeva vaatimus

12.

    Valittaja vaati ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa viidellä kanneperusteella sakon poistamista tai sen alentamista.

13.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi nämä kanneperusteet. Tässä valituksessa esitettyjen valitusperusteiden takia valituksenalaisesta tuomiosta esitetään vain ne perustelut, jotka liittyvät seuraaviin kolmeen kanneperusteeseen.

Kanneperuste, jonka mukaan komissio ei ollut soveltanut sakkojen vahvistamisessa käytettyjä perusteita SCA Holding/Colthropiin tai se oli soveltanut niitä syrjivästi

14.

    Valittaja väitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa komission toimineen virheellisesti muun muassa, kun tämä ei ollut myöntänyt sille alennusta sakosta, vaikkei se ollut väitetiedoksiantoon antamassaan vastauksessa kiistänyt niitä tärkeimpiä tosiasiaväitteitä, joita komissio oli esittänyt Colthropia kohtaan.

15.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi tämän kanneperusteen seuraavin perusteluin:

”155    - - on huomautettava, että kantaja on väitetiedoksiantoon antamassaan vastauksessa todennut seuraavaa:

    'SCA Holdingin on vaikea puolustautua, koska yksikään henkilö konsernissa ei tiedä mitään PG Paperboardin toiminnasta eikä väitetiedoksiannossa mainitusta toiminnasta. SCA ei ole koskaan toiminut kartonkialalla eikä se lainkaan tunne tätä alaa. Tämän vuoksi SCA Holding ei voi lausua - eikä se lausu - väitettyjen kilpailusääntöjen rikkomisten tapahtumisesta tai laajuudesta' (s. 2).

156    Komissio on aiheellisesti katsonut, että kantaja ei ole tällä tavalla vastatessaan toiminut siten, että sakon alentaminen olisi ollut perusteltua hallinnollisessa menettelyssä harjoitetun yhteistyön vuoksi. Alennuksen myöntäminen tästä syystä on perusteltua vain, jos komissio on yrityksen käyttäytymisen vuoksi voinut todeta kilpailusääntöjen rikkomisen helpommin ja tarpeen vaatiessa saada sen loppumaan (ks. asia T-13/89, ICI v. komissio, tuomio 10.3.1992, Kok. 1992, s. II-1021, 393 kohta).

157    Jos yritys nimenomaisesti ilmoittaa, ettei se kiistä niitä tosiasiaväitteitä, joihin komission siihen kohdistamat väitteet perustuvat, sen voidaan katsoa helpottaneen komission tehtävää eli yhteisön kilpailusääntöjen rikkomisten toteamista ja niistä rankaisemista. Komissiolla on kilpailusääntöjen rikkomisentoteavissa päätöksissään oikeus katsoa, että tällainen käyttäytyminen merkitsee tosiasiaväitteiden myöntämistä, ja pitää sitä todisteena kyseisten väitteiden paikkansapitävyydestä. Sakon alentaminen voi siis olla perusteltua tällaisen käyttäytymisen vuoksi.

158    Asia on toisin, jos yritys väitetiedoksiantoon antamassaan vastauksessa kiistää komission väitetiedoksiannossa esittämien väitteiden keskeiset osat, jos se jättää kokonaan vastaamatta tai jos se - kuten kantaja - ilmoittaa vain, ettei se ota kantaa komission esittämiin tosiasiaväitteisiin. Jos yritys hallinnollisessa menettelyssä omaksuu tällaisen asenteen, se ei helpota komission tehtävää eli yhteisön kilpailusääntöjen rikkomisten toteamista ja niistä rankaisemista.

159    Koska komissio päätöksen 172 perustelukappaleen ensimmäisessä kohdassa toteaa alentaneensa niiden yritysten sakkoja, jotka eivät väitetiedoksiantoon antamissaan vastauksissa kiistäneet komission tärkeimpiä tosiasiaväitteitä, on todettava, että näitä sakkojen alennuksia on pidettävä lainmukaisina vain, jos kyseiset yritykset ovat nimenomaisesti ilmoittaneet, etteivät ne kiistä kyseisiä väitteitä.

160    Vaikka komissio olisikin käyttänyt lainvastaista perustetta alentaessaan niiden yritysten sakkoja, jotka eivät olleet nimenomaisesti ilmoittaneet, etteivät ne kiistä tosiasiaväitteitä, on huomautettava, että yhdenvertaisuusperiaatteen on oltava sopusoinnussa laillisuusperiaatteen kanssa; laillisuusperiaatteen mukaan kukaan ei voi edukseen vedota lainvastaisuuteen, joka hyödyttää jotakuta toista (ks. esim. asia 134/84, Williams v. tilintarkastustuomioistuin, tuomio 4.7.1985, Kok. 1985, s. 2225, 14 kohta). Koska kantajan väitteillä pyritään nimenomaan siihen, että sillä katsottaisiin olevan oikeus lainvastaiseen sakon alennukseen, kanneperusteen ensimmäistä osaa ei näin ollen voida hyväksyä.”

Kanneperuste, jonka mukaan valittajalle määrätty sakko oli sekä absoluuttisesti kohtuuttoman suuri että suhteeton, kun otetaan huomioon valittajan syyttömyys ja asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan tavoitteet

16.

    Valittaja väitti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, että sille määrätyn sakon taso (7,5 prosenttia Colthropin kokonaisliikevaihdosta kyseisiltä markkinoilta ja 9 prosenttia, kun sisäinen myynti vähennettiin) ylittää huomattavasti vastaavanlaisissa tapauksissa määrättyjen sakkojen tason, kun otetaan huomioon yhtiön ominaispiirteet, sen toiminnan laajuus ja kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistumisen aste. Valittaja väitti myös, että määrätty sakko oli suhteeton, kun sitä verrattiin sakkoihin, joita oli määrätty yrityksille, jotka saivat huomattavan liikevaihdon muilta kuin kyseisiltä markkinoilta, ja että tämä oli vastoin niitä vaatimuksia, jotka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli asiassa T-77/92, Parker Pen vastaan komissio, 14.7.1994 antamassaan tuomiossa (Kok. 1994, s. II-549, s. 94) asettanut. Valittaja viittasi vielä väitteisiin, joita se oli esittänyt sen kanneperusteen yhteydessä, jonka mukaan se ei ollut päätöksenoikea adressaatti, ja väitti, että tässä tapauksessa sakko oli määrätty syyttömälle sivustakatsojalle asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan vastaisesti.

17.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin lausui tästä seuraavaa:

”174    Ensiksi on arvioitava kanneperusteen ensimmäistä ja toista osaa yhdessä.

175    Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan mukaan komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille, jotka tahallaan tai tuottamuksesta ovat rikkoneet perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohtaa, sakon, joka on vähintään 1 000 ecua ja enintään 1 000 000 ecua taikka tätä suurempi mutta enintään 10 prosenttia kunkin rikkomukseen osallistuneen yrityksen edellisen tilikauden liikevaihdosta. Sakon suuruutta määrättäessä otetaan huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto. Kuten yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, rikkomisen vakavuutta harkittaessa on otettava huomioon useita seikkoja, muun muassa asian erityiset olosuhteet, asiayhteys ja sakkojen varoittava vaikutus, mutta niistä perusteista, jotka on välttämättä otettava huomioon, ei ole vahvistettu sitovaa tai tyhjentävää luetteloa (em. asia SPO ym. v. komissio, määräyksen 54 kohta).

176    Näihin vakavuuden arvioinnissa huomioon otettaviin seikkoihin voivat kuulua rikkomisen kohteena olevien tavaroiden volyymi ja arvo, yrityksen koko ja taloudellinen valta ja siten myös se vaikutusvalta, jota yritys on voinut käyttää markkinoilla. Tästä seuraa, että toisaalta on sakon määräämiseksi sallittua ottaa huomioon yhtä hyvin yrityksen kokonaisliikevaihto, joka osoittaa - vaikkakin vain likimääräisesti ja epätäydellisesti - yrityksen kokoa ja taloudellista valtaa, sekä se osa liikevaihdosta, joka tulee kilpailusääntöjen rikkomisen kohteena olevista tavaroista ja joka näin ollen on omiaan osoittamaan rikkomisen laajuutta. Tästä seuraa toisaalta, ettei kummallekaan näistä luvuista pidä antaa sellaista merkitystä, joka olisi suhteeton verrattuna muihin arvioinnissa huomioon otettaviin seikkoihin, ja että sakon määrääminen ei näin ollen voi olla pelkän kokonaisliikevaihtoon perustuvan laskelman tulos (ks. em. yhdistetyt asiat Musique Diffusion française ym. v. komissio, tuomion 120 ja 121 kohta).

177    Komissio on tässä asiassa määrännyt sakkojen yleisen tason ottaen huomioon rikkomisen keston (päätöksen 167 perustelukappale) ja seuraavat seikat (päätöksen 168 perustelukappale):

    '-    salainen yhteistyö hintojen vahvistamisessa ja markkinaosuuksien jakaminen ovat sellaisenaan kilpailusääntöjen vakavaa rikkomista,

    -    kartelli kattoi melkein koko yhteisön alueen,

    -    yhteisön kartonkimarkkinat ovat merkittävä teollisuudenala, jonka kokonaisliikevaihto on vuodessa noin 2,5 miljardia ecua,

    -    rikkomiseen osallistuneet yritykset edustavat käytännöllisesti katsoen koko markkinoita,

    -    kartelli toimi säännöllisten ja vakiintuneeksi tavaksi muodostuneiden kokousten muodossa, joiden tarkoituksena oli yhteisön kartonkimarkkinoiden yksityiskohtainen säätely,

    -    salaisen yhteistyön todellisen luonteen ja ulottuvuuden peittämiseksi toteutettiin huolellisesti suunniteltuja toimia (PWG:n ja JMC:n kokouksia koskevia virallisia pöytäkirjoja ja asiakirjoja ei ole; osallistujia kehotettiin olemaan tekemättä muistiinpanoja; hinnankorotuksista ilmoittavien kirjeiden ajoitus ja järjestys suunniteltiin siten, että korotusten voitiin väittää olevan vain ”toisten seurailua”, jne.),

    -    kartelli oli pääasiallisesti onnistunut saavuttamaan tavoitteensa.'

178    Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin muistuttaa, että 9 prosentin perustasoa käytettiin määrättäessä kartellin 'johtajien' sakkojen suuruutta ja 7,5 prosentin perustasoa määrättäessä sen 'rivijäsenten' sakkojen suuruutta - - .

179    Ensiksi on korostettava, että komissio voi sakkojen yleistä tasoa harkitessaan perustellusti ottaa huomioon, että yhteisön kilpailusääntöjen selvät rikkomiset ovat vielä melko yleisiä, joten se voi korottaa sakkojen tasoa niiden varoittavan vaikutuksen vahvistamiseksi. Vaikka komissio on aikaisemmin määrännyt tietyntasoisia sakkoja tietyntyyppisistä rikkomisista, se ei estä sitä korottamasta tätä tasoa asetuksessa N:o 17 säädetyissä rajoissa, jos osoittautuu, että se on välttämätöntä yhteisön kilpailupolitiikan toteuttamiseksi (ks. mm. em. yhdistetyt asiat Musique Diffusion française ym. v. komissio, tuomion 105-108 kohta ja em. asia ICI v. komissio, tuomion 385 kohta).

180    Toiseksi on todettava, että komissio on aiheellisesti väittänyt, että tälle asialle ominaisten olosuhteiden vuoksi ei voida suoraan vertailla tässä päätöksessä käytettyä sakkojen yleistä tasoa ja komission aikaisemmassa päätöskäytännössä käytettyjä tasoja; aiempaa päätöskäytäntöä edustaa erityisesti polypropeenipäätös, joka komission itsensä mukaan on se päätös, jota parhaiten voidaan verrata käsiteltävänä olevaan päätökseen. Toisin kuin polypropeenipäätökseen johtaneessa asiassa, tässä asiassa ei nimittäin ole otettu huomioon mitään yleisiä lieventäviä asianhaaroja sakkojen yleistä tasoa määrättäessä. Salaisen yhteistyön peittämiseksi toteutetut toimenpiteet osoittavat, että kyseiset yritykset olivat täysin tietoisia toimintansa lainvastaisuudesta. Komissio on näin ollen voinut ottaa nämä toimenpiteet huomioon rikkomisen vakavuutta arvioidessaan, koska ne ovat sellainen erityisen vakava osa kilpailusääntöjen rikkomista, joka erottaa tämän rikkomisen komission aikaisemmin toteamista rikkomisista.

181    Kolmanneksi on korostettava perustamissopimuksen 85 artiklan 1 kohdan rikkomisen pitkää kestoa ja ilmeisyyttä ja sitä, että se on tapahtunut siitä huolimatta, että komission aikaisempi päätöskäytäntö ja erityisesti polypropeenipäätös olisi pitänyt ymmärtää varoitukseksi.

182    Näiden seikkojen perusteella on katsottava, että päätöksen 168 perustelukappaleessa mainitut perusteet osoittavat komission vahvistaman sakkojen yleisen tason perustelluksi.

183    Tätä taustaa vasten kantajan väite, jonka mukaan Colthropin kokoa ja taloudellista valtaa ei ole otettu huomioon, koska sen vuoden 1990 kokonaisliikevaihto on sama kuin sen yhteisön kartonkimarkkinoilta samana vuonna saama liikevaihto, on hylättävä.

184    Komissio on ensinnäkin ottanut huomioon edellä mainitut rikkomisen vakavuuden arviointiperusteet. Komissiolla ei toisaalta ole velvollisuutta ottaa kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta arvioidessaan huomioon yrityksen kokonaisliikevaihdon ja rikkomisen kohteena olevia tavaroita koskevan liikevaihdon suhdetta (em. yhdistetyt asiat Musique Diffusion française, tuomion 121 kohta ja em. asia SPO ym. v. komissio, määräyksen 54 kohta).

185    Lisäksi on todettava, että kun samaan kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistuneiden yritysten liikevaihtoja on käytettävä perusteena eri yrityksille määrättävien sakkojen suhteuttamiseksi toisiinsa, komissiolla on oikeus laskea kullekin yritykselle määrättävä sakko soveltamalla käytettävää sakkoprosenttia viiteliikevaihtoon, joka on kaikkien yritysten osalta määritetty samalla tavalla, jotta saadut luvut olisivat mahdollisimman vertailukelpoisia.

186    Kanneperusteen ensimmäinen ja toinen osa on siis hylättävä perusteettomina.

187    Kanneperusteen kolmas osa, joka perustuu olettamaan, että kantaja on 'syytön sivustakatsoja', on myös hylättävä. Tältä osin riittää, kun huomautetaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen jo todenneen, että komissio on aiheellisesti osoittanut päätöksen kantajalle.

188    Kanneperuste on siis hylättävä kokonaisuudessaan.”

Kanneperuste, jonka mukaan perusteluvelvollisuutta oli rikottu sakkojen osalta

18.

    Valittaja huomautti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa saaneensa tiedon eräistä komission perusteluihin ja sen sakkojen laskennassa soveltamiin perusteihin liittyvistä keskeisistä seikoista vasta kilpailupolitiikasta vastaavan komission jäsenen päätöksen tekemispäivänä pitämän lehdistötilaisuuden nauhoituksesta. Vaikkei oikeuskäytännössä edellytetäkään, että komission olisi ilmaistava sakkoa koskevat tarkat laskelmat, tämä ei valittajan mukaan merkinnyt, etteikö päättelyn pitäisi olla avointa.

19.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tähän lausunut seuraavaa:

”195    Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksittäispäätöstä koskevan perusteluvelvollisuuden tavoitteena on mahdollistaa se, että yhteisöjen tuomioistuimet voivat valvoa päätöksen laillisuutta, ja antaa sille, jota asia koskee, riittävät tiedot sen arvioimiseksi, onko päätös asianmukainen vai onko siinä mahdollisesti sellainen virhe, jonka perusteella sen pätevyys voidaan riitauttaa, kuitenkin niin, että tämän velvollisuuden laajuus riippuu kyseisen päätöksen luonteesta ja siitä asiayhteydestä, missä se on tehty (ks. mm. asia T-49/95, Van Megen Sports v. komissio, tuomio 11.12.1996, Kok. 1996, s. II-1799, 51 kohta).

196    Kun on - kuten tässä tapauksessa - kyse päätöksestä, jolla useille yrityksille määrätään sakkoja yhteisön kilpailusääntöjen rikkomisesta, perusteluvelvollisuuden laajuus on määrättävä ottaen huomioon se, että rikkomisten vakavuus on määritettävä useiden seikkojen perusteella, joihin kuuluvat erityisesti asian erityisolosuhteet, asiayhteys ja sakkojen varoittava vaikutus, mutta niistä perusteista, jotka on välttämättä otettava huomioon, ei kuitenkaan ole vahvistettu sitovaa tai tyhjentävää luetteloa (em. asia SPO ym. v. komissio, määräyksen 54 kohta).

197    Komissiolla on kunkin sakon määrää vahvistaessaan lisäksi harkintavaltaa, eikä voida katsoa, että se olisi tätä tehdessään velvollinen soveltamaan tarkkaa matemaattista kaavaa (ks. vastaavasti asia T-150/89, Martinelli v. komissio, tuomio 6.4.1995, Kok. 1995, s. II-1165, 59 kohta).

198    Sakkojen yleisen tason määräämisessä huomioon otetut perusteet on ilmoitettu päätöksen 168 perustelukappaleessa ja yksittäisten sakkojen suuruuden määräämisessä huomioon otetut perusteet 169 perustelukappaleessa. Yksittäisten sakkojen osalta komissio on lisäksi päätöksen 170 perustelukappaleessa selvittänyt, että PWG:n kokouksiin osallistuneiden yritysten on pääsääntöisesti katsottu olleen kartellin 'johtajia' ja muiden yritysten kartellin 'rivijäseniä'. Komissio on päätöksen 171 ja 172 perustelukappaleessa todennut, että Renalle ja Storalle määrättäviä sakkoja on alennettava huomattavasti sen huomioon ottamiseksi, että ne ovat olleet aktiivisesti yhteistyössä komission kanssa, ja että kahdeksan muun yrityksen sakoista voidaan tehdä suhteessa pienempi alennus, koska ne eivät ole väitetiedoksiantoon antamissaan vastauksissa kiistäneet niitä tärkeimpiä tosiasiaväitteitä, joihin komission niitä vastaan esittämät väitteet perustuivat.

199    Kuten on jo todettu, komissio on ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydyn oikeudenkäynnin aikana antanut lisäselvityksiä tässä tapauksessa sovelletusta sakkojen laskentatavasta - - . Komissio on täsmentänyt ottaneensa huomioon eräiden yritysten mahdollisen yhteistyöhalukkuuden komissiossa käydyssä menettelyssä ja alentaneensa kahden yrityksen sakkoatästä syystä kahdella kolmasosalla, kun taas eräiden muiden yritysten sakkoa on alennettu yhdellä kolmasosalla.

200    Komission toimittamasta taulukosta, joka sisältää yksittäisten sakkojen määrän vahvistamista koskevia tietoja, ilmenee, että vaikka sakkojen suuruutta ei ole määrätty soveltamalla pelkästään edellä mainittuja lukuja tiukan matemaattisesti, luvut on kuitenkin otettu järjestelmällisesti huomioon sakkoja laskettaessa.

201    Päätöksessä ei kuitenkaan täsmennetä, että sakot on laskettu kunkin yrityksen yhteisön kartonkimarkkinoilta vuonna 1990 saaman liikevaihdon perusteella. Perusprosentteja 9 ja 7,5, joista suurempaa käytettiin laskettaessa 'johtaja'-yrityksille määrättäviä sakkoja ja pienempää laskettaessa 'rivijäseninä' olleille yrityksille määrättäviä sakkoja, ei myöskään mainita päätöksessä. Siinä ei mainita myöskään Renalle ja Storalle sekä kahdeksalle muulle yritykselle myönnettyjen alennusten prosenttimääriä.

202    Tässä asiassa on ensinnäkin katsottava, että kun päätöksen 169-172 perustelukappaletta tulkitaan ottaen huomioon päätöksessä oleva yksityiskohtainen selvitys niistä tosiasiaväitteistä, joita päätöksen kutakin adressaattia kohtaan on esitetty, on katsottava, että näissä perustelukappaleissa on riittävä ja asiassa merkityksellinen selvitys kunkin yrityksen osalta kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston määrittämisessä huomioon otetuista arviointiperusteista (ks. vastaavasti asia T-2/89, Petrofina v. komissio, tuomio 24.10.1991, Kok. 1991, s. II-1087, 264 kohta).

203    Toiseksi on todettava, että jos silloin kun kunkin sakon suuruus määrätään ottamalla järjestelmällisesti huomioon tietyt tarkat tiedot, kuten tässä asiassa, päätöksessä mainittaisiin kaikki nämä tekijät, yritykset voisivat paremmin arvioida, onko komissio tehnyt virheitä yksittäisten sakkojen määrää vahvistaessaan ja onko kunkin yksittäisen sakon määrä perusteltu suhteessa sovellettuihin yleisiin perusteisiin. Se, että päätöksessä olisi tässä tapauksessa mainittu kyseiset tekijät eli perusteena käytetty liikevaihto, viitevuosi, käytetyt perusprosentit ja sakkojen alennusprosentit, ei olisi merkinnyt niiden yritysten, joille päätös on osoitettu, tarkan liikevaihdon sellaista implisiittistä ilmaisemista, joka olisi voinut olla perustamissopimuksen 214 artiklan rikkomista. Kuten komissio on itse korostanut, kunkin yksittäisen sakon määrä ei ollut seurausta kyseisten tekijöiden tiukan matemaattisesta soveltamisesta.

204    Komissio on sitä paitsi suullisessa käsittelyssä myöntänyt, ettei mikään olisi estänyt sitä ilmoittamasta päätöksessä niitä tekijöitä, jotka otettiin huomioon järjestelmällisesti ja jotka ilmaistiin päätöksen tekopäivänä pidetyssä lehdistötilaisuudessa. Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan päätöksen perustelujen on oltava itse päätöksessä ja että komission myöhemmät selitykset voidaan ottaa huomioon vain poikkeuksellisissa olosuhteissa (ks. asia T-61/89, Dansk Pelsdyravlerforeningv. komissio, tuomio 2.7.1992, Kok. 1992, s. II-1931, 131 kohta ja vastaavasti em. asia Hilti v. komissio, tuomion 136 kohta).

205    Näistä toteamuksista huolimatta on todettava, että päätöksen 167-172 perustelukappaleessa sakkojen määrän vahvistamisen osalta esitetyt perustelut ovat vähintäänkin yhtä yksityiskohtaisia kuin komission aikaisemmissa, samanlaisia kilpailusääntöjen rikkomisia koskevissa päätöksissä. Vaikka perustelujen virheellisyys on viran puolesta huomioon otettava seikka, yhteisöjen tuomioistuimet eivät päätöksen antamishetkeen mennessä olleet arvostelleet sitä käytäntöä, jota komissio noudatti määräämiensä sakkojen perustelemisessa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ensimmäisen kerran vasta asiassa T-148/89, Tréfilunion vastaan komissio, 6.4.1995 antamassaan tuomiossa (Kok. 1995, s. II-1063, 142 kohta) sekä asiassa T-147/89, Société métallurgique de Normandie vastaan komissio (Kok. 1995, s. II-1057, julkaistu lyhennelmänä), ja asiassa T-151/89, Société des treillis et panneaux soudés vastaan komissio (Kok. 1995, s. II-1191, julkaistu lyhennelmänä), samana päivänä antamissaan tuomioissa korostanut olevan toivottavaa, että yritykset saisivat yksityiskohtaisesti tietää niille määrättyjen sakkojen laskentatavan, ilman että niiden olisi tämän vuoksi nostettava kanne komission päätöksestä.

206    Tästä seuraa, että kun komissio toteaa päätöksessä, että yhteisön kilpailusääntöjä on rikottu, ja määrää rikkomiseen osallistuneille yrityksille sakkoja siten, että se ottaa sakkojen määrää vahvistaessaan järjestelmällisesti huomioon tietyt perusseikat, sen on mainittava nämä seikat itse päätöksessä, jotta ne, joille päätös on osoitettu, voivat tarkastaa, onko sakkojen taso perusteltu, ja arvioida mahdollisen syrjinnän olemassaoloa.

207    Edellä 205 kohdassa mainituissa erityisissä olosuhteissa ja ottaen huomioon se, että komissio on oikeudenkäyntimenettelyssä osoittautunut halukkaaksi esittämään kaikki sakkojen laskentatapaa koskevat asiaan vaikuttavat tiedot, sitä, ettei sakkojen laskentatapaa ole päätöksessä perusteltu erikseen, ei voida tässä asiassa pitää sellaisena perusteluvelvollisuuden rikkomisena, jonka vuoksi olisi perusteltua poistaa sakot kokonaan tai osittain.

208    Kanneperustetta ei näin ollen voida hyväksyä.”

20.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on päätynyt hylkäämään kanteen ja velvoittanut valittajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Valitus

21.

    Valittaja vaatii valituksessaan, että valituksenalainen tuomio sekä päätöksen 1 artikla kumotaan sitä koskevilta osin ja toissijaisesti, että sille määrätty sakko poistetaan tai että sitä ainakin alennetaan.

22.

    Valittaja on valituksessaan esittänyt kaksi valitusperustetta, jotka perustuvat siihen, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valittajan mukaan ollut väärässä hylätessään valittajan väitteet siitä, ettei päätöstä olisi pitänyt osoittaa sille, ja pysyttäessään sille määrätyn sakon.

Ensimmäinen valitusperuste

23.

    Ensimmäinen valitusperuste jakaantuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen perustuu siihen, että tuomion perustelut ovat riittämättömät ja että se sisältää oikeudellisen virheen, joka johtuu siitä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut, ettei tässä tapauksessa ollut kyse mistään seuraannosta, toinen siihen, että tuomio sisältää oikeudellisen virheen, joka johtuu siitä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on päätynyt siihen, että komissiolla oli oikeus valita eri konserneihin kuuluvista yksiköistä se, jolle se osoitti päätöksen, ja kolmas siihen, että tuomio sisältää oikeudellisen virheen, joka johtuu siitä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut, ettei sitä, minkä yksikön eri konserneista komissio oli valinnut päätöksen adressaatiksi, edellyttäen että sillä oli oikeus tehdä tällainen valinta, voitu menestyksekkäästi riitauttaa.

24.

    Valittaja katsoo ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toimineen virheellisesti, kun se on katsonut, ettei tässä tapauksessa ollut kyse mistään seuraannosta, tutkimatta, oliko Colthrop perustamissopimuksen 85 artiklassa tarkoitettu yritys kilpailusääntöjen rikkomisen aikaan ja oliko tämän yrityksen ja Colthrop Board Mill Ltd:n omistuksessa päätöksen tekemispäivänä olleen yksikön välillä toiminnallista ja taloudellista jatkuvuutta. Valittajan käsityksen mukaan vastuullisena kilpailusääntöjen rikkomisesta oli pidettävä sitä oikeushenkilöä, johon kilpailusääntöjen rikkomisessa mukana ollut yritys parhaiten lukeutuu. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen viittaus asiassa T-6/89, Enichem Anic vastaan komissio, 17.12.1991 antamaansa tuomioon (Kok. 1991, s. II-1623) on asian kannalta merkityksetön, koska tuon tapauksen ja esillä olevan tapauksen tosiseikat eivät millään tavoin vastaa toisiaan.

25.

    Tähän on todettava, että valituksenalaisen tuomion 63 kohdassa, jossa viitataan edellä mainittuun, asiassa Enichem Anic vastaan komissio annettuun tuomioon, lausutaan seuraavaa: ” - - se oikeushenkilö, joka vastasi yrityksen toiminnasta silloin, kun kilpailusääntöjä rikottiin, on saatettava vastuuseen yrityksen siitä toiminnasta, joka merkitsi kilpailusääntöjen rikkomista. Niin kauan kuin tämä oikeushenkilö on olemassa, vastuu kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä yrityksen toiminnasta seuraa tätä oikeushenkilöä, vaikka ne aineelliset tekijät ja henkilöstö, jotka olivat mukana kilpailusääntöjen rikkomisessa, on kilpailusääntöjen rikkomisen jälkeen luovutettu kolmansille.”

26.

    Tällä perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, että kartonkia valmistava tehdas oli Colthrop (valituksenalaisen tuomion 61 kohta) ja että silloin, kun kilpailusääntöjä rikottiin, tämä tehdas kuului yhtiölle, jonka nimi oli ensin Reed P & B, sitten SCA Aylesford ja lopuksi SCA Holding (valituksenalaisen tuomion 62 kohta), ja päätynyt tämän jälkeen siihen, että ”komissio on - - aiheellisesti osoittanut päätöksen sille oikeushenkilölle, joka vastasi todetuista kilpailunvastaisista toimista kilpailusääntöjen rikkomisen aikana ja joka oli olemassa vielä silloin, kun päätös tehtiin” (valituksenalaisen tuomion 64 kohta).

27.

    Tämä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päättely ei ole kyseenalaistettavissa. On nimittäin katsottava, että luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön, joka johtaa kyseistä yritystä aikana, jolloin kilpailusääntöjä on rikottu, on lähtökohtaisesti vastattava kilpailusääntöjen rikkomisesta, vaikka kilpailusääntöjen rikkomisesta tehdyn langettavan päätöksen tekemispäivänä yrityksen toiminta ei enää ole sen vastuulla, jos kysymyksessä olevasta yrityksestä on esimerkiksi tullut oma oikeushenkilönsä, kuten tässä tapauksessa on asianlaita.

28.

    Tässä tapauksessa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kuitenkin todennut, että se oikeushenkilö, joka johti Colthropin toimintaa koko sen ajan, kun kilpailusääntöjä rikottiin, oli yhä olemassa päätöksen tekemisen hetkellä, että vain sen toiminimi oli vaihtunut moneen kertaan ja että kyse oli nimenomaan valittajasta. Tällaista tosiasiatoteamusta ei voida riitauttaa valituksen yhteydessä.

29.

    Tästä seuraa, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ole tehnyt oikeudellista virhettä, kun se on katsonut, ettei tässä tapauksessa kyse ollut seuraannosta, joka käytännössä edellyttäisi, että joku pantaisiin vastaamaan kilpailua rajoittavasta toisen henkilön käyttäytymisestä, mistä nyt ei ole kyse, ja kun se on katsonut, että päätös oli osoitettava valittajalle, koska se oli johtanut Colthropia kilpailusääntöjen rikkomisen ajan, joskin eri toiminimeä käyttäen.

30.

    Tätä päätelmää tukee vielä se, minkä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on toimivaltansa nojalla todennut valituksenalaisen tuomion 66 kohdassa eli että Reed P & B, mikä siis oli valittajan aiempi toiminimi, oli mainittu PG Paperboardin jäsenluettelossa ja että PG Paperboard oli organisaatio, jonka piirissä kartellin toiminta oli järjestetty.

31.

    Näin ollen ei tarvitse tutkia valittajan kahta muuta väitettä, jotka koskevat varsinaisesti valituksenalaisen tuomion 65 kohtaa, sillä vaikka ne olisivatkin perusteltuja, niillä ei voida saattaa kyseenalaiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätelmää, jonka mukaan valittajan oli katsottava olevan vastuussa Colthropin kilpailunvastaisista toimista.

32.

    Ensimmäinen valitusperuste on tämän vuoksi hylättävä.

Toinen valitusperuste

33.

    Toinenkin valitusperuste jakaantuu kolmeen osaan. Niistä ensimmäisen mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että valittajan hallinnollisessa menettelyssä omaksuma asenne ei oikeuttanut alentamaan sakkoa. Toisen mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, etteivät päätöksen perustelut olleet puutteelliset sillä tavoin, että sakko olisi tämän vuoksi poistettava tai että sitä olisi alennettava. Kolmannen mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se ei ole ottanut huomioon sakon tasoa tarkastellessaan sitä, että komissio oli päättänyt osoittaa päätöksen mieluummin valittajalle kuin muihin konserneihin kuuluville muille oikeudellisesti olemassa oleville yksiköille.

Toisen valitusperusteen ensimmäinen osa

34.

    Toisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa valittaja toteaa, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi saanut valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa lausua, ettei asennetta, jonka valittaja oli omaksunut hallinnollisessa menettelyssä, voitu rinnastaa niiden yritysten asenteeseen, jotka eivät olleet kiistäneet niitä tosiseikkoja, joihin komission niitä vastaan esittämät väitteet perustuivat, ja jotka olivat tämän vuoksi saaneet alennuksen sakosta. Valittaja väittää, että sen omaksuma asenne eli olla lausumatta mitään niistä tosiseikoista, joiden perusteella sen katsottiin rikkoneen kilpailusääntöjä, oli perusteltua sen vuoksi, ettei sillä ollut käytettävissään tietoja, joiden avulla se olisi voinut arvioida, vastasivatko komission väittämät todellisuutta. Näin menetellessään se on kumminkin helpottanut komission työtä.

35.

    Toisin kuin komissio väittää, väite on tutkittava, sillä tällä väitteellä ei suinkaan pyritä riitauttamaan pelkkiä tosiasioihin kohdistuvia ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamuksia, vaan sillä asetetaan kyseenalaiseksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oikeudellinen näkemys, jonka mukaan sakon mahdolliseksi alentamiseksi ei ollut rinnastettava toisiinsa asennetta, jonka omaksuu sellainen yritys, joka ei kiistä sitä vastaan esitettyjä tosiseikkoja, ja asennetta, jonka omaksuu sellainen yritys, joka tyytyy olemaan lausumatta mitään näistä tosiseikoista.

36.

    Tähän on todettava, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on aivan oikein katsonut valituksenalaisen tuomion 156 kohdassa, että sakon alentaminen hallinnollisessa menettelyssä harjoitetun yhteistyön vuoksi oli perusteltua vain, jos komissio on yrityksen käyttäytymisen vuoksi voinut todeta kilpailusääntöjen rikkomisen helpommin ja tarpeen vaatiessa saada sen loppumaan.

37.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tavoin on todettava, että yritys, joka valittajan tavoin, kuten valituksenalaisen tuomion 158 kohdasta ilmenee, oli tyytynyt hallinnollisessa menettelyssä olemaan ottamatta kantaa tosiasioita koskeviin komission väittämiin eli ei siis ole tunnustanut niitä oikeiksi, ei todellisuudessa helpota komission työtä. Jos kysymyksessä oleva yritys ei nimenomaisesti tunnusta tosiseikkoja, komission on näytettävä ne vielä toteen, jolloin yrityksellä on edelleen vapaus turvautua kaikkiin hyödyllisiksi katsomiinsa puolustautumisperusteisiin sopivaksi katsomanaan hetkenä ja varsinkin oikeudenkäynnissä.

38.

    Toisen valitusperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä.

Toisen valitusperusteen toinen osa

39.

    Valittaja väittää toisen valitusperusteen toisessa osassa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se ei ole päätynyt siihen, että päätös oli vajavaisesti perusteltu, eikä ole kumonnut sitä tästä syystä, vaikka se on todennut valituksenalaisen tuomion 201 kohdassa, että komissio oli jättänyt mainitsematta päätöksessään ne tekijät, jotka se oli järjestelmällisesti ottanut huomioon sakkojen suuruutta määrätessään.

40.

    Valittaja väittää lisäksi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, johon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on viitannut valituksenalaisen tuomion 204 kohdassa, tällaiset tiedot olisi ilmoitettava itse päätöksessä eikä komission myöhempiä selityksiä, jotka se antaa lehdistölle tai ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käytävässä oikeudenkäynnissä, voida ottaa huomioon kuin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kuitenkin nimenomaan todennut tässä samassa 204 kohdassa komission myöntäneen istunnossa, että mikään ei olisi estänyt sitä ilmoittamasta päätöksessä näitä tekijöitä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei olisi saanut tässä tilanteessa ottaa huomioon sitä, ”että komissio on oikeudenkäyntimenettelyssä osoittautunut halukkaaksi esittämään kaikki sakkojen laskentatapaa koskevat asiaan vaikuttavat tiedot” (valituksenalaisen tuomion 207 kohta).

41.

    Valittaja katsoo myös, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on menetellyt virheellisesti, kun se on ajallisesti rajoittanut tulkintaa, jonka se on antanut EY:n perustamissopimuksen 190 artiklan (josta on tullut EY 253 artikla) asettamista vaatimuksista sakkojen määräämisen suhteen edellä mainituissa asioissa Tréfilunion vastaan komissio, Société métallurgique de Normandie vastaan komissio ja Société des treillis et panneaux soudés vastaan komissio antamissaan tuomioissa (jäljempänä betoniteräsverkkotuomiot), jotka on mainittu valituksenalaisen tuomion 205 kohdassa, vaikka yhteisöjen tuomioistuin on aina katsonut, että tulkinnalla, jonka se antaa yhteisön oikeuden oikeussäännöstä, selvennetään ja täsmennetään tämän oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta, sellaisena kuin sitä pitää tai olisi pitänyt tulkita ja soveltaa alusta alkaen, jollei tällaisessa tulkinnan sisältävässä tuomiossa ole toisin määrätty.

42.

    Komission mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 202 kohdassa katsonut, että päätöksen 169-172 perustelukappaleessa on ”riittävä ja asiassa merkityksellinen selvitys kunkin yrityksen osalta kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston määrittämisessä huomioon otetuista arviointiperusteista”.

43.

    Komissio väittää, että valituksenalaisen tuomion 203-207 kohta ovat sinänsä turhia, koska niissä muistutetaan siitä, mitkä ovat betoniteräsverkkotuomioista johtuvat seuraukset. Komissio katsoo lisäksi, että valittaja on tulkinnut näitä tuomioita virheellisesti. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on komission käsityksen mukaannäissä tuomioissa, kuten valituksenalaisessa tuomiossakin, katsonut komission päätöksen perustelut riittäviksi ja samalla ilmaissut toiveensa siitä, että käytetty laskentamenetelmä olisi läpinäkyvämpi. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteamus johtuu korkeintaan hyvän hallintotavan periaatteesta siinä mielessä, että päätösten adressaattien ei pitäisi joutua panemaan vireille oikeudenkäyntiä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa saadakseen tietää komission käyttämän laskentatavan kaikki yksityiskohdat. Tällaiset näkemykset eivät kuitenkaan sinänsä ole päätöksen kumoamisperuste.

44.

    Komissio toteaa vielä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on äskettäin vahvistanut tällä tavoin täsmennetyn betoniteräsverkkotuomioiden ulottuvuuden. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan tietoja, joiden osalta on toivottavaa, että komissio ilmoittaa ne päätöksen adressaatille, ei ole pidettävä lisäperusteluina, vaan pelkkänä päätöksessä ilmoitettujen arviointiperusteiden ilmaisemisena lukuina, mikäli nämä arviointiperusteet ovat määrällisesti ilmaistavissa (ks. mm. asia T-151/94, British Steel v. komissio, tuomio 11.3.1999, Kok. 1999, s. II-629, 627 ja 628 kohta ja yhdistetyt asiat T-305/94-T-307/94, T-313/94-T-316/94, T-318/94, T-325/94, T-328/94, T-329/94 ja T-335/94, Limburgse Vinyl Maatschappij ym. v. komissio, tuomio 20.4.1999, Kok. 1999, s. II-931, 1180-1184 kohta).

45.

    Aluksi on todettava, mitkä olivat ne eri vaiheet ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päättelyssä, joita edeten se antoi ratkaisunsa kanneperusteesta, jonka mukaan sakkojen laskennan osalta perusteluvelvollisuutta ei ollut täytetty.

46.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ensin todennut valituksenalaisen tuomion 195 kohdassa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksittäispäätöstä koskevan perusteluvelvollisuuden tavoitteena on mahdollistaa se, että yhteisöjen tuomioistuimet voivat tutkia päätöksen laillisuuden, ja antaa sille, jota asia koskee, riittävät tiedot sen arvioimiseksi, onko päätös asianmukainen vai onko siinä mahdollisesti sellainen virhe, jonka perusteella sen pätevyys voidaan riitauttaa, kuitenkin niin, että tämän velvollisuuden laajuus riippuu kyseisen päätöksen luonteesta ja siitä asiayhteydestä, missä se on tehty (ks. ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mainitseman oikeuskäytännön lisäksi mm. asia C-22/94, Irish Farmers Association ym., tuomio 15.4.1997, Kok. 1997, s. I-1809, 39 kohta).

47.

    Seuraavaksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut valituksenalaisen tuomion 196 kohdassa, että kun on - kuten tässä tapauksessa - kyse päätöksestä, jolla useille yrityksille määrätään sakkoja yhteisön kilpailusääntöjen rikkomisesta, perusteluvelvollisuuden laajuus on määrättävä ottaen huomioon se, että rikkomisten vakavuus riippuu useista seikoista, joihin kuuluvat asian erityisolosuhteet, asiayhteys ja sakkojen varoittava vaikutus, mutta niistä perusteista, jotka on välttämättä otettava huomioon, ei kuitenkaan ole vahvistettu sitovaa tai tyhjentävää luetteloa (asia C-137/95 P, SPO ym. v. komissio, määräys 25.3.1996, Kok. 1996, s. I-1611, 54 kohta).

48.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on lausunut valituksenalaisen tuomion 202 kohdassa seuraavaa:

” - - kun päätöksen 169-172 perustelukappaletta tulkitaan ottaen huomioon päätöksessä oleva yksityiskohtainen selvitys niistä tosiasiaväitteistä, joita päätöksen kutakin adressaattia kohtaan on esitetty, on katsottava, että näissä perustelukappaleissa on riittävä ja asiassa merkityksellinen selvitys kunkin yrityksen osalta kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston määrittämisessä huomioon otetuista arviointiperusteista.”

49.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kuitenkin valituksenalaisen tuomion 203-207 kohdassa lieventänyt 202 kohtaan sisältyvän näkemyksen ulottuvuutta tavalla, joka ei ole yksiselitteinen.

50.

    Valituksenalaisen tuomion 203 ja 204 kohdasta käy nimittäin ilmi, ettei päätökseen sisälly tarkkoja tietoja niistä seikoista, jotka komissio oli järjestelmällisesti ottanut huomioon sakkojen suuruutta määrätessään, vaikka se olisi voinut ne ilmoittaa ja vaikka niiden avulla yritykset olisivat voineet paremmin arvioida, oliko komissio tehnyt virheitä yksittäisen sakon määrää vahvistaessaan ja oliko sakon määrä perusteltu suhteessa sovellettuihin yleisiin perusteisiin. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 205 kohdassa todennut lisäksi olevan betoniteräsverkkotuomioiden mukaisesti toivottavaa, että yritykset saisivat tietää yksityiskohtaisesti niille määrättyjen sakkojen laskentatavan, ilman että niiden olisi tämän vuoksi nostettava kanne komission päätöksestä.

51.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 207 kohdassa päätynyt siihen, että se, ”ettei sakkojen laskentatapaa ole päätöksessä perusteltu erikseen”, oli oikeutettua tuon tapauksen erityisissä olosuhteissa, joiksi katsottiin se, että laskentaan vaikuttaneet tekijät ilmoitettiin oikeudenkäynnin yhteydessä, ja se, että betoniteräsverkkotuomioihin sisältyvä tulkinta perustamissopimuksen 190 artiklasta oli uudenlainen.

52.

    Ennen kuin valittajan väitteiden pohjalta tutkitaan, onko ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ollut oikeassa käsityksessään siitä, mitä seurauksia perusteluvelvollisuuden noudattamisen kannalta on sillä, että laskentaan vaikuttaneista tekijöistä annetaan tieto oikeudenkäynnin yhteydessä, ja sillä, että betoniteräsverkkotuomioissa tehtiin uudenlainen tulkinta, on käsiteltävä sitä, edellyttikö perustamissopimuksen 190 artiklassa asetetun perusteluvelvollisuuden noudattaminen, että komission oli päätöksessään niiden arviointiperusteiden lisäksi, joiden avulla se on päätellyt kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston, annettava yksityiskohtaisempi selvitys sakkojen laskentatavasta.

53.

    Tältä osin on todettava, että kun on kyse sellaisista päätöksistä nostetuista kanteista, joissa komissio on määrännyt yrityksille sakkoja kilpailusääntöjen rikkomisesta, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kahdella tapaa toimivaltainen.

54.

    Toisaalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tehtävänä on tutkia päätösten laillisuus EY:n perustamissopimuksen 173 artiklan (josta on muutettuna tullutEY 230 artikla) nojalla. Tällöin sen on muun muassa tutkittava, onko perustamissopimuksen 190 artiklassa asetettua perusteluvelvollisuutta, jonka laiminlyöminen johtaa päätöksen kumoamiseen, noudatettu.

55.

    Toisaalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella on toimivalta EY:n perustamissopimuksen 172 artiklassa (josta on tullut EY 229 artikla) ja asetuksen N:o 17 17 artiklassa sille annetun täyden harkintavallan nojalla arvioida, onko sakkojen suuruus asianmukainen. Tämä arviointi saattaa edellyttää sellaisten lisätietojen esittämistä ja huomioon ottamista, joita perustamissopimuksen 190 artiklassa asetettu perusteluvelvollisuus ei sinänsä edellytä mainitsemaan päätöksessä.

56.

    Perusteluvelvollisuuden noudattamisen tutkimisesta on todettava, että asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaan ”sakon suuruutta määriteltäessä on otettava huomioon rikkomuksen vakavuuden lisäksi sen kesto”.

57.

    Kun otetaan huomioon valituksenalaisen tuomion 195 ja 196 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö, perusteluvelvollisuudesta johtuvat aineelliset vaatimukset täyttyvät näin ollen, jos komissio ilmoittaa päätöksessään ne arviointiperusteet, joiden avulla se on määrittänyt kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston. Mikäli näitä arviointiperusteita ei ole ilmoitettu, päätöstä rasittaa perustelujen puutteellisuus.

58.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on lainmukaisesti katsonut valituksenalaisen tuomion 202 kohdassa, että komissio oli täyttänyt nämä vaatimukset. On nimittäin todettava ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tavoin, että päätöksen 167-172 perustelukappaleessa ilmoitetaan ne perusteet, joita komissio oli käyttänyt sakkoja laskiessaan. Näistä 167 perustelukappale koskee nimenomaan kilpailusääntöjen rikkomisen kestoa; siihen - samoin kuin 168 perustelukappaleeseen - sisältyvät myös ne näkemykset, joihin komissio oli perustanut käsityksensä kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuudesta ja sakkojen yleisestä suuruudesta; 169 perustelukappaleessa mainitaan ne tekijät, jotka komissio oli ottanut huomioon päättäessään kullekin yritykselle määrättävästä sakosta; 170 perustelukappaleessa määritellään, mitä yrityksiä oli pidettävä kartellin ”johtajina”, mistä seurasi erityinen vastuu muihin yrityksiin verrattuna; 171 ja 172 perustelukappaleessa todetaan lopuksi, mikä vaikutus sakkojen suuruuteen oli sillä, että tietyt tuottajat olivat harjoittaneet yhteistyötä komission kanssa, kun se suoritti tarkastuksia tosiseikoista varmistuakseen, tai kun ne vastasivat väitetiedoksiantoon.

59.

    Se, että tarkempia tietoja, kuten yritysten liikevaihto tai komission käyttämät alennusprosentit, on annettu myöhemmin lehdistötilaisuudessa tai oikeudenkäynnin kuluessa, ei heikennä valituksenalaisen tuomion 202 kohdassa tehtyä toteamusta. Tarkennukset, joita kanteen kohteena olevan päätöksen tekijä tekee ja joilla täydennetään jo sinänsä riittäviä perusteluja, eivät varsinaisesti kuulu perusteluvelvollisuuden noudattamiseen, vaikka niistä saattaa olla hyötyä siinä päätöksen perustelujen sisällön tutkimisessa, jonka yhteisöjen tuomioistuimet suorittavat, siinä mielessä, että niiden avulla toimielin voi selventää päätöksen perustana olevia syitä.

60.

    Komissio ei tietenkään saa viedä itseltään harkintavaltaansa sitä kautta, että se käyttäisi yksinomaan ja mekaanisesti laskentakaavoja. Se voi kuitenkin sisällyttää päätökseensä perusteluja, jotka ylittävät sen, mitä tämän tuomion 57 kohdassa tarkoitetut vaatimukset edellyttävät, esimerkiksi ilmoittamalla numerotietoja, jotka ovat auttaneet sitä, kun se on käyttänyt harkintavaltaansa erityisesti sen suhteen, millaista varoittavaa vaikutusta tavoitellaan, kun useille yrityksille, jotka ovat eri lailla aktiivisesti osallistuneet kilpailusääntöjen rikkomiseen, määrätään sakkoja.

61.

    Saattaa nimittäin olla toivottavaa, että komissio käyttäisi tätä mahdollisuutta hyväkseen, jotta yritykset saisivat tietää yksityiskohtaisesti niille määrätyn sakon laskentatavan. Tämä voi yleisellä tasolla edistää hallintotoiminnan avoimuutta ja helpottaa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työtä, kun se toimii täyden harkintavaltansa nojalla, jolloin sen on kyettävä arvioimaan kanteen kohteena olevan päätöksen lainmukaisuuden lisäksi myös määrätyn sakon asianmukaisuutta. Tämä mahdollisuus ei kuitenkaan muuta perusteluvelvollisuudesta johtuvien vaatimusten ulottuvuutta, kuten komissio on korostanut.

62.

    Tästä seuraa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei olisi saanut perustamissopimuksen 190 artiklan vastaisesti valituksenalaisen tuomion 206 kohdassa katsoa, että ”kun komissio - - ottaa sakkojen määrää vahvistaessaan järjestelmällisesti huomioon tietyt perusseikat, sen on mainittava nämä seikat itse päätöksessä”. Vastaavasti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei olisi myöskään saanut sen jälkeen, kun se on valituksenalaisen tuomion 202 kohdassa todennut, että päätökseen sisältyi ”riittävä ja asiassa merkityksellinen selvitys kunkin yrityksen osalta kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuuden ja keston määrittämisessä huomioon otetuista arviointiperusteista”, lausua valituksenalaisen tuomion 207 kohdassa, ”ettei sakkojen laskentatapaa ole päätöksessä perusteltu erikseen”, sillä perustelut ovat keskenään ristiriitaiset.

63.

    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen näin tekemä oikeudellinen virhe ei kuitenkaan ole sellainen, että se johtaisi valituksenalaisen tuomion kumoamiseen, koska ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on edellä esitetyn perusteella pätevästi hylännyt kanneperusteen, jonka mukaan sakkojen laskennan osalta perusteluvelvollisuutta olisi rikottu, huolimatta siitä, mitä valituksenalaisen tuomion 203-207 kohdassa on lausuttu.

64.

    Koska komission ei tarvinnut perusteluvelvollisuutta noudattaakseen ilmoittaa päätöksessään sakkojen laskentatapaan liittyviä numerotietoja, ei ole tarpeen tutkia valittajan väitteitä, jotka pohjautuvat tähän virheelliseen lähtökohtaan.

65.

    Toisen valitusperusteen toinen osa on tämän vuoksi hylättävä.

Toisen valitusperusteen kolmas osa

66.

    Toisen valitusperusteen kolmannessa osassa valittaja väittää ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toimineen virheellisesti, kun se ei ole sakon tasoa tutkiessaan ottanut huomioon sitä, että komissio oli tehnyt valinnan eri konserneihin kuuluvien oikeudellisesssa mielessä olemassa olevien yksiköiden välillä, sikäli kuin sillä on edes ollut tällaista oikeutta, minkä valittaja kiistää.

67.

    Valittaja tuo esiin, että tehdessään tällaisen valinnan ja osoittaessaan päätöksen valittajalle eikä jollekulle muulle oikeudellisessa mielessä olemassa olevalle yksikölle komissio on päättänyt pitää yksinomaan valittajaa vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta. Tämä seikka olisi pitänyt ottaa huomioon kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta ja kestoa sekä sakon tasoa arvioitaessa kohtuus- ja suhteellisuusperiaatteiden mukaisesti. Sakkoa olisi saatu määrätä kilpailusääntöjen rikkomisesta korkeintaan siltä ajalta, jonka Colthrop oli valittajan omistuksessa.

68.

    Tämän tuomion 25-31 kohdasta käy ilmi, että valittajan on lainmukaisesti katsottu olevan vastuussa Colthropin kilpailunvastaisista toimista, koska valittaja oli johtanut tämän kartonkitehtaan toimintaa koko kilpailusääntöjen rikkomisen ajan, joskin eri toiminimeä käyttäen. Vastuuta kilpailusääntöjen rikkomisesta ei näin ollen ole jaettava useiden yhtiöiden kesken, joten valittajan väitteet eivät voi menestyä.

69.

    Toisen valitusperusteen kolmas osa on näin ollen hylättävä.

70.

    Edellä esitetystä seuraa, että valitus on hylättävä kokonaisuudessaan.

Oikeudenkäyntikulut

71.

    Yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 69 artiklan 2 kohdan mukaan, jota sovelletaan 118 artiklan nojalla valituksen käsittelyyn, asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut valittajan velvoittamista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja koska valittaja on hävinnyt asian kaikilta osin, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla

YHTEISÖJEN TUOMIOISTUIN (viides jaosto)

on antanut seuraavan tuomiolauselman:

1)    Valitus hylätään.

2)    SCA Holding Ltd velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

La Pergola Wathelet Edward             Jann                            Sevón

Julistettiin Luxemburgissa 16 päivänä marraskuuta 2000.

R. Grass

A. La Pergola

kirjaaja

viidennen jaoston puheenjohtaja

1: Oikeudenkäyntikieli: englanti.