Asia T-69/04

Schunk GmbH ja Schunk Kohlenstoff-Technik GmbH

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Kilpailu − Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt − Sähköisten ja mekaanisten hiili- ja grafiittituotteiden markkinat − Lainvastaisuusväite − Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta − Kilpailusääntöjen vastaisen menettelyn syyksiluettavuus − Sakkojen määrän laskennasta annetut suuntaviivat − Rikkomisen vakavuus ja vaikutus − Ennalta ehkäisevä vaikutus − Yhteistyö hallinnollisen menettelyn aikana − Suhteellisuusperiaate − Yhdenvertaisen kohtelun periaate − Vastakanne, jossa vaaditaan sakon korottamista

Tuomion tiivistelmä

1.      Yhteisön oikeus – Yleiset oikeusperiaatteet – Oikeusvarmuus – Nulla poena sine lege

2.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdalla komissiolle annettu harkintavalta – Nulla poena sine lege ‑periaatetta ei ole loukattu

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

3.      Kilpailu – Sakot – Komissiolle perustamissopimuksella annettu toimivalta

(EY 81 ja EY 82 artikla sekä EY 83 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan a ja d alakohta, EY 202 artiklan kolmas luetelmakohta ja EY 211 artiklan ensimmäinen luetelmakohta; neuvoston asetus N:o 17)

4.      Kilpailu – Yhteisön oikeussäännöt – Rikkominen – Vastuuseen joutuminen – Emo- ja tytäryhtiöt – Taloudellinen kokonaisuus – Arviointiperusteet

(EY 81 artiklan 1 kohta)

5.      Kumoamiskanne – Kanneperusteet – Sellaisella päätöksellä todettujen tosiseikkojen olemassaolon kiistäminen, jolla on määrätty seuraamuksia kilpailusääntöjen rikkomisesta – Tutkittavaksi ottamisen edellytys – Tätä olemassaoloa ei ole myönnetty hallinnollisessa menettelyssä

(EY 230 artikla)

6.      Kilpailu – Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt – Yhdenmukaistettu menettelytapa – Käsite

(EY 81 artiklan 1 kohta)

7.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen suuruuden määrittämisperusteet – Rikkomisen vakavuus

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

8.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittämisperusteet – Rikkomisen vakavuus – Hintojen vahvistaminen – Komission velvollisuus käyttää vertailukohtana sitä kilpailutilannetta, joka olisi vallinnut ilman kilpailusääntöjen rikkomista, kun se arvioi kilpailusääntöjen rikkomisen vaikutuksia

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonannon 98/C 9/03 1 kohdan A alakohta)

9.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Asianomaisten yritysten jakaminen luokkiin, joilla kullakin on oma laskentapohjansa

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonannon 98/C 9/03 1 kohdan A alakohta)

10.    Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Varoittavuus – Yleisluonteinen vaatimus, jonka on ohjattava komissiota koko sakkojen laskennan ajan

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artikla; komission tiedonannon 98/C 9/03 1 kohdan A alakohta)

11.    Kilpailu – Yhteisön oikeussäännöt – Soveltaminen komissiossa – Itsenäisyys suhteessa kolmansien valtioiden viranomaisten tekemiin arviointeihin

(EY 3 artiklan 1 kohdan g alakohta ja EY 81 artikla)

12.    Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittämisperusteet – Sakon määrän alentaminen tutkinnan kohteena olleen yrityksen yhteistyön vuoksi

(Neuvoston asetus N:o 17; komission tiedonanto 96/C 207/04)

13.    Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Komission harkintavalta – Tuomioistuinvalvonta – Täysi harkintavalta

(EY 229, EY 230 ja EY 231 artikla; neuvoston asetuksen N:o 17 17 artikla; ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestys)

1.      Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan rangaistusten lakisidonnaisuuden periaate (nulla poena sine lege) liittyy erottamattomasti oikeusvarmuuden periaatteeseen, joka on puolestaan yhteisön oikeuden yleinen periaate, jonka mukaan muun muassa kaiken yhteisön lainsäädännön on oltava selvää ja täsmällistä erityisesti, kun siinä asetetaan tai sen perusteella voidaan asettaa seuraamuksia, jotta ne, joita asia koskee, voivat tuntea ilman epäselvyyttä siihen perustuvat oikeudet ja velvollisuudet ja ryhtyä tilanteen edellyttämiin toimiin. Tämä periaate, joka on osa jäsenvaltioiden yhteistä valtiosääntöperinnettä ja joka on vahvistettu eri kansainvälisissä sopimuksissa ja muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklassa, koskee sekä luonteeltaan rikosoikeudellisia normeja että erityisiä hallinnollisia keinoja, joilla määrätään tai joiden nojalla voidaan määrätä hallinnollisia seuraamuksia. Sitä sovelletaan sekä normeihin, joissa vahvistetaan rikkomisen tunnusmerkistöt, että normeihin, joissa määritellään ensiksi mainittujen normien rikkomisen seuraukset. Kyseisen sopimuksen 7 artiklan 1 kohdassa edellytetään, että laissa määritellään selvästi rikokset ja niistä määrättävät rangaistukset. Tämä edellytys täyttyy, kun yksityinen oikeussubjekti voi tietää kyseessä olevan säännöksen tai määräyksen sanamuodon ja tarvittaessa tuomioistuinten siitä tekemän tulkinnan perusteella, mitkä toimet tai laiminlyönnit synnyttävät sen rikosoikeudellisen vastuun.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei tuossa määräyksessä vaadita, että niiden säännösten sanamuoto, joiden nojalla nämä seuraamukset määrätään, olisi niin täsmällinen, että näiden säännösten rikkomisen mahdolliset seuraukset olisivat ennakoitavissa täysin varmasti. Sen mukaan näet säännöksen epämääräinen sanamuoto ei välttämättä merkitse Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan rikkomista, ja se, että laissa annetaan harkintavaltaa, ei sellaisenaan ole ristiriidassa ennakoitavuuden vaatimuksen kanssa edellyttäen, että tällaisen harkintavallan laajuus ja sen käyttämistapa määritellään riittävän selvästi, kun otetaan huomioon kyseessä oleva hyväksytty tavoite, jotta oikeussubjektia suojataan riittävästi omavaltaisilta toimilta. Tässä yhteydessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin ottaa huomioon paitsi lain sanamuodon myös sen, onko käytettyjä epämääräisiä käsitteitä täsmennetty vakiintuneessa ja julkaistussa oikeuskäytännössä. Jäsenvaltioiden yhteisen valtiosääntöperinteen huomioon ottaminen ei voi johtaa siihen, että yhteisön oikeuden yleiselle periaatteelle, jollainen nulla poena sine lege ‑periaate on, annettaisiin tästä tulkinnasta eroava tulkinta.

(ks. 28, 29 ja 32–34 kohta)

2.      Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta, joka koskee sakkojen määräämistä yhteisön kilpailusääntöjä rikkoneille yrityksille, ei ole ristiriidassa nulla poena sine lege ‑periaatteen kanssa.

Komission harkintavalta sen vahvistaessa sakkoja ei näet ole rajaton, sille sen on noudatettava asianomaisten yritysten liikevaihdon nojalla vahvistettua enimmäismäärää ja sen on otettava huomioon rikkomisen vakavuus ja kesto. Enimmäismäärä, joka on 10 prosenttia kyseisen yrityksen liikevaihdosta, on kohtuullinen, kun otetaan huomioon ne intressit, joita komissio suojaa, kun se tutkii yhteisöjen kilpailusääntöjen rikkomisia ja määrää niistä seuraamuksia, ja se, että asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan avulla otetaan käyttöön järjestelmä, jolla pyritään saavuttamaan yhteisön perustavanlaatuisia päämääriä. Kun komissio vahvistaa sakkoja, sen on noudatettava yleisiä oikeusperiaatteita ja erityisesti yhdenvertaisen kohtelun periaatetta ja suhteellisuusperiaatetta. Komissio on lisäksi yhteisöjen tuomioistuinten harjoittaman täyden tuomioistuinvalvonnan alaisena kehittänyt tunnetun ja kaikkien tutustuttavissa olevan hallinnollisen käytännön, joka, vaikka se ei ole sakkojen oikeudellinen kehys, voi kuitenkin toimia viitteenä arvioitaessa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen noudattamista, vaikka onkin selvää, että sakkojen tason korottaminen kyseisen 15 artiklan 2 kohdassa säädetyissä rajoissa on aina mahdollista, jos kilpailusääntöjen tehokas soveltaminen sitä vaatii. Komissio on lisäksi antanut sakkojen määräämisestä suuntaviivat, joten se on rajoittanut harkintavaltansa käyttöä myötävaikuttaen näin oikeusvarmuuden takaamiseen, ja sen on noudatettava yhdenvertaisen kohtelun ja luottamuksensuojan periaatteita. Lisäksi sillä, että komissio antoi kyseiset suuntaviivat, sikäli kuin se on pitäytynyt asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa vahvistetuissa oikeudellisissa puitteissa, on yksinomaan myötävaikutettu tähän säännökseen jo perustuvan komission harkintavallan rajojen täsmentämiseen, eikä niistä voida päätellä, että yhteisön lainsäätäjä olisi alun perin määritellyt riittämättömästi komission toimivallan tällä alalla. Komissiolla on myös EY 253 artiklaan perustuva velvollisuus perustella sakon määräävä päätös.

(ks. 35, 36, 38–44 ja 46 kohta)

3.      Ei voida katsoa, että toimivalta määrätä sakkoja EY 81 ja EY 82 artiklan rikkomistapauksessa olisi alkujaan kuulunut neuvostolle, joka olisi siirtänyt sen tai sen täytäntöönpanon komissiolle EY 202 artiklan kolmannessa luetelmakohdassa tarkoitetulla tavalla. EY 83 artiklan 1 kohdan ja 2 kohdan a ja d alakohdan sekä EY 211 artiklan ensimmäisen luetelmakohdan mukaisesti tämä toimivalta kuuluu itse asiassa komission itsenäiseen tehtävään huolehtia siitä, että yhteisön lainsäädäntöä noudatetaan, ja tämä tehtävä on täsmennetty, rajoitettu ja vahvistettu muodollisesti EY 81 ja EY 82 artiklan soveltamisen osalta asetuksella N:o 17. Komissiolle tässä asetuksessa annettu toimivalta määrätä sakkoja perustuu siis itse perustamissopimuksen määräyksiin, ja sillä pyritään siihen, että kyseisissä artikloissa määrättyjä kieltoja voidaan soveltaa tehokkaasti.

(ks. 48 ja 49 kohta)

4.      Yrityksen voidaan katsoa olevan vastuussa toisen yrityksen kilpailunvastaisesta käyttäytymisestä, jos tämä toinen yritys ei ole päättänyt markkinakäyttäytymisestään itsenäisesti vaan on pääasiallisesti noudattanut ensin mainitun yrityksen antamia ohjeita erityisesti näitä yrityksiä yhdistävien taloudellisten ja oikeudellisten suhteiden vuoksi. Tytäryhtiön toiminta voidaan siten lukea emoyhtiön syyksi silloin, kun tytäryhtiö ei päätä itsenäisesti toiminnastaan markkinoilla vaan noudattaa pääasiallisesti emoyhtiön sille antamia ohjeita ja nämä kaksi yritystä muodostavat taloudellisen kokonaisuuden.

Erityistapauksessa, jossa emoyhtiö omistaa täysin tytäryhtiönsä, joka on syyllistynyt rikkomiseen, on olemassa kumottavissa oleva olettama, jonka mukaan kyseisellä emoyhtiöllä on ratkaiseva vaikutus tytäryhtiönsä käyttäytymiseen ja jonka mukaan ne muodostavat siis yhden EY 81 artiklassa tarkoitetun yrityksen. Näin ollen emoyhtiön, joka riitauttaa yhteisöjen tuomioistuimissa komission päätöksen sakon määräämisestä sille sen tytäryhtiön käyttäytymisestä, on kumottava tämä olettama esittämällä todisteita, joilla voidaan osoittaa tämän jälkimmäisen itsenäisyys.

Se seikka, että emoyhtiö, joka omistaa tytäryhtiönsä koko yhtiöpääoman, on holdingyhtiö, ei riitä antamaan tytäryhtiölle toiminnallista ja rakenteellista riippumattomuutta. Käsite holding kattaa nimittäin erilaisia tapauksia. Yleensä holding voidaan määritellä yhtiöksi, joka omistaa osuuksia yhdestä tai useammasta yhtiöstä tarkoituksenaan käyttää niissä määräysvaltaa. Holdingyhtiö, jonka tarkoituksena on teollisuusosakkeiden ja -osuuksien hankinta, myynti tai hallinnointi, erityisesti niiden strateginen hoito, voi olla rahoitustoimintaa harjoittava holding, joka ei harjoita teollista tai kaupallista toimintaa, tai yhtiö, joka harjoittaa tytäryhtiöiden hoito- ja johtotoimintaa. Kun kyse on konsernista, holdingilla tarkoitetaan yhtiötä, jonka tarkoituksena on koota yhteen osakkuudet eri yhtiöissä ja jonka tehtäviin kuuluu varmistaa niiden johdon yhtenäisyys. Holdingin ja tytäryhtiön välillä voi myös olla johto- ja koordinointiyksikkö, mikä voi olla osoitus siitä, että konsernin intressit otetaan huomioon. Se seikka, että jokin yhtiö on holding, jonka tehtäviin kuuluu hoitaa pääomasijoituksiaan toisissa yhtiöissä, ei siis yksinään riitä kumoamaan olettamaa, joka on syntynyt siitä, että se omistaa tytäryhtiönsä koko yhtiöpääoman.

(ks. 55, 56, 59–64, 66 ja 70 kohta)

5.      Väitetiedoksiannolla, jonka tarkoituksena on varmistaa, että sen adressaatteina olevat yritykset voivat käyttää tehokkaasti puolustautumisoikeuksiaan, rajataan yritystä vastaan aloitetun menettelyn kohde, koska sillä vahvistetaan komission näkökanta kyseistä yritystä kohtaan ja koska tällä toimielimellä ei ole oikeutta pysyttää päätöksessään sellaisia moitteita, joita ei ole tiedonannossa.

Komission on päätettävä hallinnollisen menettelyn jatkamisesta erityisesti niiden vastausten perusteella, jotka väitetiedoksiannon adressaatteina olleet yritykset antavat väitetiedoksiannon johdosta.

Jos kyseinen yritys, jonka epäillään rikkoneen kilpailusääntöjä, ei nimenomaisesti tunnusta tosiseikkoja, komission on näytettävä ne toteen, jolloin yrityksellä on edelleen vapaus tarvittaessa ja varsinkin oikeudenkäynnissä turvautua kaikkiin hyödyllisiksi katsomiinsa puolustautumisperusteisiin. Tilanne ei sitä vastoin ole tämä, jos kyseinen yritys on myöntänyt tosiseikat.

Tällaisella ratkaisulla ei rajoiteta sen yrityksen kanteennostamismahdollisuuksia, jolle komissio on määrännyt seuraamuksia, vaan sillä täsmennetään, miten laajalti asia voidaan riitauttaa yhteisöjen tuomioistuimissa, jotta vältettäisiin kyseisen rikkomisen perustana olevien tosiseikkojen määrittämisen siirtyminen komissiolta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle, jolla on EY 230 artiklaan perustuvaa kannetta käsitellessään toimivalta tutkia päätöksen laillisuus.

(ks. 80, 81, 84 ja 85 kohta)

6.      Kuten EY 81 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, yhdenmukaistettu menettelytapa merkitsee paitsi yritysten välistä yhdenmukaistamista myös tietynlaista markkinakäyttäytymistä tämän yhdenmukaistamisen jälkeen ja syy-yhteyttä näiden kahden tekijän välillä. On oletettava, elleivät asianomaiset toimijat esitä niille kuuluvan näyttövelvollisuuden mukaisesti vastakkaista näyttöä, että yhdenmukaistamiseen osallistuvat ja edelleen markkinoilla toimivat yritykset ottavat markkinakäyttäytymisestä päättäessään huomioon kilpailijoidensa kanssa vaihtamansa tiedot.

(ks. 118 kohta)

7.      Kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättävää sakkoa laskettaessa rikkomisen vakavuus määritetään ottamalla huomioon lukuisia tekijöitä, kuten asian ominaispiirteet, asiayhteys ja sakkojen ennalta ehkäisevä vaikutus, joiden osalta komissiolla on harkintavaltaa. Rikkomisen vakavuudesta päättäessään komissio voi siis ottaa huomioon sen, että yritykset olivat kovasti varoneet välttääkseen kartellin paljastumisen, ja suurelle yleisölle aiheutuneen vahingon.

Viimeksi mainitusta on todettava, että kaikista kilpailuoikeuden rikkomisista ei aiheudu vahinkoa samalla tavalla sekä kilpailulle että kuluttajille. Yleisölle aiheutuneen vahingon huomioon ottaminen rikkomisen vakavuudesta päätettäessä eroaa sen seikan huomioon ottamisesta, minkälainen taloudellinen kyky aiheuttaa vahinkoa kilpailulle ja kuluttajille kartellin jäsenellä on, sillä viimeksi mainittu tapahtuu sakon määrän laskentavaiheessa, josta määrätään asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan nojalla määrättävien sakkojen laskennasta annetuissa suuntaviivoissa ja jossa pyritään eriytettyyn kohteluun etenkin silloin, kun rikkomiseen on syyllistynyt useita yrityksiä.

(ks. 153, 154 ja 156 kohta)

8.      Arvioidessaan kilpailusääntöjen rikkomisen konkreettisia vaikutuksia markkinoihin komission on käytettävä vertailukohtana sitä kilpailutilannetta, joka olisi normaalisti vallinnut ilman kilpailusääntöjen rikkomista.

Komissio voi hintakartellin yhteydessä laillisesti päätellä, että kilpailusääntöjen rikkomisella on ollut vaikutuksia, koska kartellin jäsenet ovat toteuttaneet toimenpiteitä soveltaakseen sovittuja hintoja esimerkiksi ilmoittamalla ne asiakkaille, antamalla työntekijöilleen ohjeet niiden käyttämisestä neuvottelun pohjana ja valvomalla sitä, että niiden kilpailijat ja omat myyntiyksiköt soveltavat niitä. Jotta vaikutus markkinoihin voidaan päätellä, riittää, että sovitut hinnat ovat olleet perustana vahvistettaessa yksittäisiä transaktiohintoja, jolloin asiakkaiden neuvotteluvara on kaventunut.

Komissiolta ei sitä vastoin voida vaatia, mikäli kartellin täytäntöönpano on näytetty toteen, että se osoittaisi järjestelmällisesti, että asianomaiset yritykset ovat todellisuudessa kyenneet sopimusten avulla saavuttamaan transaktioille korkeamman hintatason kuin se, joka ilman kartellia olisi vallinnut. Tältä osin väitettä, jonka mukaan ainoastaan se seikka, että transaktioiden hintataso olisi ollut erilainen ilman kartellia, voidaan ottaa huomioon määritettäessä kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta, ei voida hyväksyä. Lisäksi olisi suhteetonta vaatia tällaista toteennäyttämistä, joka vaatisi huomattavia resursseja, koska se edellyttäisi turvautumista hypoteettisiin laskelmiin, jotka perustuisivat taloudellisiin malleihin, joiden paikkansapitävyyden varmistaminen olisi tuomioistuimelle hankalaa ja joiden oikeellisuutta ei ole millään tavoin osoitettu.

Jotta kyettäisiin arvioimaan kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta, on ratkaisevaa tietää, olivatko kartellin jäsenet tehneet kaikkensa antaakseen aikomuksilleen todellisen vaikutuksen. Nämä jäsenet eivät voi lukea omaksi hyväkseen ja sakon alentamisen perusteeksi ulkoisia tekijöitä, jotka ovat haitanneet niiden pyrkimyksiä.

Komissio voi siis laillisesti käyttää perustana kartellin täytäntöönpanoa, kun se päättelee, että vaikutus markkinoihin oli olemassa, eikä tämän vaikutuksen merkitystä ole tarpeen täsmällisesti mitata.

Vaikka oletettaisiinkin, ettei komissio ole oikeudellisesti riittävällä tavalla osoittanut kartellin konkreettista vaikutusta, tämä ei välttämättä vaikuttaisi rikkomisen luonnehtimiseen ”erittäin vakavaksi”. Niillä kolmella seikalla, jotka on otettava huomioon arvioitaessa rikkomisen vakavuutta sen mukaisesti, mitä asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan nojalla määrättyjen sakkojen laskemisesta annetuissa suuntaviivoissa määrätään, ja jotka ovat rikkomisen laatu, sen todellinen vaikutus markkinoihin, jos se on mitattavissa, ja asian kannalta merkityksellisten maantieteellisten markkinoiden laajuus, ei ole samaa painoarvoa kattavassa tutkimuksessa. Kilpailusääntöjen rikkomisen laadulla on ensisijainen merkitys erityisesti silloin, kun kilpailusääntöjen rikkomisia luonnehditaan ”erittäin vakaviksi”. Tältä osin kyseisissä suuntaviivoissa erittäin vakavina pidettyjen kilpailusääntöjen rikkomisten kuvauksesta ilmenee, että sopimuksia tai yhdenmukaistettuja menettelytapoja, joilla pyritään muun muassa hintojen vahvistamiseen, voidaan jo laatunsa perusteella luonnehtia ”erittäin vakaviksi”, ilman että näitä menettelytapoja olisi tarpeen luonnehtia tietyn vaikutuksen tai maantieteellisen laajuuden perusteella. Tätä päätelmää tukee se, että vaikka kilpailusääntöjen vakavien rikkomisten kuvauksessa mainitaan nimenomaisesti vaikutus markkinoihin ja vaikutus suureen osaan yhteismarkkinoista, kilpailusääntöjen erittäin vakavien rikkomisten osalta ei sitä vastoin esitetä vaatimusta todellisesta vaikutuksesta markkinoihin eikä vaatimusta vaikutusten toteutumisesta tietyllä maantieteellisellä alueella.

(ks. 165–169 ja 171 kohta)

9.      Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan nojalla määrättyjen sakkojen laskemisesta annetuissa suuntaviivoissa määrätään, että rikkomisen vakavuutta arvioitaessa huomioon on otettava useita seikkoja, joita ovat muun muassa kilpailusääntöjen rikkomisen varsinainen laatu, sen konkreettinen vaikutus, vaikutuksenalaisten markkinoiden maantieteellinen laajuus ja sakkojen ennalta ehkäisevän vaikutuksen takaaminen. Vaikka suuntaviivoissa ei määrätäkään, että sakkojen määrä on laskettava kokonaisliikevaihdon tai relevantin liikevaihdon perusteella, niissä ei myöskään kielletä sitä, että tällaiset liikevaihdot otetaan huomioon sakkoa laskettaessa yhteisön yleisten oikeusperiaatteiden noudattamiseksi ja tilanteen sitä vaatiessa.

Koska asianomaiset yritykset ovat kooltaan hyvin erilaisia ja jotta niiden jokaisen erityispaino ja näin niiden lainvastaisen menettelyn todellinen vaikutus kilpailuun voitaisiin ottaa huomioon, komissio voi kartelleja koskevien suuntaviivojen 1 kohdan A alakohdan neljännen ja kuudennen alakohdan mukaisesti kohdella rikkomiseen osallistuneita yrityksiä kutakin eri tavoin. Se voi tässä tarkoituksessa jakaa asianomaiset yritykset useisiin luokkiin tukeutuen liikevaihtoon, jonka kukin niistä oli toteuttanut menettelyssä kyseessä olevista tuotteista, ja sisällyttää siihen muun muassa kunkin yrityksen oman käytön arvon. Tästä seuraava markkinaosuusluku edustaa kunkin yrityksen suhteellista painoarvoa rikkomisessa ja sen tosiasiallista taloudellista kykyä aiheuttaa vakavaa vahinkoa kilpailulle.

(ks. 176 ja 177 kohta)

10.    Asetuksen N:o 17 15 artiklassa säädettyjen seuraamusten tarkoituksena on päättää lainvastaiset toiminnat ja estää niiden uudistaminen. Koska kilpailusääntöjen rikkomisesta määrättävän sakon tavoitteena on näin ollen olla varoittava, tämän varoittavuuden varmistaminen on yleisluonteinen vaatimus, jonka on ohjattava komissiota koko sakkojen laskennan ajan, eikä se edellytä välttämättä sitä, että mainittuun laskentaan sisältyisi tietty vaihe, jossa suoritetaan kokonaisarviointi kaikista olosuhteista, jotka ovat merkityksellisiä kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi.

Komissio ei ole varoittavuutta koskevan tavoitteen huomioon ottamisen osalta määritellyt asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan nojalla määrättyjen sakkojen laskemisesta annetuissa suuntaviivoissa mitään menetelmää tai yksilöityjä arviointiperusteita, joiden nimenomaisella mainitsemisella olisi sitova vaikutus. Suuntaviivojen 1 kohdan A alakohdan neljännessä alakohdassa mainitaan rikkomisen vakavuuden arviointia koskevien toteamusten yhteydessä ainoastaan, että sakon määrä on määritettävä tasolle, joka on riittävän varoittava.

(ks. 191–193 kohta)

11.    Kolmansien valtioiden viranomaisten, joiden tehtävänä on suojata vapaata kilpailua, toimivaltuuksien käyttöön alueellisen toimivaltansa puitteissa sovelletaan mainittujen valtioiden omia vaatimuksia. Seikkoihin, jotka ovat muiden valtioiden oikeusjärjestysten taustalla kilpailun alalla, sisältyy nimittäin erityisiä päämääriä ja tavoitteita, minkä lisäksi näiden seikkojen johdosta annetaan erityisiä aineellisia sääntöjä, ja ne johtavat – kun mainittujen valtioiden viranomaiset ovat todenneet, että kilpailuoikeuden alalla sovellettavia sääntöjä on rikottu – hyvin erilaisiin oikeudellisiin seurauksiin hallinto‑, rikos‑ ja siviilioikeuden alalla. Oikeudellinen tilanne on sitä vastoin aivan toinen silloin, kun yritykseen sovelletaan kilpailuoikeuden alalla yksinomaan yhteisön oikeutta ja yhden tai useamman jäsenvaltion oikeutta, eli silloin, kun kartelli rajoittuu yksinomaan Euroopan yhteisön oikeuden alueellisen soveltamisalan sisäpuolelle.

Tästä seuraa, että kun komissio määrää seuraamuksia yrityksen lainvastaisesta käyttäytymisestä, jopa sellaisesta käyttäytymisestä, joka perustuu kansainväliseen kartelliin, sen tarkoituksena on suojata sisämarkkinoilla käytävää vapaata kilpailua, joka on EY 3 artiklan 1 kohdan g alakohdan nojalla yhteisön perustavoite. Yhteisön tasolla suojatun oikeushyvän erityisluonteen vuoksi komission alaa koskevien toimivaltuuksiensa nojalla tekemät arviot voivat nimittäin poiketa huomattavasti kolmansien valtioiden viranomaisten tekemistä arvioista.

Kolmannen valtion viranomaisten määräämiä sakkoja koskevat seikat voidaan ottaa huomioon ainoastaan sen harkintavallan yhteydessä, joka komissiolla on sakkojen määräämisessä yhteisön kilpailuoikeuden rikkomisista. Vaikka näin ollen on mahdollista, että komissio ottaa huomioon kolmansien valtioiden viranomaisten aikaisemmin määräämät sakot, sillä ei kuitenkaan ole siihen velvollisuutta.

Varoittavuudella, jota komissiolla on oikeus tavoitella sakon määrää vahvistaessaan, pyritään nimittäin varmistamaan se, että yritykset noudattavat EY:n perustamissopimuksen kilpailusääntöjä harjoittaessaan toimintaansa yhteismarkkinoilla. Näin ollen komissiolla ei ole velvollisuutta, kun se arvioi mainittujen sääntöjen rikkomisesta määrättävän sakon varoittavaa vaikutusta, ottaa huomioon yritykselle kolmansien valtioiden kilpailusääntöjen rikkomisesta mahdollisesti määrättyjä seuraamuksia.

(ks. 205–209 kohta)

12.    Komissiolla on sakkojen laskentatavan osalta laaja harkintavalta, ja se voi ottaa tältä osin huomioon lukuisia tekijöitä, joihin kuuluu kyseessä olevien yritysten yhteistyö tämän toimielimen yksiköiden suorittaman tutkimuksen aikana. Komissiolla on myöskin laaja harkintavalta, kun se arvioi yrityksen yhteistyön laatua ja hyödyllisyyttä muun muassa suhteessa muiden yritysten myötävaikutukseen asian selvittämisessä.

Sakkojen alentaminen kilpailulainsäädännön rikkomiseen osallistuneiden yritysten komission kanssa tekemän yhteistyön vuoksi perustuu näkemykseen siitä, että tällainen yhteistyö helpottaa komission tehtävää sen pyrkiessä toteamaan rikkomisen olemassaolon ja – tarvittaessa – saamaan sen loppumaan.

Komissio voi kokonaisarvioinnissaan ottaa huomioon sen, että yritys on toimittanut sille asiakirjoja vasta tietojensaantipyynnön saatuaan, mutta se ei kuitenkaan saa pitää sitä ratkaisevana syynä vähätellä yrityksen sakkojen määräämättä jättämisestä tai lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun tiedonannon D kohdan 2 alakohdan ensimmäisen luetelmakohdan perusteella tekemää yhteistyötä.

(ks. 211, 212, 225 ja 234 kohta)

13.    Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella on toimivalta EY 229 artiklassa ja asetuksen N:o 17 17 artiklassa sille annetun täyden harkintavallan nojalla arvioida, ovatko yhteisön kilpailuoikeuden rikkomisesta määrättävät sakot suuruudeltaan asianmukaisia. Toimivalta, joka kuuluu yhteisöjen tuomioistuinten täyteen harkintavaltaan, ei itse asiassa rajoitu vain kanteen kohteena olevan päätöksen kumoamiseen, josta määrätään EY 231 artiklassa, vaan yhteisöjen tuomioistuimet voivat muuttaa päätöksellä asetettua seuraamusta. Yhteisöjen tuomioistuimilla on näin ollen seuraamuksen pelkkää laillisuusvalvontaa laajempi toimivalta korvata komission arviointi omallaan, ja näin ollen sillä on toimivalta poistaa määrätty sakko tai uhkasakko tai alentaa tai korottaa sitä.

Vaikka onkin niin, että kantajat useimmiten vaativat täyden harkintavallan käyttämistä sakon määrän alentamiseksi, mikään ei estä sitä, etteikö komissiokin voisi saattaa sakon määrää koskevaa kysymystä yhteisöjen tuomioistuinten käsiteltäväksi ja vaatia kyseisen määrän korottamista, sillä tällaisesta mahdollisuudesta säädetään sitä paitsi nimenomaisesti sakkojen määräämättä jättämisestä tai lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun tiedonannon E kohdan 4 alakohdan toisessa alakohdassa.

Yhteisöjen tuomioistuinten toimivalta käyttää täyttä harkintavaltaa liittyy välttämättä siihen valvontavaltaan, jota ne käyttävät yhteisön toimielinten toimien osalta, ja erityisesti kumoamiskanteisiin, ja EY 229 artiklalla ainoastaan laajennetaan niitä toimivaltuuksia, jotka yhteisöjen tuomioistuimilla on, kun ne tutkivat EY 230 artiklan mukaisia kanteita. Komission vaatimus sakon määrän korottamisesta ei siis ole yhteensoveltumaton EY 230 artiklan kanssa.

Kun otetaan huomioon ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle annettu toimivalta korottaa sakkoa, komission vastakanne, jolla pyritään siihen, että yritykselle sen hallinnollisen menettelyn aikana tekemän yhteistyön vuoksi myönnetty sakon alennus poistettaisiin siitä syystä, että kyseinen yritys riitautti väitetiedoksiannossa esitetyt tosiseikat ensimmäistä kertaa vasta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa, on otettava tutkittavaksi.

Tällainen vaatimus on kuitenkin hylättävä siitä syystä, että koska sakon määrä voidaan määrittää vain suhteessa rikkomisen vakavuuteen ja kestoon, sakon korottamista ei voida perustaa siihen, että komission on ollut pakko esittää puolustus, joka kohdistui sellaisten tosiseikkojen kiistämiseen, joiden osalta se oli perustellusti katsonut, ettei niitä enää asetettaisi kyseenalaisiksi. Komissiolle ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käydystä oikeudenkäynnistä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut eivät ole arviointiperuste sakkoa määritettäessä, ja ne on otettava huomioon yksinomaan työjärjestyksen oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevia määräyksiä sovellettaessa.

(ks. 242–247, 251, 259 ja 262 kohta)