Asia T-68/04

SGL Carbon AG

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Kilpailu − Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt − Sähköisten ja mekaanisten hiili- ja grafiittituotteiden markkinat − Sakkojen määrän laskennasta annetut suuntaviivat − Rikkomisen vakavuus ja kesto − Suhteellisuusperiaate − Yhdenvertaisen kohtelun periaate − Enimmäismäärä 10 prosenttia liikevaihdosta − Viivästyskorot

Tuomion tiivistelmä

1.      Kilpailu – Sakot – Päätös, jolla määrätään sakkoja – Perusteluvelvollisuus

(EY 253 artikla; neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

2.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Varoittavuus – Komission harkintavalta

(EY 81 artiklan 1 kohta ja EY 82 artikla; neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

3.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Asianomaisten yritysten jakaminen luokkiin, joilla kullakin on oma laskentapohjansa

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonannon 98/C 9/03 1 kohdan A alakohta)

4.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittäminen – Rikkomisen luonteen perusteella vahvistettava absoluuttinen laskentapohja, jota sitten mukautetaan kunkin yrityksen osalta

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

5.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittämisperusteet – Huomioon otettu liikevaihto

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonanto 98/C 9/03)

6.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Sakkojen suuruuden määrittämisperusteet – Rikkomisen kesto – Pitkäaikaiset rikkomiset

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission tiedonannon 98/C 9/03 1 kohdan B alakohta)

7.      Kilpailu – Sakot – Sakkojen määrä – Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa säädetty raja

(EY 81 artiklan 1 kohta; neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta)

8.      Kilpailu – Sakot – Komission harkintavallan laajuus – Valta määrätä sakkojen maksamistavat

(Neuvoston asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohta; komission asetuksen N:o 2342/2002 86 artikla)

1.      Kun komissio vahvistaa sakkoja kilpailuoikeuden rikkomisen perusteella, se täyttää perusteluvelvollisuutensa, kun se päätöksessään ilmoittaa ne arviointiin liittyneet seikat, joiden nojalla sen on ollut mahdollista mitata rikkomisen vakavuus ja kesto, eikä sillä ole velvollisuutta antaa siinä yksityiskohtaisempaa esitystä tai sakon laskentatapaan liittyviä numerotietoja. Sakkojen määrän laskemista koskevien numerotietojen esittäminen, vaikka ne ovatkin hyödyllisiä, ei ole välttämätöntä perusteluvelvollisuuden täyttämiseksi.

Perusmäärien laskentapohjan perustelemisesta absoluuttisin ilmaisuin on syytä muistuttaa, että sakot ovat komission kilpailupolitiikan väline ja että sillä on oltava harkintavaltaa niiden suuruuden määräämisessä, jotta se voisi ohjailla yritysten toimintaa siten, että ne noudattaisivat kilpailusääntöjä. Lisäksi on tärkeää välttää se, että sakot olisivat taloudellisten toimijoiden helposti ennakoitavissa. Tästä syystä ei voida vaatia, että komissio esittäisi tältä osin muita kuin rikkomisen vakavuuteen ja kestoon liittyviä perusteluja.

(ks. 31 ja 32 kohta)

2.      Komission toimivalta määrätä sakkoja yrityksille, jotka tahallaan tai tuottamuksellisesti rikkovat EY 81 artiklan 1 kohtaa tai EY 82 artiklaa, on yksi niistä komissiolle annetuista keinoista, joiden avulla sen on mahdollista täyttää sille yhteisön oikeudessa annettu valvontatehtävä. Tähän tehtävään kuuluu ilman muuta velvollisuus selvittää yksittäisiä kilpailusääntöjen rikkomisia ja määrätä niistä seuraamuksia, mutta siihen kuuluu myös velvollisuus noudattaa sellaista yleistä politiikkaa, jolla pyritään kilpailuasioiden osalta soveltamaan perustamissopimuksessa vahvistettuja periaatteita ja ohjaamaan yritysten käyttäytymistä näiden periaatteiden mukaisesti. Tästä seuraa, että komissiolla on toimivalta nostaa sakkojen määrää niiden varoittavan vaikutuksen lisäämiseksi silloin, kun tietyntyyppiset kilpailusääntöjen rikkomiset ovat vielä suhteellisen yleisiä sen voiton vuoksi, jonka tietyt niissä osallisina olevat yritykset voivat niistä saada, vaikka ne on todettu lainvastaisiksi jo yhteisön kilpailupolitiikan alussa.

Tilanteessa, jossa yritys on samanaikaisesti osallistunut useisiin erillisiin EY 81 artiklan 1 kohdan rikkomisiin ja joka on kilpailuoikeuden klassinen rikkomistapaus ja jossa on menetelty tavalla, jonka lainvastaisuuden komissio on useaan otteeseen todennut, komissio saa pitää tarpeellisena sakon vahvistamista tasolle, jolla olisi riittävä varoittava vaikutus asetuksessa N:o 17 asetetuissa rajoissa.

(ks. 52–54 ja 56 kohta)

3.      Menetelmä, jolla kartellin jäsenet jaetaan luokkiin, jotta niitä voitaisiin käsitellä erikseen sakkojen laskentapohjia vahvistettaessa ja jonka lähtökohdat ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on vahvistanut, vaikka siinä ei otetakaan huomioon samaan luokkaan kuuluvien yritysten kokoeroja, aiheuttaa sen, että samaan luokkaan kuuluvien yritysten perusmäärän laskentapohja vahvistetaan kiinteämääräisesti.

Komissio voi muun muassa jakaa asianomaiset yritykset markkinaosuuden perusteella useisiin 5 prosentin suuruisiin luokkiin, mutta tällainen tapa jakaa kartellin jäsenet luokkiin ei kuitenkaan ole ainoa tapa heijastaa eri markkinaosuuksien suhteellisia osuuksia ilman arviointivirhettä koko siinä kartelliin liittyvässä seuraamusmenettelyssä, jonka komissio on pannut vireille. Komissio voi laajaa harkintavaltaansa käyttäessään päättää luoda luokkia, joissa markkinaosuudet on jaettu 10 prosentin suuruisiin luokkiin.

Tällaisen luokittelun on silti noudatettava yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, ja sakkojen määrän on ainakin oltava oikeassa suhteessa kilpailusääntöjen vakavuuden arvioinnissa huomioon otettuihin seikkoihin, sillä yhteisöjen tuomioistuinten on tarkastettava ainoastaan, onko tämä jako johdonmukainen ja objektiivisesti perusteltu.

Tässä suhteessa yritysten jakaminen kolmeen luokkaan, suuriin, keskisuuriin ja pieniin toimijoihin, ei ole kohtuuton tapa ottaa huomioon niiden suhteellista merkitystä markkinoilla perusmäärän laskentapohjan vahvistamiseksi, kunhan sillä ei päädytä kyseisten markkinoiden karkeaan vääristelyyn. A priori ei voida myöskään katsoa, että komission menetelmältä, jolla se vahvisti luokkien kynnykset 10 ja 20 prosentiksi, puuttuisi sisäinen johdonmukaisuus.

Silloin, kun kartellin jäseniä jaetaan luokkiin, mikään ei velvoita komissiota vahvistamaan sakkojen perusmäärien laskentapohjien välistä suhdetta korkeimman luokan ”suurimman” yrityksen markkinaosuuden ja alhaisimman luokan ”pienimmän” yrityksen markkinaosuuden välisen suhteen mukaisesti.

Vaikka luokkiin jakamisesta aiheutuu, että tiettyihin yrityksiin sovelletaan samaa laskentapohjaa siitä huolimatta, että ne ovat erikokoisia, on katsottava, että kyseistä erilaista kohtelua voidaan objektiivisesti perustella sillä, että kilpailusääntöjen rikkomisen luonteelle on annettu etusija yritysten kokoon nähden kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuutta arvioitaessa.

(ks. 62, 65, 66, 68–70, 79 ja 92 kohta)

4.      Etenkin ”erittäin vakavina” pidettävien kilpailusääntöjen rikkomisten osalta asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annetuissa suuntaviivoissa todetaan vain, että sakkojen mahdollinen määrä ”on yli 20 miljoonaa euroa”. Tällaisiin rikkomisiin sovellettavat ainoat suuntaviivoissa mainitut kynnykset ovat asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa vahvistettu yleisraja, 10 prosenttia kokonaisliikevaihdosta ja siihen lisämäärään liittyvät enimmäismäärät, joka määräytyy rikkomisen keston perusteella. Kun kyse on ”erittäin vakavasta” rikkomisesta, mikään suuntaviivoissa ei siis estä sakkojen perusmäärien laskentapohjien absoluuttisen arvon tason huomattavaa korottamista.

(ks. 73 kohta)

5.      Määritettäessä yhteisön kilpailusääntöjen rikkomisen nojalla määrättävien sakkojen määrää, se osa liikevaihdosta, joka tulee kilpailusääntöjen rikkomisen kohteena olevista tavaroista, on omiaan osoittamaan rikkomisen laajuutta relevanteilla markkinoilla. Etenkin kilpailunrajoitusten kohteena olevista tavaroista saatu liikevaihto on objektiivinen peruste, jolla tämän menettelyn haitallinen vaikutus tavanomaiseen kilpailuun saadaan täsmällisesti mitatuksi.

Kun komissio määrittää rikkomisen laajuutta markkinoilla ja sitä osuutta vastuusta, joka kullekin kartelliin osallistuneelle kuuluu, se ottaa siis perustellusti huomioon kyseisistä tavaroista saadun liikevaihdon ja kunkin kyseisillä markkinoilla rikkomisen viimeisenä täydellisenä kalenterivuotena toimineen yrityksen markkinaosuuden eikä kyseisten yritysten tilannetta päätöksen tekoajankohtana.

(ks. 99 ja 100 kohta)

6.      Vaikka oletettaisiinkin, että hintakartellit toteutetaan niille ominaisesti pitkäksi ajaksi, komissiota ei voida kieltää ottamasta huomioon niiden todellista kestoa kussakin yksittäistapauksessa. Komissio nimittäin havaitsee tietyt kartellit niiden suunnitellusta pitkäaikaisuudesta huolimatta tai kartelliin osallistuja paljastaa ne sen jälkeen, kun ne ovat toimineet todellisuudessa vasta vähän aikaa. Niiden vahingollinen vaikutus on tietysti pienempi kuin siinä tilanteessa, että ne olisivat ehtineet tosiasiallisesti toimia jo pitkän aikaa. Näin ollen on aina tärkeää asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan mukaisesti erottaa kilpailusääntöjen rikkomisen tosiasiallinen kesto sen omasta luonteesta ilmenevästä vakavuudesta.

Asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan ja EHTY:n perustamissopimuksen 65 artiklan 5 kohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen 1 kohdan B alakohdan ensimmäisen alakohdan kolmannessa luetelmakohdassa ei myöskään määrätä pitkäaikaisten rikkomisten osalta 10 prosentin vuosittaisesta automaattisesta korotuksesta, vaan niissä jätetään komissiolle tässä suhteessa harkinnanvara. Viimeksi mainittu voi siis päättää korottaa sakkojen laskentapohjia 10 prosentilla kultakin kokonaiselta pitkäaikaisen rikkomisen vuodelta ja vielä 5 prosenttia lisää kultakin yli kuuden kuukauden mutta alle vuoden pituiselta lisäajanjaksolta ja ottaa huomioon rikkomisajan pituuden. Se, että komissio ottaa lähtökohdaksi 10 prosentin vuosittaisen korotuksen kaikille tähän pitkäaikaisena pidettyyn rikkomiseen osallistuneille yrityksille, ei siis ole millään tavoin ristiriidassa suuntaviivojen kanssa. Lisäksi ei ole osoitettu, että yhteisön oikeudessa olisi olemassa periaate, jonka mukaan pitkäaikaisista rikkomisista määrättäviä ”rangaistuksia on korotettava degressiivisesti”.

Suuntaviivojen 1 kohdan B alakohdan määräyksistä ei ilmene, että ensimmäistä kilpailusääntöjen rikkomisen vuotta ei pidä ottaa huomioon. Tältä osin määrätään näet ainoastaan siitä, että lyhytaikaisiin, yleensä alle vuoden pituisiin kilpailusääntöjen rikkomisiin ei sovelleta korotusta. Korotusta sovelletaan sitä vastoin pidempiin kilpailusääntöjen rikkomisiin, ja se voi olla ”kultakin vuodelta” 10 prosenttia laskentapohjasta, mikäli kilpailusääntöjen rikkominen on kestänyt yli viisi vuotta.

(ks. 109, 111, 112 ja 120 kohta)

7.      Vaikka komissio voi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valvonnassa vapaasti arvioida alennuksia, jotka sakoista myönnetään sakkojen määräämättä jättämisestä tai lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun tiedonannon perusteella kunkin tapauksen olosuhteet huomioon ottaen, sen on kuitenkin noudatettava asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua 10 prosentin enimmäismäärää. Komissiolla ei ole harkintavaltaa, kun se soveltaa tätä enimmäismäärää, joka liittyy yksinomaan edellä mainitussa säännöksessä tarkoitetun liikevaihdon määrään.

Nimenomaisesta viittauksesta yrityksen liikevaihtoon on todettava, että säädetyn 10 prosentin enimmäismäärän tarkoituksena on välttää se, että sakot olisivat suhteettomia yrityksen kokoon verrattuna, ja että koska ainoastaan kokonaisliikevaihto on todellinen mittari, jonka avulla on mahdollista saada likimääräistä tietoa tältä osin, tämä prosenttiluku on ymmärrettävä siten, että siinä viitataan kokonaisliikevaihtoon. Tämä 10 prosentin enimmäismäärän tavoitteen määritelmä on erottamaton osa asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan sanamuotoa ja soveltamisalaa, eikä tämän artiklan sanamuodon vastaista tulkintaa voida perustaa tähän tavoitteeseen.

Komissio saa määrätä yritykselle useita erillisiä sakkoja, joista jokainen pysyy asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa säädetyissä rajoissa, edellyttäen, että yritys on syyllistynyt yhtä moneen EY 81 artiklan 1 kohdan määräysten erilliseen rikkomiseen. Komissio voi tässä tarkoituksessa aloittaa yhden ainoan menettelyn, jonka päätteeksi se tekee yhden ainoan päätöksen, jossa todetaan, että olemassa on useita toisistaan erillistä rikkomuksia, ja jossa se määrää yritykselle useita toisistaan erillisiä sakkoja, tai se voi aloittaa useita menettelyjä, eikä tämä ole asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdassa säädetyn enimmäismäärän ”laitonta kiertämistä”. Edellä mainitun enimmäismäärän soveltamisen kannalta on nimittäin samantekevää, onko kilpailusääntöjen erilaisista rikkomisista määrätty seuraamuksia yhdessä ainoassa menettelyssä vai eri aikoina toimitetuissa, erillisissä menettelyissä, koska 10 prosentin enimmäismäärää sovelletaan jokaiseen EY 81 artiklan rikkomiseen, josta komissio on määrännyt seuraamuksia.

(ks. 124, 127, 131 ja 132 kohta)

8.      Komissiolle asetuksen N:o 17 15 artiklan 2 kohdan nojalla kuuluvaan valtaan kuuluu valta määrätä sakkojen eräpäivä, päivä, josta viivästyskorkojen lasketaan alkavan, näiden korkojen korkokanta ja päätöksensä täytäntöönpanotapa sekä vaatia tarpeen tullen, että määrättyjen sakkojen pääoman ja koron maksamisen vakuudeksi annetaan pankkitakaus. Jos tällaista valtaa ei olisi, yritykset voisivat hyötyä sakkojen maksamisesta myöhästyneinä ja tämä heikentäisi niiden seuraamusten vaikutuksia, joita komissio määrää hoitaessaan tehtäväänsä valvoa kilpailusääntöjen noudattamista. Näin sakoille sovellettavat viivästyskorot ovat oikeutettuja sen välttämiseksi, etteivät sellaisten yritysten yksipuoliset menettelytavat, jotka viivyttelevät niille määrättyjen sakkojen maksamisessa, tekisi tyhjäksi perustamissopimuksen tehokasta vaikutusta, ja sen poissulkemiseksi, että viimeksi mainitut yritykset ovat paremmassa asemassa kuin yritykset, jotka maksavat sakkonsa niille asetetussa määräajassa.

Komissiolla on oikeus vahvistaa viivästyskorko, joka on 3,5 prosenttiyksikköä suurempi kuin markkinakorko ja joka silloin, kun pankkitakaus on annettu, on 1,5 prosenttiyksikköä suurempi kuin markkinakorko.

Sillä on oikeus käyttää lähtökohtana korkokantaa, joka ylittää markkinoilla vallitsevan keskimääräisen antolainauskoron, siinä määrin kuin se on tarpeen viivyttelyn estämiseksi, mutta se ei saa jättää huomioon ottamatta oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan, joka on yhteisön oikeuden yleinen periaate.

Jos yritys haluaa estää oikeudenkäyntimenettelyn kestoon liittyvästä epävarmuudesta aiheutuvat seuraukset korkojen määrään, sillä on tässä suhteessa mahdollisuus vaatia sen komission päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä, jolla sakot on sille määrätty, tai se voi antaa pankkitakauksen korkotason alentamiseksi 5,5 prosentista 3,5 prosenttiin.

Maksaessaan korkohyvitystä, jonka korkokanta on 0,1 prosenttia suurempi kuin se vähimmäiskorkokanta, jota Euroopan keskuspankki tarjoaa jälleenrahoitustoimiin, niille väliaikaisille maksuille, joita yritykset suorittavat sakkoja maksaessaan, komissio suo asianomaiselle yritykselle perustamissopimukseen, asetuksen N:o 17 säännöksiin tai Euroopan yhteisöjen yleiseen talousarvioon sovellettavasta varainhoitoasetuksesta annetun neuvoston asetuksen N:o 1605/2002 soveltamissäännöistä annettuun asetukseen N:o 2342/2002 perustumattoman etuoikeuden. Korkokannalla, jota komissio soveltaa sakkoihin, joiden myöhemmin havaitaan tulleen loppujen lopuksi maksetuiksi ilman perustetta, pyritään täysin eri päämäärään kuin viivästyskoroilla: ensin mainitulla korkokannalla pyritään estämään se, että yhteisöt saisivat perusteetonta etua sellaisen yrityksen kustannuksella, joka on voittanut juttunsa vaatiessaan sakkonsa kumoamista, kun taas toiseksi mainitulla korkotasolla pyritään estämään lainvastaiset viivästykset sakon maksamisessa.

(ks. 143, 144, 146, 148, 149 ja 152 kohta)