JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
NICHOLAS EMILIOU
12 päivänä tammikuuta 2023 (1)
Asia C‑638/22 PPU
T.C.,
Rzecznik Praw Dziecka ja
Prokurator Generalny,
muina osapuolina
M.C. ja
Prokurator Prokuratury Okręgowej we Wrocławiu,
(Ennakkoratkaisupyyntö – Sąd Apelacyjny w Warszawie (Varsovan ylioikeus, Puola))
Ennakkoratkaisupyyntö – Oikeudellinen yhteistyö yksityisoikeudellisissa asioissa – Avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevat asiat – Kansainvälinen lapsikaappaus – Vuoden 1980 Haagin yleissopimus – 11–13 artikla – Asetus (EY) N:o 2201/2003 – 11 artikla – Palauttamismenettelyn joutuisuuden vaatimus – Lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpanon lykkääminen lain nojalla toimivaltaisen julkisen toimijan hakemuksesta, jotta kyseinen toimija voi tehdä kassaatiovalituksen ja toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia sen – Yhteensopimattomuus unionin oikeuden kanssa
I Johdanto
1. Lapsikaappaustapaukset ovat kiistatta arkaluonteisimpia tapauksia, joita tuomioistuin voi joutua ratkaisemaan. Ne sijoittuvat erityisen latautuneeseen emotionaaliseen ja oikeudelliseen tilanteeseen, jossa sekoittuvat vanhempien keskinäinen kauna, heidän tunteensa lastaan (lapsiaan) kohtaan ja vanhempien ja lasten perusoikeudet, joiden ytimessä on lapsen (lasten) etu.
2. Haagissa 25.10.1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehdyssä yksityisoikeuden alaa koskevassa yleissopimuksessa (jäljempänä vuoden 1980 Haagin yleissopimus) tältä osin vahvistetusta ja unionissa tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa annetun asetuksen (EY) N:o 2201/2003(2) (jäljempänä Bryssel II a ‑asetus) tietyillä säännöksillä täydennetystä menettelystä, jonka tarkoituksena on varmistaa lapsen välitön palauttaminen asuinvaltioonsa, on jo runsaasti unionin tuomioistuimen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöä. Sen täytäntöönpanoon liittyy kuitenkin edelleen kiistoja – ainakin joissain valtioissa.
3. Käsillä olevassa ennakkoratkaisupyynnössä, jonka Sąd Apelacyjny w Warszawie (Varsovan ylioikeus, Puola) on esittänyt, unionin tuomioistuinta pyydetään tarkastelemaan jäsenvaltioiden kyseisiin säännöksiin ja määräyksiin perustuvaa velvollisuutta säätää nopeista menettelyistä palauttamishakemusten käsittelemiseksi. Kyseinen tuomioistuin haluaa tarkemmin sanoen tietää, voiko jäsenvaltio mainittujen säännösten ja määräysten kanssa sopusoinnussa olevalla tavalla säätää kahden yleisen oikeusasteen tuomioistuimen käsittelyn lisäksi mahdollisuudesta kassaatiovalituksen tekemiseen, minkä seurauksena lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpanoa lykättäisiin, jos vain jokin niistä julkisista toimijoista, joilla on toimivalta tehdä tällainen valitus, esittäisi lykkäämistä koskevan hakemuksen perustelematta sitä mitenkään. Tässä ratkaisuehdotuksessa selitän, miksi näin ei voi olla.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Vuoden 1980 Haagin yleissopimus
4. Vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 1 artiklan a kohdan mukaan sopimuksen tarkoituksena on ennen muuta ”turvata johonkin sopimusvaltioon luvattomasti viedyn tai sieltä luvattomasti palauttamatta jääneen lapsen pikainen palauttaminen”.
5. Kyseisen yleissopimuksen 2 artiklassa määrätään, että kyseisen yleissopimuksen sopimusvaltiot ”ryhtyvät kaikkiin asianmukaisiin toimenpiteisiin turvatakseen sopimuksen tarkoituksen toteuttamisen alueillaan. Tässä tarkoituksessa niiden on noudatettava nopeimpia käytettävissä olevia menettelyjä”.
6. Mainitun yleissopimuksen 11 artiklassa määrätään seuraavaa:
”Sopimusvaltioiden oikeus- tai hallintoviranomaisten tulee noudattaa kiireellistä menettelyä lapsen palauttamiseksi.
Jos asianomainen oikeus- tai hallintoviranomainen ei ole antanut asiassa päätöstä kuuden viikon kuluessa menettelyn vireillepanosta lukien, hakijalla tai pyynnön vastaanottaneen valtion keskusviranomaisella on, omasta aloitteestaan tai pyynnön esittäneen valtion keskusviranomaisen pyynnöstä, oikeus pyytää selvitystä viivästyksen syistä. – –”
7. Saman yleissopimuksen 12 artiklassa määrätään seuraavaa:
”Jos lapsi on 3 artiklassa tarkoitetulla tavalla luvattomasti viety pois tai jätetty palauttamatta ja lapsen palauttamista koskeva menettely on pantu vireille sen sopimusvaltion oikeus- tai hallintoviranomaisessa, missä lapsi on, vuoden kuluessa luvattomasta poisviemisestä tai palauttamatta jättämisestä lukien, asianomaisen viranomaisen on määrättävä lapsi välittömästi palautettavaksi.
– –”
8. Vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklassa määrätään seuraavaa:
”Edellä olevan artiklan määräysten estämättä pyynnön vastaanottaneen valtion oikeus- tai hallintoviranomainen ei ole velvollinen määräämään lasta palautettavaksi, jos henkilö, laitos tai muu elin, joka vastustaa palauttamista, näyttää toteen, että:
– –
b) on olemassa vakava vaara, että palauttaminen saattaisi lapsen ruumiillisille tai henkisille vaurioille alttiiksi taikka että lapsi muutoin joutuisi kestämättömään tilanteeseen.
– –”
B Bryssel II a ‑asetus
9. Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklassa, jonka otsikkona on ”Lapsen palauttaminen”, säädetään seuraavaa:
”1. Jos henkilö – –, jolla on oikeus lapsen huoltoon, hakee jäsenvaltion toimivaltaisilta viranomaisilta [vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen] nojalla tuomiota saadakseen palautetuksi lapsen, joka on luvattomasti viety muuhun jäsenvaltioon – tai jätetty palauttamatta muusta jäsenvaltiosta – kuin jossa lapsen asuinpaikka oli välittömästi ennen luvatonta pois viemistä tai palauttamatta jättämistä, sovelletaan 2–8 kohtaa.
– –
3. Tuomioistuimen, jolle lapsen palauttamispyyntö tehdään 1 kohdan mukaisesti, on toimittava pyynnön käsittelyssä pikaisesti, noudattaen nopeimpia käytettävissä olevia kansallisen lainsäädännön menettelyjä.
Tuomioistuimen on, paitsi jos se on poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi mahdotonta, annettava tuomionsa viimeistään kuuden viikon kuluttua siitä, kun pyyntö on toimitettu sille, sanotun kuitenkaan rajoittamatta ensimmäisen alakohdan soveltamista.
– –”
C Puolan oikeus
10. Siviiliprosessilain (Kodeks postępowania cywilnego) 5191 §:n 21 momentissa, joka perustuu keskusviranomaisen tietyistä toimista perheoikeuden alalla unionin oikeuden ja kansainvälisten yleissopimusten perusteella 26.1.2018 annettuun lakiin (ustawa o wykonywaniu niektórych czynności organu centralnego w sprawach rodzinnych z zakresu obrotu prawnego na podstawie prawa Unii Europejskiej i umów międzynarodowyc; Dz. U. 2018, järjestysnumero 416; jäljempänä vuoden 2018 laki), säädetään seuraavaa:
”Kassaatiovalitus voidaan tehdä myös vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen perusteella vireille pannuissa henkilön, joka kuuluu vanhempainvastuun alaisuuteen tai on huollettava, poisviemistä koskevissa menettelyissä.”
11. Siviiliprosessilain 5191 §:n 22 momentissa, joka niin ikään perustuu vuoden 2018 lakiin, säädetään seuraavaa:
”Edellä 21 momentissa tarkoitetuissa asioissa Prokurator Generalny [jäljempänä valtakunnansyyttäjä], Rzecznik Praw Dziecka [jäljempänä lapsiasiainvaltuutettu] tai Rzecznik Praw Obywatelskich [jäljempänä oikeusasiamies] voi tehdä kassaatiovalituksen neljän kuukauden kuluessa päätöksen voimaantulosta.”
12. Siviiliprosessilain muuttamisesta 7.4.2022 annetulla lailla (ustawa z dnia 7 kwietnia 2022 r. o zmianie ustawy Kodeks postępowania cywilnego; Dz. U. 2022, järjestysnumero 1098), joka tuli voimaan 24.6.2022 (jäljempänä vuoden 2022 laki), siviiliprosessilakiin sisällytettiin 3881 §, jossa säädetään seuraavaa:
”1. [Vuoden 1980 Haagin yleissopimusta] koskevissa asioissa, joissa on kyse sellaisen henkilön, joka kuuluu vanhempainvastuun alaisuuteen tai on huollettava, pois viemisestä, päätöksen, joka koskee henkilön, joka kuuluu vanhempainvastuun alaisuuteen tai on huollettava, pois viemistä, täytäntöönpanoa lykätään suoraan lain nojalla, jos 5191 §:n 22 momentissa tarkoitettu henkilö esittää tätä koskevan vaatimuksen [Sąd Apelacyjny w Warszawielle] viimeistään kahden viikon kuluttua kyseisen päätöksen lainvoimaiseksi tulosta.
2. Edellä 1 momentissa tarkoitetun päätöksen täytäntöönpanon lykkääminen päättyy, jos 5191 §:n 22 momentissa tarkoitettu henkilö ei tee kassaatiovalitusta kahden kuukauden kuluessa kyseisen päätöksen lainvoimaiseksi tulosta.
3. Jos 5191 §:n 22 momentissa tarkoitettu henkilö tekee kassaatiovalituksen kahden kuukauden kuluessa 1 momentissa tarkoitetun päätöksen lainvoimaiseksi tulosta, päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä jatketaan lain nojalla siihen saakka, kunnes kassaatiomenettely on päättynyt.
4. Henkilö, joka on vaatinut 1 momentissa tarkoitetun päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä, voi peruuttaa vaatimuksensa kahden kuukauden kuluessa päätöksen lainvoimaiseksi tulosta, ellei joku 5191 §:n 22 momentissa tarkoitetuista henkilöistä ole tehnyt kassaatiovalitusta.
5. Edellä 1 momentissa tarkoitetun päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä koskevan vaatimuksen peruuttamisen johdosta kyseisestä päätöksestä tulee täytäntöönpanokelpoinen.”
III Pääasia ja ennakkoratkaisukysymys
13. Puolan kansalaiset T.C. (jäljempänä isä) ja M.C. (jäljempänä äiti) ovat kahden lapsen vanhempia: N. on syntynyt 8.6.2011 ja M. 1.1.2017 (jäljempänä yhdessä lapset). Perhe on asunut Irlannissa useita vuosia. Lapset ovat syntyneet siellä, ja heillä on myös Irlannin kansalaisuus. Kummallakin vanhemmalla on myös Irlannissa vakituinen työpaikka, joskin äiti on tällä hetkellä pitkällä sairauslomalla.
14. Kesällä 2021 äiti lähti lasten kanssa Puolaan lomalle isän suostumuksella. Syyskuussa hän ilmoitti isälle jäävänsä Puolaan pysyvästi. Isä ei ole koskaan antanut suostumustaan lasten asuinpaikan muuttamiseen eikä näin ollen siihen, että lapset eivät palaisi Irlantiin.
15. Isä esitti 18.11.2021 Sąd Okręgowy we Wrocławiulle (Wrocławin alueellinen tuomioistuin, Puola) hakemuksen lasten palauttamisesta Irlantiin vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen perusteella. Äiti osallistui menettelyyn ja vaati kyseisen hakemuksen hylkäämistä. Prokurator Okręgowy we Wrocławiu (Wrocławin alueellisen syyttäjänviraston syyttäjä, Puola) sen sijaan puolsi menettelyssä kyseisen hakemuksen hyväksymistä.
16. Sąd Okręgowy we Wrocławiu hyväksyi 15.6.2022 antamallaan päätöksellä isän hakemuksen. Kyseinen tuomioistuin katsoi lähinnä, että tarkastellussa tapauksessa oli kyse vuoden 1980 Haagin yleissopimuksessa tarkoitetusta ”lapsen luvattomasta palauttamatta jättämisestä” ja ettei kyseisen yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b alakohdassa tarkoitettua palauttamatta jättämisen perustetta voitu soveltaa. Näin ollen se määräsi äidin huolehtimaan lasten palauttamisesta Irlantiin seitsemän päivän kuluessa kyseisen päätöksen voimaantulosta.
17. Tämän jälkeen äiti valitti mainitusta päätöksestä Sąd Apelacyjny w Warszawieen. Isä ja Wrocławin alueellisen syyttäjänviraston syyttäjä vaativat puolestaan kyseisen valituksen hylkäämistä.
18. Sąd Apelacyjny w Warszawie hylkäsi valituksen 21.9.2022 antamallaan päätöksellä. Muutoksenhakutuomioistuin vahvisti pääosin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arvion muun muassa sen osalta, ettei vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b alakohdassa säädettyä palauttamatta jättämisen perustetta voitu soveltaa.
19. Sąd Apelacyjny w Warszawien päätös tuli lainvoimaiseksi sen antamispäivänä eli 21.9.2022. Sąd Okręgowy we Wrocławiun 15.6.2022 antama päätös sai niin ikään lainvoiman kyseisenä ajankohtana.
20. Sąd Okręgowy we Wrocławiun 15.6.2022 antamassa päätöksessä äidille asetettu seitsemän päivän määräaika lainvoimaisen palauttamispäätöksen vapaaehtoiselle täytäntöönpanolle umpeutui 28.9.2022 ilman, että tämä olisi huolehtinut lasten palauttamisesta Irlantiin.
21. Lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöön panemiseksi isä pyysi 29.9.2022 Sąd Apelacyjny w Warszawieta lisäämään asianomaiseen päätökseen merkinnän sen täytäntöönpanokelpoisuudesta ja toimittamaan hänelle jäljennöksen mainitusta päätöksestä, johon on liitetty kyseinen merkintä.
22. Lapsiasiainvaltuutettu haki 30.9.2022 ensimmäisen ja toisen oikeusasteen tuomioistuinten päätösten täytäntöönpanon lykkäämistä siviiliprosessilain 3881 §:n 1 momentin nojalla. Valtakunnansyyttäjä esitti samanlaisen hakemuksen 5.10.2022.
23. Tässä tilanteessa Sąd Apelacyjny w Warszawie on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [Bryssel II a ‑asetuksen] 11 artiklan 3 kohta ja [Bryssel II b ‑asetuksen] 22 artikla, 24 artikla, 27 artiklan 6 kohta ja 28 artiklan 1 ja 2 kohta, luettuna yhdessä [Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja)] 47 artiklan kanssa, esteenä sellaisen kansallisen oikeuden säännöksen soveltamiselle, jonka mukaan [vuoden 1980 Haagin yleissopimusta] koskevissa asioissa, joissa on kyse sellaisen henkilön, joka kuuluu vanhempainvastuun alaisuuteen tai on huollettava, poisviemisestä, henkilön, joka kuuluu vanhempainvastuun alaisuuteen tai on huollettava, poisviemistä koskevan päätöksen täytäntöönpanoa voidaan lykätä lain nojalla, jos [valtakunnansyyttäjä], [lapsiasiainvaltuutettu] tai [oikeusasiamies] esittää tätä koskevan vaatimuksen Sąd Apelacyjny w Warszawielle viimeistään kahden viikon kuluttua tällaisen päätöksen lainvoimaiseksi tulosta?”
IV Asian käsittelyn vaiheet unionin tuomioistuimessa
24. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on pyytänyt tämän ennakkoratkaisupyynnön käsittelemistä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 107 artiklan mukaisessa kiireellisessä ennakkoratkaisumenettelyssä.
25. Kyseinen tuomioistuin perustelee pyyntöä sillä, että kun otetaan huomioon se, että lapset ovat olleet Puolassa jo yli vuoden, tällaisen epävakaan tilanteen pitkittyminen vielä kuukausia kestävillä oikeudenkäynneillä saattaisi yhtäältä vahingoittaa vakavasti heidän suhdettaan isään ja toisaalta heikentää heidän hyvinvointiaan ja ennen muuta vaikeuttaa heidän mahdollista paluutaan Irlantiin ja sopeutumistaan uudelleen kyseiseen valtioon.
26. Näiden seikkojen perusteella kolmas jaosto päätti 26.10.2022 hyväksyä kyseisen pyynnön.
27. Isä, lapsiasiainvaltuutettu, valtakunnansyyttäjä, äiti, Puolan hallitus ja Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia. Isä, valtakunnansyyttäjä, äiti, Puolan, Belgian, Ranskan ja Alankomaiden hallitukset sekä komissio olivat edustettuina 8.12.2022 pidetyssä istunnossa.
V Asian tarkastelu
28. Aluksi on aiheellista muistuttaa, että vuoden 1980 Haagin yleissopimuksella, jonka osapuolia kaikki jäsenvaltiot ovat,(3) pyritään puuttumaan siviilioikeudellisesti ”kansainvälisiin lapsikaappauksiin” tai tarkemmin sanottuna lasten ”luvattomiin pois viemisiin tai palauttamatta jättämisiin”. Tällä tarkoitetaan tilanteita, joissa alaikäinen ”viedään pois” (viejä on yleensä toinen lapsen vanhemmista) sopimusvaltiosta, jossa hänellä on asuinpaikka, toiseen sopimusvaltioon tai häntä ei ”palauteta” ensimmäiseen valtioon, mikä loukkaa mainitun valtion oikeuden nojalla myönnettyä oikeutta lapsen huoltoon, muun muassa silloin, kun kyseisen oikeuden mukaan toisen vanhemman olisi pitänyt antaa lupa tällaiseen pois viemiseen tai palauttamatta jättämiseen mutta tämä ei ole sellaista antanut.(4)
29. Lähtökohtana on, että tällainen teko loukkaa yleensä vakavalla tavalla kaapatun lapsen etuja – lapsen, joka näin ollen riistetään kaappausta edeltävästä ympäristöstään ja jolta varsin usein viedään mahdollisuus pitää yhteyttä toiseen vanhempaansa – ja että on lähtökohtaisesti lapsen edun mukaista palauttaa mahdollisimman pian ”statu quo ante” ja hänen elämää ja kehitystä koskevien edellytystensä jatkuvuus entiselleen,(5) ja siksi kyseisessä yleissopimuksessa määrätään erityisestä menettelystä, jonka tarkoituksena on turvata lapsen pikainen palauttaminen siihen valtioon, jossa hänellä on asuinpaikka.
30. Vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 12 artiklassa määrätään, että kun kyseiseen yleissopimukseen perustuva ”palauttamishakemus” esitetään (hakijana on yleensä lapsesta eroon joutunut vanhempi) toimivaltaiselle viranomaiselle siinä valtiossa, johon lapsi on kaapattu (jäljempänä hakemuksen vastaanottanut valtio), periaatteena on, että asianomaisen viranomaisen on määrättävä lapsi ”välittömästi palautettavaksi” siihen valtioon, jossa hänellä on asuinpaikka. Mainittu viranomainen voi kuitenkin poikkeuksellisesti olla määräämättä lasta palautettavaksi mainitussa yleissopimuksessa tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa, joissa ”statu quo anten” palauttaminen ei olisi lapsen edun mukaista. Näin on saman yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b alakohdan mukaan erityisesti silloin, kun on olemassa ”vakava vaara”, että palauttaminen saattaisi lapsen ruumiillisille tai henkisille vaurioille alttiiksi tai että lapsi muutoin joutuisi kestämättömään tilanteeseen.
31. Kun lapsikaappaus tapahtuu, kuten pääasiassa, unionin sisällä, vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen sääntöjä täydennetään Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklan säännöksillä – tai vastaisuudessa, kun on kyse 1.8.2022 jälkeen esitetyistä palauttamispyynnöistä, Bryssel II b ‑asetuksen 22–29 artiklalla.(6) Näillä asetuksilla pääasiallisesti vahvistetaan jäsenvaltioiden välisissä suhteissa lapsen välittömän palauttamisen periaate, sellaisena kuin siitä määrätään mainitun yleissopimuksen 12 artiklassa, ja rajataan eritoten kyseisen yleissopimuksen 13 artiklassa vahvistettujen palauttamatta jättämisen perusteiden käyttöä kyseistä yleissopimusta tiukemmin.
32. Kun nämä yleiset seikat on nyt palautettu mieleen, totean, kuten olen tehnyt tämän ratkaisuehdotuksen johdannossa, että käsiteltävä asia koskee nimenomaisesti Puolan oikeudessa säädettyjä muutoksenhakukeinoja silloin, kun on kyse lasten palauttamista koskevien hakemusten tutkimisesta ja näin ollen edellä kuvatun menettelyn täytäntöönpanosta. Mielestäni on myös hyödyllistä tässä tarkastelun alkuvaiheessa kuvata lyhyesti näiden muutoksenhakukeinojen merkityksellisiä näkökohtia.
33. Tältä osin ennakkoratkaisupyynnöstä ja unionin tuomioistuimelle esitetyistä huomautuksista ilmenee, että palauttamishakemusta, joka esitetään Puolan viranomaisille vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen perusteella, erityisesti tapauksissa, joissa lapsi on kaapattu yhdestä jäsenvaltiosta toiseen ja joissa kyseistä yleissopimusta täydennetään Bryssel II a- ja Bryssel II b ‑asetuksilla, voidaan käsitellä kahdessa yleisessä oikeusasteessa.
34. Palauttamishakemus tutkitaan ensin jossain toimivaltaisista alueellisista tuomioistuimista. Asianosaiset ja mahdolliset väliintulijat voivat tämän jälkeen valittaa kyseisen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen antamasta lapsen palauttamista tai palauttamatta jättämistä koskevasta päätöksestä. Niinpä asia tutkitaan tarvittaessa uudelleen Sąd Apelacyjny w Warszawiessa, jolla on asiassa yksinomainen toimivalta.(7)
35. Muutoksenhakutuomioistuimen tuomio katsotaan lainvoimaiseksi sinä päivänä, jona se annetaan. Samana päivänä siitä tulee yleensä täytäntöönpanokelpoinen kansallisessa oikeusjärjestyksessä. Sama pätee ensimmäisessä oikeusasteessa annettuun päätökseen, jos se vahvistetaan. Kun määräys lapsen palauttamisesta annetaan, toimivaltaiset viranomaiset voivat näin ollen lähtökohtaisesti panna sen täytäntöön, mikäli tietyt muodollisuudet on täytetty.(8)
36. Antamalla vuoden 2018 lain Puolan lainsäätäjä on kuitenkin säätänyt mahdollisuudesta – jota ei aikaisemmin ollut olemassa – tehdä palauttamispäätöksestä kassaatiovalitus Sąd Najwyższyyn (ylin tuomioistuin, Puola).(9) Poisvietyjen lasten vanhemmat eivät kuitenkaan voi käyttää tätä erityistä muutoksenhakukeinoa. Vain kolmella julkisella toimijalla – eli valtakunnansyyttäjällä, lapsiasiainvaltuutetulla ja oikeusasiamiehellä – on oikeus tehdä tällainen kassaatiovalitus riippumatta siitä, ovatko ne aiemmin osallistuneet menettelyyn, neljän kuukauden kuluessa siitä ajankohdasta, jona kyseinen palauttamispäätös on tullut lainvoimaiseksi.(10)
37. Kassaatiovalituksen tekemisellä ei yleensä ole Puolan oikeudessa lykkäävää vaikutusta. Siviiliprosessilain yleisen säännöksen eli kyseisen lain 388 §:n 1 momentin mukaisesti asianosaiset voivat kuitenkin hakea muutoksenhakutuomioistuimelta, joka antoi valituksenalaisen lainvoimaisen päätöksen, kyseisen päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä kassaatiomenettelyn päättymiseen saakka silloin, kun päätöksen täytäntöönpano voisi aiheuttaa asianosaiselle korjaamatonta vahinkoa – tämän edellytyksen arvioiminen ja siten tällaisen lykkäyksen myöntäminen riippuu siis asianomaisesta tuomioistuimesta.
38. Vuosina 2018–2022 näitä yleisiä sääntöjä sovellettiin myös palauttamispäätöksiin, mutta vuoden 2022 lailla Puolan lainsäätäjä otti käyttöön erityissäännöksen, joka koskee 24.6.2022(11) alkaen nimenomaisesti tätä päätöstyyppiä.
39. Siviiliprosessilain uuden 3881 §:n 1 momentin mukaan lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpanoa lykätään lain nojalla silloin, kun jokin niistä julkisista toimijoista, joilla on oikeus tehdä kassaatiovalitus tällaisesta päätöksestä, esittää tätä koskevan hakemuksen Sąd Apelacyjny w Warszawielle viimeistään kahden viikon kuluttua siitä päivästä, jona kyseinen päätös on tullut lainvoimaiseksi.(12) Toisin kuin siviiliprosessilain 388 §:ssä säädetään, tällainen hakemus ei edellytä minkäänlaisia perusteluja tai kyseisen tuomioistuimen arviointia. Jos tällainen hakemus esitetään, palauttamispäätöksen täytäntöönpanoa lykätään lain nojalla kahdella kuukaudella siitä ajankohdasta, jolloin kyseinen päätös on tullut lainvoimaiseksi. Jos lykkäämistä vaatinut toimija ei tee kassaatiovalitusta tänä aikana, lykkääminen päättyy.(13) Jos sen sijaan kassaatiovalitus tehdään, lykkäämistä jatketaan siihen saakka, kunnes kassaatiomenettely on saatettu päätökseen.(14)
40. Näiden menettelytapojen mukaisesti isän pääasiassa esittämä lasten palauttamista koskeva hakemus tutkittiin ensimmäisessä oikeusasteessa ja myöhemmin, koska äiti valitti asiasta, ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Molemmat asiaa käsitelleet tuomioistuimet hyväksyivät kyseisen hakemuksen. Tuomioistuinten antamista päätöksistä tuli lainvoimaisia sinä päivänä, jona jälkimmäinen päätös annettiin. Valtakunnansyyttäjä ja lapsiasiainvaltuutettu esittivät kuitenkin äidin pyynnöstä ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle kyseisten päätösten täytäntöönpanon lykkäämistä koskevat hakemukset siviiliprosessilain 3881 §:n 1 momentin nojalla. Molemmat toimijat tekivät tämän jälkeen kassaatiovalitukset laissa säädetyssä määräajassa. Lähtökohtaisesti näiden lykkäämishakemusten pitäisi estää lain nojalla lasten palauttamista koskevan lainvoimaisen päätöksen täytäntöön paneminen koko sinä aikana, jona menettely Sąd Najwyższyssa on kesken.
41. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee, ettei tällainen lopputulos ole sopusoinnussa vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen ja Bryssel II a- ja Bryssel II b ‑asetusten sekä perusoikeuskirjan 47 artiklassa taatun tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden kanssa. Olen samaa mieltä, kuten selitän yksityiskohtaisesti jäljempänä (B). Sitä ennen käsittelen lyhyesti kysymyksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä (A).
A Tutkittavaksi ottaminen
42. Huomautuksissaan valtakunnansyyttäjä ja äiti väittävät, ettei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämää kysymystä voida ottaa tutkittavaksi, koska se on hypoteettinen. He väittävät tältä osin, ettei kyseisessä tuomioistuimessa ole tällä hetkellä vireillä mitään sellaista ”riita-asiaa” tai ”menettelyä”, jossa sen olisi SEUT 267 artiklassa tarkoitetulla tavalla ”annettava päätös”, jossa voitaisiin ottaa huomioon unionin tuomioistuimen mahdollinen ennakkoratkaisu.(15)
43. Omasta puolestani katson isän ja komission tavoin, että esitetty kysymys voidaan ehdottomasti ottaa tutkittavaksi ja että kyseinen väite on näin ollen hylättävä.
44. Tältä osin haluan ensinnäkin huomauttaa, että kysymys liittyy palauttamismenettelyyn, jota on käyty eritoten ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa. Kuten äiti korostaa, kyseinen tuomioistuin kylläkin esitti mainitun kysymyksen sen jälkeen, kun se oli antanut 21.9.2022 päivätyn päätöksensä,(16) jolla asiasisältöä koskeva menettely päätettiin lopullisesti. Mainitun tuomioistuimen kysymykset eivät kuitenkaan koske palauttamishakemuksen asiasisältöä vaan hakemuksen hyväksymisestä tehdyn päätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta, josta saman tuomioistuimen on vielä annettava ratkaisu yhtäältä, koska isä on pyytänyt sitä vahvistamaan asianomaisen päätöksen täytäntöönpanokelpoisuuden,(17) ja toisaalta, koska valtakunnansyyttäjä ja lapsiasiainvaltuutettu ovat sitä vastoin hakeneet päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä.
45. Muistutan, että unionin tuomioistuin tulkitsee laajasti SEUT 267 artiklassa käytettyä ilmaisua ”antaa päätös”.(18) Vaikka palauttamispäätöksen täytäntöönpanokelpoisuuden vahvistaminen tuomioistuimessa tapahtuu väistämättä vasta sen jälkeen, kun kyseinen päätös ”on annettu”, Puolan oikeudessa kyseinen muodollisuus on kuitenkin, kuten isä on selostanut, välttämätön, jotta toimivaltaisia viranomaisia voidaan sen jälkeen vaatia panemaan kyseinen päätös täytäntöön. Toiminnallisesti kyseinen vahvistaminen näyttäisi siis olevan aiemman menettelyn viimeinen vaihe, joka on välttämätön palauttamispäätöksen käytännön tehokkuuden varmistamiseksi.(19)
46. Huomautan toiseksi, että vaikka palauttamispäätöksen täytäntöönpanokelpoisuuden vahvistamista pitäisi tarkastella erikseen, ei ole epäilystäkään siitä, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tässä yhteydessä ”annettava päätös” SEUT 267 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Isä on tältä osin selostanut istunnossa kenenkään sitä kiistämättä, että tällainen vahvistaminen – johon kyseinen tuomioistuin on toimivaltainen, kuten sekä äiti että valtakunnansyyttäjä istunnossa myönsivät(20) – on itsessään Puolan oikeudessa säädetty oikeudellinen menettely. Täytäntöönpanokelpoisuutta koskeva ”merkintä” on muodoltaan mainitun tuomioistuimen antama erityispäätös, joka liitetään palauttamispäätökseen ja jossa toimivaltaiset viranomaiset määrätään panemaan palauttamispäätös täytäntöön.(21) Lisäksi, kuten isä väittää, jokaisen on helppo nähdä – ellei sitten pidä kiinni liiallisesta muodollisuudesta – että yhtäältä isän ja toisaalta valtakunnansyyttäjän ja lapsiasiainvaltuutetun esittämien hakemusten välinen ilmeinen ristiriita on osoitus siitä, että näiden osapuolten välillä on tähän problematiikkaan kytkeytyvä ”riita-asia”, joka ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on ”ratkaistava” tässä menettelyssä.
47. Valtakunnansyyttäjän väite, jonka mukaan nämä eri hakemukset eivät edellytä minkäänlaista ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen tutkintaa, koska lykkäys tapahtuu siviiliprosessilain 3881 §:n mukaan lain nojalla ja johtaa isän vaatimuksen automaattiseen hylkäämiseen, on tältä osin merkityksetön. Muistutan, että kyseisen tuomioistuimen esittämä kysymys koskee ennen muuta juuri sitä, onko unionin oikeuden mukaista se, että tällainen lykkääminen voidaan myöntää hakemuksesta suoraan lain nojalla ilman, että tällaisen toimenpiteen tarpeellisuuteen ja oikeasuhteisuuteen kohdistuu tuomioistuinvalvontaa. Kyseinen väite koskee siis asianomaisen kysymyksen asiasisältöä, eikä se tästä syystä voi johtaa kysymyksen tutkimatta jättämiseen.(22)
48. Tässä yhteydessä ei ole kyse vain siitä, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi ottaa pääasian menettelyssä huomioon unionin tuomioistuimen mainittuun kysymykseen antaman vastauksen, vaan näyttää peräti siltä, että unionin tuomioistuimen vastaus on, kuten isä väittää, ”välttämätön”, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi ratkaista palauttamispäätöksen täytäntöönpanokelpoisuutta koskevan riita-asian. Jos oletetaan, että unionin tuomioistuin vastaisi, että unionin oikeus on esteenä siviiliprosessilain 3881 §:n kaltaisen säännöksen soveltamiselle, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi katsottava, että lykkäämishakemukset ovat mitättömiä, ja hyväksyttävä isän hakemus. Päinvastaisessa tapauksessa tuomioistuimen olisi vahvistettava kyseisen päätöksen täytäntöönpanon lykkääminen ja hylättävä isän hakemus.
49. Kun tämä on nyt tullut täsmennetyksi, mainitaan vielä, että valtakunnansyyttäjä väittää myös, että ennakkoratkaisukysymystä ei voida ottaa tutkittavaksi siltä osin kuin se koskee Bryssel II b ‑asetuksen tulkintaa, sillä kyseistä asetusta ei voida soveltaa pääasian tosiseikkoihin.
50. On totta, että tähän asiaan voidaan ajallisesti soveltaa vain Bryssel II a ‑asetusta,(23) mistä ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on myös tietoinen. Unionin tuomioistuin ei siten voi, kun otetaan huomioon ennakkoratkaisumenettelyn sisäinen logiikka, suoraan lausua nyt käsiteltävässä asiassa Bryssel II b ‑asetuksen tulkinnasta. Tämä ongelma edellyttää kuitenkin vain ennakkoratkaisukysymyksen uudelleenmuotoilua siten, että se rajataan koskemaan vain ensimmäistä välinettä. Tämän kysymyksen tarkastelussa Bryssel II b ‑asetus voidaan lisäksi ottaa huomioon asiayhteyteen kuuluvana seikkana.(24)
B Asiakysymys
51. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään lähinnä sitä, ovatko yhtäältä Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklan 3 kohta, luettuna yhdessä vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 2 ja 11 artiklan kanssa, ja toisaalta perusoikeuskirjan 7 ja 47 artikla esteenä siviiliprosessilain 3881 §:n kaltaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka vaikutuksesta kahden yleisen tuomioistuimen käsittelyn lopputuloksena annetun lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpano lykkääntyy lain nojalla jo pelkästään siksi, että tietyt tähän oikeutetut julkiset toimijat esittävät perustelemattoman hakemuksen, ensin kahden kuukauden ajaksi, jotta asianomaiset toimijat voivat tehdä kassaatiovalituksen, ja tarvittaessa koko kyseisen muutoksenhaun ajaksi.
52. Kuten äiti, valtakunnansyyttäjä ja Puolan hallitus ovat jatkuvasti korostaneet, vuoden 1980 Haagin yleissopimuksessa ja Bryssel II a ‑asetuksessa ei ole yhtenäisiä kyseiseen yleissopimukseen perustuviin palauttamishakemuksiin sovellettavia menettelysääntöjä. Niissä ei etenkään ole säännöksiä siitä, millä keinoin hakemuksen vastaanottaneen jäsenvaltion tuomioistuimen antamaan palauttamispäätökseen voidaan hakea muutosta, siitä, mistä ajankohdasta alkaen tällainen päätös on täytäntöönpanokelpoinen, tai siitä, millainen lykkäävä vaikutus tällaisella muutoksenhaulla on kyseisen päätöksen täytäntöönpanoon. Kaikki nämä kysymykset on jätetty ratkaistaviksi hakemuksen vastaanottaneen jäsenvaltion prosessioikeudessa.
53. Tällaisten menettelysääntöjen vahvistaminen kuuluu siis kunkin jäsenvaltion toimivaltaan. Edellä mainituista säännöksistä ja määräyksistä, kuten myös perussopimuksista, perusoikeuskirjasta ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdystä Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetusta eurooppalaisesta yleissopimuksesta (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus) aiheutuu kuitenkin tiettyjä seuraavissa jaksoissa selostettavia velvoitteita, joita jäsenvaltioiden on noudatettava silloin, kun ne käyttävät kyseistä toimivaltaa,(25) joka ei siis ole rajoittamaton vaan päinvastoin rajoitettu.
54. Isän, Belgian, Ranskan ja Alankomaiden hallitusten ja komission tavoin katson, että Puolan lainsäätäjä on nimenomaan ylittänyt toimivaltansa rajat, kun se on ottanut käyttöön siviiliprosessilain 3881 §:n. Asianomaisella säännöksellä kyseinen lainsäätäjä on tehnyt palauttamismenettelystä tehottoman (1 jakso). Näin se on myös rajoittanut isän perusoikeutta hänen perhe-elämänsä kunnioittamiseen ja hänen perusoikeuttaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin (2 jakso) ilman, että tällainen rajoittaminen ja sen aiheuttamat kielteiset seuraukset olisivat olleet perusteltuja (3 jakso).
1. Palauttamismenettelyn tehokkuus
55. Kuten edellä on mainittu, palauttamismenettelyn, sellaisena kuin siitä määrätään vuoden 1980 Haagin yleissopimuksessa ja sellaisena kuin sitä täydennetään Bryssel II a ‑asetuksella, tavoite on lapsikaappaustapauksessa selkeä, nimittäin turvata lapsen ”pikainen”(26) palauttaminen – tai toisin sanoen palauttaminen ”viipymättä”(27) – valtioon, jossa hänellä on asuinpaikka.
56. Aika on näissä asioissa ratkaiseva tekijä. Mitä nopeammin ympäristönmuutoksen aiheuttama häiriö saadaan loppumaan, sitä vähemmän siitä yleensä koituu lapselle traumoja. Ja päinvastoin: mitä enemmän lapsella on ollut aikaa sopeutua uuteen ympäristöönsä, sitä vaikeampaa hänen olisi palata lähtövaltioonsa.(28) Myös lapsen suhde tästä eroon joutuneeseen vanhempaan riippuu ajasta. Tämän suhteen voimakkuus heikkenee, kun kuukaudet vierivät ilman yhteydenpitoa. Näiden näkökohtien lisäksi on huomioitava, että mitä nuorempi lapsi on, sitä nopeammin hänen älyllinen ja psykologinen rakenteensa kehittyy ja sitä enemmän ajan kuluminen todennäköisesti vaikuttaa häneen ja vahingoittaa hänen suhdettaan vanhempaan.(29)
57. Lapsen ”pikaisen” tai ”viipymättä” tapahtuvan palauttamisen tavoitteeseen liittyy luonnollisesti nopeuden vaatimus, jota painotetaan vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen eri määräyksissä ja Bryssel II a ‑asetuksen eri säännöksissä. Erityisesti kyseisen yleissopimuksen 2 artiklan toisessa virkkeessä jäsenvaltioiden viranomaiset velvoitetaan käyttämään palauttamishakemusten käsittelyssä ”nopeimpia käytettävissä olevia menettelyjä” ja 11 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään, että niiden ”tulee noudattaa kiireellistä menettelyä lapsen palauttamiseksi”. Mainitun asetuksen 11 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa lähinnä toistetaan nämä samat velvoitteet edellyttämällä, että asianomaisten valtioiden tuomioistuinten, jotka saavat käsiteltäväkseen palauttamispyynnön, ”on toimittava pyynnön käsittelyssä pikaisesti, noudattaen nopeimpia käytettävissä olevia kansallisen lainsäädännön menettelyjä”.
58. Tämä nopeuden vaatimus ilmaistaan myös konkreettisesti vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 11 artiklan toisessa kappaleessa, josta ilmenee, että kansallisten viranomaisten olisi suositeltavaa(30) antaa palauttamishakemusta koskevassa asiassa ratkaisu kuuden viikon kuluessa menettelyn vireillepanosta lukien. Kuten komissio korostaa, unionin lainsäätäjä on myös säätänyt kyseisen määräajan pakolliseksi unionin sisäisissä lapsikaappauksissa. Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklan 3 kohdan toisen alakohdan mukaan tuomioistuimen, joka on saanut tällaisen pyynnön käsiteltäväkseen, ”on, paitsi jos se on poikkeuksellisten olosuhteiden vuoksi mahdotonta, annettava tuomionsa viimeistään kuuden viikon kuluttua siitä, kun pyyntö on toimitettu”.
59. Vaikka on totta, että nämä eri velvoitteet koskevat, kuten valtakunnansyyttäjä ja Puolan hallitus toteavat, palauttamispäätöksen antamista eivätkä tällaisen päätöksen täytäntöönpanoa, sama tehokkuuden ja nopeuden vaatimus koskee kansallisia viranomaisia myös tässä yhteydessä. Jos vaaditulla nopeudella annettu palauttamispäätös voisi antamisensa jälkeen jäädä pelkäksi kuolleeksi kirjaimeksi tai jos asianomaiset viranomaiset voisivat panna sen täytäntöön vasta myöhäisenä ajankohtana, kyseiset velvoitteet menettäisivät täysin tehokkaan vaikutuksensa.(31)
60. Tältä osin jäsenvaltioiden lainsäätäjien on vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 2 artiklan(32) ja SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetun vilpittömän yhteistyön periaatteen(33) mukaisesti luotava sääntelykehys, jolla varmistetaan palauttamismenettelyn nopeus ja tehokkuus ja turvataan siten menettelyn tavoitteen saavuttaminen niin, että palauttamishakemuksen vastaanottavat viranomaiset voivat käsitellä sen ja panna sen seurauksena annetun ratkaisun täytäntöön vaaditulla nopeudella.
61. Isän, Belgian, Ranskan ja Alankomaiden hallitusten ja komission tavoin katson, että Puolan lainsäätäjä on menetellyt juuri päinvastaisesti, kun se on ottanut käyttöön siviiliprosessilain 3881 §:n.
62. Muistutan tässä yhteydessä, että Puolan oikeudessa palauttamishakemus voidaan käsitellä kahdessa yleisessä oikeusasteessa, jolloin mahdollisella valittamisella ensimmäisessä oikeusasteessa annetusta ratkaisusta on lykkäävä vaikutus. Tällaisessa tilanteessa Puolan lainsäätäjä saattoi toki säätää myös mahdollisuudesta kassaatiovalituksen tekemiseen – onhan tällainen mahdollisuus olemassa muissa jäsenvaltioissa. Liittämällä tähän erityiseen muutoksenhakukeinoon mainitussa 3881 §:ssä säädetyn kaltaisen mekanismin, jolla riidanalaisen lainvoimaisen päätöksen täytäntöönpanoa lykätään lain nojalla, mutta jättämällä toteuttamatta riittäviä toimenpiteitä mainitun muutoksenhakukeinon joutuisuuden varmistamiseksi asianomainen lainsäätäjä on kuitenkin vaarantanut järjestelmän tasolla(34) palauttamismenettelyn nopeuden ja tehokkuuden.
63. Muistutan ensinnäkin, että kun jokin niistä julkisista toimijoista, joilla on oikeus tehdä kassaatiovalitus (valtakunnansyyttäjä, lapsiasiainvaltuutettu tai oikeusasiamies), on esittänyt tähän samaan 3881 §:ään perustuvan hakemuksen, sillä on lain nojalla lainvoimaisen päätöksen antamisajankohdasta laskettuna kaksi kuukautta aikaa (ensimmäinen lykkääminen) tehdä halutessaan tällainen valitus.(35) Vaikka kyseinen määräaika vaikuttaakin, kuten äiti, valtakunnansyyttäjä, lapsiasiainvaltuutettu ja Puolan hallitus väittävät, olevan lyhyempi kuin Puolan oikeudessa tällaisen valituksen tekemistä varten yleisesti säädetty – ilmeisesti kuuden kuukauden pituinen – määräaika, sen pituus on palauttamismenettelyn tapauksessa yhä hämmästyttävä. Mainittu määräaika, joka – toistan – on tarkoitettu mahdolliseen valituksen valmisteluun, on esimerkiksi pidempi kuin kuuden viikon määräaika, joka tuomioistuimille annetaan tavallisesti palauttamishakemuksen ratkaisemiseen.
64. Muistutan lisäksi että, mikäli kassaatiovalitus tehdään tässä samassa määräajassa, lykkäävää vaikutusta jatketaan siihen saakka, kunnes menettely Sąd Najwyższyssa saadaan päätökseen. Kuten Puolan hallitus myönsi istunnossa, kassaatiovalituksen tutkimiselle ei ole asetettu kansallisessa oikeudessa mitään määräaikaa. Kyseinen hallitus totesi myös samassa yhteydessä, että menettelyt kestävät kyseisessä tuomioistuimessa keskimäärin 11 kuukautta eli ajan, joka ylittää hyvin selvästi vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 11 artiklan toisessa kappaleessa ja Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklan 3 kohdassa määrätyn kuuden viikon määräajan.(36) Mainitulla tuomioistuimella ei myöskään näytä olevan sisäisissä säännöissään unionin tuomioistuimen nyt käsiteltävässä asiassa käyttämän kiireellisen ennakkoratkaisumenettelyn kaltaisia välineitä, jotka velvoittaisivat sen ratkaisemaan tällaisen valituksen nopeutetusti.(37)
65. Toiseksi, toisin kuin äiti, valtakunnansyyttäjä ja Puolan hallitus väittävät, kiistanalainen mekanismi ei todennäköisesti vaikuta vain muutamiin vaan useisiin Puolan tuomioistuimissa käsiteltäviin palauttamistapauksiin.
66. Huomautan tältä osin, että vaikka kassaatiovalitukset on Puolassa rajattu koskemaan vain oikeudellisia kysymyksiä, niihin kuuluvat kuitenkin väitteet siitä, että muutoksenhakutuomioistuin on ”soveltanut oikeutta virheellisesti”,(38) ja tähän kuuluu myös vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklassa vahvistettujen palauttamatta jättämisen oikeudellisten perusteiden virheellinen soveltaminen. Koska lapsen kaapannut vanhempi usein vetoaa kyseisiin perusteisiin vastustaakseen lapsen palauttamista ja koska kyseisen tuomioistuimen on tarvittaessa tutkittava ne, lähes kaikki palauttamispäätökset voisivat johtaa tällaiseen valitukseen. Valtakunnansyyttäjä myös mainitsi istunnossa esittäneensä juuri tämän väitteen pääasiassa tekemässään valituksessa.(39)
67. Sillä, että Puolan lainsäätäjä on rajannut tällaisen kassaatiovalituksen tekemiseen oikeutettujen henkilöiden joukon valtakunnansyyttäjään, oikeusasiamieheen ja lapsiasiainvaltuutettuun, vältetään kyllä lapsen kaapanneen vanhemman tekemät menettelyä väärinkäyttävät valitukset, joiden tarkoitus on vain viivyttää prosessia vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen ja Bryssel II a ‑asetuksen säännösten tehokkuuden turmelemiseksi.(40) Kuitenkin on silti niin, että yhtäältä näiden toimijoiden määrä lisää mahdollisuuksia tällaisen valituksen esittämiseen ja että toisaalta viimeksi mainitut voisivat myös itse käyttää, tapauksen mukaan asianomaisen vanhemman pyynnöstä, kyseistä menettelyä väärin – palaan tähän vielä.(41)
68. Äiti, valtakunnansyyttäjä ja Puolan hallitus vastasivat viimeksi mainittuun seikkaan, että käytännössä kassaatiovalitusten tekemiseen oikeutettujen toimijoiden tekemien valitusten määrä on kansainvälisissä lapsikaappaustapauksissa pieni. Vaikka näin olisikin, pelkästään tällaisen lykkäävän valituksen teon mahdollisuus on kuitenkin omiaan herättämään vakavia epäilyjä Puolan viranomaisten kyvystä turvata lapsen nopea palauttaminen, mikäli lapsi kaapataan asianomaiseen jäsenvaltioon.(42)
69. Kolmanneksi, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa, ristiriita tällaisen automaattisen lykkäysmekanismin ja vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen ja Bryssel II a ‑asetuksen sääntöjen hengen välillä on sitäkin silmiinpistävämpi, koska kyseisestä mekanismista on säädetty yksinomaan kyseiseen yleissopimukseen perustuvien palauttamishakemusten osalta. Näin ollen sen sijaan, että Puolan lainsäätäjä olisi säätänyt tällaisten hakemusten käsittelyssä ”nopeimpien käytettävissä olevien kansallisen lainsäädännön menettelyjen” soveltamisesta, kuten mainitun asetuksen 11 artiklan 3 kohdan ensimmäisessä alakohdassa edellytetään, se näyttää päinvastoin varanneen tällaisille hakemuksille yhden hitaimmista kansallisessa oikeudessa säädetyistä menettelyistä.
70. Lopuksi on syytä mainita vielä eräs näkökohta, josta unionin tuomioistuimessa on keskusteltu vähemmän. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että kassaatiomenettelyn päättymisen jälkeen – jos palauttamispäätös on vahvistettu – asianomaisilla julkisilla toimijoilla on vielä toinenkin muutoksenhakukeino tällaista päätöstä vastaan, nimittäin ”ylimääräinen muutoksenhaku”, josta säädetään ylimmästä tuomioistuimesta 8.12.2017 annetun lain (Ustawa z dnia 8 grudnia 2017 r. o Sądzie Najwyższym)(43) 89 §:ssä ja jonka Izba Kontroli Nadzwyczajnej i Spraw Publicznych Sądu Najwyższego (ylimmän tuomioistuimen ylimääräisen valvonnan ja julkisten asioiden jaosto) käsittelee. Tällainen valitus voidaan tehdä vuoden kuluessa kassaatiovalituksen hylkäämispäivästä lukien, ja sillä on taas lykkäävä vaikutus.(44)
71. On totta, kuten valtakunnansyyttäjä ja Puolan hallitus ovat todenneet, että tällainen ”ylimääräinen muutoksenhaku” on pääasian käsittelyvaiheessa vielä hypoteettinen. Viimeksi mainittujen mukaan tällainen ”muutoksenhaku” voisi lisäksi koskea vain rajattuja perusteita,(45) jotka eroavat jo kassaatiovalituksen yhteydessä tutkittavista perusteista, eikä kyseistä muutoksenhakukeinoa ole tähän mennessä koskaan käytetty lapsikaappaustapauksissa. Tästä huolimatta mielestäni jo pelkästään kyseisen ylimääräisen muutoksenhakukeinon olemassaolo vahvistaa kansallisen prosessuaalisen järjestelmän kokonaisuuden kannalta sen, millainen vaikutus siviiliprosessilain 3881 §:n kaltaisella säännöksellä voi olla palauttamismenettelyn nopeuteen ja tehokkuuteen.
2. Isän oikeudet perhe-elämän kunnioittamiseen ja tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin
72. Mielestäni siviiliprosessilain 3881 §:n kaltainen säännös rajoittaa niin ikään vakavalla tavalla vanhemman, käsiteltävässä tapauksessa isän, perusoikeutta perhe-elämänsä kunnioittamiseen sekä hänen oikeuttaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin – näistä ensimmäinen taataan perusoikeuskirjan 7 artiklassa ja jälkimmäinen sen 47 artiklassa.(46) Täsmennän, että koska kyseiset oikeudet vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 ja 6 artiklassa vahvistettuja oikeuksia, niitä on tulkittava Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen asian kannalta merkityksellisen oikeuskäytännön valossa.(47)
73. Tältä osin kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee, että vanhemman oikeus hakea kansainvälisessä lapsikaappaustapauksessa lapsen palauttamista kuuluu hänen perhe-elämänsä kunnioittamista koskevan oikeuden piiriin.(48) Tässä yhteydessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on toistuvasti todennut, että jäsenvaltioilla on tällä alalla Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaisia positiivisia velvoitteita, joita kyseinen tuomioistuin tulkitsee vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen valossa. Jäsenvaltioiden tehtävänä on eritoten huolehtia riittävistä ja tehokkaista keinoista sekä myös säätää tarkoitukseen soveltuvasta sääntelykehyksestä varmistaakseen, että lapsesta eroon joutuneen vanhemman oikeutta lapsen palauttamiseen kunnioitetaan. Mainitun tuomioistuimen mukaan tällaisten keinojen riittävyyttä arvioidaan niiden nopeuden perusteella, koska on otettava huomioon se, millaisia seurauksia ajan kulumisella voi olla näissä asioissa.(49)
74. Jäsenvaltioilla on näin ollen yhtäältä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan perustuva velvollisuus ottaa käyttöön sääntelykehys, jolla taataan, että palauttamishakemuksista annetaan – kaikissa oikeusasteissa – ratkaisu ”kohtuullisessa ajassa”, sillä kansallisilta viranomaisilta edellytetään kansainvälisissä lapsikaappauksissa ”poikkeuksellista ripeyttä”. Tämä velvoite koskee kyseisiä viranomaisia myös kyseisen sopimuksen 6 artiklassa vahvistetun oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan oikeuden perusteella.(50)
75. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että se, että jäsenvaltio antaa mahdollisuuden useisiin muutoksenhakuihin, kassaatiovalituksiin ja muihin ”ylimääräisiin muutoksenhakuihin” palauttamispäätöksistä ja että kyseisillä muutoksenhauilla on mahdollisesti lykkäävä vaikutus, on tässä yhteydessä systeeminen puute, koska tällaiset useat muutoksenhaut todennäköisesti pitkittävät kohtuuttomasti palauttamishakemusten tutkintaa – ja saattavat alkaa muistuttaa oikeuden epäämistä.(51)
76. Toisaalta jäsenvaltiot ovat myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 ja 8 artiklan nojalla velvollisia toteuttamaan kaikki asianmukaiset ja tarpeelliset toimenpiteet lainvoimaisten palauttamispäätösten täytäntöönpanon helpottamiseksi.(52) Kuten isä ja komissio esittävät, lapsestaan eroon joutuneen vanhemman oikeudesta perhe-elämän kunnioittamiseen ja hänen oikeudestaan tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin tulisi sitä vastoin illusorisia, jos tietyt julkiset viranomaiset voivat selitystä antamatta ja ilman, että ne lopulta edes tekevät kassaatiovalitusta, saada tällaisen päätöksen täytäntöönpanoa lykättyä lain nojalla sillä seurauksella, että päätös on mainitun vanhemman vahingoksi merkittävän ajanjakson ajan tehoton.(53)
3. Tällaisen mekanismin oikeuttamisperusteen puuttuminen
77. Äiti, valtakunnansyyttäjä, lapsiasiainvaltuutettu ja Puolan hallitus väittävät, että siviiliprosessilain 3881 §:ssä säädetyn kaltaisen mekanismin tarkoituksena on taata perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaisesti lapselle tehokas oikeussuoja ja että tällainen mekanismi on välttämätön tehokkaan oikeussuojan takaamiseksi ja että lapsen etu, jota suojataan erityisesti perusoikeuskirjan 24 artiklassa, on ratkaiseva näkökohta silloin, kun tulkitaan ja sovelletaan vuoden 1980 Haagin yleissopimusta ja Bryssel II a ‑asetusta.(54)
78. Vaikka kyseiset asianosaiset tunnustavat, että vuoden 1980 Haagin yleissopimus ja Bryssel II a ‑asetus on laadittu nimenomaan poisviedyn lapsen etujen turvaamiseksi ja että yleensä on lapsen edun mukaista palauttaa hänet mahdollisimman pian valtioon, jossa hänellä on asuinpaikka,(55) ne korostavat, että näin ei kuitenkaan ole aina. Erityisesti silloin, kun lapsen kaapannut vanhempi – kuten nyt käsiteltävässä asiassa äiti – väittää, että on olemassa ”vakava vaara”, että palauttaminen saattaisi lapsen ruumiillisille tai henkisille vaurioille alttiiksi taikka että lapsi muutoin joutuisi kestämättömään tilanteeseen vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdassa tarkoitetulla tavalla, tällaiset väitteet pitäisi saattaa, koska ne koskevat lapsen hyvinvointia ja ihmisarvoa, huolellisen tuomioistuinvalvonnan kohteeksi, kuten Euroopan ihmisoikeustuomioistuin edellyttää, ja siksi niistä pitää voida tehdä kassaatiovalitus, vaikka se saattaisikin hidastaa palauttamismenettelyä.
79. Tässä tilanteessa siviiliprosessilain 3881 §:ssä säädetyn kaltainen lainvoiman saaneen palauttamispäätöksen täytäntöönpanon lain nojalla tapahtuva lykkääminen, jolla estetään se, että lapsi palautetaan täytäntöönpanotoimenpitein lähtövaltioonsa ennen kuin tällainen valitus on tehty ja ennen kuin Sąd Najwyższy on sen tarvittaessa tutkinut, on välttämätön, jotta varmistetaan kassaatiomenettelyn käytännön hyöty ja jotta vältetään väitetyn ”vakavan vaaran” toteutuminen ja se, että lapsi joutuu sen seurauksena kärsimään korjaamatonta vahinkoa.
80. Isän, Belgian, Ranskan ja Alankomaiden hallitusten ja komission tavoin en ole tästä samaa mieltä. Vaikka kuvattu tavoite on kiitettävä, riidanalainen toimenpide ylittää mielestäni sen, mikä on tarpeen tämän tavoitteen saavuttamiseksi, eikä se myöskään ole oikeasuhteinen.
81. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee kyllä, että kun palauttamismenettelyssä esitetään vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdassa tarkoitettua ”vakavaa vaaraa” koskevia uskottavia väitteitä, lapsen edun kunnioittaminen edellyttää, että oikeusviranomaiset tutkivat tällaiset väitteet asianmukaisesti varmistaakseen kussakin tapauksessa, että lapsen palauttaminen on hänen etunsa mukaista, tai jos näin ei ole, soveltaakseen kyseisessä säännöksessä vahvistettua palauttamatta jättämisen perustetta. Kyseisten viranomaisten on siis ”todella otettava huomioon” tällaiset väitteet – tämä tutkinta voi tietyissä tapauksissa oikeuttaa viranomaisille yleensä annetun kuuden viikon määräajan kohtuullisen ylittymisen(56) – ja annettava tällaisista väitteistä ”erityisesti” ja ”riittävästi” perusteltuja päätöksiä, joissa otetaan huomioon kunkin tapauksen olosuhteet.(57)
82. Tästä ei kuitenkaan voida päätellä, kuten siviiliprosessilain 3881 §:n puolestapuhujat tekevät, että palauttamistapauksissa näitä samoja väitteitä lapseen kohdistuvasta ”vakavasta vaarasta” olisi välttämättä voitava tutkia uudelleen useassa eri tuomioistuimessa. Lapsen oikeussuojan tällaista ”vaaraa” vastaan on itse asiassa lähtökohtaisesti jo varmistettu olevan unionin oikeudessa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa vaaditulla tasolla, koska on olemassa keino saada asia tuomioistuimen käsiteltäväksi.(58)
83. Pääasian tapaus on mielestäni tästä hyvä esimerkki. Siinä lasten oikeussuoja on jo varmistettu ei ainoastaan yhdessä, kuten perusoikeuskirjan 24 ja 47 artiklassa edellytetään, vaan peräti kahdessa tuomioistuimessa. Vaikka valtakunnansyyttäjän ja lapsiasiainvaltuutetun äidin pyynnöstä tekemät kassaatiovalitukset näyttävät perustuvan väitteeseen, että alempien oikeusasteiden tuomioistuimet ovat vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdan vastaisia, huomautan, että nämä tuomioistuimet eivät ole määränneet lapsia palautettaviksi automaattisesti tai mekaanisesti. Päinvastoin ne näyttävät ”todella ottaneen huomioon” äidin väitteet ”vakavasta vaarasta”, joka lapsiin kohdistuisi, jos heidät palautettaisiin. Eritoten on tiedossa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteutti tältä osin yksityiskohtaisen todistelumenettelyn – mikä saattaa selittää sen, että sen ratkaisun antamiseen kului seitsemän kuukautta – ja pyysi muun muassa asiantuntijalausunnon, jonka päätelmien perusteella se sulki pois mahdollisuuden, että palauttaminen altistaisi lapset tällaiselle ”vaaralle”.(59) On myös selvää, että nämä samat tuomioistuimet ovat antaneet ratkaisut, joihin on sisältynyt tältä osin yksityiskohtaiset perustelut, joissa käsiteltävän tapauksen olosuhteet on otettu erityisesti huomioon.(60)
84. Mielestäni edellä esitetystä seuraa, että vaikka otetaan huomioon väitteet vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdan mukaisesta lapseen palauttamistapauksessa kohdistuvasta ”vakavasta vaarasta”, lapsen edun ja hänen oikeutensa oikeussuojaan, sellaisina kuin niitä suojataan perusoikeuskirjan 24 ja 47 artiklassa, kunnioittaminen ei pakottanut Puolan lainsäätäjää perustamaan mahdollisuutta kassaatiomenettelyyn palauttamispäätöksiä vastaan, puhumattakaan siitä, että se olisi ollut pakotettu liittämään kyseiseen muutoksenhakukeinoon lain nojalla lykkäävän vaikutuksen jo pelkän perustelemattoman hakemuksen perusteella.(61) Siviiliprosessilain 3881 § ylittää siis sen, mikä on tältä osin tarpeen.
85. On totta, että voi ilmetä poikkeustilanteita, joissa yhden tai jopa kahden tuomioistuimen käsittelyn jälkeen annettu lainvoimainen palauttamispäätös voisi, jos se pantaisiin täytäntöön, saattaa asianomaisen lapsen alttiiksi vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdassa mainitun kaltaisille ruumiillisille tai henkisille (tai muunlaisille) vaurioille. Näin voi tapahtua, jos tällainen vaara oli olemassa jo silloin, kun palauttamishakemus tutkittiin, mutta sitä ei tuotu tuomioistuimen (tai tuomioistuinten) tietoon – esimerkiksi siksi, että lapsen kaapannut vanhempi ei ollut esittänyt tätä koskevia väitteitä – tai se (ne) jostain selittämättömästä syystä jätti (jättivät) tällaisen väitteen huomiotta, mikä rikkoisi räikeästi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntöön perustuvia menettelyllisiä velvoitteita. Tällainen tilanne voisi johtua myös siitä, että olosuhteet ovat muuttuneet palauttamispäätöksen antamisen jälkeen siten, että lapseen kohdistuu vaara, jota ei vielä aiemmin ollut.(62)
86. Tällaisissa tapauksissa mekanismi, jolla palauttamispäätöksen täytäntöönpanoa lykätään tarvittaessa siihen saakka, kunnes muutoksenhaku asianomaisen päätöksen poistamiseksi oikeusjärjestyksestä tai sen julistamiseksi mitättömäksi on saatettu päätökseen, on mielestäni ehdottoman tärkeä lapsen edun suojaamiseksi.
87. Vaikka siviiliprosessilain 3881 §:ssä säädetty mekanismi olisikin tarkoitettu, kuten Puolan hallitus väittää, kyseisiä poikkeustilanteita varten, siihen ei kuitenkaan ole liitetty, kuten olen jo maininnut, minkäänlaisia takeita, joilla varmistettaisiin, että sitä käytännössä sovelletaan yksinomaan tällaisissa tapauksissa. Muistutan tässä yhteydessä, että lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpanon lykkääminen kyseisen säännöksen perusteella ei edellytä mitään muuta kuin sitä, että jokin valituksen tekemiseen oikeutetuista toimijoista esittää tätä koskevan muodollisen hakemuksen, eikä niiltä edellytetä tähän mitään perusteluja. Näin ollen asianomaisten toimijoiden ei tarvitse esittää pienintäkään näyttöä siitä, että kyseisen päätöksen täytäntöönpano voisi altistaa lapsen ruumiillisille tai henkisille vaurioille vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 13 artiklan ensimmäisen kappaleen b kohdassa tarkoitetulla tavalla.(63) Tällaiseen mekanismiin ei ole siten liitetty minkäänlaista tuomioistuinvalvontaa, jolla voitaisiin estää se, että mainitut toimijat käyttäisivät mekanismia virheellisesti tai jopa väärinkäyttäisivät sitä.(64)
88. Kuten isä väittää, mikään ei ehdottomasti estä kyseistä kolmea julkista toimijaa esittämästä automaattisesti tällaisia hakemuksia kaikista ylemmässä oikeusasteessa annetuista päätöksistä. Kyseinen mekanismi jopa kannustaa niitä tähän. Niillä ei ole mitään menetettävää, ja ne saavat kussakin tapauksessa mahdollisuuden tarkastella kaikessa rauhassa tällaista päätöstä.
89. Tällainen mekanismi ei myöskään ole varsinaisesti oikeasuhtainen. Siinä ei soviteta asianmukaisesti yhteen kyseessä olevia eri oikeuksia ja etuja. Puolan lainsäätäjä ei ole säilyttänyt ”oikeudenmukaista tasapainoa” lapsen suojaamista kaikilta ”vakavilta vaaroilta” koskevan tavoitteen ja palauttamismenettelyn nopeuden ja tehokkuuden tavoitteen välillä.(65) Lainsäätäjä on kallistanut vaakaa liiallisesti ensimmäisen tavoitteen hyväksi sillä seurauksella, että periaate (palauttaminen) on käytännössä vaihtunut poikkeukseksi (palauttamatta jättäminen).
90. Tässä yhteydessä ei voida jättää huomiotta sitä ratkaisevaa vaikutusta, joka palauttamispäätöksen lykkäämisellä kassaatiomenettelyn ajaksi voi olla palauttamismenettelyn lopputulokseen. Kuten olen todennut edellä 56 kohdassa, aika on tällaisissa asioissa ratkaiseva tekijä. Mitä enemmän lapsi sopeutuu siihen valtioon, johon hänet on viety, sitä vaikeampaa hänen olisi palata lähtövaltioonsa ja sitä vähemmän tällaiselle palauttamiselle on perusteita. Vaikka valituksenalainen päätös siten lopulta vahvistettaisiinkin kassaatiomenettelyn päätteeksi, on todennäköistä, että sitä ei panna täytäntöön, koska on lapsen edun mukaista jäädä siihen ympäristöön, josta on tällä välin tullut hänen uusi ympäristönsä. Näin ollen sen varjolla, että lapsen tilanne pyritään pitämään vakaana, kuten siviiliprosessilain 3881 §:n puolestapuhujat väittävät, kyseisen säännöksen perusteella tapahtuva lykkääminen voidaan ennen kaikkea edesauttaa luvattomasta pois viemisestä tai palauttamatta jättämisestä johtuvan vallitsevan tilanteen muuttumista pysyväksi ja vahvistaa näin lapsen kaapanneen vanhemman asemaa.(66)
91. Tämän 3881 §:n suhteettomuus on sitäkin silmiinpistävämpää siksi, että Puolan oikeudessa on toinen säännös, jolla lasta voidaan suojata riittävästi kaikilta ruumiillisten tai henkisten vaurioiden ”vakavilta vaaroilta” palauttamistapauksissa ja jossa kaikki kyseessä olevat oikeudet ja edut on saatettu keskenään tasapainoon. Jo siviiliprosessilain 388 §:ssä annetaan nimittäin sellaisille toimijoille, joilla on oikeus tehdä palauttamispäätöksestä kassaatiovalitus, mahdollisuus vaatia tällaisen päätöksen täytäntöönpanon lykkäämistä silloin, jos kyseisen päätöksen täytäntöönpano voisi aiheuttaa lapselle korjaamatonta vahinkoa. Ratkaisevaa on, että Sąd Apelacyjny w Warszawien tässä asiassa suorittamalla tuomioistuinvalvonnalla varmistetaan, että tällainen lykkäys voidaan myöntää ainoastaan, jos lapsen etu sitä todella vaatii.
92. Tältä osin äidin, valtakunnansyyttäjän ja lapsiasiainvaltuutetun väite siitä, että Puolan lainsäätäjä sääti automaattisesta lykkäämismekanismista, joka perustuu pelkkään asianomaisten toimijoiden esittämään hakemukseen, nimenomaan siitä syystä, että Sąd Apelacyjny w Warszawie oli hylännyt valtaosan siviiliprosessilain 388 §:n nojalla esitetyistä lykkäämistä koskevista hakemuksista, on minun mielestäni hyvin ongelmallinen. Kyse voi olla kahdesta asiasta: joko Puolan lainsäätäjä oli täysin tietoinen siitä, että kyseisen lain uudella 3881 §:llä voitaisiin tehdä tehottomiksi palauttamispäätökset, joiden täytäntöönpano ei todellisuudessa aiheuta lapselle ”vakavaa vaaraa” – sillä muutoin kyseinen tuomioistuin hyväksyisi vastaavat lykkäämistä koskevat vaatimukset kansainvälisessä oikeudessa ja unionin oikeudessa Puolan tasavallalle asetettujen velvoitteiden vastaisesti, tai se katsoi, että Puolan toimeenpanevan elimen jäsenellä ja kahdella hallintoviranomaisella on puolalaista tuomioistuinta paremmat edellytykset arvioida kussakin tapauksessa tällaisen ”vaaran” olemassaoloa ilman minkäänlaista valvontaa. Joka tapauksessa tällaista väitettä ei voida oikeusvaltiossa hyväksyä.
4. Välipäätelmä
93. Kun otetaan huomioon edellä esitetyt seikat, ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa esitettyyn kysymykseen niin, että yhtäältä Bryssel II a ‑asetuksen 11 artiklan 3 kohta, luettuna yhdessä vuoden 1980 Haagin yleissopimuksen 2 ja 11 artiklan kanssa, ja toisaalta perusoikeuskirjan 7 ja 47 artikla ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka vaikutuksesta kahden yleisen tuomioistuimen käsittelyn lopputuloksena annetun lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpano lykkääntyy lain nojalla jo pelkästään siksi, että tietyt tähän oikeutetut julkiset toimijat esittävät perustelemattoman hakemuksen, ensin kahden kuukauden ajaksi, jotta asianomaiset toimijat voivat tehdä kassaatiovalituksen, ja tarvittaessa koko kyseisen muutoksenhaun ajaksi.
94. Lisäksi totean, koska ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin nimenomaisesti kysyy sitä unionin tuomioistuimelta, että, jos oletetaan, että unionin tuomioistuin noudattaa ehdotustani, asianomaisen tuomioistuimen on varmistettava pääasian oikeudenkäynnissä unionin oikeuden asian kannalta merkityksellisten säännösten täysi vaikutus ja jätettävä omasta aloitteestaan soveltamatta siviiliprosessilain 3881 §:ää.(67)
95. Jälkikirjoituksenomaisesti on vielä nostettava esiin eräs seikka. Kuten olen edellä maininnut, Bryssel II b ‑asetusta sovelletaan palauttamishakemuksiin 1.8.2022 alkaen. Tässä uudessa asetuksessa on vahvistettu Bryssel II a ‑asetuksessa säädetyt ratkaisut,(68) mutta samalla siinä on otettu käyttöön innovatiivisia säännöksiä, joilla pyritään entisestään tehostamaan ja nopeuttamaan palauttamismenettelyä. Eritoten Bryssel II b ‑asetuksen 27 artiklan 6 kohdassa säädetään mahdollisuudesta julistaa palauttamispäätös väliaikaisesti täytäntöönpanokelpoiseksi, vaikka siihen olisi haettu muutosta, kun lapsen etu sitä vaatii. Lisäksi sen johdanto-osan 42 perustelukappaleesta ilmenee, että jäsenvaltioiden ”olisi harkittava sitä, että – – [tällaiseen] päätökseen olisi mahdollista hakea muutosta vain yhden kerran”. Se, että Puolan lainsäätäjä antoi siviiliprosessilain 3881 §:n kaltaisen säännöksen tämän uuden asetuksen voimaantulon jälkeen mutta ennen sen ensimmäistä soveltamispäivää, herättää myös tältä osin vakavia kysymyksiä yhteistyön vilpittömyydestä.(69)
VI Ratkaisuehdotus
96. Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Sąd Apelacyjny w Warszawien esittämään kysymykseen seuraavasti:
Yhtäältä tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa ja asetuksen (EY) N:o 1347/2000 kumoamisesta 27.11.2003 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 2201/2003 11 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä Haagissa 25.10.1980 kansainvälisestä lapsikaappauksesta tehdyn yksityisoikeuden alaa koskevan yleissopimuksen 2 ja 11 artiklan kanssa, ja toisaalta Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 ja 47 artiklaa
on tulkittava siten, että
ne ovat esteenä sellaiselle kansalliselle lainsäädännölle, jonka vaikutuksesta kahden yleisen tuomioistuimen käsittelyn lopputuloksena annetun lainvoimaisen palauttamispäätöksen täytäntöönpano lykkääntyy lain nojalla jo pelkästään siksi, että tietyt tähän oikeutetut julkiset toimijat esittävät perustelemattoman hakemuksen, ensin kahden kuukauden ajaksi, jotta asianomaiset toimijat voivat tehdä kassaatiovalituksen, ja tarvittaessa koko kyseisen muutoksenhaun ajaksi.