UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kahdeksas jaosto)
20 päivänä marraskuuta 2019(*)
Henkilöstö – Virkamiehet – Virkamiehen ja hänen vaimonsa murha – Velvollisuus taata unionin palveluksessa olevan henkilöstön turvallisuus – Toimielimen vastuu edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä – Virkamiehen äiti, veli ja sisar – Vahingonkorvauskanne – Tutkittavaksi ottaminen – SEUT 270 artiklaan perustuva asiavaltuus – Henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö – Kohtuullinen aika
Asiassa T-502/16,
Stefano Missir Mamachi di Lusignano, kotipaikka Shanghai (Kiina), ja muut kantajat, joiden nimet esitetään liitteessä,(1) edustajinaan asianajajat F. Di Gianni, G. Coppo ja A. Scalini,
kantajina,
vastaan
Euroopan komissio, asiamiehinään aluksi B. Eggers, G. Gattinara ja D. Martin, sittemmin M. Gattinara ja R. Striani,
vastaajana,
jossa on kyse SEUT 270 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta, jossa vaaditaan lähinnä, että komissio velvoitetaan maksamaan Alessandro Missir Mamachi di Lusignanon oikeudenomistajille, Livio Missir Mamachi di Lusignanon oikeudenomistajille, Anne Jeanne Cécile Magdalena Maria Sintobinille, Stefano Missir Mamachi di Lusignanolle ja Maria Letizia Missir Mamachi di Lusignanolle eri rahamääriä korvaukseksi Alessandro Missir Mamachi di Lusignanon ja hänen vaimonsa 18.9.2006 Rabatissa (Marokko), jossa Alessandro Missir Mamachi di Lusignano oli viran hoitamiseen liittyvistä syistä, tehdystä murhasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. M. Collins sekä tuomarit R. Barents ja J. Passer (esittelevä tuomari),
kirjaaja: johtava hallintovirkamies J. Palacio González,
ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 11.4.2019 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Tosiseikat
1 Alessandro Missir Mamachi di Lusignano (jäljempänä Alessandro Missir tai edesmennyt virkamies) ja hänen vaimonsa murhattiin 18.9.2006 Rabatissa (Marokko), jossa Alessandro Missirin oli tarkoitus ryhtyä hoitamaan virkaansa Euroopan komission edustuston poliittisena ja diplomaattisena neuvonantajana. Murha tehtiin kalustetussa talossa, jonka kyseinen edustusto oli vuokrannut Alessandro Missirin, hänen vaimonsa ja heidän neljän lapsensa käyttöön.
2 Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 90 artiklan 1 ja 2 kohdan perusteella 25.2.2008 esitetyn vaatimuksen ja 10.9.2008 tehdyn valituksen jälkeen Alessandro Missirin isä Livio Missir Mamachi di Lusignano (jäljempänä Livio Missir) nosti 12.5.2009 Euroopan unionin virkamiestuomioistuimessa kanteen, joka kirjattiin asianumerolla F-50/09 ja jossa vaadittiin korvausta ensinnäkin Alessandro Missirin lasten nimissä heille aiheutuneesta aineellisesta vahingosta, toiseksi lasten nimissä heille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, kolmanneksi omissa nimissään Alessandro Missirin isänä itselleen aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä ja neljänneksi Alessandro Missirin lasten nimissä isänsä oikeudenomistajina Alessandro Missir Mamachille itselleen aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
3 Virkamiestuomioistuin jätti 12.5.2011 antamassaan tuomiossa Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F-50/09, EU:F:2011:55, jäljempänä ensimmäisessä oikeusasteessa annettu tuomio) kanteen tutkimatta siltä osin kuin se koski henkisiä kärsimyksiä (87–91 kohta) ja hylkäsi sen perusteettomana siltä osin kuin se koski aineellisia vahinkoja (97–227 kohta).
4 Ensimmäisessä oikeusasteessa annetusta tuomiosta tehtiin 27.7.2011 unionin yleiseen tuomioistuimeen valitus, joka kirjattiin asianumerolla T‑401/11 P. Unionin tuomioistuin käsitteli uudelleen 10.7.2014 annetun tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625, jäljempänä valituksesta annettu tuomio), jolla kumottiin ensimmäisessä oikeusasteessa annettu tuomio, ja kumosi sen osittain (tuomio 10.9.2015, Missir Mamachi di Lusignano v. komissio, C‑417/14 RX-II, EU:C:2015:588, jäljempänä uudelleenkäsittelyn johdosta annettu tuomio). Unionin yleinen tuomioistuin, johon asia palautettiin uudelleenkäsittelyn jälkeen, antoi 7.12.2017 tuomion Missir Mamachi di Lusignano ym. v. komissio (T‑401/11 P RENV-RX, EU:T:2017:874, jäljempänä asian palauttamisen johdosta annettu tuomio), jossa se lausui perusteista, joita se ei ollut tarkastellut valituksesta annetussa tuomiossa.
5 Samanaikaisesti asioissa F-50/09 ja T‑401/11 P vireille pannut peräkkäiset oikeudenkäyntimenettelyt käsittävän oikeusriidan kanssa ja ensimmäisessä oikeusasteessa annetun sen tuomion seurauksena, jossa virkamiestuomioistuin oli jättänyt asiassa F-50/09 nostetun kanteen tutkimatta sillä perusteella, ettei oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä ollut noudatettu henkisen kärsimyksen osalta (ks. edellä 3 kohta), lausumatta kuitenkaan virkamiestuomioistuimen toimivallasta tutkia tällaisia vahinkoja, Livio Missir ja murhatun virkamiehen lapset nostivat yhdessä kyseisen virkamiehen äidin, veljen ja sisaren kanssa 16.9.2011 unionin yleisessä tuomioistuimessa turvaamistarkoituksessa SEUT 268 ja SEUT 340 artiklaan perustuvan kanteen, joka kirjattiin asianumerolla T-494/11 ja jossa vaadittiin korvausta henkisestä kärsimyksestä. Kantajien luovuttua vaatimuksistaan kyseinen kanne kuitenkin poistettiin unionin yleisen tuomioistuimen rekisteristä 25.11.2015 annetulla määräyksellä Missir Mamachi di Lusignano ym. v. komissio (T-494/11, ei julkaistu, EU:T:2015:909).
6 Niin ikään siihen liittyvistä syistä, että ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa hylättiin henkisen kärsimyksen korvaamista koskevat vaatimukset oikeudenkäyntiä edeltävän menettelyn noudattamatta jättämiseen liittyvistä menettelyllisistä syistä, Livio Missir (jonka sijaan hänen oikeudenomistajansa tulivat hänen kuolemansa jälkeen) sekä murhatun virkamiehen lapset yhdessä kyseisen virkamiehen äidin, veljen ja sisaren kanssa (jäljempänä yhdessä kantajat) esittivät 17.9.2011 uudelleen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevia vaatimuksia henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdassa säädetyn menettelyn mukaisesti.
7 Komissio ilmoitti 17.1.2012 tekemällään päätöksellä kantajille, ettei se voi hyväksyä 17.9.2011 esitettyjä henkisen kärsimyksen korvaamista koskevia vaatimuksia, koska ensinnäkin ne olivat vireillä unionin yleisessä tuomioistuimessa vireillä olevissa asioissa T‑401/11 P ja T-494/11 ja toiseksi koska nimittävä viranomainen oli jo hylännyt ne eikä niitä siksi voitu ottaa tutkittavaksi oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä koskevien sääntöjen perusteella.
8 Kantajat valittivat 13.4.2012 päivätyllä kirjeellä 17.1.2012 tehdystä päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan nojalla.
9 Komissio hylkäsi kyseisen valituksen 26.7.2012 tekemällään päätöksellä, joka annettiin kantajille tiedoksi 31.7.2012. Komissio pysyi kannassaan, joka koski vahingonkorvausvaatimusten vireilläoloa unionin yleisessä tuomioistuimessa vireillä olevissa asioissa T-494/11 ja T‑401/11 P, minkä vuoksi sen oli pidätyttävä ottamasta kantaa kyseisiin vaatimuksiin, sekä näiden vaatimusten tutkimatta jättämistä oikeudenkäyntiä edeltävää menettelyä koskevien sääntöjen perusteella. Joka tapauksessa korvausvaatimukset eivät olleet komission mielestä perusteltuja.
Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset
10 Kantajat nostivat nyt käsiteltävän kanteen virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 7.11.2012 toimittamallaan kannekirjelmällä. Kanne kirjattiin asianumerolla F-132/12.
11 Tässä kanteessa kantajat vaativat, että virkamiestuomioistuin
– kumoaa nimittävän viranomaisen 26.7.2012 tekemän päätöksen
– velvoittaa komission maksamaan 463 050 euroa kullekin murhatun virkamiehen oikeudenomistajalle korvauksena näille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan 308 700 euroa kullekin murhatun virkamiehen oikeudenomistajalle korvauksena näille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan 308 700 euroa Anne Jeanne Cécile Magdalena Maria Sintobinille korvauksena tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan 154 350 euroa Stefano Missir Mamachi di Lusignanolle (jäljempänä Stefano Missir) korvauksena tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan 154 350 euroa Maria Letizia Missir Mamachi di Lusignanolle (jäljempänä Maria Letizia Missir) korvauksena tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan 574 000 euroa murhatun virkamiehen oikeudenomistajille korvauksena tälle virkamiehelle hänen kuolinkamppailunsa aikana aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä
– velvoittaa komission maksamaan tällä välin erääntyneet korot ja viivästyskorot
– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
12 Virkamiestuomioistuimen kirjaamoon 19.12.2012 toimittamallaan erillisellä asiakirjalla komissio esitti virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 78 artiklan 1 kohdan nojalla oikeudenkäyntiväitteen, joka koski tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista asioiden T‑401/11 P ja T-494/11 vireilläolovaikutuksen perusteella, ja ehdotti asian käsittelyn lykkäämistä, kunnes näissä kahdessa asiassa on annettu lopullinen ratkaisu.
13 Kantajat esittivät 21.1.2013 huomautuksensa, joissa he kiistivät vireilläoloväitteen, mutta eivät vastustaneet asian käsittelyn lykkäämistä.
14 Asian käsittelyä lykättiin 6.6.2013 annetulla virkamiestuomioistuimen ensimmäisen jaoston puheenjohtajan määräyksellä, kunnes asioissa T‑401/11 P ja T-494/11 annetaan lopullinen ratkaisu.
15 Valituksen johdosta annetussa tuomiossa unionin yleinen tuomioistuin totesi, että 25.2.2008 esitetty alkuperäinen vahingonkorvausvaatimus (ks. edellä 2 kohta) koski myös henkistä kärsimystä (valituksen johdosta annetun tuomion 111 kohta). Unionin tuomioistuin totesi uudelleenkäsittelyn johdosta annetussa tuomiossa, että tätä unionin yleisen tuomioistuimen arviointia virkamiestuomioistuimen tekemästä oikeudellisesta virheestä on pidettävä lopullisena (uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 63 kohta ja valituksesta annetun tuomion 18 kohta).
16 Uudelleenkäsittelyn ja unionin yleiseen tuomioistuimeen palauttamisen vuoksi oikeudenkäyntimenettelyä lykättiin 21.1.2016 uudelleen virkamiestuomioistuimen toisen jaoston puheenjohtajan päätöksellä, kunnes asiassa T‑401/11 P RENV RX annetaan lopullinen ratkaisu. Kantajat ilmoittivat 8.1.2016 esittämissään asian käsittelyn lykkäämistä koskevissa huomautuksissa unionin yleiselle tuomioistuimelle, että murhatun virkamiehen isä Livio Missir oli kuollut ja että hänen oikeutensa siirtyivät hänen perilliselleen, jotka aikoivat jatkaa kanteen ajamista.
17 Euroopan unionin ja sen henkilöstön välisten riitojen ratkaisemista ensimmäisenä oikeusasteena koskevan toimivallan siirtämisestä unionin yleiselle tuomioistuimelle 6.7.2016 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU, Euratom) 2016/1192 (EUVL 2016, L 200, s. 137) 3 artiklan mukaisesti käsiteltävä asia siirrettiin 2.9.2016 unionin yleiseen tuomioistuimeen siinä tilassa, mihin käsittely oli edennyt 31.8.2016. Se kirjattiin asianumerolla T-502/16 ja siirrettiin kahdeksannen jaoston käsiteltäväksi.
18 Asian palauttamisen johdosta annetun tuomion uudelleenkäsittelyä koskevan määräajan päätyttyä unionin yleinen tuomioistuin pyysi 25.1.2018 asianosaisia esittämään huomautuksensa kyseisen tuomion antamisen seurauksista käsiteltävässä asiassa.
19 Komissio ja kantajat vastasivat tähän pyyntöön unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 7.2. ja 9.2.2018 jättämillään asiakirjoilla.
20 Kantajat totesivat huomautuksissaan, että vaikka kyseisten huomautusten esittämisen ajankohtaan mennessä jo annetut ratkaisut olivat johtaneet tiettyjen vahinkojen korvaamiseen, tämän kanteen yhteydessä on vielä arvioitava muita vahinkoja, nimittäin Sintobinille, Stefano Missirille ja Maria Letizia Missirille, jotka olivat edesmenneen virkamiehen äiti, veli ja sisar, aiheutuneita henkisiä kärsimyksiä.
21 Komissio teki 7.2.2018 esittämissään huomautuksissa samat päätelmät kuin kantajat tiettyjen vahinkojen korvaamisesta jo annettujen tuomioiden nojalla.
22 Livio Missirin vaimolle Sintobinille väitetysti aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä komissio totesi, ettei korvausvaatimusta voida ottaa tutkittavaksi, koska se oli esitetty myöhässä.
23 Stefano Missirille ja Maria Letizia Missirille, jotka ovat Alessandro Missirin veli ja sisar, väitetysti aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä komissio totesi, ettei kyseisiä kantajia voida pitää henkilöstösäännöissä tarkoitettuina henkilöinä. Komission mukaan unionin yleinen tuomioistuin, joka on ”virkamiestuomioistuin”, ei ole toimivaltainen, ja kanne on jätettävä tutkimatta kyseisten vahinkojen osalta. Komissio katsoo, että korvausvaatimukset on joka tapauksessa esitetty myöhässä.
24 Unionin yleisen tuomioistuimen 7.6.2018 antamalla määräyksellä pääasiaan yhdistettiin unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 130 artiklan 7 kohdan mukaisesti 19.12.2012 esitetty oikeudenkäyntiväite, joka koski tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista vireilläolovaikutuksen perusteella.
25 Unionin yleinen tuomioistuin pyysi 12.6.2018 päivätyllä unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamon kirjeellä komissiota ilmoittamaan vastineessaan, pysyttääkö se tämän tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskevan oikeudenkäyntiväitteen, ja pyysi kantajia esittämään huomautuksensa kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksistä määräajat huomioon ottaen.
26 Asianosaiset vastasivat näihin pyyntöihin unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 25.7.2018 toimittamillaan asiakirjoilla.
27 Komissio ilmoitti vastineessaan ja vahvisti myös istunnossa, ettei se enää vetoa oikeudenkäyntiväitteeseen, joka koski käsiteltävän kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista vireilläolovaikutuksen perusteella, minkä unionin yleinen tuomioistuin merkitsi pöytäkirjaan.
28 Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– toteaa, että kanne on osittain jäänyt vaille kohdetta, ja jättää sen muilta osin tutkimatta tai toissijaisesti hylkää sen perusteettomana
– velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
Oikeusriidan kohde
29 Edellä 11 kohdassa mainitusta ensimmäisestä vaatimuksesta, jossa vaaditaan, että unionin yleinen tuomioistuin kumoaa nimittävän viranomaisen 26.7.2012 tekemän päätöksen, on muistutettava, että tällainen päätös, jolla hallinto on ottanut kantaa kantajien vahingonkorvausvaatimuksiin, on olennainen osa unionin yleisessä tuomioistuimessa nostettua vahingonkorvauskannetta edeltävää hallinnollista menettelyä, jonka ainoana tarkoituksena on antaa kantajille mahdollisuus esittää vahingonkorvausvaatimus unionin yleisessä tuomioistuimessa. Käsiteltävässä asiassa esitettyjä kumoamisvaatimuksia ei näin ollen voida tarkastella itsenäisesti suhteessa vahingonkorvausvaatimuksiin (ks. vastaavasti tuomio 18.12.1997, Gill v. komissio, T-90/95, EU:T:1997:211, 45 kohta ja ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 71 ja 72 kohta).
30 Asiakirja-aineistosta ilmenee lisäksi, että edellä 11 kohdassa mainitut, kanteessa esitetyt toinen, kolmas ja seitsemäs vaatimus on jo ratkaistu asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa, mistä asianosaiset olivat samaa mieltä erityisesti istunnossa. Lausunnon antaminen näistä vaatimuksista siis ratkeaa. Aiheutuneita vahinkoja koskevista korvausvaatimuksista on todettava, että on tarkasteltava vielä edellä 11 kohdassa mainittuja, kanteessa esitettyjä neljättä, viidettä ja kuudetta vaatimusta.
31 Käsiteltävänä olevaa kannetta on näin ollen analysoitava siten, että se koskee lähinnä neljännen, viidennen ja kuudennen vaatimuksen kohteena olevan henkisen kärsimyksen korvaamista.
Kanteen tutkittavaksi ottaminen
32 Koska käsiteltävänä oleva kanne nostettiin SEUT 270 artiklan perusteella, ensimmäiseksi on tutkittava, oliko kantajilla asiavaltuus kyseisen määräyksen perusteella. Komissio on nimittäin kiistänyt tämän asiavaltuuden edesmenneen virkamiehen veljen ja sisaren tapauksessa.
Kantajien asiavaltuus SEUT 270 artiklan perusteella
[– –]
38 Komissio ei perustellusti kiistä edesmenneen virkamiehen äidin asiavaltuutta. Edesmenneen virkamiehen äiti on henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa edellytetyn mukaisesti ”henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö”, erityisesti sen 73 artiklassa mainittu suoraan ylenevää polvea oleva sukulainen. Hänellä on näin ollen käsiteltävässä asiassa asiavaltuus SEUT 270 artiklan perusteella.
39 Komissio kiistää sitä vastoin sen, että edesmenneen virkamiehen veljet ja sisaret ovat henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan mukaisia ”henkilöstösäännöissä tarkoitettuja henkilöitä”. Komissio toteaa, ettei henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa mainita edesmenneen virkamiehen sivusukulaisia vaan ainoastaan suoraan ylenevää polvea olevat sukulaiset ja jälkeläiset. Komission mielestä käsiteltävän asian kannalta on merkityksetöntä, että sisaruksiin voidaan soveltaa muita henkilöstösääntöjen säännöksiä. Komissio lisää, että toisin kuin kantajat väittävät, se, ettei käsiteltävässä kanteessa vaaditun kaltaisesta henkisestä kärsimyksestä voi saada korvausta, ei ole ristiriidassa asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 198 kohdan kanssa.
40 On muistutettava, että henkilöstösääntöjen tarkoituksena on unionin toimielinten ja niiden virkamiesten välisten oikeussuhteiden sääntely luomalla vastavuoroisia oikeuksia ja velvoitteita ja myöntämällä virkamiehen tiettyjen perheenjäsenten hyväksi oikeuksia, joihin he voivat vedota unionia kohtaan (uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 31 kohta).
41 Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdassa täsmennetään siten unionin tuomioistuinten toimivalta unionin henkilöstöä koskevissa riita-asioissa säätämällä, että unionin tuomioistuimella on toimivalta ratkaista ”kaikki” unionin ja ”henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön” väliset ”riidat”, jotka koskevat sellaisen toimenpiteen laillisuutta, joka henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla vaikuttaa kielteisesti kyseiseen henkilöön. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan ”jokainen näissä henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö” voi tehdä häntä koskevasta toimenpiteestä valituksen nimittävälle viranomaiselle (uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 32 kohta).
42 Jotta henkilöstösääntöjen 91 artiklan ja SEUT 270 artiklan perusteella nostettu kanne voidaan ottaa tutkittavaksi, sen on näin ollen koskettava unionin ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön välistä riitaa (ks. vastaavasti tuomio 27.10.1994, C v. komissio, T-47/93, EU:T:1994:262, 21 kohta; määräys 6.9.2011, Alionescu v. EPSO, T-282/11, EU:T:2011:425, 4–9 kohta ja määräys 9.4.2014, Colart ym. v. parlamentti, F-87/13, EU:F:2014:53, 39 kohta).
43 On todettava, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa ja unionin virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annetuissa yhteisissä määräyksissä määritellään virkamiesten sekä väliaikaisten ja sopimussuhteisten toimihenkilöiden vakuutustyyppinen takuujärjestelmä ammattitautien ja tapaturmien varalta.
44 Kyseisessä takuujärjestelmässä, jossa virkamies on edunsaajana – unionin virkamiesten tapaturma- ja ammattitautivakuutuksesta annettujen yhteisten määräysten 1 artiklassa hänestä käytetään nimitystä ”vakuutettu” – määrätään, että vakuutuksen sisältämät etuudet maksetaan vakuutetun virkamiehen kuolemantapauksessa hänen puolisolleen ja lapsilleen, tai ellei heitä ole, virkamiehen muille jälkeläisille, tai ellei heitä ole, virkamiehen suoraan ylenevää polvea oleville sukulaisille, tai ellei heitä ole, toimielimelle.
45 On kiistatonta, etteivät sivusukulaiset eli erityisesti sisarukset sisälly niiden henkilöiden hierarkkiseen luetteloon, joille vakuutuksen sisältämät etuudet voidaan maksaa virkamiehen kuolemantapauksessa.
46 Sisaruksiin sovelletaan kuitenkin henkilöstösääntöjen muita säännöksiä, erityisesti 40, 42 b ja 55 a artiklaa. Kyseisten artiklojen nojalla virkamiehelle voidaan myöntää virkavapaus henkilökohtaisista syistä tai perheeseen liittyvistä syistä tai lupa työskennellä osa-aikaisesti, jotta hän voi muun muassa avustaa puolisoaan, ylenevää polvea olevaa sukulaistaan, alenevaa polvea olevaa sukulaistaan, veljeään tai sisartaan, jolla on vakava sairaus tai vaikea vamma.
47 Komissio väittää, että henkilöstösääntöjen 40, 42 b ja 55 a artikla ovat merkityksettömiä käsiteltävässä asiassa, koska niitä ei voida soveltaa sellaisen virkamiehen tapauksessa, joka menehtyy sen seurauksena, että toimielin on laiminlyönyt suojeluvelvollisuutensa, minkä vuoksi on maksettava korvauksia, ja huomauttaa, ettei kyseisiä säännöksiä ole sovellettu käsiteltävässä asiassa. Komissio pitää virheellisenä lähestymistapaa, jossa ainoastaan etsitään henkilöstösäännöistä säännöksiä, joissa mainitaan esitettyyn korvausvaatimukseen liittymättömien nimittävän viranomaisen velvoitteiden mahdolliset, vaikkakin epäsuorat, edunsaajat. Komission mukaan SEUT 270 artiklaan perustuvan henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen kohteena voivat olla ainoastaan riidat, jotka koskevat sellaisten vahinkojen korvaamista, jotka komission ”voidaan katsoa aiheuttaneen työnantajana”, kuten unionin tuomioistuin totesi 8.10.1986 annetun tuomion Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371, jäljempänä tuomio Leussink) 22 kohdassa, sen lisäksi, mitä henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetään. Komissio toteaa, että väitetyn henkisen kärsimyksen korvaaminen henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädettyjen etuuksien lisäksi ei voi missään tapauksessa johtaa kaksinkertaiseen korvaukseen, kuten unionin yleinen tuomioistuin totesi asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 195 kohdassa. Jos Alessandro Missirin veljelle ja sisarelle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskeva vaatimus hyväksyttäisiin, kyseessä olisi tällainen kaksikertainen korvaaminen, koska heidän omien sanojensa mukaan kyseinen vaatimus perustuu ”samoihin lähtökohtiin” kuin ne, joiden perusteella unionin yleinen tuomioistuin myönsi Alessandro Missirin isälle ja neljälle lapselle korvauksen henkisestä kärsimyksestä ja joiden perusteella komissio viittaa ”samaan vahinkotapahtumaan”, nimittäin Alessandro Missirin kuolemaan.
48 On todettava, että komission vastaväitteissä sekoitetaan kanteen tutkittavaksi ottamista koskeva kysymys sen perusteltavuutta koskevaan kysymykseen.
49 Kanteen tarkastelun tässä vaiheessa ei ole tarpeen ratkaista, onko kanne perusteltu, vaan ensin on määritettävä, oliko Alessandro Missirin veljellä ja sisarella oikeus saattaa asia Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi SEUT 270 artiklan nojalla vai oliko heidän haettava korvausta SEUT 268 artiklan perusteella.
50 Kuten edellä jo todettiin, tältä osin arviointiperuste, jonka perusteella määritetään SEUT 270 artiklassa tarkoitetun menettelytavan käyttö SEUT 268 artiklassa tarkoitetun menettelytavan sijaan, on se, että kyseessä on oltava ”henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö” (henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohta).
51 Tämän henkilöstösäännöissä tarkoitettua henkilöä koskevan edellytyksen ei voida katsoa täyttyvän pelkästään sen perusteella, että kantajaan viitataan jossain henkilöstösääntöjen kohdassa. Tarvitaan asiayhteys, josta ilmenee joko merkityksellinen yhteys tällaisen henkilön ja riitautetun toimen välillä tai tällainen yhteys kyseisen henkilön ja sen virkamiehen välillä, jonka etujen loukkaaminen puolestaan aiheuttaa vahinkoa kyseiselle henkilölle.
52 Kyse on nimenomaan tästä paitsi virkamiehen suoraan ylenevää polvea olevien sukulaisten, jälkeläisten ja puolison myös hänen sisarustensa kohdalla.
53 Kyseiset henkilöt ovat henkilöstösäännöissä – joko niiden 73 tai 40, 42 b ja 55 a artiklassa – tarkoitettuja henkilöitä nimittäin nimenomaan siksi, että lainsäätäjä halusi näillä konkreettisilla henkilöstösääntöjen säännöksillä ottaa huomioon heidän läheisen suhteensa virkamieheen.
54 Se, ettei Alessandro Missir itse eivätkä hänen veljensä ja sisarensa olleet murhan tapahtuessa tosiasiallisesti missään henkilöstösääntöjen 40, 42 b ja 55 a tarkoitetuista tilanteista, ei vaikuta millään lailla sisarusten välisten yhteyksien tunnustamiseen henkilöstösäännöissä. Kyseiset henkilöstösääntöjen säännökset eivät näin ollen ole merkityksellisiä siksi, että ne vastaavat asianosaisten konkreettista tilannetta tosiseikkojen tapahtuma-aikaan – tältä osin on todettava, että kantajat eivät vaadi korvausta vammaisuuteen perustuvan tuen menettämisen vuoksi – vaan siksi, että ne osoittavat virkamiesten ja heidän sisarustensa välisten perhesiteiden tunnustamisen henkilöstösäännöissä.
55 Tätä tukee unionin tuomioistuimen toteamus, jonka mukaan ”virkamiestuomioistuimella on asiallinen toimivalta ratkaista – – korvauskanne – –, kun kantaja ei tosin ole virkamies, mutta hänet mainitaan henkilöstösäännöissä virkamieheen liittyvien perhesuhteidensa perusteella, ja kun oikeusriita on saanut alkunsa tämän virkamiehen ja asianomaisen toimielimen välisestä palvelussuhteesta, kun otetaan huomioon, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevassa 1 artiklassa, luettuna yhdessä SEUT 270 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan kanssa, annetaan – – virkamiestuomioistuimelle toimivalta ratkaista ’kaikki’ unionin ja ’jokaisen henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön’ väliset oikeusriidat” (uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 41 ja 42 kohta).
56 Tästä seuraa yleisemmin, että toisin kuin komissio on unionin yleisessä tuomioistuimessa lähinnä väittänyt, muut henkilöstösääntöjen säännökset kuin 73 artikla, nimittäin ne, joissa tunnustetaan perheside edesmenneeseen virkamieheen, voidaan ottaa huomioon määritettäessä, onko henkilö ”henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö”.
57 Näin ollen sisaruksia on pidettävä ”henkilöstösäännöissä tarkoitettuina henkilöinä” määritettäessä sitä, mitä oikeudellista menettelyä on noudatettava heidän hakiessaan korvausta henkisestä kärsimyksestä, joka on aiheutunut heidän virkamiehen asemassa olleen veljensä tai sisarensa kuolemasta, josta he katsovat toimielimen olevan vastuussa.
58 Ensinnäkin on todettava, ettei komission viittaus tuomion Leussink (ks. edellä 47 kohta) 22 kohtaan koske kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä vaan enintään sen perusteltavuutta. Tämä viittaus on näin ollen hylättävä tarkasteltaessa tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä. Toiseksi on muistutettava, että kuten unionin tuomioistuin totesi uudelleenkäsittelyn johdosta annetussa tuomiossa (45 kohta), tuomiossa Leussink vahvistettiin, että virkamiehen perheenjäsenten ETY:n perustamissopimuksen 178 artiklan (josta on tullut SEUT 268 artikla) nojalla nostama kanne, jossa vaaditaan korvausta heille aiheutuneesta aineettomasta vahingosta, joka on johtunut virkamiehelle sattuneesta työtapaturmasta, on henkilöstöä koskeva oikeudenkäyntiasia. Kuten unionin tuomioistuin täsmentää uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 45 kohdassa, tuomion Leussink 25 kohdassa, joka koskee asiasta aiheutuneita oikeudenkäyntikuluja, sovellettiin silloin voimassa olleen yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksen 70 artiklaa, jonka mukaan asianomainen toimielin vastasi omista oikeudenkäyntikuluistaan virkamiehiä koskevissa asioissa, koska kyseessä oleva kanne oli saanut alkunsa asianomaisen virkamiehen ja sen toimielimen, johon hän kuului, välisestä palvelussuhteesta siitä huolimatta, että kanne oli nostettu ETY:n perustamissopimuksen 178 artiklan nojalla.
59 Komission viittauksesta kaksinkertaiseen korvaukseen on todettava, että sekin koskee ainoastaan kanteen asiakysymystä. Käsiteltävässä asiassa ei voi olla kyse myöskään samasta vahingosta maksettavasta kaksinkertaisesta korvauksesta, koska henkinen kärsimys, johon Alessandro Missirin veli ja sisar ovat vedonneet, on heidän henkilökohtainen kärsimyksensä, joka ei ole sama kuin muiden perheenjäsenten kärsimys.
60 Komission väite, jonka mukaan henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohta on se säännös, jossa unionin tuomioistuimen uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 34 kohdassa esittämän kannan mukaan määritellään henkilöryhmät, joilla on oikeus vaatia lisäkorvausta, ”jos toimielin on vastuussa ja jos henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella maksetut korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa”, on hylättävä seuraavista syistä.
61 Se, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetut henkilöt eli edesmenneen virkamiehen puoliso ja lapset, tai ellei heitä ole, hänen muut jälkeläisensä, tai ellei heitä ole, hänen suoraan ylenevää polvea olevat sukulaisensa voivat vaatia SEUT 270 artiklan nojalla lisäkorvausta, jos he katsovat ensinnäkin, etteivät maksetut korvaukset kata heille aiheutunutta vahinkoa kokonaisuudessaan ja, toiseksi, että hallinto on vastuussa heille aiheutuneesta vahingosta, ei merkitse, että sisaruksilta, jotka eivät sisälly henkilöstösääntöjen 73 artiklassa esitettyyn hierarkkiseen luetteloon eivätkä siten ole kyseisessä artiklassa taattujen korvausten mahdollisia edunsaajia mutta joihin viitataan henkilöstösääntöjen muissa säännöksissä ja joilla on siten merkityksellinen yhteys edesmenneeseen virkamieheen, olisi evättävä menettelyllinen mahdollisuus vaatia SEUT 270 artiklan nojalla korvausta omasta kärsimyksestään.
62 Kuten edellä jo todettiin, sisarukset ovat ”henkilöstösäännöissä tarkoitettuja henkilöitä” nimenomaan heillä edesmenneeseen virkamieheen olevan perhesiteen vuoksi.
63 Tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskeva oikeudenkäyntiväite, jonka komissio esitti Alessandro Missirin veljen ja sisaren nostamaa kannetta vastaan sillä perusteella, ettei heillä ole asiavaltuutta SEUT 270 artiklan perusteella, on näin ollen hylättävä.
64 Näin ollen on tutkittava, esittivätkö kantajat korvausvaatimuksensa asetetuissa määräajoissa.
Kanteen tutkittavaksi ottaminen määräajan kannalta
65 Komissio väittää, että kanne on jätettävä tutkimatta, koska korvausvaatimus, jota ei toimitettu kohtuullisessa ajassa, esitettiin myöhässä. Komission mukaan mikään ei estänyt Sintobinia sekä Alessandro Missirin veljeä ja siskoa toimittamasta henkisen kärsimyksen korvaamista koskevaa vaatimusta viimeistään vuoden 2009 aikana, jolloin asian F-50/09 kanne nostettiin. Asian F-50/09 oikeudenkäyntiä edeltäneessä vaiheessa – ja kyseisen oikeudellisen menettelyn myöhemmissä vaiheissa, joissa annettiin ensimmäisen oikeusasteen tuomio ja tehtiin valitus – olisi ollut riittävästi aikaa toimittaa henkisen kärsimyksen korvaamista koskevia vaatimuksia, jotka esitettiin myöhemmin nyt käsiteltävän asian yhteydessä.
66 Kantajat väittävät 25.7.2018 esittämissään huomautuksissa ensinnäkin, että komissio itse esitti myöhästymistä koskevan oikeudenkäyntiväitteen myöhässä 14.2.2018 eli yli viisi vuotta käsiteltävän kanteen nostamishetkellä sovelletussa virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 78 artiklan 1 kohdassa määrätyn määräajan päättymisen jälkeen. Kantajien mukaan tätä oikeudenkäyntiväitettä ei näin ollen voida ottaa tutkittavaksi. Tämä oikeudenkäyntiväitteen myöhäinen esittäminen on perusteetonta, etenkin kun komissio oli esittänyt jo 19.12.2012 virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 78 artiklan 1 kohdassa asetetussa määräajassa toisen oikeudenkäyntiväitteen, joka koski tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista vireilläolovaikutuksen perusteella, kun kaikki tiedot olivat jo saatavilla. Vanhentuminen on kantajien mukaan oikeudenkäyntiväite, joka ei prosessuaalisista määräajoista poiketen ole ehdoton. Siihen ei voida vedota missä tahansa oikeudenkäyntimenettelyn vaiheessa. Kantajat vaativat näin ollen, että unionin yleinen tuomioistuin jättää tutkimatta komission 14.2.2018 esittämän oikeudenkäyntiväitteen.
67 Kantajat väittävät tämän jälkeen, että edesmenneen virkamiehen äiti ja sisarukset esittivät korvausvaatimuksen kohtuullisessa ajassa.
68 Komission esittämän oikeudenkäyntiväitteen luonteesta on muistutettava, että unionin tuomioistuin on todennut sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevan riita-asian asiayhteydessä, ettei Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklan 1 kohdassa määrätyn vanhentumisajan noudattamista tutkita viran puolesta, vaan asianomaisen osapuolen on vedottava siihen (tuomio 30.5.1989, Roquette frères v. komissio, 20/88, EU:C:1989:221, 12 kohta; tuomio 8.11.2012, Evropaïki Dynamiki v. komissio, C‑469/11 P, EU:C:2012:705, 51 kohta ja tuomio 14.6.2016, Marchiani v. parlamentti, C‑566/14 P, EU:C:2016:437, 94 kohta).
69 Tätä unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä sovelletaan soveltuvin osin myös vanhentumiseen sen kohtuullisen ajan päättyessä, jonka kuluessa henkilöstösääntöihin perustuva korvausvaatimus on oikeuskäytännön mukaan esitettävä. Ennalta määritelty vanhentumisaika (viisi vuotta) ei nimittäin ole ehdoton prosessinedellytys, koska se vaikuttaa subjektiiviseen oikeuteen vaatia korvausta aiheutuneesta vahingosta ja koska se tarkoituksena on asianosaisten suojaaminen (ks. vastaavasti tuomio 8.11.2012, Evropaïki Dynamiki v. komissio, C‑469/11 P, EU:C:2012:705, 52–54 kohta), joten tämä pätee etenkin ennalta määrittelemättömään vanhentumisaikaan (kohtuullinen aika). Molemmissa tapauksissa kyse on samasta korvauksen vaatimista koskevan subjektiivisen oikeuden vanhentumisesta ja samasta asianosaisten suojelua koskevasta tehtävästä.
70 Koska komission esittämä oikeudenkäyntiväite, joka koskee kohtuullisen ajan noudattamatta jättämistä korvausvaatimuksen esittämisessä, ei ole ehdotonta prosessinedellytystä koskeva kysymys, jota unionin yleisen tuomioistuimen on tutkittava viran puolesta, on aluksi tarkasteltava kantajien vastaväite, jonka mukaan tämä oikeudenkäyntiväite esitettiin myöhässä.
71 Oikeudenkäyntiväitteen liian myöhäistä esittämistä koskevan väitteensä tueksi kantajat vetoavat virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 78 artiklan 1 kohtaan, sellaisena kuin sitä sovellettiin vuonna 2012 ja jossa määrätään seuraavaa:
”Jos asianosainen haluaa virkamiestuomioistuimen ratkaisevan tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä tai toimivallan puuttumista koskevan väitteen tai muun oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvän seikan käsittelemättä itse pääasiaa, asianosaisen on tehtävä siitä hakemus erillisellä asiakirjalla. Hakemus, joka koskee tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä koskevan väitteen ratkaisemista, on tehtävä kuukauden kuluessa kanteen tiedoksi antamisesta.”
72 On todettava, että kyseisessä määräyksessä asetettu määräaikaa koskeva edellytys koskee erityistä tapausta, jossa asianosainen vaatii, että virkamiestuomioistuin ratkaisee oikeudenkäyntimenettelyyn liittyvän seikan pääasian käsittelyä aloittamatta. Kyseinen määräys ei näin ollen estä virkamiestuomioistuimessa vastaajana olevaa asianosaista vetoamasta siihen, että kanne oli nostettu myöhässä, tarvittaessa vasta vastineessa.
73 Lisäksi on huomautettava, että vaikka virkamiestuomioistuimen työjärjestyksen 78 artiklaa sovellettiin silloin, kun komissio vastineen jättämisen sijaan esitti vuonna 2012 erillisellä asiakirjalla kyseisen määräyksen nojalla oikeudenkäyntiväitteen, joka koski tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista vireilläolovaikutuksen perusteella, asetuksen 2016/1192 3 artiklasta seuraa, että unionin yleiseen tuomioistuimeen siirrettyjen asioiden käsittelyä jatketaan unionin yleisessä tuomioistuimessa siitä, mihin käsittely on edennyt 31.8.2016, noudattaen sen työjärjestystä.
74 Kun asiassa F-132/12 nostettu kanne siirrettiin unionin yleiseen tuomioistuimeen, vuonna 2012 esitetyn vireilläoloväitteen ratkaisua lykättiin käsiteltävässä asiassa asian palauttamisen johdosta annetun tuomion antamiseen asti, koska virkamiestuomioistuin ei ollut siirtänyt sitä ratkaistavaksi yhdessä pääasian kanssa.
75 Näin ollen se, että komissio oli esittänyt 19.12.2012 erillisellä asiakirjalla oikeudenkäyntiväitteen, joka koski tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista vireilläolovaikutuksen perusteella, ei missään tapauksessa merkinnyt, ettei se voinut esittää korvausvaatimuksen myöhästymistä koskevaa oikeudenkäyntiväitettä unionin yleisessä tuomioistuimessa vasta vastausvaiheessa.
76 Käsiteltävässä asiassa komissio esitti korvausvaatimuksen myöhästymistä koskevan väitteen helmikuussa 2018, jolloin menettelyä jatkettiin. Käsiteltävän asian olosuhteissa, jotka koskevat asian prosessuaalisia erityispiirteitä ja erityisesti peräkkäisiä lykkäyksiä, korvausvaatimuksen myöhästymiseen ei ollut liian myöhäistä vedota helmikuussa 2018 ennen vastineen jättämistä. Koska kantajien vastaväite, joka koskee komission oikeudenkäyntiväitteen myöhästymistä, on perusteeton, on tämä korvausvaatimuksen myöhästymistä koskeva oikeudenkäyntiväite aiheellista tutkia.
77 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan virkamiesten tai toimihenkilöiden on esitettävä toimielimelle kohtuullisessa ajassa siitä hetkestä, jona he ovat saaneet tiedon tilanteesta, josta he valittavat, vaatimus saada unionilta korvausta vahingosta, jonka se on väitetysti aiheuttanut. Ajan kohtuullisuutta on arvioitava kunkin asian olosuhteiden perusteella niin, että huomioon otetaan erityisesti oikeusriidan merkitys asianosaiselle, asian monimutkaisuus sekä se, miten asianosaiset ovat toimineet (tuomio 28.2.2013, uudelleenkäsittely Arango Jaramillo ym. v. EIP, C‑334/12 RX-II, EU:C:2013:134, 28 kohta; ks. myös määräys 25.2.2014, Marcuccio v. komissio, F-118/11, EU:F:2014:23, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
78 Vaikka Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklassa sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta koskevia asioita varten määrättyä viiden vuoden vanhentumisaikaa ei sovelleta unionin ja sen henkilöstön välisissä riita-asioissa, vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämä vanhentumisaika on kuitenkin otettava huomioon vertailukohtana arvioitaessa sitä, onko vaatimus esitetty kohtuullisessa ajassa (ks. määräys 25.2.2014, Marcuccio v. komissio, F-118/11, EU:F:2014:23, 88 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
79 Käsiteltävässä asiassa korvausvaatimus esitettiin 17.9.2011 eli päivää alle viisi vuotta Alessandro Missirin murhan jälkeen. Lisäksi on todettava, että kuten sekä käsiteltävän asian oikeudenkäyntiä edeltävästä menettelystä että vuodesta 2009 alkaen käydyistä aiemmista oikeudenkäyntimenettelyistä, jotka johtivat vuonna 2017 asian palauttamisen johdosta annettuun tuomioon, ilmenee, tämä oikeusriita on merkityksellinen inhimillisestä, taloudellisesta ja oikeudellisesta näkökulmasta, ja asia on tai ainakin oli melko monimutkainen 17.9.2011, jolloin korvausvaatimus esitettiin. Toisin kuin komissio väittää, arvioitaessa korvausvaatimuksen mahdollista myöhästymistä arviointiperusteena ei ole niinkään se, olisiko vaatimus voitu esittää aiemmin, vaan se, esitettiinkö vaatimus kohtuullisessa ajassa ottaen huomioon kaikki asiaan liittyvät olosuhteet. Kun otetaan huomioon kaikki asian monitahoisuuteen liittyvät olosuhteet ja oikeusriidan merkitys, on todettava, että korvausvaatimus täyttää tämän arviointiperusteen. Näin ollen ei voida katsoa, että kanne nostettiin liian myöhään.
80 Näissä olosuhteissa komission esittämä tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumista koskeva oikeudenkäyntiväite on hylättävä.
Asiakysymys
Alessandro Missirin äidille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskeva vaatimus
[– –]
87 Asianosaisten tavoin on todettava, että Sintobin, joka on Alessandro Missirin äiti, on samassa tilanteessa kuin Alessandro Missirin isä Livio Missir, jolle unionin yleinen tuomioistuin myönsi asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa 50 000 euron korvauksen hänen poikansa murhasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
88 Näissä olosuhteissa unionin yleisen tuomioistuimen asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa (204 ja 205 kohta) soveltamien periaatteiden mukaan ja kun Sintobinille aiheutunut vahinko arvioidaan oikeuden ja kohtuuden mukaan, komissio on velvoitettava korvaamaan yhteisvastuullisesti kyseiselle kantajalle 50 000 euroa hänen poikansa murhasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, ja hänen vahingonkorvausvaatimuksensa on hylättävä muilta osin.
Alessandro Missirin veljelle ja sisarelle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskeva vaatimus
[– –]
127 On näytetty toteen, että Alessandro Missirin veljen ja sisaren, joiden osalta ei voida vakavasti kiistää eikä ole kiistetty, että heille saattoi aiheutua veljensä kuolemasta henkistä kärsimystä, oli menettelyllisesti esitettävä kaikki tätä koskevat korvausvaatimukset henkilöstösääntöjen nojalla ja nostettava tämän jälkeen tarvittaessa kanne SEUT 270 artiklan eikä SEUT 268 artiklan perusteella. Kun tämä menettelytapa on määritetty, on pohdittava, ovatko Alessandro Missirin veli ja sisar oikeutettuja saamaan komissiolta korvauksen henkisestä kärsimyksestään.
128 Komissio esittää tältä osin joitakin vastaväitteitä asiakysymyksen osalta.
129 Komissio väittää lähinnä, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa, sellaisena kuin sitä tulkitaan oikeuskäytännössä, määritellään henkilöt, jotka voivat saada korvausta virkamiehen kuolemantapauksen vuoksi kärsitystä vahingosta. Siihen ovat oikeutettuja puoliso, jälkeläiset ja suoraan ylenevää polvea olevat sukulaiset, koska heihin sovelletaan henkilöstösääntöjen 73 artiklaa. Sisarukset, joihin ei sovelleta kyseistä artiklaa, eivät ole oikeutettuja siihen.
130 Komissio väittää, että jäsenvaltioiden yhteisillä oikeusperiaatteilla on henkilöstösääntöjen soveltamisen yhteydessä tarkoitus täyttää lainsäätäjän hiljaisuudesta johtuvat mahdolliset aukot. Käsiteltävässä asiassa henkilöstösääntöjen 73 artikla, sellaisena kuin sitä sovelletaan oikeuskäytännössä, ei ole komission mukaan hiljainen, mutta siinä osoitetaan ainoastaan kyseisessä säännöksessä mainitut henkilöt oikeutetuiksi saamaan korvausta henkisestä kärsimyksestä virkamiehen kuolemantapauksessa. Komissio vetoaa kantansa tueksi uudelleenkäsittelyn johdosta annettuun tuomioon (33 ja 34 kohta).
131 Komissio viittaa lisäksi asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 134–136 ja 158 kohtaan, joissa viitataan tuomioon Leussink ja 9.9.1999 annettuun tuomioon Lucaccioni v. komissio (C‑257/98 P, jäljempänä tuomio Lucaccioni), asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 191, 194, 195 ja 201 kohtaan sekä tuomion Lucaccioni 22 kohtaan.
132 Komissio katsoo näiden viittausten perusteella, että oikeuskäytännössä on tunnustettu oikeus saada korvaus henkisestä kärsimyksestä vammojen tapauksessa ainoastaan nimittävän viranomaisen henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla jo maksaman määrän ”lisäksi”.
133 Koska edesmenneen virkamiehen sisarukset eivät kuulu kyseisessä säännöksessä tarkoitettuihin henkilöihin eivätkä siksi voi vaatia ”lisäkorvausta” – koska he eivät ole oikeutettuja varsinaiseen vahingonkorvaukseen – heillä ei ole komission mukaan mitään oikeutta saada korvausta henkisestä kärsimyksestä.
134 Ensinnäkin viittaus uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 33 ja 34 kohtaan vaikuttaa epäasianmukaiselta.
135 Kyseisissä kohdissa käsitellään nimittäin virkamiestuomioistuimen henkilöllistä toimivaltaa ratkaista henkilöstösäännöissä tarkoitettujen henkilöiden nostamat kanteet. Unionin tuomioistuin totesi, että henkilöstösääntöjä sovelletaan virkamiehen isään ja lapsiin. Se katsoi sen perusteella, että virkamiestuomioistuin on toimivaltainen. Kyse oli näin ollen toimivaltaisen tuomioistuimen määrittämisestä eikä käsiteltävässä asiassa tarkasteltavasta siitä asiakysymyksestä, kuka on oikeutettu korvaukseen. Uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 35 kohdassa unionin tuomioistuin toteaa lisäksi, että asiakysymys siitä, onko virkamiehen isällä ja lapsilla todella oikeus henkilöstösäännöissä taattuihin etuuksiin, ei voi kuulua niihin seikkoihin, joiden perusteella virkamiestuomioistuimen toimivalta määritellään. Muussa tapauksessa toimivallan ratkaiseminen edellyttäisi, että ensin tutkitaan kanteen asiakysymys. Uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 34 kohtaan tehtyä viittausta, jonka komissio esittää sen väitteensä tueksi, jonka mukaan henkilöstösääntöjen 73 artiklassa rajataan mahdolliseen korvaukseen oikeutetut henkilöt, ei siis voida hyväksyä.
136 Myöskään edellä 131 kohdassa mainittuja viittauksia ei voida hyväksyä siltä osin kuin missään komission mainitsemista aiemmista tapauksista (asiat Leussink, Lucaccioni ja Missir Mamachi) ei käsitelty eikä edes mainittu sisarusten tilannetta. Mainitut tuomiot koskivat ainoastaan suoraan ylenevää polvea olevia sukulaisia ja jälkeläisiä.
137 Asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa (131–136 kohta) todetaan tuomioista Leussink ja Lucaccioni seuraavaa:
”131. Asiassa, joka johti [tuomioon Leussink], yhteisöjen tuomioistuimen oli ratkaistava kysymys siitä, muodostiko henkilöstösääntöjen 73 artiklassa ja lainsäädännössä säädetty tapaturmavakuutus tyhjentävän korvausjärjestelmän, joka oli työtapaturman sattuessa esteenä yleisen järjestelmän periaatteisiin perustuville muille korvausvaatimuksille. Leussink, hänen vaimonsa ja heidän neljä lastaan olivat esittäneet lisäkorvausvaatimuksen ja vedonneet siihen, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty korvaus kattoi ainoastaan tapaturman taloudelliset seuraukset eikä heille aiheutunutta henkistä kärsimystä. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tuomion 11 kohdassa, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettu vakuutus perustui yleiseen vakuutusjärjestelmään, joka koskee vakuutusmaksuihin perustuvia vakuutuksia palveluksessa ja sen ulkopuolella tapahtuvien tapaturmien varalta, ja että oikeus korvaukseen ei riippunut tapaturman aiheuttajasta ja tämän vastuusta. Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 13 kohdassa, että koska lainsäädännössä ei ole nimenomaista säännöstä toimielimelle esitettävistä lisävaatimuksista, tähän lainsäädäntöön vetoamalla ei voida evätä virkamiehen ja hänen oikeudenomistajiensa oikeutta vaatia lisäkorvausta, jos toimielin on yleisen järjestelmän perusteella vastuussa tapaturmasta ja jos henkilöstösääntöihin perustuvan järjestelmän mukaiset korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa.– –
133. [Tuomion Lucaccioni] 23 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin vahvisti, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin perusteella saadut suoritukset on otettava huomioon, kun arvioidaan korvattavan vahingon suuruutta virkamiehen vaatiessa vahingonkorvausta työnantajanaan olevan toimielimen tuottamuksen perusteella.
134. Siten [tuomioissa Leussink ja Lucaccioni] on selvennetty henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin seurauksena saatujen korvausten ja yleisen vahingonkorvausjärjestelmän välistä suhdetta.
135. Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty järjestelmä ja yleinen järjestelmä täydentävät toisiaan, joten lisäkorvausvaatimuksen esittäminen on mahdollista, jos toimielin on yleisen järjestelmän perusteella vastuussa tapaturmasta ja jos henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella maksetut korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa (tuomio [Leussink], 13 kohta).
136. Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on myös selvennetty, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin perusteella saadut suoritukset on otettava huomioon, kun arvioidaan korvattavan vahingon suuruutta virkamiehen vaatiessa vahingonkorvausta työnantajanaan olevan toimielimen tuottamuksen perusteella. Jos näin ei olisi, kyseessä olisi kaksinkertainen korvaus (tuomio [Lucaccioni]).”
138 Edellä esitetyn perusteella tuomioissa Leussink ja Lucaccioni ei ollut tarkoitus lausua sisarusten esittämän vaatimuksen, josta kyseisissä asioissa ei ollut kyse, lopputuloksesta vaan ainoastaan virkamiehen sekä hänen puolisonsa ja lastensa korvausvaatimuksen lopputuloksesta sekä tällaisen vaatimuksen ja henkilöstösääntöjen 73 artiklassa jo taatun kiinteämääräisen korvauksen välisestä yhteydestä. Tuomioissa tehty viittaus korvausvaatimuksen ”täydentävyyteen” henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädettyihin vakuutusetuuksiin nähden on ymmärrettävä tässä suppeassa asiayhteydessä.
139 Edellä mainituista tuomioista ei näin ollen voida päätellä, että veli tai sisar ei voi perustellusti vedota korvattavaan henkiseen kärsimykseen. Koska sisarukset eivät sisälly henkilöstösääntöjen 73 artiklassa esitettyyn hierarkkiseen luetteloon eivätkä voi siksi saada kyseisen säännöksen nojalla mitään korvausta, heidän korvausvaatimuksensa ei voi lähtökohtaisesti olla täydentävä vaan ainoastaan erillinen. Kyseisissä tuomioissa ei lausuttu tällaisen vaatimuksen, josta ei ollut kyse näissä asioissa, mahdollisuudesta.
140 Se, että vahvistamalla luettelon henkilöistä, jotka voivat saada vakuutusetuuksia virkamiehen tapaturmaisen kuoleman tapauksessa, toimielimet pyrkivät komission mukaan rajaamaan henkilöt, joita kohtaan ne katsovat tarvittaessa olevansa taloudellisessa vastuussa virheestä, on tulkinta, jota ei sellaisenaan voida johtaa tuomioista Leussink ja Lucaccioni.
141 Seuraavaksi on tarkasteltava asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 157 ja 158 kohtaa, joissa todetaan seuraavaa:
”157. [Alessandro Missirin neljälle lapselle ja isälle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevista vaatimuksista] – – ensimmäisessä oikeusasteessa annetusta tuomiosta ilmenee, että – – komissio oli esittänyt – – oikeudenkäyntiväitteen – –, joka koski lähinnä sitä, että – – henkilöstösääntöjen 73 artiklassa suljetaan pois [Alessandro Missirin neljän lapsen] ja Livio Missirin mahdollisuus vaatia henkisen kärsimyksen korvaamista. Komissio nimittäin väitti – –, ettei Alessandro Missir Mamachin neljällä lapsella ole [henkilöstösääntöjen 73 artiklan] perusteella oikeutta vaatia korvausta henkisestä kärsimyksestään ja – – ettei Livio Missir Mamachi kuulu kyseisessä artiklassa tarkoitettuihin oikeudenomistajiin.
158. Livio Missirille ja Alessandro Missirin lapsille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevia vaatimuksia vastaan esitetyt oikeudenkäyntiväitteet eivät voi menestyä. Yhtäältä nimittäin riittää, kun todetaan, että uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion 34 kohdassa unionin tuomioistuin totesi, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa virkamiehen ’jälkeläiset’ ja ’suoraan ylenevää polvea olevat sukulaiset’ mainitaan nimenomaisesti henkilöinä, jotka voivat viimeksi mainitun kuolemantapauksessa saada etuuden, ja että kyseistä säännöstä sovelletaan näin ollen sekä Livio Missiriin että Alessandro Missirin lapsiin. Toisaalta on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty järjestelmä ja yleinen järjestelmä täydentävät toisiaan, joten lisäkorvausvaatimuksen esittäminen on mahdollista, jos toimielin on vastuussa tapaturmasta ja jos henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella maksetut korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa (tuomio [Leussink], 13 kohta ja tuomio [Lucaccioni], 22 kohta). Edellä esitetyn perusteella henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitetuilla virkamiehen perheenjäsenillä on näin ollen oikeus nostaa täydentävä kanne, jos he katsovat, etteivät henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa.”
142 Tässäkin unionin tuomioistuimen oli otettava tosiasiallisesti huomioon ainoastaan virkamiehen isä ja lapset. Tuomioissa Leussink ja Lucaccioni omaksuttuun oikeuskäytäntöön viitaten se palautti mieleen mahdollisuuden lisäkorvaukseen hallituksen ollessa vastuussa ja silloin, kun vakuutusetuudet eivät riitä täysin korvaamaan kyseisille henkilöille aiheutunutta vahinkoa. Kyseessä olleet ”perheenjäsenet” olivat ”henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettuja henkilöitä”. Asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa ei todeta mitään perheenjäsenistä, jotka eivät ole henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettuja henkilöitä, mitä koskevaa kysymystä ei ole saatettu unionin yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, joten se ei muuta edellä 140 kohdassa esitettyä toteamusta.
143 Asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 194 kohdasta, josta komissio toteaa, että unionin yleinen tuomioistuin muistutti siinä nimenomaisesti yleisestä periaatteesta, joka mahdollistaa henkisen kärsimyksen korvaamisen, jos järjestelmä, jossa taataan etuuksien automaattinen maksaminen, ei kata sitä kokonaan tai osittain, on todettava, ettei kyseinen kohta tarjoa ratkaisua, jota voidaan soveltaa tällaisen järjestelmän ulkopuoliseen henkilöön, kuten käsiteltävässä asiassa sisaruksiin. Kyseisessä kohdassa nimittäin todetaan ainoastaan, että ”jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan [asian T‑401/11 P RENV RX] kaltaisissa olosuhteissa järjestelmä, jossa taataan etuuksien automaattinen maksaminen edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille, ei ole esteenä sille, että kyseisten oikeudenomistajien katsoessa, ettei kyseinen järjestelmä kata aiheutuneita vahinkoja tai kata niitä kokonaan, he saavat korvausta myös henkisestä kärsimyksestä kansallisessa tuomioistuimessa nostamansa kanteen perusteella”.
144 Asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 195 kohdasta, jossa unionin yleinen tuomioistuin muistuttaa jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteisestä yleisestä periaatteesta, jonka mukaan henkisestä kärsimyksestä ei voida maksaa kaksinkertaista korvausta, on kantajien tavoin todettava, ettei käsiteltävässä asiassa ole kyse samasta vahingosta maksettavasta kaksinkertaisesta korvauksesta, koska Henkinen kärsimys, johon Alessandro Missirin veli ja sisar ovat vedonneet, on heidän henkilökohtainen kärsimyksensä, josta ei makseta henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädettyjä etuuksia.
145 Edellä esitetyn perusteella komission väitteiden vastaisesti ei voida katsoa, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa, sellaisena kuin sitä tulkitaan oikeuskäytännössä, estetään unionin virheen vuoksi surmansa saaneen virkamiehen sisaruksia saamasta tarvittaessa korvausta tämän kuoleman aiheuttamasta omasta henkisestä kärsimyksestään.
146 Koska tätä kysymystä ei ole ratkaistu unionin oikeudessa, jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksissä on todettava olevan yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa kansallinen tuomioistuin tunnustaa edesmenneen työntekijän sisarusten oikeuden vaatia tarvittaessa korvausta tämän kuoleman aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestään.
147 Näissä olosuhteissa on todettava komission väittävän virheellisesti, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa, sellaisena kuin sitä tulkitaan oikeuskäytännössä, estetään unionin virheen vuoksi edesmenneen virkamiehen sisaruksia saamasta tarvittaessa korvausta tämän kuoleman aiheuttamasta henkisestä kärsimyksestään, ja tämän lisäksi on todettava, että jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteisistä yleisistä periaatteista ilmenee, että sen henkilön sisarukset, jonka kuoleman kolmas osapuoli on aiheuttanut, voivat tarvittaessa saada kolmannelta osapuolelta korvauksen henkisestä kärsimyksestään.
148 Tämän korvauksen edellytysten osalta kantajat väittävät lähinnä, että unionin yleisen tuomioistuimen asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa jo esittämät toteamukset, jotka koskevat virheitä, syy-yhteyttä ja henkistä kärsimystä, pätevät laajalti myös edesmenneen virkamiehen veljen ja sisaren vaatimuksiin, ja ettei käsiteltävässä asiassa makseta kaksinkertaista korvausta.
149 Komissio kiistää kantajien näkemyksen. Virkamiehen suojelua koskevan velvoitteen noudattamatta jättämisen ja vahingon välisen syy-yhteyden yhteydessä adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa olisi komission mielestä pidettävä ensisijaisena ekvivalenssiteoriaan nähden, koska sisarukset eivät ole edesmenneeseen henkilöön nähden samassa asemassa kuin suoraan ylenevää polvea olevat sukulaiset ja jälkeläiset. Kantajat eivät ole kuitenkaan osoittaneet adekvaattista syy-yhteyttä.
150 Vaikka ekvivalenssiteoriaa sovellettaisiin, väitetty henkinen kärsimys olisi komission mukaan joka tapauksessa riittävän ”etäinen” tehdystä virheestä, jotta kaikki korvaukset voidaan sulkea pois. Komission mielestä kyseessä on välillinen vahinko, jota ei voida lukea komission syyksi virkamiehen suojelua koskevan erityisvelvoitteen noudattamatta jättämisen välittömänä ja suorana seurauksena.
151 Komission mielestä ei voida myöskään katsoa, että on olemassa jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteinen yleinen periaate, joka vahvistaa oletuksen henkisestä kärsimyksestä sisaruksen kuolemantapauksessa.
152 Kantajat kiistävät komission kannan ja toteavat, että adekvaattisen syy-yhteyden teorian ja ekvivalenssiteorian välinen yhteys oli merkityksellinen ainoastaan pyrittäessä osoittamaan komission vastuu Alessandro Missirin kuolemasta, josta käsiteltävässä asiassa ei ole enää kyse, eikä osoitettaessa tämän kuoleman ja edesmenneen virkamiehen sukulaisille siitä aiheutuneen henkisen kärsimyksen välinen yhteys, kun henkisen kärsimyksen katsotaan johtuvan tapauksesta itsestään.
153 On todettava, että unionin tuomioistuinten ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa ja asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa esittämän päättelyn tarkastelu vahvistaa olennaisilta osin kantajien kannan.
154 On muistutettava, että ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa virkamiestuomioistuin totesi, että laiminlyödessään tuottamuksellisesti velvollisuutensa taata Alessandro Missirin suojelu komissio oli tehnyt virheen, josta se oli vastuussa (ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 176 kohta ja asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 9 kohta).
155 Virkamiestuomioistuin katsoi, että tämän virheen ja virkamiehen murhan välinen syy-yhteys on osoitettu (ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 182–190 kohta). Komissio ei ole valittanut ensimmäisessä oikeusasteessa annetusta tuomiosta. Unionin yleinen tuomioistuin totesi lisäksi asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa (63 kohdan kuudes virke), ettei komissio kiistänyt tätä koskevaa virkamiestuomioistuimen arviointia.
156 Kuten kantajat perustellusti toteavat, ekvivalenssiteorian ja adekvaattisen syy-yhteyden teorian välistä yhteyttä (ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 178–190 kohta ja asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 63 kohdan kolmas virke ja 64–95 kohta) tarkasteltiin ainoastaan määritettäessä sitä, voidaanko komission, joka ei tietenkään ollut tehnyt murhaa, kuitenkin katsoa olevan vastuussa siitä, eli voidaanko komission virheen katsoa aiheuttaneen Alessandro Missirin kuoleman. Jos ei voida, komissiolla ei ole mitään vastuuta. Jos voidaan, kuten unionin tuomioistuimet totesivat, komissio on ainakin osittain vastuussa kyseisestä kuolemasta.
157 Kun virkamiestuomioistuin osoitti tämän syy-yhteyden – ekvivalenssiteorian perusteella ja oikeudellista virhettä tekemättä, kuten unionin yleinen tuomioistuin nimenomaisesti totesi asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 79 ja 80 kohdassa – virkamiestuomioistuin katsoi, että seuraavaksi oli määritettävä tekijän vastuu vahingon syntymisestä (ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 191 kohta ja asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 9 kohta).
158 Tässä yhteydessä virkamiestuomioistuin katsoi, että komissio on vastuussa 40 prosentista kärsityistä vahingoista (ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 197 kohta ja asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 10 kohta).
159 Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi tämän vastuun jakamista koskevan ratkaisun, jonka kantajat, joiden mielestä komission olisi katsottava olevan yhteisvastuussa murhan tekijän kanssa, kiistävät valituksessaan, hyväksyi valituksen tältä osin ja katsoi komission olevan yhteisvastuussa (100 prosentista vahingosta) (asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 96–119 kohta).
160 Unionin yleinen tuomioistuin sovelsi tätä komission yhteisvastuuta noudattaen jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteistä yleistä periaatetta, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa kansallinen tuomioistuin pitää saman vahingon aiheuttajia yhteisvastuullisina ja katsoo kohtuulliseksi, että vahinkoa kärsineen ei täydy määrittää osuutta, jolla kukin vahingonaiheuttaja vastaa vahingosta, ja kantaa riskiä siitä, että hänen näistä vahingonaiheuttajista oikeuteen haastamansa henkilö on maksukyvytön (asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 118 kohta).
161 On todettava ensinnäkin, ettei lainvoimaisessa ratkaisussa todettua komission vastuuta murhasta ole kiistetty (ks. edellä 155 kohta), ja toiseksi, ettei komissiolla kyseisestä murhasta aiheutuneista vahingoista olevan yhteisvastuun periaatetta ole millään tavoin kyseenalaistettu eikä sitä edes voida kohtuudella kyseenalaistaa.
162 Näissä olosuhteissa komission vastaväite [– –], jonka mukaan adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa on pidettävä ensisijaisena ekvivalenssiteoriaan nähden, on hylättävä, koska unionin tuomioistuinten lopullista toteamusta komission virheen ja Alessandro Missirin murhan välisestä syy-yhteydestä voidaan täysimääräisesti soveltaa käsiteltävässä asiassa.
163 Kyseisen lopullisen toteamuksen perusteella käsiteltävä asia eroaa asiasta F-50/09 ainoastaan siten, että kantajina eivät ole edesmenneen virkamiehet lapset tai vanhemmat vaan hänen sisaruksensa.
164 Aiemmin kuitenkin jo todettiin, ettei henkilöstösääntöjen 73 artikla, sellaisena kuin sitä on oikeuskäytännössä tulkittu, muodosta olennaista rajoitusta, jonka vuoksi sisarukset eivät voi saada korvausta (ks. edellä 145 kohta), ja että koska tätä kysymystä ei ole ratkaistu unionin oikeudessa, jäsenvaltioiden yhteisistä yleisistä periaatteista seuraa, että sisaruksilla on oikeus vaatia tarvittaessa korvausta veljensä kuolemasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä (ks. edellä 146 kohta).
165 Samoista syistä on hylättävä komission väitteet [– –], joiden mukaan sisarusten henkinen kärsimys on liian etäinen tai pelkkä seurannaisvaikutus, jota ei korvata. Se, että sisarusten henkinen kärsimys on vainajan vanhempien ja lasten kärsimyksen tavoin epäsuoraa – tai välillistä – verrattuna edesmenneelle virkamiehelle aiheutuneeseen välittömään vahinkoon, nimittäin kuolemaan, ei muuta millään tavoin sitä, että jäsenvaltioiden yhteisten yleisten periaatteiden mukaan tämä henkinen kärsimys on korvattava.
166 Komission näkemykset asian palauttamisen johdosta annetun tuomion 198 kohdan soveltamisalasta [– –] eivät kyseenalaista edellä esitettyä toteamusta, koska – kuten jo todettiin – unionin yleisen tuomioistuimen ei tarvinnut asian palauttamisen johdosta annetussa tuomiossa tarkastella sisarusten henkisen kärsimyksen korvaamista koskevaa kysymystä.
167 Komission huomautuksista, joiden mukaan ei voida katsoa, että jäsenvaltioiden tunnustamassa yleisessä periaatteessa vahvistetaan oletus henkisestä kärsimyksestä sisaruksen kuolemantapauksessa [– –], on riittävää todeta, etteivät kantajat ainoastaan vetoa sisarusten henkistä kärsimystä koskevan olettaman olemassaoloon vaan ovat esittäneet myös erityisiä näkökohtia osoittaakseen Alessandro Missirin veljen ja sisaren henkisen kärsimyksen aitouden ja voimakkuuden.
168 Kantajat toivat esiin Alessandro Missirin kuoleman erityisen dramaattiset olosuhteet ja perheen vakavat huolet lasten tulevaisuudesta (17.9.2011 esitettyjen vaatimusten s. 7, viimeinen kohta ja edeltävän hallinnollisen valituksen s. 9, toinen kohta) sekä viittasivat vastaavasti ”epäoikeudenmukaiseen tuskaan ja kärsimykseen heidän menetettyään veljensä näin traagisissa ja hirvittävissä olosuhteissa” sekä käsiteltävän asian ainutlaatuisiin olosuhteisiin ja poikkeukselliseen hirveyteen ja traagisuuteen.
169 Näiden seikkojen lisäksi, jotka ovat luonteensa vuoksi tosiasiallisesti aiheuttaneet edesmenneen virkamiehen veljelle ja sisarelle poikkeuksellisen voimakasta henkistä kärsimystä, kantajat eivät ole esittäneet näyttöä virkamiehen ja hänen sisarustensa sellaisten tunnesiteiden olemassaolosta, jotka ovat itsenäistä elämää viettävien aikuisten sisarusten tavanomaisia tunnesiteitä voimakkaampia.
170 Kantajien vastausvaiheessa esittämät todisteet, jotka koskevat Alessandro Missirin sisarusten psykologista ja psykiatrista terapiaa, on hylättävä myöhästyneinä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 85 artiklan 2 kohdan nojalla.
171 Henkistä kärsimystä koskevan korvauksen suuruuden määrittämisestä on todettava, että unionin tuomioistuinten on vahvistettava summa oikeuden ja kohtuuden mukaan (ks. vastaavasti tuomio 5.6.1980, Oberthür v. komissio, 24/79, EU:C:1980:145, 15 kohta) ilmoittamalla ne perusteet, joita on käytetty vahingonkorvauksen määrää vahvistettaessa (ks. vastaavasti tuomio 14.5.1998, neuvosto v. de Nil ja Impens, C‑259/96 P, EU:C:1998:224, 32 ja 33 kohta; tuomio Lucaccioni, 35 kohta ja tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T-10/02, EU:T:2006:148, 51 kohta).
172 Kun otetaan huomioon käsiteltävän asian tosiseikat ja erityisesti valituksesta annetun tuomion 2 kohdassa kuvaillut Alessandro Missirin kuoleman erityisen dramaattiset olosuhteet, edellä 168 kohdassa mainitut seikat, itsenäistä elämää viettävien aikuisten sisarusten tavanomaisten tunnesiteiden kiistämätön olemassaolo sekä edellä 146, 147 ja 164 kohdassa esitetyt periaatteet, komissio on velvoitettava korvaamaan yhteisvastuullisesti Alessandro Missirin veljelle ja sisarelle kummallekin oikeuden ja kohtuuden mukaan arvioitu 10 000 euron summa korvauksena Alessandro Missirin kuolemasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
[– –]
Päätelmä
181 Kaiken edellä esitetyn perusteella komissio on velvoitettava maksamaan yhteisvastuullisesti edesmenneen virkamiehen äidille Sintobinille 50 000 euroa sekä edesmenneen virkamiehen veljelle ja sisarelle Stefano Missirille ja Maria Letizia Missirille kummallekin 10 000 euroa korkoineen korvauksena heille Alessandro Missirin kuolemasta aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, ja kanne on hylättävä muilta osin.
[– –]
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Lausunnon antaminen vaatimuksista, joiden mukaan Euroopan komissio on velvoitettava maksamaan korvauksena henkisestä kärsimyksestä 463 050 euroa kullekin Alessandro Missir Mamachi di Lusignanon oikeudenomistajalle, 574 000 euroa samoille oikeudenomistajille ja 308 700 euroa Livio Missir Mamachi di Lusignanon oikeudenomistajille, raukeaa.
2) Komissio velvoitetaan yhteisvastuullisesti maksamaan Anne Jeanne Cécile Magdalena Maria Sintobinille 50 000 euroa korvauksena hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
3) Komissio velvoitetaan yhteisvastuullisesti maksamaan Maria Letizia Missir Mamachi di Lusignanolle 10 000 euroa korvauksena hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
4) Komissio velvoitetaan yhteisvastuullisesti maksamaan Stefano Missir Mamachi di Lusignanolle 10 000 euroa korvauksena hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.
5) Edellä 2 ja 4 kohdassa tarkoitettuihin korvauksiin lisätään tämän tuomion julistamisesta maksun täysimääräiseen suorittamiseen asti kertyvät viivästyskorot, jotka lasketaan Euroopan keskuspankin (EKP) perusrahoitusoperaatioille vahvistaman korkokannan perusteella korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä.
6) Kanne hylätään muilta osin.
7) Komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 20 päivänä marraskuuta 2019.
Allekirjoitukset