UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kahdeksas jaosto)

6 päivänä huhtikuuta 2017 (*)(i)

Valtiontuki – Meriliikenne – Julkisesta palvelusta maksettava korvaus – Osakepääoman korottaminen – Päätös, jossa tuet todetaan sisämarkkinoille soveltumattomiksi ja määrätään ne perittäviksi takaisin – Tuensaajayrityksen asettaminen selvitystilaan – Oikeussuojan tarpeen säilyminen – Lausunnon antamisen raukeamatta jääminen – Tuen käsite – Yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvä palvelu – Yksityinen sijoittaja -arviointiperuste – Ilmeinen arviointivirhe – Oikeudellinen virhe – Lainvastaisuusväite – Perusteluvelvollisuus – Puolustautumisoikeudet – Päätös 2011/21/EU – Suuntaviivat valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi – Julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevat unionin puitteet – Tuomio Altmark

Asiassa T‑219/14,

Regione autonoma della Sardegna (Italia), edustajinaan asianajat T. Ledda, S. Sau, G. M. Roberti, G. Bellitti ja I. Perego,

kantajana,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Conte, D. Grespan ja A. Bouchagiar,

vastaajana,

jota tukee

Compagnia Italiana di Navigazione SpA, kotipaikka Napoli (Italia), edustajinaan aluksi asianajajat F. Sciaudone, R. Sciaudone, D. Fioretti ja A. Neri, sittemmin asianajajat M. Merola, B. Carnevale ja M. Toniolo,

väliintulijana,

jossa vaaditaan SEUT 263 artiklan nojalla kumottavaksi Sardinian autonomisen alueen Saremarin hyväksi toteuttamista tukitoimenpiteistä SA.32014 (2011/C), SA.32015 (2011/C) ja SA.32016 (2011/C) 22.1.2014 annettu komission päätös C(2013) 9101 final siltä osin, kuin tässä päätöksessä julkisesta palvelusta maksettava korvaus ja osakepääoman korottaminen on luokiteltu valtiontuiksi, nämä toimenpiteet on todettu sisämarkkinoille soveltumattomiksi ja on määrätty niiden takaisin perimisestä,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja D. Gratsias (esittelevä tuomari) sekä tuomarit M. Kancheva ja N. Półtorak,

kirjaaja: johtava hallintovirkamies J. Palacio González,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 20.7.2016 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

 Asian tausta

1.     Tosiseikat

1        Saremar – Sardegna Regionale Marittima SpA (jäljempänä Saremar) on nykyisin selvitystilassa oleva yhtiö, joka perustamisestaan lähtien on vastannut yhtäältä Sardinian (Italia) ja Sardinian alueen pienten saarien sekä toisaalta Sardinian ja Korsikan (Ranska) välisistä julkisen palvelun kabotaasimerikuljetuksista. Saremarin julkisen palvelun tehtävästä oli alun perin sovittu Italian valtion kanssa 17.10.1991 tehdyssä sopimuksessa, joka tuli voimaan taannehtivasti 1.1.1989 ja oli voimassa 31.12.2008 saakka. Saremarin yksityistämisestä säädettiin kiireellisistä säännöksistä yhteisön velvoitteiden toteuttamiseksi ja Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen päätösten täytäntöön panemiseksi 25.9.2009 annetun asetuksen nro 135 (decreto-legge, n. 135, Disposizioni urgenti per l’attuazione di obblighi comunitari e per l’esecuzione di sentenze della Corte di giustizia delle Comunita’ europee; GURI nro 223, 25.9.2009), sellaisena kuin se on laiksi muutettuna ja mukautettuna 20.11.2009 annetulla lailla nro 166/2009 (legge n. 166; GURI nro 274, 24.11.2009, Supplemento ordinario nro 215) 19 ter §:ssä (jäljempänä vuoden 2009 laki).

2        Saremar oli aluksi osa Tirrenia-konsernia. Konserniin kuului alun perin myös viisi muuta yhtiötä, jotka olivat Tirrenia di Navigazione SpA (jäljempänä Tirrenia) – valtion sisäisestä meriliikennekabotaasista huolehtiva yhtiö, joka vastasi erityisesti Sardinian ja mantereen välisistä liikenneyhteyksistä –, Adriatica, Caremar ja Siremar – alueellisesta meriliikennekabotaasista vastaavat yhtiöt – sekä Fintecna – Finanziaria per i Settori Industriale e dei Servizi SpA. Viimeksi mainittu yhtiö omisti koko Tirrenian osakepääoman. Tirrenia itse taas omisti kokonaisuudessaan edellä mainittujen alueellisten yhtiöiden ja Saremarin osakepääoman. Italian valtio puolestaan omisti koko Fintecnan osakepääoman.

3        Vuoden 2009 lain 19 ter §:n mukaan Saremarin osakepääoma siirrettiin yhtiön yksityistämistä varten vastikkeetta Regione autonoma della Sardegnalle (jäljempänä kantaja tai RAS). Näissä säännöksissä säädettiin myös Saremarin ja RAS:n välisen uuden, yksityistämisen yhteydessä voimaan tulevan julkisen palvelun sopimuksen tekemisestä. Riidanalaisten tosiseikkojen tapahtumishetkellä Saremarin yksityistämismenettely oli edelleen kesken, ja RAS omisti edelleen koko sen osakepääoman. Edellä 1 kohdassa tarkoitetuttuja liikenneyhteyksiä koskevista Saremarin julkisen palvelun velvoitteista oli tämän vuoksi sovittu 31.7.2012 saakka Italian valtion kanssa tehdyn alkuperäisen sopimuksen peräkkäisillä pidennyksillä. Nämä velvoitteet sisältyivät 1.8.2012 alkaen Saremarin ja RAS:n väliseen sopimukseen, jonka oli määrä olla voimassa yksityistämismenettelyn päättymiseen saakka kuljetuksia koskevista kiireellisistä säännöksistä 7.8.2012 annetun alueellisen lain nro 15 nojalla (legge regionale n. 15, Disposizioni urgenti in materia di transporti; Bollettino ufficiale della Regione Autonoma della Sardegna nro 35, 9.8.2012, s. 5; jäljempänä vuoden 2012 alueellinen laki nro 15).

4        Tirrenia pantiin samanaikaisesti myyntiin vuonna 2010. Tämän 5.8.2010 annetulla presidentin asetuksella erityiseen velkasaneerausmenettelyyn asetetun yhtiön yksityistämismenettelyn aikana yhtiö jatkoi Sardinian ja mantereen välisistä liikenneyhteyksistä vastaamista. Menettely päättyi heinäkuussa 2012, jolloin väliintulijana oleva samoista meriliikenneyhteyksistä vastaavien yksityisten laivanvarustajien muodostama konsortio Compagnia Italiana di Navigazione SpA (jäljempänä CIN) hankki yhtiön itselleen. Konsortion ja Italian valtion välillä tehtiin tämän jälkeen uusi sopimus. On syytä täsmentää vielä, että vuonna 2011 näistä liikenneyhteyksistä vastasi neljä yksityistä liiketoiminnan harjoittajaa: Moby, Forship, SNAV ja Grandi Navi Veloci.

5        Kansallinen kilpailuviranomainen Autorità Garante della Concurrenza e del Mercato (Italia; jäljempänä AGCM) aloitti tutkintamenettelyn sen jälkeen, kun sille oli tehty useita kanteluita näiden yksityisten liiketoiminnan harjoittajien kesäkaudella 2011 toteuttamista tariffien korotuksista. AGCM katsoi 11.6.2013 antamassaan päätöksessä, että tariffien korotuksissa oli kyse SEUT 101 artiklan vastaisesta yhdenmukaistetusta menettelytavasta. Tribunale amministrativo regionale per il Lazio (Lazion alueellinen hallintotuomioistuin, Italia) kumosi tämän päätöksen 29.1.2014 antamallaan tuomiolla.

6        RAS teki edellä kuvatussa tilanteessa 26.4.2011 alueellisen päätöksen nro 20/57 (delibera n. 20/57), jossa se vaati Saremaria tutkimaan mahdollisuuksia vastata 15.6.–15.9.2011 välisenä aikana kokeiluluontoisesti ainakin kahdesta Sardinian ja mantereen välisestä yhteysvuorosta. RAS vetosi tässä yhteydessä kyseisten yksityisten liiketoiminnan harjoittajien toteuttamien tariffien korotusten kielteisiin vaikutuksiin Sardinian taloudelliseen ja sosiaaliseen järjestelmään ja tarpeeseen toteuttaa tältä osin kiireellisiä toimenpiteitä. RAS täsmensi tässä alueellisessa päätöksessä, että kyseisten yhteysvuorojen oli oltava sekavuoroja (sekä henkilö- että tavarakuljetuksia) ja että niitä oli oltava vähintään kahdesti päivässä toiminnan taloudellinen ja rahoituksellinen kannattavuus huomioon ottaen. RAS teki tämän jälkeen 19.5.2011 alueellisen päätöksen nro 25/69 (delibera n. 25/69) ja 1.6.2011 alueellisen päätöksen nro 27/4 (delibera n. 27/4), joilla se asiallisesti hyväksyi Saremarin esittämät tariffit 15.6.–15.9.2011 väliseksi ajaksi yhtäältä Golfo Aranci–Civitavecchia ‑yhteyden osalta ja toisaalta 22.6.–15.9.2011 väliseksi ajaksi Vado Ligure–Porto Torres ‑yhteyden osalta. Saremar sai kahden viimeksi mainitun alueellisen päätöksen nojalla oikeuden soveltaa joustoa hinnoittelujärjestelmässään, joka oli otettu käyttöön budjettitasapainon ja asiakkaiden maksimaalisen tyytyväisyyden saavuttamiseksi.

7        RAS teki 1.9.2011 alueellisen päätöksen nro 36/6 (delibera n. 36/6). RAS katsoi tässä alueellisessa päätöksessä, että Saremarin vastuulla olevien meriliikennekabotaasipalvelujen keskeyttäminen mantereelle suuntautuvilla liikenneyhteyksillä johtaisi monopolitilanteeseen näiden liikenneyhteyksien osalta, ja se vaati yhtiötä tutkimaan kaupallisen suunnitelman pohjalta kokeiluluontoisesti meriliikennekabotaasipalvelujen kannattavuutta 30.9.2011–30.9.2012 välisenä aikana ainakin yhdellä seuraavista kolmesta yhteydestä: Olbia–Livorno-, Porto Torres–Livorno- ja Cagliari–Piombino-yhteys. Kyseisessä alueellisessa päätöksessä täsmennettiin, että Saremarin oli otettava tarkastelun yhteydessä huomioon kuljetusten kysyntä sekä kabotaasipalvelujen taloudellinen ja rahoituksellinen kannattavuus.

8        RAS määritteli samassa alueellisessa päätöksessä toimenpiteet, joita oli toteutettava Saremarille Tirrenian konkurssimenettelyn yhteydessä aiheutuneiden tappioiden korvaamiseksi. Saremar oli joutunut tekemään 50 prosentin suuruisen alaskirjauksen Tirrenialta olevista saatavistaan, jotka olivat yhteismäärältään 11 546 403,59 euroa, ja se oli kirjannut tämän vuoksi vuonna 2010 5 253 530,05 euron suuruisen alijäämän. RAS päätti tämän vuoksi yhtäältä kattaa kyseisen tappion alentamalla Saremarin osakepääoman 4 890 950,36 euroon lakisääteisten rahastojen ja edeltävien tilikausien voittojen tultua käytetyksi. Todettuaan, että koska Italian siviililain 2446 §:n nojalla yhtiön, jonka osakepääomaa on alennettu yli kolmanneksella suhteessa velvoitteisiin, osakkeenomistajalla on velvollisuus korottaa yhtiön pääomaa, RAS päätti edellä mainitun osakepääoman alentamisen vuoksi toisaalta korottaa Saremarin osakepääomaa saman suuruisella määrällä. Saremarin osakkeenomistajien yhtiökokous toteutti osakepääoman alentamisen 28.3.2012 ja osakepääoman korottamisen15.6.2012 (jäljempänä riidanalainen osakepääoman korottaminen). Sama yhtiökokous päätti 11.7.2012, että osa osakepääoman korotuksesta pannaan maksuun 824 309,69 euron määrään saakka.

9        RAS teki 1.12.2011 alueellisen päätöksen nro 48/65 (delibera n. 48/65), jolla se määräsi Saremarin aloittamaan välittömästi sekamuotoisen liikenteen Olbia–Civitavecchia‑yhteydellä käyttämällä kesäkaudella 2011 käytössä olleita lauttoja, päivittäisiä vuoroja ja vuonna 2011 sovellettuja matalan sesongin tariffeja. Sille annettiin oikeus muuttaa tariffeja kysynnän mukaan ja budjettitasapainoa koskevan tavoitteen saavuttamiseksi. RAS katsoi Saremarin toimittaman analyysin pohjalta, että taloudellinen tasapaino oli mahdollista saavuttaa vain tällä yhteydellä. RAS määräsi samassa alueellisessa päätöksessä kolmen suurikapasiteettisen risteilyaluksen vuokraamisesta Olbia–Civitavecchia- ja Porto Torres–Vado Ligure (tai Porto Torres–Genova) ‑yhteyden turvaamiseksi toukokuusta ja syyskuuhun 2012. Se määräsi lisäksi, että Saremarin on määritettävä kaikille yhteyksille sesongista riippumaton standarditariffi, jonka perusteella se kykenisi saavuttamaan taloudellisen tasapainon ja asiakkaiden maksimaalisen tyytyväisyyden. Tämän jälkeen RAS teki 20.3.2012 alueellisen päätöksen nro 12/28 (delibera n. 12/28) ja 22.5.2012 alueellisen päätöksen nro 22/14 (delibera n. 22/14), joilla se antoi Saremarille liikkumavaran määrittää Saremarin sille kesäkaudeksi 2012 esittämien tariffien joukosta ne, joiden avulla olisi mahdollista sovittaa paremmin yhteen budjettitasapaino ja yleisen edun mukaisten tavoitteiden saavuttaminen Olbia–Civitavecchia- ja Porto Torres–Vado Ligure‑yhteyksillä.

10      Vuoden 2012 alueellisen lain nro 15 1 §:n 3 momentissa annettiin lupa käyttää 10 miljoonaa euroa Sardiniasta mantereelle suuntautuvien Saremarin vastuulla olevien liikenneyhteyksien hoitamisesta sille ”mahdollisen aiheutuneen alijäämän” kattamiseksi (jäljempänä riidanalainen korvaustoimenpide). RAS pani mainitun säännöksen täytäntöön kahdella maksulla, joista ensimmäinen maksettiin 6.11.2012 ja toinen 3.12.2012.

2.     Hallintomenettely

11      Euroopan komissio antoi 5.10.2011 Italian tasavallalle tiedoksi päätöksensä aloittaa SEUT 108 artiklan 2 kohdan mukainen muodollinen tutkintamenettely useista Italian viranomaisten entisen Tirrenia-konsernin yhtiöiden hyväksi toteuttamista toimenpiteistä, ja se kehotti asianomaisia esittämään huomautuksensa julkaisemalla 1.2.2012 päätöksen Euroopan unionin virallisessa lehdessä (EUVL 2012, C 28, s. 18). Tämä päätös koski ainoastaan Italian valtion vuosina 2009–2011 maksamaa julkisen palvelun korvausta ja Tirrenian ja Saremarin yksityistämiseen mahdollisesti liittyvää valtiontukea.

12      Tämän päätöksen tekemisen jälkeen komissio sai uusia kanteluja, jotka liittyivät erityisesti tiettyihin RAS:n Saremarin hyväksi toteuttamiin toimenpiteisiin. Oikeusvarmuuden vuoksi Italian viranomaiset ilmoittivat riidanalaisesta korvaustoimenpiteestä 12.10.2012.

13      Komissio antoi 19.12.2012 Italian viranomaisille tiedoksi päätöksensä laajentaa muodollista tutkintamenettelyä, ja tämä päätös julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 22.3.2013 (EUVL 2013, C 84, s. 58). Komissio katsoi, että sen tutkintamenettelyn aloittamispäätöksessään esittämät epäilyt koskivat myös entisen Tirrenia-konsernin yhtiöille tammikuusta 2012 alkaen maksettuja korvauksia ja Saremarin osalta erityisesti riidanalaista korvaustoimenpidettä sekä muita julkista rahoitusta sisältäviä toimia, joita mainitusta ajankohdasta alkaen oli toteutettu yhtiön hyväksi.

14      RAS esitti Saremarin hyväksi toteuttamiaan toimenpiteitä koskevat huomautukset 13.12.2012, 26.2.2013, 3.9.2013, 24.10.2013 13.11.2013 ja 21.11.2013 päivätyissä kirjeissään. Myös Saremar ja sen kilpailijat esittivät huomautuksensa. Italian viranomaiset vastasivat komission esittämiin lisätietopyyntöihin 26.9. ja 25.10.2013 päivätyillä kirjeillään. Kyseisistä toimenpiteistä järjestettiin useita komission, RAS:n ja Saremarin välisiä kokouksia (24.4.2012, 2.5.2013, 10.7.2013 ja 10.10.2013) sekä komission ja kantelijoiden välisiä kokouksia (27.7.2012, 20.11.2012 ja 8.8.2013).

15      RAS pyysi 14.3.2013 päivätyllä kirjeellään komissiota erottamaan eräitä sen Saremarin hyväksi toteuttamia toimenpiteitä koskeva tutkinta muiden muodollisen tutkintamenettelyn kohteena olevien toimenpiteiden tutkinnasta ja käsittelemään kyseisiä toimenpiteitä ensisijaisina Saremarin lähestyvä yksityistäminen huomioon ottaen. Komissio teki tämän pyynnön johdosta 22.1.2014 päätöksen C(2013) 9101 final, joka koski RAS:n Saremarin hyväksi toteuttamia tukitoimenpiteitä SA.32014 (2011/C), SA.32015 (2011/C) ja SA.32016 (2011/C) (jäljempänä riidanalainen päätös).

3.     Riidanalainen päätös

16      Kuten edellä 15 kohdasta ilmenee, riidanalainen päätös koskee ainoastaan RAS:n Saremarin hyväksi toteuttamia toimenpiteitä.

17      Komissio tutki riidanalaisessa päätöksessä viittä toimenpidettä: ensiksikin riidanalaista korvaustoimenpidettä, toiseksi Saremarin myynninedistämistoiminnan rahoittamista – eli sitä, että RAS oli myöntänyt Saremarille kolme miljoonaa euroa Sardiniaan suuntautuvan matkailun edistämiseen –, kolmanneksi Saremarille annettua lupaa ottaa kolmen miljoonan euron suuruinen laina sekä RAS:n asianomaista pankkia varten laatimaa aiesopimusta, neljänneksi toista Saremarin hyväksi laadittua aiesopimusta, jolla pyrittiin saamaan lupa viiden miljoonan euron tilinylitykseen, ja lopulta viidenneksi riidanalaista osakepääoman korottamista.

18      Komission riidanalaisessa päätöksessä riidanalaisesta korvaustoimenpiteestä tekemään analyysiin sisältyy neljä vaihetta.

19      Ensiksikin komissio tutki kysymystä siitä, oliko riidanalainen korvaustoimenpide SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valtiontuki. Todettuaan ensin, että yhtäältä mainittuun toimenpiteeseen liittyi valtion varojen siirtäminen (161–165 perustelukappale) ja että se oli toisaalta valikoiva (166 perustelukappale), komissio tarkisti tältä osin, aiheutuiko kyseisestä toimenpiteestä Saremarille taloudellista etua vai ei, ja se tutki toimenpiteen yhteensoveltuvuutta 24.7.2003 annetussa tuomiossa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg (C‑280/00, EU:C:2003:415) vahvistettujen edellytysten kanssa (jäljempänä Altmark-edellytykset) (167–225 perustelukappale). Aivan aluksi komissio tutki riidanalaista korvaustoimenpidettä suhteessa toiseen Altmark-edellytykseen ja päätteli tästä, ettei tämä edellytys täyttynyt ja että kyseisestä toimenpiteestä aiheutui tämän vuoksi Saremarille taloudellista etua (173–179 perustelukappale). Komissio tutki kyseistä toimenpidettä myös ensimmäisen ja kolmannen Altmark-edellytyksen valossa ja päätteli siitä, etteivät myöskään nämä edellytykset täyttyneet (180–219 ja 220–224 perustelukappale). Komissio totesi lopulta, että kyseinen toimenpide vaikutti jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja oli omiaan vääristämään kilpailua ja että se oli tämän vuoksi SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu valtiontuki (246 ja 247 perustelukappale).

20      Komissio tarkisti toiseksi, voitiinko riidanalaista korvaustoimenpidettä pitää tukena, jonka voitiin katsoa olevan sisämarkkinoille soveltuva ja vapautettu SEUT 108 artiklan 3 kohdassa määrätystä ilmoitusvelvollisuudesta, kun otetaan huomioon edellytykset, jotka sisältyvät Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 106 artiklan 2 kohdan määräysten soveltamisesta tietyille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja tuottaville yrityksille korvauksena julkisista palveluista myönnettävään valtiontukeen 20.12.2011 annettuun komission päätökseen 2012/21/EU (EUVL 2012, L 7, s. 3; jäljempänä vuoden 2011 SIEG-päätös), jolla pannaan täytäntöön SEUT 106 artiklan 2 kohdassa määrätty poikkeus. Se päätteli tästä, että tilanne ei ollut tämä (riidanalaisen päätöksen 255–260 perustelukappale).

21      Komissio katsoi kolmanneksi Saremarin täyttävän edellytykset, jotta sitä voitiin luonnehtia 1.10.2004 annetussa komission tiedonannossa ”Yhteisön suuntaviivat valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi” (EUVL 2004, C 244, s. 2; jäljempänä pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annetut suuntaviivat) tarkoitetulla tavalla vaikeuksissa olevaksi yritykseksi. Komissio katsoi siten, että 11.1.2012 annetun komission tiedonannon ”Julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevat Euroopan unionin puitteet” (EUVL 2012, C 8, s. 15; jäljempänä vuoden 2011 SIEG-puitteet) 9 kohdan perusteella riidanalaisen korvaustoimenpiteen soveltuvuutta on arvioitava näiden samojen suuntaviivojen ja SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan perusteella. Komissio totesi kuitenkin, että näissä suuntaviivoissa vahvistetut edellytykset eivät käsiteltävässä asiassa täyttyneet. Se päätteli tästä, että kyseinen toimenpide oli sisämarkkinoille soveltumaton valtiontuki (riidanalaisen päätöksen 261–280 perustelukappale).

22      Komissio tutki neljänneksi ja toissijaisesti sitä, voitiinko riidanalaista korvaustoimenpidettä pitää SIEG-puitteissa vahvistettujen edellytysten näkökulmasta sisämarkkinoille soveltuvana valtiontukena siinä tapauksessa, että Saremar ei olisi vaikeuksissa oleva yritys. Ottaen erityisesti huomion toteamukset, jotka se oli Altmark-edellytyksiä ja vuoden 2011 SIEG-päätöksessä asetettuja edellytyksiä soveltaessaan jo tehnyt, se päätteli, ettei asia ollut näin (riidanalaisen päätöksen 282–296 perustelukappale).

23      Komissio katsoi riidanalaisen osakepääoman korottamisen osalta, että edellytykset tämän tukitoimenpiteen luokittelemiseksi valtiontueksi täyttyivät (161–166 ja 235–247 perustelukappale). Se totesi erityisesti, että kun kyse oli taloudellisen edun olemassaoloa koskevasta edellytyksestä, kyseinen osakepääoman korottaminen ei täyttänyt yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperustetta (235–245 perustelukappale). Komissio katsoi tämän jälkeen, ettei kyseinen osakepääoman korotus täyttänyt pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annetuissa suuntaviivoissa määrättyjä arviointiperusteita ja ettei se voinut siksi olla SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan nojalla sisämarkkinoille soveltuva tuki (297–299 perustelukappale).

24      Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan 1 kohdan mukaan Saremarille yhtäältä riidanalaisen korvaustoimenpiteen muodossa ja toisaalta riidanalaisen osakepääoman korottamisen muodossa myönnetyt valtiontuet eivät sovellu sisämarkkinoille, ja Italian viranomaiset ovat panneet ne täytäntöön lainvastaisesti SEUT 108 artiklan 3 kohtaa rikkomalla. Päätöksen 1 artiklan 2 kohdan mukaan edellä 17 kohdassa tarkoitettu myynninedistämistoimenpiteiden rahoittaminen ja aiesopimusten laatiminen eivät ole Saremarille myönnettyjä valtiontukia. Päätöksen 2 artiklan 1 kohdassa määrätään päätöksen 1 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen sisämarkkinoille soveltumattomien tukien perimisestä takaisin.

25      Nyt käsiteltävän kanteen kohteena on ainoastaan korvaustoimenpidettä ja riidanalaista osakepääoman korottamista koskeva osa riidanalaisesta päätöksestä. Sama päätöksen osa on kohteena myös Saremarin nostamassa kanteessa, jota koskee asiassa Saremar v. komissio tänään annettu tuomio (T‑220/14).

 Oikeudenkäynti ja asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset

26      RAS nosti käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 2.4.2014 jättämällään kannekirjelmällä.

27      Komissio jätti vastineensa 8.7.2014.

28      CIN on unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 21.7.2014 jättämällään kirjelmällä pyytänyt saada osallistua oikeudenkäyntiin tukeakseen komission vaatimuksia. RAS ja komissio ovat 10.9.2014 päivätyillä kirjeillä pyytäneet kumpikin omalta osaltaan asian luottamuksellista käsittelyä suhteessa CIN:ään, ja ne ovat siksi toimittaneet asianomaisista asiakirjoista ei-luottamukselliset versiot. CIN hyväksyttiin väliintulijaksi kahdeksannen jaoston puheenjohtajan 10.10.2014 antamalla määräyksellä. RAS:n ja komission esittämät luottamuksellista käsittelyä koskevat pyynnöt hyväksyttiin, sillä niitä ei riitautettu.

29      Kantajan vastaus toimitettiin 26.9. ja vastaajan vastaus 10.11.2014 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon.

30      CIN:n väliintulokirjelmä toimitettiin unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 16.12.2014. Komissio esitti huomautuksensa tästä väliintulokirjelmästä 12.2. ja RAS 2.3.2015.

31      Koska yksi tuomioistuimen ratkaisukokoonpanoon kuuluneista tuomareista oli estynyt, asianosaisille ja muille osapuolille ilmoitettiin unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamon 15.4.2016 päivätyllä kirjeellä unionin yleisen tuomioistuimen presidentin päätöksestä nimetä unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 17 artiklan 2 kohdan mukaisesti toinen tuomari estyneen tuomarin sijaan.

32      Pääasiallisia asianosaisia kehotettiin unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamon 21.4.2016 päivätyllä kirjeellä esittämään huomautuksensa käsiteltävänä olevan asian ja asian T‑220/14, Saremar v. komissio mahdollisesta yhdistämisestä (ks. edellä 25 kohta) suullista käsittelyä varten ja tarvittaessa asian käsittelyn päätteeksi annettavaa ratkaisua varten. Komissio ilmoitti 28.4. päivätyllä kirjeellään ja RAS 10.5.2016 päivätyllä kirjeellään, ettei niillä ollut tästä yhdistämisestä huomautettavaa. Komissio pyysi, että jos tällainen yhdistäminen tapahtuu, väliintulijoille asiassa T‑220/14 toimitetaan ainoastaan ei-luottamuksellinen versio käsiteltävän asian oikeudenkäyntiasiakirjoista. RAS pyysi puolestaan, että jos tällainen yhdistäminen tapahtuu, väliintulijoille asiassa T‑220/14 toimitetaan kannekirjelmän liitteistä ei-luottamuksellinen versio, joka on samanlainen kuin Saremarin 7.5.2015 annetun määräyksen Saremar v. komissio (T‑220/14, ei julkaistu, EU:T:2015:320) jälkeen 11.6.2015 asiassa T‑220/14 toimittama kannekirjelmä.

33      Kahdeksannen jaoston puheenjohtajan 22.6.2016 antamalla määräyksellä käsiteltävänä oleva asia ja asia T‑220/14 yhdistettiin suullista käsittelyä varten. Esittelevän tuomarin ehdotuksesta unionin yleinen tuomioistuin päätti aloittaa menettelyn suullisen vaiheen ja kehotti prosessinjohtotoimena RAS:ää ja Saremaria toimittamaan unionin yleiselle tuomioistuimelle kirjallisesti päivitetyt tiedot Saremarin taloudellisesta tilanteesta ja rahoitusasemasta sekä ilmoittamaan erityisesti, oliko Saremarille myönnetty akordi, ja tarvittaessa akordikäsittelyn etenemisestä. RAS ja Saremar toimittivat kumpikin vastauksensa 11.7.2016.

34      Väliintulijana asiassa T‑220/14 oleva Grandi Navi Veloci ilmoitti unionin yleiselle tuomioistuimelle 30.6.2016 päivätyllä kirjeellä luopuvansa asemastaan väliintulijana. Tämä väliintulija poistettiin 19.7.2016 annetulla määräyksellä yhdistetyistä asioista T‑219/14 ja T‑220/14.

35      Osapuolten suulliset lausumat ja niiden unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kysymyksiin antamat vastaukset kuultiin 20.7.2016 pidetyssä istunnossa. Asianosaisten istunnossa käymä keskustelu koski erityisesti kysymystä yhtäältä RAS:n ja toisaalta Saremarin oikeusturvan tarpeen säilymisestä tilanteessa, jossa Saremar oli asetettu selvitystilaan. Unionin yleinen tuomioistuin kehotti asianosaisia esittämään tätä kysymystä koskevan kantansa kirjallisesti ja toimittamaan joukon asiaan liittyviä asiakirjoja. Asianosaiset esittivät huomautuksensa ja toimittivat unionin yleisen tuomioistuimen pyytämät asiakirjat 29.7.2016. Menettelyn suullinen vaihe päätettiin 7.9.2016 tehdyllä päätöksellä.

36      RAS vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin:

–        kumoaa ”kokonaan tai osittain” riidanalaisen päätöksen siltä osin, kuin komissio on luokitellut siinä riidanalaisen korvaustoimenpiteen ja riidanalaisen osakepääoman korottamisen valtiontueksi, ja siltä osin, kuin komissio on katsonut, että nämä toimenpiteet eivät soveltuneet sisämarkkinoille, ja määrännyt niiden perimisestä takaisin

–        toteaa SEUT 277 artiklan nojalla, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohta ja vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohta ovat lainvastaisia ja että niitä ei sovelleta

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

37      RAS vaatii muun muassa, että unionin yleinen tuomioistuin määrää unionin yleisen tuomioistuimen 2.5.1991 hyväksytyn työjärjestyksen 64–66 artiklassa tarkoitetuista prosessinjohtotoimista ja asian selvittämistoimista, joilla komissiolle esitetään kysymyksiä ja joilla sitä pyydetään esittämään tiettyjä asiakirjoja, jotka koskevat ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen ja toisen osan yhteydessä esiin nousevia kysymyksiä.

38      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin:

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa RAS:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

39      CIN vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin:

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut mukaan lukien sen väliintulosta aiheutuvat oikeudenkäyntikulut.

 Oikeudellinen arviointi

1.     Asiavaltuus ja oikeussuojan tarve

40      Komissio väitti istunnossa ja 29.7.2016 päivätyssä kirjeessään, että koska Saremar on parhaillaan selvitystilassa, RAS:n oikeussuojan tarve ei ole säilynyt oikeudenkäynnin aikana. Se vetoaa tässä yhteydessä siihen, että RAS:llä ei ole aikomusta jatkaa Saremarin taloudellista toimintaa. Se tukeutuu tältä osin RAS:n asiassa T‑506/14, Grandi Navi Veloci v. komissio esittämiin huomautuksiin, joissa RAS olisi implisiittisesti myöntänyt, että vaikka riidanalainen päätös kumottaisiin, Saremarin selvitystilaa ei voitaisi lopettaa eikä kyseisen yrityksen taloudellista toimintaa kyettäisi aloittamaan uudelleen. Komissio vetoaa myös RAS:n pääjohtajan toteamuksiin, jotka sisältyvät sen 29.7.2016 esittämiin huomautuksiin liitetyn, 22.4.2016 tehdyn alueellisen päätöksen nro. 24/23(delibera n. 24/23) perusteluihin ja joiden mukaan ”alueellisilla viranomaisilla ei ole enää intressiä Saremarin [toiminnan] jatkamiseen”. Lisäksi komissio toteaa, että koska RAS tukien maksamisen vuoksi on Saremarin velkoja, RAS:llä ei ole intressiä siihen, että tukien määrä jätettäisiin pois yrityksen veloista. RAS:n intressi siihen, että unionin yleisen tuomioistuimen tuomiossa todetaan, ettei RAS ole käsiteltävässä asiassa myöntänyt sisämarkkinoille soveltumatonta valtiontukea, on abstrakti ja oletettu, koska tällaisella toteamuksella ei ole konkreettista vaikutusta. Komissio vetoaa erityisesti siihen, että Corte costituzionalen (Perustuslakituomioistuin, Italia) 16.7.2013 antama tuomio huomioon ottaen RAS ei voi saada riidanalaisen päätöksen kumoamisesta ”poliittista” hyötyä, koska sillä ei ollut toimivaltaa toteuttaa riidanalaisia toimenpiteitä. Komissio toteaa lopuksi, että tällaisen oikeussuojan tarpeen puuttumisen pitäisi johtaa siihen, että unionin yleinen tuomioistuin toteaa, että lausunnon antaminen käsiteltävänä olevassa asiassa raukeaa.

41      RAS puolestaan väittää näihin väitteisiin vastatessaan, että sen oikeussuojan tarve on säilynyt, koska se on yhtäältä julkisen vallan käyttäjä ja toisaalta Saremarin ainoa osakkeenomistaja. RAS:n mukaan sen julkisen vallan käyttäjän ominaisuudessa Sardinian ja mantereen välisten katkeamattomien liikenneyhteyksien varmistamiseksi tekemät valinnat on kyseenalaistettu riidanalaisessa päätöksessä, jossa komissio kiistää julkisten palvelujen tarpeellisuuden ja julkisen palvelun velvoitteiden tarpeen. RAS arvioi, että sillä on tämän vuoksi konkreettinen ja edelleen olemassa oleva intressi siihen, että sen päätösten lainmukaisuus vahvistetaan kumoamalla riidanalainen päätös. Se vetoaa lisäksi siihen, että jos mainittu päätös kumottaisiin, selvitystilan piiriin kuuluvat velat vähenisivät merkittävästi, minkä ansiosta velkojat saisivat täyden maksun saatavistaan ja RAS:lle voitaisiin maksaa yhtiön purkautuessa osuus ylijäämästä.

42      Ensiksikin on syytä todeta, että komissio kiistää nimenomaisesti sen, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi lausuttava käsiteltävästä kanteesta, sillä perusteella, ettei kantajan oikeussuojan tarve ole oikeudenkäynnin aikana säilynyt, mutta että komissio ei kyseenalaista kanteen tutkittavaksi ottamista. Komission väite siitä, että RAS:llä ei kansallisen lainsäädännön nojalla olisi ollut toimivaltaa toteuttaa riidanalaisia toimenpiteitä, nostaa kuitenkin esille sekä kysymyksen kantajan asiavaltuudesta että kantajan oikeussuojan tarpeesta tämän kanteen nostamisen ajankohtana. Kyse on kuitenkin kahdesta tämän kanteen tutkittavaksi ottamisen kumulatiivisesta edellytyksestä (ks. tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), jotka unionin yleisen tuomioistuimen on joka tapauksessa tutkittava viran puolesta (ks. määräys 24.3.2011, Internationaler Hilfsfonds v. komissio, T‑36/10, EU:T:2011:124, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja määräys 4.5.2012, UPS Europe ja United Parcel Service Deutschland v. komissio, T‑344/10, ei julkaistu, EU:T:2012:216, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

43      Tässä yhteydessä käy ilmi, että SEUT 263 artiklassa erotetaan selvästi toisistaan toisaalta unionin toimielinten ja jäsenvaltioiden oikeus nostaa kumoamiskanne, josta on kyse tämän artiklan toisessa kohdassa, ja toisaalta luonnollisten ja oikeushenkilöiden oikeus nostaa kumoamiskanne, josta on kyse sen neljännessä kohdassa. Oikeuskäytännön mukaan sille, että unionin toimielimet ja jäsenvaltiot käyttävät tätä kanneoikeuttaan, on edellytyksenä ainoastaan se, että toimi, jonka kumoamista vaaditaan, voi olla kumoamiskanteen kohteena, mutta ei sitä, että nämä viranomaiset perustelevat asiavaltuutensa tai oikeussuojan tarpeensa (ks. vastaavasti tuomio 8.9.2011, komissio v. Alankomaat, C‑279/08 P, EU:C:2011:551, 35–42 kohta ja tuomio 20.9.2012, Ranska v. komissio, T‑154/10, EU:T:2012:452, 37 ja 38 kohta).

44      Sitä vastoin SEUT 263 artiklan neljännessä kohdassa tarkoitetun luonnollisen henkilön tai oikeushenkilön oikeuden nostaa kumoamiskanne edellytyksenä on se, että näillä henkilöillä on asiavaltuus kanteen nostamiseen – eli tämän määräyksen sanamuotoa lainaten – se, että kanne on nostettu heille osoitetusta säädöksestä tai säädöksestä, joka koskee heitä suoraan ja erikseen, sekä sääntelytoimesta, joka koskee heitä suoraan ja joka ei edellytä täytäntöönpanotoimenpiteitä (ks. tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

45      Toisaalta luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden oikeus nostaa kumoamiskanne edellyttää, että oikeussuojan tarve on olemassa kanteen nostamisen ajankohtana, mikä on asiavaltuutta koskevasta asian tutkittavaksi ottamisen edellytyksestä erillinen edellytys. Tämän oikeussuojan tarpeen on kanteen kohteen tavoin oltava edelleen olemassa tuomioistuimen ratkaisun julistamiseen saakka sillä uhalla, että lausunnon antaminen asiassa raukeaa (ks. tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 57 ja 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tällainen intressi edellyttää, että riidanalaisen toimen kumoamisella voi itsessään olla oikeusvaikutuksia ja että kanne voi mahdollisesti tuloksellaan tuottaa kantajalle jotakin hyötyä (tuomio 7.6.2007, Wunenburger v. komissio, C‑362/05 P, EU:C:2007:322, 42 kohta ja tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 55 kohta). Lisäksi kantajan oikeussuojan tarpeen on oltava jo syntynyt ja edelleen olemassa oleva, eikä se voi koskea tulevaa ja oletettua tapahtumaa (ks. tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

46      Edellä 44–45 kohdassa mieliin palautettuja edellytyksiä sovelletaan erityisesti jäsenvaltion alueyhteisön kumoamiskanteeseen, joka voidaan nostaa SEUT 263 artiklan neljännen kohdan perusteella, jos alueyhteisö on asianomaisen jäsenvaltion kansallisen oikeuden perusteella oikeushenkilö (ks. vastaavasti tuomio 10.9.2009, komissio v. Ente per le Ville Vesuviane ja Ente per le Ville Vesuviane v. komissio, C‑445/07 P ja C‑455/07 P, EU:C:2009:529, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

47      Kun aivan aluksi on kyse asiavaltuudesta, valtiontukia koskevasta oikeuskäytännöstä ilmenee, että sellaisen komission päätöksen, jolla tietyn valtion myöntämän tuen soveltuvuus sisämarkkinoille on ratkaistu, adressaattina olevaa jäsenvaltion alueyhteisöä voidaan tietyissä olosuhteissa pitää sellaisena, jota päätös koskee suoraan ja erikseen. Riidanalaisen päätöksen on katsottava koskevan tätä yhteisöä suoraan silloin, kun riidanalaisella päätöksellä voi olla suoria vaikutuksia sen tekemiin riidanalaisten tukien myöntämistoimiin sekä näiden tukien takaisin perimistä koskeviin velvoitteisiin ilman, että kansallisilla viranomaisilla, joille riidanalainen päätös on annettu tiedoksi, on tältä osin harkintavaltaa. Riidanalaisen päätöksen on toisaalta katsottava koskevan tätä yhteisöä erikseen silloin, kun yhteisö on riidanalaisessa päätöksessä tarkoitetun toimen tai toimien tekijänä ja kun päätöksellä estetään kyseistä yhteisöä käyttämästä omia toimivaltuuksiaan haluamallaan tavalla, siten että sen intressi riitauttaa kyseinen päätös on erillinen asianomaisen jäsenvaltion intressistä (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 15.6.1999, Regione Autonoma Friuli-Venezia Giulia v. komissio, T‑288/97, EU:T:1999:125, 30–34 kohta ja tuomio 9.9.2014, Hansestadt Lübeck v. komissio, T‑461/12, ei julkaistu, EU:T:2014:758, 34 kohta).

48      Kun käsiteltävässä asiassa on yhtäältä kyse suorista vaikutuksista RAS:n intresseihin, mistään asiakirja-aineistoon kuuluvasta asiakirjasta ei ilmene, että Italian valtio, jolle riidanalainen päätös on annettu tiedoksi, olisi käyttänyt harkintavaltaansa ilmoittaessaan tästä päätöksestä kantajalle. Siksi kyseen ollessa riidanalaisista tuista tämä päätös voi vaikuttaa suoraan RAS:n oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Kun kyse on toisaalta siitä, vaikuttaako päätös näihin intresseihin erikseen, on syytä todeta, että – kuten edellä 6–10 kohdassa mainituista alueellisista päätöksistä ja vuoden 2012 alueellisesta laista nro 15 ilmenee – RAS on myöntänyt riidanalaiset tuet omasta aloitteestaan ja omia toimivaltuuksiaan käyttäen toimiessaan alueellisena viranomaisena, jonka tehtävänä on valvoa sosio-ekonomisten intressien suojaamista Sardinian alueella, ja julkisena viranomaisena, jonka tehtäviin kuuluu Saremarin taloushallinnon ja varojen hoitaminen erityisesti sen yksityistämistä silmälläpitäen. Asiakirja-aineistoon sisältyvistä asiakirjoista ei myöskään ilmene, että Italian valtio olisi puuttunut näiden tukien myöntämiseen tai että sillä olisi toimivalta määrittää RAS:n intressit tältä osin. Tämän vuoksi riidanalainen päätös koskee RAS:ää suoraan ja erikseen, ja RAS:llä on siksi asiavaltuus nostaa päätöksestä kanne.

49      Kuten edellä 45 kohdasta ilmenee, vaikka RAS:n asiavaltuus voidaan näillä olosuhteilla osoittaa riittävällä tavalla, niillä ei voida kuitenkaan näyttää välttämättä toteen sen oikeussuojan tarvetta (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 17.9.2015, Mory ym. v. komissio, C‑33/14 P, EU:C:2015:609, 62 kohta). On nimittäin lisäksi tarpeen, että riidanalaisen päätöksen kumoamisella voi itsessään olla RAS:ään kohdistuvia oikeusvaikutuksia ja että käsiteltävä kanne voi siten tuloksellaan tuottaa sille jotakin hyötyä.

50      Tässä yhteydessä riittää, kun todetaan, että riidanalainen päätös oli kanteen nostamisen ajankohtana RAS:lle vastainen siltä osin, kun komissio totesi siinä, että riidanalaiset tuet eivät soveltuneet sisämarkkinoille ja että ne olivat lainvastaisia, ja määräsi niiden takaisin perimisestä. RAS saattoi siten kyseisenä ajankohtana saada riidanalaisen päätöksen kumoamisesta hyötyä. Pelkästään tämän kumoamisen johdosta kyseisen päätöksen oikeudelliset vaikutukset RAS:n toimen, joilla riidanalaiset tuet oli myönnetty, pätevyyteen ja sille päätöksestä aiheutuviin velvollisuuksiin – eli näiden toimien täytäntöönpanoa koskevaan kieltoon ja velvollisuuteen periä kyseiset tuet takaisin – olisivat lakanneet automaattisesti RAS:n osalta, ja tämä olisi väistämättä muuttanut sen oikeudellista asemaa (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 4.3.2009, Tirrenia di Navigazione ym. v. komissio, T‑265/04, T‑292/04 ja T‑504/04, ei julkaistu, EU:T:2009:48, 69 ja 70 kohta).

51      Kuten edellä 40 kohdassa todettiin, komissio toki katsoi, ettei RAS voinut saada riidanalaisen päätöksen kumoamisesta mitään ”poliittista” hyötyä, koska sillä ei ollut toimivaltaa toteuttaa tämän päätöksen kohteena olleita toimenpiteitä. Komission mukaan Corte costituzionalen 16.7.2013 antamassa tuomiossa on ratkaistu Italian valtion hyväksi kysymys siitä, millä viranomaisella oli toimivalta määrittää julkisen palvelun velvoitteet Sardinian ja mantereen välisillä liikenneyhteyksillä. Komission kanta on siten asiallisesti se, että ainoastaan Italian valtiolla oli tämä Corte costituzionalen päätös huomioon ottaen toimivalta perustaa RAS:n vuosina 2011 ja 2012 käyttöön ottama kabotaasikuljetusten julkinen palvelu ja toteuttaa siihen liittyvä riidanalainen korvaustoimenpide.

52      Yhtäältä on kuitenkin syytä korostaa, että unionin toimielinten ja etenkään unionin tuomioistuinten tehtävänä ei vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ole lausua kansallisen oikeuden institutionaalisten sääntöjen mukaisesta toimivallanjaosta eri kansallisten yksiköiden välillä ja niille kullekin kuuluvista velvollisuuksista (määräys 21.3.1997, Région wallonne v. komissio, C‑95/97, EU:C:1997:184, 7 kohta ja tuomio 15.6.1999, Regione Autonoma Friuli-Venezia Giulia v. komissio, T‑288/97, EU:T:1999:125, 48 kohta).

53      Toisaalta on joka tapauksessa todettava, ettei komission väitteellä voida kyseenalaistaa edellä 47–50 kohdassa esitettyjä seikkoja, jotka liittyvät kantajan asiavaltuuteen ja oikeussuojan tarpeeseen. Kuten edellä 48 kohdassa on todettu, kyseen ollessa asiavaltuudesta unionin yleinen tuomioistuin voi ainoastaan todeta, että RAS on maksanut riidanalaiset tuet omasta aloitteestaan ja omia toimivaltuuksiaan käyttäen ja että Italian valtio ei ole tältä osin puuttunut asiaan, joten RAS:n intressi riidanalaisen päätöksen riitauttamiseen on Italian valtion intressistä erillinen. Unionin yleisen tuomioistuimen ei ole siksi tarpeen tulkita Corte costituzionalen 16.7.2013 antamaa tuomiota ja tarkistaa, oliko RAS:llä riidanalaisen korvaustoimenpiteen osalta todellakin toimivalta ottaa käyttöön oma kabotaasimeripalvelu katkeamattomien liikenneyhteyksien turvaamiseksi Sardinian ja Italian niemimaan välillä väittämällään tavalla. Kyseen ollessa oikeussuojan tarpeesta edellä 50 kohdasta ilmenee, että riidanalainen päätös on kantajalle vastainen ja että kantaja voi siten saada sen kumoamisesta oikeudellista hyötyä. Se, ettei kantaja voi saada siitä komission esittämien syiden vuoksi ”poliittista” hyötyä, on siten vailla merkitystä. Komissio ei myöskään väitä, että edellä mainitussa Corte costituzionalen tuomiossa kyseenalaistettaisiin RAS:n toimivalta toteuttaa riidanalainen osakepääoman korottaminen.

54      Toiseksi on syytä tarkistaa, onko niin, että Saremarin selvitystilaan asettamisen takia RAS:n oikeussuojan tarve ei ole säilynyt oikeudenkäynnin aikana, kuten komissio väittää.

55      Asianosaisten unionin yleiselle tuomioistuimelle 11.7. ja 29.7.2016 esittämistä selvityksistä ja toimittamista asiakirjoista käy tältä osin ilmi, että koska Saremar ei kyennyt maksamaan takaisin osaa jo maksetuista riidanalaisista tuista, se haki pääsyä akordikäsittelyyn yhtiön selvitystilaan asettamiseksi, ja että Tribunale di Cagliari (Cagliarin alioikeus, Italia) hyväksyi tämän hakemuksen 22.7.2015. Saremarin velkojien vaateet pyritään kattamaan akordin yhteydessä myymällä ja muuttamalla rahaksi koko Saremarin omaisuus. Saremarin alukset luovutettiin 30.12.2015, ja yhtiö lopetti koko toimintansa 31.3.2016. RAS puolestaan myönsi Sardinian ja Sardinian alueen pienten saarten välisiä liikenneyhteyksiä koskevan konsession toiselle yhtiölle 18.3.2016. RAS totesi 11.7.2016 antamassaan vastuksessa edelleen, että Saremaria koskevassa akordikäsittelyssä oltiin jo pitkälle edenneessä selvitysvaiheessa, koska kaikki etuoikeutetut velkojat olivat jo saaneet maksun vaateistaan ja koska seuraavan kuukauden aikana oli tarkoitus suorittaa ensimmäinen varojen jako vakuutta vailla olevien velkojien kesken.

56      On kuitenkin todettava, että RAS:n oikeussuojan tarve ei ole Saremarin selvitystilaan asettamisen johdosta poistunut.

57      Yhtäältä on todettava, että tällä oikeudenkäynnillä on edelleen kohde, koska riidanalaista päätöstä ei ole kumottu tai peruutettu (ks. vastaavasti tuomio 7.6.2007, Wunenburger v. komissio, C‑362/05 P, EU:C:2007:322, 48 kohta).

58      Toisaalta riidanalaisesta päätöksestä seuraa edelleen RAS:ään kohdistuvia oikeusvaikutuksia, jotka eivät ole pelkän Saremarin selvitystilaan asettamisen vuoksi poistuneet. Komissio ei kiistä tässä yhteydessä sitä, että Saremarin asettaminen selvitystilaan ei johda sen olemassaolon lakkaamiseen, vaan lakkaaminen tapahtuu vasta selvitysmenettelyn päätyttyä, kuten RAS ja Saremar ovat istunnossa todenneet. Vaikka oletettaisiin, että riidanalaiseen päätökseen sisältyvillä velvoitteilla ei Saremarin olemassaolon lakkaamisen jälkeen ole RAS:n kannalta konkreettista sisältöä, tässä selvitysmenettelyn vaiheessa tilanne ei joka tapauksessa ole tämä. On syytä lisätä, että unionin yleiselle tuomioistuimelle ei tähän päivään mennessä ole ilmoitettu, että Saremarin selvitysmenettely olisi päättynyt.

59      RAS:llä ei kyseisen päätöksen vuoksi ole edelleenkään oikeutta maksaa Saremarille sitä osaa riidanalaisesta pääoman korottamisesta, jota kyseinen viranomainen ei vielä ole maksanut sen vuoksi, että kyseisestä toimesta ilmoitettiin komissiolle, kuten Saremarin osakkeenomistajien 11.7.2012 pidettyä yhtiökokousta koskevasta kannekirjelmään liitetystä pöytäkirjasta ilmenee.

60      Kun kyse on riidanalaisten tukien osasta, jonka RAS on jo maksanut Saremarille, vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että pelkästään se, että yritys on konkurssimenettelyn kohteena ja että kyseinen menettely johtaa yrityksen asettamiseen selvitystilaan, ei kyseenalaista tuen takaisinperimistä koskevaa periaatetta. Tällaisessa tapauksessa aikaisempi tilanne voidaan palauttaa ennalleen ja lainvastaisesti suoritetuista tuista aiheutuva kilpailun vääristyminen on mahdollista poistaa lähtökohtaisesti siten, että selvitystilassa olevan yrityksen velkoihin kirjataan kyseisten tukien palauttamista koskeva velvoite, (ks. tuomio 1.7.2009, KG Holding ym. v. komissio, T‑81/07–T‑83/07, EU:T:2009:237, 192 ja 193 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). RAS:llä on siten vähintäänkin velvollisuus huolehtia siitä, että sillä Saremarilta riidanalaisten tukien jo maksetun osan perusteella olevat saatavat kirjataan tämän yhtiön velkoihin.

61      Ilman, että RAS:n väitteitä olisi tarpeen tutkia, tässä tilanteessa on syytä todeta, että Saremarin selvitystilaan asettamisella ei voida kyseenalaistaa edellä 50 kohdassa esitettyä toteamusta, jonka mukaan kantaja voi saada riidanalaisen päätöksen kumoamisesta hyötyä, koska päätöksestä seuraavat velvoitteet lakkaavat tällöin automaattisesti RAS:n osalta ja koska tämä väistämättä muuttaa sen oikeudellista asemaa.

62      Komission esittämillä väitteillä ei voida kyseenalaista näitä seikkoja.

63      Yhtäältä näistä seikoista ilmenee selvästi, että kun kyse on kantajan oikeussuojan tarpeen säilymisestä, kysymys siitä, voiko Saremar jatkaa taloudellista toimintaansa vai ei, ja siten kysymys siitä, onko RAS:llä intressi tämän toiminnan jatkumiseen, on vailla merkitystä. Edellä olevista 57–60 kohdasta näet ilmenee, että se, millä tältä osin on merkitystä, on se, että yhtäältä riidanalaisella päätöksellä on edelleen kohde, ja toisaalta se, että sillä on edelleen oikeusvaikutuksia RAS:ään ja sen julkisen vallan käyttäjänä tekemiin päätöksiin. Tämän vuoksi RAS:n asian T‑506/14, Grandi Navi Veloci v. komissio yhteydessä antamat lausumat ja RAS:n pääjohtajan alueellisen päätöksen nro 24/23 perusteluissa (ks. edellä 40 kohta) esittämät lausumat, joihin komissio vetoaa, eivät ole käsiteltävässä asiassa merkityksellisiä. Toisin kuin komissio väittää, RAS ei loukkaa periaatetta, jonka mukaan kukaan ei voi kiistää aiemmin itse myöntämäänsä (nemo potest venire contra factum proprium), kun se on näistä lausumista huolimatta pitänyt tämän kanteen vireillä.

64      Kuten edellä 47–61 kohdasta ilmenee, RAS:llä on toisaalta oikeus saattaa tämä kanne vireille riidanalaiset tuet myöntäneen julkisen viranomaisen ominaisuudessa eikä Saremarin velkojan ominaisuudessa. Tämän vuoksi se, että RAS:llä ei Saremarin selvitystilaan asettamisen vuoksi olisi Saremarin velkojan ominaisuudessa intressiä saada riidanalainen päätös kumottua, on vailla merkitystä.

65      Komission väitettä siitä, että RAS:llä ei olisi ollut toimivaltaa toteuttaa riidanalaista korvaustoimenpidettä, ei edellä 52 ja 53 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi voida hyväksyä.

66      Kaiken edellä esitetyn perusteella on todettava, että RAS:llä on käsiteltävän kanteen yhteydessä edelleen oikeussuojan tarve ja että asia on tämän vuoksi ratkaistava.

2.     Asiakysymys

67      Kanteeseen sisältyy kaksi osaa: ensimmäisessä osassa vaaditaan riidanalaisen päätöksen kumoamista siltä osin, kuin komissio on todennut, että riidanalainen korvaustoimenpide ei sovellu sisämarkkinoille ja että se on pantu täytäntöön lainvastaisesti ja toisessa osassa vaaditaan tämän päätöksen kumoamista siltä osin, kuin komissio on todennut, että riidanalainen pääoman korottaminen ei sovellu sisämarkkinoille ja että se on lainvastainen.

 Kanteen ensimmäinen osa, joka koskee riidanalaisen päätöksen osaa, jossa käsitellään riidanalaista korvaustoimenpidettä

68      Kantaja esittää sitä riidanalaisen päätöksen osaa, jossa käsitellään riidanalaista korvaustoimenpidettä, vastaan muodollisesti viisi kanneperustetta, joiden mukaan asiassa olisi tehty oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä. Ensimmäinen kanneperuste koskee Saremarille asetetun julkisen palvelun velvoitteiden yksilöintiä, toinen kanneperuste koskee Altmark-edellytysten soveltamista, kolmas kanneperuste koskee [SEUT 106 artiklan 2 kohdan] määräysten soveltamisesta tietyille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja tuottaville yrityksille korvauksena julkisista palveluista myönnettävään valtiontukeen 28.11.2005 tehdyn komission päätöksen 2005/842/EY (EUVL 2005, L 312, s. 67; jäljempänä vuoden 2005 SIEG-päätös) ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamista, neljäs kanneperuste koskee Saremarin luonnehtimista vaikeuksissa olevaksi yritykseksi ja viides kanneperuste koskee vuoden 2011 SIEG-puitteiden periaatteiden soveltamista.

69      Tässä yhteydessä on syytä todeta, että nämä kanneperusteet koskevat olennaisilta osin riidanalaisen päätöksen aineellista lainmukaisuutta. RAS vetoaa näillä kanneperusteilla kuitenkin myös siihen, että riidanalaisen päätöksen perustelut ovat puutteelliset. Neljännessä kanneperusteessa RAS vetoaa myös puolustautumisoikeuksiensa loukkaamiseen, mikä aiheutuisi siitä, että hallintomenettelyssä ei keskusteltu siitä, oliko Saremar vaikeuksissa oleva yritys. Tämän vuoksi on katsottava, että RAS esittää tältä osin todellisuudessa edellä mainituista aineellista oikeutta koskevista kanneperusteista erillisen kuudennen kanneperusteen, jonka mukaan olennaisia menettelymääräyksiä olisi rikottu ja johon sisältyy kaksi osaa, joista toinen koskee perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämistä ja toinen puolustautumisoikeuksien loukkaamista. Tätä kanneperustetta on tutkittava erikseen (ks. vastaavasti tuomio 5.12.2013, komissio v. Edison, C446/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:798, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

70      Unionin yleinen tuomioistuin pitää aiheellisena tutkia ensiksi kuudennen kanneperusteen, sen jälkeen toiseksi kanneperusteet toisesta viidenteen ja kolmanneksi ensimmäisen kanneperusteen.

 Kuudes kanneperuste, jonka mukaan olennaisia menettelymääräyksiä olisi rikottu

–       Ensimmäinen osa, jonka mukaan velvollisuutta perustella riidanalaista päätöstä ei olisi noudatettu

71      RAS esittää kuudennen kanneperusteensa ensimmäisen osan tueksi asiallisesti viisi väitettä. Aivan aluksi on syytä tutkia kahta ensimmäistä väitettä yhdessä.

72      Ensimmäisen väitteen mukaan riidanalaisessa päätöksessä ei ole esitetty riittäviä perusteluja yksilöitäessä Saremarille asetetun julkisen palvelun velvoitetta. Toisen väitteen mukaan komissio ei ole perustellut päätöstään olla ottamatta huomioon todisteita, jotka RAS on toimittanut osoittaakseen Saremarille asetettujen julkisen palvelun velvoitteiden tarpeellisuuden ja sen, että ne on määritelty riittävän selkeästi.

73      Tältä osin on syytä todeta, että nämä molemmat väitteet liittyvät riidanalaisen päätöksen sen osan perusteluihin, joka koskee riidanalaisen korvaustoimenpiteen tutkimista ensimmäisen Altmark-edellytyksen valossa. Kuten jäljempänä 123–132 kohdassa esitetään, tämä riidanalaisen päätöksen osa ei ollut välttämätön, jotta komissio saattoi todeta, ettei mainitussa korvaustoimenpiteessä noudatettu Altmark-edellytyksiä, sillä komissio olisi voinut todeta perustellusti, ettei näistä edellytyksistä toinen täyttynyt. Tämän vuoksi komission ensimmäistä Altmark-edellytystä soveltaessaan väitetysti tekemillä virheillä ei ole vaikutusta riidanalaisen päätöksen lainmukaisuuteen. Näin ollen on syytä todeta, että molemmat kyseiset väitteet ovat tehottamia ja että ne on hylättävä ilman, että olisi tarpeen tarkistaa, täyttääkö ensimmäinen väite unionin yleisen tuomioistuimen 2.5.1991 hyväksytyn työjärjestyksen, jota kanteen nostamisen ajankohtana sovellettiin, 44 artiklan 1 kohdan c alakohdassa määritetyt tutkittavaksi ottamisen edellytykset.

74      Kolmannen väitteen mukaan riidanalaisen päätöksen 255–260 kohtaa, joissa komissio tutki riidanalaisen korvaustoimenpiteen soveltuvuutta vuoden 2011 SIEG-päätöksessä ja vuoden 2005 SIEG-päätöksessä asetettujen edellytysten kannalta, koskevat perustelut puuttuvat.

75      Ensiksikin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin yleisen tuomioistuimen 2.5.1991 hyväksytyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdassa tarkoitettua vaatimusta, jonka mukaan kanteessa on mainittava muun muassa oikeudenkäynnin kohde, esitettävä kanneperusteet ja perustelut sekä ja yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista, on tulkittava siten, että kanteessa on esitettävä sen sisältö täsmällisesti sillä uhalla, että kanneperusteet jätetään tutkimatta, joten pelkkä niiden toteaminen abstraktilla tasolla ei täytä tämän asetuksen mukaisia edellytyksiä. Myös kanneperusteen tueksi esitettyyn väitteeseen sovelletaan analogisia vaatimuksia (ks. vastaavasti tuomio 14.2.2012, Italia v. komissio, T‑267/06, ei julkaistu, EU:T:2012:69 35 kohta ja tuomio 12.9.2013, Besselink v. neuvosto, T‑331/11, ei julkaistu, EU:T:2013:419, 37–41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76      Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin syytä todeta, että kantaja ei ole täsmentänyt kolmannen väitteen sisältöä. Se vetoaa komission riidanalaisen päätöksen 255–260 perustelukappaleessa tekemiä virheitä koskevan kolmannen kanneperusteensa otsikossa pelkästään ”SEUT 296 artiklan rikkomiseen” tarkentamatta millään tavalla, mistä tässä rikkomisessa on kyse. Tämän vuoksi väite on jätettävä 2.5.1991 hyväksytyn työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan nojalla tutkimatta.

77      Neljäs väite koskee pääasiallisesti sitä, että komissio ei riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappaleessa täsmentänyt, oliko se katsonut, että julkisen palvelun korvauksen myöntäminen vaikeuksissa olevalle yritykselle olisi lähtökohtaisesti poissuljettua.

78      Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 296 artiklan mukainen perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen säädöksen, päätöksen tai muun toimenpiteen luonteen mukaan, ja perusteluista on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä toimenpiteen tehneen unionin toimielimen päättely siten, että niille, joita toimenpide koskee, selviävät sen syyt ja että yhteisöjen tuomioistuin voi täyttää valvontatehtävänsä. Tätä vaatimusta perusteluvelvollisuuden täyttymisestä on arvioitava asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, joita ovat erityisesti toimenpiteen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille päätös on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, sillä tutkittaessa sitä, täyttävätkö päätöksen perustelut SEUT 296 artiklan vaatimukset, on otettava huomioon päätöksen sanamuodon lisäksi myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (ks. tuomio 28.1.2016, Slovenia v. komissio, T‑507/12, ei julkaistu, EU:T:2016:35, 23 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

79      Asianosaisten muodollisen tutkintamenettelyn aikana esittämien perusteiden ja komission päätöksen perustelujen välisen vastaavuuden ei valtiontukien alalla voida katsoa edellyttävän, että komission olisi hylättävä jokainen näiden perustelujen tueksi esitetty väite. Sen on mainittava ainoastaan ne tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joilla on olennainen merkitys päätöksen kannalta (ks. tuomio 28.1.2016, Slovenia v. komissio, T‑507/12, ei julkaistu, EU:T:2016:35, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

80      Käsiteltävässä asiassa ei ollut välttämätöntä, että komissio olisi täsmentänyt riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappaleessa, katsoiko se, että julkisen palvelun korvauksen myöntäminen vaikeuksissa olevalle yritykselle oli lähtökohtaisesti poissuljettua. Kuten asia riidanalaisen päätöksen tältä osin onkin, oli nimittäin riittävää, että komissio mainitsi, että korvauksen soveltuvuutta sisämarkkinoille oli arvioitava pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen kannalta vuoden 2011 SIEG-puitteiden mukaisesti ja ottaen huomioon se, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen edellytykset eivät käsiteltävässä asiassa täyttyneet. Tästä toteamuksesta ilmenivät selkeästi ne ratkaisevat oikeudelliset seikat, joiden perusteella komissio oli katsonut mainittujen suuntaviivojen soveltamisen olevan tarpeen käsiteltävässä asiassa. Tämän vuoksi komission ei tarvinnut esittää tätä yksityiskohtaisemmin teoreettisia olettamuksia, joihin sen perusteluissa nojauduttiin, sillä RAS kykeni riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappaleen perusteella ymmärtämään nämä perustelut ja käsittelemään näitä olettamuksia tämän kanteen ja etenkin neljännen kanneperusteen yhteydessä ja unionin yleinen tuomioistuin kykenee täyttämään valvontatehtävänsä. Neljäs väite on siksi hylättävä.

81      Viides väite koskee asiallisesti sitä, että komissio ei perustellut, miksi käsiteltävässä asiassa sovellettiin vuoden 2011 SIEG-puitteiden 14, 19, 20, 39 ja 60 kohdan mukaisia periaatteita, vaikka näiden puitteiden 61 kohdan mukaan näitä periaatteita ei pitänyt soveltaa riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen.

82      Tältä osin riittää, kun todetaan samoin kuin komissio vastineessaan, että käsiteltävä väite perustuu oletukselle siitä, että riidanalainen julkisen palvelun korvaus täyttäisi vuoden 2011 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset ja että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 61 kohdan mukaan kyseisten puitteiden 14, 19, 20, 39 ja 60 kohtaa ei tämän vuoksi sovellettaisi tähän korvaukseen. Komissio kuitenkin esitti syyt sille, miksi se katsoi, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamisedellytykset eivät käsiteltävässä asiassa täyttyneet, riidanalaisen päätöksen aiemmassa osassa eli sen 255–260 perustelukappaleessa. Tämän vuoksi se ei ollut velvollinen perustelemaan edelleen sitä, miksi se tutki riidanalaista korvausta vuoden 2011 SIEG-puitteiden 14, 19, 20, 39 ja 60 kohdassa vahvistettujen edellytysten valossa.

83      Tämän vuoksi viides väite ja näin ollen koko kuudennen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

–       Toinen osa, jonka mukaan puolustautumisoikeuksia olisi loukattu

84      RAS väittää, että komissio olisi luonnehtinut Saremaria vaikeuksissa olevaksi yritykseksi riidanalaisessa päätöksessä ensimmäistä kertaa. Sen mukaan tästä kysymyksestä ei hallintomenettelyssä käyty koskaan kontradiktatorista näkemystenvaihtoa.

85      Komissio vastaa, ettei käsiteltävässä asiassa voida vedota kantajan puolustautumisoikeuksiin hallintomenettelyssä.

86      Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 108 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuilla osapuolilla, joita asia koskee, on valtiontukien valvontamenettelyssä vain mahdollisuus esittää komissiolle kaikki tiedot, joista tälle voisi olla hyötyä sen tulevassa toiminnassa, eivätkä ne voi itse vaatia, että komission olisi kuultava niitä samalla kontradiktorisella tavalla kuin sen on kuultava kyseessä olevaa jäsenvaltiota. SEUT 108 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin osapuoliin, joita asia koskee, kuuluvat paitsi tuensaajat tai mahdollisesti niiden kilpailijat myös käsiteltävässä asiassa RAS:n kaltaiset tuen myöntäneet alueyhteisöt (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2011, komissio ja Espanja v. Government of Gibraltar ja yhdistynyt kuningaskunta, C‑106/09 P ja C‑107/09 P, EU:C:2011:732, 181 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 12.5.2011, Région Nord-Pas-de-Calais ja Communauté d’Agglomération du Douaisis v. komissio, T‑267/08 ja T‑279/08, EU:T:2011:209, 87 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Se, että RAS:n ja komission välillä ei ole käsiteltävässä asiassa käyty muodollisen tutkintamenettelyn aikana kontradiktatorista näkemystenvaihtoa siitä, oliko Saremaria syytä luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi, ei merkitse kantajan puolustautumisoikeuksien loukkaamista. Kuten komissio on perustellusti korostanut, muodollisen tutkintamenettelyn aloittamista koskevan päätöksen 260 ja 261 perustelukappaleessa viitattiin nimenomaisesti siihen mahdollisuuteen, että Saremar oli vaikeuksissa oleva yritys, ja siinä mainittiin, ettei komissiolla ollut kyseisenä ajankohtana tästä asiasta tietoja. RAS:n asiana oli siten käyttää kyseisen menettelyn kuluessa sille annettua mahdollisuutta esittää huomautuksia ja antaa tietoja tästä kysymyksestä, jos se piti sitä tarpeellisena.

87      Tämän vuoksi kuudennen kanneperusteen toinen osa ja näin ollen koko kuudes kanneperuste on hylättävä.

 Toinen kanneperuste, jonka mukaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja jonka mukaan komissio olisi tehnyt ilmeisiä arviointivirheitä Altmark-edellytyksiä soveltaessaan

88      Toinen kanneperuste koskee tapaa, jolla komissio on soveltanut kolmea ensimmäistä Altmark-edellytystä riidanalaisen päätöksen 167–224 perustelukappaleessa. Tämä kanneperuste jakautuu viiteen osaan. Kolme ensimmäistä osaa liittyy ensimmäiseen Altmark-edellytykseen, neljäs osa koskee toista ja viides osa kolmatta näistä edellytyksistä. RAS katsoo asiallisesti, että komission näitä edellytyksiä soveltaessaan tekemät ilmeiset arviointivirheet merkitsevät SEUT 107 artiklan 1 kohdan ja SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista.

89      Aivan aluksi on syytä todeta, että unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä on RAS:n toisen kanneperusteen eri osien tukesi esittämien väitteiden perusteella tutkia ainoastaan SEUT 107 artiklan 1 kohdan väitettyä rikkomista mutta ei SEUT 106 artiklan 2 kohdan väitettyä rikkomista. Altmark-edellytysten ainoa tarkoitus koskee kyseisen toimenpiteen luokittelemista SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi sen ratkaisemiseksi, onko olemassa velvollisuus antaa kyseinen toimenpide tiedoksi komissiolle, jos kyse on uudesta tuesta, tai tehdä komission kanssa yhteistyötä, jos kyse on voimassa olevasta tuesta (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 1.7.2010, M6 ja TF1 v. komissio, T‑568/08 et T573/08, EU:T:2010:272, 128 ja 129 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Nämä edellytykset eivät sitä vastoin liity sen ratkaisemiseen, onko kyseinen tuki yhteensopiva SEUT 106 artiklan 2 kohdan kanssa, minkä ratkaiseminen edellyttää määritelmän mukaisesti sitä, että toimenpide on aiemmin luokiteltu valtiontueksi. Käsiteltävä kanneperuste on siksi tehoton siltä osin, kuin se koskee SEUT 106 artiklan 2 kohdan rikkomista.

90      Lisäksi on syytä palauttaa mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että toimenpide voidaan katsoa valtiontueksi, edellyttää kaikkien SEUT 107 artiklan 1 kohdassa asetettujen vaatimusten täyttymistä. Ensinnäkin kyseessä on oltava valtion toimenpide tai valtion varoilla toteutettu toimenpide, toiseksi kyseisen toimenpiteen on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan ja kolmanneksi toimenpiteellä on annettava etua sille, joka on toimenpiteen kohteena. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua (ks. tuomio 22.10.2015, EasyPay jaFinance Engineering, C‑185/14, EU:C:2015:716, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

91      SEUT 107 artiklan 1 kohdassa edellytetään toimen luokittelemiseksi valtiontueksi siten erityisesti yritykselle myönnetyn edun olemassaoloa. Kuten unionin tuomioistuin totesi 24.7.2003 antamansa tuomion Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg (C‑280/00, EU:C:2003:415) 87 kohdassa siltä osin kuin valtion toimenpidettä on pidettävä korvauksena, joka on vastike edunsaajayritysten suorittamista sellaisista palveluista, jotka johtuvat julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä, siten, että kyseiset yritykset eivät todellisuudessa saa taloudellista etua ja että kyseinen toimenpide ei näin ollen aseta kyseisiä yrityksiä edullisempaan kilpailutilanteeseen suhteessa niiden kilpailijayrityksiin, tällaiseen toimenpiteeseen ei sovelleta SEUT 107 artiklan 1 kohtaa (tuomio 24.7.2003, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, C‑280/00, EU:C:2003:415, 87 kohta ja tuomio 22.10.2015, EasyPay ja Finance Engineering, C‑185/14, EU:C:2015:716, 45 kohta).

92      Jotta tällaista korvausta ei tietyssä konkreettisessa tapauksessa luokiteltaisi valtiontueksi, tiettyjen edellytysten on kuitenkin täytyttävä. Ensinnäkin edunsaajayrityksen tehtäväksi on tosiasiassa annettava julkisen palvelun velvoitteiden täyttäminen, ja nämä velvoitteet on määriteltävä selvästi. Toiseksi ne parametrit, joiden perusteella korvaus lasketaan, on etukäteen vahvistettava objektiivisesti ja läpinäkyvästi, jotta vältettäisiin sellaisen taloudellisen edun sisältyminen korvaukseen, joka olisi omiaan suosimaan edunsaajayritystä suhteessa sen kilpailijayrityksiin. Kolmanneksi korvaus ei saa ylittää sitä, mikä on tarpeen, jotta voidaan kattaa kaikki ne kustannukset tai osa niistä kustannuksista, joita julkisen palvelun velvoitteiden täyttäminen aiheuttaa, kun otetaan huomioon kyseisestä toiminnasta saadut tulot ja kyseisten velvoitteiden täyttämisestä saatava kohtuullinen voitto. Neljänneksi silloin, kun julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisestä vastaavaa yritystä ei tietyssä konkreettisessa tapauksessa valita julkisia hankintoja koskevassa menettelyssä, tarvittavan korvauksen taso on määritettävä tarkastelemalla sellaisia kustannuksia, joita hyvin johdetulle ja asetettujen julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisen kannalta riittävillä kuljetusvälineillä varustetulle keskivertoyritykselle aiheutuisi kyseisten velvoitteiden täyttämisestä, kun otetaan huomioon toiminnasta saadut tulot ja kyseisten velvoitteiden täyttämisestä saatava kohtuullinen voitto (tuomio 24.7.2003, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, C‑280/00, EU:C:2003:415, 88–93 kohta ja tuomio 11.3.2009, TF1 v. komissio, T‑354/05, EU:T:2009:66, 128 kohta).

93      Näin ollen sellaista valtion toimenpidettä, joka ei vastaa yhtä tai useampaa Altmark-edellytyksistä, on pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena, vaikka tässä artiklassa vaaditut tueksi luokittelemista koskevat muut edellytykset täyttyvät (ks. vastaavasti tuomio 24.7.2003, Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, C‑280/00, EU:C:2003:415, 94 kohta ja tuomio 11.3.2009, TF1 v. komissio, T‑354/05, EU:T:2009:66, 129 kohta).

94      Edellä esitetystä seuraa, että Altmark-edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta julkisesta palvelusta maksettavasta korvauksesta muodostuvaa valtion toimenpidettä ei luokiteltaisi valtiontueksi, ovat kumulatiivisia. Nämä edellytykset ovat toisistaan erilliset, ja niillä on oma tarkoituksensa (tuomio 18.2.2016, Saksa v. komissio, C‑446/14 P, ei julkaistu, EU:C:2016:97, 31 kohta). Komissio ei valtiontukia valvoessaan ole velvollinen tutkimaan kaikkia edellytyksistä, jos se toteaa, että yksi tai useampi niistä ei ole täyttynyt (ks. vastaavasti tuomio 11.3.2009, TF1 v. komissio, T‑354/05, EU:T:2009:66, 142, 143 ja 146 kohta). Vaikka komission toteamus siitä, että jokin näistä edellytyksistä ei täyty, olisi virheellinen, se ei kuitenkaan johda riidanalaisen päätöksen kumoamiseen, jos komissio on tehnyt jonkin muun edellytyksen osalta vastaavan virheettömän toteamuksen. Mainittu toteamus itsessään on riittävä, jotta voidaan katsoa, että riidanalaisella toimenpiteellä annetaan taloudellinen etu, joka voi johtaa toimenpiteen luokittelemiseen valtiontueksi (ks. vastaavasti tuomio 26.11.2015, Abertis Telecom ja Retevisión I v. komissio, T‑541/13, ei julkaistu, valitus vireillä, EU:T:2015:898, 64 ja 112 kohta).

95      Tämän vuoksi kaikkia käsiteltävän kanneperusteen osia on syytä tutkia nyt käsiteltävässä asiassa. Kukin näistä osista liittyy johonkin Altmark-edellytykseen, eikä mikään niistä voi siksi johtaa yksinään riidanalaisen päätöksen kumoamiseen.

96      Kuten riidanalaisen päätöksen 173 perustelukappaleesta ilmenee, komissio katsoi, että Altmark-edellytysten noudattamisen tutkiminen oli selvyyden vuoksi asianmukaisinta aloittaa riidanalaisella korvaustoimenpiteellä niin, että sitä analysoidaan näistä edellytyksistä toisen valossa. Komissio päätti tämän päätöksen 179 perustelukappaleessa analyysinsä toteamalla, ettei kyseinen edellytys täyttynyt ja että julkisen palvelun korvauksella annettiin siksi Saremarille SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu etu. Vasta tämän analyysin jälkeen komissio tutki perätysten ensimmäistä (riidanalaisen päätöksen 180–219 perustelukappale) ja kolmatta Altmark-edellytystä (riidanalaisen päätöksen 120–223 perustelukappale). Näin ollen on syytä tutkia ensiksi RAS:n väitteitä, jotka koskevat komission toisen Altmark-edellytyksen soveltamisen yhteydessä tekemiä oikeudellisia virheitä ja arviointivirheitä ja jotka on esitetty käsiteltävän kanneperusteen neljännen osan tueksi.

97      RAS väittää asiallisesti, ettei toisella Altmark-edellytyksellä vaadita sitä, julkisen palvelun tehtävän myöntävissä päätöksissä mainittaisiin nimenomaisesti kyseessä oleva korvaustoimenpide. On riittävää, että käsiteltävän asian tavoin on vahvistettu etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi kaikki tämän julkisen palvelun organisointiin ja käyttöön liittyvät arviointiperusteet, joiden avulla siihen liittyvät kustannukset ja tulot on mahdollista yksilöidä. Lisäksi liialliset korvaukset ja ristikkäinen rahoitus on käsiteltävässä asiassa vältetty sillä, että Saremarin ylläpitämien mantereelle suuntautuvien liikenneyhteyksien osalta on otettu käyttöön erillinen kirjanpito. RAS toteaa vielä, ettei se sulkenut toimintavajeen mahdollisuutta pois, koska se oli edellyttänyt Saremarin täyttävän julkisen palvelun velvoitteensa joka tilanteessa. RAS:n mukaan komission toimenpiteistä C 58/2002 (ex N 118/2002), jotka Ranska on toteuttanut Société Nationale Maritime Corse-Méditerranée (SNCM) ‑meriliikenneyhtiön hyödyksi, 8.7.2008 tekemässä päätöksessä 2009/611/EY (EUVL 2009, L 225, s. 180; jäljempänä SNCM-päätös) vahvistettiin komission mahdollisuus hyväksyä jälkikäteen maksettu julkisen palvelun korvaus.

98      Komissio toistaa puolustuksekseen asiallisesti riidanalaisen tuomion 174–177 perustekappaleessa esittämänsä seikat, joiden perusteella se katsoi, että toinen Altmark-edellytys ei käsiteltävässä asiassa täyttynyt. Se väittää lisäksi, että SNCM-päätös ei ole asiassa merkityksellinen. Väliintulijana oleva CIN hyväksyy asiallisesti nämä perustelut.

99      Aivan aluksi on syytä palauttaa mieliin, että kun komissio päätteli riidanalaisen päätöksen 179 perustelukappaleessa, ettei toinen Altmark-edellytys täyttynyt käsiteltävässä asiassa, se oli ensin katsonut kyseisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa, että parametrejä, joiden perusteella riidanalainen korvaustoimenpide laskettiin, ei voitu pitää etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi vahvistettuina. Komissio totesi, että päätöksissä, jossa Saremarin julkisen palvelun tehtävä oli määritetty, ei ollut määrätty korvauksesta vaan että korvaus oli jopa suljettu pois. Edellä mainitut RAS:n päätökset perustuivat riidanalaisen päätöksen mukaan oletukseen, jonka mukaan Saremarin oli täytettävä mainittu julkisen palvelun tehtävä joko kannattavasti tai ainakin pitäen yllä budjettitasapainoa, ja korvausmekanismi oli otettu käyttöön vasta myöhemmin sen jälkeen, kun tästä tehtävästä johtunut alijäämä oli tullut ilmi (riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappale). Komissio lisäsi, että – kuten sen aikomuksena oli jatkossa ensimmäisen Altmark-edellytyksen soveltamisen yhteydessä esittää – silloin kun tariffien tasoa koskevia velvoitteita ei ole selkeästi määritelty, myöskään parametrejä, joiden perusteella korvaus lasketaan ja jotka välttämättä ovat yhteydessä tariffien tasoon, ei ole voitu vahvistaa etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi (riidanalaisen päätöksen 178 perustelukappale).

100    Kuten edellä 92 kohdassa tältä osin muistutettiin, toisen Altmark-edellytyksen mukaan parametrit, joiden perusteella korvaus lasketaan, on etukäteen vahvistettava objektiivisesti ja läpinäkyvästi, jotta vältettäisiin sellaisen taloudellisen edun sisältyminen korvaukseen, joka olisi omiaan suosimaan edunsaajayritystä suhteessa sen kilpailijayrityksiin.

101    Kuten unionin yleinen tuomioistuin on useita kertoja todennut, jäsenvaltioilla on laaja harkintavalta sekä julkisen palvelun tehtävää, jota ensimmäinen Altmark-edellytys koskee, että kyseisen julkisen palvelun kustannuksista maksettavaa korvausta määritettäessä. Koska unionin tasolla ei ole annettu säännöksiä yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvistä palveluista (SIEG), komissiolla ei ole toimivaltaa päättää julkiselle yhtiölle kuuluvan julkisen palvelun tehtävän laajuudesta, eikä etenkään tähän palveluun liittyvien kustannusten tasosta, tai kansallisten viranomaisten tältä osin tekemien poliittisten valintojen tarkoituksenmukaisuudesta, taikka julkisen yhtiön taloudellisesta tehokkuudesta (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2014, Zweckverband Tierkörperbeseitigung v. komissio, T‑309/12, ei julkaistu, EU:T:2014:676, 104 ja 148 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

102    Koska toimielimet voivat valvoa julkisen palvelun kustannuksista maksettavien korvausten määrittämistä vain rajoitetusti, toisessa Altmark-edellytyksessä vaaditaan, että toimielinten on kyettävä tarkistamaan se, että parametrit on vahvistettu etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi. Parametrien on oltava täsmällisiä, jotta voidaan sulkea pois se, että jäsenvaltio käyttää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen käsitettä väärin siten, että siitä seuraa korvauksen muodossa olevan taloudellisen edun antaminen julkiselle yhtiölle (ks. vastaavasti tuomio 16.7.2014, Zweckverband Tierkörperbeseitigung v. komissio, T‑309/12, ei julkaistu, EU:T:2014:676, 148 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

103    Kyseinen edellytys jättää siten jäsenvaltioille vapauden valita sen noudattamisen varmistamisen edellyttämät käytännön yksityiskohdat edellyttäen, että korvauksen laskemisessa käytettävien parametrien vahvistamista koskevat yksityiskohtaiset säännöt ovat objektiivisia ja läpinäkyviä. Komission tätä koskevan arvioinnin on perustuttava analyysiin niistä konkreettisista oikeudellisista ja taloudellisista olosuhteista, joiden mukaisesti nämä parametrit määritetään (ks. vastaavasti tuomio 7.11.2012, CBI v. komissio, T‑137/10, EU:T:2012:584, 192 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

104    Käsiteltävässä asiassa on todettava, että komission riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa tekemä analyysi, jossa komissio toteaa sen, ettei korvausta ole määritetty etukäteen, ei ole virheellinen.

105    Asiakirja-aineistoon sisältyvistä asiakirjoista ilmenee nimittäin, että yhdessäkään edellä 6–9 kohdassa tarkoitetussa alueellisessa päätöksessä, joilla RAS antoi Saremarille tehtäväksi vastata mantereelle suuntautuvista liikenneyhteyksistä ja joissa tähän liittyvät julkisen palvelun velvoitteet yksilöitiin, ei määrätä nimenomaisesti tai edes implisiittisesti sellaisen julkisen palvelun korvauksen maksamisesta, joka vastaa mainittujen velvoitteiden täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia. Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa korosti, Saremarille annettiin kaikissa näissä päätöksissä päinvastoin määräys määritellä liikenneyhteydet ja sovellettavat tariffit sekä mukauttaa tariffeja pyrkimyksenä sovittaa yhteen kuljetusten kysyntä ja taloudellisen ja rahoituksen tasapainon tavoite. Nämä päätökset perustuivat siten lähtökohdalle siitä, että edellä mainittujen julkisen palvelun velvoitteiden täyttämisen piti tapahtua markkinaolosuhteissa ja toiminnan elinkelpoisuus siten säilyttäen turvautumatta RAS:n julkisesta palvelusta maksamaan korvaukseen. Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 177 perustelukappaleessa toteaa, alueellisessa päätöksessä nro 48/65 kuitenkin perustellaan velvollisuutta säilyttää taloudellinen tasapaino mantereelle suuntautuvien liikenneyhteyksien osalta nimenomaisesti viittaamalla tavoitteeseen välttää sisämarkkinoille soveltumattoman valtiontuen maksaminen.

106    Komissio on tämän vuoksi katsonut perustellusti, että vaatimuksen siitä, että parametrit, joiden perusteella julkisen palvelun korvaus lasketaan, on vahvistettava etukäteen objektiivisesti ja läpinäkyvästi, ei voitu katsoa täyttyvän käsiteltävässä asiassa. Näin ei voinut olla sen vuoksi, että RAS ei ollut hyväksynyt säännöksiä tällaisen korvauksen maksamisesta, ja kyseessä olleiden edellä 105 kohdassa kuvailtujen kaltaisten julkisen palvelun organisointia koskevien yksityiskohtaisten sääntöjen vuoksi, joissa korvaus ainakin lähtökohtaisesti suljettiin pois. Kuten edellä 103 kohdassa muistutettiin, on toki niin, että oikeuskäytännössä annetaan kansallisille viranomaisille toisen Altmark-edellytyksen yhteydessä laaja harkintavalta määrittää kyseessä olevan julkisen palvelun korvauksen laskentatavat. Harkintavalta tässä yhteydessä ei kuitenkaan vapauta kansallisia viranomaisia julkisesta palvelusta maksettavan korvauksen määrittämisestä etukäteen. Korvauksen laskentatavan määrittäminen etukäteen on välttämätöntä toisen Altmark-edellytyksen täyttymiseksi, ja siinä edellytetään määritelmän mukaisesti, että myös korvauksen antamisesta on päätetty etukäteen.

107    Kuten komissio on vastineessaan asiallisesti todennut, jos kansalliset viranomaiset pitävät tätä asianmukaisena, ne ovat vapaita määräämään julkisen palvelun tehtävästä, jonka taloudellinen tasapaino varmistetaan sen käytöstä saatavilla tuloilla kokonaisuudessaan ilman julkisen palvelun korvauksen maksamista. On toki niin, että julkisen palvelun velvoitteiden asettaminen merkitsee yleensä sitä, että kyseiselle toimijalle myönnetään vastikkeeksi korvaus. Koska unionin tasolla ei ole annettu yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja koskevia säännöksiä, se, että tällaisesta julkisen palvelun korvauksesta ei ole määrätty, ei ole unionin oikeuden vastaista. Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 174 perustelukappaleessa perustellusti toteaa, tariffien mukauttamista koskevan harkintavallan, jonka RAS on käsiteltävässä asiassa antanut Saremarille edellä 6–9 kohdissa tarkoitettujen alueellisten päätösten yhteydessä, tavoitteena oli tehdä mahdolliseksi juuri se, että yhtiö kykenisi pitämään yllä toimintansa rahoituksellista ja taloudellista tasapainoa markkinaolosuhteissa sen tarvitsematta turvautua julkiseen rahoitukseen.

108    Koska Saremarin tehtävän rahoittaminen julkisin varoin oli suljettu näin ollen pois, riidanalaista korvaustoimenpidettä, joka toteutettiin tästä toiminnasta myöhemmin johtuneen liiketappion vuoksi, ei voida käsiteltävässä asiassa pitää 24.7.2003 annetussa tuomiossa Altmark Trans et Regierungspräsidium Magdeburg (C‑280/00, EU:C:2003:415) tarkoitettuna julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena. Koska tällaisesta korvauksesta ei ollut määrätty etukäteen, sitä ei voitu laskea toisessa Altmark-edellytyksessä vaaditulla tavalla sellaisten objektiivisten ja läpinäkyvien parametrien perusteella, jotka itse olisi määritelty etukäteen. Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa totesi, RAS päätti maksaa Saremarille 10 miljoonan euron tuen mantereelle suuntautuvien liikenneyhteyksien hoitamisesta Saremarille ”mahdollisesti aiheutuneen alijäämän” kattamiseksi vasta vuoden 2012 alueellisella lailla nro 15. Tässä alueellisessa laissa ei mainita myöskään siitä, millaisten parametrien perusteella tämän tuen määrä oli määritetty.

109    Edellä esitetystä seuraa, että komissio saattoi katsoa riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleen pohjalta perustellusti, ettei toinen Altmark-edellytys täyttynyt käsiteltävässä asiassa.

110    Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa RAS:n toisen kanneperusteen neljännen osan yhteydessä esittämillä väitteillä.

111    Ensiksikin RAS:n väite, jonka mukaan toisen Altmark-edellytyksen vastaista ei ole se, että alueellisiin päätöksiin, joilla Saremarille annettiin julkisen palvelun tehtävä, ei sisälly nimenomaista viittausta julkisen palvelun korvaukseen, on perusteeton.

112    Tätä väitettä ei tässä yhteydessä voida tukea sen paremmin vuoden 2011 SIEG-puitteilla kuin julkisesta palvelusta maksettavana korvauksena myönnettävää valtiontukea koskevien Euroopan unionin puitteista 11.1.2012 annetulla komission tiedonannolla (EUVL 2012, C 8, s. 4), joihin RAS tukeutuu. Kuten kantaja itsekin mainitsee, näistä tiedonannoista käy ilmi ainoastaan komission katsovan, että toimivaltaiset kansalliset viranomaiset eivät ole velvolliset vahvistamaan etukäteen korvauksen tarkkaa määrää tai määrättyä kaavaa, jonka avulla määrä voidaan laskea. Tiedonannoista ei sen sijaan ilmene komission katsoneen, että kyseiset viranomaiset voisivat RAS:n tavoin pidättäytyä määräämästä etukäteen korvauksen maksamisesta. Kuten edellä 106 kohdassa mainittiin, se, että kansallisilla viranomaisilla on laaja harkintavalta määrittää parametrit, joiden perusteella julkisesta palvelusta maksettava korvaus lasketaan, ei voi vapauttaa viranomaisia määräämästä etukäteen tällaisesta korvauksesta.

113    Tämän väitteen tueksi ei voida vedota myöskään SNCM-päätökseen. Kuten komissio on perustellusti muistuttanut, yhtäältä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että sellaisen päätöksen, jolla julkisen palvelun korvaus luokitellaan valtiontueksi, lainmukaisuutta on nimittäin arvioitava ainoastaan SEUT 107 artiklan 1 kohdan nojalla – sellaisena kuin sitä on tulkittu 24.7.2003 annetussa tuomiossa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg, (C‑280/00, EU:C:2003:415) – eikä komission aiemman päätöskäytännön kannalta, edellyttäen, että sellaisen olemassaolo osoitetaan (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio15.6.2005, Regione autonoma della Sardegna v. komissio, T‑171/02, EU:T:2005:219, 177 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kuten komissio vastauksessaan on joka tapauksessa todennut, kantajan väitettä ei toisaalta voida SNCM-päätöksen perusteella vahvistaa. Toisin kuin kantaja vastauksessaan väittää, kyseisen päätöksen 253 perustelukappaleesta ilmenee, että – toisin kuin riidanalaisesta korvaustoimenpiteestä – SNCM:lle annetusta julkisen palvelun korvauksesta oli määrätty etukäteen Ranskan viranomaisten ja kyseisen yrityksen välisessä julkisen palvelun tehtävän antamista koskeneessa sopimuksessa. Komissio katsoi SNCM-päätöksessä, että Altmark-edellytysten kannalta korvaus oli valtiontuki.

114    Toiseksi sitä, että komissio olisi toista Altmark-edellytystä soveltaessaan tehnyt oikeudellisen virheen tai ilmeisen arviointivirheen, ei voida osoittaa sillä, että kaikkien kyseiseen julkiseen palveluun liittyvien kustannusten ja tulojen täsmällisen yksilöimisen ja laskemisen edellyttämät arviointiperusteet oli määritetty RAS:n päätöksissä, joissa tehtävä oli annettu Saremarille, tai sillä, että alueellisella päätöksellä nro 20/57 oli otettu käyttöön tätä julkista palvelua koskeva erillinen kirjanpitojärjestelmä.

115    Lähtökohta, johon ensimmäinen edellä 114 kohdassa mainituista väitteistä perustuu, on yhtäältä virheellinen. Kuten RAS kannekirjelmässään itsekin myönsi, kaikkia kyseiseen julkiseen palveluun liittyvien kustannusten ja tulojen yksilöimisen ja laskemisen edellyttämiä arviointiperusteita ei ollut määritetty etukäteen, sillä alueellisissa päätöksissä, joissa tehtävä annettiin Saremarille, ei otettu huomioon odotettavissa olevan liikenteen määrää niillä mantereelle suuntautuvilla yhteyksillä, joista yrityksen piti vastata. Aivan ilmeisesti kyse on kuitenkin muuttujasta, jolla on olennaista merkitystä sen osalta, voidaanko kyseisen toiminnan taloudellinen tasapaino saavuttaa vai ei, ja siten laskettaessa tämän tasapainon saavuttamiseksi mahdollisesti välttämätöntä korvausta. RAS myöntää siten implisiittisesti mutta väistämättä, ettei edellä mainituissa alueellisissa päätöksissä otettu huomioon objektiivisten parametrien, joiden perusteella korvaus lasketaan, vahvistamisen kannalta ratkaisevaa elementtiä.

116    Käsiteltävässä asiassa ei toisaalta ole ratkaisevaa se, että kyseisillä alueellisilla päätöksillä helpotettiin mahdollisen korvauksen määrän laskemisessa tarpeellisten kirjanpidollisten tietojen yksilöimistä. Vaikka tämän oletettaisiin tulleen osoitetuksi, tällä seikalla ei voida kompensoida sitä, että edellä tarkoitetuissa alueellisissa päätöksissä ei ole määräyksiä julkisesta palvelusta maksettavan korvauksen myöntämisestä eikä siten objektiivisia ja läpinäkyviä parametrejä, joiden perusteella korvaus lasketaan. On erityisesti korostettava, ettei alueellisissa päätöksissä mainita mitään siitä, että RAS:n esiin tuomia kirjanpidollisia tietoja olisi käytettävä määritettäessä julkisesta palvelusta maksettavan korvauksen määrän laskemistapaa, sillä korvaus oli lähtökohtaisesti suljettu pois, kuten edellä 106 kohdassa mainittiin.

117    Kuten komissio esittää, alueellisen päätöksen nro 20/57 sanamuodosta itsestään käy ilmi, että tämän päätöksen perusteella käyttöön otetun erillisen kirjanpitojärjestelmän tarkoituksena oli taata markkinaolosuhteissa kyseisen julkisen palvelun taloudellinen ja rahoituksellinen tasapaino. Kuten RAS kannekirjelmässään itsekin mainitsee, erillisellä kirjanpitojärjestelmällä pyrittiin erityisesti välttämään se, että tähän julkiseen palveluun liittyviä kustannuksia ei korvata Sardinian alueen pieniin saariin ja Korsikaan suuntautuvista liikenneyhteyksistä saatavilla tuloilla, joista Saremar vastasi sellaisen julkista palvelua koskevan sopimuksen perusteella, johon sisältyi erityisesti kyseisen sopimuksen perusteella julkisesta palvelusta maksettava korvaus.

118    RAS ei voi vedota tehokkaasti myöskään siihen, että asiassa merkityksellisten kirjanpidollisten tietojen yksilöimisellä etukäteen alueellisissa päätöksissä, joilla julkisen palvelun tehtävä annettiin, ja erillisen kirjanpitojärjestelmän käyttöön ottamisella olisi voitu välttää liialliset korvaukset.

119    Kuten edellä 92 kohdassa muistutettiin, liialliseen korvaukseen liittyvä vaatimus on merkityksellinen kolmannen mutta ei toisen Altmark-edellytyksen tutkimisen yhteydessä, jossa on rajoituttava tarkistamaan, että parametrit, joiden perusteella tämän korvauksen määrä vahvistetaan, on etukäteen vahvistettu objektiivisesti ja läpinäkyvästi. Vaikka edellytykset ovat tietyssä määrin riippuvaisia toisistaan, on kuitenkin niin, että niiden kaikkien on täytyttävä erikseen, jotta riidanalaista korvaustoimenpidettä ei luokiteltaisi valtiontueksi, kuten edellä 94 kohdassa todettiin.

120    Kantaja vetoaa tältä osin turhaan 12.2.2008 annetun tuomion BUPA ym. v. komissio (T‑289/03, EU:T:2008:29) 210 kohtaan. Unionin yleinen tuomioistuin totesi tässä kohdassa, että komissio oli tarkistanut kanteen kohteena olleessa päätöksessä sen, oliko tässä asiassa maksettu liiallista korvausta, mikä oli merkityksellistä kolmannen Altmark-edellytyksen tutkimisen yhteydessä. Unionin yleinen tuomioistuin päätteli tämän perusteella asiallisesti, että komissio oli implisiittisesti mutta väistämättä tarkistanut etukäteen sen, että parametrit, joiden perusteella kyseisen julkisen palvelun korvauksen määrä laskettiin, oli vahvistettu objektiivisesti ja läpinäkyvästi, mitä toisessa Altmark-edellytyksessä vaadittiin. Unionin yleinen tuomioistuin totesi tämän tuomion 211 kohdassa, että sen tehtävänä oli tutkia, saattoiko komissio katsoa pätevästi, että tämä toinen edellytys oli täyttynyt. Sen sijaan, että tämän tuomion 210 kohdalla voitaisiin tukea kantajan väitettä, sillä oikeaan asiayhteyteensä asetettuna vahvistetaan tarve tutkia se, että parametrit, joiden perusteella riidanalaisen korvaustoimenpiteen määrä määritetään, on etukäteen vahvistettu objektiivisesti ja läpinäkyvästi riippumatta siitä, ettei korvaus ole liiallinen (tuomio 12.2.2008, BUPA ym. v. komissio, T‑289/03, EU:T:2008:29, 210 ja 211 kohta).

121    Kolmanneksi ja viimeiseksi on syytä todeta, että Saremarin velvollisuudella täyttää sille käsiteltävässä asiassa uskottu julkisen palvelun velvoite katkeamattomien liikenneyhteyksien takaamiseksi joka tilanteessa ja myös silloin, kun toiminnasta aiheutuu alijäämää, ei voida osoittaa toisen Altmark-edellytyksen täyttyneen, toisin kuin RAS väittää. Toisin kuin edellä 6–9 kohdassa tarkoitetuista alueellisista päätöksistä ilmenee, tällaisen velvoitteen olemassaolo viittaa päinvastoin nimenomaan siihen, että RAS ei voinut jättää huomiotta sitä mahdollisuutta, että julkisesta palvelusta olisi maksettava korvausta, ja että sen olisi tämän vuoksi pitänyt määrätä näissä alueellisissa päätöksissä korvauksen maksamisesta ja objektiivisista ja läpinäkyvistä parametreista, joita käytetään korvauksen määrän määrittämisessä.

122    Kaikesta edellä esitetystä seuraa, että komissio on voinut riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleissa esitettyihin seikkoihin tukeutuen katsoa perustellusti, että riidanalainen korvaustoimenpide ei täyttänyt toista Altmark-edellytystä. RAS:n esille tuoma seikka, jonka mukaan komissio olisi tämän päätöksen 178 perustelukappaleessa perustanut kantansa virheellisiin käsityksiin, jotka koskivat Saremarin harkintavaltaa päättää tariffeistaan ja mukauttaa niitä ja jotka on esitetty ensimmäisen Altmark-edellytyksen tutkimisen yhteydessä, on vailla merkitystä. Kuten edellä on todettu, koska riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa esitetyt seikat ovat riittävät, jotta voitiin todeta, ettei toinen Altmark-edellytys täyttynyt, sen 178 perustelukappaleeseen sisältyvät seikat ovat väistämättä toissijaisia. RAS:n tätä viimeksi mainittua seikkaa koskeva väite on siten tehoton. Virheelliset perustelut eivät nimittäin voi aiheuttaa toimen kumoamista, jos ne on esitetty toissijaisesti ja kyseinen toimi on riittävästi perusteltu muilla perusteilla (ks. tuomio 20.9.2012, Ranska v. komissio, T‑154/10, EU:T:2012:452, 99 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Toisen kanneperusteen neljäs osa on siten hylättävä.

123    Toisen kanneperusteen muiden osien osalta on syytä katsoa, että koska tämän kanneperusteen neljäs osa on edellä 100–122 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi hylätty, mainitut kanneperusteet ovat tehottomat.

124    Kuten edellä 94 kohdassa mainittiin, kun otetaan huomioon Altmark-edellytysten kumulatiivisuus ja itsenäisyys, komissio ei yhtäältä ole velvollinen tutkimaan kaikkia näitä edellytyksiä, jos se toteaa, että jokin niistä ei täyty, ja että riidanalainen toimenpide on tämän vuoksi luokiteltava valtiontueksi. Jos komissio on esittänyt tällaisen toteamuksen perustellusti, sen yhdestä tai useammasta näistä muista edellytyksistä mahdollisesti tekemät virheelliset arviot eivät toisaalta lähtökohtaisesti voi johtaa riidanalaisen päätöksen kumoamiseen.

125    Kuten edellä 96 kohdassa muistutettiin, vaikka komissio on tutkinut riidanalaista korvaustoimenpidettä riidanalaisessa päätöksessä suhteessa kolmeen ensimmäiseen Altmark-edellytykseen, se katsoi käsiteltävässä asiassa kuitenkin, että sitä, oliko riidanalainen korvaustoimenpide luokiteltava valtiontueksi, oli syytä tutkia aloittamalla tarkastelu siitä, täyttyikö näistä edellytyksistä toinen. Se tutki ensimmäistä ja kolmatta näistä edellytyksistä vasta analyysinsä myöhemmässä vaiheessa. Sen jälkeen, kun komissio oli katsonut, ettei toisen edellytyksen voitu katsoa täyttyneen, se päätteli riidanalaisen päätöksen 179 perustelukappaleessa tällä perusteella, että mainitulla korvauksella annettiin Saremarille etua SEUT 107 artiklassa tarkoitetulla tavalla. Tämän vuoksi se totesi riidanalaisessa päätöksessä väistämättä, että toisen edellytyksen tutkiminen oli riittävää, jotta voitiin päätellä, että riidanalaisella korvaustoimenpiteellä annettiin Saremarille taloudellista etua.

126    On totta, että joissakin tapauksissa ei voida sulkea pois sitä, että Altmark-edellytysten keskinäinen riippuvuus huomioon ottaen yhtä näistä edellytyksistä koskevien komission päätelmien perusteltavuus saattaa olla riippuvainen näistä edellytyksistä toisen yhteydessä tehtyjen arvioiden perusteltavuudesta.

127    Kuten edellä 122 kohdassa todettiin, komission päätelmä siitä, että toinen Altmark-edellytys ei täyttynyt, voitiin käsiteltävässä asiassa perustaa yksinomaan riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa esitettyihin syihin.

128    Nämä syyt eivät toisaalta riipu millään tavalla komission ensimmäisen tai kolmannen Altmark-edellytyksen tutkimisen yhteydessä tekemistä arvioista.

129    Aivan aluksi komission katsoi ensimmäisen Altmark-edellytyksen soveltamisen yhteydessä riidanalaisen päätöksen 181–210 perustelukappaleessa asiallisesti, että Saremarille asetetut julkisen palvelun velvoitteet eivät olleet välttämättömiä erityisesti sen vuoksi, että ne eivät olleet omiaan varmistamaan Sardinian ja mantereen välisissä liikenneyhteyksissä sovellettavien tariffien kohtuuhintaisuutta. On todettava, että näillä seikoilla ei ole mitään yhteyttä saman päätöksen 174–177 perustelukappaleessa esitettyihin seikkoihin, jotka pohjautuvat toteamukseen siitä, että RAS:n päätöksissä, joilla Saremarin julkisen palvelun velvoitteet vahvistettiin, ei määrätty julkisen palvelun korvauksen maksamisesta, kuten edellä 99 kohdassa mainittiin.

130    Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 211–219 perustelukappaleessa ensimmäistä Altmark-edellytystä soveltaessaan edelleen, että Saremarin julkisen palvelun velvoitteita ei ollut määritetty riittävän selkeästi siltä osin, kun kyse oli sovellettavien tariffien tasosta. Riidanalaisen päätöksen 178 perustelukappaleessa se viittasi tässä yhteydessä toki tähän arvioon ja päätteli sen perusteella, ettei parametreja, joiden perusteella korvauksen määrä laskettiin, voitu olla määritetty etukäteen läpinäkyvästi ja objektiivisesti, kun käsiteltävässä asiassa otettiin huomioon yhteys näiden parametrien määrittämisen ja tariffien tason määrittämisen välillä. Kuten edellä 122 kohdassa todettiin, päätöksen 178 perustelukappale, jossa kyse on toisen Altmark-edellytyksen soveltamisesta, on toissijainen suhteessa saman päätöksen 174–177 perustekappaleessa esitettyihin seikkoihin.

131    Riidanalaisen päätöksen 220–222 perustelukappaleessa komissio perusti kantansa lopulta yksinomaan ensimmäisen Altmark-edellytyksen yhteydessä tehtyihin arvioihin julkisen palvelun tarpeen puuttumisesta ja julkisen palvelun velvoitteiden liian epäselvästä määrittämisestä, ja se päätteli niiden perusteella, ettei liiallisen korvauksen kieltoa koskevan kolmannen Altmark-edellytyksen voitu katsoa täyttyneen.

132    Vaikka oletettaisiin, että komissio olisi katsonut virheellisesti, etteivät ensimmäinen ja kolmas Altmark-edellytys täyttyneet – kuten RAS nyt käsiteltävän kanneperusteen ensimmäisessä, toisessa, kolmannessa ja viidennessä osassa asiallisesti väittää – näillä virheillä ei voida kyseenalaistaa komission näistä edellytyksistä toista koskeneen analyysinsä lopuksi tekemää päätelmää siitä, että riidanalaisella korvaustoimenpiteellä annettiin Saremarille taloudellinen etu. Käsiteltävän kanneperusteen näitä osia on pidettävä siksi tehottomina, joten koko tämä kanneperuste on hylättävä, eikä ole tarpeen määrätä RAS:n sen ensimmäisen ja toisen osan yhteydessä pyytämistä asian selvittämistoimista.

 Kolmas kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2005 SIEG-päätöksen ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamisessa on tehty oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä

133    RAS vetoaa kolmannessa kanneperusteessaan asiallisesti siihen, että komissio teki oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, kun se tutki riidanalaisen päätöksen 249–260 perustelukappaleessa vuoden 2011 SIEG-päätöksen perusteella riidanalaisen korvaustoimenpiteen sisämarkkinoille soveltuvuutta. Tämä kanneperuste jakaantuu kolmeen osaan.

134    Aluksi on syytä palauttaa mieliin, että julkisen palvelun korvaukset, jotka eivät täytä Altmark-edellytyksiä mutta jotka toisaalta täyttävät kaikki SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaiset valtiontueksi luokittelemisen edellytykset, voidaan kuitenkin katsoa sisämarkkinoille soveltuviksi muun muassa SEUT 106 artiklan 2 kohdan nojalla (ks. tuomio 7.11.2012, CBI v. komissio, T‑137/10, EU:T:2012:584, 81 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

135    On syytä palauttaa mieliin myös, että SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaan yrityksiin, jotka tuottavat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyviä palveluja, sovelletaan kilpailusääntöjä siltä osin kuin ne eivät oikeudellisesti tai tosiasiallisesti estä yrityksiä hoitamasta niille uskottuja erityistehtäviä, kuitenkin sillä varauksella, että kaupan kehitykseen ei saa vaikuttaa tavalla, joka olisi ristiriidassa unionin etujen kanssa (ks. tuomio 1.7.2010, M6 ja TF1 v. komissio, T‑568/08 jaT‑573/08, EU:T:2010:272, 136 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

136    Kuten edellä 101 kohdassa muistutettiin, sekä Altmark-edellytysten että SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaisten edellytysten täytäntöönpanoon liittyvässä oikeuskäytännössä todetaan, että koska alalla ei ole unionin tasolla yhdenmukaistettua säännöstöä, komissiolla ei ole toimivaltaa päättää julkiselle yhtiölle kuuluvan julkisen palvelun tehtävän laajuudesta, eikä etenkään tähän palveluun liittyvien kustannusten tasosta, tai kansallisten viranomaisten tältä osin tekemien poliittisen valintojen tarkoituksenmukaisuudesta, taikka julkisen yhtiön taloudellisesta tehokkuudesta.

137    Kuten edellä 102 ja 103 kohdassa jo todettiin, kansallisille viranomaisille näin annettu laaja harkintavalta ei voi olla rajoittamaton. Tämä laaja harkintavalta ei etenkään SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä voi olla esteenä sille, että komissio tarkistaa sen, että kyseisen määräyksen mukainen poikkeus valtiontukia koskevasta kiellosta voidaan myöntää.

138    On lisäksi todettava, että komissiolla SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä käytettävissä olevan harkintavallan määrittää valtiontueksi luokittelemansa valtion toimenpiteen soveltuvuus sisämarkkinoille käyttäminen edellyttää taloudellisten ja yhteiskunnallisten kysymysten monitahoista arviointia. Unionin tuomioistuimet eivät siten voi tämän harkintavallan käytön laillisuutta valvoessaan korvata komission arviointia omallaan (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 5.3.2015, Banco Privado Português ja Massa Insolvente do Banco Privado Português, C‑667/13, EU:C:2015:151, 67 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

139    Jäsenvaltioiden ja komission harkintavaltaa voidaan SEUT 106 artiklan 2 kohtaa sovellettaessa rajoittaa direktiiveillä ja päätöksillä, joita tällä toimielimellä on SEUT 106 artiklan 3 kohdan nojalla toimivalta antaa. Komissio antoi perätysten vuoden 2005 SIEG-päätöksen ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen määritelläkseen edellytykset, joiden täyttyessä julkisesta palvelusta maksettavaa korvausta voidaan pitää SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaisena ja se voidaan siten vapauttaa SEUT 108 artiklan 3 kohdan mukaisesta uusia tukia koskevasta ilmoitusvelvollisuudesta. Kuten vuoden 2011 SIEG-päätöksen 11 ja 12 artiklasta ilmenee, tällä päätöksellä kumottiin vuoden 2005 SIEG-päätös, ja päätös tuli voimaan 31.1.2012.

–       Kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaan vuoden 2005 SIEG-päätöksen ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamisessa ratione temporis on tehty oikeudellinen virhe

140    RAS väittää kolmannen kanneperusteen ensimmäisessä osassa komission soveltaneen virheellisesti vuoden 2011 SIEG-päätöstä, vaikka käsiteltävän asian tosiseikkoihin piti soveltaa ratione temporis vuoden 2005 SIEG-päätöstä. Se vetoaa tältä osin siihen, että kaikki Saremarin julkisen palvelun tehtävän olennaiset elementit oli määritelty ennen vuoden 2011 SIEG-päätöksen voimaantuloa ja että alueellisissa päätöksissä, joilla Saremarin julkisen palvelun tehtävä määritettiin, edellytettiin mahdollisen alijäämän korvaamista.

141    Komissio ja CIN toteavat asiallisesti, että riidanalainen tuki myönnettiin vasta elokuussa 2012.

142    Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että valtiontuki on katsottava myönnetyksi silloin, kun toimivaltaiset kansalliset viranomaiset ovat toteuttaneet oikeudellisesti sitovan toimen, jolla ne sitoutuvat maksamaan kyseessä olevan tuen, tai silloin, kun oikeus tuen saamiseen myönnetään tuensaajalle sovellettavan kansallisen säännöstön nojalla (tuomio 21.3.2013, Magdeburger Mühlenwerke, C‑129/12, EU:C:2013:200, 40 kohta; ks. myös tuomio 30.11.2009, Ranska ja France Télécom v. komissio, T‑427/04 ja T‑17/05, EU:T:2009:474, 320 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

143    Kuten käsiteltävässä asiassa edellä 105 ja 116 kohdassa jo todettiin, yhdessäkään edellä 6–9 kohdassa tarkoitetuista alueellisista päätöksistä ei määrätty siitä, että Saremarille maksettaisiin sille näiden päätösten nojalla kuuluvia velvoitteita vastaavaa julkisen palvelun korvausta. Kuten edellä 108 kohdassa lisäksi muistutettiin, RAS teki päätöksen toteuttaa riidanalainen korvaustoimenpide Saremarin hyväksi vasta vuoden 2012 alueellisen lain nro 15 hyväksymisen yhteydessä. Tämän vuoksi korvaus voidaan katsoa myönnetyksi Saremarille edellä mieliin palautetun oikeuskäytännön soveltamisen perusteella vasta sen alueellisen lain antamisajankohdasta alkaen, jolla Saremarille annettiin oikeus tämän korvauksen saamiseen.

144    Kuten edellä 139 kohdassa jo muistutettiin, vuoden 2011 SIEG-päätöksen 11 ja 12 artiklan mukaan kyseinen päätös, jolla vuoden 2005 SIEG-päätös kumottiin, tuli voimaan 31.1.2012. Riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen voidaan soveltaa ratione temporis tämän vuoksi ainoastaan vuoden 2011 SIEG-päätöstä, sillä vuoden 2005 SIEG-päätös ei ollut missään tapauksessa enää voimassa ajankohtana, jona korvaus on katsottava myönnetyn Saremarille.

145    RAS:n esittämillä väitteillä ei voida kyseenalaistaa edellä 144 kohdassa tehtyä johtopäätöstä. Kuten edellä 116 kohdassa todettiin, vaikka oletettaisiin, että kaikki Saremarin julkisen palvelun tehtävän olennaiset elementit olisi määritetty alueellisissa päätöksissä, joissa tälle yhtiölle kuuluvan julkisen palvelun velvoitteet määritettiin, tällä seikalla ei kuitenkaan voida kompensoida sitä, ettei mainittuihin alueellisiin päätöksiin sisältynyt määräyksiä riidanalaisen korvaustoimenpiteen toteuttamisesta. Vaikka oletettaisiin, ettei näissä päätöksissä suljettu pois sitä, että RAS voisi korvata Saremarille mahdollisesti aiheutuvan toimintavajeen, on kuitenkin niin, että yhteenkään säännökseen ei sisältynyt edes RAS:n implisiittistä sitoumusta maksaa tällainen korvaus eikä annettu Saremarille oikeutta tällaisen korvauksen saamiseen.

146    On joka tapauksessa todettava, että tutkittuaan ensin riidanalaista toimenpidettä riidanalaisen päätöksen 256 ja 257 perustelukappaleessa vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan edellytysten valossa komissio tutki kyseistä toimenpidettä saman päätöksen 260 perustelukappaleessa toissijaisesti vuoden 2005 SIEG-päätöksen 4 artiklan e alakohdan valossa. Se päätteli tämän perusteella, että mainitussa päätöksessä vahvistetut edellytykset tai vuoden 2011 SIEG-päätöksessä vahvistetut edellytykset eivät käsiteltävässä asiassa täyttyneet. RAS väittää siksi virheellisesti, että komissio olisi tutkinut riidanalaista korvaustoimenpidettä pelkästään vuoden 2011 SIEG-päätöksen kannalta.

147    Kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa on siksi hylättävä.

–       Kolmannen kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen periaatteita ja edellytyksiä sovellettaessa olisi tehty oikeudellisia virheitä ja arviointivirheitä

148    Kantaja väittää toisessa osassa, että vuoden 2005 ja vuoden 2011 SIEG-päätösten periaatteita ja edellytyksiä olisi noudatettu. Se tukeutuu tältä osin toisen kanneperusteen yhteydessä kahden ensimmäisen Altmark-edellytyksen osalta esittämiinsä väitteisiin. Se vetoaa myös siihen, ettei riidanalaisessa päätöksessä kyseenalaisteta sitä, että vuoden 2005 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdan a ja c alakohdassa ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdan d alakohdassa asetettuja kynnyksiä on noudatettu käsiteltävässä asiassa.

149    Komissio ja CIN katsovat, että nämä väitteet on hylättävä.

150    Aivan aluksi on suoralta kädeltä hylättävä tehottomina vuoden 2005 SIEG-päätöksen periaatteita ja edellytyksiä koskeva osa RAS:n väitteistä, sillä tätä päätöstä ei sovellettu ratione temporis riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen, kuten edellä 144 kohdassa todettiin.

151    Muilta osin on syytä palauttaa mieliin, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdan d alakohdan perusteella päätöstä sovelletaan erityisesti korvaukseen sellaisten yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottamisesta, jotka liittyvät saaria palveleviin lento- ja meriliikenneyhteyksiin, joiden keskimääräinen vuosittainen matkustajamäärä kahdelta yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvän palvelun toimeksiantamista edeltäneeltä tilikaudelta on enintään 300 000 matkustajaa.

152    On syytä palauttaa mieliin myös, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan a alakohdassa ja d–f alakohdassa määrätään, että julkisen palvelun tehtävien on sisällettävä:

–        julkisen palvelun velvoitteiden sisältö ja kesto (4 artiklan a alakohta);

–        korvausmekanismi ja korvauksen laskennassa, valvonnassa ja tarkistamisessa käytettävät parametrit (4 artiklan d alakohta);

–        järjestelyt liiallisten korvausten välttämiseksi ja perimiseksi takaisin (4 artiklan e alakohta);

–        viittaus tähän vuoden 2011 SIEG-päätökseen (4 artiklan f alakohta).

153    Edellä mainitut edellytykset ovat kumulatiivisia, kuten vuoden 2011 SIEG-päätöksen 1, 3 ja 4 artiklan sanamuodosta sen johdanto-osan yhdeksännen perustelukappaleen valossa tulkittuna ilmenee. Jotta julkisen palvelun korvauksen voitaisiin katsoa soveltuvan sisämarkkinoille ja jotta siihen ei sovellettaisi ilmoitusvelvollisuutta, on välttämätöntä, että kyseiset julkisen palvelun tehtävät täyttävät ainakin kaikki nämä ehdot.

154    Lopuksi on syytä korostaa, että vaikka vuoden 2011 SIEG-päätöksessä ei nimenomaisesti vaadita, että kyseisen julkisen palvelun on liityttävä sellaisiin yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin, joilla on muuhun taloudelliseen toimintaan liittyviin palveluihin verrattuna erityiset ominaispiirteet, on kyse joka tapauksessa SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisen ennakkoedellytyksestä, joka seuraa erityisesti kansallisten viranomaisten harkintavallan rajoittamattomuudesta julkista palvelua määritettäessä, mistä edellä 137 kohdassa muistutettiin.

155    Komissio tukeutui seuraaviin syihin päätellessään, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen edellytykset eivät täyttyneet. Aivan aluksi se viittasi riidanalaisen päätöksen 255 perustelukappaleessa lähinnä saman päätöksen 180–218 perustelukappaleeseen, joissa se oli päätellyt, ettei RAS ollut osoittanut todellista julkisen palvelun tarvetta eikä riittävän täsmällisiä julkisen palvelun velvoitteita. Riidanalaisen päätöksen 256 ja 257 perustelukappaleessa se totesi käsiteltävässä asiassa olevan joka tapauksessa ilmeistä, etteivät kyseessä olevat julkisen palvelun tehtävät täyttäneet mainitun päätöksen 4 artiklan d–f alakohdassa asetettuja edellytyksiä.

156    Tältä osin on syytä korostaa yhtäältä, ettei RAS voi vedota tehokkaasti siihen, että riidanalaisessa korvaustoimenpiteessä noudatetaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdan d alakohdassa asetettuja kynnyksiä. Kuten tämän artiklan sanamuodosta ja päätöksen rakenteesta selvästi ilmenee, tämän artiklan tarkoituksena on ainoastaan määrittää kyseisen päätöksen soveltamisala sen kuitenkaan rajoittamatta päätöksessä myöhemmin määriteltävien edellytysten, etenkään sen 4 artiklan noudattamista. Tämä vuoksi sillä, että riidanalainen korvaustoimenpide kuuluu tämän päätöksen soveltamisalaan, voi olla ainoastaan se vaikutus, että komissio oli velvollinen tarkistamaan, täyttikö toimenpide päätöksessä määritellyt edellytykset. Tämän komissio myös teki.

157    Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 256 ja 257 perustelukappaleessa toisaalta totesi ja toisin kuin RAS väittää, on ilmeistä, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan d ja e alakohdassa asetetut edellytykset eivät täyty käsiteltävässä asiassa.

158    Kuten edellä 104–122 kohdassa todettiin, RAS ei aivan aluksi ole onnistunut osoittamaan toisen kanneperusteensa neljännessä osassa, että komissio olisi tehnyt oikeudellisen virheen tai ilmeisen arviointivirheen katsoessaan riidanalaisen päätöksen 174–177 perustelukappaleessa, että edellä 6–9 kohdassa tarkoitetuissa alueellisissa päätöksissä ei määrätty julkisen palvelun korvauksen maksamisesta, eikä niihin tämän vuoksi sisältynyt määritelmää objektiivisista ja läpinäkyvistä parametreista, joiden perusteella korvaus lasketaan. Tältä pohjalta on jo nyt syytä todeta, ettei vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan d alakohdassa asetettu edellytys täyttynyt, mikä riittää sen toteamiseksi, että tässä päätöksessä vahvistettujen edellytysten kumulatiivisuus huomioon ottaen riidanalaista korvaustoimenpidettä ei voitu kyseisen päätöksen nojalla pitää sisämarkkinoille soveltuvana ja ilmoitusvelvollisuudesta vapautettuna.

159    Koska kyseessä oleviin alueellisiin päätöksiin ei sisältynyt määräystä korvauksen maksamisesta, komissio saattoi joka tapauksessa virhettä tekemättä päätellä tästä loogisesti, että kyseisen SIEG-päätöksen 4 artiklan e alakohdassa asetettu edellytys ei myöskään täyttynyt. Kyseisessä säännöksessä näet vaaditaan, että järjestelyistä liiallisten korvausten välttämiseksi ja perimiseksi takaisin määrätään etukäteen. Koska näissä alueellisissa päätöksissä ei määrätty julkisen palvelun korvauksen maksamisesta siinä tapauksessa, ettei palvelun budjettitasapainoa saavutettaisi, RAS on väistämättä jättänyt sisällyttämättä niihin mainitut järjestelyt. Samoista syistä kuin edellä 116 ja 117 kohdassa mainituista sitä, että alueellisista päätöksistä puuttuvat tällaiset järjestelyt, ei voida kompensoida sillä, että näihin alueellisiin päätöksiin sisältyy elementtejä, joiden avulla voidaan helpottaa mahdollisen korvauksen määrittämisessä merkityksellisten kirjanpitoon sisältyvien tietojen yksilöintiä, ja erillinen kirjanpitojärjestelmä.

160    Tämän vuoksi edellä esitetystä seuraa, että kolmannen kanneperusteen toinen osa on hylättävä, riippumatta RAS:n kolmannen osan yhteydessä esittämien 4 artiklan f alakohdassa asetettua edellytystä koskevien väitteiden tutkimisesta.

–       Kolmannen kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohtaa on sovellettu virheellisesti ja jossa esitetään toissijaisesti väite kyseisen säännöksen lainvastaisuudesta

161    Kolmannen osan mukaan on asiallisesti tehty oikeudellinen virhe, koska komissio olisi katsonut virheellisesti, että vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohdassa asetettu edellytys ei ollut puhtaasti muodollinen. Siinä tapauksessa, että tämä edellytys ei olisi puhtaasti muodollinen, kantaja esittää toissijaisesti mainittua määräystä koskevan SEUT 277 artiklassa tarkoitetun lainvastaisuusväitteen sillä perusteella, että tällä säännöksellä rajoitetaan lainvastaisesti SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa.

162    Komissio vetoaa CIN:n tukemana asiallisesti siihen, että tämä kolmannen kanneperusteen osa on tehoton ja joka tapauksessa ilmeisesti perusteeton.

163    Tältä osin on todettava, että RAS:n tämän osan yhteydessä sekä pääasiallisesti että toissijaisesti esittämät väitteet ovat tehottomia. Kuten edellä 158 ja 159 kohdassa todettiin, komissio katsoi perustellusti, että RAS:n päätöksissä ei noudatettu vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan d ja e alakohdassa asetettuja vaatimuksia. Vailla merkitystä on tämän vuoksi se, että tämän päätöksen 4 artiklan f alakohdassa asetettu edellytys ei väitetysti olisi pakottava tai että se olisi väitetysti lainvastainen.

164    On joka tapauksessa todettava, että yhtäältä vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohdan sanamuodosta tai kyseisen artiklan asiayhteydestä taikka tavoitteista ei käy ilmi, että siinä asetettu edellytys ei olisi pakottava.

165    Vuoden 2011 SIEG-päätöksen päätöksen 4 artiklan f alakohdassa asetettu velvollisuus viitata julkisen palvelun tehtävien yhteydessä nimenomaisesti tähän päätökseen vastaa tämän päätöksen johdanto-osan 14 perustelukappaleen valossa päinvastoin läpinäkyvyyden tavoitetta, jolla on erityistä merkitystä tilanteessa, jossa jäsenvaltiot eivät ole velvollisia ilmoittamaan kyseisen päätöksen mukaiset edellytykset täyttäviä julkisen palvelun korvauksia (ks. vastaavasti ja analogisesti julkisasiamies Wahlin ratkaisuehdotus Dilly’s Wellnesshotel, C‑493/14, EU:C:2016:174, 58 kohta). Merkitystä ei myöskään ole vastaajan vastauksessaan esiin tuomalla seikalla, jonka mukaan tämän edellytyksen noudattamatta jättäminen ei olisi esteenä riidanalaisen korvaustoimenpiteen hyväksymiselle SEUT 106 artiklan 2 kohdan nojalla. Kuten riidanalaisen päätöksen 260 perustelukappaleesta ilmenee, tutkittuaan riidanalaista korvaustoimenpidettä vuoden 2011 päätöksen valossa komissio on päätellyt ainoastaan, ettei kyseisen korvauksen voitu katsoa olevan yhteensopiva SEUT 106 artiklan 2 kohdan kanssa, koska se ei täyttänyt mainitun päätöksen edellytyksiä, ja että sitä ei tämän vuoksi voitu pitää ilmoittamisvelvollisuudesta vapautettuna. Tämä päätelmä ei siksi vapauttanut komissiota tutkimasta mainitun toimenpiteen yhteensopivuutta kyseisen EUT‑sopimuksen määräyksen kanssa erityisesti vuoden 2011 SIEG-puitteiden kannalta. Tutkiminen suoritettiin riidanalaisen päätöksen 282–296 perustelukappaleessa.

166    Edellä 165 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi väite vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohdan lainvastaisuudesta, johon RAS toissijaisesti vetoaa, on joka tapauksessa perusteeton. Kuten jo todettiin, komissio ei päätellyt käsiteltävässä asiassa sen perusteella, että mainitussa päätöksessä ei noudatettu tätä säännöstä, ettei riidanalainen korvaustoimenpide ollut SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukainen. Tämän vuoksi siitä, että riidanalaisessa päätöksessä sovelletaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohtaa, ei voida päätellä, että tällä säännöksellä rajoitettaisiin lainvastaisesti SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa.

167    Tämän vuoksi kolmannen kanneperusteen kolmas osa ja näin ollen koko mainittu kanneperuste on hylättävä.

 Neljäs kanneperuste, jonka mukaan komissio olisi tehnyt vaikeuksissa olevaksi yritykseksi luonnehtimiseen liittyviä oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja SIEG-puitteiden 9 kohta olisi lainvastainen

168    Neljänteen kanneperusteeseen sisältyy kaksi osaa. RAS väittää tämän kanneperusteen ensimmäisessä osassa komission katsoneen virheellisesti, että edellytykset Saremarin luonnehtimiseksi vaikeuksissa olevaksi yritykseksi olisivat käsiteltävässä asiassa täyttyneet, kun otetaan erityisesti huomioon pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 9–11 kohdassa luetellut seikat. RAS esittää tämän kanneperusteen toisessa osassa SEUT 277 artiklassa tarkoitetun väitteen vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdan lainvastaisuudesta. Se väittää tässä yhteydessä, että jos tätä kohtaa on tulkittava siten, ettei vaikeuksissa olevalle yritykselle voida koskaan myöntää julkisen palvelun korvausta, toimivaltaa tällaisen kohdan antamiseen ei ole ollut, ja kohdalla rikotaan SEUT 106 artiklan 2 kohtaa.

169    Puolustuksessaan komissio kiistää CIN:n tukemana RAS:n ensimmäisen osan yhteydessä sen osoittamiseksi, ettei Saremar ollut tarkasteltavana ajankohtana vaikeuksissa oleva yritys, esittämien seikkojen merkityksellisyyden. Tämän kanneperusteen toisesta osasta se väittää, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdalla ei rajoiteta SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa, vaan sen avulla voidaan päinvastoin varmistaa tämän artiklan tavoitteiden noudattaminen.

170    Aivan aluksi on syytä todeta, että käsiteltävä kanneperuste koskee riidanalaisen päätöksen 261–280 perustelukappaletta, joissa komissio tutki, oliko riidanalainen korvaustoimenpide yhteensopiva SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan kanssa, jossa määrätään, että sisämarkkinoille soveltuvina voidaan pitää tukea tietyn taloudellisen toiminnan tai talousalueen kehityksen edistämiseen, jos tuki ei muuta kaupankäynnin edellytyksiä yhteisen edun kanssa ristiriitaisella tavalla. Komission suoritti tutkinnan kahdessa vaiheessa. Ensiksi komissio tutki riidanalaisen päätöksen 262–270 kohdassa, voitiinko Saremaria pitää pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 10 ja 11 kohdan perusteella vaikeuksissa olevana yrityksenä, ja se päätteli tässä yhteydessä, että näin voitin tehdä. Se tutki toiseksi kyseisen päätöksen 271–280 perustelukappaleessa, täyttikö riidanalainen korvaustoimenpide ne samoissa suuntaviivoissa asetetut edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta vaikeuksissa olevalle yritykselle annettavaa tukea voidaan pitää SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdassa tarkoitetulla tavalla sisämarkkinoille soveltuvana. Tämän tarkastelun päätteeksi päädyttiin kielteiseen lopputulokseen (riidanalaisen päätöksen 280 perustelukappale).

171    RAS ei näissä neljännen kanneperusteen kahdessa osassa kuitenkaan kyseenalaista edes toissijaisesti komission riidanalaisen päätöksen 280 perustelukappaleessa tekemää päätelmää, jonka mukaan riidanalainen tuki ei soveltunut sisämarkkinoille. RAS riitauttaa tällä kanneperusteellaan vain sen, että Saremaria voitiin luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi, eli implisiittisesti mutta väistämättä sen, että riidanalainen korvaustoimenpide kuuluu SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan soveltamisalaan. RAS:n on katsottava tällä kanneperusteella todellisuudessa kiistävän sen, että riidanalaisen korvaustoimenpiteen soveltuvuutta sisämarkkinoille olisi arvioitava tämän määräyksen eikä SEUT 106 artiklan 2 kohdan perusteella.

172    Näin ollen, oli komission kanta tähän kysymykseen mikä tahansa, on syytä todeta, että komissio tutki riidanalaisen päätöksen 282–296 perustelukappaleessa joka tapauksessa sitä, voitiinko riidanalaista korvaustoimenpidettä pitää vuoden 2011 SIEG-puitteissa asetetut edellytykset huomioon ottaen yhteensopivana SEUT 106 artiklan 2 kohdan kanssa siinä tapauksessa, ettei Saremar olisi ollut vaikeuksissa oleva yritys. Se teki tämän tarkastelun perusteella kielteisen johtopäätöksen. Vaikka komissio ei olisi tutkinut tämän toimenpiteen yhteensopivuutta SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan kanssa pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen valossa, se olisi joka tapauksessa katsonut, ettei toimenpide ollut sisämarkkinoille soveltuva SEUT 106 artiklan 2 kohtaa sovellettaessa. RAS ei näin ollen osoita, mitä vaikutusta komission tässä kanneperusteessa tarkoitetuilla virheillä voisi riidanalaisen päätöksen laillisuuden kannalta käsiteltävässä asiassa olla. Kanneperuste on tämän vuoksi hylättävä tehottomana.

173    Jatkossa 174–203 kohdassa esitettävien syiden vuoksi RAS:n tämän kanneperusteen jokaisen osan tueksi esittämät väitteet on joka tapauksessa hylättävä.

174    Kun kyse on yhtäältä tämän kanneperusteen ensimmäisestä osasta, on syytä todeta, että toisin kuin RAS väittää, komissio ei soveltanut pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 9–11 kohtaa virheellisesti katsoessaan edellytysten täyttyvän, jotta Saremar voitiin luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi.

175    Ensiksikin RAS väittää turhaan, että Saremarin osakepääoman alentaminen johtuisi yrityksen johtamisen kannalta ulkopuolisesta ja ennakoimattomasta seikasta eli Saremarin Tirrenialta olevan saatavan arvon alentumisesta.

176    Pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 10 kohdan a alakohdan mukaan näet yritys ”katsotaan periaatteessa – – vaikeuksissa olevaksi yritykseksi sen koosta riippumatta”, jos kyse on yhtiöstä, jonka osakkaiden vastuu on rajattu, kun se ”on menettänyt yli puolet merkitystä pääomastaan ja yli neljännes pääomasta on menetetty viimeksi kuluneiden 12 kuukauden aikana”. RAS ei kuitenkaan kiistä sitä, että Saremar oli menettänyt riidanalaisen korvaustoimenpiteen toteuttamisen ajankohtaa edeltäneen 12 kuukauden aikana osakepääomastaan yli 80 prosenttia, kuten komissio riidanalaisen päätöksen 264 perustelukappaleessa totesi. Tämän vuoksi komission harkintavalta sen suhteen, oliko Saremaria luonnehdittava vaikeuksissa olevaksi yritykseksi vai ei, oli käsiteltävässä asiassa erittäin rajoitettu.

177    On totta, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan komissio ei pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen kaltaisten käytännesääntöjen vahvistamisella voi luopua valtiontukien sisämarkkinoille soveltuvuuden arvioimista koskevan toimivaltansa käyttämisestä (ks. vastaavasti tuomio 19.7.2016, Kotnik ym., C‑526/14, EU:C:2016:570, 41 kohta). Lisäksi näiden suuntaviivojen 10 kohdan a alakohdassa käytetty ilmaus ”periaatteessa” merkitsee sitä, että voi olla olemassa erityistapauksia, joissa komissio ei poikkeuksellisesti pidä yritystä vaikeuksissa olevana silloin, kun se on menettänyt osakepääomastaan tässä kohdassa mainitun kaltaisen määrän.

178    Komission tehtävänä ei käsiteltävässä asiassa ollut kuitenkaan ottaa huomioon Saremarin pääoman alentumiseen johtaneita syitä, joihin RAS vetoaa. Kuten mainittujen suuntaviivojen 9 kohdasta ilmenee, vaikeuksissa olevan yrityksen käsite on objektiivinen käsite, jota on arvioitava pelkästään kyseisen yrityksen rahoitusasemaa ja taloudellista tilannetta koskevan sellaisen konkreettisen näytön perusteella, josta ilmenee, että ”yritys ei pysty – – pysäyttämään tappiollista kehitystä, joka johtaa lähes varmasti yrityksen toiminnan loppumiseen lyhyellä tai keskipitkällä aikavälillä, jos viranomaiset eivät puutu tilanteeseen”. Jos vaikeuksissa olevan yrityksen luonnehdinnan välttämiseksi komission pitäisi ottaa huomioon sen kaltaiset olosuhteet, joihin RAS vetoaa, SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdassa määrätyn poikkeuksen tehokas vaikutus voisi vaarantua. Kuten komissio asiallisesti mainitsee, tältä osin on todettava, että saatavien – etenkin yhtiöllä entiseltä emoyhtiöltään olevien saatavien – arvon alentuminen konkurssimenettelyssä on liike-elämään kuuluva riski, joka ei ole poikkeuksellinen tai joka olisi omiaan aiheuttamaan asianomaiselle yritykselle ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

179    Toiseksi merkityksellinen ei myöskään ole RAS:n väite siitä, että jos Saremarilla Tirrenialta olleiden saatavien arvoa ei olisi alennettu, Saremar olisi tehnyt 134 000 euron voiton. Saremarin johtamisen kannalta väitetysti ulkopuolisella ja poikkeuksellisella saatavan arvon alenemisella, joka johti yritykselle vuonna 2010 syntyneeseen alijäämään, ei edellä 178 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi ole vaikutusta toteamukseen tämän alijäämän olemassaolosta ja sen määrästä.

180    Kolmanneksi komissio ei tehnyt oikeudellista virhettä tai ilmeistä arviointivirhettä, kun se ei ottanut huomioon RAS:n esille tuomaa seikkaa, jonka mukaan Saremar oli kyennyt saamaan pankilta luottojärjestelyn vuonna 2012. Tämä tosiseikka ei ole erityisolosuhde, jonka olisi pitänyt johtaa siihen, että pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 10 kohdan a alakohdasta poiketen komissio olisi välttänyt luonnehtimista vaikeuksissa olevaksi yritykseksi. Kuten komissio korostaa, kyseisen luoton myöntäminen tapahtui sen jälkeen, kun RAS oli ilmaissut aikomuksensa ryhtyä toimiin Saremarin hyväksi ja erityisesti määrännyt riidanalaisesta osakepääoman korottamisesta alueellisessa päätöksessä nro 36/6. On joka tapauksessa todettava kyseisen luoton myöntämisen olevan seikka, joka on omiaan tuomaan esiin yhtä lailla Saremarin vaikeudet rahoittaa toimintaansa omilla varoillaan kuin luottamuksen, jota kyseinen yritys kykeni tällöin velkojissaan herättämään. Komission oli tämän vuoksi vaikeaa tehdä kyseisen seikan perusteella yksiselitteistä johtopäätöstä.

181    Neljänneksi toisin kuin RAS väittää, komissio ei todennut riidanalaisen päätöksen 267 perustelukappaleessa, että Saremar oli kärsinyt kasvavia tappioita vaan että se oli kärsinyt jatkuvia tappioita. Vaikka Saremar oli vuonna 2011 todella kirjannut 2 523 439 euron suuruisen nettovoiton, komissio totesi, ettei tällä nettovoitolla kyetty kattamaan vuonna 2010 kirjattua kaksi kertaa suurempaa alijäämää ja että myös vuonna 2012, jolloin tuki myönnettiin, Saremar kirjasi 1,7 miljoonan euron suuruisen alijäämään, joka ilman riidanalaista korvaustoimenpidettä olisi noussut 13 miljoonaan euroon. Toteamus jatkuvista tappioista tarkasteltavan ajanjakson kuluessa ei tämän vuoksi ole virheellinen. On totta, että pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 11 kohdassa ei mainita jatkuvia tappioita niiden seikkojen joukossa, joiden perusteella yrityksen voidaan katsoa olevan vaikeuksissa, vaan pelkästään kasvavat tappiot. Kyseisen 11 kohdan sanamuodosta kuitenkin seuraa, että siihen sisältyvä eri seikkojen luettelo on vain viitteellinen. Komissio ei siten tehnyt oikeudellista virhettä tai ilmeistä arviointivirhettä vedotessaan jatkuviin tappioihin merkityksellisenä seikkana luonnehtiessaan Saremaria vaikeuksissa olevaksi yritykseksi. Samasta syystä sitä, että käsiteltävässä asiassa ei mainita muita 11 kohdassa lueteltuja seikkoja, ei myöskään voida pitää sellaisena, että sillä voitaisiin osoittaa ilmeinen arviointivirhe, toisin kuin RAS väittää. Edellä 175–180 kohdassa esitetystä seuraa joka tapauksessa, ettei komissio tehnyt virhettä katsoessaan, että Saremar täytti näiden suuntaviivojen 10 kohdan a alakohdassa määritellyn edellytyksen siten, että sitä voitiin luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi, ja että tämä toteamus oli sellaisenaan riittävä tällaisen luonnehdinnan tekemiseksi. Edellä mainitut väitteet ovat tämän vuoksi tehottomat siltä osin, kuin ne liittyvät siihen, miten komissio sovelsi näiden suuntaviivojen 11 kohtaa.

182    Viidenneksi ja viimeiseksi, toisin kuin RAS väittää, se, että komissio totesi riidanalaisen päätöksen 266–268 perustelukappaleessa, että Saremarin rahoitukseen liittyvät vaikeudet olisivat ilman kyseisen viranomaisen toteuttamia rahoitustoimia olleet suuremmat ja että niillä olisi asetettu vaakalaudalle tämän yhtiön toiminnan jatkuminen, ei voi merkitä koko yrityksen, jolle julkisen palvelun kustannusten vuoksi on aiheutunut alijäämää, luonnehtimista vaikeuksissa olevaksi yritykseksi.

183    Aivan aluksi riidanalaisen päätöksen 264 ja 266 perustelukappaleesta käy ilmi, että Saremarille aiheutuneen alijäämään määrä, johon olisi päädytty, jos riidanalaista korvausta ei olisi maksettu, on vain vahvistus yhtiön vaikeuksille, jotka komissio oli todennut muiden seikkojen perusteella. Tämän päätöksen 264 perustelukappaleesta ilmenee erityisesti, että se, että Saremarin osakepääoma oli alentunut riidanalaisen korvaustoimenpiteen toteuttamista edeltäneiden 12 kuukauden aikana, oli komission näkemyksen mukaan ratkaiseva seikka, joka sellaisenaan riitti yhtiön luonnehtimiseksi vaikeuksissa olevaksi yritykseksi. Kuten RAS itsekin toteaa, osakepääoman alentuminen ei johtunut Saremarille sille uskottujen julkisen palvelun tehtäviä suorittaessaan aiheutuneista liiketappioista vaan sillä Tirrenialta olleiden saatavien arvon alentumisesta. Komissio on pitänyt Saremarille vuodesta 2010 alkaen aiheutuneiden tappioiden jatkuvuutta lisäksi viitteenä sen vaikeasta tilanteesta.

184    Kuten edellä 178 kohdassa todettiin, vaikeuksissa olevan yrityksen käsite, sellaisena kuin se on määritelty pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 9 kohdassa, on objektiivinen käsite, jota on arvioitava ainoastaan kyseessä olevan yrityksen rahoitusasemaa ja taloudellista tilannetta koskevien konkreettisten seikkojen perusteella. Tämän vuoksi kyseisen yrityksen erityisesti julkisen palvelun suorittamisesta aiheutuneiden tappioiden alkuperä ei voi olla merkityksellinen seikka määritettäessä sitä, onko yritys vaikeuksissa vai ei.

185    RAS:n väite perustuu lisäksi virheelliseen lähtökohtaan, jonka mukaan riidanalaisen korvaustoimenpiteen toteuttamisajankohtana Saremarin tilannetta voitiin verrata sellaisen yhtiön tilanteeseen, jonka alijäämät johtuvat siitä, että julkisen palvelun korvaus, joka on etukäteen myönnetty vastaavan julkisen palvelun tehtävän edellytysten määrittelemisen yhteydessä, on jätetty maksamatta. Kuten edellä 105–108 kohdassa todettiin, käsiteltävässä asiassa Saremarin julkisen palvelun tehtäviä koskevissa edellytyksissä suljettiin pois julkisen palvelun korvauksen maksaminen, ja siinä vahvistettiin Saremarin tavoitteeksi budjettitasapainon ylläpitäminen yksinomaan liiketoiminnasta saatavien tulojen pohjalta. RAS toteutti riidanalaisen korvaustoimenpiteen alueellisella lailla vasta 7.8.2012 sen jälkeen, kun se oli todennut Saremarille mantereelle suuntautuneesta kabotaasiliiketoiminnasta aiheutuneet tappiot. On kuitenkin todettava, että kuten riidanalaisen päätöksen 103 perustelukappaleesta ilmenee, RAS perusteli päätöstä korvata osa Saremarille aiheutuneesta liiketappiosta ja keskeyttää tämä liiketoiminta muodollisen tutkintamenettelyn aikana sillä, että nämä toimenpiteet olivat äärimmäisen tärkeitä kyseessä olevaan toimintaan liittyvien taloudellisten riskien rajoittamiseksi. Komissio ei tämän vuoksi tehnyt oikeudellista virhettä tai ilmeistä arviointivirhettä todetessaan, että sitä, että riidanalainen korvaustoimenpide oli välttämätön Saremarin liiketappioiden osittaiseksi kattamiseksi, voitiin pitää seikkana, jonka johdosta tätä yritystä voitiin luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi.

186    Riidanalaisen päätöksen 266–268 perustelukappaleesta ei tämän vuoksi voida päätellä, että kaikissa tapauksissa, joissa komissio toteaa yritykselle aiheutuneen julkisen palvelun tehtävien vuoksi alijäämää, komissio luonnehtisi yritystä välttämättä vaikeuksissa olevaksi yritykseksi.

187    Kaiken edellä esitetyn perusteella neljännen kanneperusteen ensimmäinen osa on joka tapauksessa hylättävä perusteettomana.

188    Kun kyse on toisaalta neljännen kanneperusteen toisesta osasta, on syytä todeta, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohtaa ei voida missään tapauksessa pitää sellaisena, että sillä rajoitettaisiin lainvastaisesti SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa.

189    Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin, että komissio toteaa vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdassa, että tukea sellaisille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottajille, jotka ovat vaikeuksissa, arvioidaan valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen nojalla.

190    Komissio soveltaa riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappaleessa vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohtaa seuraavasti:

”Vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdan mukaan vaikeuksissa oleville yrityksille myönnettävää julkisen palvelun korvausta arvioidaan valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen nojalla. Koska vuoden 2011 SIEG-puitteissa asetetut edellytykset eivät täyty, Saremarin [vaikeuksien voittamiseksi] saamaa korvausta, joka liittyy kahteen kyseessä olevaan liikenneyhteyteen, on arvioitava [mainitut suuntaviivat] huomioon ottaen sen osoittamiseksi, voidaanko sen katsoa soveltuvan sisämarkkinoille SEUT 107 artiklan 3 kohdan mukaisesti.”

191    Aivan aluksi on todettava, että RAS itse on rajannut lainvastaisuusväitteensä soveltamisalaa, kuten komissio vastauksessaan totesi. Kuten RAS vastauksessaan esitti, vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohtaa olisi sen mukaan pidettävä lainvastaisena siinä tapauksessa, että sen perusteella ei voitaisi arvioida SEUT 106 artiklan 2 kohdan kannalta korvausta, jolla katetaan vaikeuksissa olevan yrityksen tappiot, jotka aiheutuvat julkisen palvelun tuottamisesta aiheutuvien kustannusten ja tämän johdosta saatavien tukien välisestä erosta. RAS ei sitä vastoin pidä mainittua kohtaa lainvastaisena, jos sitä olisi tulkittava siten, että korvaus, joka myönnetään vaikeuksissa olevan yrityksen muusta toiminnasta kuin julkisen palvelun tehtävien piiriin kuuluvasta toiminnasta aiheutuvien tappioiden kattamiseksi, ei kuulu SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan.

192    RAS:n esittämä lainvastaisuusväite ei siten ole perusteltu riippumatta siitä, mikä tulkinta vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdasta on hyväksyttävä.

193    Kuten edellä 137 kohdassa palautettiin mieliin, jäsenvaltioille julkisen palvelun tehtävän ja edellytysten, joissa tehtävä suoritetaan, määrittämisen osalta kuuluva harkintavalta ei merkitse kansallisille viranomaisille annettavaa lupaa käyttää yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen käsitettä väärin ainoana tavoitteenaan soveltaa yritykseen SEUT 106 artiklan 2 kohtaan perustuvaa poikkeusta.

194    Tältä osin vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaisten edellytysten täyttymiseksi riittää, että riidanalaisten yksinoikeuksien tai tukien puuttuminen estää yritystä hoitamasta sille uskottuja erityistehtäviä tai että näiden yksinoikeuksien tai tukien voimassa pitäminen on välttämätöntä, jotta niiden haltija voi hoitaa sille uskotut yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvät tehtävänsä taloudellisesti hyväksyttävissä olosuhteissa (ks. tuomio 1.7.2010, M6 ja TF1 v. komissio, T‑568/08 ja T‑573/08, EU:T:2010:272, 138 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Jotta tämän määräyksen mukaista poikkeusta voitaisiin soveltaa, on tarpeen, että mainittuja yksinoikeuksia tai tukia saavan yrityksen taloudellinen tilanne ja rahoitusasema yksinoikeuksien tai tukien myöntämisen ajankohtana tekee sen tosiasiassa kykeneväksi täyttämään sille uskotut julkisen palvelun tehtävät. Muussa tapauksessa SEUT 106 artiklan 2 kohdassa määrätyllä poikkeuksella ei ehkä olisi tehokasta vaikutusta, eikä sitä siis voitaisi oikeuttaa, eikä tällöin voitaisi välttää vaaraa siitä, että jäsenvaltiot käyttävät yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen käsitettä väärin.

195    Kuten komissio valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen 68–71 kohtaan viitaten kuitenkin perustellusti toteaa, näissä suuntaviivoissa tarkoitetun vaikeuksissa olevan yrityksen koko olemassaolo on lyhyemmällä tai pidemmällä aikavälillä uhattuna, joten ei voida katsoa, että se kykenisi täyttämään sille uskotut julkisen palvelut tehtävät asianmukaisesti niin kauan kuin sen elinkelpoisuutta ei ole varmistettu. Tällaiselle vaikeuksissa olevalle yritykselle mainitun julkisen palvelun tehtävän täyttämisestä aiheutuvien alijäämien korvaamiseksi annettuun tukeen ei tämän vuoksi voida soveltaa SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaista poikkeusta vaan tarvittaessa pelkästään SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan mukaista poikkeusta.

196    SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisedellytysten yhteydessä, missä edellytetään erityisesti julkisen palvelun velvoitteista maksettavan korvauksen ehdotonta oikeasuhteisuutta, tällä korvauksella ei yrityksen kohtaamien vaikeuksien vuoksi voida taata vastaavien tehtävien täyttämistä. Tällainen korvaus voi sitä vastoin olla omiaan myötävaikuttamaan asianomaisen yrityksen elinkelpoisuuden palautumiseen, kunhan SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan soveltamisedellytyksiä, sellaisina kuin ne on valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annetuissa suuntaviivoissa yksityiskohtaisesti esitetty, noudatetaan. Tämä perussopimuksen määräyksen mukainen poikkeus viimeksi mainitun valtiontukien kiellosta säilyttää siksi tehokkaan vaikutuksensa ja siten myös oikeutuksensa.

197    Tämän vuoksi kun komissio totesi vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdassa, että tukea sellaisille yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottajille, jotka ovat vaikeuksissa, arvioidaan valtiontuesta vaikeuksissa olevien yritysten pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen yhteisön suuntaviivojen perusteella, se ei rajoittanut lainvastaisesti SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa. Komissio ei tämän vuoksi ole myöskään ylittänyt toimivaltansa rajoja.

198    Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa perusteluilla, jotka RAS on esittänyt lainvastaisuusväitteensä tueksi.

199    Aivan aluksi se, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohtaan sisältynyt maininta ei sisälly vuoden 2011 SIEG-päätöksen säännöksiin, ei ole omiaan osoittamaan, että SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamiseen liittyvissä asiaa koskevissa komission määrittelemissä oikeussäännöissä olisi epäjohdonmukaisuutta tai että komissio olisi toiminut syrjivästi. Kuten komissio totesi, tällä päätöksellä pyritään yhtäältä määrittelemään edellytykset, joiden täyttyessä SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan kuuluvat julkisen palvelun korvaukset voidaan vapauttaa ilmoittamisvelvollisuudesta ja niiden voidaan siten katsoa soveltuvan yhteismarkkinoille ilman, että tämän toimielimen olisi tutkittava ne. Tämän vuoksi maininta niistä asiaa koskevista oikeussäännöistä, joiden avulla komissio tutkii vaikeuksissa oleville yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tuottajille annettavia tukia, on tällaisen päätöksen yhteydessä vailla merkitystä. Toisaalta on joka tapauksessa niin – kuten edellä 195 kohdassa mainittiin –, että julkisen palvelun tehtävän hoitavalle vaikeuksissa olevalle yritykselle myönnetty tuki ei ole sellaista, että se täyttäisi SEUT 106 artiklan 2 kohdan mukaisen poikkeuksen tavoitteet. Sitä ei voida tämän vuoksi sitäkään suuremmasta syystä hyväksyä vuoden 2011 SIEG-päätöksen perusteella, joka voi määritelmän mukaisesti koskea vain sellaisia julkisen palvelun korvauksia, joiden voidaan katsoa vastaavan näitä tavoitteita. Julkisesta palvelusta maksettavia korvauksia, joihin vuoden 2011 SIEG-päätöstä sovelletaan, ei samoista syistä ole asetettu asemaan, joka olisi verrattavissa vaikeuksissa oleville julkisen palvelun tuottajille myönnettyjen tukien asemaan.

200    Edellä 113 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohdan lainmukaisuutta on arvioitava pelkästään SEUT 106 artiklan 2 kohdan ja 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan perusteella eikä aiemman päätöskäytännön perusteella, joka kehittyy jatkuvasti, kuten komissio korostaa. Tämä vuoksi viittaus SNCM-päätökseen ei ole käsiteltävässä asiassa merkityksellinen. RAS ei voi myöskään vedota 11.9.2012 annetun tuomion Corsica Ferries France v. komissio (T‑565/08, EU:T:2012:415) 55–71 kohtaan. Unionin yleinen tuomioistuin ei tutkinut näissä kohdissa kysymystä siitä, oliko SNCM-päätöksen yhteydessä tutkittua osakepääoman korottamista arvioitava tosiseikkojen tapahtumahetkellä voimassa olleiden EY 87 artiklan 3 kohdan c alakohdan perusteella vai EY 86 artiklan 2 kohdan perusteella. Tätä kysymystä ei ratkaistu kyseessä olleen oikeudenkäynnin yhteydessä.

201    Kuten edellä 113 kohdassa jo todettiin, SNCM-päätöksen 253 perustelukappaleesta joka tapauksessa ilmenee, että komission julkisen palvelun korvaukseksi luonnehtima toimenpide oli hyväksytty SNCM:n ja Ranskan viranomaisten välillä tehdyllä sopimuksella ja että se oli tämän jälkeen maksettu rakenneuudistussuunnitelman yhteydessä. SNCM-päätöksestä ei ilmene myöskään, että SNCM:ää olisi voitu luonnehtia vaikeuksissa olevaksi yritykseksi ajankohtana, jona sopimus tehtiin ja kyseinen toimenpide siten periaatteellisesti hyväksyttiin. Tässä päätöksessä kyseessä ollutta toimenpidettä ei voitu siksi verrata riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen, joka myönnettiin vasta sen jälkeen kuin RAS oli todennut Saremarille mantereelle suuntautuvien liikenneyhteyksien ylläpitämisestä aiheutuneet vaikeudet.

202    Toisin kuin RAS väittää, edellä 194-196 kohdasta ilmenee lopuksi, että tapauksessa, jossa kyseessä olevan yrityksen alijäämä aiheutuu sille uskotusta julkisen palvelun velvoitteista, ei seuraa välttämättä se, että näistä alijäämistä maksettavan korvauksen soveltuvuutta olisi arvioitava aina SEUT 106 artiklan 2 kohdan perusteella sillä uhalla, että tuettujen julkisten palvelujen harjoittaminen tehtäisiin mahdottomaksi.

203    Edellä esitetystä seuraa, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 9 kohta ei missään tapauksessa ole lainvastainen sen vuoksi, että komissio rajoittaisi tällä kohdalla SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaa perusteettomasti ja ylittäisi siten toimivaltansa. Riidanalainen päätös ei tämän perusteella ole myöskään lainvastainen.

204    Näin ollen neljännen kanneperusteen toinen osa ja siten koko tämä kanneperuste on hylättävä.

 Viides kanneperuste, jonka mukaan komissio olisi tehnyt oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä katsoessaan, että riidanalaisessa korvaustoimenpiteessä ei noudatettu vuoden 2011 SIEG-puitteissa vahvistettuja arviointiperusteita

205    RAS vetoaa viidennen kanneperusteensa tueksi siihen, että vuoden 2011 SIEG-puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettuja periaatteita ei yhtäältä sovelleta riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen ja että mainittuja periaatteita on toisaalta käsiteltävässä asiassa joka tapauksessa noudatettu.

206    Puolustuksekseen komissio vetoaa CIN:n tukemana siihen, että viides kanneperuste koskee toissijaisia perusteluja ja että sen muiden kanneperusteiden yhteydessä jo esittämät perustelut huomioon ottaen riidanalaista korvaustoimenpidettä ei voida pitää vuoden 2011 SIEG-puitteiden mukaisena.

207    Koska RAS:n käsiteltävässä kanneperusteessa tältä osin esittämät perustelut ovat olennaisin osin perusteluja, jotka on jo hylätty toisen, kolmannen ja neljännen kanneperusteen tutkimisen yhteydessä, myös käsiteltävä kanneperuste on hylättävä perusteettomana seuraavista syistä.

208    Kun ensiksikin on kyse RAS:n sen osoittamiseksi, että toinen Altmark-edellytys olisi täyttynyt, esittämistä seikoista, on syytä viitata edellä olevaan 110–121 kohtaan, joissa on esitetty syyt, joilla näiden seikkojen hylkäämistä voidaan perustella.

209    Toiseksi osoittaakseen sen, ettei vuoden 2011 SIEG-puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettuja edellytyksiä sovelleta ratione temporis riidanalaiseen korvaustoimenpiteeseen, RAS viittaa perusteluihin, jotka se esitti kolmannen kanneperusteen ensimmäisessä osassa tukeakseen väitettään siitä, että myöskään vuoden 2011 SIEG-päätöstä ei sovellettu ratione temporis tähän toimenpiteeseen. Tältä osin riittää, kun viitataan edellä olevaan 142–145 kohtaan, joissa esitetään syyt, joiden vuoksi nämä perustelut on hylättävä.

210    Kolmanneksi RAS ei voi selvästikään vedota vuoden 2011 SIEG-puitteiden 61 kohtaan, jossa todetaan, että kyseisten puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettuja periaatteita ei sovelleta tukeen, joka täyttää vuoden 2011 SIEG-päätöksen 2 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset. Kuten edellä 156 kohdassa jo todettiin, sen seikan perusteella, että riidanalaisessa korvaustoimenpiteessä noudatettiin kyseisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan d alakohdassa vahvistettuja kynnyksiä, voitiin katsoa vain, että kyseinen toimenpide kuului tämän päätöksen soveltamisalaan. Sen perusteella ei sitä vastoin voitu katsoa, että toimenpiteessä noudatettiin päätöksessä vahvistettuja edellytyksiä. Puitteiden 61 kohtaa ei tämän vuoksi sovelleta tällaiseen toimenpiteeseen. Komissio sovelsi siksi perustellusti näiden puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettuja periaatteita käsiteltävään asiaan.

211    Kun neljänneksi ja viimeiseksi on kyse vuoden 2011 SIEG-puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettujen periaatteiden noudattamisesta, on syytä todeta, että komissio totesi riidanalaisen päätöksen 285 ja 286 kohdassa joka tapauksessa perustellusti, että riidanalainen korvaustoimenpide ei täyttänyt erityisesti kyseisten puitteiden 16 kohdan d ja e alakohdassa määritettyjä vaatimuksia. RAS:n julkisen palvelun tehtävästä tekemiin päätöksiin ei näiden vaatimusten vastaisesti sisältynyt kuvausta korvausmenetelmästä ja korvauksen laskennassa, seurannassa ja tarkistamisessa käytettävistä parametreista eikä järjestelyistä liiallisten korvausten välttämiseksi ja perimiseksi takaisin. Kun otetaan huomioon se, ettei sen ratkaisemisen kannalta, onko riidanalainen toimenpide SEUT 106 artiklan 2 kohdan näkökulmasta sisämarkkinoille soveltuva julkisen palvelun korvaus, olennaisia vaatimuksia ole noudatettu, ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, että näiden puitteiden 14, 19, 20, 24, 39 ja 60 kohdassa vahvistettuja periaatteita on ehkä noudatettu. RAS ei myöskään osoita, että komissio olisi tehnyt ilmeisen arviointivirheen katsoessaan, ettei käsiteltävässä asiassa noudatettu näiden puitteiden 24 kohtaan sisältyviä vaatimuksia, joiden mukaan julkisen palvelun nettokustannukset on laskettava vältettyjen nettokustannusten pohjalta. Asia on samoin kyseen ollessa siitä, että korvausmenetelmää määritettäessä käsiteltävässä asiassa ei ole otettu käyttöön kannustimia, joilla pyrittäisiin varmistamaan yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvien palvelujen tehokas tuottaminen, mitä näiden puitteiden 39 kohdassa vaaditaan.

212    Edellä esitetyn perusteella viides kanneperuste on hylättävä.

 Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja Saremarille asetetun julkisen palvelun velvoitteiden määritelmää olisi arvioitu virheellisesti

213    RAS vetoaa tässä ensimmäisessä kanneperusteessaan siihen, että komissio olisi yhtäältä määritellyt Saremarille asetetut julkisen palvelun velvoitteet virheellisesti sekä Altmark-edellytysten että SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä katsoen, että ne koskivat yksinomaan tariffeja. RAS vetoaa toisaalta siihen, että komissio olisi ylittänyt sille oikeuskäytännössä SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisen yhteydessä myönnetyn toimivallan, kun se on tehnyt arvioita niiden tarpeiden taustasta ja aiheellisuudesta, joihin näillä julkisen palvelun velvoitteilla vastataan, eikä harjoittanut RAS:n valintojen osalta vain rajattua valvontaa, jossa rajoitutaan ilmeiseen arviointivirheeseen.

214    Komissio vastaa CIN:n tukemana, ettei se ole tehnyt Saremarille asetettuja julkisen palvelun velvoitteita koskevaa arviointivirhettä ja ettei se ole ylittänyt toimivaltaansa.

215    Kuten kantajakin on istunnossa myöntänyt, on syytä todeta, etteivät tämän kanneperusteen yhteydessä esitetyt väitteet eroa asiallisesti toisen kanneperusteen yhteydessä esitetyistä analogisista väitteistä. RAS nimittäin väittää käsiteltävän kanneperusteen ensimmäinen osan tueksi, että komissio olisi tehnyt ensimmäistä Altmark-edellytystä soveltaessaan oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, jotka koskivat julkisen palvelun tarpeen ja Saremarille asetetun julkisen palvelun velvoitteiden määrittämistä. Nämä väitteet ovat kuitenkin tehottomat edellä 122–132 kohdassa esitettyjen syiden vuoksi.

216    On totta, ettei käsiteltävän kanneperusteen soveltamisala rajoitu vain siihen, miten komissio sovelsi ensimmäistä Altmark-edellytystä, vaan koskee myös sitä, miten tämä toimielin tutki riidanalaisen korvaustoimenpiteen soveltuvuutta yhtäältä SEUT 106 artiklan 2 kohdan ja erityisesti vuoden 2011 SIEG-päätöksen perusteella ja toisaalta vuoden 2011 SIEG-puitteiden perusteella. Edellä 133–167 ja 205–212 kohdassa olevasta kolmannen ja viidennen kanneperusteen tutkimisesta seuraa kuitenkin, että komissio saattoi perustellusti katsoa, ettei riidanalainen korvaustoimenpide ollut yhteensopiva vuoden 2011 SIEG-päätöksessä vahvistettujen edellytysten eikä vuoden 2011 SIEG-puitteissa vahvistettujen edellytysten kanssa, perustaen kantansa muihin syihin kuin julkisen palvelun tarpeen määrittämisestä ja Saremarille asetetuista julkisen palvelun velvoitteista tekemäänsä arvioon käsiteltävässä asiassa. Vaikka oletettaisiin tämän arvion olevan virheellinen tai tehty toimivallan ylittäen, tällä seikalla ei olisi vaikutusta sen, miten komissio on käsiteltävässä asiassa soveltanut SEUT 106 artiklan 2 kohtaa, laillisuuteen.

217    Edellä esitetyn perusteella koko ensimmäinen kanneperuste on tehoton, ja se on siksi hylättävä.

 Kateen toinen osa, jossa on kyse riidanalaisen päätöksen riidanalaista osakepääoman korottamista koskevasta osasta

218    Kantaja esittää kanteen toisessa osassa muodollisesti yhden kanneperusteen, jonka mukaan olisi tehty ilmeisiä arviointivirheitä, ja SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu sekä perusteluvelvollisuutta olisi jätetty noudattamatta, kun riidanalaisen pääoman korottamisen soveltuvuutta sisämarkkinoille arvioitiin yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen kannalta. Edellä 69 kohdassa mainittujen syiden vuoksi on syytä katsoa, että kantaja esittää todellisuudessa kaksi kanneperustetta, joista toinen koskee perusteluvelvollisuuden noudattamatta jättämistä ja toinen oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä.

 Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan perusteluvelvollisuutta ei olisi noudatettu

219    RAS väittää ensimmäisessä kanneperusteessaan, ettei komissio olisi esittänyt syitä, joiden vuoksi se ei ollut ottanut huomioon sitä, että riidanalaisessa osakepääoman korottamisessa oli kyse vain Saremarin varoihin jo kuuluvien taloudellisten resurssien palauttamisesta entiselleen.

220    Tässä yhteydessä on syytä palauttaa mieliin, että – kuten edellä 79 kohdassa jo todettiin – oikeuskäytännöstä ilmenee, ettei komissio ole velvollinen hylkäämään jokaista asianosaisten hallintomenettelyssä esittämää väitettä. Perusteluvelvollisuus ei erityisesti edellytä sitä, että komission olisi otettava kantaa sellaisiin kysymyksiin, jotka eivät selvästi mitenkään liity asiaan tai ovat merkityksettömiä tai selvästi toissijaisia (ks. tuomio 1.7.2008, Chronopost ja La Poste v. UFEX ym., C‑341/06 P ja C‑342/06 P, EU:C:2008:375, 89 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

221    Komission riidanalaisen päätöksen 235–245 perustelukappaleessa tekemästä analyysistä käy käsiteltävässä asiassa selvästi ilmi komission katsoneen, että riidanalaisessa osakepääoman korottamisessa oli kyse varojen siirtämisestä. Kuten 225–237 kohdasta jatkossa ilmenee, RAS:n väite siitä, että riidanalaisessa osakepääoman korottamisessa olisi ollut kyse ainoastaan Saremarin varoihin jo kuuluvien taloudellisten resurssien palauttamisesta entiselleen, on perusteeton, sillä vaikka riidanalainen pääomasijoitus merkitsi Saremarin varallisuuden ”palauttamista entiselleen”, siinä aivan ilmeisesti on kyse julkisista varoista maksetusta rahoitustuesta. Komissio ei siten voinut olla velvollinen vastaamaan tähän väitteeseen. Ensimmäinen kanneperuste on siksi hylättävä.

 Toinen kanneperuste, jonka mukaan olisi tehty oikeudellisia virheitä ja arviointivirheitä

222    Toiseen kanneperusteeseen sisältyy asiallisesti kolme osaa. RAS väittää tämän kanneperusteen ensimmäisessä osassa, että komissio olisi tehnyt ilmeisen arviointivirheen riidanalaiseen osakepääoman korottamiseen käytettyjen varojen luonteesta ja rikkonut siten SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa. Kanneperusteen toisen osan mukaan ilmeisiä arviointivirheitä olisi tehty siltä osin, kuin kyse on yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen soveltamisesta käsiteltävään asiaan. Käsiteltävän kanneperusteen kolmannen osan mukaan olisi tehty ilmeinen arviointivirhe, joka koskee riidanalaisen osakepääoman korottamisen soveltuvuutta sisämarkkinoille.

223    Komissio katsoo CIN:n tukemana, että nämä väitteet eivät ole perusteltuja.

–       Toisen kanneperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaan olisi tehty ilmeinen arviointivirhe riidanalaiseen osakepääoman korottamiseen käytettyjen varojen luonteesta ja rikottu SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa

224    RAS väittää toisen kanneperusteen ensimmäisessä osassa komission jättäneen ensiksikin huomiotta sen, että määrä, jolla osakepääomaa korotettiin, vastaa Saremarilla Tirrenialta olleiden saatavien määrää ja että sillä ei ollut siten mitään tekemistä Saremarin vastuulla olleiden mantereelle suuntautuvien liikenneyhteyksien kanssa. RAS:n mukaan tässä osakepääoman korottamisessa on kyse pelkästään tältä yhtiöltä Tirrenian velkasaneerausmenettelyyn asettamisen vuoksi vietyjen taloudellisten resurssien entiselleen palauttamisesta. Toimenpiteessä ei siten ole kyse uusien julkisten varojen sijoittamisesta eikä sen vuoksi SEUT 107 artiklassa tarkoitetusta valtiontuesta.

225    Tämä väite on perusteeton.

226    Yhtäältä on syytä palauttaa mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa määritellään valtion toimenpiteet niiden vaikutusten perusteella (ks. tuomio 19.3.2013, Bouygues ja Bouygues Télécom v. komissio ym. ja komissio v. Ranska ym., C‑399/10 P ja C‑401/10 P, EU:C:2013:175, 102 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kun käsiteltävässä asiassa arvioitiin taloudellisen edun olemassaoloa yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen kannalta, komission ei ollut aiheellista pohtia sitä, vastasiko riidanalainen osakepääoman korottaminen jotakin Saremarin toimintoa. Kuten komissio toteaa, tämä osakepääoman korottaminen oli joka tapauksessa määritelmän mukaisesti sellainen, että siitä seurasi etua yrityksen koko toiminnalle. RAS ei myöskään selitä, miksi se katsoo, että yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen käyttämistä käsiteltävässä asiassa voitaisiin perustella vain liittymäkohdalla Saremarin liiketoimintaan mantereelle suuntautuvilla liikenneyhteyksillä. Koska Saremar on vastannut näistä liikenneyhteyksistä täyttääkseen RAS:n sille uskoman julkisen palvelu tehtävän, se, että kyseinen julkinen viranomainen rahoittaa näitä liikenneyhteyksiä, liittyy väistämättä sen rooliin julkisen vallan käyttäjänä eikä sen rooliin Saremarin osakkeenomistajana.

227    Toisaalta ei ole epäilystäkään siitä, että riidanalaisessa osakepääoman korottamisessa on ollut kyse julkisten varojen siirtämisestä Saremarille siitäkin huolimatta, että tällä varojen siirtämisellä olisi pyritty korvaamaan aiempien varojen menettäminen. Kuten edellä 226 kohdassa tältä osin jo muistutettiin, SEUT 107 artiklan 1 kohdassa määritellään valtion toimenpiteet niiden vaikutusten perusteella eikä niiden tavoitteen perusteella. RAS ei kuitenkaan kiistä sitä, että ajankohtana, jona riidanalaisesta osakepääoman korottamisesta päätettiin, nämä varat, jotka sen mukaan kuuluivat Saremarin varallisuuteen ja jotka tällä osakepääoman korottamisella pyrittiin ”palauttamaan ennalleen”, eivät enää olleet käytettävissä. RAS:n käyttämä ennalleen palauttamisen käsite itsessään osoittaa tässä yhteydessä sen, että kantaja on käsiteltävässä asiassa tietoinen uusien varojen sijoittamisesta. On joka tapauksessa todettava, että RAS:n väite siitä, että nämä resurssit kuuluivat jo Saremarin varoihin, koska ne muodostuivat Saremarilla entiseltä emoyhtiöltään olleista saatavista, on tosiasiallisesti ja oikeudellisesti virheellinen. Kuten RAS itsekin tuo käsiteltävän osan yhteydessä esiin, riidanalaisella osakepääoman korottamisella pyrittiin mahdollistamaan se, että yritys saa takaisin alkuperäisen pääomapohjansa sen jälkeen, kun RAS oli päättänyt kattaa Tirrenialta olleiden saatavien arvon alentumisen näiden saatavien määrää vastaavalla osakepääoman alentamisella lakisääteisen rahaston ja edeltävien vuosien voittojen tultua käytetyiksi. Nämä arvoltaan alentuneet saatavat eivät siten olleet määritelmän mukaisesti enää Saremarin varallisuuteen kuuluvia varoja, koska ne eivät olleet enää perittävissä vaan koska ne olivat tappioita, jotka katettiin tällä yrityksen osakepääoman alentamisella, joka puolestaan korvattiin riidanalaisen osakepääoman korottamisella (ks. edellä 8 kohta).

228    Kuten komissio puolustuksessaan korosti, riidanalainen osakepääoman korottamien oli Saremarin kannalta todellinen taloudellinen etu, sillä Saremar olisi saanut ilman tätä toimenpidettä takaisin vain osan sillä Tirrenialta olleiden saatavien määrää vastaavista varoista, kun otetaan huomioon, että Tirrenian konkurssimenettelyssä näiden saatavien arvoa oli alennettu 50 prosentilla.

229    Kaiken edellä esitetyn perusteella komissio ei tehnyt virhettä tutkiessaan riidanalaista osakepääoman korottamista pelkästään sen vaikutusten perusteella ja katsoessaan, että osakepääoman korottamisessa oli kyse valtion varojen siirtämisestä Saremarille, mistä oli omiaan seuraamaan Saremarille taloudellista etua ja mikä edellytti yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen soveltamista tämän edellytyksen täyttymisen tarkistamiseksi.

230    Tätä päätelmää ei selvästikään voida kyseenalaistaa RAS:n väitteellä siitä, että vain riidanalaisen osakepääoman korotuksen vähimmäismäärä eli 824 309,69 euroa on maksettu. Kuten edellä 142 kohdassa jo muistutettiin, vakiintuneesta oikeuskäytännöstä seuraa, että valtiontuki on katsottava myönnetyksi silloin, kun kansalliset viranomaiset ovat toteuttaneet oikeudellisesti sitovan toimen, jolla ne sitoutuvat maksamaan kyseessä olevan tuen, tai silloin, kun oikeus tuen saamiseen myönnetään tuensaajalle sovellettavan kansallisen säännöstön nojalla. Tämän vuoksi sillä, että RAS on suorittanut vain yhden maksun, joka vastaa pientä osaa riidanalaisesta osakepääoman korottamisesta, ei ole merkitystä, kun kyse on mainitun osakepääoman korottamisen luokittelemisesta valtiontueksi.

231    RAS:n viittaus komission jäsenvaltiolle vuonna 1984 antaman tiedonannon, jonka otsikkona on ”Julkisten viranomaisten osakkuudet yritysten pääomassa” (EYVL 9-1984; jäljempänä vuoden 1984 tiedonanto) 3.3 kohtaan on myös vailla merkitystä. Toisin kuin RAS toteaa, vuoden 1984 tiedonannon 3.2 ja 3.3 kohdan sanamuodossa ei viitata käsitteeseen ”uusien julkisten varojen sijoittaminen” vaan käsitteeseen ”uuden pääoman sijoittaminen”. Lisäksi vuoden 1984 tiedonannon kyseisten kohtien sanamuodosta seuraa, että sen määrittämiseksi, onko tässä tiedonannossa tarkoitettu uuden pääoman sijoittaminen valtiontukea, on tarpeen soveltaa yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperustetta. Tämä on täysin vastoin RAS:n esittämiä perusteluja, joilla pyritään osoittamaan se, ettei komission olisi pitänyt katsoa, että käsiteltävässä asiassa olisi sovellettava tätä arviointiperustetta.

232    Toissijaisesti RAS väittää, että koska ”ennalleen palautetut” varat tulivat riidanalaisen osakepääoman korottamisen välityksellä erottamattomaksi osaksi julkisesta palvelusta maksettavaa korvausta, ne kuuluivat SEUT 106 artiklan 2 kohdan soveltamisalaan. Komissio olisi aiemmassa päätöksessään lisäksi jo hyväksynyt tämän korvauksen suuruuden.

233    Myös tämä toinen väite on vailla merkitystä.

234    Kuten edellä 227–229 kohdassa ensimmäisen väitteen yhteydessä todettiin, tältä osin riittää, kun muistutetaan, että – toisin kuin RAS väittää – RAS ei tyytynyt antamaan riidanalaisella osakepääoman korottamisella Saremarin käyttöön tämän yhtiön varallisuuteen jo kuuluneita varoja. RAS ei sen vuoksi voi myöskään väittää perustellusti, että se olisi käsiteltävässä asiassa tyytynyt maksamaan takaisin julkisen palvelun korvaukset, joita olisi arvioitava SEUT 106 artiklan 2 kohdan perusteella. Kyseinen väite on jo yksin tällä perusteella hylättävä.

235    Lisäksi on palautettava mieliin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan valtiolla yhtäältä yrityksen osakkeenomistajana ja toisaalta julkisen vallan käyttäjänä olevat roolit on erotettava toisistaan. Yksityistä markkinataloussijoittajaa koskevan arviointiperusteen sovellettavuus riippuu lopulta siitä, että kyseinen jäsenvaltio myöntää osakkeenomistajan – ei julkisen vallan käyttäjän – ominaisuudessaan taloudellisen edun yritykselle (ks. tuomio 4.9.2014, SNCM ja Ranska v. Corsica Ferries France, C‑533/12 P ja C‑536/12 P, EU:C:2014:2142, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Riidanalaisesta päätöksestä ja kannekirjelmästä ilmenee käsiteltävässä asiassa, että RAS on riidanalaista osakepääoman korottamista perustellessaan viitannut jatkuvasti rooliinsa Saremarin osakkeenomistajana eikä rooliinsa julkisen vallan käyttäjänä. RAS selitti ensimmäisen väitteen yhteydessä erityisesti, että sen sijaan, että se Saremarin yksityistämisen yhteydessä olisi siirtänyt Saremarin Tirrenialta olleiden saatavien arvon alentumisesta johtuneet tappiot Saremarin myyntihintaan, se oli päättänyt toteuttaa riidanalaisen osakepääoman korottamisen saadakseen yhtiön varallisuustilanteen parantumisen ansiosta paremman hinnan yhtiön myynnistä. RAS ei tässä yhteydessä voi siten vedota rooliinsa julkisen vallan käyttäjänä ja väittää, ettei Saremar olisi saanut taloudellista etua.

236    Kuten RAS on myöntänyt, asiakirja-aineistoon sisältyvistä seikoista ei missään tapauksessa ilmene, että riidanalainen osakepääoman korottaminen johtuisi sellaisten velvoitteiden täyttämisestä, jotka aiheutuvat RAS:n silloin, kun Italian valtio siirsi sille Saremarin omistuksen, tekemistä sitoumuksista valtiota kohtaan. Erityisesti ei liene niin, että tämän toimivallan siirron takia RAS olisi ollut velvollinen korvaamaan Saremarille osan vuosina 1998–2008 maksettujen julkisen palvelun korvauksia vastaavasta määrästä, jota tämä yhtiö ei Tirrenian konkurssimenettelyssä kyennyt perimään. Ainoa velvoite, johon RAS muodollisessa tutkintamenettelyssä tältä osin viittasi, on Italian siviililain 2446 §:ssä säädetty velvoite, jonka mukaan yhtiön, jonka osakepääoma on alentunut tietyn rajan alapuolelle, osakkeenomistajien on tehtävä pääomasijoitus ja joka koski RAS:ää vain yhtiön osakkeenomistajan eikä julkisen vallan käyttäjän ominaisuudessa.

237    Vaikka oletettaisiin, että riidanalaisella osakepääoman korottamisella pyrittiin maksamaan Saremarille takaisin varat, jotka vastasivat julkisesta palvelusta maksettavaa korvausta, jota tämä yhtiö ei Tirrenian konkurssimenettelyssä kyennyt perimään, korottamista ei voida luonnehtia julkisen palvelun korvaukseksi, johon voitaisiin soveltaa SEUT 106 artiklan 2 kohdan vahvistettua poikkeusta.

238    Toisen kanneperusteen ensimmäinen osa siksi on hylättävä.

–       Toisen kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan olisi tehty ilmeisiä arviointivirheitä siltä osin, kuin kyse on yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen soveltamisesta käsiteltävässä asiassa

239    RAS väittää tämän kanneperusteen toisessa osassa toimineensa käsiteltävässä asiassa joka tapauksessa yksityisen sijoittajan tavoin erittäin varovasti ja pitäneensä huolta siitä, että se on tehnyt vain vähimmäispääomasijoituksen, saadakseen paremman myyntihinnan yksityistämisen yhteydessä. Tämä toimenpide on siten vaikuttanut osaltaan aiemman liiketoimintasuunnitelman toteuttamisen turvaamiseen.

240    Tältä osin riittää, kun todetaan, ettei tämän osan yhteydessä esitetyillä väitteillä voida osoittaa komission tehneen ilmeistä arviointivirhettä, kun se tarkisti riidanalaisen päätöksen 236–244 perustelukappaleessa yksityinen markkinataloussijoittaja ‑arviointiperusteen huomioon ottaen sen, oliko riidanalaisesta osakepääoman korottamisesta seurannut Saremarille taloudellista etua.

241    Sillä, että RAS oli pitänyt huolta siitä, että se maksaisi vain pienen osan riidanalaisesta osakepääoman korotuksesta saadakseen Saremarin yksityistämisen ajankohtana siitä paremman hinnan ja säilyttääkseen aiemman liiketoimintasuunnitelman, ei voida kyseenalaistaa riidanalaisen päätöksen 242 perustelukappaleeseen sisältyvää komission päätelmää, jonka mukaan riidanalainen osakepääoman korottaminen ei perustunut sen kaltaisiin taloudellisiin arvioihin, joita järkevä yksityinen sijoittaja olisi ennen tällaista sijoitusta tehnyt.

242    Kuten komissio riidanalaisen päätöksen 239 perustelukappaleessa totesi, RAS ei kiistä sitä, että heinäkuussa 2010 hyväksyttyä liiketoimintasuunnitelmaa vuosiksi 2011–2022 ei ollut päivitetty niiden taloudellisen ympäristön merkittävien muutosten, joita suunnitelman hyväksymisen jälkeen oli tapahtunut – erityisesti Tirrenian maksukyvyttömyyden, sen, että CIN oli ostanut sen, ja kantajan yksityistämisen lykkäämisen – huomioon ottamiseksi.

243    RAS ei kiistä myöskään komission riidanalaisen päätöksen 240 perustelukappaleessa esittämää toteamusta siitä, ettei tämä julkinen viranomainen ollut ennen riidanalaista osakepääoman korottamista ottanut huomioon Saremarin kannattavuuteen liittyviä näkökohtia tai tutkinut osakepääoman korottamisen ohella muita vaihtoehtoja, erityisesti yrityksen asettamista selvitystilaan. Tässä yhteydessä on syytä todeta, että jos RAS ei olisi toteuttanut osakepääoman korottamista, se olisi joutunut hyväksymään viimeksi mainitun vaihtoehdon. Alueellisesta päätöksestä nro 36/6 käy näet ilmi, että tämä yritys ei olisi voinut jatkaa toimintaansa, kun otetaan huomioon Saremarin osakepääoman taso, joka oli Italian siviililain 2446 §:ssä vahvistetun kynnyksen alapuolella. Sillä RAS:n esiin tuomalla seikalla, että riidanalainen osakepääoman korotus on maksettu vain osittain, ei ole kuitenkaan merkitystä, koska nimenomaan päätös tämän osakepääoman korotuksen tekemisestä on se, joka oli otettava huomioon ratkaistaessa kysymystä siitä, oliko kyse valtiontuesta.

244    Toisen kanneperusteen toinen osa on siten hylättävä.

–       Toisen kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan riidanalaisen osakepääoman korottamisen soveltuvuuden tutkimisen yhteydessä olisi tehty oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä

245    Kolmas osa koskee riidanalaisen päätöksen osaa, jossa komissio tutki riidanalaisen osakepääoman korottamisen soveltuvuutta sisämarkkinoille pelastamiseksi ja rakenneuudistukseksi annettujen suuntaviivojen kannalta (tämän päätöksen 297–299 perustelukappale). Tämä osa koskee erityisesti kyseisen päätöksen 299 perustelukappaletta, jossa komissio päätteli, etteivät kyseisissä suuntaviivoissa mainitut edellytykset täyttyneet käsiteltävässä asiassa, ja jossa se viittasi saman päätöksen 271–278 perustelukappaleessa esitettyihin perusteluihin, jotka olivat johtaneet siihen, että komissio teki riidanalaisesta korvaustoimenpiteestä samankaltaisen päätelmän. Nyt käsiteltävää väitettä tukeakseen RAS viittaa kuitenkin vain jo neljännen kanneperusteen yhteydessä esittämiinsä perusteluihin ilman mitään lisäperusteluja. Tämän vuoksi riittää, kun tässä yhteydessä todetaan, että nämä perustelut on hylättävä, kuten edellä 170–204 kohdasta ilmenee.

246    Edellä esitetystä seuraa, että toisen kanneperusteen kolmas osa ja siten koko tämä kanneperuste on hylättävä.

247    Koska yksikään tämän kanteen kanneperusteista ei voi menestyä, tämä kanne on hylättävä kokonaisuudessaan.

 Oikeudenkäyntikulut

248    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

249    Koska kantaja on hävinnyt asian ja komissio ja CIN ovat vaatineet oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, kantaja on velvoitettava korvaamaan komission ja CIN:n oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Kanne hylätään.

2)      Regione autonoma della Sardegna (Italia) vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan ja se velvoitetaan korvaamaan Euroopan komission ja Compagnia Italiana di Navigazione SpA:n oikeudenkäyntikulut.

Gratsias Kancheva Półtorak

Julistettiin Luxemburgissa 6 päivänä huhtikuuta 2017.

Allekirjoitukset

Sisällys

Asian tausta

1.  Tosiseikat

2.  Hallintomenettely

3.  Riidanalainen päätös

Oikeudenkäynti ja asianosaisten ja muiden osapuolten vaatimukset

Oikeudellinen arviointi

1.  Asiavaltuus ja oikeussuojan tarve

2.  Asiakysymys

Kanteen ensimmäinen osa, joka koskee riidanalaisen päätöksen osaa, jossa käsitellään riidanalaista korvaustoimenpidettä

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan olennaisia menettelymääräyksiä olisi rikottu

–  Ensimmäinen osa, jonka mukaan velvollisuutta perustella riidanalaista päätöstä ei olisi noudatettu

–  Toinen osa, jonka mukaan puolustautumisoikeuksia olisi loukattu

Toinen kanneperuste, jonka mukaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja jonka mukaan komissio olisi tehnyt ilmeisiä arviointivirheitä Altmark-edellytyksiä soveltaessaan

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2005 SIEG-päätöksen ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamisessa on tehty oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä

–  Kolmannen kanneperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaan vuoden 2005 SIEG-päätöksen ja vuoden 2011 SIEG-päätöksen soveltamisessa ratione temporis on tehty oikeudellinen virhe

–  Kolmannen kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen periaatteita ja edellytyksiä sovellettaessa olisi tehty oikeudellisia virheitä ja arviointivirheitä

–  Kolmannen kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan vuoden 2011 SIEG-päätöksen 4 artiklan f alakohtaa on sovellettu virheellisesti ja jossa esitetään toissijaisesti väite kyseisen säännöksen lainvastaisuudesta

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan komissio olisi tehnyt vaikeuksissa olevaksi yritykseksi luonnehtimiseen liittyviä oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja SIEG-puitteiden 9 kohta olisi lainvastainen

Viides kanneperuste, jonka mukaan komissio olisi tehnyt oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä katsoessaan, että riidanalaisessa korvaustoimenpiteessä ei noudatettu vuoden 2011 SIEG-puitteissa vahvistettuja arviointiperusteita

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan SEUT 106 artiklan 2 kohtaa olisi rikottu ja Saremarille asetetun julkisen palvelun velvoitteiden määritelmää olisi arvioitu virheellisesti

Kateen toinen osa, jossa on kyse riidanalaisen päätöksen riidanalaista osakepääoman korottamista koskevasta osasta

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan perusteluvelvollisuutta ei olisi noudatettu

Toinen kanneperuste, jonka mukaan olisi tehty oikeudellisia virheitä ja arviointivirheitä

–  Toisen kanneperusteen ensimmäinen osa, jonka mukaan olisi tehty ilmeinen arviointivirhe riidanalaiseen osakepääoman korottamiseen käytettyjen varojen luonteesta ja rikottu SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja SEUT 106 artiklan 2 kohtaa

–  Toisen kanneperusteen toinen osa, jonka mukaan olisi tehty ilmeisiä arviointivirheitä siltä osin, kuin kyse on yksityinen markkinataloussijoittaja arviointiperusteen soveltamisesta käsiteltävässä asiassa

–  Toisen kanneperusteen kolmas osa, jonka mukaan riidanalaisen osakepääoman korottamisen soveltuvuuden tutkimisen yhteydessä olisi tehty oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä

Oikeudenkäyntikulut

* Oikeudenkäyntikieli: italia.

i      Tämän tuomion alkutekstiin sekä 47, 50, 52, 60, 63, 101, 103, 108, 136, 194, 195, 196 ja 199 kohtaan on tehty kielellisiä muutoksia sen ensimmäisen julkaisemisen jälkeen.