UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kolmas jaosto)

10 päivänä toukokuuta 2016 (*)

Valtiontuet – Uusiutuva energia – Uusituvista energialähteistä annetun muutetun Saksan lain (vuoden 2012 EEG-laki) tiettyjen säännösten perusteella myönnetyt tuet – Tuki uusiutuvista lähteistä peräisin olevalle sähkölle ja alennettu EEG-lisämaksu energiaintensiivisille yrityksille – Päätös, jossa tuet todetaan osittain sisämarkkinoille soveltumattomiksi – Valtiontuen käsite – Etu – Valtion varat

Asiassa T‑47/15,

Saksan liittotasavalta, asiamiehinään aluksi T. Henze ja K. Petersen, sittemmin Henze ja K. Stranz, avustajanaan asianajaja T. Lübbig,

kantajana,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään aluksi T. Maxian Rusche ja R. Sauer, sittemmin Maxian Rusche ja K. Herrmann,

vastaajana,

jossa on kyse SEUT 263 artiklaan perustuvasta tukiohjelmasta SA.33995 (2013/C) (ex 2013/NN) (jonka Saksa on toteuttanut uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön ja energiaintensiivisten yritysten hyväksi) 25.11.2014 tehdyn komission päätöksen (EU) 2015/1585 (EUVL 2015, L 250, s. 122) kumoamisvaatimuksesta,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Papasavvas (esittelevä tuomari) sekä tuomarit E. Bieliūnas ja I. S. Forrester,

kirjaaja: hallintovirkamies S. Bukšek Tomac,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 21.1.2016 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

 Asian tausta

1        Bund der Energieverbraucher (Saksan sähkönkuluttajien yhdistys) teki joulukuussa 2011 Euroopan komissiolle kantelun, jossa se väitti, että tietyt toimenpiteet, joista säädetään Gesetz zur Neuregelung des Rechtsrahmens für die Förderung der Stromerzeugung aus Erneuerbaren Energien ‑nimisellä, 28.7.2011 annetulla lailla (laki uusiutuvista energialähteistä peräisin olevan sähköntuotannon tukemiseksi annettujen oikeudellisten puitteiden uudistamisesta) (BGBl, 2011 I, s. 1634; jäljempänä vuoden 2012 EEG), joka tuli voimaan 1.1.2012, olivat sisämarkkinoille soveltumatonta valtiontukea.

 Kyseessä olevat toimenpiteet

2        Vuoden 2012 EEG:n tavoitteena on ilmaston ja ympäristön suojelu varmistamalla energianhankinnan kestävä kehitys pienentämällä sen kustannuksia Saksan taloudelle keventämällä fossiilisia energialähteitä ja kehittämällä uusiutuvia energialähteitä ja kaivoskaasua käyttävää sähköntuotantoteknologiaa (jäljempänä EEG-sähkö). Tätä varten sillä on tarkoitus muun muassa lisätä uusiutuvan energian osuutta sähköntoimituksessa vähintään 35 prosenttiin vuoteen 2020 mennessä, ja sitten asteittain vähintään 80 prosenttiin vuoteen 2050 mennessä (vuoden 2012 EEG:n 1 §).

3        Tässä yhteydessä vuoden 2012 EEG:ssä säädetään erityisesti EEG-sähkön tuottajien hyväksi tukijärjestelmästä (vuoden 2012 EEG:n 2 §), jonka pääasialliset ominaisuudet kuvaillaan jäljempänä.

4        Kaikkien jännitetasojen verkko-operaattorit, jotka varmistavat yleisen sähkönhankinnan, ovat velvollisia ensinnäkin liittämään verkkoonsa laitokset, jotka tuottavat EEG-sähköä niiden toiminta-alueella (vuoden 2012 EEG:n 5–7 §), toiseksi syöttämään tätä sähköä verkkoonsa, kuljettamaan sitä sekä jakelemaan sitä ensisijaisesti (vuoden 2012 EEG:n 8–12 §), ja kolmanneksi maksamaan näiden laitosten toiminnanharjoittajille korvauksen, joka lasketaan lailla säädettyjen tariffien perusteella ottaen huomioon kyseessä olevan sähkön luonteen ja kyseessä olevan laitoksen mittaustehon tai asennetun tehon (vuoden 2012 EEG:n 16–33 §). Vaihtoehtoisesti EEG-sähköä tuottavien laitosten toiminnanharjoittajilla on yhtäältä oikeus myydä kokonaan tai osittain tätä sähköä suoraan kolmansille ja toisaalta vaatia, että verkko-operaattori, johon laitos olisi kytketty tällaisen suoramyynnin puuttuessa, maksaa niille markkinapreemion, joka lasketaan sen korvauksen määrän perusteella, joka olisi pitänyt maksaa verkkoon kytkentätapauksessa (vuoden 2012 EEG:n 33 a–33 i §). Käytännössä on selvää, että nämä velvoitteet koskevat olennaisin osin paikallisia alhaisen tai keskisuuren jännitetason jakeluverkonhaltijoita.

5        Toiseksi jakeluverkonhaltijat ovat velvollisia siirtämään EEG-sähköä ketjun alkupäässä sijaitseville alueiden välisille suurjännitteisille ja erittäin suurjännitteisille siirtoverkonhaltijoille (vuoden 2012 EEG:n 34 §). Vastikkeena tästä velvollisuudesta siirtoverkonhaltijoiden on maksettava jakeluverkonhaltijoille viimeksi mainittujen laitosten toiminnanharjoittajille maksamia korvauksia ja markkinapreemioita vastaava määrä (vuoden 2012 EEG:n 35 §).

6        Kolmanneksi vuoden 2012 EEG:ssä säädetään niin sanotusta ”liittovaltiotason korvauksen” mekanismista yhtäältä niiden EEG-sähkön määrien osalta, joka jokaisen siirtoverkonhaltijan on syötettävä verkkoonsa, ja toisaalta niiden summien osalta, jotka on maksettava vastikkeena jakeluverkonhaltijoille (vuoden 2012 EEG:n 36 §). Käytännössä kukin siirtoverkonhaltija, joka on syöttänyt ja maksanut EEG-sähkön määrän, joka ylittää sähköntoimittajien niiden alueella sijaitseville loppukuluttajille toimittaman määrän, voi vedota muihin siirtoverkonhaltijoihin nähden tätä erotusta vastaavaan korvausoikeuteen. Vuosista 2009–2010 lähtien mainittu korvaus ei toteudu enää tosiasiallisesti (EEG-sähkövirtojen vaihto) vaan taloudellisesti (siihen liittyvien kustannusten korvaaminen). Nämä korvaussäännökset koskevat neljästä siirtoverkonhaltijasta kolmea, jotka ovat yksityisiä yrityksiä (Amprion GmbH, TenneT TSO GmbH ja 50Hertz Transmission GmbH), kun taas neljäs on julkinen yritys (Transnet BW GmbH).

7        Neljänneksi siirtoverkonhaltijoilla on velvollisuus myydä niiden verkkoonsa syöttämää EEG-sähköä sähköpörssin spot-markkinoilla (vuoden 2012 EEG:n 37 §:n 1 momentti). Jos ne eivät näin saadulla hinnalla kykene kattamaan sitä taloudellista rasitetta, joka niille koituu lainmukaisesta velvollisuudesta maksaa laissa vahvistettujen tariffien mukainen korvaus tästä sähköstä, niillä on oikeus vaatia sääntelyviranomaisen määrittelemin ehdoin, että loppukuluttajien sähköntoimittajat maksavat niille myytyjen määrien suhteessa laskettavan erotuksen. Tätä mekanismia kutsutaan EEG-lisämaksuksi (vuoden 2012 EEG:n 37 §:n 2 momentti). EEG-lisämaksun määrää voidaan kuitenkin vähentää 2 sentillä kilowattituntia kohden tietyissä tapauksissa (vuoden 2012 EEG:n 39 §). Jotta sähköntoimittajat voisivat saada tällaisen, vuoden 2012 EEG:ssä ”EEG-maksun alentamiseksi” luokitellun alennuksen, joka tunnetaan myös nimellä ”vihreän sähkön etuoikeus”, niiden on muun muassa ensinnäkin osoitettava, että ainakin 50 prosenttia niiden asiakkailleen toimittamasta sähköstä on EEG-sähköä, sitten, että ainakin 20 prosenttia siitä on tuulienergiasta tai aurinkoenergiasta peräisin olevaa sähköä, ja lopuksi, että sitä myydään suoraan niiden asiakkaille.

8        EEG-maksun yksityiskohtaiset soveltamissäännöt täsmennetään erityisesti Verordnung zur Weiterentwicklung des bundesweiten Ausgleichsmechanismus ‑nimisellä, 17.7.2009 annetulla asetuksella (liittovaltion tasausmekanismin kehittämisestä annettu asetus; BGBl. 2009 I, s. 2101), sellaisena kuin se on muutettuna Gesetz zur Änderung des Rechtsrahmens für Strom aus solarer Strahlungsenergie und zu weiteren Änderungen im Recht der erneuerbaren Energien ‑nimisellä, 17.8.2012 annetulla lailla (laki aurinkoenergiasta saadun sähkön oikeudellisten puitteiden ja uusiutuvasta energiasta annetun lain muuttamisesta; BGBl. 2012 I, s. 1754) sekä Verordnung zur Ausführung der Verordnung zur Weiterentwicklung des bundesweiten Ausgleichsmechanismus ‑nimisellä, 22.2.2010 annetulla asetuksella (liittovaltion tasausmekanismin kehittämisestä annetun asetuksen täytäntöönpanoasetus; BGBl. 2010 I, s. 134) sekä Verordnung zur Ausführung der Verordnung zur Weiterentwicklung des bundesweiten Ausgleichsmechanismus ‑nimisellä, 19.2.2013 annetulla asetuksella (liittovaltion tasausmekanismin kehittämisestä annetun asetuksen täytäntöönpanoasetus; BGBl. 2013 I, s. 310).

9        Viidenneksi on selvää, että vaikka vuoden 2012 EEG:ssä ei velvoiteta sähköntoimittajia vyöryttämään EEG-lisämaksua loppukuluttajille, sitä ei siinä myöskään kielletä. On myös selvää, että toimittajat, jotka ovat itse velvollisia maksamaan tämän lisämaksun siirtoverkonhaltijoille, vyöryttävät käytännössä tämän maksun asiakkailleen, kuten Saksan liittotasavalta on istunnossa vahvistanut. Yksityiskohtaisista säännöistä, joiden mukaan tämä lisämaksu on merkittävä näille osoitettuun laskuun, säädetään vuoden 2012 EEG:ssä (vuoden 2012 EEG:n 53 §), samoin kuin niistä edellytyksistä, joiden mukaisesti asiakkaille on annettava tiedoksi näille toimitetun uusiutuvan energian osuus, jota tuetaan uusiutuvasta energiasta annetun lain mukaan (vuoden 2012 EEG:n 54 §).

10      Vuoden 2012 EEG:ssä säädetään myös erityiskorvausjärjestelmästä, jonka nojalla Bundesamt für Wirtschaft und Ausfuhrkontrolle (liittovaltion talous- ja vientivalvontavirasto, jäljempänä BAFA) määrittää kunakin vuonna sen EEG-lisämaksuosuuden ylärajan, jonka sähköntoimittajat voivat vyöryttää kahdelle tietylle asiakasluokalle eli yhtäältä ”tuotantoalan sähköintensiivisille yrityksille” ja toisaalta ”raideyrityksille” hakemuksen perusteella, joka viimeksi mainittujen on tehtävä ennen edeltäneen vuoden kesäkuuta 30 päivää, jotta ne voivat pienentää sähkökustannuksiaan ja säilyttää siten kilpailukykynsä (vuoden 2012 EEG:n 40 §).

11      Vuoden 2012 EEG:ssä täsmennetään edellytykset, joiden perusteella on oikeus päästä tämän järjestelmän piiriin, menettely, jota tukikelpoisten yritysten on noudatettava, maksun ylärajan määrittelyn yksityiskohtaiset säännöt tapauskohtaisesti ja BAFAn tältä osin tekemien päätösten vaikutukset (vuoden 2012 EEG:n 41–44 §). Vuoden 2012 EEG:ssä säädetään erityisesti, että sellaisten tuotantoalan yritysten osalta, joiden sähkönkulutuskustannukset ovat ainakin 14 prosenttia niiden bruttoarvonlisäyksestä ja joiden kulutus on ainakin 1 gigawattituntia, tämä maksun yläraja vahvistetaan 10 prosentiksi EEG-lisämaksusta niiden 1–10 gigawattituntia kattavan kulutuksen osalle, yhdeksi prosentiksi tästä lisämaksusta niiden 10–100 gigawattituntia kattavan kulutuksen osalle ja 0,05 sentiksi kilowattitunnilta tämän ylittävälle osalle. Vuoden 2012 EEG:ssä säädetään myös, että sellaisten tuotantoalan yritysten osalta, joiden sähkönkulutuskustannukset ovat ainakin 20 prosenttia niiden bruttoarvonlisäyksestä ja joiden kulutus on ainakin 100 gigawattituntia, EEG-lisämaksu rajoitetaan 0,05 senttiin kilowattitunnilta ensimmäisestä kilowattitunnista lähtien. Vuoden 2012 EEG:ssä täsmennetään, että sähköntoimittajien on ilmoitettava niille yrityksille, joille on annettu EEG-lisämaksun ylärajaa koskeva päätös, ensinnäkin se uusiutuvan energian osuus, jolle myönnetään tukea uusiutuvasta energiasta annetun lain nojalla, toiseksi niiden kokonaisenergiapaketin koostumus ja kolmanneksi uusiutuvasta energiasta annetusta laista hyötyville yrityksille niille tarjotun energiapaketin koostumus (vuoden 2012 EEG:n 54 §).

12      Kuudenneksi vuoden 2012 EEG:ssä vahvistetaan laitosten toiminnanharjoittajille, verkko-operaattoreille ja sähköntoimittajille erityisesti siirtoverkonhaltijoihin ja Bundesnetzagenturiin (liittovaltion verkkovirasto, jäljempänä BNetzA) nähden joukko ilmoittamis- ja julkaisuvelvoitteita ja niiden lisäksi erityisesti siirtoverkonhaltijoihin kohdistuva joukko avoimuusvelvoitteita (vuoden 2012 EEG:n 45–51 §). Mainitussa laissa täsmennetään myös BNetzA:lla jakeluverkonhaltijoihin ja siirtoverkonhaltijoiden nähden oleva tarkkailu- ja valvontavalta (vuoden 2012 EEG:n 61 §).

 Aloittamispäätös

13      Komissio ilmoitti 18.12.2013 päivätyllä kirjeellään Saksan viranomaisille päättäneensä aloittaa muodollisen tutkintamenettelyn vuoden 2012 EEG:hen sisältyvistä toimenpiteistä, jotka on toteutettu uusiutuvista varoista tuotetulle sähkölle ja energian suurkuluttajille myönnetyn tuen muodossa.

14      Saksan liittotasavalta nosti aloittamispäätöksestä 28.2.2014 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon toimittamallaan kannekirjelmällä kumoamiskanteen, josta se luopui 28.4.2015 päivätyllä kirjeellään.

15      Unionin yleisen tuomioistuimen kolmannen jaoston puheenjohtaja määräsi 8.6.2015 antamallaan määräyksellä asian poistamisesta unionin yleisen tuomioistuimen rekisteristä (Saksa v. komissio, T‑134/14, ei julkaistu, EU:T:2015:392).

 Riidanalainen päätös

16      Komissio teki tukiohjelmasta SA.3395 (2013/C) (ex 2013/NN) (jonka Saksa on toteuttanut uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön ja energiaintensiivisten yritysten hyväksi) 25.11.2014 päätöksen (EU) 2015/1585 (EUVL 2015, L 250, s. 122; jäljempänä riidanalainen päätös).

17      Yhtäältä komission katsoi, että syöttötariffit ja preemiot, jotka takaavat EEG-sähkön tuottajille niiden sähköstä markkinahintaa korkeamman hinnan, ovat sisämarkkinoille soveltuvaa valtiontukea. Toisaalta komissio totesi, että EEG-lisämaksun alennus, joka myönnettiin tietyille energiaintensiivisille yrityksille, oli myös valtiontukea, jonka katsotaan soveltuvan sisämarkkinoille vain tiettyjen luokkien osalta.

18      Riidanalaisen päätöksen päätösosassa todetaan seuraavaa:

”1 artikla

Uusiutuvia energialähteitä ja kaivoskaasua hyödyntävälle sähköntuotannolle, mukaan lukien sen rahoitusmekanismi, vuoden 2012 EEG-lain (Erneuerbare-Energien-Gesetz 2012) perusteella myönnetty valtiontuki, jonka Saksa on pannut täytäntöön perussopimuksen 108 artiklan 3 kohdan vastaisesti, soveltuu sisämarkkinoille edellyttäen, että Saksa panee täytäntöön liitteessä I esitetyn sitoumuksen.

– –

3 artikla

1.      Valtiontuki, joka koostuu uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön tukemisen rahoittamiseksi perittävästä lisämaksusta (EEG-lisämaksu) energiaintensiivisille yrityksille vuosina 2013 ja 2014 myönnettävistä alennuksista (Besondere Ausgleichsregelung, BesAR) ja jonka Saksa on pannut täytäntöön perussopimuksen 108 artiklan 3 kohdan vastaisesti, soveltuu sisämarkkinoille, jos se kuuluu johonkin tässä kohdassa esitetyistä neljästä ryhmästä.

Jos valtiontukea on myönnetty yritykselle, joka kuuluu valtiontuesta ympäristönsuojelulle ja energia-alalle vuosina 2014–2020 annettujen suuntaviivojen (vuoden 1 suuntaviivat) liitteessä 3 lueteltuihin toimialoihin, tuki soveltuu sisämarkkinoille, jos yritys on maksanut vähintään 15 prosenttia sähköntoimittajille uusiutuvan energian ostovelvoitteista aiheutuvista lisäkustannuksista, jotka myöhemmin siirretään niiden asiakkaille. Jos yritys on maksanut alle 15 prosenttia kyseisistä lisäkustannuksista, valtiontuki soveltuu siitä huolimatta sisämarkkinoille, jos yritys on maksanut summan, joka vastaa vähintään 4:ää prosenttia sen bruttoarvonlisäyksestä, tai vähintään 0,5:ttä prosenttia bruttoarvonlisäyksestä sellaisten yritysten tapauksessa, joiden sähköintensiteetti on vähintään 20 prosenttia.

Jos valtiontukea on myönnetty yritykselle, joka ei kuulu vuoden 2014 suuntaviivojen liitteessä 3 lueteltuihin toimialoihin, mutta jonka sähköintensiteetti oli vuonna 2012 vähintään 20 prosenttia ja joka kuului asianomaisena vuonna toimialaan, jolla kaupan intensiteetti on vähintään 4 prosenttia unionin tasolla, tuki soveltuu sisämarkkinoille edellyttäen, että yritys on maksanut vähintään 15 prosenttia sähköntoimittajille uusiutuvan energian ostovelvoitteista aiheutuvista lisäkustannuksista, jotka myöhemmin siirrettiin niiden asiakkaille. Jos yritys on maksanut alle 15 prosenttia kyseisistä lisäkustannuksista, valtiontuki soveltuu siitä huolimatta sisämarkkinoille, jos yritys on maksanut summan, joka vastaa vähintään 4:ää prosenttia sen bruttoarvonlisäyksestä, tai vähintään 0,5:ttä prosenttia bruttoarvonlisäyksestä sellaisten yritysten tapauksessa, joiden sähköintensiteetti on vähintään 20 prosenttia.

Jos valtiontukea on myönnetty yritykselle, joka on valtiontukikelpoinen toisen tai kolmannen alakohdan perusteella, mutta yrityksen maksama EEG-lisämaksu ei ole niin suuri kuin kyseisissä alakohdissa edellytetään, tuen seuraavat osat soveltuvat sisämarkkinoille:

a)      vuodelta 2013 se osa tuesta, joka ylittää 125 prosenttia lisämaksusta, jonka yritys tosiasiallisesti maksoi vuonna 2013;

b)      vuodelta 2014 se osa tuesta, joka ylittää 150 prosenttia lisämaksusta, jonka yritys tosiasiallisesti maksoi vuonna 2013.

Jos valtiontukea on myönnetty yritykselle, joka ei ole valtiontukikelpoinen toisen tai kolmannen alakohdan perusteella, ja yritys on maksanut alle 20 prosenttia lisämaksusta aiheutuvista lisäkustannuksista ilman alennusta, tuen seuraavat osat soveltuvat sisämarkkinoille:

a)      vuodelta 2013 se osa tuesta, joka ylittää 125 prosenttia lisämaksusta, jonka yritys tosiasiallisesti maksoi vuonna 2013;

b)      vuodelta 2014 se osa tuesta, joka ylittää 150 prosenttia lisämaksusta, jonka yritys tosiasiallisesti maksoi vuonna 2013.

2.      Tuki, joka ei kuulu 1 kohdan soveltamisalaan, ei sovellu sisämarkkinoille.”

 Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset

19      Saksan liittotasavalta nosti nyt käsiteltävänä olevan kanteen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 2.2.2015 toimittamallaan kannekirjelmällä.

20      Saksan liittotasavalta vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa riidanalaisen päätöksen

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

21      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa Saksan liittotasavallan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

 Oikeudellinen arviointi

22      Saksan liittotasavalta esittää kanteensa tueksi kolme kanneperustetta, joista ensimmäinen koskee lähinnä tosiseikkojen arvioinnissa tapahtuneita ilmeisiä arviointivirheitä, toinen erityiskorvausjärjestelmään liittyvän edun puuttumista ja kolmas valtion varoista rahoitetun edun puuttumista.

 Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee tosiseikkojen arvioinnissa tapahtuneita ilmeisiä arviointivirheitä

 Tutkittavaksi ottaminen

23      Komissio väittää unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 130 artiklan mukaista oikeudenkäyntiväitettä muodollisesti esittämättä pääasiallisesti, että ensimmäinen kanneperuste on jätettävä tutkimatta lähinnä siitä syystä, että se on käsittämätön.

24      Komissio väittää, että Saksan liittotasavalta moittii sitä kanneperusteen kohteen kuvailussa yleisesti siitä, että se on ilmeisesti jättänyt ottamatta huomioon valtion toiminnan eri muodot, joten tämä moite on käsittämätön. Se lisää, ettei unionin yleisen tuomioistuimen tehtävänä ole tulkita uudelleen kannekirjelmään sisältyvää käsittämätöntä väitettä tehdäkseen siitä järkevän.

25      Tältä osin on palautettava mieleen, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 21 artiklan ensimmäisen alakohdan, jota saman perussäännön 53 artiklan ensimmäisen alakohdan mukaan sovelletaan menettelyihin unionin yleisessä tuomioistuimessa, ja työjärjestyksen 76 artiklan d alakohdan mukaan kanteeseen tulee sisältyä muun muassa yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista. Termistöstä riippumatta tämän maininnan on oltava riittävän selvä ja täsmällinen, jotta vastaaja voi valmistella puolustuksensa ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ratkaista asian tarpeen vaatiessa ilman muita tietoja. Oikeusvarmuuden ja hyvän oikeudenkäytön takaamiseksi kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä on mainittujen säännösten valossa, että ne oleelliset tosiseikat ja oikeudelliset seikat, joihin kanne perustuu, ilmenevät ainakin yhteenvedonomaisesti mutta silti johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi itse kannekirjelmästä (ks. määräys 28.4.1993, De Hoe v. komissio, T‑85/92, EU:T:1993:39, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

26      On erityisesti todettava yhtäältä, että kanneperusteiden esittäminen ei ole sidoksissa työjärjestyksessä käytettyihin termeihin eikä siinä lueteltuihin seikkoihin ja että toisaalta saattaa olla riittävää, että kanneperusteista esitetään pikemminkin niiden sisältö kuin oikeudellinen luonnehdinta, kunhan nämä perusteet ilmenevät kannekirjelmästä kyllin selvästi. Se, että kanneperusteet vain ilmoitetaan kanteessa abstraktisti, ei vastaa Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännössä ja työjärjestyksessä asetettuja vaatimuksia, ja näissä teksteissä käytetty ilmaus ”yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista” merkitsee sitä, että kanteessa on selvitettävä, mihin seikkoihin se perustuu (ks. määräys 28.4.1993, De Hoe v. komissio, T‑85/92, EU:T:1993:39, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

27      Nyt käsiteltävässä asiassa kannekirjelmästä ilmenee, että ensimmäisen kanneperusteen kohde on selvästi määritelty siltä osin kuin sen tarkoituksena riidanalaisen päätöksen kumoaminen ja siltä osin kuin se koskee ilmeisiä arviointivirheitä, joita on tehty tosiseikkojen ja vuoden 2012 EEG:n toimintatapaan liittyvän valtion roolin tarkastelussa. Kannekirjelmästä ilmenee siten, että tällä kanneperusteella Saksan liittotasavalta katsoo lähinnä, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa, joten tämä oikeudellinen peruste käy riittävän selkeästi ilmi kannekirjelmästä.

28      Tästä johtuu, että oikeudenkäyntiväite on näin ollen hylättävä perusteettomana.

 Asiakysymys

29      Saksan liittotasavalta katsoo lähinnä, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa, koska komissio on tehnyt useita ilmeisiä arviointivirheitä arvioidessaan valtion roolia vuoden 2012 EEG:n toimintatavassa Tältä osin Saksan liittotasavalta väittää, ettei valtiolla ole erityistä roolia eikä se puutu vuoden 2012 EEG:n toimintaan.

30      Ensinnäkin vuoden 2012 EEG:n järjestelmässä toimivista osapuolista Saksan liittotasavalta väittää ensinnäkin, että vain yksityisoikeudelliset oikeussubjektit osallistuvat vuoden 2012 EEG:n järjestelmään, toiseksi, että mainittua lakia sovelletaan erotuksetta sekä julkisiin verkko-operaattoreihin ja sähköntoimittajiin että niitä vastaaviin yksityisiin toimijoihin, kolmanneksi, ettei vuoden 2012 EEG:n tai sen soveltamisasetusten mukaisten erityistehtävien hoitaminen ole minkään yksittäisen yrityksen tehtävänä vaan ainoastaan siirtoverkonhaltijoiden tehtävänä kollektiivisesti ja neljänneksi, että valtion elinten, joille annetaan toimivaltuuksia vuoden 2012 EEG:n perusteella, ainoana tehtävänä on valvoa laadittujen mekanismien lainmukaisuutta ja moitteetonta toimintaa, eikä tämä vaikuta saatujen varojen alkuperään ja käyttämiseen.

31      Toiseksi vuoden 2012 EEG:n tuottamista rahavirroista Saksan liittotasavalta väittää, ettei valtio vahvista eikä valvo niitä. Se toteaa tämän väitteensä tueksi, että yhtäältä vuoden 2012 EEG on uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähköntuotannon hintojenvahvistusjärjestelmä, jonka perusteella valtio ei voi vahvistaa EEG-lisämaksun määrää, jonka osapuolet määrittävät niiden sopimusvapauden puitteissa, ja että toisaalta valtion elimet eivät mitenkään varmista vuoden 2012 EEG:n mekanismista johtuvien yksityisten maksuvaatimusten täytäntöönpanoa; ne on riita-asiassa siviilituomioistuinten ratkaistava.

32      Kolmanneksi Saksan liittotasavalta väittää, että hallinnon roolin osalta vuoden 2012 EEG:ssä säädetyssä erityiskorvausjärjestelmässä BAFAn tehtävänä on vain ratkaista sille esitetyt pyynnöt maksun ylärajan vahvistamisesta ja laatia sellaisen sidotun toimivallan rajoissa, jossa sillä ei ole lainkaan harkintavaltaa, päätös, jossa vain tarvittaessa todetaan, että ylärajaoikeuden saamisen edellytykset täyttyvät. Siten vuoden 2012 EEG:n toiminnasta aiheutuvat rahavirrat eivät ole suoraan BAFAn käytettävissä eikä sillä ole pääsyä näihin rahavirtoihin eikä keinoja niiden valvomiseen.

33      Aluksi on muistutettava, että SEUT 107 artiklan 1 kohdassa todetaan, että jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.

34      SEUT 107 artiklan 1 kohdassa asetetaan kyseisen soveltumattomuuden edellytykseksi sen tarkastaminen, että neljä edellytystä täyttyy. Kyseessä on ensinnäkin oltava valtion toimenpide tai valtion varoista toteutettu toimenpide. Toiseksi kyseisen toimenpiteen on oltava omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kolmanneksi toimenpiteellä on annettava etua sille, joka on toimenpiteen kohteena. Neljänneksi toimenpiteen on vääristettävä tai uhattava vääristää kilpailua (ks. tuomio 15.7.2004, Pearle ym., C‑345/02, EU:C:2004:448, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35      Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee ensimmäisen edellytyksen osalta, että SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena on pidettävä ainoastaan suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä etuja. Tässä määräyksessä tehty ero ”jäsenvaltion myöntämän tuen” ja ”valtion varoista myönnetyn tuen” välillä ei merkitse sitä, että kaikki jäsenvaltion myöntämät edut olisivat tukea riippumatta siitä, onko ne rahoitettu valtion varoista, vaan erottelun tarkoituksena on ainoastaan sisällyttää tuen käsitteeseen valtion suoraan myöntämät edut ja valtion nimeämien tai perustamien julkisten tai yksityisten elinten välityksellä myönnetyt edut (ks. tuomio 13.3.2001, PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Siten SEUT 107 artiklan 1 kohdassa määrätty kielto voi periaatteessa kattaa myös valtion tuen hallinnoimiseksi perustamien tai nimeämien julkisten tai yksityisten elinten myöntämät tuet (ks. vastaavasti tuomio 15.7.2004, Pearle ym., C‑345/02, EU:C:2004:448, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36      Jotta etuja voidaan pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena, niiden on kuitenkin yhtäältä oltava suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä etuja ja toisaalta niiden on oltava peräisin valtiolta (ks. tuomio 15.7.2004, Pearle ym., C‑345/02, EU:C:2004:448, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Oikeuskäytännöstä ilmenee, että kyse on erillisistä ja kumulatiivisista edellytyksistä (ks. tuomio 5.4.2006, Deutsche Bahn v. komissio, T‑351/02, EU:T:2006:104, 103 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

37      Toimenpiteen vastuutahoa koskevan edellytyksen osalta on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on tutkittava, ovatko viranomaiset olleet osallisia siihen, että kyseisestä toimenpiteestä päätettiin (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 17 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

38      Nyt käsiteltävässä asiassa on todettava, että vaikka Saksan liittotasavalta väittää, että riidanalainen päätös sisältää tosiseikkoja koskevia ilmeisiä arviointivirheitä, sen perustelut koskevat ensimmäisen kanneperusteen yhteydessä yksinomaan vuoden 2012 EEG:n toimintaa ja valtion roolia tässä järjestelmässä.

39      On todettava, että Saksan liittotasavalta rajoittuu ensimmäisen kanneperusteensa tueksi vain selittämään vuoden 2012 EEG:n toimintaa viittaamalla lain säännöksiin, muttei esitä yhtään konkreettista seikkaa, jonka avulla voidaan todeta tosiseikkoja koskeva virhe kyseessä olevien mekanismien kuvailussa tai ilmeinen arviointivirhe niiden tarkastelussa.

40      Siltä osin kuin Saksan liittotasavalta kyseenalaistaa vuoden 2012 EEG:n luettavuuden valtion toimenpiteeksi, on todettava, että nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevat tuki- ja korvausmekanismit on otettu käyttöön lailla eli vuoden 2012 EEG:llä, minkä Saksan liittotasavalta myöntää, kun se tuo kannekirjelmässä esiin ”asetetut lainsäädännölliset puitteet”. Näiden mekanismien on siis edellä 37 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti katsottava olevan valtion toimenpiteitä.

41      Toisin kuin Saksan liittotasavalta väittää, ei näin ollen ole tarpeen analysoida syvemmin valtion roolia vuoden 2012 EEG:n toiminnassa, koska tämä kysymys kuuluu SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen valtion varojen käyttämisen edellytyksen arvioinnin alaan, jota tutkitaan kolmannen kanneperusteen puitteissa.

42      Ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hylättävä.

 Toinen kanneperuste, joka koskee erityiskorvausjärjestelmään liittyvän edun puuttumista

43      Saksan liittotasavalta väittää lähinnä, että riidanalaisessa päätöksessä rikotaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa, koska komissio on katsonut virheellisesti, että erityiskorvausjärjestelmällä otetaan käyttöön etu sähköintensiivisten yritysten hyväksi. Nyt käsiteltävä kanneperuste jakautuu viiteen osaan.

44      Aluksi on todettava, kuten komissio on tehnyt vastineessaan, että Saksan liittotasavallan toisen kanneperusteen kehitelmät koskevat yksinomaan itse SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun sellaisen edun olemassaoloa sähköintensiivisiin yrityksiin nähden, joka liittyy vain erityiskorvausjärjestelmään, mutta ne eivät koske tällaisen edun valikoivuutta koskevaa kysymystä eivätkä myöskään kysymystä tukijärjestelmään liittyvän valikoivan edun olemassaolosta, joten unionin yleisen tuomioistuimen ei pidä näin ollen tutkia näitä kysymyksiä.

45      Unionin yleinen tuomioistuin katsoo asianmukaiseksi tutkia aluksi ensimmäistä, toista ja viidettä osaa yhdessä, toiseksi kolmatta osaa ja kolmanneksi neljättä osaa.

 Valitusperusteen ensimmäinen, toinen ja viides osa

46      Toisen kanneperusteensa ensimmäisellä osalla Saksan liittotasavalta väittää, ettei erityiskorvausjärjestelmä anna etua sähköintensiivisille yrityksille, vaan sen tarkoituksena on korvata niiden kansainvälisen kilpailukyvyn pieneneminen, joka liittyy erityisesti siihen, että kustannukset Euroopan unionin muissa maissa ovat paljon pienemmät, mukaan lukien niissä jäsenvaltioissa, joissa myös on kustannuskevennys sähköintensiivisille yrityksille. Saksan liittotasavalta lisää, että kolmansissa maissa ei useinkaan ole vastaavia kustannuksia.

47      Toisen kanneperusteensa toisessa osassa Saksan liittotasavalta väittää, että suuri määrä energiaintensiivisistä sektoreista, kuten kuparin, teräksen, alumiinin ja öljyn tuotanto- tai jalostussektorit, on hyvin voimakkaan kansainvälisen kilpailupaineen alla. Siten erityiskorvausjärjestelmä ei anna etua, vaan sillä kompensoidaan haitta, koska ilman tätä järjestelmää yritykset, joiden tuotanto-olosuhteet ovat erityisen energiaintensiiviset, olisivat hyvin epäsuotuisassa kilpailutilanteessa verrattuina muihin jäsenvaltioihin tai kolmansiin maihin sijoittautuneisiin saman alan yrityksiin.

48      Toisen kanneperusteen viidennessä osassa Saksan liittotasavalta väittää, että erityiskorvausjärjestelmä on oikeutettu saksalaisten yritysten kilpailukyvyn säilyttämiseksi erityisen energiaintensiivisissä tuotanto-olosuhteissa. Tältä näkökannalta erityiskorvausjärjestelmä on merkittävä väline samojen kilpailuedellytysten varmistamiseksi energiaintensiivisille saksalaisille yrityksille ja uusiutuviin lähteisiin perustuvan energiantoimituksen edistämiseksi. Lisäksi Saksan liittotasavalta katsoo, että sähköintensiivisiltä yrityksiltä, jotka hyötyvät erityiskorvausjärjestelmästä ja joiden täytyy osoittaa vuoden 2012 EEG:n 41 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetyssä menettelyssä suorittaneensa sertifioinnin, jonka yhteydessä niiden energiankulutus on todettu ja arvioitu, edellytetään suuria panostuksia tilintarkastuksen osalta. Tällaiset vaatimukset aiheuttavat siten merkittäviä kustannuksia. Saksan liittotasavallan mukaan EEG-lisämaksun suurempi vähentäminen näissä tapauksissa muodostaa asianmukaisen kompensaation kyseessä olevien yritysten energiavarojen hallinnointiin liittyvistä panostuksista.

49      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan valtiontuen käsite on yleisluonteisempi kuin avustuksen käsite sen vuoksi, että tuella ei tarkoiteta ainoastaan positiivisia suorituksia, kuten itse avustuksia, vaan myös valtion toimenpiteitä, jotka eivät ole avustuksia sanan suppeassa merkityksessä mutta jotka eri tavoin alentavat yritysten vastattavaksi tavallisesti kuuluvia kustannuksia ja ovat siten sekä luonteeltaan että vaikutuksiltaan avustusten kaltaisia (ks. tuomio 7.3.2012, British Aggregates v. komissio, T‑210/02 RENV, EU:T:2012:110, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

50      Tästä seuraa, että toimenpiteen luokitteleminen EY 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi edellyttää, että sen on yhtäältä sisällettävä etua, joka voi olla muodoltaan erilaista (”muodossa tai toisessa”), ja sen on toisaalta oltava suoraan tai välillisesti peräisin julkisista varoista (”jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista” myönnetty).

51      Näiden seikkojen perusteella on varmistettava, merkitseekö ylärajan asettaminen sähköintensiivisten yritysten EEG-lisämaksulle itsessään SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun edun myöntämistä näille sähköintensiivisille yrityksille.

52      Nyt käsiteltävässä asiassa komissio on todennut riidanalaisen päätöksen 65 perustelukappaleessa, että vuoden 2012 EEG:ssä otettiin käyttöön EEG-lisämaksun yläraja sähköintensiivisille yrityksille ja estettiin siten siirtoverkonhaltijoita ja sähköntoimittajia perimästä EEG-sähkön tukemisesta aiheutuneita lisäkustannuksia energiaintensiivisiltä yrityksiltä.

53      Tältä osin on todettava, kuten komissio on tehnyt riidanalaisessa päätöksessä, että vuoden 2012 EEG:n 40 §:ssä vahvistetaan periaate sen EEG-lisämaksun määrän rajoittamisesta, jonka sähköntoimittajat voivat vyöryttää energian suurkuluttajille, ja siinä säädetään, että BAFA tekee pyynnöstä hallintopäätöksen, jolla kielletään sähköntoimittajaa vyöryttämästä koko EEG-lisämaksua loppukuluttajalle, jos tämä on sähköintensiivinen yritys. Vuoden 2012 EEG:n 41 §:ssä puolestaan asetetaan sähköintensiivisten yritysten EEG-lisämaksun rajoittamisen edellytykseksi tiettyjen sellaisten edellytysten täyttyminen, jotka liittyvät pääasiallisesti niiden energiankulutuksen suuruuteen.

54      On myös korostettava, ettei mitään väitettä ole esitetty tämän toteamuksen kiistämiseksi, koska Saksan liittotasavalta itse myöntää, että näissä pykälissä käyttöön otetun järjestelmän tarkoituksena on sellaisen taloudellisen ylikuormituksen rajoittaminen, joka syntyy sähköintensiivisille yrityksille EEG-sähkön tuotannon tukemisesta, ja siten niiden budjettia tavanomaisesti rasittavien kulujen keventäminen.

55      Siten komissio ei ole tehnyt oikeudellista virhettä päätellessään riidanalaisessa päätöksessä, että vuoden 2012 EEG:n 40 ja 41 §:ssä luotu erityiskorvausjärjestelmä vapauttaa sähköintensiiviset yritykset maksusta, joka niiden pitäisi normaalisti maksaa, ja että siten sähköintensiivisille yrityksille myönnetyn tuen, joka ilmenee vuoden 2012 EEG:llä käyttöön otetun mekanismin pelkästä kuvailusta, olemassaolo on näytetty toteen.

56      Tätä päätelmää ei horjuta se, että Saksan liittotasavalta pyrkii tällä erityiskorvausjärjestelmällä kompensoimaan kilpailuhaittaa. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan se, että jäsenvaltio pyrkii yksipuolisin toimin lähentämään kilpailuolosuhteita tietyllä talouden alalla toisissa jäsenvaltioissa vallitseviin edellytyksiin nähden, ei muuta sitä, että toimet ovat tukea (ks. tuomio 3.3.2005, Heiser, C‑172/03, EU:C:2005:130, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

57      Toisen kanneperusteen ensimmäinen, toinen ja viides osa on siis hylättävä.

 Kolmas osa

58      Toisen kanneperusteensa kolmannessa osassa Saksan liittotasavalta väittää, että turvautumalla erityiskorvausjärjestelmään asettamalla sähköintensiivisten yritysten maksamille lisämaksuille ylärajan, Saksan lainsäätäjä ainoastaan pyrkii kompensoimaan rakenteellisia haittoja, joten olettama edusta näyttää suoralta kädeltä olevan pois suljettu. Tältä osin Saksan liittotasavalta toteaa, että unionin yleinen tuomioistuin on jo katsonut, että rakenteellisten haittojen kompensointi ei ollut SEUT 107 artiklan 1 kohdan määritelmän mukaista etua.

59      Tästä on syytä todeta, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan valtiontukina pidetään sellaisia toimenpiteitä, jotka muodossa tai toisessa ovat omiaan suosimaan yrityksiä suoraan tai välillisesti tai joita on pidettävä sellaisena taloudellisena etuna, jota edunsaajayritys ei olisi saanut tavanomaisissa markkinaolosuhteissa (ks. tuomio 2.9.2010, komissio v. Deutsche Post, C‑399/08 P, EU:C:2010:481, 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

60      Tästä on tärkeää myös muistuttaa, että yksinomaan tukitoimenpiteen taustalla olevat syyt eivät saman tien riitä siihen, ettei tällaisen toimenpiteen katsottaisi olevan EY 107 artiklassa tarkoitettu ”tuki”. Kyseisen artiklan 1 kohdassa ei nimittäin tehdä eroa valtion toimenpiteiden syiden tai tavoitteiden perusteella, vaan niiden vaikutusten perusteella (ks. tuomio 9.6.2011, Comitato ”Venezia vuole vivere” ym. v. komissio, C‑71/09 P, C‑73/09 P ja C‑76/09 P, EU:C:2011:368, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61      Aluksi on siis todettava, että vuoden 2012 EEG:n 40 ja 41 §:ssä luotu erityiskorvausjärjestelmää ei voida jättää luokittelematta valtiontueksi vain siksi, että sillä poistetaan sähköintensiivisiltä yrityksiltä rakenteellinen haitta.

62      Jos oletetaan, että Saksan liittotasavalta yrittää viitata oikeuskäytäntöön, joka koskee kompensaatiota, joka edustaa vastinetta palveluista, joita suorittavat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvistä palveluista vastaavat yritykset julkisen palvelun velvoitteiden suorittamiseksi, on todettava, että tällaisten toimenpiteiden on vastattava 24.7.2003 annetulla tuomiolla Altmark Trans ja Regieurungspräsidium Magdeburg (C‑280/00, EU:C:2003:415) vahvistettuja perusteita, jotta ne eivät kuuluisi SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisalaan (ks. vastaavasti tuomio 26.2.2015, Orange v. komissio, T‑385/12, ei julkaistu, EU:T:2015:117, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

63      Nyt käsiteltävässä asiassa ei kuitenkaan käy ilmi, että sähköintensiiviset yritykset vastaisivat yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvistä palveluista ja niiden täytyisi suorittaa julkisen palvelun velvoitteita.

64      Sitä paitsi on todettava, ettei Saksan liittotasavalta väitä toisen kanneperusteensa kolmannessa osassa, että 24.7.2003 annetussa tuomiossa Altmark Trans ja Regierungspräsidium Magdeburg (C‑280/00, EU:C:2003:415) vahvistetut perusteet täyttyisivät kyseessä olevan toimenpiteen suhteen.

65      Toisen kanneperusteen kolmas osa on siis hylättävä.

 Neljäs osa

66      Toisen kanneperusteensa neljännessä osassa Saksan liittotasavalta väittää, että erityiskorvausjärjestelmä noudattaa maksukykyisyysperiaatetta, koska Saksan hallitus toivoo EEG-lisämaksua sähköintensiivisiltä yrityksiltä pienentämällä, että nämä yritykset voidaan säilyttää Saksassa ja että ne siten suorittavat ainakin tietyn osuuden EEG-lisämaksusta.

67      Tältä osin on aluksi todettava, että yleisellä ja abstraktilla väitteellään, joka koskee ”maksukykyisyysperiaatteen” noudattamista, Saksan liittotasavalta tyytyy lähinnä toteamaan, että jos sähköintensiivisiä yrityksiä olisi rasitettu täysimääräisellä EEG-lisämaksulla, ne olisivat voineet siirtää tuotantonsa ulkomaille eivätkä ne näin tehdessään enää olisi osallistuneet tällä lisämaksulla aikaansaadun rahavaraston kartuttamiseen. Saksan liittotasavalta ei kuitenkaan esitä mitään näyttöä tämän väitteen tueksi. Se ei erityisesti osoita, että se on ottanut erikseen huomioon niiden yritysten taloudelliset tilanteet, joihin sovelletaan EEG-lisämaksun ylärajaa, eikä sitä, että ilman viimeksi mainittua seikkaa ne olisivat siirtäneet tuotantonsa muualle.

68      Jos lisäksi oletetaan, että Saksan liittotasavalta pyrkii maksukykyisyysperiaatetta koskevalla väitteellään viittamaan oikeuskäytäntöön, jonka mukaan valtiontuen käsite ei kata valtion toimenpiteitä, joilla aikaansaadaan erilaista kohtelua yritysten välillä ja täten ensi näkemältä valikoivia toimenpiteitä, kun kyseinen erottelu johtuu sen järjestelmän luonteesta tai rakenteesta, jonka osa toimenpiteet ovat (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2011, komissio ja Espanja v. Government of Gibraltal ja Yhdistynyt kuningaskunta, C‑106/09 P ja C‑107/09 P, EU:C:2011:732, 145 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), tämä ei ole vakuuttavaa. Se ei nimittäin ole osoittanut, että yritysten erilainen kohtelu maksuasioissa oli tosiasiassa oikeutettua kyseessä olevan järjestelmän luonteen ja rakenteen vuoksi, kuten oikeuskäytännössä vaaditaan (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2011, komissio ja Espanja v. Government of Gibraltal ja Yhdistynyt kuningaskunta, C‑106/09 P ja C‑107/09 P, EU:C:2011:732, 146 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

69      Toisen kanneperusteen neljäs osa on siis hylättävä.

70      Edellä todetun perusteella toinen kanneperuste, joka koskee erityiskorvausjärjestelmään liittyvän edun puuttumista, on hylättävä.

 Kolmas kanneperuste, joka koskee valtion varoilla rahoitetun edun puuttumista

71      Saksan liittotasavalta katsoo lähinnä, että riidanalaisella päätöksellä rikotaan SEUT 107 artiklan 1 kohtaa, koska komissio on katsonut virheellisesti, että vuoden 2012 EEG:n toiminta merkitsee valtion varojen käyttämistä, vaikka sen mukaan 13.3.2001 annetun tuomion PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) toteamusten perusteella nyt käsiteltävässä asiassa ei voida päätellä valtiontuen olemassaoloa tukijärjestelmän ja korvausjärjestelmän osalta. Vuoden 2012 EEG on 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) johtaneessa asiassa kyseessä olleiden säännösten tavoin jäsenvaltion lainsäädäntöä, jolla yhtäältä velvoitetaan yksityiset sähkönjakeluyritykset ostamaan niiden jakelualueella uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä vähimmäishinnoilla, jotka ovat korkeammat kuin tällaisen sähkön todellinen markkina-arvo, ja toisaalta jaetaan tästä velvoitteesta aiheutuvat kustannukset kyseisten sähkönjakeluyritysten ja ylemmällä tuotantoportaalla toimivien yksityisten sähköverkko-operaattoreiden kesken.

72      Ensinnäkin Saksan liittotasavalta väittää, että vuoden 2012 EEG-järjestelmällä ei ole mitään yhteyttä kyseisen valtion tai julkisyhteisön budjettiin, joten valtion varojen käyttäminen on pois suljettua.

73      Tältä osin se toteaa aluksi, että vuoden 2012 EEG-järjestelmää koskevassa lainsäädännössä ei säädetä uusiutuvalle energialle myönnettyjen tukien rahoittamisesta valtion varoista eikä valtion toimenpiteeksi katsomisesta. Saksan liittotasavalta lisää, että oikeuskäytännön mukaan valtion määräämät yksityisten väliset maksut säilyttävät yksityisoikeudellisen luonteensa ilman, että niiden katsotaan kuuluvan valtion tai muun julkisyhteisön budjettiin, eikä valtio luovu niiden osalta minkäänlaisesta tulolähteestä, kuten veroista, maksuista eikä muista maksuluonteisista suoritteista.

74      Tämän jälkeen Saksan liittotasavalta väittää, että oikeuskäytännöstä johtuu myös, että maksuille ja veroille on ominaista se, että saatujen tulojen on muodossa tai toisessa palauduttava valtion tai julkisyhteisön budjettiin. Juuri näin ei ole vuoden 2012 EEG:n osalta. Siirtoverkonhaltijat eivät ole julkisyhteisöjä eivätkä varat, jotka niille maksetaan uusiutuvista lähteistä tuotetun sähkön myynnistä johtuvien kustannusten kattamiseksi, ole millään tavoin suoraan tai epäsuorasti poissa valtion tuloista.

75      Saksan liittotasavalta väittää lopuksi, että EEG-lisämaksun puuttuva liityntä liittovaltion tai julkisyhteisön budjettiin johtuu myös siitä, että siirtoverkonhaltijoiden mahdolliset yli- tai alijäämät on kompensoitava korkoineen seuraavana vuonna EEG-lisämaksun vahvistamisen yhteydessä siviilioikeudellisen kulujen korvaamista koskevan menettelyn mukaisesti. Tältä näkökannalta se lisää, että mahdolliset riita-asiat, jotka syntyvät maksettavasta määrästä vuoden 2012 EEG:n rahoitusjärjestelmän mukaisesti, kuuluvat siviilituomioistuinten toimivaltaan, eikä hallinnollisilla viranomaisilla ole mitään vaikutusta näiden riitojen käsittelyssä.

76      Toiseksi Saksan liittotasavalta toteaa lähinnä, ettei vuoden 2012 EEG:ssä säädetä siitä, että valtio valvoo EEG-lisämaksusta saatujen varojen käyttämistä. Vaikka vuoden 2012 EEG:ssä säädetään tosin joukosta valvontatehtäviä, joiden tarkoituksena on valvoa yksityisten elinten lainsäädännön täytäntöön panemiseksi käyttöön ottamien mekanismien sääntöjenmukaisuutta, laillisuutta ja moitteetonta toimintaa, Saksan liittotasavallan mukaan valtion elimillä, joille nämä tehtävät kuuluvat, ei tästä huolimatta kuitenkaan ole toimivaltaa vaikuttaa maksuihin tai rahavirtoihin eikä niillä ole mitään määräysvaltaa järjestelmän eri osapuolten sijoittamiin varoihin. Se tukeutuu pääasiallisesti 15.7.2004 annettuun tuomioon Pearle ym. (C‑345/02, EU:C:2004:448).

77      Saksan liittotasavalta väittää aluksi, että BNetzA:n valvontatehtävät koskevat olennaisin osin sellaista EEG-lisämaksua koskevien säännösten täytäntöönpanoa, jota sähkönjakelijat voivat vaatia loppukuluttajilta. Saksan liittotasavallan mukaan BNetzA voi puuttua asiaan vain, jos EEG-lisämaksun vahvistaminen rikkoo asetettuja normeja niin, että siihen sisältyy esimerkiksi kuluja, joita ei voida liittää EEG-lisämaksuun.

78      Tämän jälkeen Saksan liittotasavalta väittää, että lakisääteinen laskentamenetelmä ja siihen liittyvät avoimuusvelvoitteet ja valvontaoikeudet estävät yksinkertaisesti sen, ettei mikään toimija rikastu missään ketjun vaiheessa.

79      Lopuksi Saksan liittotasavalta väittää, että komissio on tehnyt oikeudellisen virheen riidanalaisessa päätöksessä todetessaan, että sääntely ja valvonta tekevät yksityisistä rahavirroista SEUT 107 artiklassa tarkoitettuja valtiontukia. Tältä osin se toteaa, että unionin tuomioistuin on katsonut, etteivät kyseessä ole valtion varat, kun valtion vaikutus varojen käyttämiseen on riittävästi pois suljettu.

80      Kolmanneksi Saksan liittotasavalta korostaa, että kolmannen kanneperusteen kahdessa ensimmäisessä osassa käytetty argumentointi, joka koskee pääasiallisesti kysymystä valtion varojen käyttämisestä tukijärjestelmän toimintaan, soveltuu analogisesti erityiskorvausjärjestelmään.

81      Aluksi on ensinnäkin todettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ainoastaan suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä etuja on pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina tukina. Kyseisen määräyksen sanamuodosta ja SEUT 108 artiklaan sisältyvistä menettelysäännöistä käy ilmi, että muulla tavoin kuin valtion varoista myönnetyt edut eivät kuulu kyseisen määräyksen soveltamisalaan. Valtion myöntämän tuen ja valtion varoista myönnetyn tuen välisen erottelun tarkoituksena on sisällyttää tuen käsitteeseen valtion suoraan myöntämän tuen lisäksi myös valtion tähän tehtävään osoittamien tai valtion perustamien julkisten tai yksityisten elinten myöntämä tuki (ks. vastaavasti tuomio 22.3.1977, Steinike & Weinling, 78/76, EU:C:1977:52, 21 kohta ja tuomio 17.3.1993 Sloman ja Neptun, C‑72/91 ja C‑73/91, EU:C:1993:97, 19 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Unionin oikeudessa ei nimittäin voida hyväksyä sitä, että valtion tukia koskevat oikeussäännöt voitaisiin kiertää pelkästään sillä, että luodaan sellaisia riippumattomia toimielimiä, joiden tehtävänä on tukien jakaminen (tuomio 16.5.2002, Ranska v. komissio, C‑482/99, EU:C:2002:294, 23 kohta).

82      Toiseksi on muistutettava, että valtion varojen siirtoa ei tarvitse osoittaa kaikissa tapauksissa, jotta yhdelle tai useammalle yritykselle myönnetty etu voitaisiin katsoa SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi (ks. tuomio 16.5.2002, Ranska v. komissio, C‑482/99, EU:C:2002:294, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

83      On muistettava, että SEUT 107 artiklan 1 kohta koskee kaikkia rahavaroja, joita viranomaiset voivat tosiasiallisesti käyttää tukeakseen yrityksiä, ilman että merkitystä olisi sillä, kuuluvatko nämä varat pysyvästi valtion omaisuuteen. Vaikka määrät, jotka vastaavat kyseistä toimenpidettä, eivät ole pysyvästi valtion itsensä hallussa, ne voidaan näin ollen luokitella valtion varoiksi jo sillä perusteella, että ne ovat jatkuvasti valtion valvonnassa ja siis toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä (ks. tuomio 16.5.2002, Ranska v. komissio, C‑482/99, EU:C:2002:294, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

84      Nyt käsiteltävässä asiassa komissio on riidanalaisessa päätöksessä katsonut, että Saksan liittotasavalta oli vuoden 2012 EEG:llä ottanut käyttöön erityismaksun, EEG-lisämaksun, ja se on määrittänyt sen tarkoituksen, joka on rahoittaa siirtoverkonhaltijoiden ostaman EEG-sähkön aiheuttamien kustannusten ja niiden tulojen, jotka ne saavat kyseisen sähkön myynnistä, välinen erotus. Komissio on katsonut, että EEG-lisämaksun tason määrittelemiseen tarkoitettu laskentamenetelmä oli myös määritelty vuoden 2012 EEG:ssä, kuten periaate, jonka mukaan yli- ja alijäämät oikaistaan seuraavan vuoden kuluessa, millä taataan, että siirtoverkonhaltijoille ei aiheudu tappioita, ja siinä todetaan myös, että ne saavat käyttää lisämaksusta saadut tulot vain EEG-sähkön rahoittamiseen. Komissio on päätellyt, että – toisin kuin 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) johtaneessa asiassa – valtio oli vuoden 2012 EEG:n puitteissa antanut siirtoverkonhaltijoille tarvittavat varat EEG-sähkölle myönnettävän tuen rahoittamiseen.

85      Tämän päätelmän tukemiseksi komissio on esittänyt riidanalaisessa päätöksessä neljä väitettä.

86      Ensinnäkin komissio on katsonut riidanalaisen päätöksen 112–116 perustelukappaleessa, että koska valtio oli ottanut käyttöön EEG-lisämaksun ja koska se oli nimennyt siirtoverkonhaltijat hallinnoimaan varoja, pelkästään se, että etu ei ole rahoitettu suoraan valtion budjetista, ei riitä sulkemaan pois mahdollisuutta siitä, että kyse on valtion varoista. Tältä osin komissio on todennut, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tukea hallinnoimaan nimetyt yhteisöt voivat olla joko julkisia tai yksityisiä elimiä ja että näin ollen se, että siirtoverkonhaltijat ovat yksityisiä toimijoita, ei sinänsä sulje pois valtion varojen käyttöä eikä myöskään se, että kerätyt varat ovat alun perin olleet yksityisiä.

87      Toiseksi komissio tukeutuu riidanalaisen päätöksen 117 ja 118 perustelukappaleessa ja osoittaakseen, että vuoden 2012 EEG:ssä käyttöön otetussa järjestelmässä kyseessä ovat valtion varat, siirtoverkonhaltijoiden nimeämiseen EEG-lisämaksun hallinnoijiksi. Tältä osin komissio on pitäytynyt aloittamispäätöksessä muotoilemissaan alustavissa päätelmissä ja katsonut, että siirtoverkonhaltijoiden täytyy

–        ostaa niiden verkkoalueella tuotettua sähköä joko suoraan tuottajalta, kun tämä on suoraan liittynyt siirtojohtoon, tai jakeluverkonhaltijoilta syöttötariffeilla, tai maksaa markkinapreemio (tämän seurauksena EEG-sähkö sekä taloudellinen rasite, joka aiheutuu vuoden 2012 EEG:ssä säädetyistä tuista, on keskitetty kaikkien neljän siirtoverkonhaltijan tasolla)

–        soveltaa vihreää sähköä koskevaa etuoikeutta sähköntoimittajiin, jotka pyysivät sitä ja täyttivät vuoden 2012 EEG:n 39 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset

–        tasoittaa keskenään EEG-sähkön määrä siten, että jokainen niistä ostaa saman osuuden EEG-sähköä

–        myydä EEG-sähkö spot-markkinoilla vuoden 2012 EEG:n ja sen täytäntöönpanosäännöksissä määriteltyjen sääntöjen mukaisesti; tämä voidaan tehdä yhdessä

–        laskea yhdessä EEG-lisämaksun määrä, jonka on oltava sama jokaista Saksassa kulutettua kilowattituntia kohden; EEG-lisämaksu lasketaan vähentämällä EEG-sähköstä saatavista myyntituloista sen ostamisesta syntyneet menot

–        julkaista yhdessä EEG-lisämaksun suuruus määrämuodossa yhteisillä verkkosivuilla

–        julkaista myös EEG-sähköä koskevat kootut tiedot

–        verrata ennustettua EEG-lisämaksua siihen määrään, joka sen olisi pitänyt olla asianomaisena vuotena, ja mukauttaa lisämaksua seuraavaa vuotta varten

–        julkaista useaa vuotta koskevat ennusteet etukäteen

–        kantaa EEG-lisämaksu sähköntoimittajilta

–        (kunkin) pitää kaikki vuoden 2012 EEG:hen liittyvät rahavirrat (menot ja tulot) erillisillä pankkitileillä.

88      Komissio on päätellyt tästä, että siirtoverkonhaltijat eivät pelkästään selvitelleet yksityisiä saatavia keskenään vaan täyttivät vuoden 2012 EEG:n mukaisia velvoitteitaan.

89      Kolmanneksi komissio on arvioinut riidanalaisen päätöksen 119–122 perustelukappaleessa, että siirtoverkonhaltijat olivat valtion tarkassa valvonnassa EEG-lisämaksun hallinnoinnin osalta. Tämän valvonnan suoritti komission mukaan BNetzA, jolla oli tältä osin tarpeellinen täytäntöönpanovalta. Komission mukaan BNetzA valvoo erityisesti tapaa, jolla siirtoverkonhaltijat myyvät spot-markkinoilla EEG-sähköä, josta on maksettu syöttötariffit, ja se varmistaa, että siirtoverkonhaltijat määrittävät, asettavat ja julkaisevat asianmukaisesti EEG-lisämaksun, että siirtoverkonhaltijat perivät asianmukaisesti sähköntoimittajilta EEG-lisämaksun, että syöttötariffit ja preemiot peritään asianmukaisesti siirtoverkonhaltijoilta ja että EEG-lisämaksua alennetaan ainoastaan niiltä sähköntoimittajilta, jotka täyttävät vuoden 2012 EEG:n 39 §:ssä asetetut edellytykset. Komissio on katsonut myös, että BNetzA sai tietoja siirtoverkonhaltijoilta EEG-sähkön tukemisesta ja toimittajilta perityistä hinnoista ja että lopuksi se saattoi määrätä sakkoja ja tehdä päätöksiä, jotka voivat muun muassa vaikuttaa EEG-lisämaksun suuruuteen.

90      Neljänneksi komissio on arvioinut riidanalaisen päätöksen 123–138 perustelukappaleessa, että vuoden 2012 EEG:n toiminnan yhteydessä valtio harjoitti yleistä valvontaa, mikä johtui siitä, että se järjesti lainsäädännön avulla varojen siirron ja määritti tarkoitukset, joihin kyseiset varat voidaan käyttää. Komissio, joka on tukeutunut erityisesti 19.12.2013 annettuun tuomioon Association Vent De Colère! ym. (C‑262/12, EU:C:2013:851) on katsonut, että ratkaiseva tekijä on se, että valtio on luonut järjestelmän, jossa siirtoverkonhaltijoille aiheutuvat kustannukset korvataan täysimääräisesti EEG-lisämaksulla, ja sähköntoimittajilla on mahdollisuus siirtää lisämaksu kuluttajien maksettavaksi. Komissio on todennut tästä, että valtion määräysvallan edellytys ei ole se, että asianomaisia varoja siirretään valtion talousarvioon tai talousarviosta, vaan valtion voidaan katsoa valvovan varoja, jos se kokonaisuudessaan sääntelee, mitä tapahtuu, jos EEG-tilillä on ali- tai ylijäämää.

91      Aluksi on tarkistettava Saksan liittotasavallan esittämien väitteiden perusteella, onko komissio katsonut perustellusti riidanalaisessa päätöksessä, että vuoden 2012 EEG:ssä kyseessä olivat valtion varat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

92      Aluksi on huomattava, että on selvää, kuten edellä 2–12 kohdassa on todettu, että siirtoverkonhaltijoiden perimän ja hallinnoiman EEG-lisämaksun tarkoituksena on loppujen lopuksi vuoden 2012 EEG:ssä säädettyjen syöttötariffien ja markkinapreemion aikaansaamien kustannusten kattaminen takaamalla EEG-sähkön tuottajien sähkölle markkinahintaa korkeampi hinta. Näin ollen on katsottava, että EEG-lisämaksulla pannaan pääasiallisesti täytäntöön EEG-sähköntuottajien julkinen tukipolitiikka, jonka valtio on vahvistanut lailla.

93      Ensinnäkin on todettava, että siirtoverkonhaltijoiden tehtävänä on nyt käsiteltävänä asiassa vuoden 2012 EEG:n perustella hallinnoida uusiutuvista lähteistä peräisin olevan sähkön tuotannon tukijärjestelmää. Tältä osin – kuten komissio on perustellusti todennut (ks. edellä 87 ja 88 kohta) – vuoden 2012 EEG:ssä annetaan selvästi siirtoverkonhaltijoille joukko velvoitteita ja toimivaltuuksia tästä laista johtuvien mekanismien täytäntöön panemiseksi niin, että siirtoverkonhaltijat ovat keskeinen kohta mainitussa laissa säädetyn järjestelmän toiminnan kannalta. Tämän järjestelmän hallinnointitehtävät, joista säädetään muun muassa vuoden 2012 EEG:n 34–39 §:ssä, ovat rinnastettavissa vaikutuksiltaan valtion myöntämään konsessioon. On todettava, että vuoden 2012 EEG:n toimintaan liitettyjä varoja hallinnoidaan yksinomaan julkisen edun mukaisesti ja Saksan lainsäätäjän ennalta määrittelemien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti. Mainitut varat, jotka muodostuvat loppukuluttajille vyörytetyistä lisäkustannuksista, jotka sähkönjakelijat maksavat siirtoverkonhaltijoille EEG-sähköstä, jonka hinta ylittää markkinoilta ostetun sähkön hinnan, eivät siirry suoraan loppukuluttajilta EEG-sähkön tuottajille eli itsenäisten talouden toimijoiden välillä, vaan tähän tarvitaan välittäjiä, joiden tehtävänä on erityisesti kyseisten maksujen kantaminen ja hallinnointi. On korostettava erityisesti, ettei mainittuja varoja makseta siirtoverkonhaltijoiden yleiseen budjettiin eikä jätetä niiden vapaasti käytettäviksi, vaan niistä tehdään erillinen kirjanpito ja ne käytetään yksinomaan tuki- ja korvausjärjestelmien rahoittamiseen kaikki muut tarkoitukset pois sulkien. Toisin kuin Saksan liittotasavalta väittää, siirtoverkonhaltijoiden tilanteella nyt käsiteltävässä asiassa on siis yhteisiä kohtia Samenwerkende ElektriciteitsProduktiebedrijven NV:n tilanteen kanssa asiassa, joka johti 17.7.2008 annettuun tuomioon Essent Netwerk Noord ym. (C‑206/06, EU:C:2008:413), Abwicklungsstelle für Ökostrom AG tilanteen kanssa asiassa, joka johti 11.12.2014 annettuun tuomioon Itävalta v. komissio (T‑251/11, EU:T:2014:1060).

94      Näin ollen on katsottava, että EEG-lisämaksusta saadut varat, joita siirtoverkonhaltijat yhdessä hallinnoivat, pysyvät julkisen vallan määräysvallassa, koska niitä sääntelevät säännökset ja sääntelyt mahdollistavat siirtoverkonhaltijoiden rinnastamisen kollektiivisesti tarkasteltuina valtion myöntämää konsessiota täytäntöön panevaan yhteisöön.

95      Toiseksi on todettava, että nyt kyseessä olevat varat, jotka syntyvät EEG-lisämaksusta ja jotka on tarkoitettu sekä EEG-sähkön tukijärjestelmään että korvausjärjestelmän rahoittamiseen, on loppujen lopuksi saatu vuoden 2012 EEG:llä yksityisille oikeussubjekteille asetettujen maksujen perusteella. Koska vuoden 2012 EEG:ssä verkko-operaattoreille on asetettu velvollisuus maksaa lisäkorvaus tai markkinapreemio EEG-sähkön tuottajille, mainitun lain 37 §:ssä säädetään siirtoverkonhaltijoiden vaihtoehdosta määrätä lisähinta toimittajille, jotka voivat sitten vyöryttää sen loppukuluttajille erityisesti laskujen avoimuutta koskevien, lainsäätäjän määrittelemien yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti. Ei ole kiistetty sitä, että sähköntoimittajat vyöryttävät käytännössä EEG-lisämaksusta johtuvan taloudellisen rasitteen loppukuluttajille (ks. edellä 9 kohta), pyrkien mainittuun velvollisuuteen liittyvien kustannusten korvaamiseen. On huomattava, että tämä rasite, jonka osalta sähköintensiivisille yrityksille on vahvistettu yläraja edellä 11 kohdassa esitettyjen yksityiskohtaisten sääntöjen mukaisesti, vastaa – kuten Saksan liittotasavalta on istunnossa myöntänyt – 20–25 prosenttia keskiverto loppukuluttajan laskun kokonaismäärästä. Tämän rasitteen laajuuden perusteella sen vyöryttämistä loppukuluttajille on siis pidettävä Saksan lainsäätäjän säätämänä ja organisoimana seurauksena. Sähkön loppukuluttajilla on siis juuri vuoden 2012 EEG:n vuoksi tosiasiallisesti velvollisuus maksaa tämä lisähinta tai lisäkustannus. Kyseessä on valtion EEG-sähköntuottajien tukipolitiikan puitteissa yksipuolisesti määräämä rasite, joka on vaikutuksiltaan rinnastettavissa sähkönkulutusta Saksassa koskevaan veroon. Viranomainen on määrännyt tämän rasitteen yleisen edun eli ilmaston ja ympäristön suojelemisen vuoksi varmistamalla sähkönjakelun kestävän kehityksen, kehittelemällä EEG-sähkön tuotantoteknologioita ja objektiivisen kriteerin mukaisesti sähkönjakelijoiden loppukuluttajilleen toimittamien sähkömäärien perusteella (ks. analogisesti tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C‑206/06, EU:C:2008:413, 43–47 kohta). Kuten komissio korostaa riidanalaisen päätöksen 99 perustelukappaleessa, sen lisäksi, että valtio on määrittänyt edunsaajat, tukikelpoisuuskriteerit ja tuen määrän, se on myös antanut varat, joilla katetaan EEG-sähkön tukemisesta aiheutuvat kustannukset. Lisäksi on niin, että toisin kuin 30.5.2013 annettuun tuomioon Doux Élevage ja Coopérative agricole UKL-ARREE (C‑677/11, EU:C:2013:348) johtaneen asian tosiseikkojen osalta, Saksan liittotasavalta ei ole väittänyt eikä myöskään asiakirja-aineistoon sisälly viitettä siitä, että aloite maksun asettamiseen kyseessä olevan toimenpiteen avulla olisi peräisin maksuvelvollisilta yksiköiltä, eikä siitä, että siirtoverkonhaltijat toimisivat yksinomaan välineenä järjestelmässä, josta nämä yksiköt olisivat itse määränneet, tai että ne olisivat itse päättäneet näin syntyneiden varojen käyttämisestä.

96      Siten kyseessä olevat EEG-lisämaksusta saadut määrät, jotka kerätään sähkön loppukuluttajilta ja jotka perustuvat vuoden 2012 EEG:ssä verkko-operaattoreille asetettuun velvollisuuteen maksaa lisäkorvaus tai markkinapreemio EEG-sähkön tuottajille, on luokiteltava veroon rinnastettaviksi valtion varoiksi (ks. analogisesti tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C‑206/06, EU:C:2008:413, 66 kohta ja tuomio 11.12.2014, Itävalta v. komissio, T‑251/11, EU:T:2014:1060, 68 kohta). Näitä varoja ei missään tapauksessa voida tarkastella siirtoverkonhaltijoiden omina varoina, joiden erityisestä käyttämisestä valtio olisi yksinkertaisesti säätänyt lainsäädännöllisellä toimenpiteellä, koska nämä varat eivät ole millään hetkellä olleet siirtoverkonhaltijoiden vapaasti käytettävissä, kuten komissio korostaa riidanalaisen päätöksen 128 perustelukappaleessa.

97      On muistutettava myös, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jotta maksun voidaan katsoa olevan erottamaton osa tukitoimenpidettä, maksun ja tuen välillä on oltava sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä säädetty varojen osoittamista koskeva sellainen sitova yhteys, jonka mukaisesti maksun tuotto osoitetaan väistämättä tuen rahoittamiseen (ks. vastaavasti tuomio 15.6.2006, Air Liquide Industries Belgium, C‑393/04 ja C‑41/05, EU:C:2006:403, 46 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että tällainen yhteys on siirtoverkonhaltijoiden EEG-lisämaksun kautta perimän maksun ja EEG-sähkön tuotannolle myönnetyn tuen välillä.

98      13.3.2001 annetusta tuomiosta PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), johon Saksan liittotasavalta vetoaa, on todettava, että oikeuskäytännössä on suljettu pois toimenpiteen luokittelu SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi valtiontueksi sillä perusteella, että mainitussa asiassa kyseessä ollut Saksan lainsäädäntö, jossa yhtäältä asetettiin yksityisille sähkönjakeluyrityksille velvoite ostaa uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä hinnoilla, jotka olivat korkeampia kuin tällaisen sähkön todellinen markkina-arvo, ja toisaalta jaettiin tästä aiheutuvat kustannukset kyseisten sähkönjakeluyritysten ja ylemmällä tuotantoportaalla toimivien yksityisten sähköverkko-operaattoreiden kesken, ei sisältänyt tekijöitä, joista olisi voitu päätellä, että valtion varoja olisi siirretty suoraan tai välillisesti. Näissä olosuhteissa on katsottu, ettei se, että mainitulla sääntelyllä annettiin kiistaton etu EEG-sähkön tuottajille ja että tämä etu oli seurausta julkisen vallan interventiosta, riittänyt kyseessä olevan toimenpiteen luokittelemiseen valtiontueksi.

99      13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) johtaneen asian tosiseikkojen analysoinnista ilmenee kuitenkin myös, että – toisin kuin nyt vireillä olevan menettelyn kohteena olevan saksalaisen toimenpiteen osalta – aikaisemmassa Saksan laissa säädettyyn mekanismiin ei liittynyt lisäkustannusten nimenomaista vyöryttämistä loppukuluttajille, eikä välittäjiä, joiden tehtävänä oli tuen muodostavien summien kerääminen tai hallinnointi, eikä siinä näin ollen säädetty yksiköistä, jotka rakenteeltaan tai rooliltaan vastaisivat siirtoverkonhaltijoita kollektiivisesti tarkasteluina.

100    Toisin kuin nyt käsiteltävässä asiassa, 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) analysoitu etu muodostui siitä, että tukea saaville yrityksille taattiin mahdollisuus jälleenmyydä kaikki uusiutuvista lähteistä tuotettu energia, ja siitä, että myyntihinta ylitti markkinahinnan ilman mitään tähän lisähintaan liittyvää sellaiseen lisämaksuun perustuvaa rahoitusjärjestelmää, joka oli rinnastettavissa sähkön kulutusveroon, jonka määrä on sama loppukuluttajalle toimitettua kutakin sähkön kilowattituntia kohden.

101    Lisäksi asiassa, joka johti 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), kyseessä ollut jäsenvaltio ei ollut valtuuttanut yksityisiä yrityksiä hallinnoimaan valtion varoja, kuten nyt käsiteltävässä asiassa, vaan niillä oli vain ostovelvollisuus niiden omia rahavaroja käyttäen (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 35 kohta). Nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että siirtoverkonhaltijoiden velvollisuutta maksaa lisäkorvaus EEG-sähkön tuottajille ei täytetä niiden omilla varoilla vaan EEG-lisämaksuista saaduilla varoilla, joita siirtoverkonhaltijat hallinnoivat ja joita käytetään yksinomaan vuoden 2012 EEG:llä käyttöön otettujen tuki- ja korvausjärjestelmien rahoittamiseen.

102    Asiassa, joka johti 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), kyseessä olleita varoja ei siten voitu pitää valtion varoina, koska ne eivät millään hetkellä olleet valtion määräysvallassa ja koska ei ollut olemassa nyt käsiteltävässä asiassa kyseessä olevan kaltaista jäsenvaltion käyttöön ottamaa ja sääntelemää tästä ostovelvollisuudesta johtuvien lisäkustannusten korvausmekanismia, jolla valtio olisi taannut yksityisille toimijoille mainittujen lisäkustannusten täysimääräisen korvauksen (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 36 kohta).

103    Asian, joka johti 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), tosiseikkojen tarkastelusta ilmenee myös, että toisin kuin nyt käsiteltävän asian kohteena oleva saksalainen toimenpide, aiemmalla Saksan lailla käyttöön otetussa järjestelmässä ei säädetty erityiskorvausjärjestelmään verrattavissa olevasta mekanismista, jolla EEG-lisämaksun yläraja, jonka sähköntoimittajat voivat vyöryttää sähköintensiivisille yrityksille, on otettu käyttöön.

104    Edellä todetusta johtuu, että Saksan liittotasavallan käyttöön ottama järjestelmä nyt käsiteltävässä asiassa on olennaisin osin erilainen kuin järjestelmä, josta oli kyse asiassa, joka johti 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), muun muassa kyseessä olevien varojen hallinnoinnin, käyttämisen, perimisen ja kohdentamisen osalta.

105    Kolmanneksi on tosin selvää, että siirtoverkonhaltijat ovat elimiä, jotka toimivat suurimmaksi osaksi yksityisoikeudellisten osakeyhtiöiden muodossa. Tätä ei kuitenkaan voida pitää nyt käsiteltävän asian olosuhteissa riittävänä, jotta voitaisiin hylätä päätelmä valtion varojen käyttämisestä vuoden 2012 EEG:stä johtuvien toimenpiteiden yhteydessä.

106    Kuten edellä 93 ja 94 kohdassa on todettu, siirtoverkonhaltijoiden tehtävänä on niiden pääasialliseen toimintaan liittyvien tehtävien lisäksi hallinnoida EEG-sähkön tuotannon tukijärjestelmää. Niitä valvotaan tämän tehtävän hoidossa, kuten komissio on muistuttanut riidanalaisen päätöksen 107 perustelukappaleessa, joten ne eivät voi käyttää kyseessä olevan toimenpiteen puitteissa viimeksi mainitun kohteena olevilta toimittajilta saatuja varoja muihin kuin Saksan lainsäätäjän säätämiin tarkoituksiin. Näin ollen on todettava, että niille vuoden 2012 EEG:n perusteella kuuluvien tehtävien hoitamisessa näiden elinten toiminta ei ole markkinoilla vapaasti voittojen saamiseksi toimivan taloudellisen yksikön toimintaa, vaan se on toimintaa, jonka on rajannut Saksan lainsäätäjä, joka on määritellyt sen tarkasti mainittujen tehtävien täytäntöönpanon osalta.

107    Tältä osin on lisättävä, että siirtoverkonhaltijoilla on velvoite hallinnoida kyseessä olevaa toimenpidettä soveltaen saatuja varoja erityisellä yhteisellä tilillä, joka on valtion valvonnassa, kuten ilmenee muun muassa vuoden 2012 EEG:n 61 §:stä. Kun tätä tutkitaan yhdessä vuoden 2012 EEG:ssä siirtoverkonhaltijoille annetun erityisen toimivallan ja velvoitteiden kanssa, se on lisäviite siitä, ettei kyse ole varoista, jotka vastaavat yksityiselle sektorille kuuluvia normaaleja varoja, jotka ovat kokonaisuudessaan niitä hallinnoivan yrityksen käytössä, vaan erityisistä varoista, joiden käyttämisestä tarkasti määriteltyihin tarkoituksiin Saksan lainsäätäjä on säätänyt etukäteen (ks. analogisesti tuomio 27.1.1998, Ladbroke Racing v. komissio, T‑67/94, EU:T:1998:7, 106–108 kohta).

108    Erityisesti valtion elinten siirtoverkonhaltijoihin kohdistamasta valvonnasta on todettava, että sitä harjoitetaan useammalla tasolla. Yhtäältä valvontaa suorittaa BNetzA. Vuoden 2012 EEG:n 61 §:n mukaan BNetzA:n on erityisesti valvontatehtävänsä puitteissa varmistettava, että siirtoverkonhaltijat markkinoivat EEG-sähköä vuoden 2012 EEG:n 37 §:n säännöksiä noudattaen ja että ne määrittävät, vahvistavat ja julkaisevat EEG-lisämaksun ja laskuttavat siitä sähköntoimittajia lain ja asetusten säännöksiä noudattaen.

109    Toisaalta vuoden 2012 EEG:n 48 §:n mukaisesti siirtoverkonhaltijat ilmoittavat BNetzA:lle korvausmekanismiin käytetyt tiedot.

110    Tällainen siirtoverkonhaltijoiden toimintojen lainmukaisuuden tiukka valvonta kuuluu vuoden 2012 EEG:ssä säädetyn kokonaisrakenteen yleiseen logiikkaan, vaikka se suoritetaankin jälkikäteen. Tämä valvonta tukee siten erityisesti näille elimille annetun toimivallan perusteella tehtyä ja niiden tehtävien ja velvoitteiden mukaisesti mukautettua päätelmää siitä, etteivät siirtoverkonhaltijat toimi omaan lukuunsa ja vapaasti, vaan valtion varoista myönnetyn tuen hallinnoijina. Vaikka myönnettäisiin, ettei edellä tarkoitetulla valvonnalla ole välitöntä vaikutusta siirtoverkonhaltijoiden suorittamaan kyseisten varojen päivittäiseen hallinnointiin, kyseessä on kuitenkin lisätekijä, jonka tarkoituksena on varmistaa, että siirtoverkonhaltijoiden toiminta pysyy hyvin rajattuna vuoden 2012 EEG:llä säädettyihin puitteisiin.

111    Näin ollen on todettava, että komissio on perustellusti todennut riidanalaisen päätöksen 138 perustelukappaleessa, luettuna yhdessä mainitun päätöksen 98–137 perustelukappaleiden kanssa, että vuoden 2012 EEG:n 16–33 §:n säännöksissä EEG-sähkön tuottajille syöttötariffien ja markkinapreemioiden kautta annettu etu on nyt käsiteltävässä asiassa valtion viranomaisten vahvistama maksu, joka merkitsee valtion varojen kyseessä olemista, koska valtio on järjestänyt varojen siirron lainsäädännön avulla ja määrännyt, mihin tarkoituksiin varoja voidaan käyttää.

112    Tämä päätelmä pätee myös energian suurkuluttajille, joita ovat sähköintensiiviset yritykset, myönnettyyn etuun, koska vuoden 2012 EEG:ssä säädetty korvausmekanismi muodostaa, kuten komissio on perustellusti todennut riidanalaisen päätöksen 114 perustelukappaleessa, lisärasitteen siirtoverkonhaltijoille. EEG-lisämaksun pienentämisen seurauksena on juuri sähköntoimittajien siirtoverkonhaltijoilta keräämien määrien pienentyminen ja sen voidaan katsoa johtavan siirtoverkonhaltijoiden tulojen menetykseen. Nämä menetetyt tulot kuitenkin saadaan takaisin tämän jälkeen muilta toimittajilta ja itse asiassa muilta loppukuluttajilta näin aiheutuneiden tappioiden kompensoimiseksi, kuten Saksan liittotasavalta on istunnossa todennut vastauksena unionin yleisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen. Siten keskiverto loppukuluttaja Saksassa osallistuu tietyllä tavalla EEG-lisämaksun ylärajasta hyötyvien sähköintensiivisten yritysten subventointiin. Sillä, että sähkön loppukuluttajien, jotka eivät ole sähköintensiivisiä yrityksiä, on vastattava tällaisten yritysten hyödyksi tulevasta EEG-lisämaksun ylärajasta johtuvista lisäkustannuksista, on – kun sitä analysoidaan edellä esitettyjen kehitelmien kanssa – vielä lisäviite siitä, että EEG-lisämaksusta saadut varat ovat erityisiä varoja, jotka ovat rinnastettavissa sähkön kulutusmaksuun, jonka käyttämisestä tiukasti määritettyihin tarkoituksiin Saksan lainsäätäjä on säätänyt ennalta julkisen politiikan täytäntöönpanon puitteissa eikä yksityisestä aloitteesta.

113    Saksan liittotasavallan esittämät muut väitteet eivät horjuta näitä päätelmiä.

114    Siltä osin kuin Saksan liittotasavalta perustaa argumenttinsa siihen, että käsiteltävänä olevan asian tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen väitetään olevan samankaltaisia kuin tällaiset seikat asiassa, joka johti 30.5.2013 annettuun tuomioon Doux Élevage ja Coopérative agricole UKL-ARREE (C‑677/11, EU:C:2013:348), on todettava, että kyseiset seikat eroavat nyt käsiteltävän riita-asian seikoista.

115    Asiassa, joka johti 30.5.2013 annettuun tuomioon Doux Élevage ja Coopérative agricole UKL-ARREE (C‑677/11, EU:C:2013:348), unionin tuomioistuimelle esitetty kysymys koski toimivaltaisten kansallisen viranomaisen sellaisen päätöksen laillisuutta, jolla sopimus, joka on tehty kalkkunoiden tuotantoa ja kasvatusta koskevalla maatalousalalla toimivia yhtiöitä edustavassa toimialajärjestössä ja jolla otetaan käyttöön maksu yhteisten toimien, joista kyseinen järjestö päättää, rahoittamiseksi, laajennetaan koskemaan kaikkia kyseisen alan ammatinharjoittajia.

116    30.5.2013 annetun tuomion Doux Élevage ja Coopérative agricole UKL-ARREE (C‑677/11, EU:C:2013:348) 36 kohdassa unionin tuomioistuin on todennut, että kansalliset viranomaiset eivät voi tosiasiallisesti käyttää pääasiassa kyseessä olevista maksuista peräisin olevia varoja tukeakseen tiettyjä yrityksiä, koska juuri asianomainen toimialajärjestö päättää, kuinka käytetään kyseisiä varoja, jotka kohdennetaan kokonaisuudessaan sen itsensä määrittelemiin tarkoituksiin.

117    Sitä vastoin nyt käsiteltävässä asiassa on selvää, että siirtoverkonhaltijat eivät voi vapaasti päättää EEG-lisämaksusta saatujen varojen käyttämisestä eivätkä käyttää niitä tarvittaessa niiden itsensä määrittelemiin tarkoituksiin. Vuoden 2012 EEG:n perusteella siirtoverkonhaltijoilla on velvollisuus hallinnoida EEG-lisämaksua ainoastaan EEG-sähkön tuottajien korvausten maksamiseksi. Tältä osin niiden on ohjattava kaikki vuoden 2012 EEG:hen liittyvät rahavirrat (menot ja tulot) niiden omasta kirjanpidosta erilliselle yhteiselle pankkitilille ja lisämaksun mukauttamiseksi seuraavalle vuodelle verrattava tietyn vuoden aikana perittyä EEG-lisämaksua lisämaksun tosiasialliseen arvoon, jotta estettäisiin se, että vuoden 2012 EEG:hen liittyvien rahavirtojen hallinnointiin käytetyn pankkitilin saldo jää plussalle tai miinukselle. Siten nyt käsiteltävässä asiassa ei voida kiistää sitä, että vuoden 2012 EEG:n tavoitteet eli pääasiallisesti EEG-sähkön tuottajien mutta myös energiaintensiivisten yritysten tukeminen ovat, toisin kuin 30.5.2013 annettuun tuomioon Doux Élevage ja Coopérative agricole UKL-ARREE (C‑677/11, EU:C:2013:348) johtaneessa asiassa, täysin valtion lainsäädännössä ja sääntelyssä määritettyjä ja vain sen aloitteesta toteutettuja.

118    Siten sillä, että valtiolla ei tosiasiallisesti ole pääsyä EEG-lisämaksusta saatuihin varoihin siinä mielessä, etteivät ne kierrä valtion budjetin kautta, ei ole vaikutusta nyt käsiteltävässä asiassa siihen, että valtiolla on määräysvalta näiden varojen käyttöön, eikä sen kykyyn päättää alkuvaiheessa vuoden 2012 EEG:n avulla tavoiteltavista päämääristä ja mainittujen varojen käytöstä kokonaisuudessaan.

119    14.1.2015 annetusta tuomiosta Eventech (C‑518/13, EU:C:2015:9) ja 16.4.2015 annetusta tuomiosta Trapeza Eurobank Ergasias (C‑690/13, EU:C:2015:235), joihin Saksan liittotasavalta on vedonnut vastineessaan, on todettava, että näissä tuomioissa unionin tuomioistuin on todennut, että SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun valtiontuen olemassaolon toteamiseksi on todettava riittävän suora yhteys yhtäältä tuensaajan saaman edun ja toisaalta valtion budjetin pienentymisen välillä eli budjettia rasittava riittävän konkreettinen taloudellinen riski.

120    14.1.2015 annetusta tuomiosta Eventech (C‑518/13, EU:C:2015:9) ja 16.4.2015 annetusta tuomiosta Trapeza Eurobank Ergasias (C‑690/13, EU:C:2015:235) on kuitenkin todettava, että ne koskevat erilaisia tosiseikkoja. Unionin yleinen tuomioistuin on jo todennut, että tuen käsitteen alaan kuuluvat välttämättä sellaiset edut, jotka on myönnetty suoraan tai välillisesti valtion varoista tai joista aiheutuu lisäkustannuksia valtiolle tai valtion tätä tarkoitusta varten osoittamille tai perustamille elimille (ks. tuomio 1.12.1998, Ecotrade, C‑200/97, EU:C:1998:579, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tältä osin edellä 35 kohdassa esiin tuodusta vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, että ei ole tarpeen erottaa tapauksia, joissa tuen myöntää valtio suoraan, ja tapauksia, joissa tuki myönnetään valtion nimeämän tai perustaman julkisen tai yksityisen elimen välityksellä. Koska näin ollen nyt käsiteltävässä asiassa siirtoverkonhaltijat on nimetty hallinnoimaan kollektiivisesti EEG-lisämaksua ja koska niiden tehtävänä on vuoden 2012 EEG:ssä käyttöön otettujen mekanismien toiminnasta johtuvien rahavirtojen hoitaminen, Saksan liittotasavallan väite siitä, että EEG-sähkön tuotannon tukijärjestelmä ei rasita valtion budjettia, ei mahdollista valtion varojen kyseessä olemisen kiistämistä nyt käsiteltävässä asiassa.

121    Myöskään Saksan liittotasavallan muut väitteet eivät horjuta näitä päätelmiä.

122    Aluksi on hylättävä väite siitä, ettei valtion budjettiin makseta missään tapauksessa mahdollisesti liikaa perittyjä EEG-lisämaksuja. Vuoden 2012 EEG:n toiminnasta itsestään tosin johtuu, että joka tapauksessa – ja kuten osapuolet toteavat yksimielisesti – EEG-lisämaksusta johtuvat siirtoverkonhaltijoiden mahdolliset yli- tai alijäämät on kompensoitava korkoineen seuraavana vuonna EEG-lisämaksun vahvistamisen yhteydessä. Tällä vuoden 2012 EEG:ssä säädetyllä vuosittaisella kompensaatiolla suljetaan loppujen lopuksi pois kaikki EEG-lisämaksun hallinnoinnista vastaavien siirtoverkonhaltijoiden kirjanpidon yli- tai alijäämät, joten oletus mahdollisesti liikaa perityn EEG-lisämaksun maksamisesta valtion budjettiin ei mitenkään voi toteutua. Kuten jo edellä 111 kohdassa on todettu, se, että nyt käsiteltävässä asiassa kyse on valtion varoista, johtuu juuri siitä, että valtio järjestää varainsiirron lainsäädännön kautta ja vahvistaa sen, mihin tarkoituksiin näitä varoja on käytettävä, eikä läheisistä yhteyksistä valtion budjettiin.

123    Joka tapauksessa edellä 92–112 kohdassa suoritetusta vuoden 2012 EEG:n analyysistä ilmenee, että periaatteessa kyseessä olevalla toimenpiteellä säädetään siirtoverkonhaltijoiden keskeytymättömästä pääsystä niihin varoihin, jotka ovat tarpeen niille uskottujen yleisen edun mukaisten tehtävien suorittamiseksi ja joilla pyritään valtion vahvistaman politiikan toteuttamiseen. Tämä vain vahvistaa päätelmää siitä, että siirtoverkonhaltijat eivät toimineet markkinoiden tyypillisinä yrityksinä, joille kuuluvat kaikki tavanomaiset riskit ja epävarmuustekijät, mukaan lukien taloudelliset riskit, vaan erityisinä yksikköinä, joiden rooli on tiukasti rajattu kyseessä olevalla lainsäädännöllä.

124    Tämän jälkeen on todettava, että on hylättävä myös Saksan liittotasavallan väitteet, joiden mukaan ensinnäkään kyseellä olevalla toimenpiteellä ei säädetä yhteydestä valtion budjettiin taikka julkisyhteisön budjettiin, toiseksi BNetzA tai valtio laajemmassa merkityksessä eivät määritä EEG-lisämaksun tarkkaa määrää, kolmanneksi erityiskorvausjärjestelmään käytettyjen varojen valtiollinen luonne ei johdu BAFAn roolista ja neljänneksi mahdolliset EEG-lisämaksujärjestelmää koskevat kanteet käsitellään kyseessä olevan toimenpiteen mukaisesti normaalissa siviilimenettelyssä eikä hallinnollisessa menettelyssä.

125    Yhtäältä on jo todettu, että kyseessä olevat varat oli alusta alkaen luokiteltava valtion rahoitukseksi erityisesti siitä syystä, että loppukuluttajat ovat velvollisia maksamaan lisähinnan, joka on rinnastettavissa valtion vahvistaman politiikan täytäntöön panemiseksi tarkoitettuun maksuun. Toisaalta on myös todettu, että siirtoverkonhaltijat toimivat niille kuuluvien tehtävien täytäntöön panemisen osalta Saksan lainsäätäjän selvästi rajaamissa puitteissa. Toimivaltaiset saksalaiset hallintoviranomaiset valvovat niitä tarkasti. Jäsenvaltion lainsäädännön mukaisesti hallinnoituja ja jaettuja varoja, jotka saadaan kyseisessä lainsäädännössä määritellyistä pakollisista maksuista, voidaan kuitenkin pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina valtion varoina, vaikka niitä hallinnoisivatkin viranomaisista erilliset laitokset. On jo todettu, että kokonaiskorvausmekanismi, joka koskee lisäkustannuksia, joita yrityksille aiheutuu tuulivoimalaitoksissa tuotetun sähkön ostovelvoitteesta markkinahintaan korkeampaan hintaan, ja jonka rahoittamista tukivat kaikki sähkön loppukuluttajat kansallisella alueella, sellaisena kuin siitä oli säädetty kyseisessä asiassa analysoidussa Ranskan lainsäädännössä, katsottiin valtion varoilla toteutetuksi toimenpiteeksi (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja analogisesti 26 kohta).

126    Lopuksi Saksan liittotasavallan istunnossa esittämistä väitteistä, joiden mukaan EEG-lisämaksun yläraja sähköintensiivisten yritysten hyväksi näkyy eriytettyjen hintojen käytännössä, jonka taloustieteilijät tuntevat nimellä ”Ramsey pricing” (Ramsay-hinnoittelu), taikka ristisubventiona sähkön pien- ja suurkuluttajien välillä, on todettava, että ne on myös hylättävä. EEG-lisämaksun itse olemassaolo johtuu poliittisista valinnoista eivätkä kuluttajat voi vaikuttaa sen tasoon, joten tämä taso voi olla suhteellisesti suurempi loppulaskussa pienkuluttajille, jotka ovat sähkönhinnan vaihteluille kysynnän kannalta vähemmän herkkiä kuin sähköintensiiviset yritykset. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kuitenkin toimintatukia ovat joka tapauksessa tuet, joilla pyritään vapauttamaan yritys kustannuksista, joista se olisi muuten vastattava jokapäiväisessä liikkeenjohdossaan tai tavanomaisessa toiminnassaan (ks. vastaavasti tuomio 16.10.2014, Alcoa Trasformazioni v. komissio, T‑177/10, EU:T:2014:897, 92 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Siten kyseessä oleva maksun yläraja, jonka avulla sähköintensiiviset yritykset voivat keventää sähkönkulutukseensa liittyviä kustannuksia, jotka määritelmällisesti kuuluvat jokapäiväiseen liikkeenjohtoon, tulkitaan toimintatueksi, joka merkitsee, että kyseessä ovat valtion varat, kuten on osoitettu muun muassa edellä 95 ja 96 kohdassa.

127    Tästä analyysistä johtuu, että vuoden 2012 EEG:hen perustuvilla mekanismeilla pannaan pääasiallisesti täytäntöön EEG-sähkön tuottajille myönnettäviä tukia koskeva julkinen politiikka, jonka valtio on vahvistanut vuoden 2012 EEG:n avulla, ja että ensinnäkin EEG-lisämaksusta saadut varat, joita siirtoverkonhaltijat kollektiivisesti hallinnoivat, pysyvät julkisvallan määräysvallassa, toiseksi kyseessä olevat EEG-lisämaksusta saadut määrät ovat varallisuutta, joka sisältää veroon rinnastettavissa olevia valtion varoja ja kolmanneksi siirtoverkonhaltijoille annetuista toimivaltuuksista ja tehtävistä voidaan päätellä, etteivät ne toimi omaan lukuunsa ja vapaasti, vaan valtion varoista myönnetyn tuen hallinnoijina, jotka ovat rinnastettavissa valtion konsessiota hoitavaan yksikköön.

128    Edellä todetun perusteella komissio on perustellusti todennut riidanalaisessa päätöksessä, että vuoden 2012 EEG:ssä kyseessä olivat valtion varat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

129    Näin ollen kolmas kanneperuste sekä kanne kokonaisuudessaan on hylättävä.

 Oikeudenkäyntikulut

130    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on vaatinut, että Saksan liittotasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, ja Saksan liittotasavalta on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kolmas jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Kanne hylätään.

2)      Saksan liittotasavalta velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Papasavvas Bieliūnas Forrester

Julistettiin Luxemburgissa 10 päivänä toukokuuta 2016.

Allekirjoitukset

* Oikeudenkäyntikieli: saksa.