UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu neljäs jaosto)

16 päivänä joulukuuta 2020 (*)

Kilpailu – Yritysten yhteenliittymä – Pikaluistelukilpailut – Päätös, jossa todetaan SEUT 101 artiklan rikkominen – Urheiluliiton säännöt – Kilpailuoikeuden ja urheilun erityispiirteiden yhteensovittaminen – Urheiluvedonlyönti – Urheilun välitystuomioistuin – Sakkojen laskennasta annetut suuntaviivat – SEUT 101 artiklan alueellinen soveltamisala – Tarkoitukseen perustuva kilpailun rajoitus – Korjaavat toimenpiteet

Asiassa T-93/18,

International Skating Union, kotipaikka Lausanne (Sveitsi), edustajanaan asianajaja J.-F. Bellis,

kantajana,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään H. van Vliet, G. Meessen ja F. van Schaik,

vastaajana,

jota tukevat

Mark Jan Hendrik Tuitert, kotipaikka Hoogmade (Alankomaat),

Niels Kerstholt, kotipaikka Zeist (Alankomaat),

ja

European Elite Athletes Association, kotipaikka Amsterdam (Alankomaat),

edustajinaan asianajajat B. Braeken ja J. Versteeg,

väliintulijoina,

jossa on kyse SEUT 263 artiklaan perustuvasta kanteesta, jossa vaaditaan kumoamaan SEUT 101 artiklan ja Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 8.12.2017 annettu komission päätös C(2017) 8230 final, (asia AT/40208 – Kansainvälisen luisteluliiton osallistumissäännöt),

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu neljäs jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Gervasoni sekä tuomarit L. Madise, P. Nihoul, R. Frendo (esittelevä tuomari) ja J. Martín y Pérez de Nanclares,

kirjaaja: hallintovirkamies E. Artemiou,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 12.6.2020 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

I       Asian taustalla olevat tosiseikat

A       Kansainvälinen luisteluliitto

1        International Skating Union (jäljempänä kantaja tai ISU) on ainoa Kansainvälisen olympiakomitean (jäljempänä KOK) tunnustama taitoluistelua ja pikaluistelua maailmanlaajuisella tasolla sääntelevä ja hallinnoiva kansainvälinen urheiluliitto.

2        Kantaja koostuu maakohtaisista lajiliitoista, jotka hallinnoivat taito- ja pikaluistelua kansallisella tasolla (jäljempänä jäsenet). Viimeksi mainitut koostuvat paikallisen tason luisteluseuroista ja ‑yhdistyksistä, joiden yksittäisiä jäseniä ovat pikaluistelua tai taitoluistelua taloudellisena toimintana harjoittavat urheilijat.

3        Kantaja harjoittaa myös kaupallista toimintaa siltä osin kuin se järjestää tärkeimmät kansainväliset pikaluistelukilpailut, joihin se omistaa kaikki oikeudet. Kantajan järjestämät kansainväliset kilpailut käsittävät erityisesti pitkän- ja lyhyenmatkan pikaluistelun Euroopan mestaruuskilpailut ja maailmanmestaruuskilpailut, pikaluistelun pitkänmatkan maailman cupin ja pikaluistelun lyhyenmatkan maailman cupin. Lisäksi kantaja järjestää talviolympialaisten pikaluistelukilpailut kansainvälisten kilpailujen muodossa.

B       Kantajan vahvistamat säännöt

4        Taitoluistelua ja pikaluistelua kansainvälisellä tasolla hallinnoivana elimenä kantaja on vastuussa erityisesti niiden liittymissääntöjen määrittämisestä, joita sen jäsenten sekä yksittäisten luistelijoiden on noudatettava.

5        Kantajan vahvistamat säännöt esitetään sen perussäännöissä, joihin sisältyvät sen ”perustamiskirja” ja menettelymääräykset, yleiset ja erityiset säännöt, tekniset säännöt, eettinen säännöstö, dopingin vastaiset säännöt, dopingin vastaisia menettelyjä koskevat säännöt ja kaikki kantajan voimassa olevat tiedonannot.

6        Tässä sääntöjen kokonaisuudessa kantajan yleisiin sääntöihin kuuluvissa säännöissä 102 ja 103 (jäljempänä osallistumissäännöt) määritetään edellytykset, joilla luistelijat voivat osallistua kantajan toimivaltaan kuuluviin pika- ja taitoluistelukilpailuihin. Vuodesta 1998 alkaen osallistumissäännöissä määrätään ”yleisestä ennakkolupajärjestelmästä” (jäljempänä ennakkolupajärjestelmä), jonka mukaan luistelijat saavat osallistua ainoastaan kantajan tai sen jäsenten hyväksymiin kilpailuihin, joita järjestävät kantajan hyväksymät edustajat sen sääntöjen mukaisesti. Käsiteltävässä asiassa osallistumissääntöjen merkitykselliset versiot ovat peräisin vuoden 2014 kesäkuulta (jäljempänä vuoden 2014 osallistumissäännöt) ja vuoden 2016 kesäkuulta (jäljempänä vuoden 2016 osallistumissäännöt).

7        Kun luetaan yhdessä vuoden 2014 osallistumissääntöjen säännön 102 2 kohdan c alakohtaa ja 7 kohtaa ja säännön 103 2 kohtaa, käy ilmi, että jos ammattilaisluistelijat ja kantajan edustajat osallistuvat kilpailuun, jolla ei ole kantajan tai jonkin sen jäsenen myöntämää järjestämislupaa, niille määrätään seuraamus, joka on elinikäinen kilpailukielto kaikissa kantajan järjestämissä kilpailuissa.

8        Vuoden 2014 versiossa olevan säännön 102 1 kohdan a alakohdan i alakohdan mukaan henkilöllä ”on etuoikeus osallistua ISU:n toimivaltaan kuuluviin toimintoihin ja kilpailuihin, jos kyseinen henkilö noudattaa ISU:n periaatteita ja menettelytapoja, sellaisina kuin ne on esitetty ISU:n perussäännöissä”.

9        Säännön 102 1 kohdan a alakohdan ii alakohdassa määrättiin vuodesta 2002 alkaen, että ”osallistumisedellytys on laadittu, jotta varmistettaisiin ISU:n, joka käyttää tulonsa ISU:n urheilulajien hallinnointiin ja kehittämiseen sekä ISU:n jäsenten ja niiden luistelijoiden tueksi ja hyödyksi, taloudellisten ja muiden intressien riittävä suoja”.

10      Kesäkuussa 2016 osallistumissääntöjä uudistettiin ja tarkoituksena oli muuttaa erityisesti seuraamusten määräämistä koskevia sääntöjä. Tästä lähtien säännön 102 7 kohdan nojalla seuraamukset urheilijoiden osallistumisesta kantajan toimivaltaan kuuluvaan kilpailuun, jolle tämä ei ole antanut järjestämislupaa, määritetään rikkomisen vakavuuden mukaan. Järjestelmän mukaan ensimmäisestä rikkomisesta määrätään varoitus, tuottamuksellisesta osallistumisesta kilpailuihin, joilla ei ole järjestämislupaa, määrätään enintään viiden vuoden kilpailukielto, tietoisesta osallistumisesta kilpailuihin, joilla ei ole järjestämislupaa, määrätään enintään 10 vuoden kilpailukielto ja lopuksi elinikäinen kilpailukielto määrätään erittäin vakavista rikkomuksista ja erityisesti osallistumisesta kilpailuihin, joille ei ole annettu järjestämislupaa ja jotka vaarantavat kantajan integriteetin ja toimivallan.

11      Lisäksi viittaus kantajan taloudellisten intressien riittävään suojaan, joka sisältyy vuoden 2014 osallistumissääntöihin, on poistettu vuoden 2016 versiosta. Uuden säännön 102 1 kohdan a alakohdan ii alakohdassa määrätään tästä lähtien, että ”osallistumisedellytys on laadittu, jotta varmistettaisiin [kantajan] eettisten arvojen, sääntöjen mukaisten tavoitteiden ja muiden oikeutettujen intressien riittävä suoja”; ”[kantaja] käyttää tulonsa ISU:n urheilulajien hallinnointiin ja kehittämiseen sekä ISU:n jäsenten ja niiden luistelijoiden tueksi tai hyödyksi”.

12      Lisäksi on todettava, että 30.6.2006 alkaen kantajan perustamiskirjan 25 artiklassa (jäljempänä välityssäännöt) määrätään luistelijoiden mahdollisuudesta hakea muutosta kilpailukieltopäätökseen ainoastaan urheilun välitystuomioistuimessa (jäljempänä CAS), joka sijaitsee Lausannessa (Sveitsi).

13      Kantaja julkaisi 25.10.2015 tiedonannon nro 1974, jonka otsikko on ”Avoimet kansainväliset kilpailut” (jäljempänä tiedonanto nro 1974), jossa määritellään menettely, jota on noudatettava avoimen kansainvälisen kilpailun järjestämisluvan saamiseksi ennakkolupajärjestelmän yhteydessä. Tätä menettelyä sovelletaan sekä kantajan jäseniin että kolmansiin järjestäjiin.

14      Tiedonannossa nro 1974 määrätään, että kaikkiin kyseisiin kilpailuihin on saatava ennakolta lupa kantajan neuvostolta ja ne on järjestettävä sen sääntöjen mukaisesti. Järjestämishakemuksen esittämiselle asetetun määräajan osalta kyseisessä tiedonannossa tehdään ero kantajan jäsenten ja järjestäjinä olevien kolmansien osapuolten välillä. Kolmansien järjestäjien on nimittäin jätettävä hakemuksensa vähintään kuusi kuukautta ennen kilpailun suunniteltua ajankohtaa, kun taas jäsenten osalta tämä määräaika on lyhennetty kolmeen kuukauteen.

15      Lisäksi tiedonannossa nro 1974 luetellaan koko joukko yleisiä, taloudellisia, teknisiä, urheilullisia ja eettisiä vaatimuksia, joita järjestäjän on noudatettava. Aivan aluksi tästä tiedonannosta ilmenee, että jokaiseen lupahakemukseen on liitettävä teknisiä ja urheilullisia tietoja, kuten kilpailupaikkaa ja myönnettäviä palkintosummia koskevia tietoja, sekä yleisiä ja taloudellisia tietoja, kuten erityisesti liiketoimintasuunnitelmat, budjetti ja tapahtuman suunniteltu televisiointi. Tämän jälkeen järjestäjän ja sen kanssa yhteistyötä tekevien henkilöiden on eettisiä vaatimuksia noudattaakseen annettava ilmoitus, jossa vahvistetaan, että ne hyväksyvät kantajan eettisen säännöstön ja erityisesti, että ne sitoutuvat olemaan sekaantumatta vedonlyöntitoimintaan. Lopuksi tiedonannossa nro 1974 määrätään, että kantaja varaa itselleen oikeuden vaatia lisätietoja kunkin vaatimuskategorian osalta.

16      Erityisesti eettisten vaatimusten osalta kantajan eettisen säännöstön 4 artiklan h alakohdassa määrätään 25.1.2012 alkaen, että kaikkien niiden, jotka toimivat yhteistyössä sen kanssa missä ominaisuudessa tahansa, on ”pidättäydyttävä osallistumasta kaikenlaiseen vedonlyöntiin tai tukemasta kaikenlaista vedonlyöntiä tai uhkapeliä, jotka liittyvät ISU:n toimivaltaan kuuluvaan kilpailuun tai toimintaan”.

17      Tiedonannossa nro 1974 oikeutetaan kantaja hyväksymään tai hylkäämään lupahakemus erityisesti kyseisessä tiedonannossa mainittujen ja edellä 15 kohdassa esitettyjen vaatimusten perusteella sekä ISU:n perustavanlaatuisten tavoitteiden perusteella, sellaisina kuin ne on määritelty ”erityisesti” sen perustamiskirjan 3 artiklan 1 kohdassa. Kantajan perustamiskirjan 3 artiklan 1 kohdassa määrätään pääasiallisesti, että kantajan tavoitteina on säännellä, hallinnoida ja edistää molempia luistelulajeja.

18      Siinä tapauksessa, että hakemus hylätään, hakija voi tiedonannon nro 1974 mukaan hakea muutosta kantajan päätökseen CASilta allekirjoitettuaan välityssopimuksen sen menettelysääntöjen mukaisesti.

19      Lisäksi tiedonannossa nro 1974 määrätään, että jokaisen järjestäjän on maksettava kantajalle solidaarisuusmaksu, jonka suuruus määritetään tapauskohtaisesti ja joka on tarkoitettu kantajan toimivaltaan kuuluvien urheilulajien edistämiseen ja kehittämiseen paikallisella tasolla.

II     Asian tausta

A       Hallinnollinen menettely

20      Kaksi väliintulijaa Mark Jan Hendrik Tuitert ja Niels Kersholt, jotka ovat ammattilaispikaluistelijoita (jäljempänä kantelijat), tekivät 23.6.2014 Euroopan komissiolle kantelun, joka koskee vuoden 2014 osallistumissääntöjen yhteensoveltumattomuutta SEUT 101 ja 102 artiklan kanssa. Kantelijat esittivät erityisesti, että kyseiset säännöt ovat estäneet heitä osallistumasta pikaluistelukilpailuun, jonka korealainen yhtiö Icederby International Co. Ltd aikoi järjestää vuonna 2014 Dubaissa (Yhdistyneet arabiemiirikunnat) (jäljempänä Dubai Icederby Grand Prix). Kyseiselle kilpailulle oli suunniteltu uutta kilpailumuotoa, joka tapahtuisi erityisellä jääradalla, jolla pitkänmatkan ja lyhyenmatkan pikaluistelijat kilpailisivat yhdessä.

21      Komissio päätti 5.10.2015 käynnistää menettelyn kantajaa vastaan [SEUT 101 ja 102] artiklan mukaisten komission menettelyjen kulusta 7.4.2004 annetun komission asetuksen (EY) N:o 773/2004 2 artiklan 1 kohdan mukaisesti (EUVL 2004, L 123, s. 18).

22      Kantaja ilmoitti 8.1.2016 komissiolle, että se aikoi muuttaa osallistumissääntöjä. Kantajan kongressi hyväksyi kyseessä olevat uudistukset ja ne tulivat voimaan 11.6.2016.

23      Komissio lähetti 27.9.2016 väitetiedoksiannon kantajalle, joka vastasi siihen 16.1.2017.

24      Suullinen kuuleminen järjestettiin 1.2.2017 komission johtaman hallinnollisen menettelyn yhteydessä.

25      Kantaja esitti 27.4.2017 joukon sitoumuksia ratkaistakseen komission ilmaisemat kilpailuongelmat. Komissio kuitenkin katsoi, että kyseiset sitoumukset eivät riitä korjaamaan havaittuja ongelmia kohtuullisessa ajassa.

26      Komissio lähetti 6.10.2017 kantajalle asiaseikkoja koskevan kirjeen. Kantaja vastasi siihen 25.10.2017.

27      Kantaja esitti 30.10.2017 uusia sitoumuksia vastatakseen komission ilmaisemiin kilpailuongelmiin; komissio arvioi uudelleen, että ne eivät riittäneet vastaamaan esitettyihin ongelmiin.

28      Komissio antoi 8.12.2017 SEUT 101 artiklan ja Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä päätöksen C(2017) 8230 final (asia AT/40208 – Kansainvälisen luisteluliiton osallistumissäännöt) (jäljempänä riidanalainen päätös).

B       Riidanalainen päätös

1.     Merkitykselliset markkinat

29      Komissio päätteli, että käsiteltävässä asiassa merkitykselliset markkinat olivat pikaluistelukilpailujen järjestämisen ja kaupallisen hyödyntämisen maailmanlaajuiset markkinat (jäljempänä merkitykselliset markkinat). Näin ollen, kun otetaan huomioon kantajan rooli tärkeimpien kilpailujen järjestäjänä ja lajin sääntelijänä, komissio katsoi, että osallistumissäännöt rajoittivat kilpailua, vaikka markkinat määriteltäisiin suppeammin (riidanalaisen päätöksen 115 perustelukappale).

30      Komissio huomautti, että kantaja voi vaikuttaa kilpailuun merkityksellisillä markkinoilla, sillä se oli pikaluistelun hallintoelin ja lajin ainoa sääntelijä, jolla oli valta päättää tämän lajin kansainvälisten kilpailujen järjestämisluvista. Lisäksi kantaja on vastuussa tärkeimpien pikaluistelukilpailujen järjestämisestä. Sen huomattavan markkinavoiman osoittaa se, että kantajan ja sen jäsenten lisäksi mikään muu taho ei ole onnistunut pääsemään merkityksellisille markkinoille (riidanalaisen päätöksen 116–134 perustelukappale).

2.     SEUT 101 artiklan 1 kohdan soveltaminen

31      Komissio katsoi, että kantaja oli yritysten yhteenliittymä ja että osallistumissäännöt muodostivat SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun yritysten yhteenliittymän päätöksen (riidanalaisen päätöksen 147–152 perustelukappale).

32      Riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.3 komissio päätteli, että osallistumissääntöjen – sekä niiden vuoden 2014 version että niiden vuoden 2016 version – tarkoituksena oli rajoittaa kilpailua SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Se katsoi pääasiallisesti, että mainitut säännöt rajoittivat ammattilaispikaluistelijoiden vapaata osallistumista kolmansien osapuolien järjestämiin kansainvälisiin pikaluistelutapahtumiin ja näin ollen käytännössä estivät mahdollisia kilpailevia järjestäjiä käyttämästä urheilijoiden palveluita, jotka ovat välttämättömiä kilpailujen järjestämiseksi. Se päätyi tähän päätelmään tarkasteltuaan mainittujen sääntöjen sisältöä, niiden tavoitteita sekä sitä taloudellista ja oikeudellista kontekstia, johon ne kuuluivat, sekä kantajan subjektiivista tarkoitusta sulkea pois kolmannet järjestäjät (riidanalaisen päätöksen 162–188 perustelukappale).

33      Pääteltyään, että osallistumissäännöillä oli kilpailua rajoittava tarkoitus, komissio totesi, ettei ollut tarpeen analysoida mainittujen sääntöjen vaikutuksia. Se esitti kuitenkin riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.4 syyt, joiden vuoksi se saattoi päätellä, että kyseisillä säännöillä oli myös kilpailua rajoittava vaikutus (riidanalaisen päätöksen 189–205 perustelukappale).

34      Riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.5 komissio tarkasteli sitä, voivatko osallistumissäännöt jäädä SEUT 101 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle. Tässä yhteydessä se totesi pääasiallisesti, että nämä säännöt eivät pelkästään tue kantajan oikeutettuja tavoitteita vaan ne olivat myös sen muiden intressien, mukaan lukien taloudelliset intressit, mukaisia. Lisäksi komissio katsoi, että osallistumissäännöt eivät osittain ole välttämättömät oikeutettujen tavoitteiden saavuttamiseksi eivätkä missään tapauksessa oikeasuhteisia kyseessä oleviin tavoitteisiin nähden (riidanalaisen päätöksen 220 ja 225–266 kohta).

3.     Välityssääntöjen arviointi

35      Riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.7 komissio totesi, että välitys oli yleisesti hyväksytty riitojen ratkaisumenetelmä ja että välityslauseke ei sinänsä muodostanut kilpailunrajoitusta. Se katsoi kuitenkin, että kantajan välityssäännöt vahvistivat sen osallistumissääntöjen aiheuttamia kilpailunrajoituksia (riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappale).

36      Tämä päätelmä perustui yhtäältä siihen seikkaan, että komission mukaan välityssäännöt tekevät vaikeaksi tehokkaan oikeussuojan saamisen sellaisia kantajan tekemiä mahdollisia kilpailukieltopäätöksiä vastaan, jotka eivät ole SEUT 101 artiklan mukaisia. Toisaalta komissio huomautti, että urheilijoiden oli pakko hyväksyä välityssäännöt ja CASin yksinomainen toimivalta (riidanalaisen päätöksen 270–276 perustelukappale).

4.     Päätöksen päätösosa

37      Komissio päätyi riidanalaisen päätöksen sanamuodon mukaan toteamaan seuraavaa:

”1 artikla

Kansainvälinen luisteluliitto on rikkonut [SEUT] 101 artiklaa ja [ETA]-sopimuksen 53 artiklaa ottamalla käyttöön osallistumissäännöt ja soveltamalla niitä ja erityisesti ISU:n vuoden 2014 ja vuoden 2016 yleisten sääntöjen sääntöjä 102 ja 103 pikaluisteluun. Rikkominen on alkanut vuoden 1998 kesäkuussa ja jatkunut tähän päivään saakka.

2 artikla

Kansainvälisen luisteluliiton on lopetettava 1 artiklassa mainittu rikkominen ja ilmoitettava komissiolle kaikki tässä tarkoituksessa toteutetut toimenpiteet 90 päivän kuluessa päivästä, jona päätös on annettu tiedoksi.

Kansainvälisen luisteluliiton on pidättäydyttävä toistamasta 1 artiklassa kuvailtuja toimia tai toimintaa sekä kaikkia toimia tai kaikkea toimintaa, jolla on sama tai samankaltainen tarkoitus tai vaikutus.

– –

4 artikla

Jos Kansainvälinen luisteluliitto ei noudata 2 artiklassa annettuja määräyksiä, komissio määrää sille päivittäisen uhkasakon, joka on viisi prosenttia sen edellisen tilikauden keskimääräisestä päivittäisestä liikevaihdosta.”

III  Oikeudenkäyntimenettely ja osapuolten vaatimukset

38      Kantaja nosti esillä olevan kanteen 19.2.2018 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon toimitetulla kannekirjelmällä.

39      Komissio jätti vastineensa 17.5.2018 unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon.

40      Unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 1.6.2018 toimitetuilla asiakirjoilla European Elite Athletes Association ja kantelijat pyysivät saada osallistua oikeudenkäyntiin väliintulijoina komission vaatimusten tukemiseksi.

41      Väliintulohakemukset annettiin tiedoksi varsinaisille asianosaisille, jotka eivät vastustaneet niitä. Ne pyysivät kuitenkin unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 144 artiklan mukaisesti, ettei asiakirjojen tiettyjä luottamuksellisia seikkoja ilmoiteta väliintulijoille, ja esittivät tässä tarkoituksessa kyseessä olevien asiakirjojen ei-luottamuksellisen version.

42      Seitsemännen jaoston puheenjohtaja hyväksyi 12.9.2018 antamallaan määräyksellä väliintulohakemukset.

43      Kun unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa 25.3.2019 muutettiin työjärjestyksen 27 artiklan 5 kohdan mukaisesti, käsiteltävä asia siirrettiin uudelle esittelevälle tuomarille, joka kuului viidenteen jaostoon, johon asia näin ollen siirrettiin.

44      Kun unionin yleisen tuomioistuimen jaostojen kokoonpanoa muutettiin uudelleen 16.10.2019 työjärjestyksen 27 artiklan 5 kohdan mukaisesti, esittelevä tuomari siirrettiin neljänteen jaostoon, johon käsiteltävä asia näin ollen siirrettiin.

45      Unionin yleinen tuomioistuin päätti 20.12.2019 neljännen jaoston ehdotuksen perusteella työjärjestyksensä 28 artiklan mukaisesti siirtää asian laajennetun ratkaisukokoonpanon käsiteltäväksi.

46      Esittelevän tuomarin ehdotuksen perusteella unionin yleinen tuomioistuin (laajennettu neljäs jaosto) päätti aloittaa menettelyn suullisen vaiheen ja esitti työjärjestyksensä 89 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimenpiteenä osapuolille kirjallisia kysymyksiä, joihin se kehotti niitä vastaamaan istunnossa. Lisäksi kantaja esitti unionin yleisen tuomioistuimen pyynnöstä jäljennöksen tiedonannosta nro 1974.

47      Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa riidanalaisen päätöksen

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

48      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

49      Väliintulijat vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin hylkää kanteen.

IV     Oikeudellinen arviointi

50      Kantaja esittää kanteensa tueksi kahdeksan kanneperustetta. Ensimmäisessä kanneperusteessaan se väittää lähinnä, että riidanalaisen päätöksen perustelut ovat ristiriitaiset. Toisella ja kolmannella kanneperusteellaan se riitauttaa osallistumissääntöihin sovelletun luokittelun tarkoitukseen ja vaikutuksiin perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi. Neljännellä kanneperusteellaan kantaja arvostelee komission suorittamia arviointeja siitä kysymyksestä, ovatko osallistumissäännöt välttämättömiä ja oikeasuhteisia pikaluistelun rehellisyyden suojelua urheiluvedonlyönniltä koskevaan tavoitteeseen nähden. Viidennellä kanneperusteellaan se vastustaa sitä, että komissio on ottanut huomioon sen päätöksen kieltäytyä myöntämästä järjestämislupaa Dubai Grand Prix ‑kilpailulle siltä osin kuin tämä päätös jää SEUT 101 artiklan alueellisen soveltamisalan ulkopuolelle. Kuudennella kanneperusteellaan kantaja kyseenalaistaa päätelmän, jonka mukaan sen välityssäännöt vahvistavat todettua kilpailunrajoitusta. Seitsemännellä kanneperusteellaan se väittää, että komissio on rikkonut [SEUT 101] ja [SEUT 102] artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 7 artiklaa määrätessään riidanalaisen päätöksen päätösosan 2 artiklassa toteutettavaksi korjaustoimenpiteitä, jotka eivät liity todettuun rikkomiseen. Kahdeksannella kanneperusteellaan kantaja riitauttaa riidanalaisen päätöksen päätösosan 4 artiklan perusteilla, jotka ovat samat kuin seitsemännen kanneperusteen tueksi esitetyt perusteet, sekä korjaustoimenpiteiden epäselvän ja epätäsmällisen luonteen vuoksi.

51      Komissio, jota väliintulijat tukevat, kiistää kaikki kantajan esittämät argumentit.

A       Ensimmäinen kanneperuste, joka koskee riidanalaisen päätöksen perustelujen ristiriitaisuutta

52      Ensimmäisellä kanneperusteellaan kantaja väittää, että riidanalainen päätös on lainvastainen siltä osin kuin se perustuu ilmeisen ristiriitaisiin perusteluihin.

53      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 296 artiklan toisessa kohdassa määrätty perusteluvelvollisuus on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, koska viimeksi mainittu koskee riidanalaisen toimen aineellista lainmukaisuutta (ks. tuomio 29.9.2011, Elf Aquitaine v. komissio, C‑521/09 P, EU:C:2011:620, 146 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 11.7.2013, Ziegler v. komissio, C‑439/11 P, EU:C:2013:513, 114 ja 115 kohta ja tuomio 13.12.2016, Printeos ym. v. komissio, T-95/15, EU:T:2016:722, 44 kohta), joten valvottaessa sitä, onko perusteluvelvollisuutta noudatettu, unionin yleinen tuomioistuin ei voi tutkia niiden perustelujen aineellista lainmukaisuutta, joihin komissio on päätöksensä perusteeksi vedonnut. Tästä seuraa, että perustelujen puuttumista tai niiden puutteellisuutta koskevan kanneperusteen yhteydessä esitetyt väitteet ja lausumat, joilla pyritään kiistämään riidanalaisen päätöksen perusteltavuus, ovat tehottomia ja merkityksettömiä (ks. tuomio 15.6.2005, Corsica Ferries France v. komissio, T‑349/03, EU:T:2005:221, 58 ja 59 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

54      Käsiteltävässä asiassa kantaja esittää ensimmäisen kanneperusteensa tueksi joukon argumentteja, joilla asetetaan itse asiassa kyseenalaiseksi riidanalaisen päätöksen perusteltavuus. Edellä 53 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti niitä on siten pidettävä merkityksettöminä tämän kanneperusteen yhteydessä. Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen tutkimiseksi on tarkistettava ainoastaan, onko – kuten kantaja väittää – riidanalaisen päätöksen perusteluissa ristiriita.

55      Tässä yhteydessä kantaja väittää pääasiallisesti, että riidanalaisen päätöksen perusteluissa on ristiriita siltä osin kuin komissio on päätellyt, että osallistumissäännöt sellaisinaan rajoittivat kilpailua, katsomatta kuitenkaan, ettei niihin sisältyvä ennakkolupajärjestelmä ollut välttämätön oikeutettujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tätä ristiriitaa korostaa kantajan mukaan vielä enemmän se seikka, että komissio on todennut, että kantaja voisi lopettaa rikkomisen ja pitää samalla voimassa ennakkolupajärjestelmänsä.

56      Oikeuskäytännöstä ilmenee, että perustelujen pitää olla johdonmukaiset eikä niissä saa varsinkaan olla sisäisiä ristiriitaisuuksia, jotka haittaisivat riidanalaiseen toimeen johtaneiden syiden ymmärtämistä (ks. vastaavasti tuomio 10.7.2008, Bertelsmann ja Sony Corporation of America v. Impala, C‑413/06 P, EU:C:2008:392, 169 kohta ja tuomio 29.9.2011, Elf Aquitaine v. komissio, C‑521/09 P, EU:C:2011:620, 151 kohta).

57      Käsiteltävässä asiassa komissio päätyi toteamaan, että osallistumissäännöt, sellaisina kuin kantaja on ne laatinut ja soveltaa niitä merkityksellisillä markkinoilla, rajoittivat kilpailua tarkoituksensa ja vaikutustensa perusteella SEUT 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla (ks. riidanalaisen päätöksen jaksot 8.3–8.5).

58      Riidanalaisen päätöksen jaksosta 8.5 ilmenee, että kantaja oli väittänyt hallinnollisessa menettelyssä, että osallistumissäännöt eivät kuuluneet SEUT 101 artiklassa määrätyn kiellon soveltamisalaan muun muassa sen vuoksi, että kyseisiin sääntöihin sisältyvä ennakkolupajärjestelmä oli välttämätön sen varmistamiseksi, että kaikki pikaluistelukilpailujen järjestäjät noudattavat kantajan normeja ja tavoitteita.

59      Riidanalaisen päätöksen 254 perustelukappaleessa komissio katsoi, että käsiteltävässä asiassa ei ollut tarpeen ottaa kantaa kysymykseen siitä, oliko ennakkolupajärjestelmä oikeutettuihin tavoitteisiin pyrkimisen välttämätön seuraus. Se esitti kuitenkin useita syitä tukeakseen päätelmäänsä, jonka mukaan kantajan käyttöönottama ennakkolupajärjestelmä ei ollut oikeasuhteinen niihin tavoitteisiin nähden, joihin kantaja pyrki, ja kuului näin ollen SEUT 101 artiklan kiellon soveltamisalaan (ks. riidanalaisen päätöksen 254–258 perustelukappale).

60      Näin tehdessään komissio sovelsi oikeuskäytäntöä, jonka mukaan yritysten yhteenliittymän päätös, joka rajoittaa osapuolten tai jonkin osapuolen toimintavapautta, ei välttämättä kuulu SEUT 101 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon piiriin. Tämän oikeuskäytännön mukaan yritysten yhteenliittymän päätöksestä johtuvat rajoitukset jäävät SEUT 101 artiklassa määrätyn kiellon ulkopuolelle, jos ne täyttävät kaksi kumulatiivista edellytystä. Ensinnäkin rajoituksen on oltava oikeutettuihin tavoitteisiin pyrkimisen välttämätön seuraus ja toiseksi sen on oltava oikeasuhteinen näihin tavoitteisiin nähden (ks. vastaavasti tuomio 18.7.2006, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, C‑519/04 P, EU:C:2006:492, 42 kohta).

61      Käsiteltävässä asiassa, kuten edellä 59 kohdassa on todettu, komissio esitti useita syitä, joiden perusteella se päätyi toteamaan, ettei ennakkolupajärjestelmä täyttänyt edellä 60 kohdassa mainitun oikeuskäytännön toista edellytystä eli oikeasuhteisuutta koskevaa edellytystä. Koska kyseisen oikeuskäytännön edellytykset ovat kumulatiivisia, komission ei tarvinnut ottaa kantaa riidanalaisessa päätöksessä siihen, onko kyseessä oleva järjestelmä oikeutettuihin tavoitteisiin pyrkimisen välttämätön seuraus, eikä sen päätös näin ollen ollut ristiriitainen.

62      Komissio tosin totesi riidanalaisen päätöksen 339 perustelukappaleessa, että kantajan olisi mahdollista lopettaa todettu rikkominen pitämällä samalla voimassa ennakkolupajärjestelmä. Tämä toteamus ei ole kuitenkaan ristiriidassa sen päätelmän kanssa, jonka mukaan osallistumissäännöt rajoittavat kilpailua, siltä osin kuin komission tällaiselle järjestelmälle antaman mahdollisen hyväksynnän edellytyksenä on selvästi, että siihen tehdään ”huomattavia muutoksia” rikkomisen lopettamiseksi, eli muutoksia, joiden tarkoituksena olisi neutraloida mainitun järjestelmän suhteeton luonne. Tästä seuraa, että – toisin kuin kantaja väittää – komissio ei hyväksynyt kantajan ennakkolupajärjestelmän voimassa pitämistä sellaisena kuin se oli laadittu eikä sen päätöksen perusteluissa ole tältä osin myöskään ristiriitaa.

63      Ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hylättävä.

B       Toinen, kolmas ja neljäs kanneperuste, joiden mukaan kantajan osallistumissäännöt eivät rajoita kilpailua tarkoituksensa ja vaikutustensa perusteella eivätkä kuulu SEUT 101 artiklan soveltamisalaan

64      Toisella, kolmannella ja neljännellä kanneperusteellaan kantaja riitauttaa yhtäältä komission suorittamat arvioinnit kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja toisaalta sen tekemän päätelmän, jonka mukaan osallistumissäännöt kuuluvat SEUT 101 artiklassa määrätyn kiellon piiriin. Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on tarkoituksenmukaista tarkastella näitä kanneperusteita yhdessä.

65      Kuuluakseen SEUT 101 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon soveltamisalaan yritysten yhteenliittymän päätöksen on oltava sellainen, että sen ”tarkoituksena tai vaikutuksena” on estää, rajoittaa tai vääristää kilpailua sisämarkkinoilla. Tuomiosta 30.6.1966, LTM (56/65, EU:C:1966:38) lähtien vakiintuneen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tämän edellytyksen vaihtoehtoisuus, joka osoitetaan konjunktiolla ”tai”, johtaa siihen, että on tarkasteltava ensiksi yritysten yhteenliittymän sopimuksen tarkoitusta (ks. vastaavasti tuomio 26.11.2015, Maxima Latvija, C‑345/14, EU:C:2015:784, 16 kohta ja tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 24 kohta).

66      Tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen käsitettä voidaan soveltaa ainoastaan tiettyihin yritysten välisen toiminnan yhteensovittamisen muotoihin, jotka ovat luonteensa puolesta siinä määrin riittävästi vahingollisia tavallisen kilpailun moitteettomalle toiminnalle, ettei niiden vaikutusten tutkiminen ole tarpeen (ks. vastaavasti tuomio 30.6.1966, LTM, 56/65, EU:C:1966:38, s. 359; tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 49, 50 ja 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 16.7.2015, ING Pensii, C‑172/14, EU:C:2015:484, 31 kohta).

67      Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sen arvioimiseksi, onko yritysten yhteenliittymän päätös siinä määrin riittävän vahingollinen, että sitä voidaan pitää SEUT 101 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna tarkoitukseen perustuvana kilpailunrajoituksena, on tarkasteltava sen lausekkeiden sisältöä, sen tavoitteita sekä sen taloudellista ja oikeudellista asiayhteyttä (ks. tuomio 16.7.2015, ING Pensii, C-172/14, EU:C:2015:484, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68      Näin ollen käsiteltävässä asiassa on osallistumissääntöjä tarkasteltaessa otettava huomioon niiden väitetyt tavoitteet ja niiden erityinen asiayhteys, joka käsittää erityisesti urheiluliitoilla olevan lupien antamista koskevan toimivallan, sen selvittämiseksi, onko komissio perustellusti luokitellut kantajan osallistumissäännöt tarkoitukseen perustuviksi kilpailunrajoituksiksi.

1.     Urheiluliitolle, jolla on lupien myöntämistä koskeva toimivalta, asetetut velvollisuudet

69      Kantaja väittää, että riidanalaisen päätöksen alaviitteessä 267 mainittuun 1.7.2008 annettuun tuomioon MOTOE (C-49/07, EU:C:2008:376, 51 ja 52 kohta) perustuvaa oikeuskäytäntöä ei voida soveltaa käsiteltävässä asiassa siltä osin kuin kyseinen oikeuskäytäntö koskee SEUT 102 ja SEUT 106 artiklan eikä SEUT 101 artiklan soveltamista, kuten käsiteltävässä asiassa.

70      Tässä yhteydessä on muistutettava, että kyseisen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun säännöstössä annetaan oikeushenkilölle, joka itse järjestää ja hyödyntää kaupallisesti kilpailuja, toimivalta määrätä henkilöt, jotka saavat järjestää mainittuja kilpailuja, ja määrittää edellytykset, joiden mukaisesti nämä kilpailut on järjestettävä, siinä myönnetään kyseiselle oikeushenkilölle selkeä etu sen kilpailijoihin nähden. Tällainen oikeus voi siis johtaa siihen, että yritys, jolle se on myönnetty, estää muita toimijoita pääsemästä kyseisille markkinoille. Näin ollen on paikallaan, että kyseisen sääntelytehtävän hoitamiseen sovelletaan rajoituksia, velvoitteita tai valvontaa sen välttämiseksi, että kyseessä oleva oikeushenkilö vääristää kilpailua suosimalla itse järjestämiään kilpailuja tai kilpailuja, joiden järjestämiseen se osallistuu (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2008, MOTOE, C‑49/07, EU:C:2008:376, 51 ja 52 kohta).

71      On kuitenkin todettava, että 28.2.2013 annetusta tuomiosta Ordem dos Técnicos Oficiais de Contas (C-1/12, EU:C:2013:127, 88 ja 92 kohta) ilmenee, että unionin tuomioistuin on soveltanut tätä oikeuskäytäntöä analogisesti asiassa, joka koskee SEUT 101 artiklan soveltamista sellaisen yritysten yhteenliittymän antamiin sääntöihin, joka oli samalla kertaa merkityksellisten markkinoiden toimija ja sääntelijä, kuten käsiteltävässä asiassa. Näin ollen kantajan argumentti, jonka mukaan edellä 70 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä voitaisiin soveltaa ainoastaan SEUT 102 ja SEUT 106 artiklan soveltamista koskevassa asiassa, on hylättävä.

72      Lisäksi kantaja katsoo, että tuomio 28.2.2013, Ordem dos Técnicos Oficiais de Contas (C-1/12, EU:C:2013:127, 88 ja 92 kohta) ei oikeuta soveltamaan 70 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä käsiteltävässä asiassa, sillä kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin on soveltanut kyseistä oikeuskäytäntöä vaikutuksiin perustuvan rajoituksen eikä tarkoitukseen perustuvan rajoituksen tarkastelun yhteydessä, kuten käsiteltävässä asiassa. Oikeuskäytännöstä ilmenee kuitenkin, että sopimus voi rajoittaa kilpailua tarkoituksensa perusteella tietyssä asiayhteydessä vaikka sopimuksen vaikutusten analyysi olisi välttämätön toisissa asiayhteyksissä (ks. vastaavasti tuomio 30.1.2020, Generics (UK) ym., C-307/18, EU:C:2020:52, 84 kohta). Tästä seuraa, että se seikka, että unionin tuomioistuin on luokitellut tilintarkastajien yhteisön säännöt vaikutuksiin perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi, ei ole esteenä sille, että edellä 70 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä voitaisiin soveltaa tarkoitukseen perustuvaa kilpailunrajoitusta koskevan analyysin yhteydessä.

73      Käsiteltävässä asiassa, kuten edellä olevasta 4 kohdasta ilmenee, kantajalla on valta antaa sääntöjä sen toimivaltaan kuuluvissa urheilulajeissa. Vaikka onkin totta, että julkinen viranomainen ei ole delegoinut sille tätä sääntelytehtävää, kuten asioissa, joissa on annettu edellä 70 ja 71 kohdassa mainitut tuomiot, se käyttää kuitenkin ainoana KOK:n tunnustamana kansainvälisenä urheiluliittona kyseessä olevien urheilulajien osalta sääntelyvaltaa (ks. vastaavasti tuomio 26.1.2005, Piau v. komissio, T-193/02, EU:T:2005:22, 78 kohta).

74      Lisäksi riidanalaisen päätöksen 38–41 perustelukappaleesta ilmenee – mitä kantaja ei sitä paitsi ole kyseenalaistanut – että pikaluistelu luo hyvin rajoitettuja tulonsaantimahdollisuuksia suurimmalle osalle ammattilaispikaluistelijoista. Lisäksi, kuten komissio on riidanalaisen päätöksen 172 perustelukappaleessa todennut, edelleen kantajan sitä kiistämättä, kantaja järjestää tärkeimmät pikaluistelukilpailut, joihin tätä urheilulajia harjoittavien luistelijoiden on osallistuttava ansaitakseen elantonsa, tai valvoo niiden järjestämistä. On kuitenkin muistutettava, että osallistumissäännöissä, jotka kantaja on sääntelytehtävää hoitaessaan antanut, määrätään kilpailukieltoseuraamuksista siinä tapauksessa, että luistelijat osallistuvat sellaiseen kilpailuun, jolla ei ole järjestämislupaa. Koska luistelijat eivät voi menettää mahdollisuutta osallistua kantajan järjestämiin tärkeimpiin kilpailuihin, tästä seuraa, että pikaluistelukilpailun järjestämistä suunnittelevien kolmansien osapuolten on saatava kantajalta ennakkolupa, jos ne haluavat luistelijoiden osallistuvan kilpailuunsa.

75      Näin ollen, kun otetaan huomioon se, että kantaja järjestää kilpailuja ja että sillä on myös valta antaa lupa kolmansien osapuolten järjestämille kilpailuille, on todettava, että tämä tilanne on omiaan aiheuttamaan eturistiriitoja. Näissä olosuhteissa edellä 70 ja 71 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä seuraa, että kantajan on huolehdittava lupahakemusten tarkastelussa siitä, että kyseisiä kolmansia osapuolia ei estetä aiheettomasti pääsemästä markkinoille siinä määrin, että kilpailu kyseisillä markkinoilla vääristyy.

76      Näin ollen on tarkasteltava kantajan argumentteja, joilla kyseenalaistetaan komission arviointi osallistumissääntöjen soveltamisalasta ja tavoitteista, ottaen samalla huomioon, että kantajan on sääntelytehtäväänsä hoitaessaan noudatettava edellä 70 ja 71 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä johtuvia velvollisuuksia.

2.     Osallistumissääntöjen sisältö ja tavoitteet

77      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan säännöstön yhteensoveltuvuutta Euroopan unionin oikeuden kilpailusääntöjen kanssa ei voida arvioida abstraktisti. Kaikki yritysten väliset sopimukset tai yritysten yhteenliittymän päätökset, jotka rajoittavat osapuolten tai jonkin osapuolen toimintavapautta, eivät välttämättä kuulu SEUT 101 artiklan 1 kohdassa määrätyn kiellon piiriin. Tämän määräyksen soveltamiseksi yksittäistapaukseen on nimittäin ensinnäkin otettava huomioon se kokonaistilanne, jossa kyseinen yritysten yhteenliittymän päätös on tehty tai johon sen vaikutukset kohdistuvat, ja erityisesti sen tavoitteet. Sen jälkeen on tutkittava, ovatko siitä aiheutuvat kilpailua rajoittavat vaikutukset näihin tavoitteisiin pyrkimisen välttämätön seuraus ja ovatko ne oikeasuhteisia näihin tavoitteisiin nähden (ks. vastaavasti tuomio 19.2.2002, Wouters ym., C-309/99, EU:C:2002:98, 97 kohta) ja tuomio 18.7.2006, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, C‑519/04 P, EU:C:2006:492, 42 kohta).

78      Niiden tavoitteiden osalta, joihin voidaan pyrkiä, on muistutettava, että SEUT 165 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa määrätään, että unioni myötävaikuttaa Euroopan urheilun edistämiseen ottaen huomioon sen erityispiirteet, vapaaehtoisuuteen perustuvat rakenteet sekä yhteiskunnallisen ja kasvatuksellisen tehtävän. Saman artiklan 2 kohdan mukaan unionin toiminnalla pyritään kehittämään urheilun eurooppalaista ulottuvuutta edistämällä urheilukilpailujen rehellisyyttä ja avoimuutta sekä urheilusta vastaavien järjestöjen välistä yhteistyötä samoin kuin suojelemalla urheilijoiden, erityisesti kaikkein nuorimpien urheilijoiden, fyysistä ja henkistä koskemattomuutta.

79      Näin ollen rajoitusten mahdollisten perustelujen arvioinnin yhteydessä urheilun alalla on otettava huomioon urheilun erityispiirteet yleisesti sekä sen yhteiskunnallinen ja kasvatuksellinen tehtävä (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 16.3.2010, Olympique Lyonnais, C-325/08, EU:C:2010:143, 40 kohta).

80      Käsiteltävässä asiassa kantaja kyseenalaistaa osallistumissääntöjen sisältöä ja tavoitteita koskevat komission arvioinnit. Se väittää erityisesti, että osallistumissäännöillä pyritään oikeutettuun tavoitteeseen, joka on pikaluistelun rehellisyyden suojelu vedonlyöntiin liittyviltä riskeiltä.

a)     Osallistumissääntöjen sisältö

81      Kantaja kyseenalaistaa osallistumissääntöjen sisältöä ja tiedonantoa nro 1974 koskevan tarkastelun. Se väittää ensiksi, että mainitut säännöt voisivat rajoittaa kilpailua tarkoituksensa perusteella ainoastaan, jos niissä kiellettäisiin täysin luistelijoiden osallistuminen kolmansien osapuolten järjestämiin kilpailuihin, mikä ei ole asianlaita käsiteltävässä asiassa.

82      Tämä argumentti on hylättävä heti alkuun, sillä se tarkoittaisi sen hyväksymistä, että jonkin käyttäytymisen luokittelu tarkoitukseen perustuvaksi rajoitukseksi perustuu kaiken kilpailun poistamiseen merkityksellisillä markkinoilla. On kuitenkin todettava, että luokittelu tarkoitukseen perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi ei ole varattu sellaisille yritysten yhteenliittymien päätöksille, joilla poistetaan kaikki kilpailu. Oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että tätä luokittelua voidaan soveltaa jokaiseen yritysten yhteenliittymän päätökseen, joka on itsessään riittävässä määrin vahingollinen kilpailun moitteettomalle toiminnalle, kun otetaan huomioon sen sisältö, sen tavoitteet ja sen asiayhteys (ks. vastaavasti tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 53 kohta ja tuomio 19.3.2015, Dole Food ja Dole Fresh Fruit Europe v. komissio, C‑286/13 P, EU:C:2015:184, 117 kohta).

83      Toiseksi kantaja väittää, ettei yhdenkään komission huomioonottaman seikan perusteella ole mahdollista päätellä, että osallistumissääntöjen tarkoituksena on kilpailun rajoittaminen. Kantajan mukaan komissio on ottanut huomioon neljä seikkaa luokitellakseen osallistumissäännöt tarkoitukseen perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi, eli suoran yhteyden puuttuminen oikeutettuihin tavoitteisiin, seuraamusten ankaruus, viittaus kantajan taloudellisten intressien suojeluun ja yhteyden puuttuminen sen järjestämään kilpailuun tai kilpailujen sarjaan.

1)     Suoran yhteyden puuttuminen oikeutettuihin tavoitteisiin

84      Kantaja väittää, että toteamus, jonka mukaan osallistumissäännöillä ei ole suoraa yhteyttä oikeutettuihin tavoitteisiin, on perusteeton.

85      Ensiksi on kuitenkin todettava, että osallistumissäännöissä ei ilmaista selvästi oikeutettuja tavoitteita, joihin niillä pyritään. Tosin, kuten kantaja esittää, säännössä 102 viitataan vuodesta 1998 alkaen ”periaatteisiin ja menettelytapoihin, sellaisina kuin ne on esitetty [sen] perussäännöissä ja säännöissä”, ja määrätään sen muuttamisen jälkeen vuonna 2016, että ”osallistumisedellytys on laadittu ISU:n eettisten arvojen riittävän suojelun varmistamiseksi”. Joka tapauksessa, vaikka ”eettiset arvot” voivatkin käydä ilmi kantajan eettisestä säännöstöstä, ”periaatteita ja menettelytapoja” ei ole nimenomaisesti määritelty tai lueteltu kantajan perussäännöissä tai säännöissä. Näin ollen pelkästään näiden epämääräisten ilmaisujen perusteella ei voida yksilöidä täsmällisesti oikeutettuja tavoitteita, joihin mainituilla säännöillä pyritään.

86      Toiseksi on muistutettava, että vuodesta 1998 alkaen ja tiedonannon nro 1974 julkaisemiseen 20.10.2015 saakka osallistumissäännöissä ei määrätty mistään lupakriteereistä kilpailuille, joita kolmannet osapuolet mahdollisesti halusivat järjestää avoimina kansainvälisinä kilpailuina. Tästä seuraa, että ennen kyseisen tiedonannon julkaisua kantajan sääntelykehys oli vailla sisältöä kilpailujen lupakriteerien osalta niin, että kantajalla oli täydellinen harkintavalta kieltäytyä antamasta järjestämislupaa kolmansien osapuolten suunnittelemille kilpailuille.

87      Tätä harkintavaltaa ei olennaisesti muuttanut tiedonannon nro 1974 julkaiseminen, joka täydensi osallistumissääntöjen sisältöä. Nimittäin, vaikka kyseisessä tiedonannossa luetellaan tietty joukko yleisiä, taloudellisia, teknisiä, urheilullisia ja eettisiä vaatimuksia, luettelo ei ole kuitenkaan tyhjentävä, sillä tässä tiedonannossa määrätään lisäksi, että kantaja hyväksyy tai hylkää lupahakemuksen ottaen huomioon ”erityisesti” vahvistamansa vaatimukset, mikä antaa sille oikeuden hyväksyä tai hylätä lupahakemuksen muilla perusteilla kuin niillä, jotka on nimenomaisesti kyseisessä tiedonannossa vahvistettu vaatimuksiksi. Lisäksi, kuten edellä 15 kohdassa on todettu, tiedonannon nro 1974 sisällöstä ilmenee, että kantaja varaa itselleen oikeuden vaatia järjestäjiltä lisätietoja, jotka liittyvät edellä mainittuihin erilaisiin vaatimuksiin.

88      Näin ollen on todettava, että kaikki tiedonannon nro 1974 vaatimukset eivät ole selvästi määriteltyjä, avoimia, syrjimättömiä, valvottavissa olevia ja kilpailujen järjestäjille tosiasiallisen pääsyn merkityksellisille markkinoille takaavia lupakriteerejä (ks. vastaavasti ja analogisesti tuomio 28.2.2013, Ordem dos Técnicos Oficiais de Contas, C-1/12, EU:C:2013:127, 99 kohta).

89      Näistä toteamuksista seuraa, että vuodesta 1998 alkaen ja jopa tiedonannon nro 1974 antamisen jälkeen kantajalla oli laaja harkintavalta kieltäytyä myöntämästä järjestämislupaa kolmansien osapuolten ehdottamille kilpailuille myös muilla kuin nimenomaisesti määrätyillä perusteilla, mikä saattoi johtaa epäämispäätösten tekemiseen lainvastaisilla perusteilla. Näissä olosuhteissa komissio on perustellusti todennut riidanalaisen päätöksen 163 ja 185 perustelukappaleessa, että osallistumissäännöillä ei ollut sisältönsä puolesta suoraa yhteyttä oikeutettuihin tavoitteisiin, joihin kantaja on vedonnut hallinnollisessa menettelyssä.

2)     Seuraamusten ankaruus

90      Kantaja väittää, että seuraamusten ankaruus ei ole merkityksellinen seikka, kun kyseessä on sen määrittäminen, onko sen ennakkolupajärjestelmän sisällön tarkoituksena rajoittaa kilpailua.

91      Unionin tuomioistuin on kuitenkin jo todennut, että säännöstön repressiivinen luonne ja sen rikkomiseen sovellettavien seuraamusten merkittävyys voivat vaikuttaa kielteisesti kilpailuun, jos seuraamukset eivät rajoitu siihen, mikä on tarpeen urheilukilpailun asianmukaisen toteuttamisen varmistamiseksi, sillä ne voivat tilanteissa, joissa nämä seuraamukset osoittautuvat lopulta perusteettomiksi, johtaa urheilijan perusteettomaan poissulkemiseen kilpailuista ja siis vääristää asianomaisen urheilutoiminnan harjoittamisedellytyksiä (ks. vastaavasti tuomio 18.7.2006, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, C‑519/04 P, EU:C:2006:492, 47 kohta).

92      Käsiteltävässä asiassa osallistumissääntöjen mukaan luistelijoille, jotka osallistuvat kilpailuihin, joilla ei ole kantajan tai jonkin sen jäsenen myöntämää järjestämislupaa, määrätään seuraamus. Kuten 7 kohdasta edellä ilmenee, osallistumissäännöissä määrättiin niiden muuttamiseen vuonna 2016 saakka yksi ainoa ja äärimmäisen ankara seuraamus, joka oli elinikäinen kilpailukielto, jota sovellettiin kaikissa tapauksissa riippumatta siitä, oliko kyseessä ensimmäinen vai toistuva rikkominen. Näin ollen kyseessä oli ankara seuraamus. Tästä seuraa, että vuoden 2014 osallistumissäännöistä johtuvat rajoitukset olivat selvästi suhteettomia luistelun rehellisyyden suojelua koskevaan tavoitteeseen nähden.

93      Kuten 10 kohdasta edellä ilmenee, vuonna 2016 seuraamusjärjestelmää tosin lievennettiin sikäli, että siinä ei enää määrätä kaikista rikkomuksista yhdeksi ainoaksi seuraamukseksi elinikäistä kilpailukieltoa. On kuitenkin korostettava sitä seikkaa – jota kantaja ei ole sitä paitsi kiistänyt – että luistelijan ura kestää keskimäärin kahdeksan vuotta. Näin ollen on todettava, että vuoden 2016 osallistumissäännöissä määrätyt seuraamukset, jopa ne, joiden kestoksi on vahvistettu 5 ja 10 vuotta, ovat edelleen suhteettomia siltä osin kuin niitä sovelletaan muun muassa sellaisiin kolmansien osapuolten järjestämiin kilpailuihin, joilla ei ole järjestämislupaa.

94      Vuoden 2016 osallistumissäännöissä ei myöskään määritetä täsmällisesti edellytyksiä, joiden avulla voidaan vahvistaa jakolinja rikkomusten eri luokkien välillä. Niissä ei varsinkaan erotella selkeästi ”hyvin vakaviksi” luokiteltuja rikkomuksia niistä, jotka eivät sellaisia ole. Tästä seuraa, että seuraamusjärjestelmä ei ole ennustettava ja sisältää siten mielivaltaisen soveltamisen riskin, minkä vuoksi mainittujen seuraamusten varoittava vaikutus on liiallinen.

95      Näin ollen – päinvastoin kuin kantaja esittää – osallistumissäännöissä määrättyjen seuraamusten ankaruus muodostaa erityisen merkityksellisen seikan niiden sisällön tarkastelussa. Tällainen ankaruus voi nimittäin saada urheilijat luopumaan osallistumasta kilpailuihin, joille kantaja ei ole myöntänyt järjestämislupaa, myös silloin, kun oikeutettuja perusteita tällaiseen epäämiseen ei ole, ja voi näin ollen estää markkinoille pääsyn mahdollisilta kilpailijoilta, jotka menettävät urheilukilpailunsa järjestämiseksi tarvittavat siihen osallistuvat urheilijat.

3)     Osallistumissääntöjen ja kantajan kilpailun tai kilpailujen sarjan välisen yhteyden puuttuminen

96      Kantaja väittää, että se seikka, että sen osallistumissäännöillä ei ole yhteyttä sen järjestämään kilpailuun tai kilpailujen sarjaan, ei voi olla merkityksellinen tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen arvioinnin yhteydessä.

97      Kun luetaan yhdessä riidanalaisen päätöksen 166 ja 243 perustelukappaletta, ilmenee kuitenkin, että komissio arvostelee sitä seikkaa, että osallistumissäännöissä ei edellytetä seuraamuksen määräämiseksi sitä, että kilpailu, jolla ei ole järjestämislupaa ja johon asianomaiset urheilijat olisivat osallistuneet, järjestettäisiin samaan aikaan kantajan kilpailun kanssa. Tämä toteamus ei ole itse asiassa mitään muuta kuin esimerkki suoran yhteyden puuttumisesta oikeutettuihin tavoitteisiin, joihin kantaja on vedonnut hallinnollisessa menettelyssä, ja se paljastaa osallistumissääntöjen laajan ja jopa kohtuuttoman soveltamisalan. Kantaja voi nimittäin mainittujen sääntöjen avulla määrätä urheilijoille kilpailukieltoseuraamuksia, jos nämä osallistuvat kilpailuihin, joilla ei ole järjestämislupaa, vaikka kantajan kalenteriin ei sisälly samanaikaista kilpailua ja vaikka kyseessä olevat kilpailijat eivät voi mistä tahansa syystä osallistua kantajan järjestämiin kilpailuihin. Näin ollen kantajan väite, jonka mukaan 166 ja 243 perustelukappaleessa tehty toteamus ei olisi merkityksellinen, on hylättävä.

98      Niitä argumentteja, jotka koskevat viittausta kantajan taloudellisten intressien suojeluun, tarkastellaan jäljempänä 106–111 kohdassa osallistumissääntöjen tavoitteiden arvioinnin yhteydessä.

b)     Tavoitteet, joihin osallistumissäännöillä pyritään

99      Väitteet, jotka kantaja on esittänyt osallistumissääntöjen tavoitteita koskevan komission suorittaman arvioinnin osalta, voidaan ryhmitellä kahteen osaan. Yhtäältä se kyseenalaistaa neljännellä kanneperusteellaan toteamuksen, jonka mukaan pikaluistelun rehellisyyden suojelua vedonlyöntiin liittyviltä riskeiltä koskeva oikeutettu tavoite ei tee oikeutetuiksi osallistumissääntöjä. Toisaalta kantaja väittää toisen kanneperusteensa yhteydessä, että nojautuessaan vuoden 2014 osallistumissäännöissä olevaan viittaukseen taloudellisten intressien suojelusta tukeakseen päätelmäänsä, jonka mukaan niillä pyritään sulkemaan pois kilpailevien tapahtumien järjestäjät, komissio on suorittanut keinotekoisen analyysin tavoitteista, joihin pyritään.

1)     Ensimmäinen osa, joka koskee osallistumissääntöjen tavoitetta suojella pikaluistelun rehellisyyttä vedonlyöntiin liittyviltä riskeiltä

100    On todettava, että hallinnollisen menettelyn aikana kantaja korosti, että osallistumissäännöillä pyrittiin useisiin urheilun erityispiirteille ominaisiin tavoitteisiin. Vaikka kantaja onkin tämän menettelyn yhteydessä vedonnut useampiin oikeutettuihin tavoitteisiin, se on kuitenkin esittänyt yksityiskohtaisia argumentteja ainoastaan luistelun rehellisyyden suojelua vedonlyönniltä koskevan oikeutetun tavoitteen tueksi.

101    Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että urheilun rehellisyyden suojelu on oikeutettu tavoite (tuomio 18.7.2006, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, C‑519/04 P, EU:C:2006:492, 43 kohta). Oikeutettuihin tavoitteisiin pyrkiminen ei kuitenkaan voi yksinään riittää estämään luokittelua tarkoitukseen perustuvaksi kilpailunrajoitukseksi, jos niiden saavuttamiseksi käytetyt keinot ovat SEUT 101 artiklan vastaisia (ks. vastaavasti tuomio 6.4.2006, General Motors v. komissio, C‑551/03 P, EU:C:2006:229, 64 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 20.11.2008, Beef Industry Development Society ja Barry Brothers, C-209/07, EU:C:2008:643, 21 kohta). On erityisesti tutkittava, ovatko siitä aiheutuvat kilpailua rajoittavat vaikutukset näihin tavoitteisiin pyrkimisen välttämätön seuraus ja ovatko ne oikeasuhteisia näihin tavoitteisiin nähden (ks. vastaavasti tuomio 19.2.2002, Wouters ym., C‑309/99, EU:C:2002:98, 97 kohta ja tuomio 18.7.2006, Meca-Medina ja Majcen v. komissio, C‑519/04 P, EU:C:2006:492, 42 kohta).

102    Käsiteltävässä asiassa voidaan katsoa, että kantajalla oli hyväksyttävä syy vahvistaa sääntöjä, joiden tarkoituksena oli estää urheiluvedonlyönnistä mahdollisesti aiheutuvaa kilpailujen ja urheilijoiden manipuloinnin vaaraa, mikä on sitä paitsi KOK:n 24.6.2010 antamien suositusten, joiden otsikkona on ”Urheiluvedonlyönti: Haaste, johon on vastattava”, ja Euroopan neuvoston vuonna 2014 tekemän urheilukilpailujen manipulointia koskevan yleissopimuksen mukaista.

103    Joka tapauksessa, vaikka oletettaisiin, että käsiteltävässä asiassa käyttöönotetusta ennakkolupajärjestelmästä johtuvat rajoitukset olisivat kyseiseen pikaluistelun rehellisyyden suojelua vedonlyöntiin liittyviltä riskeiltä koskevaan oikeutettuun tavoitteeseen pyrkimisen välttämätön seuraus, on kuitenkin niin, että erityisesti edellä 92–95 kohdassa esitetyistä syistä niillä ylitetään se, mikä on tarpeen tällaisen tavoitteen saavuttamiseksi edellä 77 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla.

104    Näin ollen kantajan argumentti, jonka mukaan pikaluistelun rehellisyyden suojelua vedonlyöntiin liittyviltä riskeiltä koskeva tavoite oikeuttaisi osallistumissäännöistä johtuvat rajoitukset, on hylättävä.

2)     Toinen osa, jossa arvostellaan komission nojautumista kantajan taloudellisten intressien suojelua koskevaan tavoitteeseen

105    Ensiksi kantaja arvostelee sitä, että komissio on käyttänyt vuoden 2014 osallistumissääntöihin sisältyvää viittausta sen taloudellisiin intresseihin tukeakseen päätelmäänsä, jonka mukaan kyseisten sääntöjen tavoitteena oli suojella kantajan taloudellisia intressejä. Kantaja väittää erityisesti, että komissio on virheellisesti nojautunut osallistumissääntöjen vuoden 2014 versioon sisältyvään viittaukseen taloudellisiin intresseihin päätelläkseen, että viimeksi mainituilla pyrittiin sulkemaan pois kaikki kilpailevien tapahtumien järjestäjät, jotka voisivat mahdollisesti vaikuttaa sen taloudellisiin intresseihin, vaikka niistä olosuhteista, joissa kyseiset säännöt on laadittu, ilmenee, että niiden tarkoituksena oli varmistaa kaikkien kantajan toimivaltaan kuuluvien kilpailujen yhdenmukaisuus yhteisten normien kanssa.

106    Kuten komissio on todennut riidanalaisen päätöksen 164 ja 165 perustelukappaleessa, säännön 102 1 kohdan a alakohdan ii alakohdassa määrättiin vuodesta 2002 alkaen ja sen muuttamiseen vuonna 2016 saakka, että osallistumisedellytyksen laatimisen tarkoituksena oli ”ISU:n taloudellisten ja muiden intressien riittävä suojelu”. Sitä paitsi asiakirjoista ilmenee, että kyseinen ilmaisu otettiin käyttöön vuonna 2002 ”osallistumissäännön perusteiden selventämiseksi”. Tästä seuraa, että taloudellisten intressien suojelua koskeva tavoite oli vuonna 2002 tehtyä muutosta aikaisempi, koska viimeksi mainitulla ainoastaan selitettiin sitä. Näin ollen komissio voi arviointivirhettä tekemättä päätyä toteamaan, että tämä tavoite oli olemassa rikkomisajanjakson alkamisesta vuonna 1998 vuoteen 2016 saakka.

107    Komissio on sitä vastoin katsonut virheellisesti riidanalaisen päätöksen 187 perustelukappaleessa, että huolimatta siitä, että viittaus taloudellisiin intresseihin on poistettu osallistumissääntöjen vuoden 2016 versiosta, mainitun version sääntöjen sisällöstä ilmeni, että niillä pyrittiin edelleen kantajan taloudellisten intressien suojeluun. Pelkästään sen seikan perusteella, että säännön 102 1 kohdan a alakohdan ii alakohdan vuoden 2016 versiossa liitetään ilmaisu ”kantajan muut oikeutetut intressit” kantajan tulojen käyttöön, ei nimittäin voida päätellä, että osallistumissäännöillä pyritään vuodesta 2016 alkaen tosiasiallisesti ja ensisijaisesti kantajan taloudellisten intressien suojeluun. Tämä komission virhe ei voi kuitenkaan saattaa kyseenalaiseksi oikeutettuja tavoitteita koskevaa arviointia riidanalaisessa päätöksessä.

108    Tässä yhteydessä on todettava, että on perusteltua katsoa, kuten kantaja väittää (ks. 105 kohta edellä), että kun otetaan huomioon urheilun erityispiirteet, on tarpeen varmistaa, että urheilukilpailuissa noudatetaan yhteisiä normeja, joiden tarkoituksena on erityisesti taata kilpailujen kulun tasapuolisuus ja urheilijoiden fyysisen ja henkisen koskemattomuuden suojelu. Kantaja saattoi lisäksi kohtuudella katsoa, että ennakkolupajärjestelmä, jonka tarkoituksena on valvoa, että kaikki järjestäjät noudattavat tällaisia normeja, oli sopiva mekanismi kyseisen tavoitteen toteutumisen varmistamiseksi.

109    Sitä paitsi, vaikka oletettaisiin, että osoittautuisi, että vuoden 2016 osallistumissäännöillä pyrittiin myös kantajan taloudellisten intressien suojelua koskevaan tavoitteeseen, on todettava, ettei ole sinänsä kilpailunvastaista, että liitto pyrkii suojelemaan taloudellisia intressejään. Kuten komissio on istunnossa myöntänyt, taloudellisiin tavoitteisiin pyrkiminen on nimittäin ominaista jokaiselle yritykselle, myös urheiluliitolle silloin, kun se harjoittaa taloudellista toimintaa.

110    Joka tapauksessa, kuten komissio on perustellusti todennut riidanalaisen päätöksen 255–258 perustelukappaleessa, ennakkolupajärjestelmä, sellaisena kuin kantaja on sen käsiteltävässä asiassa laatinut, ylittää sen, mikä on tarpeen pyrittäessä tavoitteeseen, joka on sen varmistaminen, että urheilukilpailut ovat yhdenmukaisia yhteisten normien kanssa. Ensinnäkin tiedonannossa nro 1974 asetetaan nimittäin kilpailuja järjestäville kolmansille osapuolille tiettyjä velvollisuuksia paljastaa luonteeltaan taloudellisia tietoja, jotka ylittävät sen, mikä on tarpeen esitetyn tavoitteen saavuttamiseksi. Tässä yhteydessä on todettava, että vaikka budjettiennusteen paljastamista voidaan perustella tarpeella varmistua siitä, että kolmas osapuoli kykenee järjestämään kilpailun, kantaja ei esitä yhtään seikkaa, jonka perusteella olisi mahdollista katsoa, että liiketoimintasuunnitelman paljastaminen kokonaisuudessaan olisi tarpeen kyseisen tavoitteen saavuttamiseksi. Toiseksi kantaja ei esitä mitään perustetta sille, miksi ennakkolupajärjestelmässä, sellaisena kuin se on formalisoitu tiedonannossa nro 1974, asetetaan pidempi ja pakottavampi määräaika lupahakemuksen esittämiselle silloin, kun kyseessä on kolmannen osapuolen järjestämä kilpailu (ks. 14 kohta edellä). Kolmanneksi tiedonannossa nro 1974 vahvistetut edellytykset eivät ole tyhjentäviä ja ne jättävät kantajalle laajan harkintavallan hyväksyä tai hylätä avoimen kansainvälisen kilpailun järjestämistä koskeva hakemus. Neljänneksi tiedonannossa nro 1974 ei aseteta täsmällisiä määräaikoja lupahakemuksen käsittelylle, mikä voisi myös johtaa lupahakemusten mielivaltaiseen käsittelyyn.

111    Tästä seuraa, että vaikka komissio olisi virheellisesti nojautunut kantajan taloudellisten intressien suojelua koskevaan tavoitteeseen vuoden 2016 osallistumissääntöjen osalta, se on perustellusti ottanut huomioon ennakkolupajärjestelmän suhteettomuuden erityisesti väitettyyn muuhun tavoitteeseen nähden, johon osallistumissäännöillä pyritään ja jonka väitetään olevan kaikkien kilpailujen yhdenmukaisuus yhteisten normien kanssa.

112    Toiseksi kantaja moittii komissiota siitä, että se on katsonut, että kantaja voisi käyttää tulonsa jäsentensä järjestämien kilpailujen tukemiseksi, vaikka se ei asettaisi varojaan kolmansien osapuolten käytettäväksi, ja päätellyt tämän jälkeen, että vuoden 2016 osallistumissäännöillä pyrittiin edelleen kantajan taloudellisten intressien suojeluun. Kantajan mukaan tästä ilmenee, että komissio haluaisi sen rahoittavan kolmansien osapuolten järjestämiä kilpailuja.

113    Riidanalaisen päätöksen 187 ja 220 perustelukappaleessa komissio kuitenkin rajoittuu huomauttamaan, ettei kantaja voi käyttää tuloja, jotka ovat peräisin myös kolmansien osapuolten maksamista solidaarisuusmaksuista, omien ja jäsentensä kilpailujen rahoittamiseen silloin, kun se ei anna tätä samaa etua kolmansille järjestäjille.

114    Tosin, kuten kantaja esittää, urheiluliitto, jonka tulot ovat rajalliset, voi pätevästi vedota oikeuteen käyttää solidaarisuusmaksu sellaisten kilpailujen rahoittamiseen, jotka sen mukaan ansaitsevat tällaisen rahoituksen, ja kieltää rahoituksen muilta. Kun otetaan huomioon kantajan rooli kilpailujen järjestäjänä ja se, että sillä on valta antaa järjestämislupa kolmansien osapuolten järjestämille kilpailuille, sen on varmistettava vääristymätön kilpailu taloudellisten toimijoiden välillä edellä 72 ja 73 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla. Tästä seuraa, kuten komissio on perustellusti katsonut, että kantaja ei voi asettaa kolmansien osapuolten järjestämille kilpailuille myönnettävän luvan edellytykseksi sellaisen solidaarisuusmaksun maksamista, joka käytettäisiin yksinomaan sen ja sen jäsenten kilpailujen rahoittamiseen. Näin ollen argumentti, jonka mukaan komissio olisi vaatinut, että kantaja rahoittaa kolmansien osapuolten järjestämiä kilpailuja, on hylättävä, koska kantaja ei ole esittänyt muuta arvostelua solidaarisuusmaksua koskevaa riidanalaisen päätöksen 187 ja 220 perustelukappaletta kohtaan.

3.     Muut osallistumissääntöjen asiayhteyteen liittyvät näkökohdat

115    Kantaja väittää, että komissio ei ole suorittanut luotettavaa analyysiä asiayhteyteen nähden merkityksellisistä markkinoista. Se katsoo erityisesti, että komissio on virheellisesti kieltäytynyt ottamasta huomioon taitoluistelukilpailuja, jotka se oli hyväksynyt.

116    On kuitenkin todettava, että taitoluistelukilpailut eivät kuulu merkityksellisiin markkinoihin, sellaisena kuin komissio on ne määritellyt, eli pikaluistelukilpailujen järjestämisen ja kaupallisen hyödyntämisen maailmanlaajuiset markkinat, ja että kantaja ei kyseenalaista tätä määritelmää.

117    Unionin tuomioistuin on tosin katsonut, että tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen analysoinnin yhteydessä on otettava huomioon kaikki asiassa merkitykselliset seikat, jotka liittyvät siihen taloudelliseen ja oikeudelliseen asiayhteyteen, jossa mainittu yhteensovittaminen tapahtuu, eikä sillä, kuuluuko mainitunlainen seikka merkityksellisiin markkinoihin vai ei, ole merkitystä; näitä seikkoja ovat muun muassa sopimuksen kohteena olevien palvelujen luonne sekä kyseisten markkinoiden toimintaan ja rakenteeseen liittyvät tosiasialliset olosuhteet (ks. tuomio 11.9.2014, CB v. komissio, C‑67/13 P, EU:C:2014:2204, 78 kohta). Tämän oikeuskäytännön taustalla olevassa asiassa oli kuitenkin olemassa merkityksellisten markkinoiden ja niihin liittyvien erillisten markkinoiden välistä vuorovaikutusta, mitä ei ole osoitettu käsiteltävässä asiassa. Pelkästään se seikka, että kantaja on toimivaltainen myös taitoluistelun osalta ja että samoja sääntöjä sovelletaan molempiin urheilulajeihin, ei riitä osoittamaan tällaista vuorovaikutusta. Näin ollen komission ei tarvinnut ottaa huomioon kantajan sallimia kilpailuja merkityksellisistä markkinoista erillisillä markkinoilla.

118    Sitä paitsi, kuten edellä 86–89 kohdassa on esitetty, kantajan sääntelytehtävän hoitamiseen ei ole osallistumissäännöissä liitetty ennen tiedonannon nro 1974 julkaisemista eikä sen jälkeen tarvittavia takeita, joiden avulla voidaan varmistaa kolmansille osapuolille tosiasiallinen pääsy merkityksellisille markkinoille. Kun otetaan huomioon objektiivisten, avoimien, syrjimättömien ja valvottavissa olevien lupakriteerien puuttuminen, kantajan laajaa harkintavaltaa myöntää tällaisille kilpailuille järjestämislupa tai evätä se ei ollut lainkaan rajoitettu.

119    Tästä seuraa, ettei sillä seikalla, että kantaja on voinut hyväksyä taitoluistelukilpailuja – vaikka niissä olisi kyse todellisista itsenäisistä kilpailuista – ole merkitystä sen asiayhteyden arvioinnin kannalta, johon osallistumissäännöt kuuluvat, koska se ei saata kyseenalaiseksi päätelmää, jonka mukaan kantajan ennakkolupajärjestelmä antaa sille mahdollisuuden vääristää kilpailua merkityksellisillä markkinoilla suosimalla sen omia kilpailuja kolmansien osapuolten ehdottamien kilpailujen kustannuksella, ja kyseisillä säännöillä ei näin ollen varmisteta tosiasiallista pääsyä kyseisille markkinoille.

120    Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen valossa komissio on päätellyt perustellusti, että osallistumissääntöjen tarkoituksena on rajoittaa kilpailua. Kun otetaan huomioon niiden sisältö ja tavoitteet sekä asiayhteys, johon osallistumissäännöt kuuluvat, ne ovat siinä määrin riittävän vahingollisia, jotta niiden voidaan katsoa rajoittavan kilpailua tarkoituksensa perusteella SEUT 101 artiklassa tarkoitetulla tavalla.

121    Koska osallistumissääntöjen sisällön ja tavoitteiden sekä sen asiayhteyden, johon ne kuuluvat, tarkastelu tukee riittävästi tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen olemassaoloa, ei ole tarpeen lausua kantajan argumenteista, jotka koskevat komission tekemiä päätelmiä kantajan pyrkimyksestä sulkea pois kolmannet järjestäjät. Koska yritysten yhteenliittymän päätöksen rajoittavan tarkoituksen toteaminen ei edellytä välttämättä tällaisen pyrkimyksen osoittamista (ks. vastaavasti tuomio 6.4.2006, General Motors v. komissio, C‑551/03 P, EU:C:2006:229, 77 kohta), kantajan esittämät argumentit, jotka kohdistuvat tarkoitukseen perustuvan rajoituksen tarkastelun tähän osaan, ovat tehottomia.

122    Näin ollen kantajan toinen ja neljäs kanneperuste on hylättävä.

123    Koska komissio on perustellusti osoittanut tarkoitukseen perustuvan rajoituksen olemassaolon, ei ole tarpeen tutkia sen vaikutuksia kilpailuun (tuomio 26.11.2015, Maxima Latvija, C‑345/14, EU:C:2015:784, 17 kohta ja tuomio 20.1.2016, Toshiba Corporation v. komissio, C‑373/14 P, EU:C:2016:26, 25 kohta). Näin ollen ei ole tarpeen tutkia kantajan esittämän kolmannen kanneperusteen, jonka mukaan komissio olisi virheellisesti päätellyt, että osallistumissäännöillä on kilpailua rajoittava vaikutus, perusteltavuutta.

C       Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2014 Dubai Grand Prix ‑kilpailua koskeva päätös ei kuulu SEUT 101 artiklan alueelliseen soveltamisalaan

124    Kantaja väittää, että päätös olla hyväksymättä Dubai Grand Prix ‑kilpailua ei kuulu SEUT 101 artiklan soveltamisalaan, kun otetaan huomioon, että tämä kilpailu oli määrä järjestää Euroopan talousalueen (ETA) alueen ulkopuolella.

125    Aluksi on muistutettava, että oikeuskäytännön mukaan komission toimivalta todeta kansainvälisen oikeuden sääntöjen perusteella unionin ulkopuolella toteutettu toiminta ja määrätä siitä seuraamuksia voidaan osoittaa joko toimeenpanoa koskevan kriteerin tai kvalifioituja vaikutuksia koskevan kriteerin nojalla (tuomio 6.9.2017, Intel v. komissio, C‑413/14 P, EU:C:2017:632, 40 ja 47 kohta). Toimeenpanoa koskevan kriteerin nojalla komission toimivallan perustaa paikka, jossa moitittu toiminta on toteutettu (tuomio 31.3.1993, Ahlström Osakeyhtiö ym. v. komissio, C-89/85, C-104/85, C-114/85, C-116/85, C-117/85 ja C-125/85–C-129/85, EU:C:1993:120, 16 kohta). Kvalifioituja vaikutuksia koskevan kriteerin mukaisesti komissio voi myös perustella toimivaltansa silloin, kun toiminnasta voi aiheutua välittömiä, huomattavia ja ennakoitavissa olevia vaikutuksia unionin alueella (ks. vastaavasti tuomio 6.9.2017, Intel v. komissio, C‑413/14 P, EU:C:2017:632, 48–53 kohta).

126    Käsiteltävässä asiassa komissio on päätellyt riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklassa, että kantaja oli ”rikkonut SEUT 101 artiklaa ottamalla käyttöön osallistumissäännöt ja soveltamalla niitä – –”. Tämä päätelmä on luettava riidanalaisen päätöksen perustelujen valossa.

127    Tässä yhteydessä on todettava, että vaikka onkin totta, että riidanalaisessa päätöksessä arvostellaan useaan otteeseen kantajan Dubai Grand Prix ‑kilpailun johdosta tekemää päätöstä, on kuitenkin niin, että se ei kohdistu kyseistä Grand Prix’tä koskevaan epäämispäätökseen sinänsä. Komissio on nimittäin käyttänyt kantajan kieltäytymistä hyväksymästä Dubai Grand Prix’tä yksinomaan kuvatakseen tapaa, jolla kantaja soveltaa osallistumissääntöjään käytännössä (ks. muun muassa riidanalaisen päätöksen 175, 176, 199–205, 232–235 ja 243 perustelukappale).

128    Näin ollen siltä osin kuin riidanalainen päätös koskee osallistumissääntöjä eikä Dubai Grand Prix –kilpailua, merkityksellinen ei ole kysymys siitä, olisiko kyseinen kilpailu järjestetty ETA:n alueen sisä- vai ulkopuolella, vaan kysymys siitä, oliko komissio toimivaltainen edellä 125 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti lausumaan osallistumissääntöjen yhteensoveltuvuudesta SEUT 101 artiklan kanssa.

129    Tässä yhteydessä on todettava, että kun otetaan huomioon erityisesti ankarat ja suhteettomat seuraamukset, jotka on määrätty siinä tapauksessa, että luistelijat osallistuvat kilpailuihin, joille kantaja ei ole myöntänyt järjestämislupaa, ja objektiivisten, avoimien, syrjimättömien ja valvottavissa olevien lupakriteerien puuttuminen, osallistumissäännöt estävät luistelijoita tarjoamasta palvelujaan kansainvälisten pikaluistelukilpailujen järjestäjille, joilla ei ole kantajan myöntämää lupaa, ja näin ollen mainittuja järjestäjiä käyttämästä heidän palvelujaan kilpailevien tapahtumien osalta ETA:n sisä- tai ulkopuolella. Tämän seurauksena osallistumissäännöistä voi aiheutua edellä 125 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitettuja välittömiä, huomattavia ja ennakoitavissa olevia vaikutuksia. Näin ollen komissio oli käsiteltävässä asiassa toimivaltainen antamaan riidanalaisen päätöksen eikä kyseistä päätöstä annettaessa rikottu SEUT 101 artiklan alueellista soveltamisalaa.

130    Tästä seuraa, että viides kanneperuste on hylättävä perusteettomana.

D       Kuudes kanneperuste, joka kohdistuu päätelmään, jonka mukaan kantajan välityssäännöt vahvistavat kilpailunrajoituksia

131    Kuudennella kanneperusteellaan kantaja väittää, että riidanalaisen päätöksen jaksoon 8.7 sisältyvä päätelmä, jonka mukaan sen välityssäännöt vahvistavat osallistumissäännöistä aiheutuvia kilpailunrajoituksia, on perusteeton ja se olisi jätettävä huomiotta.

132    Komissio esittää tätä kuudetta kanneperustetta vastaan ensisijaisesti oikeudenkäyntiväitteen, jonka mukaan kantaja ei ole lainkaan vaatinut välityssääntöjä koskevan päätelmän kumoamista. Istunnon aikana komissio on sitä paitsi todennut, että riidanalaisen päätöksen jakso 8.7 muodosti analyysin, jonka se oli tehnyt täydellisyyden vuoksi, ja että tämän jakson välityssääntöjä koskeva päätelmä ei näin ollen kuulunut todettuun rikkomiseen. Tämän ilmoituksen valossa ja seurauksena komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin hylkää tämän kanneperusteen tehottomana. Nimittäin oikeuskäytännön mukaan kanneperusteen tehottomuudella viitataan siihen, voiko kanneperuste – olettaen, että se olisi perusteltu – aiheuttaa kantajan vaatiman kumoamisen, eikä siihen intressiin, joka kantajalla mahdollisesti voi olla tällaisen kanteen nostamiseen tai tietyn kanneperusteen esittämiseen, sillä nämä kysymykset liittyvät kanteen ja kanneperusteen tutkittavaksi ottamiseen (tuomio 21.9.2000, EFMA v. neuvosto, C‑46/98 P, EU:C:2000:474, 38 kohta).

133    Toissijaisesti komissio väittää myös vastinekirjelmässään, että kuudes kanneperuste on joka tapauksessa perusteeton.

1.     Kuudennen kanneperusteen tehokkuus

134    Kantaja on vastauksena sille istunnossa esitettyyn kysymykseen vahvistanut, että sen vaatimuksella riidanalaisen päätöksen jakson 8.7 huomiotta jättämisestä pyrittiin itse asiassa riidanalaisen päätöksen kumoamiseen siltä osin kuin se perustui mainitussa jaksossa esitettyihin seikkoihin.

135    Riidanalaisen päätöksen 1 artiklan mukaan kantaja on rikkonut ”[SEUT] 101 artiklaa ja ETA-sopimuksen 53 artiklaa ottamalla käyttöön osallistumissäännöt ja soveltamalla niitä ja erityisesti ISU:n vuoden 2014 ja vuoden 2016 yleisten sääntöjen sääntöjä 102 ja 103 pikaluistelun osalta”. Lisäksi riidanalaisen päätöksen jaksosta 8.6, joka otsikkona on ”Päätelmä [SEUT] 101 artiklasta ja ETA-sopimuksen 53 artiklan 1 kohdasta”, ilmenee, että päätösosan 1 artikla perustuu riidanalaisen päätöksen jaksoihin 8.3–8.5 sisältyviin perusteluihin.

136    Sitä vastoin välityssääntöjä koskevat arvioinnit sisältyvät kilpailunrajoituksen olemassaoloa koskevan päätelmän jälkeiseen jaksoon eli riidanalaisen päätöksen jaksoon 8.7. Tässä jaksossa komissio ei päätynyt toteamaan, että välityssäännöt muodostivat kilpailuoikeuden itsenäisen rikkomisen, vaan ainoastaan, että ne vahvistivat kantajan osallistumissäännöistä aiheutuvia kilpailunrajoituksia.

137    Tästä seuraa, että – kuten komissio on todennut istunnossa – kun otetaan huomioon todettu rikkominen, riidanalaisen päätöksen jakso 8.7, joka on omistettu välityssäännöille, on liiallinen, koska vaikka tätä jaksoa rasittaisi virhe, tämä virhe ei saattaisi kyseenalaiseksi kilpailunrajoituksen olemassaoloa sellaisenaan. Tämän vuoksi se seikka, että mainittua jaksoa rasittaisi lainvastaisuus, ei voi johtaa riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklan kumoamiseen. Näin ollen kantajan kuudes kanneperuste on tehoton siltä osin kuin sillä pyritään riidanalaisen päätöksen päätösosan 1 artiklan kumoamiseen.

138    Joka tapauksessa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan mukaan kantajan on lopetettava erityisesti 1 artiklassa tarkoitettu rikkominen ja pidättäydyttävä toistamasta kaikkia toimia tai kaikkea toimintaa, jolla on sama tai samankaltainen tarkoitus tai vaikutus. Kyseistä artiklaa on luettava riidanalaisen päätöksen 338–342 perustelukappaleen valossa, joissa määritetään toimenpiteet, jotka kantajan on toteutettava noudattaakseen velvollisuuttaan lopettaa rikkominen. Näissä perustelukappaleissa komissio on kuitenkin todennut, että kantaja voi varsinaisesti lopettaa rikkomisen ja pitää samalla voimassa ennakkolupajärjestelmänsä ainoastaan, jos se tekee huomattavia muutoksia paitsi osallistumissääntöihin ja tiedonantoon nro 1974 mutta myös välityssääntöihinsä.

139    Komissio on siten asettanut kantajan ennakkolupajärjestelmän voimassa pitämisen laillisuuden edellytykseksi muun muassa sen välityssääntöjen huomattavan muuttamisen. Tästä seuraa, että riidanalaisen päätöksen jakso 8.7 kuuluu sen päätösosan 2 artiklan tarpeelliseen tukemiseen.

140    Näin ollen – päinvastoin kuin komissio väittää – kuudes kanneperuste on tehokas siltä osin kuin se on esitetty riidanalaisen päätöksen 2 artiklan kumoamisvaatimuksen tueksi.

2.     Asiakysymys

141    Mitä tulee tämän kanneperusteen perusteltavuuteen, kantaja väittää, että riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.7 on tehty pääasiallisesti kaksi arviointivirhettä. Yhtäältä komissio on sen mukaan virheellisesti päätellyt, että sen välityssäännöt tekevät vaikeammaksi tehokkaan oikeussuojan saamisen kantajan mahdollisesti kilpailunvastaista päätöstä vastaan. Toisaalta kantaja katsoo, että tämä jakso ei ole merkityksellinen siltä osin kuin komissio ei katso, että turvautuminen CASin välitysmenettelyyn muodostaa SEUT 101 artiklan rikkomisen.

142    Kuten 132 kohdasta edellä ilmenee, komissio myöntää, että välityssäännöt eivät muodosta SEUT 101 artiklan rikkomista. Se puolustaa kuitenkin riidanalaisen päätöksen jaksossa 8.7 tekemäänsä arviointia ja vastaa olleensa oikeutettu tekemään riidanalaisen analyysin.

143    Kirjelmissään komissio väittää erityisesti, että se olisi voinut pitää välityssääntöjä asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen (EUVL 2006, C 210, s. 2; jäljempänä vuoden 2006 suuntaviivat) 28 kohdassa tarkoitettuna raskauttavana seikkana, jos se olisi päättänyt määrätä tällaisen seuraamuksen.

144    Riidanalaisessa päätöksessä ei kuitenkaan käytetä raskauttavan seikan käsitettä eikä siinä viitata vuoden 2006 suuntaviivoihin.

145    On kuitenkin muistutettava, että pääteltyään osallistumissääntöjen rajoittavan kilpailua komissio on sen jälkeen todennut, että välityssäännöt vahvistivat osallistumissäännöistä aiheutuvia rajoituksia. Lisäksi se on pääasiallisesti katsonut, että jos ennakkolupajärjestelmä pidetään voimassa, kantajan osallistumissääntöjä, tiedonantoa nro 1974 ja välityssääntöjä oli muutettava huomattavasti.

146    Niinpä, vaikka pitääkin paikkansa, että komissio ei ole käsiteltävässä asiassa määrännyt sakkoa, vaikka se väitetiedoksiantovaiheessa aikoi niin tehdä, kuitenkin se seikka, että se on katsonut välityssääntöjen vahvistavan osallistumissäännöistä aiheutuvia rajoituksia, on saanut sen laajentamaan kantajalle asetettujen velvollisuuksien ulottuvuutta asettamalla sen ennakkolupajärjestelmän voimassa pitämisen laillisuuden edellytykseksi muun muassa välityssääntöjen muuttamisen.

147    Komissio on siten pääasiallisesti jatkanut vuoden 2006 suuntaviivojen mukaisten raskauttavien seikkojen huomioon ottamista sakkojen laskennassa koskevan logiikan noudattamista, vaikka se ei lopulta olekaan määrännyt sakkoa riidanalaisessa päätöksessä.

148    Vaikka oletettaisiin, että komissio olisi, kuten se väittää, laajentanut kantajalle asetettuja velvollisuuksia saatuaan vaikutteita vuoden 2006 suuntaviivoista ja että se voisi siis vedota kyseisten suuntaviivojen soveltamiseen korvaamatta perusteluja, on katsottava, että se on arvioinut virheellisesti, että kantajan välityssäännöt muodostivat vuoden 2006 suuntaviivoissa tarkoitetun raskauttavan seikan.

149    Tässä yhteydessä on muistutettava, että vaikka onkin totta, että suuntaviivat eivät muodosta komission tekemien päätösten oikeudellista perustaa, on kuitenkin niin, että kun komissio antaa tällaisia käytännesääntöjä ja ne julkaisemalla ilmoittaa, että niitä sovelletaan, se rajoittaa oman harkintavaltansa käyttämistä. Näin ollen se ei voi poiketa näistä säännöistä sillä uhalla, että sen mahdollisesti katsottaisiin loukanneen yleisiä oikeusperiaatteita, kuten yhdenvertaisen kohtelun periaatetta tai luottamuksensuojan periaatetta. Näin ollen ei voi olla poissuljettua, että tietyillä edellytyksillä ja niiden sisällön mukaisesti tällaisilla yleisesti sovellettavilla käytännesäännöillä voi olla oikeusvaikutuksia (ks. vastaavasti tuomio 28.6.2005, Dansk Rørindustri ym. v. komissio, C‑189/02 P, C‑202/02 P, C‑205/02 P–C‑208/02 P ja C‑213/02 P, EU:C:2005:408, 209–211 kohta).

150    Vuoden 2006 suuntaviivojen 28 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Sakon perusmäärää voidaan korottaa, kun komissio havaitsee esimerkiksi seuraavia raskauttavia seikkoja:

–        Yritys jatkaa tai toistaa samanlaista tai samantyyppistä rikkomista sen jälkeen, kun komissio tai kansallinen kilpailuviranomainen on todennut kyseisen yrityksen rikkoneen [SEUT 101 artiklan] tai [SEUT 102 artiklan] määräyksiä. Perusmäärää korotetaan jopa 100 prosenttia todettua rikkomista kohden.

–        Yritys kieltäytyy yhteistyöstä komission kanssa tai estää komissiota tutkimasta rikkomista.

–        Yritys on toiminut rikkomisen johtajana tai alkuunpanijana. Komissio kiinnittää lisäksi erityishuomiota toimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on ollut pakottaa muita yrityksiä osallistumaan rikkomiseen, ja/tai muihin yrityksiin kohdistettuihin rankaisutoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on saada ne noudattamaan rikkomiseen sisältyviä käytäntöjä.”

151    Ilmaisun ”esimerkiksi” käyttö vuoden 2006 suuntaviivojen 28 kohdan ensimmäisessä alakohdassa osoittaa, että kyseessä ei ole raskauttavien seikkojen tyhjentävä luettelo (ks. vastaavasti tuomio 11.7.2013, Team Relocations ym. v. komissio, C‑444/11 P, ei julkaistu, EU:C:2013:464, 105 kohta).

152    On kuitenkin todettava, että vuoden 2006 suuntaviivojen 28 kohdassa olevaan luetteloon sisältyville raskauttaville seikoille on yhteistä se, että ne kuvaavat lainvastaista käyttäytymistä tai lainvastaisia seikkoja, jotka tekevät rikkomisesta vahingollisempaa ja jotka oikeuttavat erityisen rangaistuksen, joka ilmenee vastuussa olevalle yritykselle määrätyn seuraamuksen korottamisena. Vuoden 2006 suuntaviivojen 4 kohdassa komission toimivalta määrätä sakkoja, jotka saavat aikaan riittävän pelotteen, tuo mukanaan tarpeen mukauttaa jokaisen sakon perusmäärää ottamalla huomioon muun muassa rikkomiseen liittyvät mahdolliset raskauttavat seikat.

153    Tästä seuraa, että ainoastaan lainvastainen käyttäytyminen tai lainvastaiset seikat, jotka tekevät rikkomisesta vahingollisempaa, kuten suuntaviivojen 28 kohdassa luetellut kolme seikkaa, voivat oikeuttaa koventamaan unionin kilpailuoikeuden rikkomisesta määrättyä sakkoa, sillä ketään ei voida saada luopumaan laillisesta käyttäytymisestä tai käyttäytymisestä, joka ei ole vahingollista.

154    Käsiteltävässä asiassa on kuitenkin todettava ensinnäkin, kuten komissio myöntää riidanalaisen päätöksen 269 perustelukappaleessa, että välitys on yleisesti hyväksytty sitova riitojen ratkaisumenetelmä ja että välityslausekkeen tekeminen ei itsessään rajoita kilpailua.

155    Toiseksi, kuten riidanalaisen päätöksen 286 perustelukappaleesta ilmenee ja päinvastoin kuin kantaja väittää, on todettava, että komissio ei ole katsonut, että kantajan välityssäännöillä loukattiin urheilijoiden oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

156    Kolmanneksi on korostettava, että välityksen sitova luonne ja se seikka, että kantajan välityssäännöissä annetaan CASille yksinomainen toimivalta käsitellä kantajan kilpailukieltopäätöksiä koskevat riidat, voivat olla perusteluja urheilun erityispiirteisiin liittyvien oikeutettujen intressien vuoksi. Tässä yhteydessä on todettava, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on lausunut vastaavasti asiassa, joka koski muun muassa kantajan välityssääntöjä. Se totesi, että oli tietty intressi siihen, että ammattilaisurheilun yhteydessä syntyvät riidat ja erityisesti ne, jotka sisältävät kansainvälisen ulottuvuuden, voidaan saattaa käsiteltäväksi erityistuomioistuimessa, joka pystyy antamaan ratkaisunsa nopeasti ja taloudellisesti. Se lisäsi, että korkean tason kansainvälisiä urheilutapahtumia järjestävät eri maissa organisaatiot, joiden kotipaikat ovat eri valtioissa, ja että nämä tapahtumat ovat usein avoimia koko maailman urheilijoille. Tässä yhteydessä turvautuminen yhteen ainoaan erityiseen välitystuomioistuimeen helpottaa tiettyä menettelyllistä yhdenmukaisuutta ja vahvistaa oikeusvarmuutta (Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, 2.10.2018, Mutu ja Pechstein v. Sveitsi, CE:ECHR:2018:1002JUD004057510, 98 kohta).

157    Neljänneksi on muistutettava, että unionin tuomioistuin on jo todennut, että jokaisella on oikeus saattaa asia kansallisen tuomioistuimen käsiteltäväksi ja vaatia aiheutuneen vahingon korvaamista, jos tämän vahingon ja SEUT 101 artiklassa kielletyn yhteistoimintajärjestelyn tai menettelytavan välillä on syy-yhteys (ks. tuomio 5.6.2014, Kone ym., C‑557/12, EU:C:2014:1317, 22 kohta).

158    Jokaiselle kuuluva oikeus vaatia tällaisen vahingon korvaamista parantaa näet unionin kilpailusääntöjen tehokkuutta ja on omiaan vähentämään sellaisten usein peiteltyjen sopimusten tai menettelytapojen houkuttelevuutta, jotka voivat rajoittaa tai vääristää kilpailua, ja edistää siten toimivan kilpailun ylläpitämistä unionissa (ks. tuomio 20.9.2001, Courage ja Crehan, C‑453/99, EU:C:2001:465, 27 kohta ja tuomio 5.6.2014, Kone ym., C‑557/12, EU:C:2014:1317, 23 kohta).

159    Vaikka käsiteltävässä asiassa onkin totta, että välityssäännöt eivät salli luistelijoiden nostaa kansallisessa tuomioistuimessa kumoamiskannetta sellaista kilpailukieltopäätöstä vastaan, jonka väitetään olevan SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastainen, on kuitenkin niin, että luistelijat voivat halutessaan nostaa edellä 157 ja 158 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti vahingonkorvauskanteen kansallisessa tuomioistuimessa. Sitä paitsi kolmannet järjestäjät voivat myös nostaa vahingonkorvauskanteen, jos ne katsovat, että järjestämisluvan epäämispäätöksellä rikotaan SEUT 101 artiklan 1 kohtaa. Tällaisissa tapauksissa kansallista tuomioistuinta ei sido CASin suorittama arviointi kilpailukieltopäätöksen tai järjestämisluvan epäämispäätöksen yhteensoveltuvuudesta unionin kilpailuoikeuden kanssa ja se voi tarvittaessa esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön SEUT 267 artiklan mukaisesti.

160    Lisäksi on todettava, että luistelijat ja kolmannet järjestäjät, joihin SEUT 101 artiklan 1 kohdan vastainen kilpailukieltopäätös tai järjestämisluvan epäämispäätös kohdistuu, voivat myös tehdä kantelun kansalliselle kilpailuviranomaiselle tai komissiolle, kuten kantelijat ovat käsiteltävässä asiassa tehneet. Vaikka asiasta vastaavan viranomaisen olisi tehtävä päätös, sitä voitaisiin tarvittaessa tarkastella vielä unionin tuomioistuimissa. Unionin tuomioistuimet voisivat nimittäin joutua lausumaan tällaisesta kysymyksestä komission päätöksestä nostetun kumoamiskanteen yhteydessä tai sellaisen kansallisen tuomioistuimen, jossa on nostettu kanne kansallisen kilpailuviranomaisen päätöksestä, esittämän ennakkoratkaisupyynnön johdosta.

161    Edellä 157–160 kohtaan sisältyvistä seikoista seuraa, että päinvastoin kuin komissio esittää, turvautuminen CASin välitysjärjestelmään ei ole omiaan vaarantamaan unionin kilpailuoikeuden täyttä tehokkuutta.

162    Tätä päätelmää ei kumoa oikeuskäytäntö, johon komissio vetoaa. Nimittäin 6.3.2018 annettuun tuomioon Achmea (C‑284/16, EU:C:2018:158, 55 kohta) johtaneista olosuhteista poiketen, CASin perustaminen ei perustu sopimukseen, jossa jäsenvaltiot olisivat sopineet siitä, että ne syrjäyttävät omien tuomioistuintensa toimivallan ja näin ollen oikeussuojakeinojen järjestelmän, jonka ne ovat SEU 19 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan nojalla velvollisia luomaan unionin oikeuden kattamilla aloilla, riidoissa, jotka voivat koskea kilpailuoikeuden soveltamista ja tulkintaa.

163    Edellä esitetystä seuraa, että se, että välityssäännöillä on annettu CASille yksinomainen toimivalta valvoa kilpailukieltopäätösten laillisuutta ja että välitys on käsiteltävässä asiassa pakollista, eivät ole vuoden 2006 suuntaviivojen 28 kohdassa lueteltujen kaltaisia lainvastaisia seikkoja, jotka tekevät käsiteltävässä asiassa todetusta rikkomisesta vahingollisempaa. Tämän vuoksi komissio ei voinut katsoa, että välityssäännöt muodostivat raskauttavan seikan, eikä se voinut näin ollen päätellä, että ne vahvistivat osallistumissäännöistä aiheutuvia kilpailunrajoituksia.

164    Tästä seuraa, että kantajan kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisen päätöksen jaksoon 8.7 sisältyvä päätelmä on perusteeton, on hyväksyttävä.

E       Seitsemäs kanneperuste, joka koskee asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen rikkomista

165    Seitsemännellä kanneperusteellaan kantaja riitauttaa riidanalaisen päätöksen 2 artiklan laillisuuden ja väittää pääasiallisesti, että komissio on rikkonut asetuksen N:o 1/2003 7 artiklaa määrätessään sen toteuttamaan korjaustoimenpiteitä, joilla ei ole mitään yhteyttä väitettyyn rikkomiseen. Kantaja väittää erityisesti, että komissio on virheellisesti määrännyt sen asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdan vastaisesti tekemään muutoksia osallistumissääntöihin, vaikka ne sääntöjen näkökohdat, joita näiden muutosten oli määrä koskea, eivät muodostaneet rikkomisia. Kantaja katsoo myös, että koska komissio ei ole todennut välityssääntöjen olevan luonteeltaan kilpailunvastaiset, se ei voi määrätä kantajaa muuttamaan niitä.

166    Komissio vastaa, ettei se ole määrännyt kantajaa toteuttamaan korjaustoimenpiteitä. Se väittää vaatineensa ainoastaan, että kantaja lopettaa rikkomisen asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaisesti jättäen sille mahdollisuuden valita rikkomisen lopettamistavan.

167    On muistutettava, että asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdassa säädetään seuraavaa:

”Jos komissio toteaa kantelun perusteella tai omasta aloitteestaan, että [SEUT 101 ja SEUT 102 artiklaa] rikotaan, se voi päätöksellään määrätä asianomaiset yritykset ja yritysten yhteenliittymät lopettamaan todetun rikkomisen. Tässä tarkoituksessa komissio voi määrätä ne toteuttamaan kaikki toimintaa koskevat tai rakenteelliset korjaustoimenpiteet, jotka ovat oikeasuhteisia tehtyyn rikkomiseen nähden ja välttämättömiä sen tosiasialliselle lopettamiselle – –”.

168    Tässä säännöksessä säädetty edellytys, jonka mukaan korjaustoimenpiteiden on oltava oikeasuhteisia tehtyyn rikkomiseen nähden, tarkoittaa, että yrityksille kilpailuoikeusrikkomusten lopettamiseksi asetettujen velvoitteiden on oltava asianmukaisia ja tarpeellisia tavoiteltujen päämäärien saavuttamiseksi, eli asiassa rikottujen sääntöjen mukaisen laillisen oikeustilan palauttamiseksi (tuomio 6.4.1995, RTE ja ITP v. komissio, C‑241/91 P ja C‑242/91 P, EU:C:1995:98, 93 kohta).

169    Riidanalaisen päätöksen 2 artiklan sanamuodon mukaan komissio määräsi kantajan lopettamaan todetun rikkomisen ja pidättäytymään vastaisuudessa toteuttamasta toimenpiteitä, joilla on sama tai samankaltainen tarkoitus tai vaikutus. Riidanalaisen päätöksen 339 perustelukappaleessa komissio totesi, että oli olemassa ”useampi kuin yksi keino” todetun rikkomisen tosiasialliseen lopettamiseen ja yksilöi tämän jälkeen niistä kaksi. Se katsoi siten yhtäältä, että kantaja voi lakkauttaa ennakkolupajärjestelmänsä ja siihen liittyvän seuraamusjärjestelmän. Jos kantaja toisaalta valitsisi ennakkolupajärjestelmänsä voimassa pitämisen, komissio mainitsi riidanalaisen päätöksen 339 perustelukappaleessa, että tämä voisi lopettaa tosiasiallisesti rikkomisen ”ainoastaan” muuttamalla huomattavasti osallistumissääntöjä, ”ISU:n välityssääntöjä” ja tiedonannossa nro 1974 vahvistettuja lupakriteereitä ja luetteli joukon toimenpiteitä, joihin kantajan olisi ryhdyttävä tämän tehdäkseen.

170    On katsottava heti alkuun, että koska komissio on perustellusti todennut käsiteltävässä asiassa tarkoitukseen perustuvan kilpailunrajoituksen olemassaolon, tämä kanneperuste on hylättävä siltä osin kuin siinä moititaan komissiota siitä, että se on määrännyt kantajan toteuttamaan toimenpiteitä, jotka eivät vastaa todettua rikkomista.

171    Sitä vastoin, kuten komissio on korostanut istunnossa vastauksena unionin yleisen tuomioistuimen kirjalliseen kysymykseen, välityssäännöt eivät ole osa todettua rikkomista, ja kuten 163 kohdasta edellä ilmenee, komissio on katsonut virheellisesti, että ne vahvistivat kyseistä rikkomista.

172    Komissio on kuitenkin riidanalaisen päätöksen 339 perustelukappaleessa katsonut, että ennakkolupajärjestelmän pitäminen voimassa oli mahdollista ainoastaan, jos kantaja muuttaisi välityssääntöjä (ks. 169 kohta edellä). Tällainen perustelu luettuna riidanalaisen päätöksen 2 artiklan valossa, jossa määrätään kantaja lopettamaan rikkominen ja ilmoittamaan komissiolle tältä osin toteutetut toimenpiteet, on sitova, vaikka oletettaisiin, kuten komissio väittää, että kyseinen välityssääntöjen muuttamista koskeva vaatimus ei ole asetuksen N:o 1/2003 7 artiklan 1 kohdan toisessa virkkeessä tarkoitettu ”korjaustoimenpide”.

173    Edellä esitetystä seuraa, että komissio on virheellisesti vaatinut kantajaa tekemään muutoksen välityssääntöihin, jotka eivät vahvistaneet todetun rikkomisen vakavuutta eivätkä olleet myöskään sen olennainen osa.

174    Näin ollen seitsemäs kanneperuste on hyväksyttävä osittain siltä osin kuin komissio on vaatinut välityssääntöjen huomattavaa muuttamista siinä tapauksessa, että ennakkolupajärjestelmä pidetään voimassa, ja hylättävä muilta osin.

F       Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan uhkasakkojen määräämiselle ei ole oikeudellista perustaa

175    Kantaja väittää, ettei komissio voinut määrätä sille uhkasakkoja kahdesta syystä. Yhtäältä määrätyt korjaustoimenpiteet ovat sen mukaan epäselviä ja epätäsmällisiä ja toisaalta ne eivät liity todettuun rikkomiseen.

176    Ensiksi, kuten seitsemännen kanneperusteen arvioinnista ilmenee, komissio on antanut riittävän täsmällisiä ohjeita niistä toimenpiteistä, jotka kantajan oli toteutettava todetun rikkomisen lopettamiseksi. Näin ollen kantajan argumentti, jonka mukaan komissio ei voinut asettaa uhkasakkoja, kun otetaan huomioon mainittujen toimenpiteiden epäselvyys ja epätäsmällisyys, on hylättävä.

177    Toiseksi on muistutettava, että asetuksen N:o 1/2003 24 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan silloin, kun komissio tekee päätöksen mainitun asetuksen 7 artiklan mukaisesti, se voi myös määrätä yrityksille ja yritysten yhteenliittymille uhkasakkoja pakottaakseen ne lopettamaan SEUT 101 ja SEUT 102 artiklan määräysten rikkomisen. Kuten seitsemännen kanneperusteen tarkastelun yhteydessä on esitetty, välityssäännöt eivät kuitenkaan ole osa todettua rikkomista, joten komissio ei voinut vaatia kantajaa muuttamaan niitä, ja tämän vuoksi se ei voinut määrätä uhkasakkoja, jotka liittyvät kyseisten sääntöjen muuttamista koskevaan vaatimukseen.

178    Näin ollen kahdeksas kanneperuste on hyväksyttävä osittain siltä osin kuin se koskee uhkasakkojen määräämistä siinä tapauksessa, että välityssääntöjä ei muuteta, ja hylättävä muilta osin.

V       Päätelmät kanteen ratkaisusta

179    Kantajan vaatimukset on hylättävä siltä osin kuin ne koskevat riidanalaisen päätöksen 1 artiklan kumoamista.

180    Sitä vastoin kuudennen ja seitsemännen kanneperusteen arvioinnista ilmenee, että komissio on päätellyt virheellisesti, että välityssäännöt vahvistivat osallistumissäännöistä aiheutuvia kilpailunrajoituksia, ja että se on vaatinut välityssääntöjen huomattavaa muuttamista, vaikka nämä säännöt eivät olleet riidanalaisen päätöksen 1 artiklassa todetun rikkomisen olennainen osa. Näin ollen riidanalaisen päätöksen 2 artikla on kumottava osittain.

181    Lopuksi kahdeksannen kanneperusteen tarkastelusta seuraa, että riidanalaisen päätöksen 4 artikla, jossa määrätään uhkasakoista, jos 2 artiklaa ei noudateta, on näin ollen kumottava osittain sikäli kuin se liittyy välityssääntöjen muuttamista koskevaan vaatimukseen.

 Oikeudenkäyntikulut

182    Työjärjestyksen 134 artiklan 3 kohdan mukaan kukin asianosainen vastaa omista kuluistaan, jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi.

183    Koska kantaja on käsiteltävässä asiassa hävinnyt asian riidanalaisen päätöksen 1 artiklan kumoamista koskevan vaatimuksensa osalta ja koska sen vaatimus kyseisen päätöksen 2 ja 4 artiklan kumoamisesta on hyväksytty osittain, on määrättävä, että kukin asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

184    Työjärjestyksen 138 artiklan 3 kohdan mukaan unionin yleinen tuomioistuin voi määrätä, että muut väliintulijat kuin jäsenvaltiot tai toimielimet vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan. Käsiteltävän asian olosuhteissa on määrättävä, että väliintulijat vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu neljäs jaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      SEUT 101 artiklan ja Euroopan talousalueesta tehdyn sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä 8.12.2017 annetun komission päätöksen C(2017) 8230 final (asia AT/40208 – Kansainvälisen luisteluliiton osallistumissäännöt) 2 ja 4 artikla kumotaan siltä osin kuin komissio viittaa välityssääntöihin ja vaatii niiden muuttamista, jos ennakkolupajärjestelmä pysytetään voimassa, sekä velvoittaa International Skating Unionin sakon uhalla lopettamaan todetun rikkomisen.

2)      Kanne hylätään muilta osin.

3)      International Skating Union ja Euroopan komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

4)      European Elite Athletes Association, Jan Hendrik Tuitert ja Niels Kersholt vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Gervasoni Madise Nihoul

Frendo       Martín y Pérez de Nanclares

Julistettiin Luxemburgissa 16 päivänä joulukuuta 2020.

Allekirjoitukset

*      Oikeudenkäyntikieli: englanti.