Asia C-257/17

C
ja
A

vastaan

Staatssecretaris van Veiligheid en Justitie

(Raad van Staten (Alankomaat) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)

Ennakkoratkaisupyyntö – Unionin tuomioistuimen toimivalta – Direktiivi 2003/86/EY – Oikeus perheenyhdistämiseen – 15 artikla – Erillisen oleskeluluvan epääminen – Kansallinen säännöstö, jossa säädetään velvollisuudesta läpäistä kotoutumiskoe

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (kolmas jaosto) 7.11.2018

1.        Ennakkoratkaisukysymykset – Unionin tuomioistuimen toimivalta – Unionin oikeuden määräykset ja säännökset, joita sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla suoraan ja ehdottomasti tilanteisiin, jotka eivät kuulu niiden soveltamisalaan – Kuuluminen kyseiseen toimivaltaan – Unionin oikeuden määräykset ja säännökset, joissa nimenomaisesti suljetaan tietyt tilanteet pois niiden soveltamisalasta – Vaikutuksettomuus

(SEUT 267 artikla; neuvoston direktiivin 2003/86 3 artiklan 3 kohta ja 15 artikla)

2.        Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Maahanmuuttopolitiikka – Oikeus perheenyhdistämiseen – Direktiivi 2003/86 – Perheenjäsenten maahantulo ja maassaoleskelu – Erillinen oleskeluoikeus viiden vuoden oleskelun jälkeen – Kansallinen säännöstö, jonka nojalla hakemus erillisestä oleskeluluvasta voidaan hylätä, jos asianomainen ei ole osoittanut läpäisseensä kotoutumiskoetta – Hyväksyttävyys – Edellytys – Oikeasuhteisuus

(Neuvoston direktiivin 2003/86 15 artiklan 1 ja 4 kohta)

3.        Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Maahanmuuttopolitiikka – Oikeus perheenyhdistämiseen – Direktiivi 2003/86 – Perheenjäsenten maahantulo ja maassaoleskelu – Erillinen oleskeluoikeus viiden vuoden oleskelun jälkeen – Oleskeluluvan myöntäminen – Kansallinen säännöstö, jonka mukaan erillinen oleskelulupa voidaan myöntää vasta sitä koskevan hakemuksen jättämispäivästä alkaen – Hyväksyttävyys

(Neuvoston direktiivin 2003/86 15 artiklan 1 ja 4 kohta)

1.      Unionin tuomioistuin on SEUT 267 artiklan nojalla toimivaltainen tulkitsemaan oikeudesta perheenyhdistämiseen 22.9.2003 annetun neuvoston direktiivin 2003/86/EY 15 artiklaa pääasioissa kyseessä olevien kaltaisissa tilanteissa, joissa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on lausuttava erillisen oleskeluluvan myöntämisestä kolmannen maan kansalaiselle, joka on sellaisen unionin kansalaisen perheenjäsen, joka ei ole käyttänyt oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen, silloin kun mainittua säännöstä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla tällaisiin tilanteisiin suoraan ja ehdottomasti.

Tällaisissa tilanteissa nimittäin unionilla on selvä intressi siihen, että unionin oikeudesta omaksuttuja säännöksiä tulkitaan yhtenäisesti, jotta vältettäisiin myöhemmät tulkintaerot (ks. vastaavasti tuomio 18.10.2012, Nolan, C-583/10, EU:C:2012:638, 46 kohta ja tuomio 22.3.2018, Jacob ja Lassus, C-327/16 ja C-421/16, EU:C:2018:210, 34 kohta).

Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa sillä, että direktiivin 2003/86 3 artiklan 3 kohdassa nimenomaisesti suljetaan pääasioissa kyseessä olevien kaltaiset tilanteet pois kyseisen direktiivin soveltamisalasta.

(ks. 32, 36 ja 44 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)

2.      Direktiivin 2003/86 15 artiklan 1 ja 4 kohta eivät ole esteenä kansalliselle säännöstölle, joka mahdollistaa sen, että yli viisi vuotta jäsenvaltion alueella perheenyhdistämisen nojalla oleskelleen kolmannen maan kansalaisen hakemus erillisestä oleskeluluvasta voidaan hylätä sillä perusteella, ettei hän ole osoittanut läpäisseensä kyseisen jäsenvaltion kieltä ja yhteiskuntaa koskevaa kotoutumiskoetta, kunhan tällaisen kokeen läpäisyvelvollisuutta koskevat konkreettiset säännöt eivät ylitä sitä, mikä on tarpeen sen tavoitteen saavuttamiseksi, joka on helpottaa kolmansien maiden kansalaisten kotoutumista.

Näistä kahdesta säännöksestä ilmenee yhdessä, että vaikka erillisen oleskeluluvan myöntäminen on lähtökohtaisesti oikeus sen jälkeen, kun perheenyhdistämiseen perustunut oleskelu jäsenvaltion alueella on kestänyt viisi vuotta, unionin lainsäätäjä on sallinut jäsenvaltioiden asettaa tällaisen luvan myöntämiselle tiettyjä niiden itsensä määrittelemiä edellytyksiä.

On kuitenkin niin, että koska erillisen oleskeluluvan myöntäminen direktiivin 15 artiklan 1 kohdassa mainitun ajanjakson päätyttyä on pääsääntö, jäsenvaltiot eivät saa käyttää niille direktiivin 15 artiklan 4 kohdassa tunnustettua harkintavaltaa tavalla, joka olisi vastoin kyseisen artiklan tavoitetta, joka on – kuten saman direktiivin johdanto-osan 15 perustelukappaleessa korostetaan – antaa perheenkokoajan perheenjäsenille mahdollisuus saada perheenkokoajasta riippumaton asema, ja kyseisen artiklan tehokasta vaikutusta (ks. analogisesti tuomio 9.7.2015, K ja A, C-153/14, EU:C:2015:453, 50 kohta).

Lisäedellytykset, jotka jäsenvaltio asettaa erillisen oleskeluluvan myöntämiselle, eivät siis voi olla niin vaativia, että ne merkitsisivät vaikeasti ylitettävissä olevaa estettä ja estäisivät käytännössä sen, että direktiivin 2003/86 15 artiklan 1 kohdassa mainitut kolmansien maiden kansalaiset saavat normaalisti kyseisen oleskeluluvan mainitussa säännöksessä tarkoitetun ajanjakson päätyttyä (ks. analogisesti tuomio 9.7.2015, K ja A, C-153/14, EU:C:2015:453, 59 kohta).

Tämä edellyttää erityisesti, että kotoutumiskokeen läpäisemiseksi vaadittavat tiedot vastaavat perustasoa, että kansallisessa säännöstössä asetettu edellytys ei johda siihen, että se estää erillisen oleskeluoikeuden myöntämisen sellaisille kolmansien maiden kansalaisille, jotka ovat esittäneet näyttöä halustaan läpäistä kyseinen koe ja ponnisteluistaan tätä varten, että erityiset yksilölliset olosuhteet otetaan asianmukaisesti huomioon ja etteivät kyseiseen kokeeseen liittyvät kulut ole liiallisia (ks. vastaavasti tuomio 9.7.2015, K ja A, C-153/14, EU:C:2015:453, 54–70 kohta).

Tässä yhteydessä on korostettava muun muassa sitä, että perheenkokoajan asianomaisten perheenjäsenten iän, koulutustason, taloudellisen tilanteen tai terveydentilan kaltaisten olosuhteiden on voitava johtaa siihen, etteivät toimivaltaiset viranomaiset aseta erillisen oleskeluluvan myöntämisen edellytykseksi kotoutumiskokeen läpäisemistä silloin, kun kyseisten olosuhteiden johdosta osoittautuu, etteivät he kykene osallistumaan kyseiseen kokeeseen tai läpäisemään sitä (ks. vastaavasti tuomio 9.7.2015, K ja A, C-153/14, EU:C:2015:453, 58 kohta).

(ks. 48, 51, 52 ja 63–65 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)

3.      Direktiivin 2003/86 15 artiklan 1 ja 4 kohta eivät ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan erillinen oleskelulupa voidaan myöntää vasta sitä koskevan hakemuksen jättämispäivästä alkaen.

(ks. 71 kohta ja tuomiolauselman 3 kohta)