UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (muutoksenhakujaosto)

7 päivänä joulukuuta 2017 (*)

Muutoksenhaku – Henkilöstö – Virkamiehet – Virkamiehen ja tämän puolison murha – Vahingonkorvausvaatimuksen, valituksen ja kanteen vastaavuutta koskeva sääntö – Velvollisuus taata unionin palveluksessa olevan henkilöstön turvallisuus – Syy-yhteys – Aineellinen vahinko – Yhteisvastuu – Henkilöstösääntöjen mukaisten korvausten huomioon ottaminen – Henkinen kärsimys – Toimielimen vastuu edesmenneelle virkamiehelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä – Toimielimen vastuu edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä

Asiassa T-401/11 P-RENV-RX,

Stefano Missir Mamachi di Lusignano,kotipaikka Shanghai (Kiina), ja muut valittajat, joiden nimet esitetään liitteessä,(1) edustajinaan asianajajat F. Di Gianni, G. Coppo ja A. Scalini,

valittajina,

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään G. Gattinara ja D. Martin,

vastapuolena,

jossa on kyse valituksesta, jossa vaaditaan Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) 12.5.2011 antaman tuomion Missir Mamachi di Lusignano vastaan komissio (F-50/09, EU:F:2011:55) kumoamista,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (muutoksenhakujaosto),

toimien kokoonpanossa: presidentti M. Jaeger (esittelevä tuomari) sekä tuomarit S. Frimodt Nielsen ja S. Papasavvas,

kirjaaja: E. Coulon,

on antanut seuraavan

tuomion(2)

1        Tämä menettely on seurausta 10.9.2015 annetusta tuomiosta Missir Mamachi di Lusignano v. komissio, uudelleenkäsittely (C‑417/14 RX–II, EU:C:2015:588; jäljempänä uudelleenkäsittelyn johdosta annettu tuomio), jolla unionin tuomioistuin todettuaan, että 10.7.2014 annettu tuomio Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (T‑401/11 P, EU:T:2014:625; jäljempänä muutoksenhaun johdosta annettu tuomio), jossa oli kyse valituksesta, jossa vaadittiin 12.5.2011 annetun tuomion Missir Mamachi di Lusignano v. komissio (F-50/09, EU:F:2011:55; jäljempänä ensimmäisessä oikeusasteessa annettu tuomio) kumoamista, vahingoitti Euroopan unionin oikeuden yhtenäisyyttä, kumosi osittain muutoksenhaun johdosta annetun tuomion ja palautti asian unionin yleiseen tuomioistuimeen.

 Tosiseikat

2        Alessandro Missir Mamachi di Lusignano (jäljempänä Alessandro Missir Mamachi) ja hänen vaimonsa murhattiin 18.9.2006 Rabatissa (Marokko), missä Alessandro Missir Mamachin oli määrä ryhtyä hoitamaan virkaansa Euroopan yhteisöjen komission edustuston poliittisena ja diplomaattisena neuvonantajana. Murha tehtiin kalustetussa talossa, jonka kyseinen edustusto oli vuokrannut Alessandro Missir Mamachin ja hänen vaimonsa sekä heidän neljän lapsensa käyttöön.

3        Tapahtuman jälkeen lasten holhous määrättiin heidän isänsä isälle Livio Missir Mamachi di Lusignanolle (jäljempänä Livio Missir Mamachi) ja heidän isänsä äidille.

4        Komissio maksoi Alessandro Missir Mamachin lapsille sillä perusteella, että he olivat hänen perillisiään, muun muassa 414 308,90 euroa kuolemantapauksen yhteydessä maksettavana kertakorvauksena Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen (jäljempänä henkilöstösäännöt) 73 artiklan mukaisesti sekä 76 628,40 euroa virkamiehen puolison kuoleman johdosta henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 25 artiklan nojalla. Lisäksi komissio myönsi näille lapsille 1.1.2007 alkaen oikeuden henkilöstösääntöjen 80 artiklassa tarkoitettuun lapseneläkkeeseen ja henkilöstösääntöjen liitteessä VII tarkoitettuun koulutuslisään.

5        Livio Missir Mamachi ilmoitti komissiolle 25.2.2008 lähettämällään kirjeellä erimielisyytensä lapsenlapsilleen maksettujen rahasuoritusten määrästä. Tyytymättömänä kirjeen johdosta tehtyyn komission päätökseen hän teki 10.9.2008 päivätyllä ilmoituksella tästä päätöksestä henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan perusteella valituksen, jossa hän katsoi, että komissiolle oli syntynyt vastuu julkisen vallan käytössä tapahtuneen virheen johdosta sillä perusteella, että komissio oli laiminlyönyt velvollisuutensa huolehtia henkilöstönsä suojelemisesta. Hän vetosi myös komission tuottamuksesta riippumattomaan vastuuseen ja toissijaisesti siihen, että komissio oli rikkonut henkilöstösääntöjen 24 artiklaa, jonka mukaan Euroopan yhteisöjen on korvattava yhteisvastuullisesti vahinko, jonka ulkopuolinen henkilö on aiheuttanut niiden henkilöstöön kuuluvalle.

6        Komissio hylkäsi valituksen 3.2.2009 tekemällään päätöksellä.

 Ensimmäisessä oikeusasteessa annettu tuomio

7        Livio Missir Mamachi nosti Euroopan unionin virkamiestuomioistuimessa kanteen, jossa hän väitti komission laiminlyöneen velvollisuutensa suojella henkilöstöään. Kyseisessä kanteessa hän vaati valituksensa hylkäämisestä 3.2.2009 tehdyn päätöksen kumoamista sekä korvausta ensinnäkin Alessandro Missir Mamachin lasten nimissä heille aiheutuneesta aineellisesta vahingosta, toiseksi lasten nimissä heille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, kolmanneksi omissa nimissään Alessandro Missir Mamachin isänä itselleen aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä ja neljänneksi Alessandro Missir Mamachin lasten nimissä isänsä oikeudenomistajina Alessandro Missir Mamachille itselleen aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

8        Ensimmäisessä oikeusasteessa annetulla tuomiolla virkamiestuomioistuin jätti kanteen tutkimatta siltä osin kuin se koski vaatimuksia henkisen kärsimyksen korvaamisesta ja hylkäsi sen perusteettomana siltä osin kuin se koski vaatimuksia aineellisten vahinkojen korvaamisesta.

9        Virkamiestuomioistuin totesi ensinnäkin aineellisten vahinkojen korvaamista koskevista vaatimuksista, että laiminlyödessään tuottamuksellisesti velvollisuutensa taata Alessandro Missir Mamachin suojelu komissio oli tehnyt virheen, josta se oli vastuussa. Virkamiestuomioistuin katsoi, että tämän virheen ja väitetyn aineellisen vahingon välinen syy-yhteys oli osoitettu. Tämän jälkeen virkamiestuomioistuin katsoi, että seuraavaksi oli määritettävä tekijän vastuu vahingon syntymisestä.

10      Virkamiestuomioistuin otti huomioon molemmat vahingot, joihin Livio Missir Mamachi oli vedonnut, eli kahden henkilön murhan ja eloonjäämismahdollisuuden menettämisen, sekä sen, että jälkimmäinen vahinko on ensimmäistä suppeampi, ja katsoi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 197 kohdassa, että komissio on vastuussa 40 prosentista kärsityistä vahingoista.

11      Virkamiestuomioistuin katsoi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 200 kohdassa aineellisen vahingon laajuudesta, että käsiteltävässä asiassa huomioon otettava tulonmenetykseen liittyvä aineellinen vahinko on suuruudeltaan 3 miljoonaa euroa.

12      Virkamiestuomioistuin muistutti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 201 kohdassa, että komission on korvattava tästä vahingosta 40 prosenttia eli 1,2 miljoonaa euroa, ja katsoi tämän jälkeen tuomion 202 kohdassa, että summat, jotka komissio oli jo maksanut ja joita se maksoi edelleen oikeudenomistajille ja jotka ovat henkilöstösäännöissä tavanomaisesti määrättyjä korvauksia suuremmat, ovat noin 1,4 miljoonaa euroa ja voivat nousta noin 2,4 miljoonaan euroon, jos kyseisiä korvauksia maksetaan kullekin neljälle lapselle siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta. Virkamiestuomioistuin totesi näin ollen ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 203 kohdassa, että komissio oli jo korvannut täysin aineellisen vahingon, josta se on vastuussa.

13      Virkamiestuomioistuin katsoi kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 205 kohdassa, että vaikka kanneperuste oli perusteltu, sen perusteella ei voitu hyväksyä Livio Missir Mamachin vaatimuksia aineellisten vahinkojen korvaamisesta.

14      Livio Missir Mamachi valitti ensimmäisessä oikeusasteessa annetusta tuomiosta.

 Muutoksenhaun johdosta annettu tuomio

15      Unionin yleinen tuomioistuin tutki muutoksenhaun johdosta annetussa tuomiossa viran puolesta, oliko virkamiestuomioistuin toimivaltainen käsittelemään kanteen ensimmäisenä oikeusasteena. Unionin yleinen tuomioistuin teki eron yhtäältä Alessandro Missir Mamachille aiheutuneen vahingon ja toisaalta tämän lapsille sekä Livio Missir Mamachille aiheutuneiden vahinkojen välillä.

16      Livio Missir Mamachille ja Alessandro Missir Mamachin lapsille aiheutuneiden aineellisten vahinkojen ja henkisen kärsimyksen osalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että virkamiestuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan olevansa toimivaltainen ratkaisemaan kanteen siltä osin kuin siinä vaadittiin korvausta näistä vahingoista, ja päätti tämän perusteella, että asian käsittelyä oli jatkettava unionin yleisessä tuomioistuimessa näiden vaatimusten ratkaisemiseksi ensimmäisenä oikeusasteena.

17      Alessandro Missir Mamachille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, josta Livio Missir Mamachi vaati lasten nimissä korvausta, unionin yleinen tuomioistuin totesi, että virkamiestuomioistuin oli toimivaltainen käsittelemään tämän vaatimuksen ja että hyväksyessään komission esittämän väitteen kyseisen vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta se oli tehnyt oikeudellisen virheen, sillä se oli soveltanut virheellisesti vahingonkorvausvaatimuksen ja tämän vaatimuksen hylkäämisestä tehdyn valituksen vastaavuutta koskevaa sääntöä.

 Uudelleenkäsittelyn johdosta annettu tuomio

18      Unionin tuomioistuin päätti ensimmäisen julkisasiamiehen ehdotuksesta käsitellä uudelleen muutoksenhaun johdosta annetun tuomion. Uudelleenkäsittelyn johdosta annetulla tuomiolla unionin tuomioistuin ensinnäkin kumosi muutoksenhaun johdosta annetun tuomion unionin yleisen tuomioistuimen ja virkamiestuomioistuimen toimivallan jakoa koskevilta osin, toiseksi totesi, että kyseistä tuomiota on pidettävä lopullisena siltä osin kuin unionin yleinen tuomioistuin oli siinä katsonut, että virkamiestuomioistuin oli tehnyt ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa oikeudellisen virheen hyväksyessään komission esittämän ensimmäisen oikeudenkäyntiväitteen ja jättäessään sen vuoksi tutkimatta Alessandro Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen, ja kolmanneksi palautti asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä ratkaisisi ratkaisematta jääneet kysymykset.

 Palauttamismenettely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

19      Koska asia on palautettu unionin yleiseen tuomioistuimeen, sen on edellä 18 kohdassa todetun mukaisesti lausuttava niistä perusteista, joita se ei ole tutkinut muutoksenhaun johdosta annetun tuomion yhteydessä.

20      Livio Missir Mamachi ja komissio esittivät 12.10.2015 unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 222 artiklan 1 kohdan mukaisesti kirjalliset huomautuksensa uudelleenkäsittelyn johdosta annetun tuomion seurauksista asian ratkaisun kannalta.

21      Livio Missir Mamachi toisti muutoksenhaun johdosta annettuun tuomioon johtaneessa asiassa jo esittämänsä vaatimukset ja vaati siten, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion

–        velvoittaa komission maksamaan Alessandro Missir Mamachin oikeudenomistajille 3 975 329 euroa korvauksena aineellisesta vahingosta

–        toteaa, että vaatimus saada korvausta henkisestä kärsimyksestä otetaan tutkittavaksi, ja velvoittaa tämän jälkeen komission maksamaan

–        Alessandro Missir Mamachin oikeudenomistajille yhtäältä 250 000 euroa korvauksena uhrille ennen hänen kuolemaansa aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä ja toisaalta 1 276 512 euroa korvauksena heille uhrin lapsina aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä heidän jouduttuaan todistamaan traagista murhaa

–        hänelle itselleen 212 752 euroa korvauksena henkisestä kärsimyksestä, joka hänelle on aiheutunut uhrin isänä

–        velvoittaa komission maksamaan tällä välin kertyneet hyvityskorot ja viivästyskorot

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

22      Komissio vahvisti myös vaatimuksensa, jotka se oli esittänyt 16.12.2011 muutoksenhaun johdosta annettuun tuomioon johtaneessa asiassa toimittamassaan vastauskirjelmässä ja joissa se vaati, että unionin yleinen tuomioistuin

–        palauttaa asian virkamiestuomioistuimeen Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 13 artiklan 1 kohdan nojalla ainoastaan siltä osin kuin kyse on Alessandro Missir Mamachille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä häneen kohdistuneen hyökkäyksen ja hänen kuolinhetkensä välisenä aikana

–        jättää valituksen tutkimatta tai hylkää sen perusteettomana

–        velvoittaa Livio Missir Mamachin korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

23      Livio Missir Mamachin edustaja ilmoitti unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.12.2015 lähettämällään kirjeellä tämän kuolemasta ja siitä, että hänen perillisensä, eli Anne Sintobin (hänen aviopuolisonsa), Stefano Missir Mamachi di Lusignano (hänen poikansa), Maria Missir Mamachi di Lusignano (hänen tyttärensä), Carlo Missir Mamachi di Lusignano (Alessandro Missir Mamachin poika, joka on oikeudenkäynnin kuluessa tullut täysi-ikäiseksi) sekä Filiberto Missir Mamachi di Lusignano, Tommaso Missir Mamachi di Lusignanoja Giustina Missir Mamachi di Lusignano (Alessandro Missir Mamachin alaikäiset lapset, edustajanaan Anne Sintobin), aikoivat jatkaa menettelyä unionin yleisessä tuomioistuimessa. Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä Livio Missir Mamachin edustaja täsmensi, että Carlo Missir Mamachi di Lusignano, joka oli tullut täysi-ikäiseksi, ajaisi asiaa omissa nimissään ja että Anne Sintobin tulisi Alessandro Missir Mamachin kolmen alaikäisen lapsen lailliseksi edustajaksi Livio Missir Mamachin sijaan. Lisäksi asiakirja-aineistosta ilmenee, että 30.7.2016 myös Giustina Missir Mamachi di Lusignano oli tullut täysi-ikäiseksi. Siten valittajat Anne Sintobin, Stefano Missir Mamachi di Lusignano, Maria Missir Mamachi di Lusignano, Carlo Missir Mamachi di Lusignano, Filiberto Missir Mamachi di Lusignano, Tommaso Missir Mamachi di Lusignano ja Giustina Missir Mamachi di Lusignano ajavat asiaa eri ominaisuuksissa. Livio Missir Mamachin seitsemän perillistä vaativat tälle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista hänen nimissään. Carlo Missir Mamachi di Lusignano ja Giustina Missir Mamachi di Lusignano, jotka ovat tulleet täysi-ikäisiksi oikeudenkäynnin kuluessa, vaativat omissa nimissään heille aiheutuneiden vahinkojen korvaamista ja heidän isälleen aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista tämän perillisinä. Filiberto Missir Mamachi di Lusignanoa ja Tommaso Missir Mamachi di Lusignanoa, jotka ovat alaikäisiä, edustaa Anne Sintobin heille aiheutuneen aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen osalta sekä heidän isälleen aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen osalta.

 Oikeudellinen arviointi

24      Valittajat vetoavat valituksensa tueksi kolmeen valitusperusteeseen, joista ensimmäisen mukaan virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen jättäessään tutkimatta Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle ja Livio Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen, toisen mukaan virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen rajatessaan komission vastuun 40 prosenttiin ja kolmannen mukaan virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että aineellinen vahinko on korvattu kokonaisuudessaan henkilöstösääntöjen mukaisilla korvauksilla.

[– –]

 Toinen valitusperuste, jonka mukaan virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen rajatessaan komission vastuun 40 prosenttiin

51      Valittajat vetoavat siihen, että virkamiestuomioistuin on velvoittanut komission maksamaan osan aineellisesta vahingosta, vaikka se olisi pitänyt velvoittaa korvaamaan vahinko kokonaisuudessaan, ensin ensisijaisesti ja toiseksi yhteisvastuullisesti. Tämä valitusperuste jakautuu neljään osaan. Kolme ensimmäistä osaa koskevat komission ensisijaista vastuuta ja neljäs komission yhteisvastuuta.

52      Aluksi on tutkittava kolme ensimmäistä osaa.

 Toisen valitusperusteen kolme ensimmäistä osaa, jotka koskevat komission ensisijaista vastuuta

53      Ensimmäisessä osassa valittajat väittävät, että virkamiestuomioistuimen päättely, jossa pyritään sulkemaan pois komission ensisijainen vastuu, on epäjohdonmukainen ja ristiriitainen. Todettuaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa komission virheen ja kahden henkilön murhan välisen syy-yhteyden olevan ”välitön ja varma” virkamiestuomioistuin totesi kyseisen tuomion 192 kohdassa, että kahden henkilön murha ei ollut ”välitön ja väistämätön” seuraus tästä virheestä, minkä vuoksi komissio ei voinut olla siitä ensisijaisesti ja täysimääräisesti vastuussa.

54      Komission mielestä valittajat sekoittavat tuottamuksen, syy-yhteyden ja sen vastuuseen liittyvät seuraukset keskenään. Virkamiestuomioistuin katsoi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 175 kohdassa, että asiassa oli tehty virhe, joka muodostui tiettyjen turvallisuustoimenpiteiden toteuttamatta jättämisestä. Virkamiestuomioistuin tyytyi kyseisen tuomion 183 kohdassa toteamaan, että komissio oli luonut olosuhteet vahingon syntymiselle ja että syy-yhteys oli siten osoitettu. Ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 ja 193 kohdassa virkamiestuomioistuin katsoi komission vastuun osalta, että kahden henkilön murha ei ollut välitön ja väistämätön seuraus sen virheestä, mutta rikoksentekijän toimet eivät kuitenkaan voineet vapauttaa komissiota kaikesta vastuusta. Virkamiestuomioistuin oli siten tutkinut asianmukaisesti komission vastuun syntymisen edellytykset, eli tuottamuksen ja syy-yhteyden, ja katsonut niiden perusteella, että komission vastuu oli 40 prosenttia aiheutuneesta vahingosta.

55      Toisen valitusperusteen toisessa osassa valittajat väittävät, että virkamiestuomioistuin on arvioinut ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa virheellisesti komission lainvastaisen menettelyn ja sen seurausten välistä yhteyttä. Virkamiestuomioistuimen tältä osin tekemä ero turvallisuuden puuttumisessa ”tavanomaisesti ennakoitavissa olevien” seurausten (varkaus, johon voisi liittyä talon asukkaisiin kohdistuvaa fyysistä uhkaa) ja ennalta arvaamattomien seurausten (murha) välillä niiden vakavuuden perusteella on ristiriidassa niiden tosiseikkojen kanssa, jotka Rabatin muutoksenhakutuomioistuin totesi 20.2. ja 18.6.2007 antamissaan tuomioissa, sekä epäjohdonmukainen, mielivaltainen ja oikeudellisesti täysin perusteeton, sillä ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 184 kohdasta ilmenee, että Rabatin edustuston henkilöstön turvallisuuteen kohdistuva huomioon otettu riski liittyi terrorismin uhkaan, joka muodostaa paljon suuremman riskin kuin yleisen rikoslain mukaan rangaistavat rikokset. Sama pätee siten valittajien mukaan komission korvausvastuun rajaamiseen ainoastaan tavanomaisesti ennakoitavissa oleviin seurauksiin sen vastuulla olevasta lainvastaisesta toimesta erottelemalla tässä suhteessa yleisen rikoslain mukaan rangaistavia eri rikoksia. Valittajien mukaan on katsottava, että kun on kerran hyväksytty ajatus siitä, että komissio ei ole pannut asianmukaisesti täytäntöön velvollisuuttaan taata virkamiehensä suojelu, mikä tahansa vahinkotapahtuma on tällaisen menettelyn välitön ja ennakoitavissa oleva seuraus.

56      Komission mielestä toisen valitusperusteen toinen osa on jätettävä tutkimatta, koska valittajat kiistävät siinä virkamiestuomioistuimen suorittaman näytön arvioinnin ja erityisesti rikoksen motiivin, sellaisena kuin Rabatin muutoksenhakutuomioistuin on sen todennut, vetoamatta siihen, että kyseiset todisteet olisi otettu huomioon vääristyneellä tavalla.

57      Komissio väittää joka tapauksessa, että virkamiestuomioistuin ei ole ottanut näitä todisteita vääristyneellä tavalla huomioon todetessaan, että Alessandro Missir Mamachin ja tämän puolison murhanneen henkilön motiivina oli varkaus. Ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 184 kohdassa virkamiestuomioistuin on nimenomaan hyväksynyt valittajien väitteen, joka perustuu terrorismin uhkaan, ja hylännyt komission perustelut.

58      Lisäksi komissio korostaa, että se ei ole selvästikään aiheuttanut Alessandro Missir Mamachin ja tämän puolison kuolemaa, sillä murhat on tehnyt kolmas osapuoli. Virkamiestuomioistuin totesi perustellusti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa, että kahden henkilön murha ei ollut välitön ja väistämätön seuraus komission virheestä. Oikeuskäytännön mukaan pelkästään se seikka, että lainvastainen menettely on ollut välttämätön edellytys vahingon ilmenemiselle sillä tavoin, ettei vahinkoa olisi tapahtunut tämän menettelyn puuttuessa, ei riitä luomaan syy-yhteyttä. Komissio vetoaa vastaavasti 30.11.2011 annettuun tuomioon Transnational Company ”Kazchrome” ja ENRC Marketing v. neuvosto ja komissio (T-107/08, EU:T:2011:704, 80 kohta). Lisäksi virkamiestuomioistuin on komission vastuun määrittämiseksi soveltanut ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 181 kohdassa mainittua oikeuskäytäntöä, jonka mukaan vahingon syntyyn ovat voineet vaikuttaa useat tekijät, ja ottanut huomioon sen, että murhat oli tehnyt kolmas osapuoli.

59      Komission mukaan arviointi vahingon ennakoitavuudesta kolmannen osapuolen todennäköisen menettelyn kannalta koski virkamiestuomioistuimelle esitettyjä todisteita, eikä muutoksenhakutuomioistuin voi käsitellä asiaa uudelleen.

60      Komissio väittää toissijaisesti toisen valitusperusteen kahdesta ensimmäisestä osasta, että mikäli unionin yleinen tuomioistuin katsoisi, että ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion perustelut ovat epäjohdonmukaiset ja ristiriitaiset, perustelujen korvaamisen perusteella voitaisiin päätyä nyt esillä olevan kanteen hylkäämiseen. Komissio vetoaa tässä suhteessa 13.12.2006 annetun tuomion É. R. ym. v. neuvosto ja komissio (T-138/03, EU:T:2006:390) 134 kohtaan, jonka mukaan syy-yhteyden olemassaolo edellyttää sitä, että menettely, jota moititaan, on väitetyn vahingon varma ja välitön syy ja että sellaisessa tapauksessa, jossa menettely, jonka väitetään aiheuttaneen kyseisen vahingon, perustuu itse asiassa toimimatta jättämiseen, on erityisen tarpeellista varmistua siitä, että moitittu toimimatta jättäminen on tosiasiassa aiheuttanut kyseisen vahingon ja ettei kyseistä vahinkoa ole voinut aiheuttaa muu menettely kuin se, josta vastaajana olevaa toimielintä syytetään. Käsiteltävässä asiassa komissio katsoo, että syy-yhteys tuottamuksen eli tiettyjen turvallisuustoimenpiteiden toteuttamatta jättämisen ja vahingon välillä on katkennut, sillä vahingon on aiheuttanut muu menettely kuin se, joka on luettu komission syyksi. Tämän vuoksi komissio väittää, ettei sen voida katsoa olevan vastuussa kahden henkilön murhasta ja että esillä oleva kanne on näin ollen hylättävä.

61      Kolmannessa osassa valittajat väittävät, että virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen todetessaan, että komission vastuuta voisivat rajoittaa periaatteet, jotka voidaan johtaa toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä 12.6.1989 annetusta neuvoston direktiivistä 89/391/ETY (EYVL 1989, L 183, s. 1) ja erityisesti sen 5 artiklan 4 kohdasta, jossa säädetään mahdollisuudesta rajoittaa työnantajan vastuuta tapauksissa, joissa tapahtumat johtuvat epätavallisista ja ennalta arvaamattomista olosuhteista, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa, tai poikkeuksellisista tapahtumista, joiden seurauksia ei olisi voitu välttää kaikista aiheellisista varotoimenpiteistä huolimatta. Joka tapauksessa valittajat väittävät, että tämä säännös ei voi vähentää komission vastuuta, sillä se edellyttäisi sitä, että työnantaja olisi toiminut huolellisesti ja että vahingolliset seuraukset olisivat olleet väistämättömiä, mistä ei ole kyse tässä tapauksessa. Lisäksi valittajat väittävät, että vaikka olosuhteiden myönnettäisiin olleen poikkeukselliset, komissio on niistä vastuussa, koska virkamiestuomioistuin katsoi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa, että kahden henkilön murhaa ei olisi tapahtunut, jos komissio olisi noudattanut velvollisuuttaan varmistaa virkamiehensä suojelu.

62      Komission mukaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa esitetyt perustelut ovat toissijaisia eivätkä ole pääperusteena virkamiestuomioistuimen päättelyssä. Lisäksi virkamiestuomioistuin viittaa direktiivin 89/391 ”periaatteisiin” ja antaa siten ymmärtää, ettei tätä direktiiviä voitaisi soveltaa sellaisenaan, mikä vahvistetaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 131 kohdassa, jossa todetaan nimenomaisesti, että virkamiehen, joka lähetetään työskentelemään kolmanteen maahan, asuntoa ”ei voida täysin samaistaa direktiivissä 89/391 tarkoitettuun työpaikkaan”.

63      Valitusperusteen kolmessa osassa, jotka voidaan tutkia yhdessä, valittajat väittävät eri perusteluin, että kun komission on näytetty laiminlyöneen velvollisuutensa taata Alessandro Missir Mamachin suojelu, mikä tahansa vahinkotapahtuma on tällaisen menettelyn välitön ja ennakoitavissa oleva seuraus. Ennalta arvaamattomien toimien ja yleisen rikoslain mukaan rangaistavien ennakoitavissa olevien toimien välisellä erottelulla komission vastuun määrittämiseksi ei siten ole merkitystä, koska komission tuottamuksellisen laiminlyönnin seurauksena on se, että se on vastuussa kaikista myöhemmin todetuista vahinkotapahtumista. Valittajat riitauttavat sen, että virkamiestuomioistuin ei ole katsonut komission virheen olleen kahden henkilön murhan riittävä ja ratkaiseva syy. Valittajat väittävät myös, että ennakoitavissa olevien ja ennalta arvaamattomien toimien välinen erottelu, sellaisena kuin virkamiestuomioistuin on sen esittänyt, on ristiriidassa Rabatin muutoksenhakutuomioistuimen toteamuksen kanssa ja epäjohdonmukainen, sillä Rabatin edustuston henkilöstön turvallisuuden varmistamiseksi huomioon otettu riski koski terrorismin uhkaa. Valittajat riitauttavat vielä erottelun ennakoitavissa olevien ja ennalta arvaamattomien toimien välillä virkamiestuomioistuimen direktiivin 89/391 5 artiklaan tekemän viittauksen osalta. Komissio puolestaan ei kyseenalaista virkamiestuomioistuimen ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa esittämää toteamusta, jonka mukaan komission virheen ja kahden henkilön murhan välinen syy-yhteys on osoitettu. Kuten edellä 60 kohdassa on todettu, komissio kyseenalaistaa tämän syy-yhteyden ainoastaan siinä tapauksessa, että unionin yleinen tuomioistuin hyväksyy jommankumman esillä olevan valitusperusteen kahdesta ensimmäisestä osasta.

64      Lähtökohtaisesti tapauksessa, jossa saman vahingon on voinut aiheuttaa useampi syy, voidaan soveltaa kahta syy-yhteysteoriaa, eli ekvivalenssiteoriaa ja adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa.

65      Ensin mainitun teorian osalta on esillä olevan valituksen kannalta syytä erottaa toisistaan kaksi tilannetta, eli samanaikaisten tuottamuksellisten menettelyjen ja peräkkäisten tuottamuksellisten menettelyjen tilanteet. Ensimmäisessä tilanteessa vahingonaiheuttaja ja vahingonkärsijä tai kaksi tai useampi vahingonaiheuttajaa voivat menetellä samanaikaisesti tuottamuksellisesti. Jälkimmäisessä tilanteessa tuottamukselliset menettelyt porrastuvat ajallisesti ja ovat useimmiten erilaisia. Tästä erosta huolimatta molemmat tuottamukselliset menettelyt myötävaikuttavat saman vahingon syntymiseen. Ilman ensimmäistä tuottamuksellista menettelyä jälkimmäistä ei olisi, koska vahingonaiheuttajalla ei olisi ollut siihen tilaisuutta.

66      Toisessa teoriassa, eli adekvaattisen syy-yhteyden teoriassa, on tarpeen asettaa vahinkoa edeltäneet tapahtumat tärkeysjärjestykseen siten, että oikeudellisesti luonnehdittavat syyt ja muut syyt pidetään erillään. Tämä teoria merkitsee sitä, että kaikilla saman vahingon aiheuttajilla ei välttämättä ole samaa vastuuta.

67      Unionin oikeudessa on taipumus tukeutua adekvaattisen syy-yhteyden teoriaan. Unionin tuomioistuimet ovat todenneet, että unionin voidaan katsoa olevan vastuussa ainoastaan vahingosta, joka johtuu riittävän suoraan kyseisen toimielimen lainvastaisesta toiminnasta (ks. tuomio 24.10.2000, Fresh Marine v. komissio, T‑178/98, EU:T:2000:240, 118 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 19.3.2010, Gollnisch v. parlamentti, T‑42/06, EU:T:2010:102, 110 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; ks. vastaavasti myös tuomio 10.7.2012, Interspeed v. komissio, T‑587/10, ei julkaistu, EU:T:2012:355, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), ja että kantajan on näytettävä, että ilman virhettä vahinkoa ei olisi tapahtunut ja että tämä virhe on ollut aiheutuneen vahingon määräävä syy (ks. vastaavasti tuomio 30.9.1998, Coldiretti ym. v. neuvosto ja komissio, T‑149/96, EU:T:1998:228, 116–121 kohta).

68      Oikeuskäytännöstä ilmenee myös, että kun toimielimen moitittu toiminta on osa laajempaa menettelyä, johon kolmannet osapuolet ovat osallistuneet, ja kun väitetyn vahingon välittömänä syynä on ollut yhden näistä kolmansista toteuttama toimenpide, tuomioistuimen on tutkittava, onko tämä toimenpide ollut väistämätön pelkästään moititun toiminnan vuoksi vai onko se sitä vastoin ilmentänyt itsenäistä tahtoa (ks. vastaavasti tuomio 30.4.2009, CAS Succhi di Frutta v. komissio, C‑497/06 P, ei julkaistu, EU:C:2009:273, 61 ja 62 kohta ja tuomio 18.12.2009, Arizmendi ym. v. neuvosto ja komissio, T‑440/03, T‑121/04, T‑171/04, T‑208/04, T‑365/04 ja T‑484/04, EU:T:2009:530, 92 ja 93 kohta). Itsenäisen tahdon tapauksessa tuomioistuimen on todettava syy-yhteyden katkenneen.

69      Oikeuskäytännöstä ilmenee niin ikään, että käsitys, jonka mukaan syy-yhteyden olemassaolon kannalta olisi riittävää, että lainvastainen menettely on ollut välttämätön edellytys vahingon ilmenemiselle siten, ettei vahinkoa olisi tapahtunut tämän menettelyn puuttuessa, ei vastaa unionin oikeudessa vallitsevaa käsitystä. Näin laaja käsitys syy-yhteydestä ei perustu SEUT 340 artiklan toista kohtaa koskevaan oikeuskäytäntöön. Tässä oikeuskäytännössä unionin vastuu rajoitetaan vahinkoihin, jotka ovat suoraan tai riittävän suoraan seurausta kyseisen toimielimen lainvastaisesta menettelystä, minkä vuoksi kyseinen vastuu ei voi kattaa vahinkoja, jotka ovat vain etäistä seurausta tästä menettelystä (ks. vastaavasti määräys 12.12.2007, Atlantic Container Line ym. v. komissio, T‑113/04, ei julkaistu, EU:T:2007:377, 39 ja 40 kohta). Saman logiikan mukaisesti unionin yleinen tuomioistuin on myös katsonut, ettei pelkästään se seikka, että lainvastainen menettely on ollut välttämätön edellytys vahingon ilmenemiselle sillä tavoin, ettei vahinkoa olisi tapahtunut tämän menettelyn puuttuessa, riitä luomaan syy-yhteyttä (tuomio 30.11.2011, Transnational Company ”Kazchrome” ja ENRC Marketing v. neuvosto ja komissio, T‑107/08, EU:T:2011:704, 80 kohta).

70      On kuitenkin katsottava, että edellä 67–69 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö ei ole ehdoton este ekvivalenssiteorian soveltamiselle ja että sen johdosta voidaan ainoastaan todeta, että jos toimielimen tuottamus on vahinkoon nähden etäinen ja tuomioistuin toteaa syy-yhteyden katkenneen, ekvivalenssiteoriaa ei voida soveltaa. Vastakkaispäätelmänä tilanteessa, jossa vahinko on suoraan tai riittävän suoraan seurausta toimielimen tuottamuksesta ja jossa tämä tuottamus ei siis ole vahinkoon nähden niin etäinen, että syy-yhteys katkeaisi, unionin tuomioistuimet voivat soveltaa ekvivalenssiteoriaa.

71      Lisäksi on muistettava unionin tuomioistuinten katsoneen nimenomaisesti, että vahingolla ei välttämättä ole yhtä välitöntä ja varmaa syytä, vaan sen syntyyn ovat voineet vaikuttaa useat tekijät, jotka ovat yhdessä vaikuttaneet määräävästi sen syntyyn. Tämä oikeuskäytäntö koskee kuitenkin tapauksia, joissa kyseisen toimielimen vastuuta on rajoitettu vahingonkärsijän oman menettelyn vuoksi, kun tämä ei ole noudattanut kaikkea vaadittua huolellisuutta vahingon välttämiseksi tai minimoimiseksi (ks. vastaavasti tuomio 12.6.1986, Sommerlatte v. komissio, 229/84, EU:C:1986:241, 24–27 kohta).

72      Edellä 70 kohdassa esitetyn valossa on katsottava, että tilanteessa, jossa toimielin on vastuussa suojeluvelvollisuuden laiminlyönnistä, joka on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, tämä laiminlyönti voi siitä huolimatta, että sitä ei voida pitää ainoana vahingon syynä, kuitenkin myötävaikuttaa riittävän suoraan sen toteutumiseen. Siten tuomioistuin voi katsoa, että kolmannen osapuolen ennakoitavissa oleva tai ennalta arvaamaton teko ei voi katkaista syy-yhteyttä saati merkitä olosuhdetta, joka vapauttaisi toimielimen kokonaan vastuusta, sillä molemmat syyt, eli toimielimen tuottamuksellinen laiminlyönti ja kolmannen osapuolen teko, ovat myötävaikuttaneet saman vahingon syntymiseen.

73      Käsiteltävässä asiassa ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion otsikon ”Syy-yhteys ja vastuuvapausperusteen olemassaolo (uhrien tekemä virhe ja kolmannen aiheuttama vahinko)” alla esittämissään perusteluissa – todettuaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 177 kohdassa, että laiminlyödessään velvollisuuden varmistaa henkilöstönsä suojelu komissio oli syyllistynyt riittävän ilmeiseen rikkomiseen, joka voi johtaa sen vastuun syntymiseen – virkamiestuomioistuin lähti olettamasta, jonka mukaan oli selvitettävä, saattoivatko Alessandro Missir Mamachin menettely ja rikoksentekijän teko vapauttaa komission kokonaan tai osittain vastuusta.

74      Tämän jälkeen virkamiestuomioistuin viittasi päättelyssään tuomioihin, joissa on sovellettu sekä adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa että ekvivalenssiteoriaa. Ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 179 ja 180 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä näytetään sovellettavan adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa siltä osin kuin virkamiestuomioistuin viittaa ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 179 kohdassa oikeuskäytäntöön, jonka mukaan unionin voidaan katsoa olevan vastuussa ainoastaan vahingosta, joka johtuu riittävän suoraan kyseisen toimielimen lainvastaisesta toiminnasta. Virkamiestuomioistuin viittaa kyseisen tuomion 180 kohdassa myös oikeuskäytäntöön, jonka mukaan kantajan on osoitettava, että vahinkoa ei olisi syntynyt ilman virhettä ja että virhe on vahingon määräävä syy. Lisäksi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa virkamiestuomioistuin toteaa, että ”vaikka komissio loi olosuhteet vahingon syntymiselle, – – kaksoissurma ei kuitenkaan ollut välitön ja väistämätön seuraus tästä virheestä”.

75      Sitä vastoin ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 181 kohdassa virkamiestuomioistuin viittasi 12.6.1986 annettuun tuomioon Sommerlatte v. komissio, 229/84 (EU:C:1986:241, 24–27 kohta), 3.2.1994 annettuun tuomioon Grifoni v. komissio (C-308/87, EU:C:1994:38, 17 ja 18 kohta) ja 24.10.2000 annettuun tuomioon Fresh Marine v. komissio (T‑178/98, EU:T:2000:240, 135 ja 136 kohta), joiden mukaan vahingolla ei välttämättä ole yhtä välitöntä ja varmaa syytä, vaan sen syntyyn ovat voineet vaikuttaa useat tekijät, jotka ovat yhdessä vaikuttaneet määräävästi sen syntyyn.

76      Tämän jälkeen virkamiestuomioistuin määritti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 191–197 kohdassa, missä määrin rikoksentekijä oli vastuussa vahingon syntymisestä, ja siten, missä määrin komissio oli siitä vastuussa.

77      Eloonjäämismahdollisuuden menettämisestä virkamiestuomioistuin totesi, että komissio oli välittömästi ja yksinomaisesti vastuussa tästä vahingosta ja että Alessandro Missir Mamachilla oli niin huonot mahdollisuudet selvitä elossa vammoistaan, että mahdollisuudeksi voitiin arvioida 20 prosenttia.

78      Kuten edellä on todettu kahden henkilön murhasta, virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa, että komission ei voitu katsoa olevan ensisijaisesti vastuussa tästä vahingosta, koska kahden henkilön murha ei ollut välitön ja väistämätön seuraus sen virheestä. Virkamiestuomioistuin toi esiin, että murhat oli tehnyt henkilö, jonka motiivina oli varkaus ja joka käyttäytyi ennalta arvaamattomasti, ja se täsmensi tällä arvioinnilla viitattavan direktiivin 89/391 periaatteisiin; tämän direktiivin 5 artiklan 4 kohdan mukaan työnantajan vastuuta voidaan rajoittaa tapauksissa, joissa tapahtumat johtuvat epätavallisista ja ennalta arvaamattomista olosuhteista, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa. Virkamiestuomioistuin katsoi kuitenkin ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 193 kohdassa, että kolmannen osapuolen teko ei voinut vapauttaa komissiota kaikesta vastuusta, toteamalla, että ratkaisu, joka merkitsisi komission vapauttamista kaikesta vastuusta, poikkeaisi oikeuskäytännöstä, jonka mukaan vahingolla voi olla useita syitä. Virkamiestuomioistuin otti siten huomioon oikeuskäytännön, jossa on sovellettu ekvivalenssiteoriaa. Näin toimiessaan virkamiestuomioistuin ei varsinaisesti katsonut rikoksentekijän teon olevan ennalta arvaamaton, vaan pikemminkin se katsoi sen olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan sellainen mutta totesi, että ekvivalenssiteorian soveltamisesta annetun oikeuskäytännön perusteella oli perusteltua olla vapauttamatta komissiota kaikesta vastuusta. Näin ollen virkamiestuomioistuin katsoi komission olevan vastuussa 30 prosentista kahden henkilön murhan osalta ja 40 prosentista kaikista aiheutuneista vahingoista.

79      Tästä kahdesta eri syy-yhteysteoriasta vaikutteita saaneesta päättelystä huolimatta virkamiestuomioistuin antoi etusijan ekvivalenssiteorialle eikä adekvaattisen syy-yhteyden teorialle. Ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa virkamiestuomioistuin katsoi virheen ja kahden henkilön murhan välistä syy-yhteyttä tarkastellessaan, että Livio Missir Mamachi oli osoittanut oikeudellisesti riittävällä tavalla varman ja välittömän syy-yhteyden ja että kahden henkilön murhaa ei olisi tapahtunut, jos komissio olisi noudattanut velvollisuuttaan varmistaa virkamiehensä suojelu. Lisäksi virkamiestuomioistuin katsoi, että komissio ei ollut osoittanut syy-yhteyden katkenneen, yhtäältä ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 189 kohdassa Alessandro Missir Mamachin laiminlyönnin vuoksi ja toisaalta saman tuomion 193 kohdassa kolmannen osapuolen teon vuoksi. Erityisesti kolmannen osapuolen teosta virkamiestuomioistuin totesi samassa 193 kohdassa, että komission vapauttaminen kaikesta vastuusta olisi poikennut ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 181 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä, jonka mukaan vahingolla voi olla useita syitä. Tällä oikeuskäytännöllä, jossa viitataan ekvivalenssiteoriaan, ei kuitenkaan ole merkitystä käsiteltävässä asiassa, koska se koskee tapauksia, joissa toimielimen vastuuta on rajoitettu vahingonkärsijän oman menettelyn vuoksi. Edellä 70 kohdassa esitetyistä syistä, tästä virheellisestä viittauksesta huolimatta, oikeuskäytännössä ei ole ehdottomasti kielletty ekvivalenssiteorian soveltamista vaan on katsottu, että tuomioistuimen on arvioitava, onko tuottamusta pidettävä vahingon etäisenä syynä. Virkamiestuomioistuimen päättely johtaa siten johtopäätökseen, että kahden henkilön murhaan vaikutti kaksi syytä eli komission turvallisuusvelvollisuuden tuottamuksellinen laiminlyönti ja kolmannen osapuolen teko. Lopulta virkamiestuomioistuin on soveltanut ekvivalenssiteoriaa.

80      Näin toimiessaan virkamiestuomioistuin ei ole tehnyt oikeudellista virhettä.

81      Ensinnäkin on todettava, että toisin kuin valittajat väittävät, edellä 67–69 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, että lähtökohtaisesti toimielimen tuottamuksellinen laiminlyönti ei ole itsessään riittävä peruste katsoa, että sen menettely on aiheutuneen vahingon varma ja välitön syy. Oikeuskäytännössä on myös täsmennetty, että kun toimielimen moitittu toiminta on osa laajempaa menettelyä, johon kolmannet osapuolet ovat osallistuneet, ja kun väitetyn vahingon välittömänä syynä on ollut yhden näistä kolmansista toteuttama toimenpide, tuomioistuimen on tutkittava, onko tämä toimenpide ollut väistämätön pelkästään toimielimen moititun toiminnan vuoksi vai onko se sitä vastoin ilmentänyt itsenäistä tahtoa. Näin ollen tuomioistuimen on todettava, että syy-yhteys on katkennut, ja tehtävä siitä johtopäätökset.

82      Toiseksi on myös huomattava, että jos virkamiestuomioistuin olisi soveltanut adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa, kanne olisi täytynyt hylätä. Adekvaattisen syy-yhteyden teorian mekaaninen ja tiukka soveltaminen merkitsee kaikissa tilanteissa toimielimen vastuun puuttumista, koska edellä 68 kohdassa mainitun, kolmannen osapuolen tekoa koskevan oikeuskäytännön mukaisesti kyseinen teko merkitsisi systemaattisesti syy-yhteyden katkeamista, minkä seurauksena toimielimeltä puuttuisi olennaisesti vastuu.

83      Kolmanneksi on huomattava oikeuskäytännöstä ilmenevän, että käsitys, jonka mukaan syy-yhteyden olemassaolon kannalta olisi riittävää, että lainvastainen menettely on ollut välttämätön edellytys vahingon ilmenemiselle siten, ettei vahinkoa olisi tapahtunut tämän menettelyn puuttuessa, ei vastaa unionin oikeudessa vallitsevaa käsitystä. Kuten edellä 70 kohdassa on todettu, tämä oikeuskäytäntö ei ole ehdoton este ekvivalenssiteorian soveltamiselle. Tuomioistuimen asiana on ratkaista, voiko kolmannen osapuolen itsenäisen tahdon ilmeneminen johtaa syy-yhteyden katkeamiseen. Siten voi osoittautua, että kolmannen osapuolen toiminta, vaikka se ilmentää itsenäistä tahtoa, ei katkaise tuottamuksen ja vahingon välistä syy-yhteyttä, sillä toimielin ja kolmas osapuoli myötävaikuttavat tässä tilanteessa vahingon syntymiseen. Käsiteltävässä valitusasiassa komissio ei kyseenalaista virkamiestuomioistuimen ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa vahvistamaa syy-yhteyttä komission tuottamuksen ja aiheutuneen vahingon välillä, paitsi tilanteessa, jossa unionin yleinen tuomioistuin hyväksyisi jommankumman nyt esillä olevan valitusperusteen kahdesta ensimmäisestä osasta. Muutoin kuin tässä tilanteessa muutoksenhakutuomioistuin ei voi palata virkamiestuomioistuimen suorittamaan arviointiin, jonka mukaan komissio oli vastuussa henkilöstönsä suojeluvelvollisuuden laiminlyönnistä, joka on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, ja jonka mukaan kolmannen osapuolen ennakoitavissa oleva tai ennalta arvaamaton teko ei voi siten katkaista syy-yhteyttä saati merkitä olosuhdetta, joka vapauttaisi komission kokonaan vastuusta, sillä molemmat syyt, eli komission tuottamuksellinen laiminlyönti ja kolmannen osapuolen teko, ovat myötävaikuttaneet saman vahingon syntymiseen.

84      Näin ollen virkamiestuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä katsoessaan, että tilanteessa, jossa tuottamus muodostuu suojeluvelvollisuuden laiminlyönnistä, joka on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, toimielintä oli siitä huolimatta, että sen ei voitu katsoa olevan ensisijaisessa vastuussa vahingosta, pidettävä toisena vahingonaiheuttajana.

85      Valittajien valitusperusteen kolmessa ensimmäisessä osassa esittämät muut väitteet eivät aseta tätä johtopäätöstä kyseenalaiseksi.

86      Ensimmäisessä osassa valittajat väittävät, että virkamiestuomioistuimen päättely, jolla pyritään sulkemaan pois komission ensisijainen vastuu, on epäjohdonmukainen ja ristiriitainen, koska todettuaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa komission virheen ja kahden henkilön murhan välisen ”välittömän ja varman” syy-yhteyden virkamiestuomioistuin totesi kyseisen tuomion 192 kohdassa, että tämä kahden henkilön murha ei ollut ”välitön ja väistämätön” seuraus tästä virheestä, minkä vuoksi komissio ei voinut olla siitä ensisijaisesti vastuussa.

87      On riittävää todeta, että valittajien väite perustuu ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion virheelliseen lukemiseen. Ensinnäkään virkamiestuomioistuin ei todennut ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa, että komissio olisi yksin vastuussa vahingosta, vaan se totesi, että ”komissio [oli] myötävaikuttanut välittömästi vahingon syntyyn luomalla olosuhteet, joissa vahinko on voinut syntyä”, laiminlyömällä velvollisuutensa suojella henkilöstöään. Seuraavassa virkkeessä virkamiestuomioistuin päätteli, että ”välitön ja varma syy-yhteys [oli] siis osoitettu”. Viime kädessä virkamiestuomioistuin tyytyi toteamaan, että komission tuottamusta voitiin pitää riittävän välittömänä synnyttääkseen sen vastuun Alessandro Missir Mamachin murhasta sen oikeuskäytännön perusteella, jossa katsotaan samalla vahingolla voivan olla useita syitä. Vaikka tällä ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 181 kohdassa mainitulla oikeuskäytännöllä, jossa viitataan ekvivalenssiteoriaan, ei edellä 70 kohdassa esitetyistä syistä ole merkitystä käsiteltävässä asiassa, koska se koskee tapauksia, joissa toimielimen vastuuta on rajoitettu vahingonkärsijän oman menettelyn vuoksi, kyseisestä oikeuskäytännöstä ilmenee, että siinä ei ole ehdottomasti kielletty ekvivalenssiteorian soveltamista tilanteessa, jossa tuomioistuin toteaa, että tuottamus ei ole vahingon etäinen syy.

88      Virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa, ettei voida vakavasti väittää, että komissiolla pitäisi olla päävastuu vahingosta, koska vaikka komissio oli luonut olosuhteet vahingon syntymiselle, kahden henkilön murha ei kuitenkaan ollut välitön ja väistämätön seuraus sen virheestä, vaan murhat teki henkilö, jonka motiivina oli varkaus ja joka käyttäytyi ennalta arvaamattomasti. Virkamiestuomioistuin vetosi tältä osin siihen, että tämä arviointi ei poikennut direktiivin 89/391 periaatteista, sillä sen 5 artiklan 4 kohdassa säädetään, että työnantajan vastuuta voidaan rajoittaa tapauksissa, joissa tapahtumat johtuvat epätavallisista ja ennalta arvaamattomista olosuhteista, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa. Täsmennettäköön, että kyseisessä artiklassa annetaan jäsenvaltioille oikeus vapauttaa työnantaja kokonaan vastuusta tai rajoittaa sen vastuuta ennalta arvaamattomissa tapauksissa. Tämän päättelyn yhteydessä virkamiestuomioistuin katsoi, että kahden henkilön murha ei ollut välitön ja väistämätön seuraus komission tuottamuksellisesta laiminlyönnistä.

89      Virkamiestuomioistuin täsmensi kuitenkin ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 193 kohdassa, että ratkaisu, jossa komissio vapautettaisiin kaikesta vastuusta, mikä olisi ollut seurauksena sovellettaessa tiukasti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa todettua, olisi poikennut oikeuskäytännöstä, jonka mukaan vahingolla voi olla useita syitä. Viime kädessä ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa esitetty virkamiestuomioistuimen toteamus on vain yksi vaihe sen päättelyssä, ja se tekee tarkastelustaan johtopäätökset vasta ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 193 kohdassa päättäessään olla soveltamatta 192 kohdassa mainittua periaatetta, joka olisi merkinnyt komission vapauttamista kaikesta vastuusta, ja katsoessaan, että komissio ja kolmas osapuoli olivat molemmat vaikuttaneet vahingon syntymiseen. Tämä virkamiestuomioistuimen johtopäätös vastaa ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion tulkintaa, jonka mukaan tilanteessa, jossa on tuottamuksellisesti laiminlyöty turvallisuusvelvollisuus, mikä on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, toimielintä on pidettävä syntyneen vahingon toisena vahingonaiheuttajana, sillä kolmannen osapuolen tekoa ei voida pitää seikkana, joka vapauttaisi sen kokonaan vastuusta.

90      Toiseksi on hylättävä myös useita valittajien väitteitä, jotka esitetään toisessa ja kolmannessa osassa ja jotka koskevat virkamiestuomioistuimen suorittamia arviointeja komission tuottamuksellisen laiminlyönnin seurausten ennakoitavuudesta tai ennalta arvaamattomuudesta siltä osin kuin kyse on erityisesti kolmannen osapuolen motiivista, eli varkaudesta ja murhasta. Valittajat väittävät, että motiivin luonnetta koskeva erottelu on yhtäältä ristiriidassa Rabatin muutoksenhakutuomioistuimen toteamuksen kanssa ja toisaalta epäjohdonmukainen, koska Rabatin edustuston henkilöstön turvallisuuteen kohdistuva huomioon otettu riski liittyi terrorismin uhkaan. Lisäksi valittajien mielestä on virheellistä rajata komission vastuu direktiivin 89/391 – jonka 5 artiklan 4 kohdassa työnantajan vastuuta voidaan rajoittaa tapauksissa, joissa tapahtumat johtuvat epätavallisista ja ennalta arvaamattomista olosuhteista, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa – periaatteiden perusteella, ja ne väittävät, että vaikka olosuhteiden katsottaisiin olleen poikkeukselliset, komissio on joka tapauksessa vastuussa, koska ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa virkamiestuomioistuin totesi, että kahden henkilön murhaa ei olisi tapahtunut, jos komissio olisi noudattanut velvollisuuttaan varmistaa virkamiehensä suojelu.

91      Väite motiivin luonnetta koskevasta ristiriitaisuudesta ja epäjohdonmukaisuudesta ei voi menestyä. Kuten komissio toteaa perustellusti, virkamiestuomioistuin katsoi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 184 kohdassa, että terrorismin uhkaan liittyvän riskin ja yleisen rikoslain mukaan rangaistaviin rikoksiin liittyvän riskin välisellä erolla ei ollut lainkaan merkitystä syy-yhteyden välittömän ja varman luonteen arvioimisessa. Lisäksi virkamiestuomioistuin totesi kyseisessä kohdassa, että oli kohtuullista katsoa, että toimenpiteillä, joiden tarkoituksena on estää terrori-iskun toteuttaminen, pitäisi varmistaa tehokas suojelu ennen kaikkea virkamiehen kotiin tunkeutumiselta. Vaikka virkamiestuomioistuimen katsottaisiin tehneen ristiriitaisen ja epäjohdonmukaisen toteamuksen rikoksentekijän motiivista Rabatin muutoksenhakutuomioistuimen toteamiin tosiseikkoihin nähden, tällä toteamuksella ei ole vaikutusta sen arviointiin komission vastuusta.

92      Lisäksi on hylättävä väite, joka kohdistuu virkamiestuomioistuimen tekemään viittaukseen direktiivin 89/391 5 artiklaan. Toisin kuin valittajat väittävät, virkamiestuomioistuin ei ole ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 192 kohdassa perustanut arviointiaan tähän artiklaan. Virkamiestuomioistuin on todettuaan, että komissio oli luonut olosuhteet vahingon syntymiselle laiminlyödessään velvollisuuden suojella henkilöstöään, lisännyt, että komissiolla ei voi olla ensisijaista vastuuta kahden henkilön murhasta, koska tämä kahden henkilön murha johtui ennalta arvaamattomasta tapahtumasta. Tämän jälkeen virkamiestuomioistuin katsoi, että tämä toteamus ei poikennut direktiivin 89/391 ja varsinkaan sen 5 artiklan 4 kohdan periaatteista. Valittajien väite kohdistuu näin ollen ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion ylimääräiseen perusteeseen ja voidaan siten hylätä sen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti, jonka mukaan valitusperuste, joka kohdistuu ratkaisun ylimääräiseen osaan, on hylättävä (ks. tuomio 25.2.2015, Walton v. komissio, T‑261/14 P, EU:T:2015:110, 75 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

93      Joka tapauksessa on todettava, että vaikka kyseiseen artiklaan tehdyn viittauksen katsottaisiin olevan virheellinen sen vuoksi, että kolmannen osapuolen menettely ei ollut ennakoitavissa, tämä virhe ei vaikuta lopputulokseen, johon virkamiestuomioistuin on päätynyt päättelyssään. Edellä esitetystä tarkastelusta ilmenee, että virkamiestuomioistuin on perustellusti katsonut, että komissio ja kolmas osapuoli olivat vaikuttaneet vahingon syntymiseen, mikä merkitsee sitä, ettei kummankaan niistä voida katsoa olevan ensisijaisesti vastuussa.

94      Kolmanneksi on hylättävä väite, jonka mukaan siinäkin tapauksessa, että olosuhteiden katsottaisiin olleen poikkeukselliset, komission olisi pitänyt katsoa olevan vastuussa, koska virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 183 kohdassa, että kahden henkilön murhaa ei olisi tapahtunut, jos komissio olisi noudattanut velvollisuuttaan varmistaa virkamiehensä suojelu. Tällä väitteellään valittajat vetoavat jälleen siihen, että koska komissio oli laiminlyönyt velvollisuutensa suojella henkilöstöään, se oli vastuussa kaikista peräkkäisistä tapahtumista johtuvista seurauksista. Tältä osin on huomattava, että jos virkamiestuomioistuin olisi soveltanut adekvaattisen syy-yhteyden teoriaa, sen olisi täytynyt katsoa, että komission tuottamuksellinen laiminlyönti sinänsä ei ollut riittävä peruste sen vastuun syntymiselle. Virkamiestuomioistuin on siten oikeudellista virhettä tekemättä katsonut, että tuottamuksellisen laiminlyönnin, eli suojeluvelvollisuuden laiminlyönnin, joka on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, luonteen vuoksi komissio ja kolmas osapuoli olivat saman vahingon vahingonaiheuttajia.

95      Edellä esitetyn perusteella toisen valitusperusteen kolme ensimmäistä osaa on hylättävä.

 Neljäs osa, joka koskee komission yhteisvastuuta

96      Toisen valitusperusteen neljännessä osassa valittajat väittävät, että vaikka komission ei olisi katsottava olevan ensisijaisesti vastuussa vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sen on katsottava olevan yhteisvastuussa koko vahingon korvaamisesta. Valittajat riitauttavat virkamiestuomioistuimen esittämän vastuunjaon ja väittävät, että komission pitäisi olla yhteisvastuussa rikoksentekijän kanssa.

97      Valittajat väittävät, että komission yhteisvastuu perustuu ensinnäkin jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteisiin periaatteisiin, toiseksi henkilöstösääntöjen systematiikkaan ja kolmanneksi unionin johdettuun oikeuteen.

98      Valittajat väittävät, että ilman erityisiä sääntöjä ja oikeuskäytännön ennakkotapauksia on viitattava jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteisiin yleisiin periaatteisiin. He viittaavat Saksan, Espanjan, Ranskan, Belgian ja Italian oikeuskäytäntöihin, joissa katsotaan, että kun useat seikat ovat vaikuttaneet vahingon syntymiseen, jokainen vastuussa oleva vastaa aiheutuneesta vahingosta kokonaisuudessaan yhteisvastuullisesti muiden kanssa. Lisäksi valittajat väittävät, että yhteisvastuu on mahdollinen myös tilanteessa, jossa velvoitteella on eri peruste. Tässä suhteessa he viittaavat julkisasiamies Van Gervenin asiassa Spie-Batignolles v. komissio (201/86, ei julkaistu, EU:C:1989:300) esittämän ratkaisuehdotuksen 12 kohtaan, jossa tämä totesi, että ”yhteisöjen tuomioistuimen tutkimus- ja dokumentaatio-osaston suorittama jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten vertailu osoittaa, että useimmissa jäsenvaltioissa katsotaan, että kun sopimusrikkomuksella – – ja sopimussuhteen ulkopuolisella oikeudenvastaisella teolla on aiheutettu yksi vahinko, kummankin vahingonaiheuttajan voidaan todeta olevan yhteisvastuussa tästä vahingosta”.

99      Henkilöstösääntöjen systematiikan osalta valittajat väittävät, että henkilöstösääntöjen 24 artiklan tulkinta viittaa siihen, että yhteisvastuun periaatetta on sovellettava sitä suuremmalla syyllä silloin, kun toimielinten lainvastainen menettely on mahdollistanut vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman. Valittajat väittävät, että henkilöstösääntöjen 24 artikla koskee erityistapausta, jossa komissio ilman oman vastuunsa syntymistä on henkilöstön avustamisvelvollisuuden vuoksi yhteisvastuussa vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman vahingonaiheuttajan kanssa ja voi myöhemmin kääntyä tämän vahingonaiheuttajan puoleen. Käsiteltävässä asiassa virkamiestuomioistuin totesi, että komissio oli täysimääräisesti vastuussa vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta. Olisi siis täysin epäloogista pitää komissiota yhteisvastuullisena, kun sen vastuu ei ole syntynyt, mutta ei sitä vastoin paljon vakavammassa tapauksessa, kuten käsiteltävässä asiassa, jossa se on vaikuttanut osaltaan vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman toteutumiseen.

100    Unionin johdetun oikeuden osalta valittajat väittävät, että väkivaltarikoksen uhreille maksettavia korvauksia koskevat unionin lainsäädännön periaatteet, jotka perustuvat rikoksen uhreille maksettavista korvauksista 29.4.2004 annettuun neuvoston direktiiviin 2004/80/EY (EUVL 2004, L 261, s. 15), viittaavat yhteisvastuun suuntaan. Kyseinen direktiivi, joka on saanut vaikutteita Strasbourgissa 24.11.1983 allekirjoitetusta väkivaltarikosten uhreille suoritettavia korvauksia koskevasta eurooppalaisesta yleissopimuksesta, perustuu valittajien mukaan periaatteeseen, jonka mukaan silloin kun rikoksentekijä ei kykene korvaamaan vahinkoa kokonaisuudessaan, jäsenvaltioiden on osallistuttava tähän korvaukseen. Valittajien mukaan olisi epäloogista, jos tällaista velvoitetta ei sovellettaisi komissioon tilanteessa, jossa se on itse myötävaikuttanut vahingonkorvausvastuun perustana olevan tapahtuman toteutumiseen. Vaikka tämä unionin lainsäädäntö sitoo vain jäsenvaltioita, valittajien mukaan muun muassa direktiivissä 2004/80 tarkoitettua yhteisvastuuperiaatetta pitäisi sitä suuremmalla syyllä soveltaa unionin toimielimiin, erityisesti silloin kun komission tuottamuksellinen menettely on mahdollistanut vahingonkorvausvastuun perustana olevan tapahtuman.

101    Komissio väittää, että jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin perustuviin periaatteisiin tehdyllä viittauksella ei ole merkitystä siltä osin kuin kyse on toimielimen toiminnan ja kolmannen osapuolen teon myötävaikutusta koskevasta säännöstä. Ensinnäkin ainoa teksti, jonka perusteella voidaan määrittää toimielinten mahdollinen yhteisvastuu, on henkilöstösäännöt, koska SEUT 270 artiklassa täsmennetään, että unionin tuomioistuinten toimivalta ratkaista unionin ja sen henkilöstön väliset riidat määräytyy ”henkilöstösäännöistä johtuvin rajoituksin ja edellytyksin”. Tältä osin komissio väittää, että henkilöstösäännöissä viitataan yhteisvastuuseen ainoastaan sen 24 artiklan ensimmäisessä kohdassa, jonka mukaan yhteisöt korvaavat yhteisvastuullisesti virkamiehelle aiheutuneet vahingot sillä edellytyksellä, että virkamies ei ole tahallisesti tai törkeästä tuottamuksesta aiheuttanut vahinkoja eikä voi saada korvausta vahingonaiheuttajalta. Lisäksi henkilöstösääntöjen 85 a artiklassa säädetään tilanteesta, jossa uhrin, eli virkamiehen, tai hänen oikeudenomistajiensa oikeudet ja kanneoikeus vastuussa olevaa kolmatta henkilöä kohtaan siirtyvät unionille, lukuun ottamatta mahdollista kannetta kolmannen henkilön virkamiehelle aiheuttamasta kuolemaan, tapaturmaan tai sairauteen johtaneesta vahinkotapahtumasta. Toiseksi komissio väittää, että valittajien mainitsemissa italialaisten ja belgialaisten tuomioistuinten tuomioissa yhteisvastuu oli perusteltu, koska velvoitteen peruste oli sama, toisin sanoen ”vahinkotapahtumat” kuuluivat siviilioikeuteen, kun taas tässä tapauksessa rikoksentekijän vastuu johtuu rikosoikeudessa säännellystä henkirikoksesta ja komission vastuu työnantajana on ”hallinnollinen ja siviilioikeudellinen”.

102    Aluksi on tutkittava väite, jonka mukaan yhteisvastuu perustuu henkilöstösääntöjen systematiikkaan. Valittajat väittävät, että henkilöstösääntöjen 24 artikla koskee erityistapausta, jossa komissio ilman oman vastuunsa syntymistä on henkilöstön avustamisvelvollisuuden vuoksi yhteisvastuussa vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman vahingonaiheuttajan kanssa ja voi myöhemmin kääntyä tämän vahingonaiheuttajan puoleen, kun virkamiehelle on aiheutunut vahinkoa asemansa tai tehtävänsä vuoksi. Käsiteltävässä asiassa virkamiestuomioistuin totesi, että komissio oli vastuussa vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta. Näin ollen olisi epäloogista, että unionin yleinen tuomioistuin pitäisi komissiota yhteisvastuullisena, kun sen vastuu ei ole syntynyt, mutta ei sitä vastoin paljon vakavammassa tapauksessa, jossa se on vaikuttanut osaltaan vahingonkorvausvastuun perustavan tapahtuman toteutumiseen. Valittajat ehdottavat henkilöstösääntöjen 24 artiklan vaihtoehtoista tulkintaa, jonka mukaan yhteisvastuuperiaatteen soveltaminen ei riipu siitä, onko virkamiehelle aiheutunut vahinkoa hänen asemansa tai tehtävänsä vuoksi, vaan siitä, onko toimielimen menettely ollut tuottamuksellista vai ei. Viime kädessä valittajat väittävät, ettei sillä, että Alessandro Missir Mamachille on aiheutunut vahinkoa asemansa tai tehtävänsä vuoksi, ole mitään merkitystä komission yhteisvastuuta määritettäessä. Valittajien mukaan on tarkistettava, onko toimielin menetellyt tuottamuksellisesti vai ei.

103    Komissio vetoaa siihen, että henkilöstösäännöissä viitataan toimielinten yhteisvastuuseen ainoastaan silloin, kun virkamies on asemansa tai tehtävänsä vuoksi henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisessä kohdassa mainittujen tekojen uhri. Näin ollen komissio on vastuussa ainoastaan tilanteessa, jossa virkamiehelle aiheutuu vahinkoa hänen asemansa tai tehtävänsä vuoksi. Lisäksi komissio huomauttaa, että ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 220–225 kohdassa virkamiestuomioistuin katsoi, että henkilöstösääntöjen 24 artiklaa ei voitu soveltaa. Komissio väittää niin ikään, että henkilöstösääntöjen 85 a artiklassa säädetään tilanteesta, jossa virkamiehen tai hänen oikeudenomistajiensa oikeudet ja kanneoikeus vastuussa olevaa kolmatta henkilöä kohtaan siirtyvät unionille, ja että se osallistui marokkolaisessa tuomioistuimessa käytyyn rikosoikeudenkäyntiin asianomistajana.

104    Kuten komissio huomauttaa, virkamiestuomioistuin hylkäsi ensimmäisessä oikeusasteessa annetussa tuomiossa kanneperusteen, jonka mukaan komissio olisi henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla velvollinen korvaamaan yhteisvastuullisesti aiheutuneet vahingot, koska Alessandro Missir Mamachia ei ollut murhattu asemansa tai tehtävänsä vuoksi.

105    Vaikka virkamiestuomioistuin kieltäytyi perustellusti soveltamasta henkilöstösääntöjen 24 artiklaa tässä tapauksessa, on todettava, että kyseisessä artiklassa ei suljeta pois yhteisvastuullista korvausvelvollisuutta vahingosta, joka virkamiehelle aiheutui toimielimen tuottamuksellisesta menettelystä.

106    Henkilöstösääntöjen 24 artiklan molempia kohtia on tulkittava yhdessä. Sellaisena kuin niitä sovelletaan käsiteltävässä asiassa, niissä säädetään, että ”yhteisöt avustavat virkamiestä erityisesti oikeudellisissa toimenpiteissä sellaista henkilöä vastaan, joka uhkaa, loukkaa, solvaa tai herjaa virkamiestä tai hänen perheensä jäsentä tai hyökkää heitä vastaan tai vahingoittaa heidän omaisuuttaan virkamiehen aseman tai tehtävän vuoksi” ja että ”ne korvaavat yhteisvastuullisesti virkamiehelle tällaisissa tapauksissa aiheutuneet vahingot sillä edellytyksellä, että virkamies ei ole tahallisesti tai törkeästä tuottamuksesta aiheuttanut vahinkoja eikä voi saada korvausta vahingonaiheuttajalta”. Virkamiestuomioistuin hylkäsi näin ollen perustellusti ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyn kanneperusteen, koska Alessandro Missir Mamachia ei tapettu hänen suorittaessaan tehtäviään. Toisin kuin valittajat väittävät, tämän artiklan soveltaminen edellyttää, että virkamiehelle aiheutuu vahinkoa hänen asemansa tai tehtävänsä vuoksi.

107    On kuitenkin todettava, että vaikka tilanteessa, jossa virkamiehelle on aiheutunut vahinkoa hänen asemansa tai tehtävänsä vuoksi, yhteisöt korvaavat yhteisvastuullisesti aiheutuneet vahingot, perustuivatpa ne tuottamukseen tai eivät, ja vaikka yhteisvastuun käsitteeseen ei ole perusteltua vedota, jos virkamiehelle on aiheutunut vahinkoa muussa yhteydessä kuin tämän suorittaessa tehtäviään ja jos toimielimen syyksi ei voida lukea mitään muuta kyseisen vahingon kanssa syy-yhteydessä olevaa lainvastaista menettelyä, sitä vastoin tilanteessa, jossa toimielin on tuottamuksellisesti myötävaikuttanut virkamiehelle muussa yhteydessä kuin tämän suorittaessa tehtäviään aiheutuneeseen vahinkoon, sitä, että henkilöstösäännöissä ei säädetä asiasta, ei voida tulkita – kuten komissio väittää – siten, että toimielin ei voisi olla yhteisvastuussa.

108    Tältä osin 8.10.1986 annetun tuomion Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) 13 kohdassa todettiin, ettei henkilöstösääntöihin ja lainsäädäntöön sisältyvän nimenomaisen säännöksen puuttumiseen voida vedota sen väitteen tueksi, ettei virkamiehellä ja tämän oikeudenomistajilla olisi oikeutta vaatia lisäkorvausta, kun toimielin on yleisesti sovellettavan lainsäädännön nojalla vastuussa tapaturmasta ja kun henkilöstösääntöjen mukaiset etuudet eivät riitä varmistamaan täyttä korvausta aiheutuneesta vahingosta. Vaikka tämä tuomio koskee tilannetta, jossa toimielin on menetellyt tuottamuksellisesti virkamiehen suorittaessa tehtäviään, siinä vahvistetaan periaate, jonka mukaan henkilöstösäännöissä säätämättä jättäminen ei merkitse kaiken sen sulkemista pois, mitä siinä ei ole nimenomaisesti säädetty. Tämä periaate voidaan siten ulottaa koskemaan käsiteltävän asian olosuhteita.

109    Komission väitteellä, joka koskee henkilöstösääntöjen 85 a artiklaa, ei voida kyseenalaistaa tätä johtopäätöstä. Kyseinen artikla koskee unionin sijaantuloa tilanteessa, jossa vahingon on aiheuttanut kolmas osapuoli, kun taas käsiteltävässä asiassa sitä on pidettävä syntyneen vahingon toisena vahingonaiheuttajana. Näin ollen se, että komissio on osallistunut asianomistajana marokkolaisessa tuomioistuimessa käytyyn rikosoikeudenkäyntiin, on merkityksetöntä arvioitaessa, onko sen katsottava olevan yhteisvastuussa rikoksentekijän kanssa.

110    Sen jälkeen, kun on todettu, että henkilöstösäännöissä säätämättä jättäminen ei estä yhteisvastuuta virkamiehelle toimielimen tuottamuksellisesta menettelystä aiheutuneesta vahingosta, ja ennen kuin tutkitaan, voiko kyseinen vastuu perustua jäsenvaltioiden oikeusjärjestysten yhteisiin periaatteisiin, on tutkittava komission esittämät kaksi vastaväitettä.

111    Komissio väittää ensinnäkin, että viittauksella jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin perustuviin periaatteisiin ei ole merkitystä siltä osin kuin kyse on toimielimen toiminnan ja kolmannen osapuolen teon myötävaikutusta koskevasta säännöstä, koska SEUT 270 artiklan mukaisesti unionin tuomioistuinten toimivalta ratkaista unionin ja sen henkilöstön väliset riidat määräytyy henkilöstösääntöjen puitteissa, ja toiseksi, että koska korvausvelvoitteella on eri peruste, kun rikoksentekijän vastuu johtuu Marokon rikosoikeudessa säännellystä henkirikoksesta ja komission vastuu työnantajana on ”hallinnollinen ja siviilioikeudellinen”, yhteisvastuuta ei voida hyväksyä, sillä näiden velvoitteiden peruste ei ole sama.

112    Ensin mainittu vastaväite on hylättävä edellä 106 ja 107 kohdassa esitetyin perustein. Se, että henkilöstösäännöissä ei ole sääntöjä, jotka koskisivat sellaisen toimielimen yhteisvastuuta, joka on myötävaikuttanut virkamiehelle muussa yhteydessä kuin tämän suorittaessa tehtäviään aiheutuneeseen vahinkoon, ei automaattisesti estä yhteisvastuuperiaatteen soveltamista.

113    Myös toinen vastaväite on hylättävä. Vaikka on selvää, että unionin tuomioistuimilla ei ole toimivaltaa käsitellä rikoksentekijän syyllisyyttä, sillä tämä kysymys kuuluu Marokon rikosoikeuden piiriin, unionin tuomioistuimet ovat silti toimivaltaisia ratkaisemaan kysymyksen toimielimen vastuusta silloin, kun tämä on yksin tai kolmannen osapuolen kanssa aiheuttanut virkamiehelle vahinkoa. Henkilöstösäännöissä itsessään annetaan tulkinta, jonka perusteella komission väite voidaan hylätä. Jos Alessandro Missir Mamachi olisi tapettu tehtävänsä vuoksi, komissio olisi ollut henkilöstösääntöjen 24 artiklassa tarkoitetulla tavalla yhteisvastuussa rikoksentekijän kanssa. Se, että Alessandro Missir Mamachia ei tapettu tehtävänsä vuoksi, estää kyseisen artiklan soveltamisen, mutta sen sanamuoto osoittaa, että kolmannen osapuolen vastuun luonteella ei ole mitään vaikutusta toimielimen yhteisvastuuseen toisena vahingonaiheuttajana. Henkilöstösääntöjen 24 artikla osoittaa, että unionin tuomioistuimet voivat käsitellä asian, joka koskee toimielimen yhteisvastuuta kolmannen osapuolen teosta, sillä kolmannen osapuolen vastuun luonteella ei ole vaikutusta unionin tuomioistuinten toimivaltaan ratkaista kysymys toimielimen yhteisvastuusta.

114    Henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisessa kohdassa täsmennetään, että yhteisöt korvaavat yhteisvastuullisesti virkamiehelle aiheutuneet vahingot, jos virkamies ei voi saada korvausta vahingonaiheuttajalta. Unionin yleinen tuomioistuin on tulkinnut tätä säännöstä siten, että virkamiehen nostaman vahingonkorvauskanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää, että kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty, sikäli kuin niillä varmistetaan tehokkaasti asianomaisten henkilöiden suojelu ja ne voivat johtaa väitetyn vahingon korvaamiseen (tuomio 12.7.2011, komissio v. Q, T‑80/09 P, EU:T:2011:347, 67 kohta). Tätä oikeuskäytäntöä ei kuitenkaan voida soveltaa analogisesti käsiteltävässä asiassa. Tämä tulkinta on kehitetty tilanteessa, jossa toimielin ei ollut menetellyt tuottamuksellisesti, kun taas käsiteltävässä asiassa komissio on menetellyt tuottamuksellisesti, mikä on myötävaikuttanut vahingon syntymiseen. Jos tilanteessa, jossa toimielin ei olisi menetellyt tuottamuksellisesti, unionin yleinen tuomioistuin olisi katsonut, että virkamiehen mahdollisuus vaatia tätä toimielintä korvaamaan kolmannen osapuolen aiheuttama vahinko edellyttää, että virkamies on tehnyt kaiken tarvittavan saadakseen korvauksen kansallisessa tuomioistuimessa, jotta se ei kääntyisi välittömästi toimielimen puoleen yrittämättä ensin saada korvausta kolmannelta, tämän periaatteen soveltaminen käsiteltävän asian olosuhteissa olisi erittäin epätyydyttävää ja kohtuutonta, sillä komissio on yhdessä kolmannen osapuolen kanssa vahinkoa aiheuttaneen teon toinen tekijä. Asiakirja-aineistosta ilmenee, että murhan tehnyttä kolmatta henkilöä vastaan käydyssä rikosoikeudenkäynnissä Rabatin muutoksenhakutuomioistuin oli todennut tämän henkilön maksukyvyttömäksi ja velvoittanut hänet maksamaan yhden dirhamin (MAD) symbolisen summan menettelyyn asianomistajana osallistuneelle unionille. Koska käsiteltävässä asiassa kolmas osapuoli on maksukyvytön, olisi vielä vähemmän tyydyttävää katsoa, että valittajien vaatimusta ei voida ottaa tutkittavaksi, koska he eivät ole käyttäneet kaikkia Marokon oikeusjärjestyksessä säädettyjä oikeussuojakeinoja.

115    Tätä johtopäätöstä ei myöskään muuta 14.7.1967 annettu tuomio Kampffmeyer ym. v. komissio (5/66, 7/66, 13/66–16/66 ja 18/66–24/66, ei julkaistu, EU:C:1967:31), joka mainitaan julkisasiamies Wahlin ratkaisuehdotuksessa Ledra Advertising ym. v. komissio ja EKP (C‑8/15 P–C‑10/15 P, EU:C:2016:290, 106 kohta) ja jossa yhteisöjen tuomioistuin totesi, että silloin, kun unioni ja jäsenvaltio ovat yhdessä sopimussuhteen ulkopuolisessa vastuussa, väitettyä vahinkoa kärsineiden yksityisten on ensin nostettava kanne toimivaltaisessa kansallisessa tuomioistuimessa, jos väitetyistä rikkomuksista ovat vastuussa ensisijaisesti jäsenvaltion viranomaiset. Tämä yhteisvastuu koskee tilannetta, jossa unioni ja jäsenvaltio hallinnoivat tilannetta yhdessä, kun taas käsiteltävässä asiassa tosiasialliset olosuhteet ovat toisenlaiset.

116    Näin ollen on tutkittava, ilmeneekö jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä yleinen periaate, jossa tunnustetaan saman vahingon aiheuttajien yhteisvastuu ja jota voitaisiin soveltaa käsiteltävässä asiassa, jossa toimielin on myötävaikuttanut virkamiehelle muussa yhteydessä kuin tämän suorittaessa tehtäviään aiheutuneen vahingon syntymiseen.

117    SEUT 340 artiklan toisessa kohdassa määrätään, että ”sopimussuhteen ulkopuolisen vastuun perusteella unioni korvaa toimielintensä ja henkilöstönsä tehtäviään suorittaessaan aiheuttaman vahingon jäsenvaltioiden lainsäädännön yhteisten yleisten periaatteiden mukaisesti”.

118    Jäsenvaltioiden lainsäädännössä on todettava olevan yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa kansallinen tuomioistuin pitää saman vahingon aiheuttajia yhteisvastuullisina ja katsoo kohtuulliseksi, että vahinkoa kärsineen ei täydy määrittää osuutta, jolla kukin vahingonaiheuttaja vastaa vahingosta, ja kantaa riskiä siitä, että hänen näistä vahingonaiheuttajista oikeuteen haastamansa henkilö on maksukyvytön.

119    Näillä perusteilla on katsottava, että virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen rajatessaan komission osuuden Alessandro Missir Mamachin lapsille aiheutuneen aineellisen vahingon korvaamisesta 40 prosenttiin. Toisen valitusperusteen neljäs osa on näin ollen hyväksyttävä ilman, että unionin johdettuun oikeuteen perustuvaa väitettä tarvitsee tutkia.

 Kolmas valitusperuste, jonka mukaan virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että aineellinen vahinko on korvattu kokonaisuudessaan henkilöstösääntöjen mukaisilla korvauksilla

120    Valittajat väittävät valituksen liitteenä A.2 esitetystä taulukosta 2 ilmenevällä tavalla, että ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 202 kohdassa mainittu summa vastaa kaikkia niitä etuuksia, joihin Alessandro Missir Mamachin lapsilla on oikeus 18. syntymäpäiväänsä saakka, suuruudeltaan 1 381 077 euroa, ja etuuksia, joihin heillä voisi olla oikeus edellyttäen, että ovat edelleen perheensä huollettavina ja jatkavat opintojaan siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta, suuruudeltaan 1 097 298 euroa. Valittajat lisäävät, että Alessandro Missir Mamachin neljän lapsen asuinvaltiossa eli Belgian kuningaskunnassa yliopisto-opinnot päättyvät yleensä 22–23 vuoden iässä. Näin ollen ilman puhtaasti hypoteettista 1 097 298 euron summaa, jonka maksamiselle on asetettu useita edellytyksiä, jotka voivat hyvinkin jäädä täyttymättä, valittajat katsovat joka tapauksessa, että näitä summia ei voida vähentää Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle kuuluvan korvauksen määrästä.

121    Tämän jälkeen valittajat väittävät, että virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, että kaikki henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset, myös muut kuin henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus, olisi otettava huomioon arvioitaessa, onko komission aiheuttama vahinko jo korvattu.

122    Valittajat vetoavat tämän valitusperusteensa tueksi ensinnäkin siihen, että 8.10.1986 annettua tuomiota Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), johon komissio vetoaa ja jonka virkamiestuomioistuin mainitsee ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 204 kohdassa, ei voida soveltaa käsiteltävän asian olosuhteissa. Valittajien mukaan tämä tuomio ei koske kaikkia henkilöstösääntöjen mukaisia korvauksia, vaan ainoastaan henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettua kuolemantapauksen yhteydessä maksettavaa kertakorvausta.

123    Toiseksi valittajat väittävät, että Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle henkilöstösääntöjen nojalla maksettuja eläke-etuuksia ei voida vähentää komission syyksi luetun vahingon korvauksesta, koska eläkeluonteiset etuudet myönnetään virkamiehen palvelussuhteensa nojalla saavuttaman oikeuden perusteella, ja tämä oikeus siirtyy virkamiehen oikeutena automaattisesti perillisille. Valittajat väittävät, että muunlainen johtopäätös merkitsisi Alessandro Missir Mamachin neljän lapsen syrjintää, koska viimeksi mainittujen pitäisi käytännössä saada sama summa kuin luonnollisen kuoleman kohdanneen virkamiehen lasten. Lisäksi valittajat väittävät, että unionin oikeusjärjestykseen perustuvien sääntöjen puuttuessa 8.10.1986 annetun tuomion Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) 22 kohdassa viitataan suurimmassa osassa jäsenvaltioita voimassa olevaan lainsäädäntöön, joka koskee sopimussuhteen ulkopuolista toimielimen vastuuta virkamieheen nähden.

124    Kolmanneksi siitä, että – kuten virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 111 kohdassa – Livio Missir Mamachi ”ei [ollut] esittänyt vaatimuksia menetetyistä eläkeoikeuksista, jotka hänen poikansa olisi voinut saada”, valittajat väittävät, että he ovat ”määrittäneet Missir Mamachin perillisille aiheutuneen omaisuusvahingon suuruuden ottamatta huomioon sosiaaliturvaetuuksia, joihin edesmenneellä virkamiehellä olisi ollut oikeus, ja katsoneet, että vainajan saavuttamat eläkeoikeudet on korvattu tämän lapsille myönnetyllä lapseneläkkeellä”. Tältä osin valittajat katsovat, että Alessandro Missir Mamachin lapsille eläkevakuutuksen nojalla maksetut korvaukset vastaavat summia, jotka tämä virkamies todennäköisesti olisi saanut saavutettuaan henkilöstösäännöissä säädetyn eläkeiän. Näillä perusteilla valittajat korostavat, että jos eläkeoikeudet vähennettäisiin korvauksesta, näitä oikeuksia vastaavat summat vähennettäisiin kahteen kertaan. Yhtäältä ne jätettäisiin ulkopuolelle aineellisen vahingon suuruutta määritettäessä ja toisaalta vähennettäisiin murhatun virkamiehen perillisille kuuluvasta korvauksesta.

125    Komission mukaan virkamiestuomioistuin on perustellusti todennut, että kun tuomioistuin arvioi, onko toimielin korvannut aiheutuneen vahingon, sen on otettava huomioon kaikki henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset. Tämän näkemyksensä tueksi komissio viittaa 8.10.1986 annettuun tuomioon Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) ja 9.9.1999 annettuun tuomioon Lucaccioni v. komissio (C‑257/98 P, EU:C:1999:402), joissa täsmennetään, että virkamiehellä on ainoastaan täydentävä oikeus vaatia korvausta yleisen järjestelmän perusteella ja yksinomaan silloin, jos virkamies osoittaa, että henkilöstösääntöihin perustuvan järjestelmän mukaiset korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa. Tästä seuraa komission mukaan, että jos eläkevakuutuksen nojalla maksettuja suorituksia ei vähennettäisi vahingonkorvauksesta, oikeudenomistajat saisivat kaksinkertaisen korvauksen, eli lapseneläkkeet ja vahingonkorvauksena suoritettavan summan.

126    Komissio väittää, kuten virkamiestuomioistuin korosti ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 202 kohdassa, että se on jo myöntänyt oikeudenomistajille summat, jotka ovat henkilöstösäännöissä tavanomaisesti määrättyjä korvauksia suuremmat. Tämä seikka osoittaa komission mukaan, että se on ottanut huomioon Alessandro Missir Mamachin kuolemaan liittyvät erityiset olosuhteet korvauksia myöntäessään, jotta syrjivää tilannetta ei syntyisi.

127    Valittajien viittauksesta jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksiin 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) komissio huomauttaa, että kyseisen tuomion 22 kohdassa ei viitata suurimmassa osassa jäsenvaltioita voimassa olevaan lainsäädäntöön, joka koskee sopimussuhteen ulkopuolista toimielimen vastuuta kyseiseen virkamieheen nähden, vaan tapaturman seurauksista Leussinkin vaimolle ja tyttärille maksettavaan korvaukseen, jota tuomiossa pidettiin joka tapauksessa pois suljettuna. Komissio toteaa lisäksi, että kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen ja unionin yleisen tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jossa vahvistetaan yleisen järjestelmän perusteella nostetun tuottamukseen perustuvan vahingonkorvauskanteen täydentävä luonne, ei voida – toisin kuin valittajat esittävät – väittää, ettei unionissa olisi oikeussääntöjä, jotka koskevat oikeutta saada korvausta virkamiehille aiheutuneesta vahingosta. Näin ollen viittauksella jäsenvaltioiden oikeuskäytäntöön ei ole komission mukaan merkitystä.

128    Kaksinkertaisen vähennyksen riskistä komissio huomauttaa, että virkamiestuomioistuimen ensimmäisessä oikeusasteessa antaman tuomion 111 kohdassa esittämä toteamus on ”täysin liitännäinen ja toissijainen ja siten tehoton”.

129    Aluksi on todettava, että vaikka valittajat vaativat vaatimuksissaan 3 975 329 euron suuruisen aineellisen vahingon korvaamista, valituksessa he eivät vastusta 3 miljoonan euron summaa, jonka virkamiestuomioistuin on määrittänyt sen palkan perusteella, jonka Alessandro Missir Mamachi olisi saanut eläkkeelle jäämiseensä mennessä, vähennettynä summalla, jonka viimeksi mainittu ja hänen puolisonsa olisivat käyttäneet omiin tarpeisiinsa. Esillä olevalla valitusperusteella valittajat tyytyvät riitauttamaan sen, että virkamiestuomioistuin on katsonut, että kaikki henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset, myös muut kuin henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus, oli otettava huomioon aineellisen vahingon korvaamisessa. Vaikka valittajien katsottaisiin riitauttavan virkamiestuomioistuimen määrittämän 3 miljoonan euron summan vaatiessaan 3 975 329 euroa korvauksena aineellisesta vahingosta, on huomattava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun virkamiestuomioistuin on todennut vahingon olemassaolon, se on yksin toimivaltainen arvioimaan vaatimuksen rajoissa tämän vahingon korvaamisen tavan ja laajuuden, edellyttäen kuitenkin, jotta unionin yleinen tuomioistuin voi harjoittaa tuomioistuinvalvontaansa virkamiestuomioistuimen tuomioiden osalta, että nämä tuomiot ovat riittävän perusteltuja ja että vahingon arvioinnin osalta niissä ilmoitetaan hyväksytyn summan määrittämisessä käytetyt perusteet (ks. vastaavasti tuomio 5.11.2014, komissio v. Thomé, T‑669/13 P, EU:T:2014:929, 79 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Koska valittajat eivät ole selittäneet, miten virkamiestuomioistuin olisi tehnyt oikeudellisen virheen soveltaessaan 3 miljoonan euron summan määrittämisessä käytettyjä perusteita, on näin ollen katsottava, että tämä summa vastaa korvausta Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneesta aineellisesta vahingosta.

130    Tämän jälkeen on selvennettävä, mikä merkitys on yhtäältä 8.10.1986 annetulla tuomiolla Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), johon virkamiestuomioistuin viittaa ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 204 kohdassa ja jota valittajien mukaan ei voida soveltaa käsiteltävän asian olosuhteissa, ja toisaalta 9.9.1999 annetulla tuomiolla Lucaccioni v. komissio (C‑257/98 P, EU:C:1999:402), johon komissio viittaa huomautuksissaan.

131    Asiassa, joka johti 8.10.1986 annettuun tuomioon Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), yhteisöjen tuomioistuimen oli ratkaistava kysymys siitä, muodostiko henkilöstösääntöjen 73 artiklassa ja lainsäädännössä säädetty tapaturmavakuutus tyhjentävän korvausjärjestelmän, joka oli työtapaturman sattuessa esteenä yleisen järjestelmän periaatteisiin perustuville muille korvausvaatimuksille. Leussink, hänen vaimonsa ja heidän neljä lastaan olivat esittäneet lisäkorvausvaatimuksen ja vedonneet siihen, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty korvaus kattoi ainoastaan tapaturman taloudelliset seuraukset eikä heille aiheutunutta henkistä kärsimystä. Yhteisöjen tuomioistuin totesi tuomion 11 kohdassa, että henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitettu vakuutus perustui yleiseen vakuutusjärjestelmään, joka koskee vakuutusmaksuihin perustuvia vakuutuksia palveluksessa ja sen ulkopuolella tapahtuvien tapaturmien varalta, ja että oikeus korvaukseen ei riippunut tapaturman aiheuttajasta ja tämän vastuusta. Tämän jälkeen yhteisöjen tuomioistuin totesi kyseisen tuomion 13 kohdassa, että koska lainsäädännössä ei ole nimenomaista säännöstä toimielimelle esitettävistä lisävaatimuksista, tähän lainsäädäntöön vetoamalla ei voida evätä virkamiehen ja hänen oikeudenomistajiensa oikeutta vaatia lisäkorvausta, jos toimielin on yleisen järjestelmän perusteella vastuussa tapaturmasta ja jos henkilöstösääntöihin perustuvan järjestelmän mukaiset korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa.

132    Todettuaan, että kyse oli työtapaturmasta ja että kyseinen tapaturma johtui laiminlyönnistä, jonka perusteella komission vastuu oli syntynyt (tuomio 8.10.1986, Leussink v. komissio, 169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371, 15–17 kohta), yhteisöjen tuomioistuin myönsi Leussinkille 2 miljoonan Belgian frangin (BEF) suuruisen lisäkorvauksen. Tämän vaimon ja neljän lapsen osalta yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että tapaturmasta perhe-elämälle aiheutuneet seuraukset olivat Leussinkille aiheutuneen vahingon seurannaisvaikutuksia eivätkä kuuluneet seurauksiin, joista komission voitiin katsoa olevan työnantajana vastuussa.

133    Komission vastauskirjelmässään mainitseman, 9.9.1999 annetun tuomion Lucaccioni v. komissio (C‑257/98 P, EU:C:1999:402) 23 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin vahvisti, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin perusteella saadut suoritukset on otettava huomioon, kun arvioidaan korvattavan vahingon suuruutta virkamiehen vaatiessa vahingonkorvausta työnantajanaan olevan toimielimen tuottamuksen perusteella.

134    Siten 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) ja 9.9.1999 annetussa tuomiossa Lucaccioni v. komissio (C‑257/98 P, EU:C:1999:402) on selvennetty henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin seurauksena saatujen korvausten ja yleisen vahingonkorvausjärjestelmän välistä suhdetta.

135    Henkilöstösääntöjen 73 artiklassa säädetty järjestelmä ja yleinen järjestelmä täydentävät toisiaan, joten lisäkorvausvaatimuksen esittäminen on mahdollista, jos toimielin on yleisen järjestelmän perusteella vastuussa tapaturmasta ja jos henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella maksetut korvaukset eivät riitä täysin korvaamaan kärsittyä vahinkoa (tuomio 8.10.1986, Leussink v. komissio, 169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371, 13 kohta).

136    Tämän periaatteen mukaisesti oikeuskäytännössä on myös selvennetty, että henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla tapaturman tai ammattitaudin perusteella saadut suoritukset on otettava huomioon, kun arvioidaan korvattavan vahingon suuruutta virkamiehen vaatiessa vahingonkorvausta työnantajanaan olevan toimielimen tuottamuksen perusteella. Jos näin ei olisi, kyseessä olisi kaksinkertainen korvaus (tuomio 9.9.1999, Lucaccioni v. komissio, C‑257/98 P, EU:C:1999:402, 22 kohta).

137    Näissä kahdessa tuomiossa ei silti ratkaista kysymystä siitä, onko kaikki sosiaaliturvaetuudet otettava huomioon korvattavaa vahinkoa määritettäessä. Virkamiestuomioistuin ei kuitenkaan ole tehnyt käsiteltävässä asiassa oikeudellista virhettä viitatessaan ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 204 kohdassa 8.10.1986 annettuun tuomioon Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371).

138    Vaikka 8.10.1986 annetun tuomion Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) kohteena on henkilöstösääntöjen 73 artiklan mukaisesti maksettavan korvauksen ja yleisen järjestelmän perusteella maksettavan korvauksen välinen suhde, tästä tuomiosta ei seuraa, että mitään muita henkilöstösäännöissä säädettyjä korvauksia ei pidä ottaa huomioon määritettäessä aiheutuneen vahingon korvaamiseksi maksettavaa summaa. Kuten komissio väittää, on niin, että jos eläkevakuutuskorvauksia, toisin sanoen lapseneläkkeitä, ei vähennettäisi vahingon korvaamiseksi maksettavasta summasta, oikeudenomistajat saisivat kaksinkertaisen korvauksen, jonka ensimmäinen osa muodostuu lapseneläkkeistä ja jälkimmäinen johtuu vahingonkorvauksesta. Lisäksi Alessandro Missir Mamachin oikeudenomistajien saamat lapseneläkkeet vastaavat korvauksia, jotka tämä virkamies olisi saanut, jos hän olisi jäänyt eloon, ja ne on siten sellaisina vähennettävä aineellista vahinkoa koskevan korvauksen määrästä. Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan kolmannessa alakohdassa säädetään, että kuolemantapauksen yhteydessä maksettava korvaus voidaan maksaa henkilöstösääntöjen 3 luvussa säädettyjen suoritusten ja siten 80 artiklassa säädetyn lapseneläkkeen lisäksi. Näin ollen valittajien väite, jonka mukaan 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) vahvistettua periaatetta ei sovelleta käsiteltävässä asiassa, ei voi menestyä.

139    Tätä johtopäätöstä ei voida kyseenalaistaa valittajien väitteellä, jonka mukaan olisi syrjivää katsoa, että Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle henkilöstösääntöjen nojalla maksetut lapseneläkkeet voitaisiin vähentää komission maksettavaksi kuuluvasta vahingonkorvauksesta, koska tämä merkitsisi Alessandro Missir Mamachin neljän lapsen kohtelemista luonnollisen kuoleman kohdanneen virkamiehen lapsina. Tältä osin on riittävää todeta, että toisin kuin valittajat väittävät – ja kuten virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 204 kohdassa – komissio otti huomioon käsiteltävän asian täysin erityiset olosuhteet myöntäessään Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle summat, jotka ylittävät henkilöstösäännöissä säädetyt velvoitteet luonnollisen kuoleman kohdanneen virkamiehen oikeudenomistajien osalta. Komissio myönsi tälle edesmenneelle virkamiehelle kuoleman jälkeen ylennyksen ja laski tämän ylennyksen perusteella hänen oikeudenomistajilleen maksettavat korvaukset. Lisäksi komissio myönsi henkilöstösääntöjen 76 artiklan perusteella kullekin lapselle kuukausittaisen lisän, joka vastasi suuruudeltaan kahta huollettavana olevasta lapsesta maksettavaa lisää. Lisäksi on huomattava, että valittajat tukeutuvat virheelliseen olettamaan, koska virkamiehen, joka ei ole kuollut tapaturmaisesti tai ammattitaudin vuoksi, vaan on kohdannut luonnollisen kuoleman, lapset eivät saa henkilöstösääntöjen 73 artiklan perusteella tapaturmaisesti tai ammattitaudin vuoksi kuolleen virkamiehen lapsille maksettavaa korvausta. Valittajat eivät näin ollen voi pätevästi väittää, että virkamiestuomioistuin olisi tehnyt oikeudellisen virheen, koska sitä ei voida arvostella sen toteamisesta, että Alessandro Missir Mamachin neljää lasta oli kohdeltu, kuten luonnollisen kuoleman kohdanneen virkamiehen lapsia.

140    On myös hylättävä valittajien väite, jonka mukaan unionin oikeuteen perustuvien sääntöjen puuttuessa 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) viitataan suurimmassa osassa jäsenvaltioita voimassa olevaan lainsäädäntöön, joka koskee sopimussuhteen ulkopuolista toimielimen vastuuta virkamieheen nähden. Kyseisen tuomion 22 kohdassa ei viitata suurimmassa osassa jäsenvaltioita voimassa olevaan lainsäädäntöön, joka koskee sopimussuhteen ulkopuolista vastuuta virkamieheen nähden ja erityisesti maksettujen sosiaaliturvaetuuksien vähennyskelpoisuutta, vaan tapaturman seurauksista perhe-elämälle maksettavaan korvaukseen, jota tuomiossa pidettiin joka tapauksessa poissuljettuna.

141    Lisäksi on hylättävä tehottomana valittajien väite, jonka mukaan virkamiestuomioistuin olisi tehnyt ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 111 kohdassa oikeudellisen virheen katsoessaan, että he eivät olleet esittäneet vaatimuksia menetetyistä eläkeoikeuksista. Valittajat väittävät, ettei heillä ollut velvollisuutta vaatia korvausta näiden oikeuksien perusteella, koska niitä ei voida ottaa huomioon määritettäessä aineellista vahinkoa koskevan korvauksen suuruutta. Toisin kuin valittajat väittävät, virkamiestuomioistuin on ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 111 kohdassa tyytynyt toteamaan, ettei yhtään vaatimusta menetetyistä eläkeoikeuksista ollut esitetty huolimatta siitä, että oikeuskäytännössä ja erityisesti 5.10.2004 annetussa tuomiossa Sanders ym. v. komissio (T-45/01, EU:T:2004:289, 167 kohta) ja 12.7.2007 annetussa tuomiossa Sanders ym. v. komissio (T-45/01, EU:T:2007:221, 87–90 kohta) katsotaan, että nämä oikeudet voidaan ottaa huomioon aineellista vahinkoa arvioitaessa. Näin ollen se, että valittajat katsovat, ettei heillä ollut velvollisuutta esittää vaatimusta menetetyistä eläkeoikeuksista, ei vaikuta virkamiestuomioistuimen tekemään oikeaan arviointiin – jota ei sitä paitsi ole riitautettu – sen todetessa, ettei yhtään vaatimusta ollut esitetty tällä perusteella.

142    Valittajat väittävät vielä, että summa, joka maksettaisiin Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle, jos he jatkaisivat opintojaan siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta, on hypoteettinen, koska sen maksamiselle on asetettu useita edellytyksiä, jotka voivat hyvinkin jäädä täyttymättä, eikä sitä siten voida ottaa huomioon heidän saamanaan korvauksena.

143    Virkamiestuomioistuin totesi ensimmäisessä oikeusasteessa annetun tuomion 202 kohdassa, että summat, jotka komissio on jo maksanut tai joita se maksaa edelleen, ovat noin 1,4 miljoonaa euroa ja että tämä määrä voi nousta noin 2,4 miljoonaan euroon, jos kyseisiä korvauksia maksetaan kullekin neljälle lapselle siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta. Näin ollen on todettava, että virkamiestuomioistuin ei ole ottanut nimenomaisesti kantaa siihen, voidaanko nämä viimeksi mainitut summat vähentää korvattavan vahingon perusteella maksettavasta määrästä.

144    Näillä perusteilla väite, joka koskee virkamiestuomioistuimen tekemää oikeudellista virhettä Alessandro Missir Mamachin neljän lapsen saaman summan, jos he jatkavat opintojaan siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta, hypoteettisuuden osalta, on hylättävä tehottomana ja kolmas valitusperuste on hylättävä kokonaisuudessaan perusteettomana.

145    Kaiken edellä esitetyn perusteella ensimmäisessä oikeusasteessa annettu tuomio on kumottava siltä osin kuin virkamiestuomioistuin on jättänyt tutkimatta Livio Missir Mamachille ja Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevat vaatimukset ja rajannut komission vastuun 40 prosenttiin Alessandro Missir Mamachin oikeudenomistajille aiheutuneesta aineellisesta vahingosta, vaikka sen olisi pitänyt velvoittaa komissio korvaamaan vahinko yhteisvastuullisesti.

 Ensimmäisessä oikeusasteessa nostettu kanne

[– –]

 Vaatimus Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneen aineellisen vahingon korvaamisesta

148    Edellä 118 ja 119 kohdassa esitetystä ilmenee, että komissio on velvoitettu korvaamaan yhteisvastuullisesti Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutunut aineellinen vahinko. Tämän vahingonkorvauksen suuruudeksi on vahvistettu 3 miljoonaa euroa.

149    Lisäksi edellä 138 ja 139 kohdassa on todettu, että virkamiestuomioistuin on perustellusti katsonut, että lapseneläkkeet oli otettava huomioon aineellisen vahingon korvaamisessa.

150    Tältä osin on palautettava mieleen henkilöstösääntöjen säännöt, joilla voi olla käsiteltävässä asiassa vaikutusta sellaisiin korvauksiin, jotka on vähennettävä 3 miljoonasta eurosta, koska niitä voidaan pitää keinona korvata aineellinen vahinko eli Alessandro Missir Mamachin palkan menettäminen.

151    Ensinnäkin henkilöstösääntöjen 70 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetään, että jos virkamies kuolee, hänen huollettavana oleville lapsilleen maksetaan vainajan kokonaispalkka hänen kuolemaansa seuraavalta kolmelta kuukaudelta. Toiseksi henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetään, että kuolemantapauksen yhteydessä tässä säännöksessä tarkoitetuille perheenjäsenille maksetaan määrä, joka on viisi kertaa edesmenneen virkamiehen vuosittaisen peruspalkan suuruinen, edeltävien kahdentoista kuukauden peruspalkan perusteella laskettuna. Kolmanneksi henkilöstösääntöjen 76 artiklassa säädetään, että edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille voidaan myöntää lahjoituksia, lainoja tai ennakoita, jos heidän tilanteensa on erityisen vaikea eri syistä, kuten perhetilanteen vuoksi. Neljänneksi henkilöstösääntöjen 80 artiklassa säädetään, että kun virkamies kuolee jättämättä jälkeensä puolisoa, jolla olisi oikeus perhe-eläkkeeseen, virkamiehen huollettavana kuolemantapauksen ajankohtana liitteessä VII olevassa 2 artiklassa tarkoitetussa merkityksessä olevilla lapsilla on oikeus lapseneläkkeeseen liitteessä VIII olevassa 21 artiklassa vahvistettujen edellytysten mukaisesti. On huomattava, että liitteessä VIII olevan 21 artiklan 2 kohdan toisen alakohdan mukaan orvolla on oikeus koulutuslisään liitteessä VII olevassa 3 artiklassa säädetyin edellytyksin. Viidenneksi henkilöstösääntöjen 67 artiklan 2 ja 4 kohdasta ilmenee, että huollettavana olevasta lapsesta maksettava lisä voidaan maksaa muulle henkilölle kuin virkamiehelle.

152    Käsiteltävässä asiassa asiakirja-aineistosta ilmenee, että ensinnäkin komissio maksoi henkilöstösääntöjen 70 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisesti Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle tämän kokonaispalkan 1.10.–31.12.2006. Toiseksi komissio maksoi heille henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti yhteensä 414 308,90 euroa kuolemantapauksen yhteydessä maksettavana kertakorvauksena sekä yhteensä 76 628,40 euroa virkamiehen puolison kuoleman johdosta henkilöstösääntöjen liitteessä X olevan 25 artiklan nojalla. Kolmanneksi komissio myönsi näille neljälle lapselle 1.1.2007 alkaen oikeuden henkilöstösääntöjen 80 artiklassa tarkoitettuun lapseneläkkeeseen, yhteensä 4 376,82 euroa kuukaudessa, ja henkilöstösääntöjen liitteessä VII tarkoitettuun koulutuslisään, yhteensä 2 287,19 euroa kuukaudessa. Neljänneksi komissio myönsi henkilöstösääntöjen 76 artiklan mukaisesti 14.5.2007 tekemällään päätöksellä kullekin näistä neljästä lapsesta heidän 19. ikävuoteensa saakka sosiaalisiin syihin perustuvan erityisen kuukausiavustuksen, joka vastasi suuruudeltaan yhdestä huollettavana olevasta lapsesta maksettavaa lisää, yhteensä 1 332,76 euroa kuukaudessa. Viimeksi mainittu summa kaksinkertaistettiin 4.7.2008 tehdyllä päätöksellä 1.8.2008 lukien. Viidenneksi ensimmäisen oikeusasteen asiakirja-aineiston liitteestä 4 ilmenee, että Livio Missir Mamachi sai huollettavana olevista lapsista maksettavaa lisää yhteensä 1 453,84 euroa kuukaudessa ja veron alennuksen huollettavana oleviin lapsiin liittyvien neljän verohelpotuksen jälkeen, mikä merkitsi ilman huollettavana olevia lapsia maksettava vero ja todellisuudessa maksettu vero huomioon ottaen sitä, että komissio maksoi 1 015,78 euroa.

153    Lukuun ottamatta 76 628,40 euron summaa, joka on saatu virkamiehen puolison kuoleman johdosta liitteessä X olevan 25 artiklan nojalla ja jota ei voida pitää keinona, jolla komission on täytettävä velvollisuutensa korvata Alessandro Missir Mamachin palkan menetyksestä muodostuva aineellinen vahinko, henkilöstösääntöjen 70 artiklan ensimmäisen kohdan perustella maksettu summa, henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla myönnetty kuolemantapauksen yhteydessä maksettava kertakorvaus, henkilöstösääntöjen 80 artiklan perusteella maksettavat lapseneläkkeet, henkilöstösääntöjen liitteessä VII tarkoitetut koulutuslisät, henkilöstösääntöjen 76 artiklan perusteella myönnetty erityinen kuukausiavustus, huollettavana olevista lapsista maksettavat lisät sekä verohelpotukseen liittyvä summa on vähennettävä 3 miljoonan euron summasta.

154    Lapseneläkkeistä edellä 138 kohdassa on todettu, että jos niitä ei vähennettäisi aineellisen vahingon korvaamiseksi maksettavasta summasta, oikeudenomistajat saisivat kaksinkertaisen korvauksen. Henkilöstösääntöjen 70 artiklan perusteella maksettu summa taas vastaa Alessandro Missir Mamachin kolmen kuukauden palkkaa ja on siten otettava huomioon viimeksi mainitun palkan menettämiseen liittyvää korvausta maksettaessa. Henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla myönnetystä kuolemantapauksen yhteydessä maksettavasta kertakorvauksesta edellä 136 kohdassa on todettu, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämä korvaus on otettava huomioon, kun arvioidaan korvattavan vahingon suuruutta (tuomio 8.10.1986, Leussink v. komissio, 169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371, 13 kohta ja tuomio 9.9.1999, Lucaccioni v. komissio, C‑257/98 P, EU:C:1999:402, 22 kohta). Sama johtopäätös on tehtävä henkilöstösääntöjen 76 artiklan mukaisesti myönnetyn erityisen avustuksen osalta. Kuten edellä 139 kohdassa on tuotu esiin, tämä avustus liittyy läheisesti henkilöstösääntöjen 73 artiklan 2 kohdan a alakohdan nojalla myönnettyyn korvaukseen. Koulutuslisistä, huollettavana olevista lapsista maksettavista lisistä sekä verohelpotuksen vuoksi saadusta summasta on todettava, että jos Alessandro Missir Mamachi ei olisi kuollut, hän olisi saanut ne palkkansa yhteydessä. Näin ollen myös näitä summia voidaan pitää korvauksena hänen palkkansa menettämisestä.

155    Kuten valittajat väittävät, tietyille Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle maksettaville korvauksille on toki asetettu tulevaisuuteen kohdistuvia edellytyksiä, joiden mukaan heidän on oltava edelleen huollettavina ja jatkettava opintojaan siihen saakka, kunnes he täyttävät 26 vuotta, ja jotka yksi, kaksi, kolme tai jopa neljä lasta saattaa jättää täyttämättä. Kuten valittajat niin ikään väittävät, voi myös osoittautua, että kaikki neljä lasta päättävät yliopisto-opintonsa ennen kuin he täyttävät 26 vuotta. Näissä tilanteissa on niin, että jos todellisuudessa maksetut henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset eivät yltäisi 3 miljoonaan euroon, komission olisi kuitenkin maksettava tarvittava erotus tämän summan saavuttamiseksi, koska aiheutunut aineellinen vahinko vastaa tätä korvausta. Korvaussummien maksaminen tilanteessa, jossa nämä neljä lasta ovat edelleen huollettavina ja jatkavat opintojaan, kunnes he täyttävät 26 vuotta, tai päättävät ne sitä ennen, on keino, jolla komission on täytettävä korvausvelvollisuutensa, sillä aiheutuneesta aineellisesta vahingosta korvattava 3 miljoonan euron summa on vahvistettu lopullisesti.

[– –]

 Vaatimukset Alessandro Missir Mamachille, hänen neljälle lapselleen ja Livio Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta

171    Käsiteltävässä asiassa unionin yleisellä tuomioistuimella on käytettävissään kaikki tarvittavat tiedot, jotta se voi ratkaista vaatimukset Alessandro Missir Mamachille, hänen neljälle lapselleen ja Livio Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta. Aluksi on täsmennettävä – kuten aineellisten vahinkojen osalta –, että komissio on laiminlyönyt velvollisuutensa suojella henkilöstöään ja sitä on pidettävä aiheutuneen henkisen kärsimyksen osalta toisena vahingonaiheuttajana.

 Vaatimus Alessandro Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta

172    Valittajat väittävät, että komission lainvastaisen menettelyn vuoksi Alessandro Missir Mamachille on aiheutunut aitoa ja todellista henkistä kärsimystä. Valittajien mukaan tämä kärsimys muodostuu fyysisestä kivusta, jota hän koki hyökkäyksen ajankohdasta kuolinhetkeensä asti; kuolinsyynä oli todennäköisesti verenvuodon aiheuttama verenhukka rikoksentekijän jätettyä hänet rikospaikalle. Tähän on lisättävä järkytys ja psyykkinen trauma, jotka johtuvat siitä, että hän joutui voimattomana todistamaan hyökkäystä ja rakkaan vaimonsa julmaa tappamista, hänen traaginen tietoisuutensa välittömästi uhkaavasta omasta lopustaan sekä turvattomuus, levottomuus ja hirvittävä ahdistus hänen isättömiksi ja äidittömiksi jäävien neljän pienen lapsensa kohtalosta siinä tapauksessa, että he selviäisivät hyökkäyksestä elossa. Valittajien mukaan tämä oikeus saada korvausta Alessandro Missir Mamachille aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä perustuu unionin oikeuteen ja Italian oikeuteen.

173    Komissio väittää, että tämänkaltainen vahinko tunnustetaan Italian oikeusjärjestyksessä Italian siviililain 2059 §:n ja Italian perustuslailla suojattua omaisuutta koskevan oikeuskäytännön perusteella. Komission mukaan unionin henkilöstöoikeudessa ei ole oikeusperustaa, jonka nojalla tämänkaltaiseen vahinkoon voitaisiin vedota.

174    Komission esittämä vastaväite, jonka mukaan unionin henkilöstöoikeudessa ei olisi mitään oikeusperustaa, jonka nojalla tämänkaltaiseen vahinkoon voitaisiin vedota, ei voi menestyä. On riittävää todeta edellä 107 kohdassa esiin tuodulla tavalla, että se, että henkilöstösäännöissä ei säädetä asiasta, ei merkitse sitä, että kaikki, mitä siinä ei ole nimenomaisesti säädetty, olisi suljettu pois, sillä mahdollinen oikeusperusta voi perustua jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmeneviin periaatteisiin.

175    Näin ollen on tutkittava, ilmeneekö jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä yleinen periaate, jonka perusteella uhrilla on oikeus saada korvausta henkisestä kärsimyksestä, joka muodostuu hänen omaan kuolemaansa saakka kokemastaan fyysisestä kivusta ja psyykkisestä kärsimyksestä.

176    Toisin kuin valittajat väittävät, jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ei ilmene yhteistä yleistä periaatetta, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa kansallinen tuomioistuin olisi määrännyt korvausta tämänkaltaisesta henkisestä kärsimyksestä.

177    Näin ollen vaatimus Alessandro Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta on hylättävä ilman, että asiassa olisi tarpeen lausua komission sitä vastaan esittämästä oikeudenkäyntiväitteestä.

 Vaatimukset Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta

178    Valittajien mukaan Alessandro Missir Mamachin kuoleman johdosta hänen neljälle lapselleen on aiheutunut aitoa ja todellista aineetonta vahinkoa, sekä henkistä kärsimystä että eksistentiaalista vahinkoa, vanhemman ja lapsen välisen suhteen menettämisen lisäksi, ja oikeus saada siitä korvausta perustuu unionin oikeuteen ja Italian oikeuteen.

179    Valittajat väittävät, että henkinen kärsimys liittyy yöllä 18.9.2006 sattuneisiin traagisiin tapahtumiin ja vastaa Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutunutta hirvittävää psyykkistä ja emotionaalista traumaa heidän jouduttuaan todistamaan vanhempiensa kuolinkamppailun ja kuoleman kauhistuttavaa ja järkyttävää näkyä ja valvomaan sitten koko yön heidän ruumiidensa äärellä kykenemättä nuoren ikänsä vuoksi ryhtymään muihin toimenpiteisiin. Tämä trauma on myös perustana eksistentiaaliselle vahingolle, joka on aiheutunut näille neljälle alaikäiselle lapselle, joiden koko elämää tulee leimaamaan heidän lapsuudessaan kokemansa hirvittävä ja ahdistava kokemus, jolla voi tulevaisuudessa olla vakavia seurannaisvaikutuksia heidän ihmissuhteidensa ja sosiaalisten suhteidensa laatuun. Vanhemman ja lapsen välisen suhteen menettämistä koskeva vahinko johtuu tapauksesta itsestään ja muodostuu epäoikeudenmukaisesta tuskasta ja kärsimyksestä heidän menetettyään lopullisesti, ja vielä hyvin nuorina, molemmat rakkaat vanhempansa.

180    Näille neljälle lapselle aiheutuneen henkisen kärsimyksen määrittämiseksi valittajat viittaavat varotoimenpiteenä Italian oikeuskäytäntöön ja erityisesti Tribunale di Milanon (Milanon tuomioistuin, Italia) tässä tarkoituksessa laatimien taulukoiden viimeiseen päivitettyyn versioon. Näissä taulukoissa esitetään kunkin eloonjääneen vanhemman tai lapsen vahingosta suoritettavan korvauksen tyyppitapauksia varten 106 376 euron ja 212 752 euron välinen asteikko, jotta korvaus voidaan mukauttaa tapauksen konkreettisiin olosuhteisiin, joita ovat muun muassa mahdollisten muiden läheisten eloonjääminen, yhteiselämä näiden kanssa, jäljelle jääneen perheen tunnesiteen laatu ja lujuus ja menetetyn henkilön osalta vanhemman ja lapsen väliselle suhteelle ominaisen tunnesiteen laatu ja lujuus.

181    Valittajat lisäävät, että italialaisten tuomioistuinten vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan edellä 180 kohdassa mainitut summat ovat kuitenkin täysin suuntaa-antavia ja niitä voidaan korottaa tuomioistuimen harkinnan mukaan erityisen vakavissa tapauksissa. Valittajat tuovat esiin, että kun eloonjäänyt alaikäinen lapsi on menettänyt molemmat vanhempansa, korvaussummaa korotetaan yleensä 25 prosentilla. Valittajat väittävät, että kun otetaan huomioon käsiteltävän asian ainutlaatuisuus ja ehdoton poikkeuksellisuus sekä erityisen hirvittävät ja traagiset olosuhteet, joissa Alessandro Missir Mamachi on menehtynyt, näin määritettyä summaa on korotettava vielä 25 prosentilla.

182    Kaikilla näillä perusteilla valittajat vaativat korvauksena Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä 319 128 euroa kullekin, eli yhteensä 1 276 512 euroa.

183    Komissio vetoaa ensinnäkin siihen, ettei se ole Alessandro Missir Mamachille aiheutuneen vahingon vahingonaiheuttaja. Valittajien mainitsemalla Italian oikeuskäytännöllä ei ole merkitystä, koska se koskee tilanteita, joissa uhrien kuoleman aiheuttaneiden rikosten tekijöiden on korvattava aiheutunut henkinen kärsimys, kun taas käsiteltävässä asiassa komissio väittää olevansa mahdollisesti toissijaisesti vastuussa asianmukaisten turvallisuustoimenpiteiden väitettyä puuttumista koskevan tuottamuksen perusteella.

184    Toiseksi komissio katsoo, että unionin henkilöstöoikeudessa ei säädetä oikeudesta saada korvaus virkamiehen perheenjäsenille aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Komissio väittää, että 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), jossa sen mielestä toimielimen menettelyn ja virkamiestä kohdanneen tapahtuman välinen yhteys oli selvästi välittömämpi kuin käsiteltävässä asiassa, yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että perheenjäseniin kohdistuneet seuraukset olivat vain virkamiehelle aiheutuneen vahingon seurannaisvaikutuksia, joista toimielimen ei voitu katsoa olevan vastuussa.

185    Kolmanneksi ja toissijaisesti komissio väittää Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneesta psyykkisestä traumasta heidän jouduttuaan todistamaan vanhempiensa kuoleman kaltaista hirvittävää ja järkyttävää näkyä, että asiakirja-aineistosta ei käy ilmi, että lapset olisivat olleet todistamassa vanhempiensa murhaa, ja että kyseistä vahinkoa ei näin ollen ole näytetty oikeudellisesti riittävällä tavalla toteen.

186    Trauman, jolla voisi valittajien mukaan olla tulevaisuudessa vakavia seurannaisvaikutuksia näiden neljän lapsen ihmissuhteiden ja sosiaalisten suhteiden laatuun, aiheuttamasta eksistentiaalisesta vahingosta komissio toteaa, että valittajien mainitseman Italian oikeuskäytännön mukaan eksistentiaalista vahinkoa ei sellaisenaan tunneta itsenäisenä vahinkoluokkana ja että tämä vahinko voidaan korvata ainoastaan, jos rikoksentekijä, joka ei tässä tapauksessa ole komissio, on aiheuttanut sen suoraan tekemänsä rikoksen kohteena olleelle uhrille.

187    Vanhemman ja lapsen välisen suhteen menettämistä koskevasta vahingosta, joka johtuu valittajien mukaan tapauksesta itsestään, komissio väittää juuri valittajien mainitseman Corte suprema di cassazionen (ylin tuomioistuin, Italia) oikeuskäytännön perusteella, että tämä vaatimus on hylättävä. Komission mukaan tällaisella vaatimuksella vääristetään korvauksen tehtävä, sillä korvausta ei myönnetä vahingon tosiasiallisen tarkistamisen seurauksena vaan yksityisenä toimenpiteenä vahingollisesta menettelystä. Joka tapauksessa kyseinen vahinko on jo korvattu henkilöstösääntöjen 73 artiklan, jossa säädetään juuri virkamiehen kuolemantapauksen yhteydessä maksettavasta kertakorvauksesta, nojalla myönnetyillä korvauksilla.

188    Komissio kiistää vielä, että käsiteltävässä asiassa voitaisiin soveltaa Tribunale di Milanon (Milanon tuomioistuin) laatimia taulukoita Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneeksi väitetyn henkisen kärsimyksen suuruuden määrittämiseksi. Nämä taulukot koskevat komission mukaan tilannetta, jossa rikoksen tekijän on korvattava vahinko ja joka ei selvästikään sovellu tähän asiaan, koska komissio ei ole rikoksen tekijä. Lisäksi näissä taulukoissa viitataan yhdessä ainoassa jäsenvaltiossa, ja siinä yhdessä ainoassa tuomioistuimessa, vallitsevaan suuntaukseen. Tribunale di Milanon (Milanon tuomioistuin) laatimien taulukoiden soveltaminen valittajien esittämällä tavalla olisi ristiriidassa sen valittajien mainitseman vakiintuneen Italian oikeuskäytännön kanssa, joka koskee biologista vahinkoa mutta voidaan ulottaa koskemaan henkistä kärsimystä ja jonka mukaan taulukoiden soveltaminen edellyttää aina asianmukaista tapauskohtaista arviointia asian olosuhteiden perusteella.

189    Komissio katsoo näin ollen, että vaatimus Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta on hylättävä.

190    Aluksi on tutkittava komission esittämät kaksi vastaväitettä, joissa se vetoaa edellä 183 ja 184 kohdassa todetulla tavalla ensinnäkin siihen, että se on vastuussa ainoastaan toissijaisesti näille neljälle lapselle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä, ja toiseksi siihen, että 8.10.1986 annettu tuomio Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) osoittaa, että virkamiehen perheenjäseniin kohdistuvat seuraukset ovat vain virkamiehelle aiheutuneen vahingon seurannaisvaikutuksia, joista toimielimen ei voida katsoa olevan vastuussa.

191    Ensin mainitusta vastaväitteestä on todettava, että edellä 84 kohdassa esitetystä ilmenee, että virkamiestuomioistuin ei tehnyt oikeudellista virhettä katsoessaan, että tilanteessa, jossa tuottamus muodostuu suojeluvelvollisuuden laiminlyönnistä, joka on myötävaikuttanut sen erityisen vahingon syntymiseen, joka tällä velvollisuudella oli tarkoitus estää, toimielintä on siitä huolimatta, että sen ei voida katsoa olevan ensisijaisessa vastuussa vahingosta, pidettävä toisena vahingonaiheuttajana. Näin ollen komission väite, jonka mukaan se on toissijaisesti vastuussa vahingosta, on hylättävä.

192    Toisessa vastaväitteessään komissio toteaa, että 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371) vahvistettua periaatetta, jonka mukaan virkamiehen perheenjäseniin kohdistuvat seuraukset ovat vain virkamiehelle aiheutuneen vahingon seurannaisvaikutuksia, joista toimielimen ei voida katsoa olevan vastuussa, on sitä suuremmalla syyllä sovellettava käsiteltävässä asiassa.

193    Toisin kuin 8.10.1986 annetussa tuomiossa Leussink v. komissio (169/83 ja 136/84, EU:C:1986:371), jossa työtapaturman kohteeksi joutunut virkamies oli jäänyt eloon ja saanut lisäkorvauksen, käsiteltävässä asiassa Alessandro Missir Mamachi kuoli saamatta oikeutta tällaiseen korvaukseen, kuten edellä 177 kohdasta ilmenee, eivätkä edesmenneen virkamiehen perheenjäsenille aiheutuvat seuraukset voi siten olla samanlaisia kuin eloonjääneen virkamiehen perheenjäsenille aiheutuvat seuraukset.

194    Jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa järjestelmä, jossa taataan etuuksien automaattinen maksaminen edesmenneen virkamiehen oikeudenomistajille, ei ole esteenä sille, että kyseisten oikeudenomistajien katsoessa, ettei kyseinen järjestelmä kata aiheutuneita vahinkoja tai kata niitä kokonaan, he saavat korvausta myös henkisestä kärsimyksestä kansallisessa tuomioistuimessa nostamansa kanteen perusteella.

195    Jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee myös yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä ei voida maksaa kaksinkertaista korvausta. Näin ollen tuomioistuimen on tutkittava, kattaako järjestelmä, jossa taataan etuuksien automaattinen maksaminen, kokonaan, osittain vai ollenkaan oikeudenomistajille aiheutunutta henkistä kärsimystä, ennen kyseisestä kärsimyksestä maksettavan korvauksen suuruuden määrittämistä. Jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee lisäksi, että yhteisvastuuperiaatetta, jota sovelletaan aineelliseen vahinkoon käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa, sovelletaan myös henkiseen kärsimykseen.

196    Näin ollen komission toinen vastaväite on niin ikään hylättävä.

197    Alessandro Missir Mamachin neljälle lapselle aiheutunutta henkistä kärsimystä koskevan korvauksen suuruuden määrittämisperusteista valittajat väittävät, että kyseistä määrää vahvistettaessa on otettava huomioon ensinnäkin näille neljälle lapselle aiheutunut psyykkinen ja emotionaalinen trauma heidän jouduttuaan todistamaan vanhempiensa kuolinkamppailun ja kuoleman kauhistuttavaa ja järkyttävää näkyä ja valvomaan sitten koko yön heidän ruumiidensa äärellä kykenemättä nuoren ikänsä vuoksi ryhtymään muihin toimenpiteisiin, toiseksi eksistentiaalinen vahinko, joka on aiheutunut näille neljälle lapselle, joiden koko elämää tulee leimaamaan heidän lapsuudessaan kokemansa hirvittävä ja ahdistava kokemus, ja kolmanneksi vanhemman ja lapsen välisen suhteen menettämistä koskeva vahinko, joka muodostuu epäoikeudenmukaisesta tuskasta ja kärsimyksestä heidän menetettyään lopullisesti, ja vielä hyvin nuorina, molemmat vanhempansa.

198    Tarvitsematta lausua valittajien mainitsemista eri perusteista, jotka sitä paitsi viittaavat Italian oikeuskäytännössä vahvistettuihin periaatteisiin, on todettava, että jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa edesmenneen henkilön oikeudenomistajille, muun muassa lapsille ja vanhemmille, tunnustetaan korvattava henkinen kärsimys, joka muodostuu läheisen henkilön kuoleman aiheuttamasta henkisestä tuskasta, ja jota valittajien esiin tuomat eri perusteet muistuttavat.

199    Tältä osin on täsmennettävä, että toisin kuin komissio väittää, näille neljälle lapselle aiheutunutta henkistä kärsimystä ei ole jo korvattu henkilöstösääntöjen 73 artiklan, jossa säädetään virkamiehen kuolemantapauksen yhteydessä maksettavasta kertakorvauksesta, nojalla myönnetyillä korvauksilla. Edellä 153 kohdassa esitetystä ilmenee, että kertakorvaus on otettu huomioon ainoastaan Alessandro Missir Mamachin palkan menettämisestä muodostuvan aineellisen vahingon korvaamisessa. Sen sijaan Alessandro Missir Mamachin kuolemasta johtuva henkinen kärsimys liittyy neljän lapsen kokemaan tuskaan, eivätkä henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla myönnetyt korvaukset näin ollen kata sitä.

200    Henkistä kärsimystä koskevan korvauksen suuruuden määrittämisestä on todettava, että toisin kuin valittajat väittävät, Tribunale di Milanon (Milanon tuomioistuin) laatimia taulukoita ei voida käyttää tässä asiassa. Kuten komissio tuo perustellusti esiin, unionin tuomioistuimet eivät voi käyttää yhdessä ainoassa jäsenvaltiossa laadittuja taulukoita määrittääkseen edesmenneen unionin virkamiehen oikeudenomistajille aiheutuneesta vahingosta maksettavan korvauksen määrän. Tältä osin on huomattava, että unionin tuomioistuinten on vahvistettava summa oikeuden ja kohtuuden mukaan (ks. vastaavasti tuomio 5.6.1980, Oberthür v. komissio, 24/79, EU:C:1980:145, 15 kohta) ilmoittamalla ne perusteet, joita on käytetty vahingonkorvauksen määrää vahvistettaessa (ks. vastaavasti tuomio 14.5.1998, neuvosto v. de Nil ja Impens, C‑259/96 P, EU:C:1998:224, 32 ja 33 kohta; tuomio 9.9.1999, Lucaccioni v. komissio, C‑257/98 P, EU:C:1999:402, 35 kohta ja tuomio 6.6.2006, Girardot v. komissio, T-10/02, EU:T:2006:148, 51 kohta).

201    Kun otetaan huomioon käsiteltävän asian olosuhteet sekä edellä 194 ja 195 kohdassa todetut periaatteet, edellä 198 kohdassa mainitun perusteen valossa komissio on velvoitettava korvaamaan yhteisvastuullisesti kullekin Alessandro Missir Mamachin lapselle korvauksena vanhempiensa menettämisestä ja läsnäolostaan kahden murhan rikospaikalla oikeuden ja kohtuuden mukaan arvioitu 100 000 euron summa.

 Vaatimus Livio Missir Mamachille aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamisesta

202    Valittajat väittävät, että myös Alessandro Missir Mamachin vanhemmille on tunnustettava oikeus saada kohtuullinen korvaus henkisestä kärsimyksestä, joka muodostuu epäoikeudenmukaisesta tuskasta ja kärsimyksestä heidän menetettyään poikansa näin traagisissa ja hirvittävissä olosuhteissa. Tämän kärsimyksen lisäksi on todettava eksistentiaalisena vahinkona fyysinen ja psyykkinen uupumus sekä huoli ja hämmennys, jotka johtuvat siitä, että heidän on korkeasta iästään huolimatta otettava huolehtiakseen neljän orvoksi jääneen lapsenlapsensa huollosta ja koulutuksesta. Käsiteltävän asian ainutlaatuisten olosuhteiden ja poikkeuksellisen hirveyden ja traagisuuden vuoksi valittajat vaativat, että Livio Missir Mamachille myönnetään 212 752 euron korvaus hänelle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

203    Komissio tyytyy esittämään tämän vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta väitteen, joka on tutkittu ja hylätty edellä 170 kohdassa.

204    On riittävää todeta, kuten edellä 198 kohdassa on tuotu esiin, että jäsenvaltioiden oikeusjärjestyksistä ilmenee yhteinen yleinen periaate, jonka mukaan käsiteltävän asian kaltaisissa olosuhteissa edesmenneen henkilön vanhemmille tunnustetaan korvattava henkinen kärsimys, joka muodostuu läheisen henkilön kuoleman aiheuttamasta henkisestä tuskasta.

205    Kun otetaan huomioon käsiteltävän asian olosuhteet sekä edellä 194 ja 195 kohdassa todetut periaatteet, edellä 198 kohdassa mainitun perusteen valossa komissio on velvoitettava korvaamaan yhteisvastuullisesti kaikille valittajille Livio Missir Mamachin perillisinä tälle aiheutuneesta vahingosta hänen menetettyään poikansa Alessandro Missir Mamachin oikeuden ja kohtuuden mukaan arvioitu yhteensä 50 000 euron summa.

[– –]

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (muutoksenhakujaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Kumotaan 12.5.2011 annettu tuomio Missir Mamachi di Lusignano vastaan komissio (F-50/09), siltä osin kuin Euroopan unionin virkamiestuomioistuin on hyväksynyt Euroopan komission esittämän väitteen Carlo Missir Mamachi di Lusignanolle, Giustina Missir Mamachi di Lusignanolle, Filiberto Missir Mamachi di Lusignanolle ja Tommaso Missir Mamachi di Lusignanolle, joista kahta viimeksi mainittua edustaa Anne Sintobin, aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta.

2)      Kumotaan 12.5.2011 annettu tuomio Missir Mamachi di Lusignano vastaan komissio (F-50/09), siltä osin kuin virkamiestuomioistuin on hyväksynyt komission esittämän väitteen Livio Missir Mamachi di Lusignanolle aiheutuneen henkisen kärsimyksen korvaamista koskevan vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytysten puuttumisesta.

3)      Kumotaan 12.5.2011 annettu tuomio Missir Mamachi di Lusignano vastaan komissio (F-50/09), siltä osin kuin virkamiestuomioistuin on rajannut komission vastuun 40 prosenttiin Carlo Missir Mamachi di Lusignanolle, Giustina Missir Mamachi di Lusignanolle, Filiberto Missir Mamachi di Lusignanolle ja Tommaso Missir Mamachi di Lusignanolle, joista kahta viimeksi mainittua edustaa Sintobin, aiheutuneesta aineellisesta vahingosta.

4)      Valitus hylätään muilta osin.

5)      Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti 3 miljoonaa euroa, josta vähennetään Carlo Missir Mamachi di Lusignanolle, Giustina Missir Mamachi di Lusignanolle, Filiberto Missir Mamachi di Lusignanolle ja Tommaso Missir Mamachi di Lusignanolle, joista kahta viimeksi mainittua edustaa Sintobin, maksetut tai maksettavat tämän summan osaksi katsottavat henkilöstösääntöjen mukaiset korvaukset, näille aiheutuneesta aineellisesta vahingosta.

6)      Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti 100 000 euroa Carlo Missir Mamachi di Lusignanolle tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

7)      Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti 100 000 euroa Giustina Missir Mamachi di Lusignanolle tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

8)      Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti 100 000 euroa Tommaso Missir Mamachi di Lusignanolle, edustajanaan Sintobin, tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

9)      Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti 100 000 euroa Filiberto Missir Mamachi di Lusignanolle, edustajanaan Sintobin,tälle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä.

10)    Komissio velvoitetaan korvaamaan yhteisvastuullisesti yhteensä 50 000 euroa Stefano Missir Mamachi di Lusignanolle ja muille valittajille, joiden nimet esitetään liitteessä, Livio Missir Mamachi di Lusignanolle aiheutuneesta henkisestä kärsimyksestä tämän perillisinä.

11)    Edellä 6–10 kohdassa tarkoitettuihin korvauksiin lisätään viivästyskorot, jotka lasketaan Euroopan keskuspankin perusrahoitusoperaatioille vahvistaman korkokannan perusteella korotettuna kahdella prosenttiyksiköllä, tämän tuomion julistamisesta maksun täysimääräiseen suorittamiseen asti.

12)    Kanne hylätään muilta osin.

13)    Komissio velvoitetaan korvaamaan muutoksenhakumenettelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

14)    Komissio velvoitetaan korvaamaan menettelystä ensimmäisessä oikeusasteessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

Jaeger Frimodt Nielsen Papasavvas

Julistettiin Luxemburgissa 7 päivänä joulukuuta 2017.

Allekirjoitukset

*      Oikeudenkäyntikieli: italia.

1      Luettelo muista valittajista on liitetty ainoastaan asianosaisille tiedoksi annettuun versioon.

2      Tästä tuomiosta esitetään vain kohdat, joiden julkaisemista unionin yleinen tuomioistuin pitää aiheellisena.