Yhdistetyt asiat C-569/16 ja C-570/16

Stadt Wuppertal

vastaan

Maria Elisabeth Bauer

ja

Volker Willmeroth

vastaan

Martina Broßonn

(Bundesarbeitsgerichtin esittämät ennakkoratkaisupyynnöt)

Ennakkoratkaisupyyntö – Sosiaalipolitiikka – Työajan järjestäminen – Direktiivi 2003/88/EY – 7 artikla – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Työsuhde, joka päättyy työntekijän kuoleman takia – Kansallinen säännöstö, joka estää maksamasta työntekijän oikeudenomistajille rahallisen korvauksen hänen pitämättä jääneestä palkallisesta vuosilomastaan – Velvollisuus tulkita kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti – Euroopan unionin perusoikeuskirja – Mahdollisuus vedota perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaan yksityisten välisessä oikeusriidassa

Tiivistelmä – Unionin tuomioistuimen tuomio (suuri jaosto) 6.11.2018

1.        Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Ulottuvuus – Työsuhteen päättyessä maksettu rahallinen korvaus pitämättä jääneestä lomasta – Kansallista säännöstöä, jonka mukaan oikeus loman sijasta maksettavaan korvaukseen työntekijän kuollessa raukeaa, ei voida hyväksyä

(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ja 52 artiklan 1 kohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 7 artikla; neuvoston direktiivin 93/104 7 artikla)

2.        Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Direktiivi 2003/88 – 7 artikla – Välitön oikeusvaikutus – Mahdollisuutta vedota yksityisten välisessä oikeusriidassa ei ole

(Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 7 artikla)

3.        Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Unionin sosiaalioikeuden periaate, jolla on erityinen merkitys – Ulottuvuus

(SEUT 151 artikla; Euroopan unionin perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohta, 27 artikla, 31 artiklan 2 kohta ja 52 artiklan 1 kohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 7 artikla; neuvoston direktiivin 93/104 7 artikla)

4.        Sosiaalipolitiikka – Työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelu – Työajan järjestäminen – Oikeus palkalliseen vuosilomaan – Rahallinen korvaus työsuhteen päättyessä pitämättä jääneestä lomasta – Kansallinen säännöstö, joka on todettu direktiivin 2003/88 ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan vastaiseksi – Yksityisten välistä oikeusriitaa käsittelevän kansallisen tuomioistuimen velvollisuudet – Mainitun kansallisen säännöstön soveltamatta jättäminen ja rahallisen korvauksen myöntäminen kuolleen työntekijän oikeudenomistajalle

(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohta ja 52 artiklan 1 kohta; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88 7 artikla)

1.      Tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY 7 artiklaa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että ne ovat esteenä pääasiassa kyseessä olevan kaltaiselle kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan silloin, kun työsuhde päättyy työntekijän kuoleman takia, oikeus kyseisen säännöksen ja kyseisen määräyksen nojalla kertyneeseen palkalliseen vuosilomaan, jota työtekijä ei ole pitänyt ennen kuolemaansa, raukeaa voimatta synnyttää sellaista oikeutta rahalliseen korvaukseen mainitusta lomasta, joka voi siirtyä työntekijän oikeudenomistajille perintönä.

Sillä, että työntekijän saavuttama oikeus palkalliseen vuosilomaan tai hänellä vastaavasti oleva oikeus saada rahallinen korvaus pitämättä jääneestä lomasta työsuhteen päättyessä raukeaa ilman, että asianomaisella olisi tosiasiallisesti ollut mahdollisuus käyttää tätä oikeutta palkalliseen vuosilomaan, vaarannettaisiin näet suoraan kyseisen oikeuden olennainen sisältö (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2013, uudelleenkäsittely komissio v. Strack, C‑579/12 RX-II, EU:C:2013:570, 32 kohta).

Rahallinen korvaus siinä tapauksessa, että työsuhde päättyy työntekijän kuoleman takia, on siten välttämätön, jotta voidaan varmistaa työntekijälle myönnetyn palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden tehokas vaikutus (ks. vastaavasti tuomio 12.6.2014, Bollacke, C-118/13, EU:C:2014:1755, 24 kohta).

Tässä asiayhteydessä on lopuksi palautettava mieleen, että unionin tuomioistuimella on jo ollut tilaisuus täsmentää, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa käytetty ilmaisu ”palkallinen vuosiloma”, joka on rinnastettava perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa olevaan ilmaisuun ”palkallinen vuosiloma”, tarkoittaa, että palkanmaksua on jatkettava kyseisessä säännöksessä ja kyseisessä määräyksessä tarkoitetun vuosiloman keston ajan ja että työntekijälle on toisin sanoen maksettava normaalia palkkaa kyseisen lepojakson ajalta (ks. vastaavasti tuomio 15.9.2011, Williams ym., C-155/10, EU:C:2011:588, 18 ja 19 kohta).

Kuten tämän tuomion 39 kohdassa on huomautettu, oikeus vuosilomaan on ainoastaan toinen puoli oikeudesta palkalliseen vuosilomaan sellaisena unionin sosiaalioikeuden keskeisenä periaatteena, jota direktiivin 93/104 7 artikla ja direktiivin 2003/88 7 artikla ilmaisevat ja joka on tällä välin vahvistettu nimenomaisesti perusoikeudeksi perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa. Mainittu perusoikeus sisältää siten myös oikeuden saada loma-ajan palkkaa ja kyseiseen palkallista vuosilomaa koskevaan oikeuteen välittömästi liittyvän oikeuden rahalliseen korvaukseen työsuhteen päättyessä pitämättä jääneestä vuosilomasta.

Tältä osin on todettava, että kyseistä oikeutta voidaan rajoittaa vain perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrättyjä tiukkoja edellytyksiä noudattaen ja erityisesti mainitun oikeuden keskeistä sisältöä kunnioittaen. Jäsenvaltiot eivät siis voi poiketa direktiivin 2003/88 7 artiklasta, kun sitä luetaan perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan valossa, ilmenevästä periaatteesta, jonka mukaan saavutettu oikeus palkalliseen vuosilomaan ei voi lakata lomavuoden ja/tai kansallisessa oikeudessa loman siirtämiselle varatun ajanjakson päättyessä, jos työntekijä ei ole voinut pitää lomaansa (ks. vastaavasti tuomio 29.11.2017, King, C-214/16, EU:C:2017:914, 56 kohta).

(ks. 49, 50, 57–59, 61 ja 63 kohta sekä tuomiolauselman 1 kohta)

2.      Ks. tuomion teksti.

(ks. 72, 73, 77 ja 78 kohta)

3.      Ks. tuomion teksti.

(ks. 80, 81, 83 ja 84 kohta)

4.      Silloin, kun pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista säännöstöä ei ole mahdollista tulkita niin, että sen yhdenmukaisuus direktiivin 2003/88 7 artiklan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan kanssa varmistetaan, kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu kuolleen työntekijän oikeudenomistajan ja kyseisen työntekijän entisen työnantajan välinen oikeusriita, on jätettävä mainittu kansallinen säännöstö soveltamatta ja huolehdittava siitä, että mainitulle oikeudenomistajalle myönnetään kyseisen työnantajan kustannuksella rahallinen korvaus mainitun säännöksen ja mainitun määräyksen nojalla kertyneestä palkallisesta vuosilomasta, jota työntekijä ei ole pitänyt ennen kuolemaansa. Tämä velvollisuus sitoo kansallista tuomioistuinta direktiivin 2003/88 7 artiklan ja perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan nojalla silloin, kun oikeusriidassa ovat vastakkain tällainen oikeudenomistaja ja työnantaja, joka on viranomainen, ja näistä jälkimmäisen määräyksen nojalla silloin, kun oikeusriidassa ovat vastakkain oikeudenomistaja ja työnantaja, joka on yksityinen.

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa kaikille työntekijöille vahvistettu oikeus palkalliseen vuosilomaan on siten jo olemassaolonsa puolesta samalla sekä pakottava että ehdoton, eikä kyseistä määräystä ole näet tarpeen saattaa konkreettiseen muotoon unionin oikeuden tai kansallisen oikeuden säännöksillä, joissa on yksinomaan täsmennettävä palkallisen vuosiloman tarkka pituus ja mahdollisesti eräät sen käyttämistä koskevat edellytykset. Tästä seuraa, että mainittu määräys riittää itsessään antamaan työntekijöille oikeuden, johon nämä voivat vedota sellaisenaan niiden ja niiden työnantajan välisessä oikeusriidassa unionin oikeuden kattamassa tilanteessa, joka kuuluu siis perusoikeuskirjan soveltamisalaan (ks. analogisesti tuomio 17.4.2018, Egenberger, C-414/16, EU:C:2018:257, 76 kohta).

Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla näin olevasta oikeusvaikutuksesta sellaisiin työnantajiin, jotka ovat yksityisiä, on korostettava, että vaikka kyseisen perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohdassa täsmennetään, että perusoikeuskirjan määräykset koskevat unionin toimielimiä, elimiä ja laitoksia toissijaisuusperiaatteen mukaisesti sekä jäsenvaltioita ainoastaan silloin, kun viimeksi mainitut soveltavat unionin oikeutta, mainitussa 51 artiklan 1 kohdassa ei sitä vastoin käsitellä kysymystä siitä, voivatko tällaiset yksityiset mahdollisesti olla suoraan velvollisia noudattamaan mainitun perusoikeuskirjan tiettyjä määräyksiä, eikä kyseistä määräystä voida siis tulkita siten, että sillä suljettaisiin järjestelmällisesti pois tällainen mahdollisuus.

Aluksi on huomautettava, että – kuten julkisasiamies on todennut ratkaisuehdotuksensa 78 kohdassa – se, että eräät primaarioikeuden määräykset on osoitettu ensisijaisesti jäsenvaltioille, ei voi johtaa siihen, ettei niiden voida katsoa olevan sovellettavissa yksityisten välisiin suhteisiin (ks. vastaavasti tuomio 17.4.2018, Egenberger, C-414/16, EU:C:2018:257, 77 kohta).

Tämän jälkeen on todettava, että unionin tuomioistuin on muun muassa jo katsonut, että perusoikeuskirjan 21 artiklan 1 kohdassa vahvistettu kielto riittää itsessään antamaan yksityisille oikeuden, johon nämä voivat vedota sellaisenaan oikeusriidassa, jossa niiden vastapuolena on toinen yksityinen (tuomio 17.4.2018, Egenberger, C-414/16, EU:C:2018:257, 76 kohta), eikä siis perusoikeuskirjan 51 artiklan 1 kohta ole sille esteenä.

Lopuksi on huomautettava erityisesti perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdasta, että jokaisen työntekijän oikeus palkalliseen vuosilomaan edellyttää jo lähtökohtaisesti vastaavaa työnantajalla olevaa velvollisuutta eli velvollisuutta myöntää tällainen palkallinen vuosiloma.

(ks. 85, 87–90 ja 92 kohta sekä tuomiolauselman 2 kohta)