JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
VERICA TRSTENJAK
24 päivänä tammikuuta 2008 1(1)
Asia C-350/06
Gerhard Schultz-Hoff
vastaan
Deutsche Rentenversicherung Bund
(Landesarbeitsgericht Düsseldorfin (Saksa) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Direktiivi 2003/88/EY – Työajan järjestäminen – 7 artikla – Oikeus palkalliseen vähimmäisvuosilomaan – Oikeus lomakorvaukseen – Sosiaaliset perusoikeudet yhteisön oikeudessa – Lomaoikeuden raukeaminen lakisääteisen määräajan päätyttyä
Sisällys
I Johdanto
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Yhteisön oikeus
B Kansallinen oikeus
1. Lainsäädäntö
2. Sovellettavat työehtosopimukset
III Tosiseikat, pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymykset
IV Oikeudenkäynti yhteisöjen tuomioistuimessa
V Asianosaisten pääasialliset perustelut
VI Oikeudellinen arviointi
A Ensimmäinen kysymys
1. Alustavia huomautuksia
2. Oikeus palkalliseen vuosilomaan sosiaalisena perusoikeutena
3. Oikeus palkalliseen vähimmäisvuosilomaan yhteisön oikeudessa
a) Jäsenvaltioiden täytäntöönpanotoimivalta
b) Yhteisön oikeuden takaama suojan taso
c) Lomaoikeuden yhteys työkykyyn
i) Oikeuskäytännössä kehitettyjen periaatteiden sovellettavuus
ii) Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tarkoituksen vastaisuus
– Tarkoituksen vastaisen tulkinnan vaara
– Työsuhteen osapuolten edut huomioon ottava tulkinta
iii) Vertailu ILO:n yleissopimuksen N:o 132 kanssa
B Toinen kysymys
C Kolmas kysymys
VII Ratkaisuehdotus
I Johdanto
1. Landesarbeitsgericht Düsseldorf on esittänyt yhteisöjen tuomioistuimelle EY 234 artiklan nojalla ennakkoratkaisupyynnön, joka koskee tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 4.11.2003 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2003/88/EY(2) (jäljempänä direktiivi 2003/88) 7 artiklan 1 ja 2 kohdan tulkintaa.
2. Ennakkoratkaisupyyntö koskee Gerhard Schultz-Hoffin (jäljempänä kantaja) ja hänen entisen työnantajansa Deutsche Rentenversicherung Bundin (jäljempänä vastaaja) välistä riita-asiaa, jossa Landesarbeitsgerichtin on ratkaistava, onko kantajalla oikeus saada vastaajalta lomakorvaus työsuhteen päätyttyä.
3. Landesarbeitsgericht Düsseldorfin ennakkoratkaisukysymykset koskevat lähinnä sitä, sopiiko direktiivin 2003/88 7 artiklan kanssa yhteen se, että työntekijän oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan raukeaa lomavuoden lopussa tai viimeistään loman siirtämistä koskevan ajanjakson päättyessä ja että lomaa ei työsuhteen päättyessä korvata rahalla, jos työntekijä on ollut sairauden takia työkyvytön loman siirtämistä koskevan ajanjakson päättymiseen saakka.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Yhteisön oikeus
4. Direktiivi 2003/88 korvasi 2.8.2004 tietyistä työajan järjestämistä koskevista seikoista 23.11.1993 annetun direktiivin 93/104/EY.(3) Edeltävän direktiivin tavoin siinä on tarkoituksena säätää turvallisuutta ja terveyttä koskevista vähimmäisvaatimuksista työajan järjestämistä varten. Aikaisempaa direktiiviä täysin vastaavassa direktiivin 7 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Vuosiloma
1. Jäsenvaltioiden on toteutettava tarvittavat toimenpiteet sen varmistamiseksi, että jokainen työntekijä saa vähintään neljän viikon palkallisen vuosiloman tällaisen loman saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti.
2. Palkallisen vuosiloman vähimmäisaikaa ei saa korvata rahalla, paitsi kun työsuhde päättyy.”
5. Direktiivin 2003/88 17 artiklassa säädetään, että jäsenvaltiot voivat poiketa tietyistä säännöksistä, mutta 7 artikla ei kuulu säännöksiin, joista poikkeaminen sallitaan direktiivissä 2003/88.
B Kansallinen oikeus
1. Lainsäädäntö
6. Lomaoikeudesta 8.1.1963 annetussa Saksan laissa (Bundesurlaubsgesetz, jäljempänä BUrlG), sellaisena kuin se on muutettuna 7.5.2002, säädetään muun muassa seuraavaa:
”1 § Lomaoikeus
Jokaisella työntekijällä on kunakin kalenterivuotena oikeus lepoa varten annettavaan palkalliseen lomaan.
– –
3 § Loman kesto
1. Loman kesto on vähintään 24 arkipäivää vuodessa.
– –
7 § Loman ajankohta, loman siirtäminen ja lomakorvaus
1. Loman ajankohtaa määritettäessä on otettava huomioon työntekijän lomatoiveet, ellei niiden huomioon ottaminen ole ristiriidassa pakottavien yrityksen tarpeiden tai muiden työntekijöiden sellaisten lomatoiveiden kanssa, jotka ovat sosiaalisten näkökohtien vuoksi ensisijaisia.
– –
3. Loma on myönnettävä ja pidettävä kulumassa olevana kalenterivuonna. Loma voidaan siirtää seuraavalle kalenterivuodelle ainoastaan silloin, kun se on oikeutettua pakottavista yritykseen tai työntekijän henkilöön liittyvistä syistä. Silloin kun loma on siirretty, se on myönnettävä ja pidettävä seuraavan kalenterivuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana.
4. Jos lomaa ei työsuhteen päättymisen takia voida enää myöntää kokonaan tai osittain, siitä on suoritettava korvaus.”
7. BUrlG:n 13 §:ssä säädetään, että edellä olevista säännöksistä – myös BUrlG:n 7 §:n 3 momentista – voidaan poiketa työehtosopimuksissa, ellei tästä aiheudu haittaa työntekijälle.
2. Sovellettavat työehtosopimukset
8. Bundesversicherungsanstalt für Angestellten (BfA) toimihenkilöiden työsuhteen yleisistä ehdoista tehdyssä työehtosopimuksessa (Manteltarifvertag für die Angestellten der Bundesversicherungsanstalt für Angestellte, jäljempänä MTAng-BfA) määrätään seuraavaa:
”47 § Lepoa varten annettava loma
1. Toimihenkilö saa jokaisena lomavuonna lepoa varten lomaa siten, että hänelle maksetaan lomapalkkaa. Lomavuosi on kalenterivuosi.
– –
7. Loma on aloitettava viimeistään lomavuoden lopussa. Jos lomaa ei voida aloittaa lomavuoden loppuun mennessä, se on aloitettava viimeistään seuraavan lomavuoden huhtikuun 30. päivänä. Jos lomaa ei voida palvelussuhteeseen liittyvistä syistä, työkyvyttömyyden vuoksi tai äitiyden suojelusta annetun lain (Mutterschutzgesetz) mukaisten suoja-aikojen vuoksi aloittaa viimeistään 30.4., se on aloitettava viimeistään 30.6. Jos lomavuotta koskeva, lomavuoden aikana pidettäväksi määrätty loma on Bundesversicherungsanstalt für Angestellten aloitteesta siirretty lomavuoden joulukuun 31. päivän jälkeiseksi ajaksi ja jos sitä ei ole työkyvyttömyyden vuoksi voitu aloittaa toisen virkkeen mukaisesti viimeistään 30.6., se on aloitettava viimeistään 30.9.
– –
Loma, jota ei aloiteta edellä mainittuina määräaikoina, menetetään.
– –
51 § Lomakorvaus
1. Jos lomaoikeutta ei vielä ole toteutettu työsuhteen irtisanomisajankohtana, loma on myönnettävä ja pidettävä irtisanomisajan kuluessa, mikäli se on kyseisen palvelussuhteen tai yrityksen kannalta mahdollista. Siltä osin kuin lomaa ei voida myöntää tai irtisanomisaika ei ole riittävä, lomasta on maksettava korvaus. Vastaavasti on meneteltävä silloin, jos työsuhde päättyy purkamissopimuksella (58 §) tai alentuneen ansiokyvyn vuoksi (59 §) tai jos työsuhde keskeytyy 59 §:n 1 momentin 1 kohdan viidennen virkkeen nojalla.”
III Tosiseikat, pääasian oikeudenkäynti ja ennakkoratkaisukysymykset
9. Pääasian asianosaiset ovat työsuhteen päätyttyä 30.9.2005 eri mieltä siitä, onko kantajalla oikeus lomakorvaukseen vuosilta 2004 ja 2005.
10. Kantaja, joka on syntynyt 14.1.1949, työskenteli 1.4.1971 lähtien vastaajan tai sen oikeudellisen edeltäjän palveluksessa. Työsuhteeseen sovellettiin BfA:n toimihenkilöiden työsuhteen yleisistä ehdoista tehtyä työehtosopimusta (MTAng-BfA). Kantaja sai viimeksi palkkaluokan 11 mukaista palkkaa. Kantaja toimi vuodesta 1985 lähtien Düsseldorfin sivutoimipaikassa toimiston ulkopuolisia työtehtäviä suorittavana työntekijänä. Hänen työtehtäviinsä kuuluivat yritystarkastusten ja maksutoimipaikkojen tarkastusten suorittaminen; hän tarvitsi tähän välttämättä henkilöautoa.
11. Kantaja on katsottu Saksan oikeuden mukaan vaikeavammaiseksi (vamman haitta-aste 60 ”G”(4)), ja hänen on täytynyt käydä vaikean nikamavälilevyvaivansa takia vuodesta 1995 lähtien läpi yhteensä 16 leikkausta. Hän on ollut ajoittain työkykyinen ja ajoittain sairauden vuoksi työkyvytön. Vuonna 2004 hän oli syyskuun alkuun asti työkykyinen. Lääkäri määräsi hänelle sitten 8.9.2004 sairauslomaa, joka jatkui yhtäjaksoisesti 30.9.2005 saakka. Kantaja ei ole pystynyt sittemmin ajamaan autoa, koska hän käyttää jatkuvasti morfiinipitoisia särkylääkkeitä.
12. Kantaja pyysi 13.5.2005 päivätyssä kirjeessä, että vastaaja myöntäisi hänelle 1.6.2005 lähtien loman vuodelta 2004. Vastaaja hylkäsi lomahakemuksen 25.5.2005 sillä perusteella, että työpaikkalääkärin oli MTAng-BfA:n 7 §:n 2 momentin mukaan todettava sitä ennen työkyky. Kantaja pyysi 10.8.2005 päivätyssä kirjeessä, että vastaaja tekee ehdotuksen kotona tehtävästä työstä työelämään paluuseen tähtäävänä toimenpiteenä. Vastaaja vastasi 6.9.2005 haluavansa odottaa, kunnes kantajan vastikään jättämä eläkehakemus on käsitelty.
13. Vastaaja totesi eläkevakuutuslaitoksena syyskuussa 2005 tekemässään päätöksessä, että kantajan ansiokyky oli alentunut, ja myönsi hänelle takautuvasti 1.3.2005 alkaen määräämättömäksi ajaksi vahvistetun eläkkeen ansiokyvyn täyden alentumisen perusteella. Tämän toteamuksen perusteella asianosaisten välinen työsuhde päättyi MTAng-BfA:n 59 §:n nojalla 30.9.2005.
14. Marraskuussa 2005 kantaja nosti Arbeitsgericht Düsseldorfissa kanteen lomakorvausten saamiseksi vuosilta 2004 ja 2005. Arbeitsgericht hylkäsi kanteen 7.3.2006 antamassaan tuomiossa. Kantaja valitti tästä tuomiosta 27.4.2006 Landesarbeitsgericht Düsseldorfiin, joka on esittänyt nyt käsiteltävänä olevan ennakkoratkaisupyynnön.
15. Kantaja laskee vuotuisten 35 lomapäivän ja 4 362,67 euron bruttokuukausiansioiden perusteella olevansa oikeutettu yhteensä 14 094,78 euron korvaukseen. Kantaja toteaa halunneensa 1.6.2005 alkavaksi haetun loman aikana levätä myöhemmin tapahtuvaa työelämään paluuseen tähtäävään toimenpiteeseen osallistumista varten. Hän toteaa lisäksi pystyvänsä tekemään kevyttä toimistotyötä osa-aikaisesti.
16. Vastaaja katsoo, että kantajan esittämä osa-aikainen toimistotyö ei merkitse sopimusperusteisen työsuoritusvelvoitteen täyttämistä. Kantajan työkyvyttömyys jatkuu edelleen, joten lomaoikeuksia ei voitu toteuttaa kulloisenkin loman siirtämistä koskevan ajanjakson päättymiseen mennessä ja niitä koskevat oikeudet on menetetty. Näin ollen kantajalla ei vastaajan mukaan ole myöskään oikeutta vaadittuun lomakorvaukseen.
17. Kansallinen tuomioistuin katsoo, että riita-asian ratkaisu riippuu direktiivin 2003/88 tulkinnasta. Tämän vuoksi se on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää yhteisöjen tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 1 kohta (joka vastaa direktiivin 93/104/EY 7 artiklaa) ymmärrettävä siten, että työntekijöiden on joka tapauksessa saatava vähintään neljän viikon palkallinen vuosiloma ja että erityisesti työntekijän sairauden takia lomavuonna pitämättä jäänyt loma on myönnettävä myöhempänä ajankohtana, vai voidaanko kansallisessa lainsäädännössä ja/tai kansallisessa käytännössä määrätä, että oikeus palkalliseen vuosilomaan raukeaa, jos työntekijät tulevat lomavuonna ennen loman myöntämistä sairauden takia työkyvyttömäksi eivätkä tule työkykyisiksi ennen lomavuoden päättymistä tai ennen laissa, työehtosopimuksissa tai yksittäisissä työsopimuksissa vahvistetun loman siirtämistä koskevan ajanjakson päättymistä?
2) Onko direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 2 kohta ymmärrettävä siten, että työntekijöillä on työsuhteen päättyessä joka tapauksessa oikeus rahakorvaukseen korvauksena ansaitusta mutta pitämättä jääneestä lomasta (eli oikeus lomakorvaukseen), vai voidaanko kansallisessa lainsäädännössä ja/tai kansallisessa käytännössä määrätä, että työntekijöillä ei ole oikeutta lomakorvaukseen, jos he ovat olleet lomavuoden tai sen jälkeisen loman siirtämistä koskevan ajanjakson päättymiseen asti sairauden takia työkyvyttömiä ja/tai jos he saavat työsuhteen päättymisen jälkeen eläkettä alentuneen ansiokyvyn tai invaliditeetin takia?
3) Siinä tapauksessa, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen myöntävästi:
Onko direktiivin 2003/88/EY 7 artikla ymmärrettävä siten, että oikeus vuosilomaan tai rahakorvaukseen edellyttää, että työntekijä on todellisuudessa työskennellyt lomavuonna, vai syntyykö oikeus myös silloin, kun työntekijä on ollut koko lomavuoden poissa työstä perustellusti (sairauden takia) tai perusteettomasti?”
IV Oikeudenkäynti yhteisöjen tuomioistuimessa
18. Ennakkoratkaisupyyntö, joka on päivätty 2.8.2006, saapui yhteisöjen tuomioistuimeen 21.8.2006.
19. Pääasian vastaaja, Saksan liittotasavallan, Yhdistyneen kuningaskunnan ja Italian tasavallan hallitukset sekä Euroopan yhteisöjen komissio ovat esittäneet kirjallisia huomautuksia yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 23 artiklassa mainitussa määräajassa.
20. Saksan liittotasavallan, Yhdistyneen kuningaskunnan, Alankomaiden kuningaskunnan ja komission edustajat esittivät suullisia huomautuksia 20.11.2007 pidetyssä istunnossa.
V Asianosaisten pääasialliset perustelut
21. Vastaaja väittää, että työkykyisten työntekijöiden lomaoikeuksien rajoittamaton siirtäminen on vastoin direktiivin mukaista suojelutavoitetta (vähimmäislepoaikojen antaminen työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemiseksi). Työkyvyttömien työntekijöiden tapauksessa rajoittamaton siirtäminen voi jopa johtaa siihen, että työnantajat saattavat olla halukkaita hankkiutumaan eroon pitkään sairaana olleista työntekijöistä irtisanomalla heidät. Muussa tapauksessa he nimittäin saattaisivat joutua korvaamaan mahdollisesti useiden vuosien aikana kertyneet huomattavat lomaoikeudet työsuhteen päättyessä, mikä voisi merkitä yrityksen etujen vakavaa vaarantumista.
22. Saksan hallituksen mielestä työaikadirektiivin 7 artiklan 1 kohdassa ainoastaan säädetään, että työntekijällä on oikeus vähintään neljän viikon palkalliseen vuosilomaan. Se katsoo, että kyseisellä säännöksellä säännellään ainoastaan vuosiloman vähimmäiskestoa. Saksan hallituksen mukaan direktiivin perusteella loman myöntämistä koskevat menettelytavat, jotka käsittävät myös lomaoikeuden raukeamisen, kuuluvat jäsenvaltioiden sääntelytoimivallan piiriin ja oikeuskäytännön avulla tapahtuvan kansallisen oikeuden tulkinnan piiriin.
23. Saksan hallitus toteaa toisesta ennakkoratkaisukysymyksestä, että jäsenvaltiot ja niiden instituutiot voivat itse päättää, säätävätkö ne työsuhteen päättyessä maksettavasta lomakorvauksesta ja millä edellytyksin mahdollinen korvaus maksetaan.
24. Yhdistyneen kuningaskunnan hallituksen mielestä kantaja ei ole työskennellyt ollessaan sairauslomalla, joten hän ei myöskään tarvinnut ”tosiasiallista lepoaikaa” levätäkseen työnteon jälkeen. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus katsoo, että 7 artiklassa pyritään suojelemaan tosiasiallisesti työtä tekevien turvallisuutta ja terveyttä siten, että heille annetaan lepoajat. Tarkasteltavana olevassa asiassa loman myöntäminen ei kuitenkaan olisi vaikuttanut myönteisesti työntekijän turvallisuuteen ja terveyteen. Lomaa ei olisi voitu pitää ennen työsuhteen päättymistä. Jos kantajalla olisi tarkasteltavana olevassa asiassa oikeus vuosilomaan, olisi syytä kysyä: lomaa mistä? Näin ollen toteamuksessa, jonka mukaan kantaja pitäisi ”vuosiloman” ”sairauslomansa” aikana, ei ole mitään mieltä.
25. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus huomauttaa, että vastaus toiseen ennakkoratkaisukysymykseen saadaan ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta. Koska tällaisella työntekijällä ei ole oikeutta 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuun vuosilomaan, hänellä ei myöskään voi olla oikeutta 7 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuun lomakorvaukseen. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus toteaa lisäksi, että 7 artiklan 2 kohdan mukaan lomakorvauksen myöntäminen työsuhteen päättyessä on sallittua muttei pakollista. Näin ollen tällaisen maksun suorittamiseen ei voi olla mitään velvoitetta, jos työntekijä on ollut poissa työstä pitkäaikaisen sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi.
26. Italian hallitus viittaa sekä Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimuksiin N:o 52 ja N:o 132 että direktiivin 7 artiklan tulkintaa koskevaan yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Yhteisöjen tuomioistuimen kehittämien periaatteiden valossa ei Italian hallituksen mukaan ole mahdollista tehdä sellaista päätelmää, että pääasian kantajan oikeus tosiasiallisesti myönnettyyn lomaan raukeaa, jos lepoa varten annettavan loman ja sairausloman toisistaan poikkeavia tarkoituksia ei aseteta kyseenalaiseksi.
27. Italian hallitus päättelee edellä esitetyistä seikoista, että työntekijällä on työsuhteen päättyessä joka tapauksessa oikeus rahakorvaukseen korvauksena ansaitusta mutta pitämättä jääneestä lomasta. Kansallinen säännös, jonka mukaan työntekijällä ei ole oikeutta lomakorvaukseen, jos hän on sairauden vuoksi ollut työkyvytön lomavuoden tai vastaavan loman siirtämistä koskevan ajanjakson loppuun asti, ei Italian hallituksen mielestä ole tämän vuoksi yhteisön periaatteiden mukainen.
28. Komissio katsoo, että väite, jonka mukaan työntekijä, joka on sairauden vuoksi ollut poissa työstä eikä ole työskennellyt, ei tarvitse vastaavaa lepoaikaa, ei sovi yhteen yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännössään ilmaiseman lähestymistavan kanssa. Työntekijän joutuessa sairauslomalle oikeutta vuosilomaan ei komission mukaan voida pitää toteutuneena, koska sairausloma on seurausta työntekijän työkyvyttömyydestä ja koska sen tarkoituksena ei ole lepo, etäisyyden ottaminen työasioihin ja virkistys vaan paraneminen ja terveyden ja työkyvyn saaminen takaisin. Komission mielestä jäsenvaltioiden on noudatettava direktiiveissä niille asetettuja rajoja. Jäsenvaltioiden toimenpiteet eivät tämän vuoksi saa mennä niin pitkälle, että työntekijät velvoitetaan pitämään vuosiloma seuraavana vuonna rajoitettuna loman siirtämistä koskevana ajanjaksona ja että automaattisena seuraamuksena näiden edellytysten laiminlyönnistä on lomaoikeuden raukeaminen. Komission mukaan oikeuden raukeaminen ilman korvaavia oikeuksia on näin ollen ristiriidassa direktiivin tavoitteen kanssa.
29. Komissio toteaa toisesta ennakkoratkaisukysymyksestä, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön lähtökohtana oleva perustelu, jonka mukaan mahdollisuus korvata vuosilomaoikeus rahalla on periaatteessa direktiivin 2003/88 vastainen, koskee sitä suuremmalla syyllä myös kansallista säännöstä, jonka mukaan vuosiloman jääminen pitämättä johtaa automaattisesti vuosiloman menettämiseen.
30. Alankomaiden hallitus tarkastelee suullisissa huomautuksissaan direktiivin 2003/88 periaatteellista sovellettavuutta sairaudesta johtuviin työntekijöiden poissaoloihin sillä perusteella, että tämä ei ole kyseisen säädöksen tarkoitus. Alankomaiden hallituksen mukaan direktiivin 2003/88 soveltamisala rajoittuu yksinomaan työssä käyviin työntekijöihin, minkä vuoksi tarkasteltavana olevaan asiaan sovelletaan ainoastaan kansallista oikeutta. Jäsenvaltioiden säännösten moninaisuuden vuoksi ei kuitenkaan voida tehdä yleispäteviä päätelmiä sairaiden työntekijöiden oikeuksista.
VI Oikeudellinen arviointi
A Ensimmäinen kysymys
1. Alustavia huomautuksia
31. Landesarbeitsgericht Düsseldorf ottaa ensimmäisessä ennakkoratkaisukysymyksessään esiin ongelman, joka koskee direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ja erityisesti ilmaisun ”saamiselle ja myöntämiselle kansallisessa lainsäädännössä ja/tai käytännössä vahvistettujen edellytysten mukaisesti” tulkintaa. Oikeudellisessa mielessä tämä tulkintaongelma koskee sitä, onko jäsenvaltioilla toimivaltaa ja missä määrin niillä on toimivaltaa asettaa lakisääteiset edellytykset palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevan oikeuden raukeamiselle.
32. Yhteisön ja jäsenvaltioiden välisestä lainsäädäntövallan jaosta palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden varmistamisen yhteydessä on aluksi syytä muistuttaa, että hyväksyessään direktiivin 2003/88 yhteisön lainsäätäjä on käyttänyt hyväksi oikeudellista välinettä, joka EY 249 artiklan kolmannen kohdan mukaisesti jättää kansallisille viranomaisille tietyn liikkumavaran täytäntöönpanon keinojen ja muodon valinnassa mutta samalla asettaa rajoituksia siltä osin, että direktiivi velvoittaa jokaista jäsenvaltiota saavutettavaan tulokseen nähden.(5) Kansallisille oikeusjärjestyksille annetaan siis palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden täytäntöönpanon alalla kattavat muttei kuitenkaan rajattomat järjestelymahdollisuudet.(6) Suorittaessaan 7 artiklan mukaista normatiivista täytäntöönpanotehtävää jäsenvaltioiden on tämän vuoksi aina otettava huomioon direktiivin 2003/88 tavoitteet.
2. Oikeus palkalliseen vuosilomaan sosiaalisena perusoikeutena
33. Jotta kansalliselle tuomioistuimelle voitaisiin antaa asianmukainen vastaus, mielestäni on välttämätöntä lähteä liikkeelle kaukaa ja tarkastella oikeutta palkalliseen vuosilomaan sekä johdetussa oikeudessa ilmenevänä seikkana osana yhteisön oikeusjärjestystä että osana laajempaa sosiaalisten perusoikeuksien kokonaisuutta.
34. Direktiivin 2003/88 tavoitteen osalta on todettava, että sekä EY 137 artiklasta, joka on direktiivin oikeudellinen perusta, että direktiivin johdanto-osan ensimmäisestä, neljännestä, seitsemännestä ja kahdeksannesta perustelukappaleesta samoin kuin sen 1 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ilmenee, että direktiivin tarkoituksena on vahvistaa vähimmäisvaatimukset, joilla parannetaan työntekijöiden elin- ja työoloja lähentämällä erityisesti työajan kestoa koskevia kansallisia säännöksiä.(7) Yhteisön tasolla tapahtuvan työajan järjestämistä koskevan lähentämisen tarkoituksena on taata työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parempi suojelu varmistamalla se, että työntekijöillä on päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset vähimmäislepoajat ja riittävät tauot, ja määrittelemällä viikoittainen enimmäistyöaika.(8)
35. Tulkittaessa direktiivin 2003/88 7 artiklaa on kuitenkin otettava huomioon, että oikeutta palkalliseen vähimmäisvuosilomaan ei vahvistettu vasta työaikadirektiivillä vaan sen on oikeastaan riippumatta myönnetyn lomajakson kestosta katsottu jo kauan kuuluvan kansainvälisessä oikeudessa tunnustettuihin sosiaalisiin perusoikeuksiin.(9) Kansainvälisellä tasolla tämä perusoikeus mainitaan esimerkiksi ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen(10) 24 artiklassa, jonka mukaan jokaisella on ”oikeus lepoon ja vapaa-aikaan, työajan järkevään rajoittamiseen sekä määräaikaisiin palkallisiin lomiin”. Se tunnustetaan myös Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan(11) 2 artiklan 3 kohdassa ja taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen(12) 7 artiklan d kohdassa jokaisen ihmisen oikeutena oikeudenmukaisiin ja suotuisiin työoloihin.
36. Yhdistyneiden Kansakuntien erityisjärjestönä toimiva Kansainvälinen työjärjestö (ILO) on tähän mennessä käsitellyt oikeutta palkalliseen vähimmäisvuosilomaan kahdessa monenkeskisessä sopimuksessa, joista 30.6.1973 voimaan tulleella yleissopimuksella N:o 132(13) muutettiin siihen asti voimassa ollutta yleissopimusta N:o 52.(14) Niihin sisältyy sopimusvaltioita koskevia pakottavia määräyksiä tämän sosiaalisen perusoikeuden toteuttamisesta niiden kansallisissa oikeusjärjestyksissä.
37. Nämä monenlaiset kansainväliset asiakirjat kuitenkin eroavat toisistaan sekä sisältönsä että normatiivisen ulottuvuutensa osalta, sillä toiset niistä ovat kansainvälisiä sopimuksia ja toiset puolestaan ainoastaan juhlallisia julistuksia ilman oikeudellisesti sitovia vaikutuksia.(15) Myös niiden henkilölliset soveltamisalat eroavat toisistaan, minkä vuoksi etuun oikeutettujen henkilöiden ryhmät eivät suinkaan ole yhteneviä. Lisäksi allekirjoittajavaltioille, joille nämä asiakirjat on osoitettu, on annettu laaja täytäntöönpanoa koskeva liikkumavara, joten etuun oikeutetut yksilöt eivät voi vedota tähän oikeuteen suoraan. On silti tyypillistä, että kaikissa näissä kansainvälisissä asiakirjoissa oikeuden palkalliseen lomaan katsotaan yksiselitteisesti kuuluvan työntekijöiden perusoikeuksiin.
38. Sitäkin merkittävämpänä pidän sitä, että tämä oikeus lienee Euroopan unionin perusoikeuskirjaan(16) hyväksymisen myötä saanut voimakkaimman ja lopullisen vahvistuksen kuulumisesta perusoikeuksiin.(17) Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa nimittäin määrätään, että ”jokaisella työntekijällä on oikeus enimmäistyöajan rajoitukseen sekä päivittäisiin ja viikoittaisiin lepojaksoihin ja palkalliseen vuosilomakauteen”. Tämä määräys nojautuu alun alkaen Euroopan neuvoston sosiaalisen peruskirjan 2 artiklan 3 kohtaan sekä työntekijöiden sosiaalisia perusoikeuksia koskevan yhteisön peruskirjan(18) 8 kohtaan, ja direktiivi 93/104 otettiin nykyisen direktiivin 2003/88 edeltäjänä huomioon merkittävällä tavalla, mikä käy ilmi valmistelukunnan sihteeristön selonteosta.(19)
39. Perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdassa siis vahvistetaan oikeus palkalliseen vuosilomaan jokaiselle työntekijälle kuuluvana ihmisoikeutena.(20) Euroopan unionin perusoikeuskirjalla, kuten eräillä edellä mainituistakaan kansainvälisistä oikeudellisista välineistä, ei ole tosiasiallista normatiivista ulottuvuutta, joten niitä on ensisijaisesti pidettävä poliittisina julistuksina. Olen kuitenkin sitä mieltä, että olisi väärin kiistää perusoikeuskirjan koko merkitys yhteisön oikeuden tulkinnassa.(21) Riippumatta tulevaisuudessa tapahtuvasta perusoikeuskirjan lopullisen oikeudellisen aseman määrittämisestä Euroopan unionin oikeusjärjestyksessä perusoikeuskirjassa on jo nyt konkretisoitu yhteisiä eurooppalaisia perusarvoja.(22)
40. Lisäksi perusoikeuskirja heijastaa huomattavalta osin myös jäsenvaltioiden yhteistä valtiosääntöperinnettä. Nähdäkseni tämä päätelmä voidaan tehdä palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevan oikeuden osalta, koska perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdalla on esikuvia useiden jäsenvaltioiden perustuslaeissa.(23) Tarkasteltavana olevan kaltaisessa, perusoikeuden luonnetta ja ulottuvuutta koskevassa asiassa on siis täysin hyväksyttävää vedota perusoikeuskirjan 31 artiklan 2 kohdan perusajatuksiin tulkittaessa direktiivin 2003/88 7 artiklaa.(24)
3. Oikeus palkalliseen vähimmäisvuosilomaan yhteisön oikeudessa
a) Jäsenvaltioiden täytäntöönpanotoimivalta
41. Yhteisöjen tuomioistuin on tunnustanut palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden ulottuvuuden ja todennut, että ”jokaisen oikeutta palkalliseen vuosilomaan on pidettävä yhteisön sosiaalioikeuden periaatteena, jolla on erityinen merkitys ja josta ei voi poiketa ja jonka toimivaltaiset kansalliset viranomaiset voivat panna täytäntöön ainoastaan direktiivissä 93/104/EY nimenomaisesti luetelluissa rajoissa”.(25) Direktiivin 2003/88 7 artiklan säännökset on kirjoitettu säännöksi, jonka mukaan työntekijän on hänen turvallisuutensa ja terveytensä suojelemiseksi tavallisesti saatava tehokas lepoaika.(26)
42. Direktiivin tavoitteiden saavuttamiseksi oikeuskäytännön lähtökohtana on oltava direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan laaja ajallinen soveltamisala, joten jäljempänä esitettävät toteamukset koskevat myös lomaa, jota ei pidetä kulumassa olevana vuonna vaan myöhemmin. Yhteisöjen tuomioistuin on nimittäin todennut tältä osin, että vuosiloman loman myönteinen vaikutus työntekijän turvallisuuteen ja terveyteen ilmenee täysimääräisesti, jos se pidetään tätä varten tarkoitettuna vuonna eli kulumassa olevana vuonna; tämän lepoajan tätä koskeva hyöty ei kuitenkaan katoa, jos se pidetään myöhempänä ajanjaksona. Koska loma voi myötävaikuttaa työntekijän turvallisuuteen ja terveyteen silloinkin, kun se pidetään myöhempänä vuonna, se kuuluu tässäkin tapauksessa direktiivin soveltamisalaan.(27)
43. Oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiot ovat tämän oikeuden toteutumisen kannalta ratkaisevassa asemassa, sillä suorittaessaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan täytäntöönpanotehtävää jäsenvaltioilla on velvollisuus määrittää tarvittavat kansalliset täytäntöönpanotavat.(28) Tähän kuuluu palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden käyttämiseen ja täytäntöönpanoon liittyvien edellytysten vahvistaminen siten, että jäsenvaltiot voivat täsmentää ne konkreettiset olosuhteet, joissa työntekijät voivat käyttää mainittua oikeutta, joka heille syntyy koko työskentelyajan perusteella.(29)
44. Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaan sisältyvällä viittauksella kansalliseen lainsäädäntöön on tarkoitus mahdollistaa se, että jäsenvaltiot määrittävät ne oikeussäännöt, jotka koskevat lomien pitämisen organisatorisia ja menettelyllisiä seikkoja, kuten lomakausien suunnittelua, työntekijän mahdollista velvollisuutta ilmoittaa työnantajalle etukäteen loma-ajankohtansa, velvollisuutta työskennellä tietty vähimmäisaika ennen kuin lomaoikeutta voidaan käyttää, perusteita, joilla lasketaan ansaitun loman osuus vuosiloman pituudesta silloin, kun työsuhteen kesto on vuotta lyhyempi jne.(30) Kyse on kuitenkin aina lomaoikeuden saamisen ja myöntämisen edellytysten tarkempaa määrittämistä koskevista toimenpiteistä, jotka sinänsä ovat direktiivin 2003/88 nojalla sallittuja.
45. EY 10 artiklan lojaliteettiperiaatteesta seuraa toisaalta yhteisön oikeuteen perustuva jäsenvaltioiden velvollisuus pidättäytyä direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan täytäntöönpanossa kaikista toimenpiteistä, jotka saattavat haitata kyseisen tavoitteen saavuttamista.(31) Tämä koskee erityisesti sellaisten toimenpiteiden toteuttamista, jotka voivat vaarantaa palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevan oikeuden olemassaolon.(32) Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa BECTU annetussa tuomiossa(33) johdonmukaisesti, että kansallinen säännös, jossa asetetaan palkallista vuosilomaa koskevalle oikeudelle edellytys, joka tiettyjen työntekijöiden tapauksessa voi jopa estää kyseisen oikeuden syntymisen, ei sovi yhteen yhteisön oikeuden kanssa sillä perusteella, että se ei ainoastaan vie direktiivillä 93/104 nimenomaisesti annetun yksittäisen oikeuden sisältöä vaan on myös ristiriidassa kyseisen direktiivin tavoitteen kanssa.
46. Mielestäni yhteisöjen tuomioistuin on soveltanut mainitussa tuomiossa ajatusta yhteisön oikeuden tehokkaasta vaikutuksesta ja todennut perustellusti, että jäsenvaltio, joka saa päättää oikeuden syntymisestä, voi myös heikentää tai jopa tehdä sen tyhjäksi asettamalla sen saamiselle vaikeasti täytettäviä edellytyksiä. Katson, että tätä oikeutta voidaan heikentää samaan tapaan sillä, jos jäsenvaltio saa asettaa edellytykset oikeuden raukeamiselle, koska kummassakin tapauksessa on kyse tämän oikeuden säilymisestä.
47. Palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden toteutumiseen nimittäin kohdistuu sama riski, jos jäsenvaltiolle annetaan toimivalta määritellä, millä edellytyksin työntekijä menettää tämän oikeuden tietyn määräajan päätyttyä. Tällöin ei enää ole kyse päätöksestä, joka koskee palkallisen vuosiloman käyttötapaa(34) eli tämän oikeuden konkreettista toteutumista, vaan yhteisön säännöksen eli direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan ulottuvuuden määritelmästä.
48. Jos tätä säännöstä tulkitaan siten, että vuosiloma menetetään tietyn määräajan päätyttyä, vaikka työntekijä ei voinut käyttää sitä sairaudesta johtuvan työkyvyttömyyden vuoksi, henkilöllisen soveltamisalan rajoittamisen seurauksena on tiettyjen työntekijöiden jääminen tämän oikeuden ulkopuolelle.(35)
49. Tällä sosiaalisen työsuojeluoikeuden osa-alueella on harjoitettu yhdenmukaistamista, johon pyritään direktiivin 2003/88 oikeusperustana olevan EY 137 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan ja jonka vuoksi toimivalta tämän oikeuden ulottuvuuden määrittämiseen kuuluu nykyään yhteisölle.(36) Jos se olisi jäsenvaltioiden päätettävissä, olisi käytännössä mahdotonta varmistaa koko yhteisön alueella samanlainen suojan taso ja siten yhdenmukaistamisen tavoitteen täyttyminen. Tästä syystä on hylättävä Saksan hallituksen väite, jonka mukaan lomaoikeuden raukeaminen kuuluu loman myöntämistä koskeviin menettelytapoihin ja jäsenvaltioiden sääntelytoimivallan piiriin.
b) Yhteisön oikeuden takaama suojan taso
50. Lisäksi minusta on tärkeää muistaa, että jäsenvaltioiden vapautta kansallisten täytäntöönpanotoimien määrittämisessä rajoittaa se, että EY 137 artiklan 2 kohdan b alakohdassa määrätyillä vähimmäisvaatimuksilla halutaan varmistaa tietty yhteisön oikeudessa säädetty suojan taso, jota jäsenvaltiot eivät saa alittaa. Kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa Yhdistynyt kuningaskunta vastaan neuvosto(37) aiemmassa oikeusperustassa eli EY 118 a artiklassa tarkoitettujen ”vähimmäisvaatimusten” käsitteen osalta, kyseisessä määräyksessä ei rajoiteta yhteisön toimia siten, että niitä voitaisiin toteuttaa ainoastaan pienimmän yhteisen nimittäjän perusteella tai jopa eri jäsenvaltioiden noudattaman alhaisimman suojelun tason perusteella. Tämä käsite merkitsee pikemminkin sitä, että valtiot voivat vapaasti määrätä mahdollisesti korkeaa yhteisön oikeuteen perustuvaa suojelua tiukemmasta suojelusta.
51. Tämä tulkinta vahvistetaan EY 136 artiklan sanamuodolla, jossa sosiaalipolitiikan yhdeksi tavoitteeksi määritellään ”elin- ja työolojen kohentaminen”. Tämä tavoite on tarkoitus saavuttaa nimenomaan yhtenäistämällä oloja ”niitä kohennettaessa”.(38) Tämän primäärioikeudessa säädetyn tavoitteen saavuttamiseksi direktiivin 2003/88 15 artikla antaa jäsenvaltioille toimivallan soveltaa tai edistää työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen kannalta suotuisampia toimenpiteitä. Direktiivin 2003/88 23 artiklassa vastaavasti säädetään työntekijöiden suojelun tasosta, että kyseisen direktiivin täytäntöönpano ei ole pätevä peruste alentaa työntekijöiden suojelun yleistä tasoa sanotun rajoittamatta jäsenvaltioiden oikeutta kehittää erilaisia säännöksiä, mikäli direktiivin vähimmäisvaatimukset täyttyvät.(39)
52. Yhteisön lainsäätäjän määrittelemä vähimmäissuojan taso lomaoikeuden alalla voidaan todeta direktiivin 2003/88 avulla. Tältä osin on todettava, että direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa ei ole säädetty lomaoikeuden rajoituksista. Direktiivissä ei säädetä edellytyksestä, jonka mukaan työntekijän on haettava ja tosiasiallisesti pidettävä loma tiettyyn ajankohtaan mennessä eli lomavuoden tai loman siirtämistä koskevan ajanjakson loppuun mennessä, eikä myöskään oikeuden raukeamisesta. Kyseinen 7 artiklan 1 kohta ei myöskään kuulu säännöksiin, joista poikkeaminen nimenomaisesti sallitaan direktiivin 2003/88 17 artiklassa.(40)
53. Tämän avulla yhteisön lainsäätäjä tavoittelee tietoisesti korkeampaa vähimmäissuojan tasoa kuin ILO:n yleissopimus N:o 132.(41) ILO:n yleissopimuksen N:o 132 9 artiklan mukaan osa vuosilomasta on annettava ja pidettävä vuoden ja loput 18 kuukauden kuluessa sen vuoden päättymisestä, jonka osalta lomaoikeus on syntynyt,(42) mutta direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdasta vastaava säännös puuttuu kokonaan. Näin ollen voidaan päätellä, että suoja, joka yhteisön oikeudessa halutaan varmistaa työntekijöille, on laaja-alaisempi kuin kansainvälisen sopimusoikeuden työoikeudellisten sääntöjen mukainen suoja.(43)
54. Sellainen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tulkinta, jonka mukaan oikeus palkalliseen vuosilomaan raukeaa tietyn ajan kuluttua, jos lomaa ei pidetä ajoissa, ei sovi yhteen yhteisön lainsäätäjän asettaman tavoitteen eli ILO:n yleissopimukseen N:o 132 verrattuna korkeamman suojan tason kanssa eikä sille löydy perustetta kyseisen säännöksen sanamuodosta.
c) Lomaoikeuden yhteys työkykyyn
i) Oikeuskäytännössä kehitettyjen periaatteiden sovellettavuus
55. Toisin kuin Yhdistyneen kuningaskunnan ja Alankomaiden hallitukset esittävät, mikään ei viittaa siihen, että oikeus palkalliseen vähimmäisvuosilomaan kytkettäisiin direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdassa työntekijän työkykyyn lomavuonna tai loman siirtämistä koskevana ajanjaksona. Periaatteessa tähän voidaan esittää vastaväite, jonka mukaan työntekijä, joka on sairauden vuoksi ollut poissa työstä eikä ole työskennellyt, ei tarvitse vastaavaa lepoaikaa. Kuten komissio kuitenkin toteaa perustellusti, tämä lähestymistapa ei sovi yhteen asioissa Merino Gómez(44) ja FNV(45) ilmaistun yhteisöjen tuomioistuimen lähestymistavan kanssa.
56. Yhteisöjen tuomioistuin tarkasteli asiassa Merino Gómez vuosiloman ja äitiysloman välistä suhdetta yhteisön oikeudessa. Mainitussa asiassa oli konkreettisesti kyse siitä, onko työntekijällä direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan, direktiivin 92/85/ETY(46) 11 artiklan 2 kohdan a alakohdan ja direktiivin 76/207/ETY(47) 5 artiklan 1 kohdan perusteella, silloin kun yrityksen ja työntekijöiden edustajien välisissä työehtosopimuksissa vahvistetaan koko henkilökunnalle lomakauden ajankohta ja kun tämä ajankohta menee päällekkäin työntekijän äitiysloman kanssa, oikeus pitää loma muuna kuin sovittuna ajanjaksona, joka ei mene päällekkäin hänen äitiyslomansa kanssa. Yhteisöjen tuomioistuin totesi, että oikeudella vuosilomaan on eri päämäärä kuin oikeudella äitiyslomaan. Äitiysloman tarkoitus nimittäin on toisaalta naisen raskaudenaikaisen ja -jälkeisen biologisen tilan ja toisaalta naisen ja lapsen välillä raskauden ja synnytyksen jälkeen vallitsevan erityisen suhteen suojeleminen.(48) Näin ollen yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että työntekijän on saatava käyttää vuosilomansa muulloin kuin äitiysloman aikaan.(49)
57. Yhteisöjen tuomioistuin vahvisti tämän periaatteen asiassa FNV antamassaan tuomiossa ja täsmensi tältä osin, että jos vuoden loppuun mennessä on kertynyt pidettäväksi useita yhteisön oikeudessa taattuja lomakausia, vuosiloman tai sen osan siirtäminen myöhäisemmälle vuodelle voi olla väistämätöntä,(50) sillä yhteisön oikeudessa taattu loma ei saa vaikuttaa oikeuteen pitää jokin muu yhteisön oikeudessa taattu loma.(51)
58. Vaikka raskautta ei tietenkään voida rinnastaa sairaustilaan, tätä oikeuskäytäntöä voidaan monesta syystä vastaavalla tavalla soveltaa vuosiloman ja sairausloman väliseen suhteeseen. Äitiysloman tapaan sairausloman tarkoituksena on suojella työntekijän ruumiillista ja henkistä koskemattomuutta siten, että työvelvollisuudesta vapauttamisen ja lepoajan myöntämisen avulla hänelle annetaan mahdollisuus toipua fyysisesti ja palata sitten työhönsä. Vuosiloman tarkoituksena on lepo, etäisyyden ottaminen työasioihin ja virkistys, kun taas sairausloman tarkoituksena on yksinomaan toipuminen ja paraneminen eli sellaisesta patologisesta tilasta selviytyminen, jonka syihin kyseisellä työntekijällä ei lisäksi ole vaikutusvaltaa.(52)
59. Tältä osin on todettava Italian hallituksen näkemyksen mukaisesti, että yhteisöjen tuomioistuimen kehittämien periaatteiden valossa ei ole mahdollista tehdä sellaista päätelmää, että pääasian kantajan oikeus tosiasiallisesti myönnettyyn lomaan raukeaa, tai muuten asetettaisiin kyseenalaiseksi lepoa varten annettavan loman ja sairausloman toisistaan poikkeavat tarkoitukset. Edellä mainitun oikeuskäytännön perusajatusta noudattaen on kiellettävä sairausloman myöntäminen palkallisen vuosiloman kustannuksella, koska muutoin seurauksena voi olla tämän perusoikeutena pidettävän oikeuden heikkeneminen.
ii) Direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tarkoituksen vastaisuus
– Tarkoituksen vastaisen tulkinnan vaara
60. Edellä todettiin kyseenalaiseksi sellainen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan tulkinta, jonka mukaan lomaoikeus voidaan menettää tietyn määräajan päätyttyä, minkä lisäksi tällaista säännöstä voidaan pitää yhteensopimattomana direktiivin 2003/88 tavoitteen eli työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden suojelemisen parantamisen kanssa.
61. Työoikeudellisen pitämättä jääneiden lomapäivien kasautumiskiellon alkuperäisenä tarkoituksena, sellaisena kuin tietyissä kansallisissa oikeusjärjestyksissä – myös Saksan oikeusjärjestyksessä – asiaa on tähän asti säännelty, on ilmeisesti varmistaa loman tosiasiallinen pitäminen kulumassa olevana vuonna siten, että työntekijä itse asetetaan vastuuseen lomaoikeutensa tapauskohtaisesta toteutumisesta. Tämän ajatusmallin mukaisesti vaikuttaa ilmeisen johdonmukaiselta antaa työntekijän kantaa passiivisuutensa tai myöhästyneen vaateiden esittämisen seuraukset kyseisen oikeuden menettämisen muodossa.(53)
62. On kuitenkin syytä muistaa, että alkuperäinen tavoite eli työntekijän sosiaalinen suojelu, joka on tämän säännöksen taustalla ja sinänsä sama kuin direktiivin 2003/88 tavoite, muuttuu aivan päinvastaiseksi, jos työntekijä ei voi toteuttaa oikeuttaan vuosilomaan syistä, joihin hän ei voi vaikuttaa. Seikkoihin, joihin työntekijä ei voi vaikuttaa, kuuluu ensinnäkin työnantajan mahdollisuus tarkoitukselliseen laiminlyöntiin, josta tällaisen säännöksen perusteella lisäksi palkitaan. Niihin kuuluvat kuitenkin myös asianomaisen vaikutusvallan ulkopuoliset ylivoimaiset esteet kuten sairaus.
63. Kummassakin tapauksessa tavoiteltu päämäärä jää lomaoikeuden menettämisen vuoksi saavuttamatta, minkä lisäksi oikeuden menetyksestä muodostuu objektiivisesti perusteeton seuraamus työntekijälle. On ilmeistä, että tällainen oikeudellinen vaikutus ei sovi yhteen direktiivin 2003/88 tarkoituksen kanssa. Näin ollen direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa ei saada tulkita siten, että sairaudesta johtuva työntekijän työkyvyttömyys johtaa perusoikeuksien mukaisesti turvatun vähimmäisvuosilomaa koskevan oikeuden menettämiseen.
– Työsuhteen osapuolten edut huomioon ottava tulkinta
64. Toisin kuin pääasian vastaaja väittää, direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohtaa voidaan hyvinkin tulkita tavalla, joka ottaa huomioon työnantajan edut ja samalla rajoittaa perusoikeutta vähimmäisvuosilomaan vähemmän kuin riidanalainen Saksan säännös. Kuten komissio toteaa osuvasti, vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta, että jäsenvaltio vahvistaa edellytykset, jotta terveyteen ja turvallisuuteen liittyvistä syistä esimerkiksi siirretään lomaoikeuksia ainoastaan silloin kun se on välttämätöntä. Toteuttamiskelpoisena voidaan pitää myös sellaisten kannustimien luomista, joilla saadaan työntekijät pitämään vuosilomansa järkevän ajan kuluessa seuraavana vuonna.
65. Näiden toimenpiteiden konkreettinen toteuttaminen yrityksen tasolla puolestaan kuuluu työnantajalle, joka kattavien organisointi- ja koordinointivaltuuksiensa(54) avulla kykenee sovittamaan työntekijöiden lomaoikeuden mahdollisimman hyvin yhteen yrityksen kulloistenkin tarpeiden kanssa.
iii) Vertailu ILO:n yleissopimuksen N:o 132 kanssa
66. Sitä vastaan, että lomaoikeus olisi kytketty työntekijän työkykyyn, puhuu lisäksi se, että ILO:n yleissopimuksen N:o 132 5 artiklan 4 kohdan yksiselitteisen sanamuodon mukaan ”on työstäpoissaolot, jotka johtuvat asianomaisen työntekijän määräämisvallasta riippumattomasta syystä, kuten sairaudesta, tapaturmasta tai raskaudesta, laskettava työssäoloajaksi”.(55) Lisäksi mainitun sopimuksen 6 artiklan 2 kohdan mukaan ”työntekijän sairaudesta tai tapaturmasta johtuvia työkyvyttömyyskausia [ei] saa laskea – – määrättyyn palkalliseen vähimmäisvuosilomaan”.
67. Nämä määräykset on siis ymmärrettävä tavoitteidensa mukaisesti siten, että aiemmin pidetty sairausloma ei saa vaikuttaa palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevaan oikeuteen.(56) Allekirjoittajavaltioiden, joihin kuuluvat useimmat Euroopan unionin jäsenvaltiot,(57) on tosin varmistettava tämä ”ottaen huomioon maan asianomaisen viranomaisen määräämät tai muulla asianmukaisella menettelyllä määrätyt ehdot”, mutta jäsenvaltioiden toimivalta rajoittuu tällöinkin täytäntöönpanotoimenpiteiden toteuttamiseen, joten lienee oikeudellisesti mahdotonta, että kyseiset työstäpoissaolot lasketaan työssäoloajaksi.
68. Näin ollen ILO:n yleissopimuksen N:o 132 määräykset ja direktiivin 2003/88 säännökset ovat oikeudellisen perussisältönsä osalta pääpiirteiltään yhtäpitäviä.(58) Jäsenvaltioilla on siis velvollisuus tulkita näitä oikeussääntöjä ja muotoilla kansalliset oikeusjärjestyksensä siten, että sairaudesta johtuvat työstäpoissaolot eivät vaikuta palkallista vähimmäisvuosilomaa koskevaan oikeuteen.
B Toinen kysymys
69. Toinen ennakkoratkaisukysymys koskee direktiivissä 2003/88 säädetyn lomakorvausoikeuden normatiivista ulottuvuutta. Lomakorvaus eli pitämättä jääneestä vuosilomasta suoritettava maksu korvaa vapaa-ajan myöntämisen silloin, kun lomaa ei työsuhteen päättymisen takia voida enää myöntää. Tämä oikeus on ainoa poikkeus direktiivissä säädetystä periaatteellisesta korvauskiellosta, jonka mukaan on muutoin kategorisesti kiellettyä, että työsuhteen osapuolet korvaavat vuosiloman rahalla, riippumatta siitä, onko se tarkoitus pitää kulumassa olevana vuonna vai loman siirtämistä koskevana ajanjaksona.
70. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tällä kiellolla pyritään takaamaan se, että työntekijä turvallisuutensa ja terveytensä tehokkaaksi suojelemiseksi tavallisesti saa todella lepoajan.(59) Tällä tavoin on tarkoitus estää se, että työnantaja syyllistyy väärinkäytökseen ”ostamalla” lomaoikeuden takaisin tai että työntekijä luopuu lomaoikeudesta pelkästään rahallisten seikkojen vuoksi.(60)
71. Direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohdassa tähdennetään loman aikana jatkettavaa palkanmaksua, jonka tavoitteena on asettaa työntekijä loman aikana palkan osalta työskentelykausia vastaavaan tilanteeseen.(61) Kyseisen lomapalkan maksamista koskevalla vaatimuksella toisin sanoen turvataan se, että työntekijän taloudellinen tilanne mahdollistaa tosiasiallisen vuosiloman pitämisen.(62) Lomakorvauksella ei pyritä mihinkään muuhun. Työntekijän on nimittäin rahallisen korvauksen turvin periaatteessa voitava myös työsuhteen päätyttyä pitää vapaata ennen uuden työsuhteen alkua.(63) Ilman tällaista korvausta direktiivillä 2003/88 tavoiteltua päämäärää eli työntekijän lepoa ei näin ollen voitaisi saavuttaa.
72. Yhteisöjen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa Robinson-Steele ym. antamassaan tuomiossa,(64) että direktiivissä 2003/88 säädetään oikeudesta vuosilomaan ja oikeudesta saada vuosilomapalkkaa, jotka muodostavat saman oikeuden kaksi eri puolta. Mielestäni nimenomaan tämä palkka- ja lomakorvausoikeuden funktionaalinen identtisyys puhuu sen puolesta, että lomakorvausta on pidettävä erottamattomana osana oikeutta palkalliseen vähimmäisvuosilomaan.
73. Tältä osin vastaus toiseen ennakkoratkaisukysymykseen saadaan jo ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta. Jos palkallista vuosilomaa koskevan oikeuden automaattinen raukeaminen tietyn määräajan päätyttyä on – kuten edellä todettiin – ristiriidassa direktiivin 2003/88 tavoitteen kanssa, tätä päätelmää on samaan tapaan sovellettava myös lomaoikeuteen liittyvään lomakorvausoikeuteen, joka on toissijainen oikeus.
74. Sitä vastoin ei voida hyväksyä pääasian vastaajan väitettä, jonka mukaan mahdollisuus joutua korvaamaan mahdollisesti useiden vuosien aikana kertyneet huomattavat lomaoikeudet työsuhteen päättyessä voi saada työnantajat hankkiutumaan aikaisemmin eroon pitkään sairaana olleista työntekijöistä irtisanomalla heidät. Tähän voidaan esittää vastaväite, että työnantajalta puuttuva velvollisuus pitämättä jääneen loman korvaamiseen voi nimenomaan kannustaa työnantajaa irtisanomaan työntekijät ennen vuosiloman myöntämistä, koska se olisi muussa tapauksessa velvollinen toteuttamaan työntekijöiden oikeuden palkalliseen vähimmäisvuosilomaan direktiivin 2003/88 7 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Mikäli halutaan ehkäistä irtisanomisoikeuden väärinkäyttö tämän yhteisön oikeuden takaaman perusoikeuden kiertämiseksi, työntekijälle kuuluu työsuhteen päättyessä joka tapauksessa oikeus rahalliseen korvaukseen ansaitusta ja pitämättä jääneestä lomasta.
75. ILO:n yleissopimuksen N:o 132 määräysten oikeusvertaileva tutkimuskaan ei johda toisenlaiseen päätelmään. Yleissopimuksen 11 artiklalla säännellään työntekijän periaatteellista oikeutta lomakorvaukseen, joka vastaa sen työssäoloajan pituutta, jolta hän ei ole saanut lomaa. Koska lomakorvausoikeus on tässäkin tapauksessa kytköksissä vähimmäisvuosilomaa koskevaan oikeuteen, joka on ensisijainen oikeus, on vedottava yleissopimuksen 5 artiklan 4 kohtaan, jonka mukaan työstäpoissaolot, jotka johtuvat asianomaisen työntekijän määräämisvallasta riippumattomasta syystä, kuten sairaudesta, tapaturmasta tai raskaudesta, on laskettava työssäoloajaksi.(65) Näin ollen sairaudesta johtuva työkyvyttömyys ei voi vaikuttaa lomakorvausoikeutta heikentävällä tavalla.
76. Tätä taustaa vasten direktiivin 2003/88 7 artiklan 2 kohta on ymmärrettävä siten, että työntekijöillä on työsuhteen päättyessä joka tapauksessa oikeus rahalliseen korvaukseen ansaitusta ja pitämättä jääneestä lomasta.
C Kolmas kysymys
77. Kuten edellä totesin, direktiivin 2003/88 7 artiklan(66) teleologisesta tulkinnasta ja ILO:n yleissopimuksen N:o 132 5 artiklan 4 kohdassa(67) esitetystä oikeudellisesta näkemyksestä seuraa, että sairausaika on rinnastettava työssäoloaikaan, koska kyseessä on työntekijän määräämisvallasta riippumattomasta syystä johtuva poissaolo, joka näin ollen on perusteltu.
78. Tämän vuoksi samana ajanjaksona syntyvät työntekijän kaikki oikeudet, myös oikeus palkalliseen vuosilomaan, joka voidaan pitää, jos työkyky on palautunut, tai joka työsuhteen päättyessä korvataan maksamalla korvaus myös ilmenneen täydellisen ansiokyvyttömyyden tapauksessa.
79. Periaatteessa vuosilomaa tai korvausta koskevan oikeuden syntymiseen ei liity vaatimusta edeltävästä tosiasiallisen toiminnan harjoittamisesta, joten nämä oikeudet kuuluvat työntekijälle siinäkin tapauksessa, että hän on sairauden vuoksi ollut poissa työstä koko lomavuoden.
80. Kysymyksen pitemmälle menevästä osasta, joka koskee sitä, syntyvätkö nämä oikeudet myös silloin, kun työntekijä on ollut koko lomavuoden poissa työstä perusteettomasti, haluan muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 234 artiklalla luotu menettely on yhteisöjen tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön väline, jonka avulla yhteisöjen tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne yhteisön oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita ne tarvitsevat ratkaistakseen niiden käsiteltäviksi saatetut asiat.(68)
81. Tässä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen yhteisöjen tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat yhteisön oikeuden tulkintaa, yhteisöjen tuomioistuimen on siten yleensä ratkaistava esitetyt kysymykset.(69)
82. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin katsonut, että oman toimivaltaisuutensa arvioimiseksi sen on poikkeustapauksissa tutkittava ne olosuhteet, joiden vallitessa kansallinen tuomioistuin esitti ennakkoratkaisukysymyksen. Yhteisöjen tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että yhteisön oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos yhteisöjen tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin.(70)
83. Ajatus yhteistoiminnasta, jonka on oltava ennakkoratkaisumenettelyn lähtökohtana, edellyttää kansallisen tuomioistuimen ottavan puolestaan huomioon sen, että yhteisöjen tuomioistuimen tehtävänä on myötävaikuttaa lainkäyttöön jäsenvaltioissa eikä antaa neuvoa-antavia lausuntoja yleisluonteisista tai hypoteettisista kysymyksistä.(71)
84. Ennakkoratkaisupyynnöstä käy ilmi, että pääasian kantaja oli lääkärin määräämällä sairauslomalla 8.9.2004 alkaen yhtäjaksoisesti 30.9.2005 asti eli työsuhteen päättymisajankohtaan. Hänen poissaolonsa työstä oli siten selkeästi perusteltu, joten yhteisöjen tuomioistuimen ei tarvitse ottaa kantaa kysymykseen siitä, syntyykö oikeus vuosilomaan tai rahalliseen korvaukseen myös perusteettoman poissaolon tapauksessa, koska tällä ei ole merkitystä pääasian ratkaisemisen kannalta.
VII Ratkaisuehdotus
85. Edellä esitettyjen seikkojen perusteella ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin vastaa Landesarbeitsgericht Düsseldorfin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
1) Direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 1 kohta on ymmärrettävä siten, että työntekijöiden on joka tapauksessa saatava vähintään neljän viikon palkallinen vuosiloma. Loma, jota työntekijä ei sairauden vuoksi ole pitänyt lomavuonna, on myönnettävä myöhempänä ajankohtana.
2) Direktiivin 2003/88/EY 7 artiklan 2 kohta on ymmärrettävä siten, että työntekijöillä on työsuhteen päättyessä joka tapauksessa oikeus rahalliseen korvaukseen ansaitusta ja pitämättä jääneestä lomasta (eli oikeus lomakorvaukseen).
3) Direktiivin 2003/88/EY 7 artikla on ymmärrettävä siten, että oikeus vuosilomaan tai rahakorvaukseen syntyy myös silloin, kun työntekijä on ollut koko lomavuoden poissa työstä perustellusti (sairauden takia).