Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (suuri jaosto)
30 päivänä huhtikuuta 2024 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Henkilötietojen käsittely sähköisen viestinnän alalla – Viestinnän luottamuksellisuus – Sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajat – Direktiivi 2002/58/EY – 15 artiklan 1 kohta – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artikla sekä 52 artiklan 1 kohta – Toimivaltaisen kansallisen viranomaisen pyytämä pääsy näihin tietoihin törkeiden varkauksien syyteharkintaa varten – Sellaisen vakavan rikoksen määritelmä, jota koskevalla syyteharkinnalla voidaan oikeuttaa vakava puuttuminen perusoikeuksiin – Jäsenvaltioiden toimivalta – Suhteellisuusperiaate – Sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämien tietojen saantia koskeviin pyyntöihin kohdistuvan tuomioistuimen etukäteisvalvonnan laajuus
Asiassa C‑178/22,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Giudice delle indagini preliminari presso il Tribunale di Bolzano (Bolzanon alioikeuden esitutkinnasta vastaava tuomari, Italia) on esittänyt 20.2.2022 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 8.3.2022, saadakseen ennakkoratkaisun rikosasioissa, joissa vastaajina ovat
tuntemattomat henkilöt
ja jossa asian käsittelyyn osallistuu
Procura della Repubblica presso il Tribunale di Bolzano,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (suuri jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti K. Lenaerts, varapresidentti L. Bay Larsen, jaostojen puheenjohtajat A. Arabadjiev, A. Prechal, K. Jürimäe, T. von Danwitz ja Z. Csehi sekä tuomarit J.-C. Bonichot, S. Rodin, P. G. Xuereb (esittelevä tuomari), D. Gratsias, M. L. Arastey Sahún ja M. Gavalec,
julkisasiamies: A. M. Collins,
kirjaaja: hallintovirkamies C. Di Bella,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 21.3.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Procura della Repubblica presso il Tribunale di Bolzano, asiamiehenään F. Iovene, sostituto procuratore della Repubblica,
– Italian hallitus, asiamiehenään G. Palmieri, avustajanaan S. Faraci, avvocato dello Stato,
– Tšekin hallitus, asiamiehinään A. Edelmannová, O. Serdula, M. Smolek, T. Suchá ja J. Vláčil,
– Viron hallitus, asiamiehenään M. Kriisa,
– Irlanti, asiamiehinään M. Browne, Chief State Solicitor, A. Joyce ja M. Tierney, avustajanaan D. Fennelly, BL,
– Ranskan hallitus, asiamiehinään A. Daniel, A.-L. Desjonquères, B. Fodda ja J. Illouz,
– Kyproksen hallitus, asiamiehenään E. Neophytou,
– Unkarin hallitus, asiamiehinään Zs. Biró-Tóth ja M. Z. Fehér,
– Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman, A. Hanje ja J. Langer,
– Itävallan hallitus, asiamiehinään A. Posch, J. Schmoll, C. Gabauer, K. Ibili ja E. Samoilova,
– Puolan hallitus, asiamiehinään B. Majczyna, D. Lutostańska ja J. Sawicka,
– Euroopan komissio, asiamiehinään S. L. Kalėda, H. Kranenborg, L. Malferrari ja F. Wilman,
kuultuaan julkisasiamiehen 8.6.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta sähköisen viestinnän alalla 12.7.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/58/EY (sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi) (EYVL 2002, L 201, s. 37), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/136/EY (EUVL 2009, L 337, s. 11) (jäljempänä direktiivi 2002/58), luettuna Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 7, 8 ja 11 artiklan sekä 52 artiklan 1 kohdan valossa, 15 artiklan 1 kohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa Procura della Repubblica presso il Tribunale di Bolzano (syyttäjä, Bolzanon alioikeus, Italia; jäljempänä syyttäjälaitos) on kääntynyt Giudice delle indagini preliminari presso il Tribunale di Bolzanon (Bolzanon alioikeuden esitutkinnasta vastaava tuomari, Italia) puoleen, jotta tämä antaisi sille luvan päästä sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin henkilötietoihin kahden törkeän matkapuhelinvarkauden tekijöiden tunnistamiseksi.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
Direktiivi 2002/58
3 Direktiivin 2002/58 johdanto-osan 2 ja 11 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(2) Tässä direktiivissä pyritään kunnioittamaan perusoikeuksia ja siinä noudatetaan erityisesti [perusoikeuskirjassa] tunnustettuja periaatteita. Tässä direktiivissä pyritään erityisesti varmistamaan mainitun perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa vahvistettujen oikeuksien täysimääräinen kunnioittaminen.
– –
(11) Tämä direktiivi, samoin kuin [yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta 24.10.1995 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston] direktiivi 95/46/EY [(EYVL 1995, L 281, s. 31)] ei koske perusoikeuksien ja ‑vapauksien turvaamista sellaisessa toiminnassa, joka ei kuulu yhteisön oikeuden soveltamisalaan. Tästä syystä se ei vaikuta tasapainoon, joka tällä hetkellä vallitsee yksittäisten henkilöiden yksityisyyden suojan ja niiden tämän direktiivin 15 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden välillä, joita jäsenvaltiot voivat toteuttaa yleisen turvallisuuden, maanpuolustuksen tai valtion turvallisuuden (valtion taloudellinen hyvinvointi mukaan lukien, kun toimet liittyvät valtion turvallisuuteen) suojelemiseksi sekä rikosoikeuden täytäntöönpanemiseksi. Näin ollen tämä direktiivi ei vaikuta jäsenvaltioiden mahdollisuuteen harjoittaa sähköisen viestinnän laillista telekuuntelua tai toteuttaa muita toimenpiteitä, jos ne ovat välttämättömiä edellä mainittuja tarkoituksia varten ja jos noudatetaan [Roomassa 4.11.1950 allekirjoitettua] ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehtyä eurooppalaista yleissopimusta sellaisena kuin sitä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen päätöksissä tulkittu. Näiden toimenpiteiden on oltava asianmukaisia, niiden on ehdottomasti oltava oikeassa suhteessa niiden tarkoitukseen nähden sekä välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa ja ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn eurooppalaisen yleissopimuksen mukaisia asianmukaisia suojamääräyksiä olisi sovellettava niihin.”
4 Kyseisen direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:
”Jollei toisin ole säädetty, tässä direktiivissä sovelletaan direktiivin [95/46] ja sähköisten viestintäverkkojen ja ‑palvelujen yhteisestä sääntelyjärjestelmästä (puitedirektiivi) 7 päivänä maaliskuuta 2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/21/EY [(EYVL 2002, L 108, s. 33)] sisältämiä määritelmiä.
Lisäksi tässä direktiivissä tarkoitetaan
a) ’käyttäjällä’ luonnollisia henkilöitä, jotka käyttävät yleisesti saatavilla olevaa sähköistä viestintäpalvelua yksityis- tai liikeasioihin olematta välttämättä tämän palvelun tilaajia;
b) ’liikennetiedoilla’ tietoja, joita käsitellään sähköisessä viestintäverkossa välitettävää viestintää tai sen laskutusta varten;
c) ’paikkatiedoilla’ sähköisessä viestintäverkossa tai sähköisen viestintäpalvelun avulla käsiteltäviä tietoja, jotka ilmaisevat yleisesti saatavilla olevan sähköisen viestintäpalvelun käyttäjän päätelaitteen maantieteellisen sijainnin;
d) ’viestinnällä’ tietoa, jota vaihdetaan tai jota siirretään tiettyjen osapuolten kesken yleisesti saatavilla olevan sähköisen viestintäpalvelun avulla. Määritelmään ei sisälly tieto, joka välitetään yleisradiotoiminnan yhteydessä yleisölle sähköisessä viestintäverkossa, paitsi siltä osin kuin tieto voidaan yhdistää tietoa vastaanottavaan tunnistettavissa olevaan tilaajaan tai käyttäjään;
– –”
5 Saman direktiivin 5 artiklassa, jonka otsikko on ”Viestinnän luottamuksellisuus”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on kansallisella lainsäädännöllä varmistettava yleisen viestintäverkon ja yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen välityksellä tapahtuvan viestinnän ja siihen liittyvien liikennetietojen luottamuksellisuus. Niiden on erityisesti kiellettävä se, että muut henkilöt kuin käyttäjät ilman kyseisten käyttäjien nimenomaista suostumusta kuuntelevat, salakuuntelevat, tallentavat tai muulla tavalla sieppaavat tai valvovat viestintää ja siihen liittyviä liikennetietoja, jollei se ole laillisesti sallittua 15 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Mitä tässä kohdassa säädetään, ei estä teknistä tallentamista, joka on tarpeen viestinnän välittämiselle, tämän rajoittamatta luottamuksellisuuden periaatteen soveltamista.
– –
3. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että tietojen tallentaminen tai tilaajan tai käyttäjän päätelaitteelle tallennettujen tietojen käyttäminen sallitaan ainoastaan sillä edellytyksellä, että kyseinen tilaaja tai käyttäjä on antanut suostumuksensa saatuaan selkeät ja kattavat tiedot muun muassa käsittelyn tarkoituksesta direktiivin [95/46] mukaisesti. Tämä ei estä teknistä tallentamista tai käyttöä, jonka ainoana tarkoituksena on toteuttaa viestinnän välittäminen sähköisissä viestintäverkoissa tai joka on ehdottoman välttämätöntä tietoyhteiskuntapalvelun tarjoajalle sellaisen palvelun tarjoamiseksi, jota tilaaja tai käyttäjä on erityisesti pyytänyt.”
6 Saman direktiivin 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Liikennetiedot”, säädetään seuraavaa:
”1. Tilaajia ja käyttäjiä koskevat liikennetiedot, jotka yleisen viestintäverkon tai yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tarjoaja käsittelee ja tallentaa, on poistettava tai tehtävä nimettömiksi, kun niitä ei enää tarvita viestinnän välittämiseen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta tämän artiklan 2, 3 ja 5 kohdan sekä 15 artiklan 1 kohdan soveltamista.
2. Tilaajalaskutusta ja yhteenliittämismaksuja varten tarvittavia liikennetietoja voidaan käsitellä. Tällainen käsittely on sallittua ainoastaan sen ajanjakson loppuun asti, jona lasku voidaan laillisesti riitauttaa tai maksu periä.
3. Yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen tarjoaja voi sähköisten viestintäpalvelujen markkinoimiseksi tai lisäarvopalvelujen tarjoamiseksi käsitellä 1 kohdassa tarkoitettuja tietoja siinä määrin ja niin kauan kuin tällainen palvelu tai markkinointi sitä edellyttää, jos tilaaja tai käyttäjä, jota tiedot koskevat, on antanut siihen ennakolta suostumuksensa. Käyttäjille tai tilaajille on annettava mahdollisuus perua liikennetietojen käsittelyä koskeva suostumuksensa milloin tahansa.
– –
5. Liikennetietojen käsittely 1, 2, 3 ja 4 kohdan mukaisesti on rajoitettava yleisten viestintäverkkojen ja yleisesti saatavilla olevien palvelujen tarjoajien vastuulla toimiviin henkilöihin, jotka käsittelevät laskutusta tai liikenteenhallintaa, asiakastiedusteluja, petosten paljastamista, sähköisten viestintäpalvelujen markkinoimista tai lisäarvopalvelujen tarjoamista, ja sitä voidaan suorittaa ainoastaan kyseisten toimien vaatimassa laajuudessa.
– –”
7 Direktiivin 2002/58 9 artiklan, jonka otsikko on ”Muut paikkatiedot kuin liikennetiedot”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jos yleisten viestintäverkkojen tai yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen käyttäjien tai tilaajien muita paikkatietoja kuin liikennetietoja voidaan käsitellä, näitä tietoja saa käsitellä vain silloin, kun ne on tehty nimettömiksi tai jos käyttäjät tai tilaajat ovat antaneet siihen suostumuksensa, ja tietoja saa käsitellä ainoastaan siinä määrin ja niin kauan kuin lisäarvopalvelujen tarjoaminen edellyttää. Ennen kuin käyttäjät tai tilaajat antavat suostumuksensa, palvelun tarjoajan on ilmoitettava heille, minkä tyyppisiä muita paikkatietoja kuin liikennetietoja käsitellään, mikä on käsittelyn tarkoitus ja kuinka kauan se kestää sekä siirretäänkö tiedot kolmannelle osapuolelle lisäarvopalvelun tarjoamista varten. – –”
8 Tämän direktiivin 15 artiklan, jonka otsikko on ”Direktiivin [95/46] tiettyjen säännösten soveltaminen”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltiot voivat toteuttaa lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joilla rajoitetaan tämän direktiivin 5 artiklassa, 6 artiklassa, 8 artiklan 1, 2, 3 ja 4 kohdassa sekä 9 artiklassa säädettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien soveltamisalaa, jos tällaiset rajoitukset ovat välttämättömiä, asianmukaisia ja oikeasuhteisia demokraattisen yhteiskunnan toimenpiteitä kansallisen turvallisuuden (valtion turvallisuus) sekä puolustuksen, yleisen turvallisuuden tai rikosten tai sähköisen viestintäjärjestelmän luvattoman käytön torjunnan, tutkinnan, selvittämisen ja syyteharkinnan varmistamiseksi direktiivin [95/46] 13 artiklan 1 kohdan mukaisesti. Tätä varten jäsenvaltiot voivat muun muassa hyväksyä lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joissa säädetään tietojen säilyttämisestä sellaiseksi rajoitetuksi ajaksi, joka on perusteltua tässä kohdassa säädetyistä syistä. Kaikkien tässä kohdassa tarkoitettujen toimenpiteiden on oltava yhteisön oikeuden yleisten periaatteiden mukaisia, mukaan lukien [SEU] 6 artiklan 1 ja 2 kohdassa tarkoitetut periaatteet.”
Italian oikeus
Asetus nro 196/2003
9 Henkilötietojen suojaa koskevasta koodeksista – säännökset, joilla kansallinen lainsäädäntö mukautetaan yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta ja direktiivin 95/46/EY kumoamisesta 27.4.2016 annettuun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetukseen (EU) 2016/679 – 30.6.2003 annetun asetuksen nro 196 (decreto legislativo n. 196 – Codice in materia di protezione dei dati personali, recante disposizioni per l’adeguamento dell’ordinamento nazionale al regolamento (UE) n. 2016/679 del Parlamento europeo e del Consiglio, del 27 aprile 2016, relativo alla protezione delle persone fisiche con riguardo al trattamento dei dati personali, nonché alla libera circolazione di tali dati e che abroga la direttiva 95/46/CE; GURI nro 174, Supplemento ordinario, 29.7.2003), sellaisen kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä asetus nro 196/2003), 132 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:
”Jos laissa asetetun säilyttämisajan kuluessa on olemassa riittävästi indisioita rikoksista, joista lain mukaan on määrättävä elinkautinen vankeusrangaistus tai rikosprosessikoodeksin [(codice di procedura penale)] 4 §:ssä mukaisesti määritetty vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, ja puhelimitse tapahtuvista henkilöihin kohdistuvaa uhkailua ja ahdistelua tai häirintää koskevista rikoksista, joissa uhkailu, ahdistelu tai häirintä on vakavaa, tiedot – siltä osin kuin ne ovat merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta – hankitaan sellaisessa perustellussa määräyksessä annetun luvan perusteella, jonka tuomioistuin on ensin antanut syyttäjälaitoksen pyynnöstä taikka syytetyn, epäillyn, vahinkoa kärsineen tai muun yksityisen osapuolen oikeudellisen edustajan vaatimuksesta.”
10 Kyseisen 132 §:n 3 bis momentissa säädetään seuraavaa:
”Mikäli asia on kiireellinen ja on perusteltu syy katsoa, että viivästys saattaa haitata tutkintaa vakavasti, syyttäjälaitos määrää tietojen hankkimisesta perustellulla määräyksellä, joka annetaan toimivaltaiselle tuomioistuimelle tiedoksi viipymättä ja viimeistään 48 tunnin kuluessa, jotta mainittu tuomioistuin voi myöntää laissa tarkoitetun luvan tavanomaisessa menettelyssä. Seuraavien 48 tunnin kuluessa tuomioistuin antaa vahvistamista koskevan perustellun päätöksen.”
11 Lopuksi mainitun 132 §:n 3 quater momentissa säädetään, että ”3 ja 3 bis momentissa tarkoitettujen säännösten vastaisesti hankittuja tietoja ei voida käyttää”.
Rikoskoodeksi
12 Rikoskoodeksin (codice penale) 624 §:ssä, jonka otsikko on ”Varkaus”, säädetään seuraavaa:
”Joka anastaa toisen hallusta tälle kuuluvaa irtainta omaisuutta saadakseen siitä hyötyä itselleen tai muille, on tuomittava vankeuteen vähintään kuudeksi kuukaudeksi ja enintään kolmeksi vuodeksi ja sakkoon, jonka suuruus on 154–516 euroa.”
– –
Rikos on rangaistava vahinkoa kärsineen vaatimuksesta, paitsi jos yksi tai useampi 61 §:n 7 momentissa ja 625 §:ssä tarkoitetuista edellytyksistä täyttyy.”
13 Rikoskoodeksin 625 §:n, jonka otsikko on ”Raskauttavat olosuhteet”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”Edellä 624 §:ssä tarkoitetusta teosta on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi vuodeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi ja sakkoon, jonka suuruus on 927–1 500 euroa:
– –
2) jos tekijä käyttää omaisuuteen kohdistuvaa väkivaltaa tai käyttää mitä tahansa vilpillistä keinoa
3) jos tekijällä on hallussaan aseita tai huumausaineita, mutta ei käytä niitä
4) jos on kyse taitavasti tehdystä varkaudesta
5) jos tekoon osallistuvat kolme henkilöä tai enemmän tai vain yksi ainoa henkilö, joka on pukeutunut tai tekeytynyt viranhaltijaksi tai julkista tehtävää hoitavaksi henkilöksi
6) jos teko koskee matkustajien matkatavaroita missä tahansa ajoneuvossa, rautatieasemilla, lentoasemilla tai laitureilla, hotelleissa tai laitoksissa, joissa myydään elintarvikkeita tai juomia
7) jos teko koskee julkisissa virastoissa tai laitoksissa olevia tavaroita tai valtiolle menetettyjä tai takavarikoituja tavaroita tai olosuhteiden pakosta, käytännön mukaisesti tai käyttötarkoituksen mukaisesti esillä olevia tavaroita tai julkisiin palveluihin, yleiseen käyttöön, puolustukseen tai kunnioituksen osoittamiseen tarkoitettuja tavaroita
7 bis) jos teko koskee metallisia rakennusosia tai muita materiaaleja, jotka on irrotettu infrastruktuurista, joka on tarkoitettu energian toimittamiseen tai liikenne-, televiestintä- tai muiden sellaisten julkisten palvelujen suorittamiseen, joita julkiset tai yksityiset toimijat hyödyntävät julkisen konsession perusteella
8) jos teko koskee kolmea tai useampaa karjaan kuuluvaa eläinyksilöä tai nautaeläimiä tai hevosia, vaikka ne eivät kuuluisikaan karjaan
8 bis) jos teko tehdään julkisen liikenteen kuljetusvälineissä
8 ter) jos teko tehdään sellaista henkilöä vastaan, joka on käyttämässä tai on juuri käyttänyt luottolaitoksen, postitoimiston tai käteisautomaatin palveluja.”
Rikosprosessilaki
14 Italian rikosprosessikoodeksin 4 §:ssä, jonka otsikko on ”Toimivallan määrittämistä koskevat säännöt”, säädetään seuraavaa:
”Toimivallan määrittämiseksi on otettava huomioon laissa säädetty rangaistus kustakin rikoksesta tai sen yrityksestä. Rikoksen jatkamista, uusimista ja rikokseen liittyviä olosuhteita ei oteta huomioon lukuun ottamatta sellaisia raskauttavia olosuhteita, joiden osalta laissa säädetään tavanomaisesta rangaistuksesta poikkeavasta rangaistuksesta, tai olosuhteita, joilla on erityinen vaikutus.”
15 Rikosprosessikoodeksin 269 §:n 2 momentissa säädetään seuraavaa:
”– – tallenteet on säilytettävä tuomion, johon ei voida enää hakea muutosta, antamiseen saakka. Luottamuksellisuuden suojaamiseksi asianosaiset voivat kuitenkin pyytää tietojen sieppaamisen hyväksynyttä tai vahvistanutta tuomaria tuhoamaan tallenteet, jos niitä ei tarvita menettelyssä.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymys
16 Matkapuhelinvarkauksista 27.10. ja 20.11.2021 tehtyjen rikosilmoitusten johdosta syyttäjälaitos käynnisti tuntemattomia tekijöitä vastaan kaksi törkeää varkautta koskevaa rikosprosessia rikoskoodeksin 624 ja 625 §:n nojalla.
17 Varkauksien tekijöiden tunnistamiseksi syyttäjälaitos pyysi Giudice delle indagini preliminari presso il Tribunale di Bolzanolta , joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentin nojalla 7.12.2021 ja 30.12.2021 lupaa hankkia kaikilta puhelinyhtiöiltä varastettujen puhelinten puhelutiedot. Nämä pyynnöt koskivat ”kaikkia [puhelinyhtiöiden hallussa] jäljitys- ja paikannusmenetelmän perusteella olevia tietoja (erityisesti käyttäjätiedot ja niiden laitteiden, joihin tai joista on soitettu, mahdolliset [kansainväliset mobiililaitetunnukset (IMEI-koodit)], vieraillut/avatut verkkosivut, puhelujen ja verkkoyhteyksien kellonaika ja kesto sekä tiedot asianomaisista verkon osista ja/tai tukimastoista, SMS- ja MMS-viestit lähettäneiden/vastaanottaneiden [laitteiden] käyttäjätiedot ja IMEI-koodit ja mahdollisuuksien mukaan vastaavia nimellishaltijoita koskevat yleiset tiedot), jotka koskevat tulevia ja lähteviä puhelinkeskusteluja ja ‑viestintää, yhteydenottoja verkkosivuille (myös roaming-palvelut), mukaan lukien laskuttamattomat puhelut (vastaamattomat puhelut) varkauden tapahtumahetkestä pyynnön esittämiseen saakka”.
18 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin epäilee, onko asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentti yhteensopiva direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdan kanssa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut 2.3.2021 antamassaan tuomiossa Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset) (C‑746/18, EU:C:2021:152).
19 Se muistuttaa, että kyseisen tuomion 45 kohdan mukaan kansalliset säännökset, joissa annetaan viranomaisille oikeus saada puhelutiedot, joihin sisältyy joukko sellaisia liikenne- ja paikkatietoja, joista voidaan tehdä täsmällisiä asianomaisen käyttäjän yksityiselämää koskevia päätelmiä, ovat oikeutettavissa – kun otetaan huomioon perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa määrätty suhteellisuusperiaate ja yksityiselämän kunnioittamista, henkilötietojen suojaa ja sananvapautta ja tiedonvälityksen vapautta koskeviin perusoikeuksiin, sellaisina kuin ne taataan perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklassa, puuttumisen vakavuus – vain silloin, kun niiden tarkoituksena on syyteharkinta, joka koskee vakavia rikoksia kuten vakavaa uhkaa yleiselle turvallisuudelle, joka ymmärretään valtion turvallisuutena, tai muita vakavan rikollisuuden muotoja.
20 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että Corte suprema di cassazione (ylin yleinen tuomioistuin, Italia) katsoi 7.9.2021 antamassaan tuomiossa nro 33116, että kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tarkoitettujen yleiseen turvallisuuteen kohdistuvien vakavien uhkien tai muiden vakavan rikollisuuden muotojen määrittämiseen liittyvä tulkintamarginaali, tämä oikeuskäytäntö ei ole ominaispiirteiltään sellainen, että kansalliset tuomioistuimet voisivat soveltaa sitä suoraan. Näin ollen Italian lainsäätäjä on muuttanut asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momenttia luokitellakseen vakaviksi rikoksiksi, joiden osalta voidaan saada puhelutietoja, rikokset, joista laissa säädetyn vankeusrangaistuksen enimmäiskesto on ”vähintään kolme vuotta”.
21 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan tämä kolmen vuoden kynnys, josta lähtien rikoksen enimmäisvankeusrangaistus oikeuttaa sen, että kyseisen rikoksen johdosta voidaan antaa puhelutietoja viranomaisille, on sellainen, että puhelutietoja voidaan antaa viranomaisille sellaisten rikosten syyteharkintaa varten, joilla on vain vähän yhteiskunnallista merkitystä ja jotka ovat vain asianomistajarikoksia, eli muun muassa vähäarvoisten varkauksien kuten matkapuhelinvarkauksien tai polkupyörävarkauksien syyteharkintaa varten.
22 Kyseisellä kansallisella säännöksellä loukataan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan näin ollen perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdassa vahvistettua suhteellisuusperiaatetta, jonka mukaan tutkittavan rikoksen vakavuuden on oltava oikeassa suhteessa sen syyteharkinnan aiheuttamiin perusoikeuksien loukkauksiin nähden. Tämä periaate on nimittäin esteenä sille, että varkauden kaltaisen rikoksen syyteharkinta oikeuttaisi perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklassa taattujen perusoikeuksien loukkauksen.
23 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, että Italian tuomioistuinten harkintavalta evätä lupa puhelutietojen saamiseen on hyvin suppea, koska kyseisen säännöksen mukaan lupa täytyy antaa, jos on ”riittävästi indisioita rikoksesta” ja jos pyydetyt tiedot ovat ”merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta”. Italian tuomioistuimilla ei siis ole lainkaan harkintavaltaa tutkinnan kohteena olevan rikoksen konkreettisen vakavuuden osalta. Italian lainsäätäjä on tehnyt tämän arvion lopullisesti säätäessään, että lupa tietojen saamiseen on myönnettävä muun muassa kaikkien sellaisten rikosten osalta, joista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta.
24 Tässä tilanteessa Giudice delle indagini preliminari presso il Tribunale di Bolzano on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [direktiivin 2002/58] 15 artiklan 1 kohta esteenä – – asetuksen [nro 196/2003] 132 §:n [3 momentissa] olevalle kansalliselle lainsäädännölle, [jossa] säädetään seuraavaa:
’3. Jos laissa asetun säilyttämisajan kuluessa on olemassa riittävästi indisioita rikoksista, joista lain mukaan on määrättävä elinkautinen vankeusrangaistus tai rikosprosessikoodeksin 4 §:n mukaisesti määritetty vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, sekä puhelimitse tapahtuvista henkilöihin kohdistuvista uhkailua ja ahdistelua tai häirintää koskevista rikoksista, joissa uhkailu, ahdistelu tai häirintä on vakavaa, tiedot – siltä osin kuin ne ovat merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta – hankitaan sellaisessa perustellussa määräyksessä annetun luvan perusteella, jonka tuomioistuin on ensin antanut syyttäjälaitoksen pyynnöstä taikka syytetyn, epäillyn, vahinkoa kärsineen henkilön tai muun yksityisen osapuolen puolustajan vaatimuksesta’?”
Ennakkoratkaisupyynnön tutkittavaksi ottaminen
25 Italian hallitus ja Irlanti katsovat, että ennakkoratkaisupyyntö on jätettävä osittain tutkimatta. Ne toteavat, että syyttäjälaitos esitti sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämien tietojen saantia koskeva pyynnöt asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentin nojalla törkeiden matkapuhelinvarkauksien syyteharkintaa varten. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksellään unionin tuomioistuimelta myös sitä, onko direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohta esteenä kansalliselle säännökselle, jossa sallitaan pääsy sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin tietoihin muiden asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentin soveltamisalaan kuuluvien rikosten kuin pääasiassa kyseessä olevat rikokset, kuten tavallisen varkauden tai törkeän puhelinhäirinnän, syyteharkintaa varten. Näin ollen ennakkoratkaisupyyntö on luonteeltaan hypoteettinen siltä osin kuin se koskee näitä muita rikoksia.
26 Tältä osin on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Kun esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on näin ollen periaatteessa velvollisuus antaa ennakkoratkaisu (tuomio 21.3.2023, Mercedes-Benz Group (Estolaitteilla varustettujen ajoneuvojen valmistajien vastuu), C‑100/21, EU:C:2023:229, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
27 Tästä seuraa, että unionin oikeutta koskevilla kysymyksillä oletetaan olevan merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävän asian tosiseikkoihin tai kohteeseen, jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen taikka jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin (tuomio 21.3.2023, Mercedes-Benz Group (Estolaitteilla varustettujen ajoneuvojen valmistajien vastuu), C‑100/21, EU:C:2023:229, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
28 Kun ennakkoratkaisukysymyksessä toistetaan kokonaisuudessaan asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentti, vaikka siinä ei tehdä eroa niiden rikostyyppien välillä, joihin tätä säännöstä sovelletaan, se kattaa väistämättä törkeät varkaudet, joita varten pääasiassa on esitetty pyyntö luvan myöntämisestä henkilötietojen saantiin.
29 Näin ollen tämä kysymys ei ole luonteeltaan hypoteettinen ja se voidaan ottaa tutkittavaksi.
Ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelu
30 Kuten Ranskan hallitus on kirjallisissa huomautuksissaan todennut, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämässä kysymyksessä, sellaisena kuin se on muotoiltu, pyydetään unionin tuomioistuinta lausumaan asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentin yhteensoveltuvuudesta direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdan kanssa.
31 Tästä on huomautettava, että SEUT 267 artiklalla käyttöön otetun menettelyn puitteissa unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa ottaa kantaa kansallisten lakien tai asetusten säännösten tulkintaan eikä näiden säännösten yhteensopivuuteen unionin oikeuden kanssa. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä nimittäin ilmenee, että unionin tuomioistuin voi SEUT 267 artiklaan perustuvaa ennakkoratkaisupyyntöä käsitellessään tulkita unionin oikeutta ainoastaan unionille annetun toimivallan rajoissa (tuomio 14.12.2023, Getin Noble Bank (Palauttamiskanteiden vanhentumisaika), C‑28/22, EU:C:2023:992, 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
32 Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä käy lisäksi ilmi, että jos kysymykset on muotoiltu epätarkasti tai siten, että niihin vastaaminen ylittää unionin tuomioistuimelle SEUT 267 artiklassa annetun toimivallan rajat, unionin tuomioistuimen on poimittava kansallisen tuomioistuimen esittämien seikkojen joukosta ja etenkin ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan päätöksen perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita oikeusriidan kohteen takia. Unionin tuomioistuimen on tämän vuoksi tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen (tuomio 14.12.2023, Sparkasse Südpfalz, C‑206/22, EU:C:2023:984, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
33 Unionin tuomioistuin saattaa lisäksi joutua ottamaan huomioon sellaisia unionin oikeuden normeja, joihin kansallinen tuomioistuin ei ole ennakkoratkaisukysymyksessään viitannut (tuomio 17.11.2022, Harman International Industries, C‑175/21, EU:C:2022:895, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
34 Edellä esitetyn perusteella on katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklan sekä 52 artiklan 1 kohdan valossa, tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännökselle, jossa velvoitetaan kansallinen tuomioistuin – joka harjoittaa etukäteisvalvontaa, joka suoritetaan toimivaltaisen kansallisen viranomaisen rikosoikeudellisessa tutkinnassa esittämän sellaisen perustellun pyynnön johdosta, joka koskee pääsyä joukkoon sellaisia liikenne- tai paikkatietoja, joiden avulla voidaan tehdä täsmällisiä sähköisen viestintävälineen käyttäjän yksityiselämää koskevia päätelmiä ja jotka sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajat ovat säilyttäneet – antamaan lupa pääsylle näihin tietoihin, kun niitä on pyydetty sellaisten rikosten tutkimiseksi, joiden osalta kansallisessa lainsäädännössä säädetty vankeusrangaistuksen enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, jos tällaisista rikoksista on riittävästi indisioita ja jos nämä tiedot ovat merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta.
35 Aluksi on muistutettava edellytyksistä, joiden täyttyessä viranomaisille voidaan antaa pääsy sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin liikenne- ja paikkatietoihin rikosten torjuntaa, tutkintaa, selvittämistä ja syyteharkintaa varten direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdan nojalla toteutetun lainsäädännöllisen toimenpiteen mukaisesti, että unionin tuomioistuin on katsonut, että tällainen pääsy voidaan myöntää vain siltä osin kuin kyseiset palveluntarjoajat ovat säilyttäneet tiedot direktiivin mukaisesti (ks. vastaavasti tämänpäiväinen tuomio La Quadrature du Net ym. (Henkilötiedot ja oikeudenloukkausten torjunta), C‑470/21, 65 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Se on myös todennut, että mainittu 15 artiklan 1 kohta, luettuna perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklan sekä perusoikeuskirjan 52 artiklan 1 kohdan valossa, on esteenä lainsäädännöllisille toimenpiteille, joissa säädetään tällaisia tarkoituksia varten ennakoivasti liikenne- ja paikkatietojen yleisestä ja erotuksetta tapahtuvasta säilyttämisestä (tuomio 2.3.2021, Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset), C‑746/18, EU:C:2021:152, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
36 On myös palautettava mieleen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, jonka mukaan ainoastaan vakavan rikollisuuden torjumista tai yleiseen turvallisuuteen kohdistuvien vakavien uhkien ehkäisemistä koskevilla tavoitteilla voidaan oikeuttaa sellainen vakava puuttuminen perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa vahvistettuihin perusoikeuksiin, joka johtuu viranomaisten pääsystä joukkoon sellaisia liikenne- ja paikkatietoja, jotka ovat omiaan antamaan tietoja sähköisen viestintävälineen käyttäjän harjoittamasta viestinnästä tai tämän käyttämien päätelaitteiden sijainnista ja joista voidaan tehdä täsmällisiä asianomaisten henkilöiden yksityiselämää koskevia päätelmiä ilman, että muista tietojen saantia koskevan pyynnön oikeasuhtaisuutta koskevista tekijöistä, kuten sen ajanjakson pituudesta, jolta tällaisten tietojen saantia pyydetään, voisi seurata, että tällainen tietojen saanti voidaan oikeuttaa rikosten ehkäisemistä, tutkintaa, selvittämistä ja syyteharkintaa yleisesti koskevalla tavoitteella (ks. vastaavasti tuomio 2.3.2021, Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset), C‑746/18, EU:C:2021:152, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
37 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyrkii ennakkoratkaisukysymyksellään selvittämään, voidaanko tällainen vakava puuttuminen sallia pääasiassa kyseessä olevassa kansallisessa säännöstössä tarkoitetun kaltaisia rikoksia varten.
38 Ensinnäkin pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen tietoihin pääsyn luokittelemisesta vakavaksi puuttumiseksi perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa taattuihin perusoikeuksiin on todettava, että tunnistaakseen tämän oikeusriidan taustalla olevien väitettyjen varkauksien tekijät syyttäjälaitos on kunkin kyseisen matkapuhelimen osalta pyytänyt ennakkoratkaisua pyytäneeltä tuomioistuimelta asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentin nojalla lupaa hankkia kaikki puhelinyhtiöiden hallussa olevat, jäljitys- ja paikannusmenetelmillä puhelinkeskusteluista ja ‑yhteyksistä ja näillä puhelimilla muodostetuista verkkoyhteyksistä kerätyt tiedot. Näiden pyyntöjen kohteen olivat erityisesti niiden laitteiden, joihin tai joista on soitettu, tilaajat ja IMEI-koodit, vieraillut/avatut verkkosivut, puhelujen ja verkkoyhteyksien kellonaika ja kesto, tiedot asianomaisista verkon osista tai tukimastoista sekä SMS- ja MMS-viestejä lähettäneiden ja vastaanottaneiden laitteiden käyttäjätiedot ja IMEI-koodit.
39 Pääsy tällaiseen joukkoon liikenne- ja paikkatietoja voi tosiasiallisesti antaa mahdollisuuden tehdä tarkkoja päätelmiä niiden henkilöiden, joiden tietoja on säilytetty, yksityiselämästä, kuten elämäntavoista, vakituisista tai tilapäisistä oleskelupaikoista, päivittäisestä tai muusta liikkumisesta ja toiminnasta sekä näiden henkilöiden sosiaalisista suhteista ja heidän sosiaalisesta ympäristöstään (ks. vastaavasti tuomio 2.3.2021, Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset), C‑746/18, EU:C:2021:152, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Puuttumista perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa taattuihin perusoikeuksiin, joka aiheutuu tällaisiin tietoihin pääsystä, voidaan siis pitää vakavana.
40 Kuten 2.3.2021 annetun tuomion Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset) (C‑746/18, EU:C:2021:152) 39 kohdasta ilmenee, tätä arviointia ei voida sivuuttaa pelkästään sillä perusteella, että kyseiset kaksi pyyntöä päästä liikenne- tai paikkatietoihin koskivat vain lyhyitä ajanjaksoja, jotka kestivät alle kaksi kuukautta matkapuhelimien väitettyjen varkauksien tekopäivistä näiden pyyntöjen laatimispäiviin, koska mainitut pyynnöt koskivat sellaisten tietojen joukkoa, jotka saattoivat antaa täsmällisiä tietoja kyseisiä matkapuhelimia käyttävien henkilöiden yksityiselämästä.
41 Arvioitaessa sitä, onko kyse vakavasta puuttumisesta perusoikeuskirjan 7 ja 8 artiklassa taattuihin oikeuksiin, ei ole myöskään merkityksellistä, että syyttäjälaitoksen pyytämät tiedot eivät ole kyseisten matkapuhelinten omistajien tietoja vaan niiden henkilöiden tietoja, jotka ovat viestineet keskenään näillä puhelimilla niiden väitettyjen varkauksien jälkeen. Direktiivin 2002/58 5 artiklan 1 kohdasta nimittäin ilmenee, että lähtökohtainen velvollisuus varmistaa yleisen viestintäverkon ja yleisesti saatavilla olevien sähköisten viestintäpalvelujen välityksellä tapahtuvan sähköisen viestinnän ja siihen liittyvien liikennetietojen luottamuksellisuus koskee kyseisen verkon käyttäjien harjoittamaa viestintää. Tämän direktiivin 2 artiklan a alakohdassa määritellään käyttäjän käsite siten, että sillä tarkoitetaan luonnollisia henkilöitä, jotka käyttävät yleisesti saatavilla olevaa sähköistä viestintäpalvelua yksityis- tai liikeasioihin olematta välttämättä tämän palvelun tilaajia.
42 Kun otetaan huomioon tämän tuomion 36 kohdassa mainittu oikeuskäytäntö, on niin, että koska perusoikeuksiin puuttumisia, jotka aiheutuvat pääsystä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisin tietoihin, voidaan pitää vakavina, nämä puuttumiset voidaan tämän vuoksi oikeuttaa vain vakavan rikollisuuden torjuntaa tai yleiseen turvallisuuteen kohdistuvien vakavien uhkien ehkäisemistä koskevilla tavoitteilla.
43 Vaikka niiden edellytysten, joiden nojalla sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien on annettava toimivaltaisille kansallisille viranomaisille pääsy hallussaan oleviin tietoihin, määrittäminen kuuluu kansallisen oikeuden alaan, tällaisessa säännöstössä on säädettävä selvistä ja täsmällisistä tällaisen pääsyn laajuutta ja soveltamisedellytyksiä koskevista säännöistä. Pääsy voidaan lähtökohtaisesti myöntää rikollisuuden torjumisen tavoitteen yhteydessä vain sellaisten henkilöiden tietoihin, joiden epäillään olevan mukana vakavassa rikoksessa. Sen takaamiseksi, että näitä edellytyksiä noudatetaan käytännössä täysimääräisesti, millä varmistetaan, että puuttuminen rajoittuu täysin välttämättömään, on olennaista se, että toimivaltaisten kansallisten viranomaisten pääsy säilytettyihin tietoihin edellyttää asianmukaisesti perusteltuja kiireellisiä tapauksia lukuun ottamatta joko tuomioistuimen tai riippumattoman hallintoelimen etukäteisvalvontaa (ks. vastaavasti tuomio 2.3.2021, Prokuratuur (Sähköiseen viestintään liittyvien tietojen saannin edellytykset), C‑746/18, EU:C:2021:152, 48–51 kohta).
44 Lopuksi oikeuskäytännöstä ilmenee vakavan rikoksen käsitteen määritelmästä, että rikosoikeus ja rikosprosessia koskevat säännöt kuuluvat jäsenvaltioiden toimivaltaan siltä osin kuin unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä. Jäsenvaltioiden on kuitenkin käytettävä tätä toimivaltaa unionin oikeutta noudattaen (ks. vastaavasti tuomio 26.2.2019, Rimšēvičs ja EKP v. Latvia, C‑202/18 ja C‑238/18, EU:C:2019:139, 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
45 Tältä osin on huomattava, että rikosten, lieventävien ja raskauttavien olosuhteiden ja seuraamusten määritteleminen heijastaa sekä yhteiskunnallisia olosuhteita että oikeudellisia perinteitä, jotka vaihtelevat paitsi eri jäsenvaltioissa myös ajallisesti. Näillä yhteiskunnallisilla olosuhteilla ja perinteillä on näin ollen tietty merkitys vakavina pidettävien rikosten määrittämisessä.
46 Kun otetaan huomioon EUT-sopimukseen perustuva unionin ja jäsenvaltioiden välinen toimivallan jako ja merkittävät erot jäsenvaltioiden oikeusjärjestelmissä rikosoikeuden alalla, on siis katsottava, että jäsenvaltioiden tehtävänä on määritellä ”vakavat rikokset” direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdan soveltamiseksi.
47 Jäsenvaltioiden hyväksymän ”vakavien rikosten” määritelmän on kuitenkin täytettävä vaatimukset, jotka seuraavat tästä 15 artiklan 1 kohdasta, luettuna perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklan sekä 52 artiklan 1 kohdan valossa.
48 Tältä osin on huomattava, että siltä osin kuin direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdassa sallitaan se, että jäsenvaltiot toteuttavat lainsäädännöllisiä toimenpiteitä, joilla muun muassa tämän direktiivin 5, 6 ja 9 artiklassa säädettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien – kuten viestinnän luottamuksellisuuden ja siihen liittyvien liikennetietojen tallentamisen kiellon periaatteesta johtuvien – ”soveltamisalaa rajoitetaan”, kyseisessä säännöksessä säädetään poikkeuksesta muun muassa mainituissa 5, 6 ja 9 artiklassa säädettyyn pääsääntöön, ja sitä on näin ollen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaisesti tulkittava suppeasti. Tällainen säännös ei näin ollen voi olla perusteena sille, että sähköisen viestinnän ja siihen liittyvien tietojen luottamuksellisuuden takaamista koskevasta periaatteellisesta velvollisuudesta poikkeamisesta tulisi sääntö, sillä muutoin tehtäisiin mainitun direktiivin 5 artiklan sisältö laajalti tyhjäksi (ks. vastaavasti tuomio 5.4.2022, Commissioner of An Garda Síochána ym., C‑140/20, EU:C:2022:258, 40 kohta).
49 Direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohdan kolmannesta virkkeestä ilmenee lisäksi, että jäsenvaltioiden tämän säännöksen nojalla toteuttamien toimenpiteiden on oltava unionin oikeuden yleisten periaatteiden, joihin kuuluu suhteellisuusperiaate, mukaisia ja niiden on varmistettava perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklassa taattujen perusoikeuksien kunnioittaminen (ks. vastaavasti tuomio 5.4.2022, Commissioner of An Garda Síochána ym., C‑140/20, EU:C:2022:258, 42 kohta).
50 Tästä seuraa, että jäsenvaltiot eivät voi vääristellä vakavan rikoksen käsitettä ja laajemmin vakavan rikollisuuden käsitettä sisällyttämällä siihen 15 artiklan 1 kohdan soveltamiseksi rikoksia, jotka eivät selvästikään ole vakavia, kun otetaan huomioon kyseisessä jäsenvaltiossa vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet, vaikka kyseisen jäsenvaltion lainsäätäjä on säätänyt niiden osalta vankeusrangaistusten enimmäiskestoksi kolme vuotta.
51 Erityisesti sen tarkistamiseksi, ettei tällaista vääristelyä ole tapahtunut, on olennaista, että silloin, kun toimivaltaisten kansallisten viranomaisten pääsy säilytettyihin tietoihin merkitsee vaaraa vakavasta puuttumisesta kyseisen henkilön perusoikeuksiin, pääsy edellyttää joko tuomioistuimen tai riippumattoman hallintoelimen etukäteisvalvontaa (ks. vastaavasti tämänpäiväinen tuomio, La Quadrature du Net ym. (Henkilötiedot ja oikeudenloukkausten torjunta), C‑470/21, 124–131 kohta).
52 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että asetuksen nro 196/2003 132 §:n 3 momentissa vahvistetaan edellytykset, joilla tuomioistuin, jolle viranomainen on esittänyt perustellun pyynnön, voi myöntää pääsyn sähköisen viestinnän tarjoajien säilyttämiin tietoihin. Tässä säännöksessä määritellään rikokset, joiden syyteharkintaa varten voidaan myöntää pääsy sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin tietoihin, viittaamalla vankeusrangaistuksen vähintään kolmen vuoden enimmäiskestoon. Siinä asetetaan tälle pääsylle kaksoisedellytys ”rikosta koskevista riittävistä indisioista” ja näiden tietojen ”merkityksellisyydestä tosiseikkojen selvittämisen kannalta”.
53 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kuitenkin, onko kyseisestä säännöksestä johtuva määritelmä ”vakavista rikoksista”, joiden syyteharkintaa varten pääsy tietoihin voidaan myöntää, liian laaja, koska se kattaa rikokset, jotka aiheuttavat vain vähäistä yhteiskunnallista häiriötä.
54 Tältä osin on ensinnäkin todettava, että määritelmä, jonka mukaan ”vakavat rikokset”, joiden syyteharkintaa varten pääsy tietoihin voidaan myöntää, ovat rikoksia, joista määrättävän vankeusrangaistuksen enimmäiskesto on vähintään yhtä pitkä kuin laissa säädetty kesto, perustuu objektiiviseen kriteeriin. Tämä noudattaa vaatimusta, jonka mukaan asianomaisen kansallisen lainsäädännön on perustuttava objektiivisiin kriteereihin niiden olosuhteiden ja edellytysten määrittelemiseksi, joilla toimivaltaisille kansallisille viranomaisille on annettava pääsy kyseessä oleviin tietoihin (tuomio 5.4.2022, Commissioner of An Garda Síochána ym., C‑140/20, EU:C:2022:258, 105 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
55 Toiseksi tämän tuomion 48 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, että kansallisessa oikeudessa annettu vakavien rikosten määritelmä, joka voi mahdollistaa pääsyn sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin tietoihin, joista voidaan tehdä täsmällisiä kyseisten henkilöiden yksityiselämää koskevia päätelmiä, ei saa olla niin laaja, että pääsystä näihin tietoihin tulee pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Se ei siis voi kattaa valtaosaa rikoksista, mikä tapahtuisi, jos kynnys, jonka ylittyessä rikoksesta säädetty enimmäisvankeusrangaistus oikeuttaa sen luokittelun vakavaksi rikokseksi, vahvistettaisiin liian alhaiselle tasolle.
56 Kynnys, joka on vahvistettu viittaamalla vankeusrangaistuksen kolmen vuoden enimmäiskestoon, ei kuitenkaan vaikuta tältä osin liian alhaiselta (ks. vastaavasti tuomio 21.6.2022, Ligue des droits humains, C‑817/19, EU:C:2022:491, 150 kohta).
57 Koska ”vakavien rikosten”, joiden osalta voidaan pyytää pääsyä sähköisen viestinnän tarjoajien säilyttämiin tietoihin, määritelmää ei ole vahvistettu viittaamalla sovellettavaan vähimmäisrangaistukseen vaan sovellettavaan enimmäisrangaistukseen, ei ole poissuljettua, että tietoihin pääsyä, joka merkitsee vakavaa puuttumista perusoikeuksiin, voidaan pyytää rikosten, jotka eivät tosiasiallisesti kuulu vakavan rikollisuuden alaan, syyteharkintaa varten (ks. analogisesti tuomio 21.6.2022, Ligue des droits humains, C‑817/19, EU:C:2022:491, 151 kohta).
58 Sellaisen kynnyksen vahvistaminen, josta lähtien rikoksesta säädetty enimmäisvankeusrangaistus oikeuttaa rikoksen luokittelun vakavaksi rikokseksi, ei ole kuitenkaan välttämättä suhteellisuusperiaatteen vastaista.
59 Yhtäältä pääasiassa kyseessä olevan kaltaisen säännöksen tapaus näyttää olevan tällainen, koska se koskee – kuten ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee – yleisesti pääsyä sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajien säilyttämiin tietoihin, eikä siinä täsmennetä näiden tietojen luonnetta. Tämä säännös vaikuttaa näin ollen kattavan muun muassa tapaukset, joissa tietoihin pääsyä ei voida pitää vakavana puuttumisena, koska se ei koske sellaisten tietojen joukkoa, joista voitaisiin tehdä täsmällisiä kyseisten henkilöiden yksityiselämää koskevia päätelmiä.
60 Toisaalta tuomioistuimella tai riippumattomalla hallintoelimellä, joka suorittaa etukäteisvalvontaa perustellun tietojensaantipyynnön johdosta, on oltava valtuus evätä tiedonsaanti tai rajoittaa sitä, kun se toteaa, että tällainen tiedonsaanti merkitsisi vakavaa perusoikeuksiin puuttumista, vaikka kyseinen rikos ei selvästikään tosiasiallisesti kuulu vakavan rikollisuuden alaan (ks. analogisesti tuomio 21.6.2022, Ligue des droits humains, C‑817/19, EU:C:2022:491, 152 kohta).
61 Tuomioistuimen tai valvonnasta vastaavan elimen on nimittäin pystyttävä turvaamaan oikeudenmukainen tasapaino yhtäältä rikollisuuden torjumiseksi tehtävän tutkinnan tarpeisiin liittyvien legitiimien intressien ja toisaalta henkilöiden, joita tietojensaanti koskee, yksityiselämän kunnioittamista ja henkilötietojen suojelua koskevien perusoikeuksien välillä (tämänpäiväinen tuomio La Quadrature du Net ym. (Henkilötiedot ja oikeudenloukkausten torjunta), C‑470/21, 125 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
62 Kyseisen tuomioistuimen tai elimen on erityisesti tutkiessaan henkilön, jota tietojensaantipyyntö koskee, perusoikeuksiin puuttumisen oikeasuhteisuutta voitava sulkea pois tällainen tietojensaanti, kun sitä pyydetään sellaisen rikoksen syyteharkintaa varten, joka ei selvästikään ole tämän tuomion 50 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä vakava.
63 Edellä esitetyillä perusteilla ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava, että direktiivin 2002/58 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklan sekä 52 artiklan 1 kohdan valossa, on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle säännökselle, jossa velvoitetaan kansallinen tuomioistuin – joka suorittaa etukäteisvalvontaa rikosoikeudellisessa tutkinnassa tehdyn toimivaltaisen kansallisen viranomaisen sellaisen perustellun pyynnön johdosta, joka koskee pääsyä joukkoon liikenne- tai paikkatietoja, joita sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajat säilyttävät ja joista voidaan tehdä täsmällisiä sähköisen viestintävälineen käyttäjän yksityiselämää koskevia päätelmiä, – antamaan lupa tälle tietoihin pääsylle, jos sitä pyydetään sellaisten rikosten tutkimiseksi, joista säädetään kansallisessa lainsäädännössä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, jos tällaisista rikoksista on riittävästi indisioita ja jos nämä tiedot ovat merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta, kuitenkin sillä edellytyksellä, että kyseisellä tuomioistuimella on valtuus evätä tietoihin pääsy, kun sitä pyydetään sellaisen rikoksen tutkinnassa, joka ei selvästikään ole vakava, kun otetaan huomioon kyseisessä jäsenvaltiossa vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet.
Oikeudenkäyntikulut
64 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (suuri jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
Henkilötietojen käsittelystä ja yksityisyyden suojasta sähköisen viestinnän alalla 12.7.2002 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2002/58/EY (sähköisen viestinnän tietosuojadirektiivi), sellaisena kuin se on muutettuna 25.11.2009 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 2009/136/EY, 15 artiklan 1 kohtaa, luettuna Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7, 8 ja 11 artiklan ja 52 artiklan 1 kohdan valossa,
on tulkittava siten, että
se ei ole esteenä kansalliselle säännökselle, jossa velvoitetaan kansallinen tuomioistuin – joka suorittaa etukäteisvalvontaa rikosoikeudellisessa tutkinnassa tehdyn toimivaltaisen kansallisen viranomaisen sellaisen perustellun pyynnön johdosta, joka koskee pääsyä joukkoon liikenne- tai paikkatietoja, joita sähköisten viestintäpalvelujen tarjoajat säilyttävät ja joista voidaan tehdä täsmällisiä sähköisen viestintävälineen käyttäjän yksityiselämää koskevia päätelmiä – antamaan lupa tälle tietoihin pääsylle, jos sitä pyydetään sellaisten rikosten tutkimiseksi, joista säädetään kansallisessa lainsäädännössä vankeusrangaistus, jonka enimmäiskesto on vähintään kolme vuotta, jos tällaisista rikoksista on riittävästi indisioita ja jos nämä tiedot ovat merkityksellisiä tosiseikkojen selvittämisen kannalta, kuitenkin sillä edellytyksellä, että kyseisellä tuomioistuimella on valtuus evätä tietoihin pääsy, kun sitä pyydetään sellaisen rikoksen tutkinnassa, joka ei selvästikään ole vakava, kun otetaan huomioon kyseisessä jäsenvaltiossa vallitsevat yhteiskunnalliset olosuhteet.
Allekirjoitukset