Väliaikainen versio

JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS

NICHOLAS EMILIOU

9 päivänä marraskuuta 2023(1)

Asia C‑516/22

Euroopan komissio

vastaan

Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistynyt kuningaskunta

Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen – Yksipuolinen tuomio – Sopimus Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan eroamisesta Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä – Siirtymäkausi – Unionin tuomioistuimen toimivalta – Supreme Court of the United Kingdomin (ylin tuomioistuin, Yhdistynyt kuningaskunta) tuomio – Välitystuomion täytäntöönpano – SEU 4 artiklan 3 kohta – Vilpittömän yhteistyön periaate – Asian käsittelyn lykkääminen – SEUT 351 artiklan ensimmäinen kohta – Jäsenvaltioiden ennen Euroopan unioniin liittymispäivää kolmansien maiden kanssa tekemät sopimukset – Monenväliset sopimukset – SEUT 267 artikla – Ennakkoratkaisukysymyksen esittämättä jättäminen – Asiaa ylimpänä oikeusasteena käsittelevä kansallinen tuomioistuin – SEUT 108 artiklan 3 kohta – Valtiontuki – Standstill‑velvoite

I       Johdanto

1.        Artikkelissa, jonka kirjoittamiseen silloinen tuomari Mertens de Wilmars – josta tuli myöhemmin (nykyisen) Euroopan unionin tuomioistuimen kuudes presidentti – osallistui vuonna 1970 tuomioistuimen ulkopuolisena toimijana, todettiin, että perinteisessä kansainvälisessä julkisoikeudessa valtiot ovat vastuussa oikeuslaitoksensa toimista. Hän kuitenkin lisäsi, että silloisessa ETY:n perustamissopimuksessa oli luotu hyvin erityinen suhde kansallisten ja yhteisön lainkäyttöviranomaisten välille. Tämän perusteella tuomari Mertens de Wilmars katsoi, että ”kansallisen tuomioistuimen yhteisön oikeussääntöjen soveltamisalasta antamaa ratkaisua – – tai yleisemmin tuomiota, jossa sovelletaan yhteisön oikeutta, ei voida koskaan sellaisenaan pitää jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisenä”. Hänen näkemyksensä mukaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn yhteydessä jäsenvaltio on vastuussa tuomioistuintensa menettelystä vain, jos ylimmän oikeusasteen tuomioistuin kieltäytyy järjestelmällisesti käyttämästä ennakkoratkaisumenettelyä.(2)

2.        Reilut 50 vuotta myöhemmin unionin oikeus on kehittynyt merkittävästi. Nykyisin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltion voidaan lähtökohtaisesti todeta SEUT 258–SEUT 260 artiklan nojalla jättäneen noudattamatta jäsenyysvelvoitteitaan riippumatta siitä, mikä tämän valtion elin on toiminnallaan tai laiminlyönnillään aiheuttanut jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämisen, ja vaikka kyseessä on perustuslakien nojalla riippumaton elin.(3) Tästä seuraa, että jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä jäsenvaltion voidaan katsoa olevan vastuussa kansallisten tuomioistuinten ratkaisuista johtuvista unionin oikeuden rikkomisista.(4)

3.        Käsiteltävän asian erityispiirteenä on kuitenkin se, että Euroopan komission väittämiin unionin oikeuden rikkomisiin ei ole syyllistynyt jäsenvaltion tuomioistuin vaan tuomioistuin, joka – antaessaan riidanalaisen tuomion, kun otetaan huomioon Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan ero Euroopan unionista (jäljempänä Brexit) – kuului kolmanteen valtioon: Supreme Court of the United Kingdom (ylin tuomioistuin, Yhdistynyt kuningaskunta; jäljempänä Supreme Court).

4.        Käsiteltävässä asiassa katson, että Brexitistä ja siitä erityisestä varovaisuudesta, jota vaaditaan todettaessa tuomioistuimen rikkoneen unionin oikeutta,(5) huolimatta Supreme Courtin riidanalainen tuomio johti useisiin unionin oikeuden rikkomisiin, jotka voidaan todeta tässä menettelyssä.

II     Asiaa koskevat oikeussäännöt

A       Unionin oikeus

5.        SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa määrätään seuraavaa:

”Perussopimusten määräykset eivät vaikuta sellaisiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat yhden tai useamman jäsenvaltion yhden tai useamman kolmannen maan kanssa ennen 1 päivää tammikuuta 1958 tai, kun on kyse jäseneksi liittyneestä valtiosta, ennen liittymispäivää tekemästä sopimuksesta.”(6)

6.        Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan eroamisesta Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä tehdyn sopimuksen(7) 2 artiklan e alakohdan mukaan ”siirtymäkaudella” tarkoitetaan sopimuksen 126 artiklassa tarkoitettua ajanjaksoa.

7.        Erosopimuksen 86 artiklan, jonka otsikko on ”Euroopan unionin tuomioistuimessa vireillä olevat asiat”, 2 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Euroopan unionin tuomioistuimella säilyy toimivalta antaa ennakkoratkaisuja asioissa, joissa Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntö on jätetty ennen siirtymäkauden päättymistä.”

8.        Erosopimuksen 87 artiklan, jonka otsikko on ”Uudet unionin tuomioistuimen käsiteltäviksi saatetut asiat”, 1 kohdan sanamuoto on seuraava:

”Jos Euroopan komissio katsoo, että Yhdistynyt kuningaskunta on laiminlyönyt perussopimusten tai tämän sopimuksen neljännen osan mukaisen velvoitteensa ennen siirtymäkauden päättymistä, Euroopan komissio voi neljän vuoden kuluessa siirtymäkauden päättymisestä nostaa asiassa kanteen Euroopan unionin tuomioistuimessa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 258 artiklan – – edellytysten mukaisesti. Euroopan unionin tuomioistuimella on toimivalta tutkia nämä asiat.”

9.        Erosopimuksen 126 artiklassa, jonka otsikko on ”Siirtymäkausi”, määrätään seuraavaa:

”Siirtymä‑ tai täytäntöönpanokausi alkaa tämän sopimuksen voimaantulopäivänä ja päättyy 31 päivänä joulukuuta 2020.”

10.      Erosopimuksen 127 artiklan, jonka otsikko on ”Siirtymäkauden soveltamisala”, sanamuoto on seuraava:

”1.      Ellei tässä sopimuksessa toisin määrätä, unionin oikeutta sovelletaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa siirtymäkauden ajan.

– –

3.      Edellä olevan 1 kohdan nojalla sovellettavalla unionin oikeudella on siirtymäkauden aikana Yhdistyneen kuningaskunnan osalta ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa samat oikeusvaikutukset kuin unionissa ja sen jäsenvaltioissa, ja sitä tulkitaan ja sovelletaan samojen menetelmien ja yleisten periaatteiden mukaisesti kuin unionissa.

– –

6.      Ellei tässä sopimuksessa toisin määrätä, 1 kohdan nojalla sovellettavassa unionin oikeudessa, myös sellaisena kuin se on pantu täytäntöön ja sitä sovelletaan jäsenvaltioissa, olevia viittauksia jäsenvaltioihin on siirtymäkauden ajan pidettävä viittauksina myös Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

– –”

B       Kansainvälinen oikeus

11.      Ruotsin kuningaskunnan hallituksen ja Romanian hallituksen välinen 29.5.2002 tehty investointien edistämistä ja molemminpuolista suojelua koskeva kahdenvälinen investointisuojasopimus (jäljempänä kahdenvälinen investointisuojasopimus) tuli voimaan 1.7.2003, ja sen 2 artiklan 3 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Kumpikin sopimuspuoli takaa toisen sopimuspuolen investoijien investoinneille oikeudenmukaisen ja tasapuolisen kohtelun eikä estä kohtuuttomin tai syrjivin toimenpitein näitä investoijia toteuttamasta, hallinnoimasta, käyttämästä tai luovuttamasta näitä investointeja tai nauttimasta niistä.”

12.      Kahdenvälisen investointisuojasopimuksen 7 artiklassa määrätään, että investoijien ja allekirjoittajavaltioiden väliset erimielisyydet ratkaisee ICSID‑sopimusta soveltava välitystuomioistuin (jäljempänä välityslauseke).

13.      Valtioiden ja toisten valtioiden kansalaisten välisten sijoituksia koskevien riitaisuuksien ratkaisemisesta 18.3.1965 tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä ICSID‑sopimus) 53 ja 54 artikla sisältyvät sopimuksen IV luvun (”Välitystuomio”) 6 osaan (”Välitystuomion tunnustaminen ja täytäntöönpano”). Mainitun 53 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Välitystuomio on osapuolia sitova eikä se voi olla muun kuin tässä yleissopimuksessa mainitun valituksen tai muun muutoksenhakukeinon kohteena. Kummankin osapuolen tulee noudattaa välitystuomion määräyksiä paitsi milloin sen täytäntöönpanoa on lykätty tämän yleissopimuksen määräysten mukaisesti.”

14.      ICSID‑sopimuksen 54 artiklan 1 kohdassa määrätään seuraavaa:

”Jokainen sopimusvaltio tunnustaa tämän yleissopimuksen mukaisesti annetun välitystuomion itseään sitovaksi ja noudattaa alueellaan sen varallisuusoikeudellisia velvoituksia siten kuin se olisi kysymyksessä olevassa valtiossa toimivan tuomioistuimen antama lainvoimainen päätös. – –”

III  Asian tausta ja oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely

15.      Riita‑asian kannalta merkitykselliset tosiseikat, sellaisina kuin ne ilmenevät asiakirja‑aineistosta, voidaan tiivistää seuraavasti.

A       Välitystuomio, komission päätökset ja menettely Euroopan unionin tuomioistuimessa

16.      Romania kumosi 26.8.2004 22.2.2005 alkavin vaikutuksin vuonna 1998 erilaisten verokannustimien muodossa käyttöön otetun alueellisen valtiontukijärjestelmän. Ruotsalaiset sijoittajat Ioan ja Viorel Micula ja kolme heidän määräysvallassaan olevaa, Romaniaan sijoittautunutta yritystä (jäljempänä investoijat) – jotka olivat hyötyneet järjestelmästä ennen sen kumoamista – pyysivät 28.7.2005, että perustettaisiin välitystuomioistuin kahdenvälisen investointisopimuksen 7 artiklan mukaisesti, jotta he saisivat korvausta kyseessä olevan verokannustinjärjestelmän kumoamisesta aiheutuneesta vahingosta.

17.      Välitystuomioistuin totesi 11.12.2013 antamassaan välitystuomiossa (jäljempänä välitystuomio), että kumoamalla kyseessä olevan verokannustinjärjestelmän ennen 1.4.2009 Romania oli loukannut investoijien perusteltua luottamusta, että Romania ei ollut toiminut läpinäkyvästi, sillä se ei ollut ilmoittanut investoijille ajoissa siitä, että järjestely päättyy ennen ilmoitettua päättymispäivää, ja että Romania ei ollut käsitellyt niiden investointeja tasapuolisesti ja oikeudenmukaisesti, kuten kahdenvälisen investointisopimuksen 2 artiklan 3 kohdassa edellytetään. Välitystuomioistuin velvoitti näin ollen Romanian maksamaan investoijille vahingonkorvauksena 791 882 452 Romanian leuta (RON) (nykyisellä vaihtokurssilla noin 160 miljoonaa euroa).

18.      Komissio teki 26.5.2014 päätöksen C(2014) 3192, jolla se määräsi Romanian keskeyttämään välittömästi kaikki toimet, jotka voisivat johtaa välitystuomion täytäntöönpanoon, sillä perusteella, että tällaiset toimet olivat ilmeisesti sääntöjenvastaista valtiontukea, kunnes komissio on antanut lopullisen päätöksen kyseisen valtiontuen soveltuvuudesta sisämarkkinoille (jäljempänä välipäätös).

19.      Komissio ilmoitti Romanialle 1.10.2014 päätöksestään aloittaa SEUT 108 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu muodollinen tutkintamenettely epäillyn tuen osalta (jäljempänä menettelyn aloittamista koskeva päätös).

20.      Komissio antoi 30.3.2015 päätöksen (EU) 2015/1470 valtiontuesta SA.38517 (2014/C) (ex 2014/NN), jonka Romania on pannut täytäntöön – Välitysoikeuden asiassa Micula v. Romania 11 päivänä joulukuuta 2013 antama tuomio (jäljempänä vuoden 2015 lopullinen päätös). Kyseisessä päätöksessä määrättiin lähinnä, että i) välitystuomiossa investoijille määrättyjen korvauksien maksaminen on SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea, joka ei sovellu sisämarkkinoille, ja että ii) Romanian on jätettävä maksamatta sisämarkkinoille soveltumaton tuki ja perittävä takaisin kaikki sisämarkkinoille soveltumattomat tuet, jotka on jo maksettu investoijille.

21.      Investoijat riitauttivat vuoden 2015 lopullisen päätöksen pätevyyden unionin yleisessä tuomioistuimessa, joka kumosi kyseisen päätöksen 18.6.2019 antamallaan tuomiolla European Food ym. v. komissio.(8) Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi investoijien kanneperusteet, jotka koskivat i) komission toimivallan puuttumista ja unionin oikeuden soveltamatta jättämistä Romanian liittymistä edeltävään tilanteeseen ja ii) välitystuomion virheellistä luokittelua SEUT 107 artiklassa tarkoitetuksi eduksi ja tueksi.

22.      Komissio pani 27.8.2019 unionin tuomioistuimessa vireille valituksen unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta. Unionin tuomioistuin kumosi unionin yleisen tuomioistuimen tuomion 25.1.2022 antamallaan tuomiolla.(9) Unionin tuomioistuin totesi lähinnä ensinnäkin, että väitetty valtiontuki myönnettiin Romanian Euroopan unioniin liittymisen jälkeen ja että unionin yleinen tuomioistuin oli näin ollen tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan, ettei komissiolla ollut ajallista toimivaltaa antaa vuoden 2015 lopullista päätöstä. Se totesi lisäksi, että unionin yleinen tuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen myös katsoessaan, että tuomiolla Achmea(10) ei ollut merkitystä nyt käsiteltävässä tapauksessa. Tästä seurasi – unionin tuomioistuimen mukaan –, että Romanian antama suostumus kahdenvälisen investointisuojasopimuksen mukaiseen välimiesjärjestelmään jäi vaille kohdetta kyseisen jäsenvaltion liityttyä Euroopan unioniin. Koska unionin yleinen tuomioistuin ei ollut tuomiossaan tutkinut kaikkia investoijien esittämiä kanneperusteita, unionin tuomioistuin palautti asian unionin yleiseen tuomioistuimeen uuden tuomion antamista varten. Kyseinen asia on parhaillaan vireillä unionin yleisessä tuomioistuimessa.

23.      Unionin tuomioistuin katsoi 21.9.2022 antamassaan määräyksessä Romatsa ym. – vastatessaan belgialaisen tuomioistuimen investoijia koskevassa riita‑asiassa esittämään ennakkoratkaisupyyntöön –, että SEUT 267 ja SEUT 344 artiklaa on tulkittava siten, että jäsenvaltion tuomioistuimen, jonka käsiteltäväksi on saatettu välitystuomion täytäntöönpano, ”on kumottava kyseinen välitystuomio eikä se voi siten missään tapauksessa määrätä sen täytäntöönpanosta mahdollistaakseen sen, että niille, joilla on välitystuomion mukaan oikeus saada vahingonkorvausta, maksettaisiin sitä”.(11)

B       Menettely Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuimissa

24.      Välitystuomio rekisteröitiin 17.10.2014 High Court of England and Walesissa (Englannin ja Walesin alioikeus, Yhdistynyt kuningaskunta; jäljempänä High Court) välimiesmenettelystä (kansainväliset investointeja koskevat riidat) vuonna 1966 annetun lain (Arbitration (International Investment Disputes) Act 1966), jolla ICSID‑sopimus pannaan täytäntöön Yhdistyneessä kuningaskunnassa, säännösten mukaisesti.

25.      High Court (tuomari Blair) hylkäsi 20.1.2017 Romanian hakemuksen rekisteröinnin kumoamisesta mutta lykkäsi Romanian vaatimuksen mukaisesti välitystuomion täytäntöönpanoa, kunnes menettely unionin tuomioistuimissa on saatettu päätökseen.(12) Court of Appeal (Englannin ja Walesin ylioikeus, Yhdistynyt kuningaskunta) (tuomarit Arden, Hamblen ja Leggatt) totesi 27.7.2018, että SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetun vilpittömän yhteistyön periaatteen perusteella englantilaiset tuomioistuimet eivät voi määrätä välitystuomion välittömästä täytäntöönpanosta niin kauan kuin komission päätös estää Romaniaa maksamasta myönnettyjä korvauksia. Tämän perusteella se hylkäsi valituksen, jonka investoijat olivat tehneet High Courtin määräämästä täytäntöönpanon lykkäämisestä, mutta määräsi Romanian antamaan vakuuden.(13)

26.      Supreme Court määräsi 19.2.2020 antamallaan tuomiolla Micula v. Romania (jäljempänä riidanalainen tuomio) välitystuomion pantavaksi täytäntöön. Supreme Court vetosi SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan ja katsoi, että kyseisen välitystuomion täytäntöönpanosta määrätään monenvälisessä sopimuksessa, nimittäin ICSID‑sopimuksessa, jonka Yhdistynyt kuningaskunta teki ennen liittymistään Euroopan unioniin ja jossa asetettiin Yhdistyneelle kuningaskunnalle velvollisuuksia, joita kyseisen sopimuksen osapuolina olevat kolmannet osapuolet voivat vaatia noudattamaan.

C       Oikeudenkäyntiä edeltänyt menettely

27.      Komissio lähetti 3.12.2020 Yhdistyneelle kuningaskunnalle virallisen huomautuksen, jossa riidanalaisen tuomion väitettiin johtaneen neljään eri unionin oikeuden rikkomiseen. Yhdistynyt kuningaskunta kiisti väitetyt rikkomiset 1.4.2021 päivätyssä vastauksessaan viralliseen huomautukseen.

28.      Komissio ei pitänyt viralliseen huomautukseen annetussa vastauksessa esitettyjä perusteluja vakuuttavina, joten se osoitti 17.7.2021 perustellun lausunnon Yhdistyneelle kuningaskunnalle. Yhdistynyt kuningaskunta pyysi 23.8.2021 päivätyllä kirjeellään perusteltuun lausuntoon vastaamiselle asetetun määräajan pidentämistä, mihin komissio suostui. Yhdistynyt kuningaskunta ei vastannut perusteltuun lausuntoon.

IV     Menettely unionin tuomioistuimessa ja vaatimukset

29.      Komissio vaatii 29.7.2022 nostamassaan kanteessa, että unionin tuomioistuin

–        toteaa, että salliessaan asiassa ICSID nro ARB/05/20 annetun välitystuomion täytäntöönpanon Yhdistynyt kuningaskunta

–        on jättänyt noudattamatta SEU 4 artiklan 3 kohdan, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaisia velvoitteitaan, kun se on päättänyt SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta ja sen soveltamisesta välitystuomion täytäntöönpanoon, vaikka samasta asiasta oli päätetty komission voimassa olevilla päätöksillä ja asia oli vireillä unionin tuomioistuimissa

–        on jättänyt noudattamatta SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaisia velvoitteitaan, kun se on tulkinnut ja soveltanut virheellisesti käsitteitä ”yhden tai useamman kolmannen maan oikeudet” ja ”perussopimu[kset vaikuttavat]”

–        on jättänyt noudattamatta SEUT 267 artiklan ensimmäisen kohdan a ja b alakohdan sekä kolmannen kohdan, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaisia velvoitteitaan, kun se ei ole esittänyt kysymystä pätevyydestä, joka koski komission vuonna 2014 tekemää välipäätöstä ja menettelyn aloittamista koskevaa vuoden 2014 päätöstä, ja kun se ei ole viimeisenä oikeusasteena pyytänyt ennakkoratkaisua unionin oikeuden tulkinnasta, kun kyseessä ei ollut acte clair eikä acte éclairé

–        on jättänyt noudattamatta SEUT 108 artiklan 3 kohdan, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa, mukaisia velvoitteitaan, kun se on määrännyt Romanian rikkomaan vuoden 2014 välipäätöksestä ja menettelyn aloittamista koskevasta vuoden 2014 päätöksestä johtuvia unionin oikeuden mukaisia velvoitteita

–        velvoittaa Yhdistyneen kuningaskunnan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

30.      Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus, jolle kannekirjelmä annettiin asianmukaisesti tiedoksi, ei esittänyt vastinetta asetetussa määräajassa. Kun unionin tuomioistuimen kirjaamo oli yhteydessä siihen varmistuakseen komission kannekirjelmän vastaanottamisesta, Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus totesi, että se oli vastaanottanut kannekirjelmän ja että ”tässä vaiheessa” se ei aikonut osallistua menettelyyn.

31.      Komissio pyysi 31.10.2022 päivätyllä kirjeellään unionin tuomioistuinta antamaan yksipuolisen tuomion unionin tuomioistuimen työjärjestyksen (jäljempänä työjärjestys) 152 artiklan mukaisesti.

32.      Saatuaan unionin tuomioistuimen kirjaamolta kirjeen komissio ilmoitti unionin tuomioistuimelle, ettei se vastusta uuden määräajan asettamista vastaajalle vastineen jättämistä varten. Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus kuitenkin vahvisti 20.4.2023 päivätyllä kirjeellä, ettei se aio jättää vastinetta käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen asettamasta uudesta määräajasta huolimatta.

V       Asian tarkastelu

33.      Käsiteltävässä asiassa komissio vetoaa neljään erilliseen unionin oikeuden rikkomiseen, jotka ovat seurausta riidanalaisesta tuomiosta. Ennen näiden väitteiden tarkastelua (C) mainitsen lyhyesti tiettyjä menettelyllisiä näkökohtia, jotka ovat tunnusomaisia tälle menettelylle: erosopimukseen perustuva SEUT 258 artiklan mukainen unionin tuomioistuimen toimivalta (A) ja tietyt menettelyn, jossa unionin tuomioistuin antaa yksipuolisen tuomion, erityispiirteet (B).

A       Alustavat huomautukset I: erosopimukseen perustuva SEUT 258 artiklan mukainen unionin tuomioistuimen toimivalta

34.      Yhdistynyt kuningaskunta erosi Euroopan unionista ja Euroopan atomienergiayhteisöstä 31.1.2020. Erosopimus tuli voimaan 1.2.2020.

35.      Erosopimuksen 2 artiklan e alakohdan ja 126 artiklan mukaan siirtymäkausi alkoi erosopimuksen voimaantulopäivästä ja päättyi 31.12.2020. Sen 127 artiklassa määrätään, että unionin oikeutta sovelletaan Yhdistyneeseen kuningaskuntaan ja Yhdistyneessä kuningaskunnassa siirtymäkauden ajan, ellei erosopimuksessa toisin määrätä.

36.      Erosopimukseen sisältyi myös joitakin erityismääräyksiä valtiontukien valvonnasta ja siihen liittyvistä hallinnollisista menettelyistä komissiossa(14) samoin kuin oikeudenkäynneistä unionin tuomioistuimissa.(15) Yhdessäkään näistä määräyksistä ei kuitenkaan määrätty poikkeuksesta erosopimuksen 127 artiklassa vahvistettuun periaatteeseen käsiteltävän asian kannalta merkityksellisten unionin säännösten osalta (jotka ovat luonteeltaan sekä aineellisia että menettelyllisiä).

37.      Erosopimuksen 87 artiklan 1 kohdassa määrätään erityisesti, että ”jos Euroopan komissio katsoo, että Yhdistynyt kuningaskunta on laiminlyönyt perussopimusten – – mukaisen velvoitteensa ennen siirtymäkauden päättymistä, Euroopan komissio voi neljän vuoden kuluessa siirtymäkauden päättymisestä nostaa asiassa kanteen Euroopan unionin tuomioistuimessa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 258 artiklan – – edellytysten mukaisesti. Euroopan unionin tuomioistuimella on toimivalta tutkia nämä asiat.”

38.      Edellä mainituista määräyksistä voidaan tehdä kaksi päätelmää. Ensinnäkin unionin oikeussäännöt, joihin komissio vetoaa käsiteltävässä asiassa, sitoivat Yhdistynyttä kuningaskuntaa, kun väitetyt rikkomiset tapahtuivat. Toiseksi unionin tuomioistuin on toimivaltainen käsittelemään nyt esillä olevan asian, koska: i) riidanalainen tuomio annettiin siirtymäkauden aikana (19.2.2020) ja ii) komission SEUT 258 artiklan mukainen kanne nostettiin neljän vuoden kuluessa siirtymäkauden päättymisestä (29.7.2022).

B       Alustavat huomautukset II: yksipuoliset tuomiot

39.      Käsiteltävässä asiassa Yhdistynyt kuningaskunta ei jättänyt vastinetta, ja komissio on siten pyytänyt unionin tuomioistuinta antamaan yksipuolisen tuomion.

40.      Työjärjestyksen 152 artiklan 3 kohdan mukaan tällaisissa tapauksissa unionin tuomioistuin tutkii ”kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset ja tarkastaa, onko menettelyvaatimukset täytetty asianmukaisesti ja ovatko kantajan vaatimukset ilmeisesti perusteltuja”.

41.      Käsiteltävässä asiassa menettelyvaatimukset on ilmeisestikin täytetty. Kuten edellä 30–32 kohdassa mainittiin, Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus etenkin vahvisti unionin tuomioistuimen kirjaamolle vastaanottaneensa kannekirjelmän. En myöskään havaitse kyseisessä kannekirjelmässä mitään sellaista, mikä viittaisi sellaiseen menettelyvirheeseen, joka voisi vaikuttaa kanteen tutkittavaksi ottamiseen. Komission kannekirjelmä täyttää työjärjestyksen 120 artiklassa asetetut selkeyden ja täsmällisyyden vaatimukset, ja siinä esitetyt väitteet vaikuttavat vastaavan virallisessa huomautuksessa ja perustellussa lausunnossa aiemmin esitettyjä väitteitä.

42.      Kanteen, josta on määrä antaa yksipuolinen tuomio, asiasisällön arvioinnista esitän lyhyesti kaksi toisiinsa liittyvää seikkaa.

43.      Ensinnäkin voi olla aiheellista selventää näyttökynnystä, jota unionin tuomioistuimen on sovellettava arvioidessaan kantajan väitteitä. Tältä osin on syytä palauttaa jälleen mieleen työjärjestyksen 152 artiklan 3 kohdan sanamuoto, jonka mukaan ennen yksipuolisen tuomion antamista unionin tuomioistuin on tarkastettava, ”ovatko kantajan vaatimukset ilmeisesti perusteltuja”.(16)

44.      Kyseisestä säännöksestä ilmenee nähdäkseni selvästi, että yhtäältä se, ettei vastaaja osallistu menettelyyn, ei tarkoita automaattisesti sitä, että unionin tuomioistuin hyväksyisi kantajan vaatimukset. Kuten julkisasiamies Mischo on todennut, menettelyssä, jossa annetaan yksipuolinen tuomio, ”kantajan väitteitä ei – – voida lähtökohtaisesti olettaa paikkansapitäviksi”.(17) Unionin tuomioistuin on itse asiassa johdonmukaisesti katsonut, että SEUT 258–SEUT 260 artiklan mukaisissa menettelyissä, ”vaikka asianomainen jäsenvaltio ei kiistä jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä, unionin tuomioistuimen on joka tapauksessa määritettävä, onko velvoitteita jätetty noudattamatta vai ei”.(18)

45.      Näyttökynnys ei myöskään voi olla se, jota unionin tuomioistuin käyttää SEUT 278 ja SEUT 279 artiklan mukaisia välitoimia koskevien hakemusten yhteydessä. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan näissä tapauksissa unionin tuomioistuimen on ainoastaan varmistuttava fumus boni iuris ‑edellytyksen täyttymisestä eli siitä, että vaatimukselle ”ilmeisesti on vakavasti otettava perustelu”.(19) Vaatimuksen, joka on ”ilmeisesti perusteltu”, ja vaatimuksen, jolle ”ilmeisesti on vakavasti otettava perustelu”, välinen ero ei mielestäni ole pelkästään terminologinen. Työjärjestyksen 152 artiklan 3 kohdassa edellytetään siten myös jotain enemmän.

46.      Toisaalta ilmeisesti‑adverbi kuitenkin osoittaa, että tarkastelussa kantajan vaatimuksiin suhtaudutaan verrattain suopeasti. Unionin tuomioistuimen ei edellytetä tutkivan täysimääräisesti kantajan esittämiä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, eikä sen voitaisi odottaa tarkastelevan tosiseikkoja koskevia väitteitä ja oikeudellisia seikkoja, joita vastaaja olisi voinut esittää, jos se olisi osallistunut menettelyyn. Luopuessaan oikeudestaan saapua oikeuteen vastaaja päättää luopua mahdollisuudestaan muun muassa esittää näyttöä, joka voi kyseenalaistaa kantajan esittämien tosiseikkojen paikkansapitävyyden, tai puolustautua esittämällä seikkoja, joiden esittäminen ja toteen näyttäminen kuuluvat lähtökohtaisesti vastaajalle.

47.      Arvioidessaan kantajan vaatimuksia unionin tuomioistuin voi tietysti ottaa huomioon tosiseikan, joka on yleisesti tiedossa tai yleisen elämänkokemuksen perusteella selvä,(20) ja iura novit curia  ‑periaate on edelleen täysin pätevä.(21) Muilta osin unionin tuomioistuimen on kuitenkin perustettava toteamuksena asiakirja‑aineistoon sisältyviin tietoihin.

48.      Menettelyssä, jossa annetaan yksipuolinen tuomio, kantajalla on nähdäkseni todistustaakka sen osoittamisessa, että sen vaatimuksille ”ilmeisesti on vakavasti otettavat perustelut”: jos näiden vaatimusten tueksi esitetyt väitteet vaikuttavat seikkaperäistä tarkastelua tekemättä oikeudellisesti ja tosiseikkojen valossa perustelluilta ja jos niiden tueksi on tarvittaessa esitetty riittävästi näyttöä, unionin tuomioistuimen on ilman muuta ratkaistava asia kantajan eduksi.(22)

49.      Tämä tasapainoinen lähestymistapa työjärjestyksen 152 artiklan 3 kohdan mukaiseen unionin tuomioistuimen näyttökynnykseen on mielestäni kaikkein johdonmukaisin kyseisen määräyksen sanamuodon ja menettelyn, jossa annetaan yksipuolinen tuomio, logiikan kanssa. Menettelyt, joissa annetaan yksipuolinen tuomio, muodostavat oikeudellisen järjestelyn, joka on olemassa eri muodoissa useimmilla lainkäyttöalueilla. Nämä menettelyt ovat tietääkseni tyypillisesti luonteeltaan summaarisia, ja tuomioistuinten on yleensä ratkaistava asia kantajien eduksi, joskaan ei kritiikittömästi tai automaattisesti.(23)

50.      Jos unionin tuomioistuimen olisi tehtävä kantajien vaatimusten tavanomainen, täysimääräinen tarkastelu sekä oikeudellisten seikkojen että tosiseikkojen osalta, vastaajien mahdollisuus hakea yksipuoliseen tuomioon takaisinsaantia(24) menettäisi suurelta osin merkityksensä.

51.      Tästä pääsenkin seuraavaan kohtaan.

52.      Vaikka ei olekaan minun asiani arvioida asianosaisen valinnan olla osallistumatta menettelyyn viisautta, huomautan, että tällainen valinta saattaa vaikeuttaa unionin tuomioistuimen tehtävän hoitamista.(25) Vanhan sanonnan mukaan ”jokaisessa tarinassa on kaksi puolta”.(26) Jos asia on näin, on valitettavaa, että tietyissä tapauksissa tarinan toista puolta ei tuoda täysin julki unionin tuomioistuimessa – ainakaan ennen mahdollisen toisen menettelyn käynnistymistä. Mahdollisuus hakea takaisinsaantia yksipuoliseen tuomioon voi tarjota tilaisuuden korjata tiettyjä ongelmia, joita unionin tuomioistuimen ensimmäisestä tuomiosta saattaa aiheutua, mutta se johtaa myös menettelyjen päällekkäisyyteen, mistä seuraa pitkittynyt oikeudellinen epävarmuus ja unionin tuomioistuimen (ja mahdollisesti asianosaisten) resurssien hyödyntäminen tavalla, joka ei ole paras mahdollinen.

53.      Käsiteltyäni edellä menettelyllisiä kysymyksiä arvioin seuraavaksi komission neljän kanneperusteen asiasisältöä. Vaikka nämä perusteet liittyvät kiinteästi toisiinsa, tutkin jokaisen niistä erikseen ja teen ristiviittauksia tässä ratkaisuehdotuksessa jo tarkasteltuihin kysymyksiin.

C       Ensimmäinen kanneperuste: SEU 4 artiklan 3 kohdan rikkominen

1.     Kantajan lausumat

54.      Ensimmäisessä kanneperusteessaan komissio väittää, että Yhdistynyt kuningaskunta loukkasi vilpittömän yhteistyön periaatetta, koska Supreme Court ei lykännyt siinä vireillä olleen asian käsittelyä odottaessaan unionin tuomioistuimen tuomiota asiassa European Food tehdystä valituksesta.

55.      Komission mukaan SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetusta vilpittömän yhteistyön velvoitteesta seuraa, että jos kansallinen tuomioistuin käsittelee asiaa, joka on jo komission tutkinnan tai unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn kohteena, kyseinen tuomioistuin lykkää asian käsittelyä, paitsi jos on tuskin mitään riskiä siitä, että sen odotettavissa oleva tuomio ja komission todennäköinen toimi tai unionin tuomioistuinten todennäköinen ratkaisu ovat ristiriidassa keskenään.

56.      Investoijien Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireille paneman välitystuomion tunnustamis‑ ja täytäntöönpanomenettelyn kautta Supreme Courtin käsiteltäväksi oli – komission mukaan – saatettu asia, joka edellyttää samojen unionin oikeussääntöjen tulkintaa samojen toimenpiteiden osalta kuin ne, joista komissio oli jo antanut päätöksen ja jotka olivat unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn kohteena.

57.      Vaikka Supreme Court oli tietoinen siitä, että sen vilpittömän yhteistyön velvoitetta sovellettiin edelleen, se päätti antaa asiassa lopullisen tuomion, mistä seurasi riski siitä, että kyseinen tuomio on ristiriidassa samassa asiassa odotettavissa olevien komission päätösten ja/tai unionin tuomioistuinten ratkaisujen kanssa.

2.     Arviointi

a)     Vilpittömän yhteistyön periaate ja valtiontukien valvonta

58.      SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistetaan yksi unionin oikeuden yleisistä periaatteista, jotka muodostavat unionin perussopimuksilla luodun oikeudellisen järjestelmän selkärangan: vilpittömän yhteistyön periaate. Kyseinen periaate edellyttää lähinnä, että unionin toimielimet ja kaikki kansalliset viranomaiset, myös jäsenvaltioiden lainkäyttöelimet toimivaltansa rajoissa, toimivat vilpittömässä mielessä yhteistyössä.(27)

59.      SEU 4 artiklan 3 kohdassa edellytetään, että jäsenvaltiot etenkin yhtäältä ”toteuttavat kaikki yleis‑ tai erityistoimenpiteet, joilla voidaan varmistaa perussopimuksista tai unionin toimielinten säädöksistä johtuvien velvoitteiden täyttäminen” ja toisaalta ”tukevat unionia sen täyttäessä tehtäviään ja pidättäytyvät kaikista toimenpiteistä, jotka voisivat vaarantaa unionin tavoitteiden toteutumisen”.

60.      Yksi Euroopan unionin keskeisistä tavoitteista – josta tuskin tarvitsee edes muistuttaa – on sisämarkkinoiden toteuttaminen:(28) alueen, jolla ei ole sisäisiä rajoja, jolla tavaroiden, henkilöiden, palvelujen ja pääomien vapaa liikkuvuus taataan(29) ja jolla kilpailu ei vääristy(30) joko yritysten yksipuolisen ja monenvälisen toiminnan(31) tai kansallisten viranomaisten myöntämien tukien(32) seurauksena.

61.      Valtiontukitoimenpiteiden osalta SEUT 108 artiklassa luotiin ex ante‑ ja ex post ‑valvonnan järjestelmä, jossa komissiolle on annettu keskeinen asema. Kyseisen määräyksen mukaan komissio muun muassa ”seuraa jatkuvasti” voimassa olevia tukijärjestelmiä ja arvioi etukäteen ”tuen myöntämistä tai muuttamista koskevia suunnitelmia” ennen niiden toteuttamista. Lisäksi komissiolle on annettu ”yksinomainen toimivalta” arvioida tukitoimenpiteiden soveltuvuutta sisämarkkinoille, ja unionin tuomioistuimet valvovat tämän toimivallan käyttämistä.(33)

62.      Myös kansallisilla tuomioistuimilla on kuitenkin tärkeä tehtävä tällä alalla. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin valtiontukia koskevien sääntöjen soveltaminen perustuu yhtäältä kansallisten tuomioistuinten ja toisaalta komission ja unionin tuomioistuinten väliseen vilpittömän yhteistyön velvollisuuteen ja että tässä yhteistyössä kukin niistä toimii perussopimuksessa osoitetun tehtävän mukaisesti.(34) Kansallisten tuomioistuinten tehtävään kuuluu etenkin suojella niitä tahoja, joihin sääntöjenvastaisen tuen myöntämisestä johtuva kilpailun vääristyminen vaikuttaa.(35) Kansallisten tuomioistuinten on sitä vastoin pidättäydyttävä tekemästä komission päätöksen vastaisia päätöksiä, vaikka komission päätös olisikin luonteeltaan väliaikainen.(36)

63.      Tätä taustaa vasten – komission, unionin tuomioistuinten ja kansallisten tuomioistuinten toimivallan ja valtuuksien päällekkäisyyden vuoksi – valtiontukisääntöjen tulkinnan ja soveltamisen yhteydessä tietyissä tapauksissa saattaa toisinaan syntyä ristiriitaisuuden riski. Näin voi olla etenkin, jos jonkin kansallisen toimenpiteen yhteensopivuutta unionin valtiontukisääntöjen kanssa käsitellään eri hallinnollisissa menettelyissä ja/tai tuomioistuinmenettelyissä, joita käydään samanaikaisesti unionin ja kansallisella tasolla.

64.      Tämä huomioon ottaen unionin tuomioistuin on katsonut, että kun kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian ratkaisu riippuu komission päätöksen pätevyydestä, vilpittömän yhteistyön velvollisuudesta seuraa, että välttääkseen tekemästä komission päätöksen kanssa ristiriidassa olevaa ratkaisua kansallisen tuomioistuimen pitäisi lykätä asian käsittelyä siihen asti, kun unionin tuomioistuimet ovat antaneet lopullisen ratkaisun kumoamiskanteesta. Kansallinen tuomioistuin voi kuitenkin kieltäytyä lykkäämästä asian käsittelyä, jos se katsoo, että asian olosuhteissa on perusteltua esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymys komission päätöksen pätevyydestä tai että on tuskin mitään riskiä hallinnollisten ja/tai tuomioistuinten ratkaisujen ristiriitaisuudesta.(37)

65.      Kyseisestä oikeuskäytännöstä (jäljempänä Masterfoods‑oikeuskäytäntö) seuraavia periaatteita voidaan nähdäkseni soveltaa täysin käsiteltävään asiaan.

b)     Vilpittömän yhteistyön periaate riidanalaisessa tuomiossa

66.      Kuten Supreme Court riidanalaisen tuomion 2 kohdassa totesi, sen käsiteltäväksi saatettu asia oli ”viimeisin luku [investoijien] laajamittaisissa pyrkimyksissä useilla eri lainkäyttöalueilla Romaniaa vastaan annetun välitystuomion täytäntöönpanemiseksi ja Euroopan komission pyrkimyksissä – – estää sen täytäntöönpano sillä perusteella, että täytäntöönpanolla rikottaisiin unionin oikeutta, jossa kielletään sääntöjenvastainen valtiontuki”.(38)

67.      Supreme Court nimittäin huomautti, että täytäntöönpanomenettelyjä oli vireillä useissa muissa jäsenvaltioissa: Ranskassa, Belgiassa, Luxemburgissa ja Ruotsissa. Yhdessä näistä valtioista (nimittäin Belgiassa) asianomainen kansallinen tuomioistuin oli myös jo esittänyt unionin tuomioistuimelle kolme ennakkoratkaisukysymystä välitystuomion täytäntöönpanosta ja vilpittömän yhteistyön periaatteesta.(39) Lisäksi, ja mikä tärkeämpää, menettely Supreme Courtissa oli käynnissä samanaikaisesti unionin tuomioistuimissa vireillä olevan menettelyn kanssa, jossa investoijat olivat riitauttaneet vuoden 2015 lopullisen päätöksen pätevyyden (jäljempänä European Food ‑menettely).(40)

68.      Tietoisena seurauksista, joita tällä monimutkaisella riita‑asioiden verkostolla voi olla, Supreme Court totesi riidanalaisen tuomion 56 kohdassa, että käsiteltävän asian olosuhteissa i) se oli ”huolissaan samasta aiheesta samojen asianosaisten välillä annettavista mahdollisesti ristiriitaisista päätöksistä”; ii) että se ei voinut katsoa, että näiden päätösten ”ristiriitaisuuden riskiä oli tuskin olemassa”; iii) että jos eri tuomioiden välinen ristiriita olisi toteutunut, sen seuraukset olisivat tarkoittaneet ”merkittävää estettä unionin oikeuden toiminnalle” ja että iv) unionin tuomioistuimessa vireillä oleva valitus oli lähtökohtaisesti ”riittävä synnyttämään yhteistyövelvoitteen”.

69.      Tästä huolimatta Supreme Court tutki SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan investoijien valitusperusteen asiasisällön. Aluksi se palautti mieleen kyseistä määräystä koskevan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön,(41) ja sen jälkeen tarkasteli yleisesti aiemmista sopimuksista kyseisen määräyksen perusteella johtuvien velvollisuuksien ulottuvuutta.(42) Tämän jälkeen Supreme Court käsitteli kysymystä siitä, voitiinko SEUT 351 artiklaa soveltaa asiaa koskeviin ICSID‑sopimuksen mukaisiin Yhdistyneen kuningaskunnan velvollisuuksiin,(43) ja arvioi lopuksi, voisiko sen käsiteltävässä asiassa esittämä tulkinta perustamissopimuksen määräyksestä aiheuttaa ristiriitaisuutta koskevan riskin, joka edellyttää asian käsittelyn lykkäämistä kansallisessa tuomioistuimessa, kunnes menettely unionin tuomioistuimissa on saatu päätökseen.(44)

70.      Tämän Supreme Courtin päättelyn viimeisen osan komissio riitauttaa ensimmäisessä kanneperusteessaan. Riidanalaisen tuomion viimeisissä kohdissa Supreme Court tuli siihen tulokseen, että sen vilpittömän yhteistyön periaatteen abstraktista sovellettavuudesta aiemmin esittämistä huomautuksista huolimatta asian käsittelyn lykkääminen oli tarpeetonta kolmesta syystä.

71.      Supreme Court katsoi ensinnäkin, että unionin oikeuden mukaan kysymyksiä niiden velvollisuuksien olemassaolosta ja ulottuvuudesta, joita aiemmista sopimuksista johtuu SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla, ei ole varattu unionin tuomioistuimille. Tällaisista kysymyksistä ei säädetä unionin oikeudessa, eikä unionin tuomioistuimella ollut – Supreme Courtin mukaan – parempia edellytyksiä vastata niihin kuin kansallisella tuomioistuimella.

72.      Supreme Court totesi toiseksi, että kysymys, jonka investoijat olivat saattaneet sen käsiteltäväksi SEUT 351 artiklan nojalla, ei ollut täysin sama kuin se, joka oli saatettu unionin tuomioistuinten käsiteltäväksi. European Food ‑menettelyssä investoijat väittivät muun muassa, että SEUT 351 artiklassa annettiin etusija Romanian olemassa oleville, kahdenvälisestä investointisuojasopimuksesta ja ICSID‑sopimuksen 53 artiklasta johtuville kansainvälisille velvollisuuksille. Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä olleessa menettelyssä asian kannalta merkityksellinen oikeudellinen kysymys koski sitä vastoin Yhdistyneen kuningaskunnan velvollisuuksia panna ICSID‑sopimus täytäntöön ja tunnustaa välitystuomio ja panna se täytäntöön ICSID‑sopimuksen 54 ja 69 artiklan nojalla.(45) Supreme Courtin mukaan jälkimmäinen oli kysymys, jota ei ollut tuotu esille unionin tuomioistuimissa, koska se oli ominainen Yhdistyneessä kuningaskunnassa käsiteltävälle riidalle.

73.      Supreme Court piti kolmanneksi kaukaisena sitä mahdollisuutta, että unionin tuomioistuimet käsittelevät SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan sovellettavuutta ICSID‑sopimuksen mukaisiin liittymistä edeltäviin velvollisuuksiin Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä olleen riita‑asian yhteydessä. Unionin yleisen tuomioistuimen tuomiossa European Food ei ollut käsitelty SEUT 351 artiklan tulkintaa, ja unionin tuomioistuimessa (tuolloin vireillä ollut) valitus rajoittui näin ollen muiden kysymysten arviointiin. Vaikka valituksenalainen tuomio kumottaisiin ja asia palautettaisiin unionin yleiseen tuomioistuimeen uudelleen käsittelyä varten, Supreme Courtin mukaan on epätodennäköistä, että unionin tuomioistuimet käsittelisivät Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä olleessa menettelyssä esille tuotua nimenomaista kysymystä. Supreme Court katsoi näin ollen, että tässä tilanteessa asian käsittelyä ei ollut tarpeen lykätä.

c)     Asian käsittelyn lykkääminen

74.      Katson, että arvostelu, jota komissio on esittänyt vilpittömän yhteistyön periaatteen arvioinnista riidanalaisessa tuomiossa, on perusteltu. En pidä vakuuttavina perusteluja, joita Supreme Court on esittänyt sille, ettei asian käsittelyä lykätty – vaikka se oli itsekin myöntänyt, että vilpittömän yhteistyön periaatetta sovellettiin edelleen.

1)     Masterfoods‑oikeuskäytäntö

75.      Ensinnäkään sillä seikalla, että SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla aiemmista sopimuksista johtuvien velvollisuuksien olemassaoloa ja laajuutta koskevia kysymyksiä ei ole ”varattu unionin tuomioistuimille” tai että unionin tuomioistuimilla ”ei ole parempia edellytyksiä vastata niihin kuin kansallisella tuomioistuimella”, ei ole merkitystä vilpittömän yhteistyön periaatteen soveltamisen kannalta.

76.      Masterfoods‑oikeuskäytäntö ei perustu siihen ajatukseen, että tiettyjen unionin oikeussääntöjen tulkinta olisi ”varattava” unionin tuomioistuimille. Asia on itse asiassa päinvastoin: kyseinen oikeuskäytäntö perustuu siihen olettamaan, että sekä unionin että kansalliset tuomioistuimet ovat poikkeustapauksia lukuun ottamatta toimivaltaisia ja kykeneviä käsittelemään unionin oikeuden tulkintaa ja soveltamista koskevia kysymyksiä, joita voi tulla esille niissä vireillä olevissa menettelyissä, myös kilpailuasioissa. SEU 19 artiklastahan seuraa, että kansalaisille, jotka hakevat suojaa unionin oikeudesta johtuville oikeuksilleen, kansallisten tuomioistuinten on tarkoitus toimia unionin oikeuden tuomioistuimina.(46)

77.      Masterfoods‑oikeuskäytännön perusteet ovat kahtalaisia. Yhtäältä sillä pyritään säilyttämään komissiolle kilpailuasioissa annettu toimeenpanovalta (tässä tapauksessa valta todeta epäillyn tuen olemassaolo ja soveltuvuus) välttämällä sellaisia oikeudellisia kysymyksiä koskevien (hallinnollisten ja/tai tuomioistuinten) päätösten ristiriitaisuus, jotka ovat parhaillaan komission tutkittavana tai jotka komissio on tutkinut ja ovat nyt unionin tuomioistuinten harjoittaman laillisuusvalvonnan kohteena. Toisaalta sillä pyritään säilyttämään unionin tuomioistuinten yksinomainen toimivalta valvoa unionin toimielinten toteuttamien toimien pätevyyttä välttämällä tilanne, jossa kansallinen tuomioistuin voisi antaa ratkaisun, joka käytännössä merkitsee jonkin tällaisen säädöksen pätemättömyyttä.

78.      Edellä esitetty huomioon ottaen vaikuttaa siltä, että käsiteltävä asia kuuluu suoraan siihen tapaustyyppiin, johon Masterfoods‑oikeuskäytäntöä voitiin soveltaa.(47)

79.      Sekä unionin tuomioistuimissa vireillä ollut menettely että Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä ollut menettely koskivat yleisesti ottaen samaa asiaa (investoijien kykyä panna välitystuomio täytäntöön Euroopan unionissa), niissä oli kyse samojen unionin oikeuden määräysten ja yleisten periaatteiden (etenkin SEUT 351 artiklan, SEUT 107 ja SEUT 108 artiklan sekä vilpittömän yhteistyön periaatteen) tulkinnasta, ja ne vaikuttivat kolmen komission tekemän valtiontukipäätöksen pätevyyteen ja/tai tehokkuuteen.(48)

80.      Riidanalaisesta tuomiosta ilmenee myös, että Supreme Courtille oli täysin selvää, että jos se ”näyttäisi vihreää valoa” välitystuomion täytäntöönpanolle Yhdistyneessä kuningaskunnassa, sekä väitettyä valtiontukea koskeva hallinnollinen menettely komissiossa että unionin tuomioistuimissa vireillä ollut kumoamismenettely olisivat suurelta osin menettäneet merkityksensä.(49)

81.      Jos asia on näin, sillä seikalla, oliko tietty oikeudellinen kysymys, jonka investoijat olivat tuoneet esille Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuimissa, sellainen, jota koskeva toimivalta oli varattu unionin tuomioistuimille tai jonka ratkaisemiseen niillä oli parhaat edellytykset, ei ole merkitystä Masterfoods‑oikeuskäytännön sovellettavuuden kannalta.

82.      Se ei vaikuttaisi mitenkään ristiriitaisten päätösten riskiin näissä kahdessa tilanteessa, ja perussopimusten laatijoiden komissiolle ja unionin tuomioistuimille antamien tehtävien moitteettoman hoitamisen mahdollinen vaarantuminen nousisi esille molemmissa tapauksissa. Yhtäältä riidanalainen tuomio antoi investoijille mahdollisuuden panna välitystuomio täytäntöön sivuuttaen näin ”estävät vaikutukset”, jotka seurasivat paitsi vuoden 2015 lopullisesta päätöksestä myös menettelyn aloittamista koskevasta päätöksestä ja välipäätöksestä. Toisaalta Supreme Courtin SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinta ja soveltaminen poikkesivat myös siitä, miten komissio oli tulkinnut ja soveltanut sitä vuoden 2015 lopullisessa päätöksessä.(50) Riidanalaisessa tuomiossa annettiin siten de facto ymmärtää, että kyseinen päätös oli lainvastainen, koska komissio ei ollut noudattanut unionin primaarioikeuden määräystä. Kyseisen päätöksen pätevyys oli kuitenkin edelleen unionin tuomioistuinten arvioitavana.

2)     Aiempien sopimusten ja SEUT 351 artiklan tulkinta

83.      Toiseksi voi pitää hyvinkin paikkansa, että SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen jäsenvaltion tietystä sopimuksesta johtuvien velvollisuuksien olemassaolon ja laajuuden määrittäminen on kysymys, jota ei säännellä unionin oikeudessa. Unionin tuomioistuimen tehtävä ei nimittäin lähtökohtaisesti ole tulkita kansainvälisiä sopimuksia, joiden sopimuspuoli Euroopan unioni ei ole.

84.      SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan merkityksen ja soveltamisalan – toisin sanoen etenkin niiden edellytysten, joilla kyseinen määräys mahdollistaa sen, että aiempi sopimus voi tehdä unionin oikeussäännön tehottomaksi – määrittäminen on kuitenkin aivan selkeästi unionin oikeuden tulkintaa koskeva kysymys.

85.      Se on myös kysymys, joka oli tuotu nimenomaisesti esille Supreme Courtissa(51) ja joka loogisesti edeltää sen selvittämistä, mitä vaikutuksia kansainvälisellä sopimuksella on johonkin jäsenvaltioon. Tuomioistuin ei selvästikään voi todeta varmasti, mitä aiemman sopimuksen tietystä määräyksestä seuraa, ellei se ole aiemmin määrittänyt, että kyseinen sopimus (ja/tai jotkin sen määräykset) kuuluu SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalaan.

86.      SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalan määrittäminen oli itse asiassa kysymys, jota Supreme Courtin oli tarkasteltava seikkaperäisesti ennen kuin se arvioi oikeudellisia seurauksia, joita niillä ICSID‑sopimuksen määräyksillä on, joihin investoijat olivat vedonneet. Riidanalaisen tuomion 98 kohdassa Supreme Court totesi aivan oikein, että tätä varten oli tarpeen tarkastella, asetetaanko kyseisessä kansainvälisessä sopimuksessa kyseessä olevalle jäsenvaltiolle sellaisia velvollisuuksia, joiden noudattamista sopimuksen osapuolina olevat kolmannet valtiot voivat vielä vaatia. Tämän jälkeen se tulkitsi tuomion 98–100 kohdassa ilmausta ”velvollisuuksia, joiden noudattamista sopimuksen osapuolina olevat kolmannet valtiot voivat vielä vaatia”.

87.      Kyseinen ilmaus – jonka täsmällisestä merkityksestä asianosaiset olivat erimielisiä – löytyy unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, joka koskee SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa,(52) jossa viitataan ”sellaisiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat yhden tai useamman jäsenvaltion yhden tai useamman kolmannen maan kanssa – – tekemästä sopimuksesta”.

88.      Tässä yhteydessä on todettava, ettei SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa viitata joko jäsenvaltioiden oikeuteen tai kansainväliseen oikeuteen. Tästä seuraa, että siihen sisältyvät käsitteet ovat unionin oikeuden itsenäisiä käsitteitä, joiden merkitystä ja ulottuvuutta on tulkittava yhtenäisesti Euroopan unionin alueella ottamalla huomioon paitsi kyseisen määräyksen sanamuoto myös asiayhteys, johon se kuuluu, ja sillä säännöstöllä tavoitellut päämäärät, jonka osa määräys on.(53) Tämä ei tietenkään tarkoita, että unionin perussopimusten laatijoiden tarkoituksena oli jättää huomiotta tätä asiaa koskevat kansainvälisen oikeuden merkitykselliset periaatteet.(54) Se tarkoittaa pelkästään, että edellytykset, joilla ja joiden rajoissa jäsenvaltiot voivat (unionin perussopimusten nojalla) jättää soveltamatta unionin oikeussääntöjä noudattaakseen aiempia sopimuksia, määritetään unionin oikeudessa itsessään.(55)

89.      Tältä osin on muistettava, että SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa nimenomaisesti mainittujen edellytysten lisäksi saman määräyksen toisessa kohdassa asetetaan erityinen velvoite poistaa ristiriidat vastaisuuden varalta, ja sen kolmannessa kohdassa kielletään erityiskohtelun myöntäminen kolmansille maille. Unionin oikeusjärjestyksen erityispiirteistä seuraa myös tiettyjä rajoituksia kyseisen määräyksen soveltamisalalle. Kuten tuomiossa Kadi todettiin, SEUT 351 artiklassa ”ei nimittäin voida missään tapauksessa sallia, että asetettaisiin kyseenalaisiksi periaatteita, jotka kuuluvat [unionin] oikeusjärjestyksen perusteisiin, kuten perusoikeuksien suojaamisen periaate, joka kattaa [unionin] tuomioistuinten [unionin] toimiin kohdistaman laillisuusvalvonnan, jonka yhteydessä valvotaan, ovatko nämä toimet kyseisten perusoikeuksien mukaisia”.(56)

90.      Käsiteltävässä asiassa keskeinen kysymys, josta Supreme Courtin oli lausuttava, oli yksinkertaistetusti se, missä olosuhteissa SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa voitiin soveltaa, kun i) aiempi sopimus, johon vedottiin, oli monenvälinen sopimus, ja ii) riita‑asia vaikutti täysin Euroopan unionin sisäiseltä, koska osallisena ei ollut mitään kolmatta maata tai kolmannen maan kansalaista.

91.      Edellä esitetyn perusteella Supreme Court ei riidanalaisessa tuomiossa tulkinnut (ja soveltanut) ainoastaan aiempaa sopimusta vaan myös unionin oikeuden määräystä. Se seikka, että käsiteltävässä asiassa eri määräykset liittyivät niiden tulkinnan osalta erottamattomasti toisiinsa, ei voi kyseenalaistaa unionin tuomioistuimen toimivaltaa käsitellä asian unionin oikeuteen liittyvää näkökohtaa.

92.      Unionin tuomioistuimen on asiaa käsitellessään voitava tulkita kansainvälisten sopimusten määräyksiä, kun tämä on tarpeen sen toimivaltaan kuuluvan riita‑asian ratkaisemiseksi, vaikka nämä sopimukset eivät olisi osa unionin oikeutta. Tämä selittää, miksi suorissa kanteissa unionin tuomioistuin on epäröimättä tehnyt näin siltä osin kuin se oli tarpeen riita‑asian ratkaisemiseksi.(57)

93.      Sitä vastoin ennakkoratkaisumenettelyissä unionin tuomioistuimen ei yleensä tarvitse tulkita kyseessä olevaa kansainvälistä sopimusta, koska tämä voidaan jättää kyseisen jäsenvaltion kansallisten tuomioistuinten tehtäväksi.(58) Unionin tuomioistuimen liitännäinen toimivalta tulkita kansainvälistä sopimusta, jonka sopimuspuoli Euroopan unioni ei ole, voi kuitenkin tulla esille myös ennakkoratkaisumenettelyssä.(59) Näin on silloin, jos voidakseen esittää unionin oikeudesta tulkinnan, joka voi olla hyödyllinen kansalliselle tuomioistuimelle, unionin tuomioistuimen on tarkasteltava oikeudellista asiayhteyttä, jossa jokin tietty unionin oikeussääntö toimii.

94.      Esimerkiksi jos, kuten käsiteltävässä asiassa, esille tulee kysymys siitä, voiko tietty sopimus tai sen määräys kuulua SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalaan, ei voida vakavasti otettavasti väittää, että unionin tuomioistuin voisi ainoastaan esittää unionin oikeussäännöstä hyvin abstraktin tulkinnan, koska se ei voi ottaa huomioon kyseisen sopimuksen tai määräyksen erityispiirteitä.(60)

95.      Lisäksi käsiteltävässä asiassa oli toinenkin syy, joka on saattanut oikeuttaa sen, että unionin tuomioistuin tarkasteli – joskin sivumennen – ICSID‑sopimuksen määräyksiä, joihin investoijat olivat vedonneet: näiden määräysten tulkinta olisi vaikuttanut suoraan kolmen komission päätöksen pätevyyteen ja/tai tehokkuuteen.(61)

3)     Yhdistyneessä kuningaskunnassa ja unionin tuomioistuimissa vireillä olleissa menettelyissä esille tulleet erilaiset oikeudelliset kysymykset

96.      Kolmanneksi Supreme Courtin toteamus, jonka mukaan investoijien SEUT 351 artiklan nojalla siinä vireillä olleessa menettelyssä esille tuoma kysymys ei ollut täysin sama kuin unionin tuomioistuimissa esille tuotu, on samoin sekä merkitykseltään vähäinen että jossain määrin myös virheellinen.

97.      Ensinnäkin on vaikea ymmärtää, miksi sillä olisi merkitystä, vetosivatko investoijat unionin tuomioistuimissa ja kansallisissa tuomioistuimissa vireille pannuissa eri menettelyissä ICSID‑sopimuksen 53 artiklaan ja/tai 54 artiklaan. Molemmat määräykset koskevat välitystuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa. Ne ovat pohjimmiltaan eri oikeussubjekteille osoitettuja määräyksiä, joissa määrätään erilaisista oikeussuojakeinoista välitystuomioiden täytäntöönpanemiseksi tarkoituksena luoda valtioiden ja investoijien välille tältä osin symmetrinen velvollisuus.(62)

98.      Riski siitä, että luodaan ”merkittävä este unionin oikeuden toiminnalle”,(63) oli olemassa riippumatta siitä, mihin nimenomaiseen oikeusperustaan investoijat vetosivat eri menettelyissä. SEU 4 artiklan 3 kohdan ja Masterfoods‑oikeuskäytännön kannalta todellista merkitystä oli sillä, että Euroopan unionin sisällä oli samanaikaisesti vireillä useita hallinnollisia menettelyjä ja tuomioistuinmenettelyjä, jotka kaikki koskivat samaa välitystuomiota ja joissa kaikissa pyrittiin kumoamaan komission vuoden 2015 lopullisen päätöksen vaikutukset (kumoamalla se unionin tasolla ja jättämällä soveltamatta sitä kansallisella tasolla).

99.      Investoijien vaatimusten erilaisuutta koskeva Supreme Courtin toteamus ei myöskään ole täysin oikea. Supreme Court itsekin myönsi, että investoijat olivat tosiasiallisesti vedonneet paitsi ICSID‑sopimuksen 53 artiklaan myös sen 54 artiklaan unionin tuomioistuimissa vireillä olleessa menettelyssä.(64) Sama pätee hallinnolliseen menettelyyn komissiossa: vuoden 2015 lopullisessa päätöksessä viitataan itse asiassa molempiin määräyksiin.(65)

100. Myöskään sillä seikalla, että Yhdistyneen kuningaskunnan ICSID‑sopimuksen mukaisten velvollisuuksien olemassaoloon ja laajuuteen liittyviä kysymyksiä ei otettu esille unionin tuomioistuimissa, ei ole merkitystä käsiteltävässä asiassa. Koska Yhdistynyt kuningaskunta ei osallistunut mitenkään vuoden 2015 lopullisen päätöksen tekemiseen johtaneeseen valtiontukimenettelyyn, kyseisen jäsenvaltion tilannetta ei ollut tietenkään mitään syytä käsitellä.

101. ICSID‑sopimuksen mukaiset Yhdistyneen kuningaskunnan velvollisuudet eivät nähdäkseni eroa muiden unionin jäsenvaltioiden, jotka Puolaa lukuun ottamatta ovat kaikki myös kyseisen yleissopimuksen sopimuspuolia, velvollisuuksista. Niihin kuuluvat paitsi Romania (väitetyn tuen myöntänyt jäsenvaltio) myös Belgia, Luxemburg ja Ruotsi (joissa oli vireillä rinnakkaisia menettelyjä). Siten unionin tuomioistuinten toteamuksia, jotka koskivat ICSID‑sopimuksen sovellettavuutta SEUT 351 artiklan nojalla niissä (tai kansallisissa tuomioistuimissa) käsiteltävänä olevassa riita‑asiassa, olisi voitu soveltaa mutatis mutandis Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä olleeseen menettelyyn.

102. Pitää paikkansa, ettei SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan sovellettavuus kuulunut kysymyksiin, joista unionin yleinen tuomioistuin lausui kumotessaan vuoden 2015 lopullisen päätöksen ja jotka oli näin ollen tuotu esille unionin tuomioistuimessa tuolloin vireillä olleessa valitusmenettelyssä.

103. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, että – kuten Supreme Court totesi – ”se mahdollisuus, että [unionin tuomioistuimet] käsittelevät SEUT 351 artiklan sovellettavuutta ICSID‑sopimuksen mukaisiin liittymistä edeltäviin velvollisuuksiin – –, [oli] kaukainen” tai – toisin ilmaistuna – että ”mahdollisuus siihen, että unionin tuomioistuimet [saattaisivat] tarkastella [tätä] kysymystä jossain myöhemmässä vaiheessa, [oli] sekä sattumanvarainen että kaukainen”.(66) Supreme Court oli itse todennut, että vilpittömän yhteistyön velvoitteen synnyttää lähtökohtaisesti ”sellaisen valituksen vireilläolo unionin tuomioistuimessa, jolla on todellinen mahdollisuus menestyä”.(67)

104. Jos komission valitus olisi hyväksytty (kuten tapahtuikin(68)), unionin tuomioistuin olisi voinut joko palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen tai ratkaista asian itse lopullisesti. Molemmissa tapauksissa olisi käsitelty investoijien kumoamisperusteita, joista ei ollut lausuttu unionin tuomioistuimen kumoamassa tuomiossa.(69) Yksi näistä perusteista koski nimenomaisesti sitä, ettei komissio ollut väitetysti soveltanut SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa asianmukaisesti.(70)

105. Jos komission valitus olisi sitä vastoin hylätty, sen olisi pitänyt aloittaa väitetyn tukitoimenpiteen tutkinta uudelleen ja arvioida ex novo investoijien väitteitä, myös niitä, jotka perustuivat SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan ja – kyseisen määräyksen nojalla – ICSID‑sopimuksen sovellettavuuteen.(71) Sanomattakin on selvää, että investoijat olisivat voineet riitauttaa tällaisen toteamuksen unionin tuomioistuimissa.

106. Siten unionin tuomioistuimet olisivat pakostakin niissä vireillä olleen menettelyn jossain vaiheessa käsitelleet nimenomaisesti investoijien väitteitä, jotka koskivat SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan ja ICSID‑sopimuksen sovellettavuutta. Rectius, koska investoijat olivat nimenomaisesti esittäneet tällaisia väitteitä, niille epäedullisesta komission päätöksestä ei olisi mitenkään voinut tulla lopullista ilman, että unionin tuomioistuimet tutkivat näitä väitteitä.

107. Viimeisenä mutta ei suinkaan vähäisimpänä seikkana on mainittava, että jos Supreme Court katsoi, että siinä vireillä olleen menettelyn – joka koski sellaista ICSID‑sopimuksen määräystä, johon investoijat olivat vedonneet, ja/tai Yhdistyneen kuningaskunnan asemaa ICSID‑sopimukseen nähden – erityispiirteiden vuoksi esille tuli kysymyksiä, jotka olivat sekä merkityksellisiä riita‑asian ratkaisemisen kannalta että sellaisia, joita unionin tuomioistuimet eivät todennäköisesti käsittelisi European Food ‑menettelyssä, se olisi voinut esittää unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyynnön SEUT 267 artiklan nojalla. Kuten edellä selitettiin, nämä kysymykset tulivat esille SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalan osalta, ja ne kuuluvat siten unionin tuomioistuimen toimivaltaan. Erosopimuksen 86 artiklan 2 kohdassa sallitaan etenkin ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle tällaisissa olosuhteissa.

108. Supreme Court lausui näin ollen unionin oikeuden tulkintaa koskevista kysymyksistä, joita oli käsitelty komission päätöksessä, jonka pätevyys oli tutkittavana unionin tuomioistuimissa tuolloin vireillä olleessa menettelyssä. Investoijien tältä osin sekä Supreme Courtissa että unionin tuomioistuimissa esittämät väitteet merkitsivät väistämättä kyseisen komission päätöksen pätemättömyyttä. Oli olemassa todellinen riski siitä, että samasta asiasta tehdään ristiriitaisia (hallinnollisia ja/tai tuomioistuinten) päätöksiä Euroopan unionissa. Kieltäytyessään lykkäämästä asian käsittelyä Masterfoods‑oikeuskäytännössä edellytetyllä tavalla Supreme Court on siten rikkonut SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistettua vilpittömän yhteistyön velvoitetta. Komission ensimmäinen kanneperuste on siten perusteltu.

D       Toinen kanneperuste: SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan rikkominen

1.     Asianosaisten lausumat

109. Toisessa kanneperusteessaan komissio väittää, että riidanalaisella tuomiolla rikottiin SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa, kun siinä todettiin, ettei unionin oikeutta sovelleta välitystuomion täytäntöönpanoon Yhdistyneessä kuningaskunnassa, koska Yhdistyneellä kuningaskunnassa oli ICSID‑sopimuksen 54 artiklan nojalla kaikkiin muihin ICSID‑sopimuksen sopimuspuoliin, myös kolmansiin maihin, nähden velvollisuus panna välitystuomio täytäntöön.

110. Komissio väittää, että käsiteltävässä asiassa SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa ei voitu soveltaa ja että toteamalla toisin Supreme Court laajensi perusteettomasti kyseisen määräyksen soveltamisalaa. Tämä päätelmä perustuu – komission mukaan – SEUT 351 artiklaan sisältyvien seuraavien kahden ilmauksen, jotka molemmat ovat unionin oikeuden itsenäisiä käsitteitä, virheelliseen tulkintaan: ”oikeuksiin – –, jotka johtuvat yhden tai useamman kolmannen maan kanssa [tehdystä sopimuksesta]” ja ”perussopimusten määräykset eivät vaikuta”.

111. Komissio väittää ensinnäkin, ettei Yhdistyneen kuningaskunnan ICSID‑sopimuksen 54 artiklan mukainen velvollisuus panna välitystuomio täytäntöön koskenut ”oikeuksia – –, jotka johtuvat yhden tai useamman kolmannen maan kanssa [tehdystä sopimuksesta]”, koska käsiteltävä asia koski ainoastaan unionin jäsenvaltioita. Se väittää toiseksi, että ”perustamissopimuksen määräykset eivät [vaikuttaneet]” mihinkään ICSID‑sopimuksen mukaiseen Yhdistyneen kuningaskunnan velvollisuuteen siltä osin kuin kyseisen yleissopimuksen asian kannalta merkityksellisiä määräyksiä voitiin tulkita siten, että vältetään niiden ristiriitaisuus asiaa koskevien unionin perussopimusten määräysten kanssa.

2.     Arviointi

112. Jäljempänä esitettävistä syistä katson, että komission toinen kanneperuste olisi hylättävä.

a)     Voiko jäsenvaltio rikkoa SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa?

113. Vastauksessaan viralliseen huomautukseen Yhdistyneen kuningaskunnan hallitus kiisti SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan rikkomista koskevan komission väitteen ja viittasi kyseisen määräyksen sanamuotoon, jossa ei aseteta jäsenvaltioille mitään velvoitteita.

114. Aluksi voi olla hyödyllistä huomauttaa, että SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan sisältyy sääntö, joka koskee kahdenlaisten sääntöjen, nimittäin(72) yhtäältä unionin perussopimusten ja toisaalta aiempien sopimusten, samanaikaisesta soveltamisesta mahdollisesti aiheutuvia ristiriitoja. Kyseinen määräys kuvastaa kansainvälisen oikeuden pitkäaikaisia periaatteita, jotka koskevat perättäisten sopimusten soveltamista ja sopimusten vaikutuksia kolmansiin maihin, kuten pacta sunt servanda, pacta tertiis nec nocent nec prosunt ja res inter alios acta.(73) Nämä ovat periaatteita, jotka on kodifioitu Wienin yleissopimuksessa(74) ja joiden arvon unionin oikeusjärjestyksessä unionin tuomioistuin on johdonmukaisesti tunnustanut.(75)

115. SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tarkoituksena on siten täsmentää kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti, että unionin perussopimusten soveltaminen ei vaikuta kyseessä olevan jäsenvaltion velvoitteeseen kunnioittaa aikaisemmasta sopimuksesta kolmansille valtioille johtuvia oikeuksia ja noudattaa vastaavasti omia velvollisuuksiaan.(76) Jos asiaa koskevat edellytykset täyttyvät, jäsenvaltiot voivat siten jättää soveltamatta unionin sääntöjä siltä osin kuin se on tarpeen aiempien sopimusten noudattamiseksi.(77)

116. Yhteisöjen tuomioistuin on kuitenkin todennut, että SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa vahvistettu sääntö ”ei täyttäisi tarkoitustaan, jos siinä ei asetettaisi [unionin] toimielimille velvoitetta olla estämättä jäsenvaltioiden aikaisemmista sopimuksista johtuvien velvoitteiden täyttämistä”.(78) Jos asia on näin, kyseisessä määräyksessä asetetaan todellakin velvoite unionin toimielimille.

117. SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa voitaisiin eittämättä tulkita myös siten, että siinä asetetaan, joskin epäsuorasti, jäsenvaltioille velvoite, jota voitaisiin pitää unionin toimielimille asetetun velvoitteen ”peilikuvana”: ne eivät saa estää unionin oikeuden soveltamista, jos SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan edellytykset eivät täyty. Toisin sanoen jäsenvaltiot eivät voisi asettaa aiempien sopimusten määräyksiä etusijalle niiden kanssa ristiriidassa oleviin unionin sääntöihin nähden tilanteissa, jotka eivät kuulu kyseisen perussopimuksen määräyksen soveltamisalaan. Tämän kyseisen määräyksen ”kaksisuuntaisen” tulkinnan voisi kenties oikeuttaa se, että SEUT 351 artiklaa pidetään usein vilpittömän yhteistyön periaatteen ilmentymänä tällä alalla:(79) periaatteen, joka – kuten edellä todettiin – edellyttää, että sekä unionin toimielimet että jäsenvaltiot toimivat vilpittömässä mielessä.

118. Tällaisen velvoitteen merkitys ja – jos näin voi sanoa – lisäarvo vaikuttaa kuitenkin lähes olemattomalta. Yksinkertaistetusti SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa asetettu velvoite tarkoittaisi, että jäsenvaltioiden on yksinkertaisesti noudatettava unionin oikeutta, jos siinä määrättyä poikkeusta ei voida soveltaa: se olisi siten itsestäänselvyys. SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa ei itse asiassa voitaisi rikkoa itsenäisesti; tällainen rikkominen seuraisi, automaallisesti ja implisiittisesti, jonkin toisen unionin oikeussäännön rikkomisesta.

119. Mikä tärkeämpää, komission tulkinta on tuskin sovitettavissa yhteen SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tarkoituksen ja sanamuodon kanssa.(80) Kyseinen määräys on pohjimmiltaan salliva sääntö, jonka ansiosta jäsenvaltiot voivat jättää soveltamatta unionin oikeutta tietyissä tilanteissa. Se toimii siten ”suojakilpenä” eli mahdollisena puolustautumiskeinona, johon jäsenvaltio, jonka väitetään rikkoneen unionin oikeussääntöä, voi vedota. SEUT 351 artiklan toisesta ja kolmannesta kohdasta – joissa, kuten edellä selitettiin, asetetaan jäsenvaltioille tiettyjä erityisiä velvoitteita – poiketen en sitä vastoin näe, miten sen ensimmäistä kohtaa voitaisiin mielekkäästi käyttää ”miekkana” jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevissa menettelyissä.(81)

120. Katson näin ollen, ettei SEUT 351 artiklan ensimmäinen kohta voi muodostaa perustaa SEUT 258 artiklan mukaisessa menettelyssä esitettävälle vaatimukselle, joten komission toinen kanneperuste on hylättävä.

121. Siltä varalta, ettei unionin tuomioistuin yhdy tätä alustavaa kysymystä koskevaan arviointiini, ja ottaen huomioon komission toisessa kanneperusteessaan esille tuoman kysymyksen ja kolmessa muussa kanneperusteessa esille tuotujen kysymysten väliset ilmeiset yhteydet selitän joka tapauksessa, miksi Supreme Court mielestäni tulkitsi virheellisesti SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa.

b)     SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisala

122. SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan sanamuodon mukaan kahden edellytyksen on täytyttävä, jotta kyseistä määräystä voidaan soveltaa: i) kysymyksessä on oltava ennen ETY:n perustamissopimuksen voimaantuloa tai jäsenvaltion Euroopan unioniin liittymistä tehty sopimus, ja ii) kolmannelle maalle on johduttava sopimuksesta sellaisia oikeuksia, joiden kunnioittamista se voi vaatia kyseiseltä jäsenvaltiolta.(82)

123. Supreme Court katsoi riidanalaisessa tuomiossa näiden edellytysten täyttyvän sillä perusteella, että i) ICSID‑sopimus on Yhdistyneen kuningaskunnan osalta SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettu aiempi sopimus ja ii) Yhdistyneellä kuningaskunnan oli ICSID‑sopimuksen 54 artiklasta johtuvia velvollisuuksia kaikkiin muihin sopimusvaltioihin nähden. Se katsoi näin ollen, että investoijat saattoivat oikeutetusti vedota mainittuun unionin määräykseen pyytääkseen Yhdistynyttä kuningaskuntaa panemaan välitystuomion täytäntöön.

124. Olen täysin samaa mieltä ensimmäisestä edellytyksestä: Yhdistynyt kuningaskunta ratifioi ICSID‑sopimuksen vuonna 1966 eli ennen liittymistään silloisiin Euroopan yhteisöihin vuonna 1973.(83)

125. Käänteisesti ja useista syistä en pidä Supreme Courtin toisesta edellytyksestä esittämiä toteamuksia vakuuttavina.

126. Selittääkseni, miksi olen tätä mieltä, pyrin ensin selventämään SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalaa, sillä tämä kysymys ei kieltämättä ole ehkä täysin selvä nykyisen oikeuskäytännön perusteella. Tältä osin on mielestäni järkevää aloittaa tarkastelemalla kyseisen määräyksen tavoitetta ja sanamuotoa.

1)     SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tavoite ja sanamuoto

127. SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan välittömänä tavoitteena on suojata kolmansien maiden oikeuksia(84) antamalla jäsenvaltioille mahdollisuus noudattaa aiempia sopimuksia, jos ne ovat ristiriidassa unionin sääntöjen kanssa,(85) ilman että tämä johtaa unionin oikeuden rikkomiseen.(86) Kyseisen määräyksen yleisenä tavoitteena on kuitenkin suojata jäsenvaltioita siltä, että ne tekevät unionin oikeudesta johtuvien velvoitteiden seurauksena jonkin oikeudenvastaisen teon, josta ne ovat kansainvälisen julkisoikeuden sääntöjen mukaisesti kansainvälisesti vastuussa ja johon kolmannet maat voisivat vedota.

128. Unionin tuomioistuin on itse asiassa katsonut, että SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa ei sovelleta, mikäli asia ei koske kolmansien valtioiden oikeuksia.(87) Kyseiseen määräykseen ei siten voida vedota pätevästi, kun kyse on yksinomaan jäsenvaltioiden välisistä sopimuksista,(88) eikä kolmansien maiden kanssa tehtyjen sopimusten tapauksessa silloin, jos niihin vedotaan jäsenvaltioiden keskinäisissä suhteissa.(89) Kuten oikeuskirjallisuudessa korostetaan, unionin tuomioistuin on aina vaalinut sitä periaatetta, ettei SEUT 351 artiklaa voida soveltaa unionin sisäisissä suhteissa.(90)

129. Tästä syystä unionin tuomioistuin on jo hyvin varhaisesta oikeuskäytännöstään lähtien tehnyt selväksi, että SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan sisältyvällä ilmaisulla ”oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat – – sopimuksesta” on ymmärrettävä tarkoitettavan kolmansien maiden oikeuksia ja jäsenvaltioiden velvollisuuksia.(91) Jäsenvaltiot eivät voida vedota mihinkään aiemmista sopimuksista johtuvaan ”oikeuteen”.(92)

130. Näiden kahden osatekijän välillä on katkeamaton yhteys. Vain silloin, jos kolmannella valtiolla on oikeus, johon voidaan vedota jäsenvaltiota vastaan, jäsenvaltio voi (mutta sillä ei ole velvollisuutta(93)) unionin oikeuden nojalla noudattaa ”vastaavasti omia velvollisuuksiaan”.(94) Itse asiassa, kun aiemmassa sopimuksessa sallitaan se, että jäsenvaltio ryhtyy toimenpiteeseen, joka on unionin oikeuden vastainen, mutta ei kuitenkaan velvoiteta jäsenvaltiota sen toteuttamiseen, SEUT 351 artiklan ensimmäinen kohta ei vapauta kyseistä jäsenvaltiota velvollisuudesta noudattaa asiaa koskevia unionin sääntöjä.(95) Unionin tuomioistuin on samaan tapaan todennut, ettei SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa voida soveltaa, kun kolmas maa toivoo aiemman sopimuksen päättyvän.(96) Saman on mielestäni pädettävä sellaiseen kolmanteen maahan, joka on nimenomaisesti antanut suostumuksensa siihen, ettei aiempaa sopimusta noudateta, tai luopunut oikeuksistaan.(97)

131. Toisiinsa yhteydessä olevien kolmannen maan oikeuden ja jäsenvaltion velvollisuuden yksilöiminen on siten ratkaisevaa sen määrittämisen kannalta, voidaanko SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa soveltaa tietyssä tapauksessa.

132. Tässä vaiheessa vaikuttaa tärkeältä erottaa toisistaan erityyppiset sopimukset.

133. Kun tarkastellaan kahdenvälisiä sopimuksia – toisin sanoen yhden jäsenvaltion ja yhden kolmannen maan välisiä sopimuksia –, sen määrittämisen, onko olemassa SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettu kolmannen maan oikeus ja sitä vastaava jäsenvaltion velvollisuus, ei pitäisi tavallisesti tuottaa suurempia ongelmia.

134. Sitä vastoin, kun kyse on monenvälisistä sopimuksista – toisin sanoen sopimuksista, joiden sopimuspuolina on yksi tai useampi jäsenvaltio ja yksi tai useampi kolmas maa –, tilanne ei välttämättä ole aina kovinkaan yksinkertainen. On nimittäin mahdollista, että SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamista koskevia kysymyksiä saattaa tulla esille unionin sisäisissä tilanteissa, joissa on suoraan osallisena ainoastaan vähintään kaksi jäsenvaltiota, kuten käsiteltävässä asiassa.(98) Missä olosuhteissa SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa voidaan soveltaa tällaisessa tapauksessa?

135. Tältä osin yhdyn komission näkemykseen, jonka mukaan SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa on erotettava toisistaan monenväliset sopimukset, jotka sisältävät luonteeltaan kollektiivisia velvollisuuksia, ja monenväliset sopimukset, jotka sisältävät luonteeltaan kahdenvälisiä tai vastavuoroisia velvollisuuksia.(99)

136. Ensimmäisessä sopimusryhmässä se, ettei sopimuspuoli noudata sopimuksesta johtuvaa velvollisuutta, voi vaikuttaa toisten sopimuspuolten sopimuksesta johtuvien oikeuksien käyttämiseen tai vaarantaa sopimuksen tavoitteen saavuttamisen.(100) Näissä tapauksissa sopimuspuolella on sopimuksesta johtuvia velvollisuuksia valtioryhmään (erga omnes partes) tai koko kansainväliseen yhteisöön (erga omnes) nähden. Tällaisissa tapauksissa SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltaminen saattaa olla hyvinkin mahdollista, ja siihen vedotaan siten unionin toimen pätevyyden riitauttamiseksi myös riita‑asioissa, joissa osallisina on ainoastaan unionin sisäisiä toimijoita.(101) Nämä tilanteet saattavat itse asiassa olla täysin unionin sisäisiä tosiseikkojen osalta, mutta ne eivät ole sitä oikeudellisesti.

137. Käänteisesti toisessa sopimusryhmässä se, että sopimusvaltio ei noudata aiemmasta sopimuksesta johtuvaa velvollisuuttaan, vaikuttaa tyypillisesti ainoastaan yhteen tai useampaan tiettyyn sopimusvaltioon: niihin, joita kyseinen tilanne koskee. Näissä tapauksissa sillä ei ole vaikutusta muiden sopimusvaltioiden kyseisestä sopimuksesta johtuvien oikeuksien käyttämiseen.(102) Jos asia on näin, tästä seuraa, että näissä tapauksissa silloin, kun sopimusvaltiot, joihin jäsenvaltion velvollisuuden noudattamatta jättäminen vaikuttaa, ovat muita jäsenvaltioita, SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa ei sovelleta. Koska tapaukseen ei liity kolmannen maan oikeutta, unionin oikeutta ei ole tarpeen jättää soveltamatta jäsenvaltion kansainvälisen vastuun välttämiseksi.

138. Lisään, että olen jälleen samaa mieltä komission kanssa siitä, että sopimusvaltioiden pelkkä tosiasiallinen intressi (toisin kuin oikeudellinen intressi) sen varmistamiseen, että kaikki muut sopimusvaltiot noudattavat monenvälistä sopimusta, ei riitä johtamaan SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamiseen.(103) Kyseisen määräyksen sanamuodossa viitataan ”oikeuksiin” eli käsitteeseen, johon on myös viitattu johdonmukaisesti tätä asiaa koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä.(104)

2)     Määräys, jolla on kauaskantoisia seurauksia ja yleinen, muttei liian laaja, soveltamisala

139. Kuten Supreme Court perustellusti katsoi, SEUT 351 artiklalla on yleinen soveltamisala: sitä sovelletaan kaikkiin kansainvälisiin sopimuksiin niiden kohteesta riippumatta, jos ne saattavat vaikuttaa unionin perussopimusten soveltamiseen.(105)

140. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että sen ensimmäisessä kohdassa määrätyllä poikkeuksella on laaja soveltamisala. On pidettävä mielessä, että SEUT 351 artiklan ensimmäisessä kohdassa poiketaan ensisijaisuuden periaatteesta, joka on yksi unionin oikeusjärjestelmän kulmakivistä. Poikkeuksellisia olosuhteita lukuun ottamatta,(106) jos sen soveltamisedellytykset täyttyvät, mikä tahansa aiempaan sopimukseen sisältyvä määräys voi syrjäyttää sen kanssa ristiriidassa olevan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen, primaarioikeus mukaan luettuna.(107) Näin on riippumatta siitä vaikutuksesta, joka näiden unionin sääntöjen soveltamatta jättämisellä saattaa olla muiden jäsenvaltioiden oikeuksiin ja etuihin ja Euroopan unionin moitteettomaan toimintaan.

141. Kun otetaan huomioon ne mahdollisesti kauaskantoiset seuraukset, joita kyseisen määräyksen soveltamisella on, tulkintaperiaate – jonka mukaan poikkeuksia on tulkittava suppeasti, jotta yleisiä sääntöjä ei tehtäisi sisällyksettömiksi – on ilmiselvästi erityisen merkityksellinen tässä yhteydessä.(108)

142. Edellä esitettyjen seikkojen valossa tarkastelen seuraavaksi riidanalaisen tuomion asian kannalta merkityksellisiä kohtia.

c)     SEUT 351 artiklan ensimmäinen kohta riidanalaisessa tuomiossa

143. Nyt tarkasteltavassa tapauksessa asian ydin oli – kuten Supreme Court totesi(109) – sen määrittäminen, asetettiinko kyseisessä kansainvälisessä sopimuksessa kyseessä olevalle jäsenvaltiolle sellaisia velvollisuuksia, joiden noudattamista sopimuksen osapuolina olevat kolmannet valtiot voivat vielä vaatia. Riidanalaisessa tuomiossa Supreme Court arvioi tätä tutkimalla jäsenvaltion (Yhdistynyt kuningaskunta) kansainvälisen sopimuksen (ICSID‑sopimus) mukaista velvollisuutta panna välitystuomio täytäntöön.

144. Pidän Supreme Courtin tältä osin omaksumaa lähestymistapaa ongelmallisena kolmessa suhteessa.

145. Ensinnäkin Supreme Courtin tarkastelussa, joka keskittyi lähes yksinomaan ICSID‑sopimuksen 54 artiklan mukaisiin Yhdistyneen kuningaskunnan velvollisuuksiin, ei yksilöity kolmansien maiden vastaavaa oikeutta.

146. Kuten edellä selitettiin, näiden kahden osatekijän välisen yhteyden merkitystä SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan kannalta voidaan tuskin liioitella. Kyseisessä määräyksessä nimittäin edellytetään, että kolmannelle maalle, joka on sopimuksen osapuoli, johtuu kyseisestä sopimuksesta oikeus, jota se voi vaatia kyseessä olevaa jäsenvaltiota kunnioittamaan.

147. Se ei siten ole kysymys, joka voidaan sivuuttaa. Jos esimerkiksi oletetaan, että Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuimet olisivat kieltäytyneet panemasta kyseistä välitystuomiota täytäntöön,(110) voisiko jokainen yksittäinen kolmas maa, joka on ICSID‑sopimuksen osapuoli (joita on nykyisin yli 150), vedota tästä kieltäytymisestä seuraavaan Yhdistyneen kuningaskunnan kansainväliseen vastuuseen ja ryhtyä toimiin kyseistä valtiota vastaan kansainvälisessä oikeudessa määrättyjen menettelyjen välityksellä,(111) jotta kansainvälisen oikeuden vastainen teko lopetetaan ja/tai siitä aiheutunut vahinko korjataan? Tätä kysymystä ei sen tärkeydestä huolimatta käsitelty riidanalaisessa tuomiossa.

148. Toiseksi vaikuttaa siltä, että vaatimustaso, jota Supreme Court käytti yksilöidäkseen velvollisuuden kolmanteen maahan nähden, oli melko alhainen. Tarkoitan sitä, että vaatimukset sille, että kansainvälisestä sopimuksesta johtuvaa velvollisuutta pidetään kollektiivisena (tässä tapauksessa erga omnes partes) eikä kahdenvälisenä tai vastavuoroisena, vaikuttavat täyttyvän helposti Supreme Courtin päättelyssä.

149. Riidanalaisessa tuomiossa on runsaasti viittauksia kansainvälisiin ja akateemisiin lähteisiin, mutta lähemmässä tarkastelussa yksikään niistä ei vaikuta erityiseltä tai ratkaisevalta asian kannalta. Kahta lausuntoa lukuun ottamatta(112) kaikki muut lähteet ovat tältä osin melko epämääräisiä, ja Supreme Courtin toteamukset ovat implisiittisiä.(113) Kyseiset lähteet vaikuttavat mielestäni viittaavan lähinnä siihen, että ICSID‑sopimuksen sopimuspuolilla on yleisluonteinen intressi siihen, että sopimusta noudatetaan kaikissa olosuhteissa.(114) Kuten edellä todettiin, tämä ei kuitenkaan riitä SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamiseen.

150. Kolmanneksi, vaikka ymmärrän, että Supreme Courtille esitetty pääasiallinen kysymys koski ICSID‑sopimuksen vaikutuksia Yhdistyneeseen kuningaskuntaan nähden (yksinkertaistettuna: ”onko Yhdistyneen kuningaskunnan pantava välitystuomio täytäntöön kyseisen sopimuksen nojalla?”), tätä kysymystä ei voitu tarkastella ”kliinisesti irrallaan” riita‑asian asiayhteydestä.

151. Riita‑asian oikeudellinen tilanne ja tosiseikat olivat tosiasiassa jokseenkin monimutkaisia: se koski kolmea eri valtiota (Yhdistynyt kuningaskunta, Romania ja Ruotsi) ja kahta eri kansainvälistä sopimusta (kahdenvälinen investointisuojasopimus ja ICSID‑sopimus).

152. Välitystuomiossa investoijille myönnettiin korvauksia sillä perusteella, että Romania oli välitystuomioistuimen mukaan rikkonut kahdenvälisen investointisuojasopimuksen määräyksiä, koska se ei ollut taannut oikeudenmukaista ja tasapuolista kohtelua, kunnioittanut investoijien perusteltua luottamusta eikä toiminut läpinäkyvästi.(115) Siten kahdenvälisessä investointisuojasopimuksessa määritettiin aineelliset velvollisuudet, joihin Romania oli sitoutunut Ruotsiin nähden. Samoin kahdenvälisen investointisuojasopimuksen 8 artiklan 6 kohdan nojalla Romanialla oli Ruotsiin nähden velvollisuus maksaa kyseisille Ruotsin kansalaisille määrätyt korvaukset.(116)

153. Rajaamalla arviointinsa yhteen ainoaan riita‑asiassa esille tulevaan menettelylliseen kysymykseen ja jättämällä yhden kansainvälisen sopimuksen kokonaan sen ulkopuolelle Supreme Court unohti riidan taustalla olevan perustavan oikeussuhteen: yhtäältä Romanian ja toisaalta Ruotsin ja sen kansalaisten välisen.

154. Supreme Courtin SEUT 351 artiklan ensimmäisestä kohdasta esittämässä tulkinnassa joihinkin tilanteisiin, jotka ovat täysin Euroopan unionin sisäisiä – koska osallisina on ainoastaan jäsenvaltioita ja niiden kansalaisia paitsi tosiseikkojen osalta myös oikeudellisesti – sovellettaisiin aiempien kansainvälisten sopimusten määräyksiä, vaikka ne kuuluvat unionin perussopimusten alaan ja ovat ristiriidassa joidenkin unionin sääntöjen kanssa. Tämä olisi mielestäni ristiriidassa SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan sanamuodon kanssa ja tarpeetonta sen tavoitteen saavuttamiseksi. Se ei myöskään olisi linjassa aiemman oikeuskäytännön kanssa, jossa suljettiin pois kyseisen määräyksen soveltaminen täysin unionin sisäisissä suhteissa.

155. Kyseinen SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan laaja tulkinta loisi myös useissa tapauksissa yksityisille oikeussubjekteille verrattain helpon tavan kiertää unionin sääntöjen sitovuus.(117) Tältä osin ei pidä sivuuttaa sitä, että SEUT 351 artikla on ennen kaikkea valtioiden välisiä suhteita koskeva määräys. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, kyseessä on neutraali määräys, joka ei voi muuttaa aiemmista sopimuksista mahdollisesti johtuvien oikeuksien luonnetta. Tästä seuraa, ettei ”tällä määräyksellä anneta sellaisille yksityisille, jotka vetoavat [aiempaan sopimukseen], oikeuksia, joita kansallisen tuomioistuimen olisi suojeltava. Tällä määräyksellä ei myöskään loukata yksityisille oikeussubjekteille tällaisesta sopimuksesta mahdollisesti johtuvia oikeuksia.”(118)

156. Näin ollen sillä seikalla, johtuuko aiemmasta sopimuksesta yksityisille oikeussubjekteille (kuten investoijille) oikeus, ei useimmiten ole merkitystä SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisen kannalta. Yksityiset oikeussubjektit voivat hyötyä kyseisestä määräyksestä ainoastaan välillisesti siltä osin kuin ne voivat osoittaa, että jossakin unionin oikeuden säännöksessä tai määräyksessä taikka unionin toimenpiteessä edellytetään jäsenvaltion rikkovan aiemmasta sopimuksesta johtuvaa velvollisuuttaan kolmanteen maahan nähden, mikä voisi synnyttää kyseisen jäsenvaltion kansainvälisen vastuun.

157. Katson näin ollen, että Supreme Court tulkitsi ja sovelsi SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa virheellisesti riidanalaisessa tuomiossa antamalla kyseiselle määräykselle liian laajan soveltamisalan. Se etenkin tulkitsi virheellisesti käsitettä ”sellaisiin oikeuksiin tai velvollisuuksiin, jotka johtuvat – – sopimuksesta” eikä ymmärtänyt oikein, miten tätä käsitettä olisi tarkasteltava monenvälisten sopimusten yhteydessä, etenkin kun osallisena ei ole kolmatta maata tai sen kansalaista.

158. Edellä 113–120 kohdassa selitetyistä syistä komission toinen kanneperuste olisi kuitenkin hylättävä.

E       Kolmas kanneperuste: SEUT 267 artiklan rikkominen

1.     Asianosaisten lausumat

159. Kolmannessa kanneperusteessaan komissio väittää, että antamalla riidanalaisen tuomion esittämättä ennakkoratkaisupyyntöä unionin tuomioistuimelle Supreme Court rikkoi SEUT 267 artiklaa kahdesta syystä.

160. Komissio katsoo, että Supreme Court rikkoi SEUT 267 artiklan ensimmäisen kohdan b alakohdassa määrättyä velvoitetta, kun se ei esittänyt ennakkoratkaisukysymystä menettelyn aloittamista koskevan päätöksen ja välipäätöksen pätevyydestä. Komission mukaan riidanalaisesta tuomiosta seuraa, että nämä päätökset tehdään tehottomiksi. Kieltäytyessään panemasta täytäntöön kyseisiä päätöksiä – joissa edellytettiin standstill‑velvoitteen noudattamista, mikä estää kyseisen tuen maksamisen – Supreme Court toimi ikään kuin kyseiset toimet olisivat pätemättömiä.

161. Komissio väittää lisäksi, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuimena Supreme Court rikkoi SEUT 267 artiklan kolmannessa kohdassa määrättyä velvollisuutta, kun se ei esittänyt ennakkoratkaisukysymystä SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta. Riidanalaisessa tuomiossa Supreme Courtin oli tulkittava kyseisiä unionin oikeuden käsitteitä, jotka olivat kiistanalaisia ja joita ei ollut käsitelty riittävästi unionin tuomioistuinten oikeuskäytännössä.

2.     Arviointi

162. Aloitan tämän kanneperusteen tarkastelun komission esittämästä toisesta väitteestä.

163. Ensinnäkin on tuskin tarpeen muistuttaa, että Supreme Court on SEUT 267 artiklassa tarkoitettu ”[sellainen kansallinen tuomioistuin], jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta”. Tällaisen tuomioistuimen on siten lähtökohtaisesti esitettävä ennakkoratkaisupyyntö SEUT 267 artiklan nojalla, kun sen on ratkaistava unionin oikeussäännön tulkintaa koskeva kysymys voidakseen antaa asiassa ratkaisun.

164. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa asetetusta ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevasta velvollisuudesta huolimatta ylimmän oikeusasteen tuomioistuimet voivat kuitenkin olla esittämättä ennakkoratkaisupyyntöä kahdenlaisissa tapauksissa.

165. Ennakkoratkaisupyyntöä ei ole tarpeen esittää ensinnäkään niin kutsutussa acte clair ‑tilanteessa: kun unionin oikeuden oikea soveltaminen on niin ilmeistä, ettei esitetyn kysymyksen ratkaisemisesta ole mitään perusteltua epäilyä. Tältä osin unionin tuomioistuin on lisännyt, että ennen kuin asiaa ylimpänä oikeusasteena käsittelevä kansallinen tuomioistuin voi katsoa tilanteen olevan tällainen, sen on oltava varma siitä, että asia olisi yhtä ilmeinen jäsenvaltioiden muille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille ja unionin tuomioistuimelle.(119)

166. Toiseksi velvollisuutta esittää ennakkoratkaisupyyntö ei ole niin kutsutussa acte éclairé ‑tilanteessa: kun esille tullut kysymys on asiallisesti samanlainen kuin kysymys, josta on jo annettu ennakkoratkaisu vastaavanlaisessa tapauksessa, tai jos unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään jo ratkaissut kyseisen oikeuskysymyksen, olipa tähän oikeuskäytäntöön johtaneiden menettelyjen luonne mikä tahansa, ja vaikka riidanalaiset kysymykset eivät olisi täsmälleen samanlaisia.(120)

167. Unionin tuomioistuin on yleisemmällä tasolla katsonut, että sen mahdollisuuden olemassaoloa, ettei ylimmän oikeusasteen tuomioistuimen ole tarpeen esittää ennakkoratkaisupyyntöä, ”on arvioitava ottamalla huomioon unionin oikeuden ominaispiirteet, sen tulkintaan liittyvät erityiset vaikeudet sekä vaara oikeuskäytäntöjen eroavuuksien syntymisestä unionissa”.(121)

168. Olen edellä selittänyt, miksi Supreme Court tulkitsi mielestäni virheellisesti SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa käsiteltävässä asiassa. Pelkästään se seikka, että ylimmän oikeusasteen tuomioistuin on tulkinnut virheellisesti unionin oikeuden määräystä eikä ole esittänyt SEUT 267 artiklan nojalla ennakkoratkaisukysymystä unionin tuomioistuimelle, ei kuitenkaan tarkoita, että se on väistämättä rikkonut ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuuttaan. Se on korkeintaan yksi indikaattori siitä, että asia voi olla näin.

169. Käsiteltävässä asiassa useat muut tekijät viittaavat kuitenkin siihen, ettei itse määräyksen sanamuodosta eikä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä käynyt ilmi selvää vastausta Supreme Courtin menettelyssä esille nousseisiin tulkintakysymyksiin.

170. Ensinnäkin on hyvin selvää, ettei SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan verrattain suppea sanamuoto tarjoa yksiselitteisiä ohjeita Supreme Courtin menettelyssä esille nousseisiin tulkintakysymyksiin. Kuten komissio huomautti, menettelyn osapuolet olivat hyvin eri mieltä näistä kysymyksistä. Vaikuttaa siltä, että molemmat osapuolet pystyivät esittämään väitteitä, joita ei ainakaan ensi silmäyksellä voitaisi hylätä ilmeisen perusteettomina.

171. Toiseksi SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa koskevia unionin tuomioistuinten ratkaisuja, joihin osapuolet viittasivat ja joita Supreme Court tarkasteli, oli vähän, ja niiden merkitys oli vähäinen. Yhdessäkään tällaisessa ratkaisussa ei etenkään ollut käsitelty nimenomaisesti ja suoraan kysymyksiä, jotka olivat ratkaisevia käsiteltävässä asiassa. Riidanalaisen tuomion perustelut itse asiassa osoittavat, että Supreme Courtin esittämä tulkinta syntyi (jos näin voidaan sanoa) yhdistelemällä osia useista unionin tuomioistuimen tuomioista. Kyseiset perustelut osoittavat myös, että tietyt unionin tuomioistuimen muiden tuomioiden osat ovat saattaneet viitata toisenlaiseen tulkintaan SEUT 351 artiklan ensimmäisestä kohdasta.(122)

172. Kolmanneksi on myös vaikea nähdä, miten voitaisiin varmuudella päätellä, että Supreme Courtin SEUT 351 artiklan ensimmäisestä kohdasta esittämä tulkinta oli todennäköisesti ”yhtä ilmeinen” jäsenvaltioiden muille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille ja unionin tuomioistuimille. Supreme Court oli tietoinen siitä, että SEUT 351 artiklaan ja ICSID‑sopimukseen perustuvia väitteitä oli esitetty paitsi unionin tuomioistuimissa myös parhaillaan vireillä olleissa kansallisissa menettelyissä. Juuri näiden menettelyjen määrän ja sen seikan, että ne olivat vireillä eri lainkäyttöalueiden tuomioistuimissa, vuoksi Supreme Courtin olisi vähintäänkin pitänyt olla erityisen varovainen tältä osin.

173. Lisäksi komissio oli ilmoittanut Supreme Courtille, että yksi kansallinen tuomioistuin – Nacka tingsrätt (Nackan käräjäoikeus, Ruotsi) – oli antanut tuomion, jossa se oli hylännyt SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvat investoijien vaatimukset kyseisen määräyksen sellaisen tulkinnan perusteella, joka oli ristiriidassa Supreme Courtin esittämän tulkinnan kanssa. SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan merkitystä ja soveltamisalaa koskevien eriävien näkemysten ja siten niitä koskevien ristiriitaisten tuomioistuinratkaisujen riski oli näin ollen sekä todellinen että välitön.

174. Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuin on johdonmukaisesti katsonut, että kun asiaa ylimpänä oikeusasteena käsittelevän kansallisen tuomioistuimen tietoon on saatettu, että yhden ja saman jäsenvaltion tuomioistuinten tai eri jäsenvaltioiden tuomioistuinten oikeuskäytännöt eroavat toisistaan pääasiassa sovellettavan unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkinnassa, sen on oltava erityisen huolellinen arvioidessaan, ettei mahdollista perusteltua epäilyä kyseessä olevan unionin säännöksen oikeasta tulkinnasta ole, ja otettava huomioon muun muassa ennakkoratkaisumenettelyn tarkoitus, joka on unionin oikeuden yhtenäisen tulkinnan varmistaminen.(123)

175. Neljänneksi vaikuttaa siltä, ettei Supreme Court ole ottanut lainkaan huomioon sen oikeudellisen kysymyksen perustuslaillista merkitystä, josta se päätti lausua, tai mahdollista vaikutusta, joka sen ratkaisulla voisi olla koko unionin oikeusjärjestykseen. Kuten edellä todettiin, SEUT 351 artiklan ensimmäisellä kohdalla unionin oikeuden ensisijaisuuden periaatteen toimintaa rajoitetaan lähes määrättömästi. Kun otetaan huomioon tämän periaatteen merkitys unionin oikeusjärjestelmälle, kyseisen perussopimuksen määräyksen laajan tulkinnan seuraukset eivät voineet jäädä Supreme Courtilta huomaamatta.

176. Huomautan lisäksi, että toisin kuin Supreme Court, sekä High Court että Court of Appeal olivat kieltäytyneet arvioimasta SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamista, koska tämä kysymys oli tullut esille European Food ‑menettelyssä unionin tuomioistuimissa, joten riskinä voisi olla asiaa koskevien ristiriitaisten tuomioiden antaminen.(124)

177. Katsonkin, että lausumalla SEUT 351 artiklan ensimmäiseen kohtaan perustuvan investoijien väitteen perusteltavuudesta Supreme Court jätti huomiotta i) ”unionin oikeuden ominaispiirteet” ja ii) ”vaaran oikeuskäytäntöjen eroavuuksien syntymisestä unionissa”. Nämä ovat tekijöitä, jotka kansallisten ylimmän oikeusasteen tuomioistuinten on edellä mainitun oikeuskäytännön mukaisesti otettava huomioon arvioidessaan, onko niillä tietyssä tilanteessa velvollisuus esittää ennakkoratkaisukysymys SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan nojalla.

178. Viidenneksi ja viimeiseksi katson, että kun otetaan huomioon asian olosuhteet, se, ettei Supreme Court esittänyt ennakkoratkaisupyyntöä SEUT 267 artiklan nojalla, on päätös, joka ei kuulu siihen liikkumavaraan, joka lainkäyttöelimille on väistämättä annettava. Tässä ratkaisuehdotuksessa tarkastellut tekijät osoittavat, että kyseessä on oikeudellisesti monimutkainen asia, jossa yhdistyvät useat Euroopan unionissa samanaikaisesti käydyt hallinnolliset menettelyt ja tuomioistuinmenettelyt, joiden keskeiset kysymykset koskivat useiden unionin oikeussääntöjen ja periaatteiden soveltamista. SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinta ei etenkään ollut liitännäinen tai toissijainen kysymys – joka olisi voinut siten viitata prosessiekonomian käyttöön – vaan sellainen, joka ”muodostaa käsiteltävän riidan ytimen”.(125)

179. En myöskään havaitse mitään konkreettista seikkaa, joka voisi viitata sellaisten erityisten syiden olemassaoloon, joiden vuoksi asiaa olisi käsiteltävä kiireellisenä. Sitä, ettei Supreme Court esittänyt ennakkoratkaisupyyntöä, ei myöskään voitaisi pitää vähäisenä laiminlyöntinä, kuten esimerkiksi silloin, kun menettelyn osapuolet eivät ole ottaneet oikeudellista kysymystä esille tai esittäneet siitä näkemyksiään täysimääräisesti. Jotkin menettelyn osapuolet olivat nimittäin kehottaneet Supreme Courtia useammin kuin kerran esittämään unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksen SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta.

180. Katson siten, että asian olosuhteet huomioon ottaen Supreme Court ei voinut uskottavasti päätellä, että sen sanamuodon ja/tai nykyisen unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön vuoksi i) SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta ei ollut mitään perusteltua epäilyä ja ii) esitetty tulkinta olisi ollut yhtä ilmeinen unionin tuomioistuimille ja jäsenvaltioiden muille ylimmän oikeusasteen tuomioistuimille. Supreme Court ei näin ollen noudattanut SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaista velvollisuuttaan, kun se ei esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymyksiä SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta.

181. Tässä tilanteessa katson, että kolmas kanneperuste on perusteltu ja ettei ole tarpeen tutkia muita komission esittämiä moitteita.(126)

F       Neljäs kanneperuste: SEUT 108 artiklan 3 kohdan rikkominen

1.     Asianosaisten lausumat

182. Neljännessä kanneperusteessaan komissio väittää, että Yhdistynyt kuningaskunta rikkoi SEUT 108 artiklan 3 kohtaa.

183. Komissio korostaa, että kun asiaa alemmissa oikeusasteissa käsitelleiden Yhdistyneen kuningaskunnan tuomioistuinten määräämä välitystuomion täytäntöönpanon lykkääminen kumottiin, kyseisestä välitystuomiosta tuli täytäntöönpanokelpoinen. Supreme Courtin tuomion vaikutuksesta välitystuomiossa vahvistetut määrät tulivat siten maksettaviksi. Tällainen vaikutus on – komission mukaan – suoraan ristiriidassa SEUT 108 artiklan 3 kohtaan sisältyvän standstill‑velvoitteen kanssa.

184. Komissio lisää, että Supreme Court jätti myös huomiotta vakiintuneen oikeuskäytännön, jonka mukaan valtiontuen, jota ei ole hyväksytty asianmukaisesti, myöntämistä koskevaan kieltoon voidaan vedota kansallisten tuomioistuinten lopullisten tuomioiden, jotka olisivat suoraan ristiriidassa standstill‑velvoitteen kanssa, täytäntöönpanon estämiseksi.(127)

2.     Arviointi

185. Vaikka komission oikeudelliset perustelut vaikuttavat lähtökohtaisesti perustelluilta, tämä kanneperuste olisi mielestäni hylättävä.

186. SEUT 108 artiklan 3 kohdan mukaan jäsenvaltioilla on velvollisuus yhtäältä ilmoittaa komissiolle kustakin toimenpiteestä, jolla on tarkoitus myöntää tai muuttaa tukea, ja toisaalta olla toteuttamatta tällaista toimenpidettä niin kauan kuin mainittu toimielin ei ole tehnyt kyseistä toimenpidettä koskevaa lopullista päätöstä. Tämän kaksinaisen velvoitteen (ilmoittamis‑ ja standstill‑velvoite) tarkoituksena on sen takaaminen, etteivät tuen vaikutukset toteudu, ennen kuin komissiolla on ollut kohtuullisesti aikaa tarkastella ehdotettuja toimenpiteitä yksityiskohtaisesti ja aloittaa tarvittaessa muodollinen tutkintamenettely. Tavoitteena on viime kädessä tietysti taata, ettei sisämarkkinoille soveltumatonta tukea koskaan myönnetä tuensaajille.(128)

187. Käsiteltävässä asiassa komissio oli jo tutkinut kyseisen toimenpiteen (välitystuomiossa investoijille määrättyjen korvausten maksaminen Romanian toimesta(129)) ja todennut vuoden 2015 lopullisessa päätöksessä, että kyse on sisämarkkinoille soveltumattomasta valtiontuesta.

188. On totta, että unionin yleinen tuomioistuin oli kumonnut komission lopullisen päätöksen, kun Supreme Court antoi riidanalaisen tuomion. Unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta tehty valitus oli kuitenkin jo vireillä unionin tuomioistuimessa.

189. Lisäksi unionin tuomioistuimissa vireillä ollut kumoamismenettely ei koskenut menettelyn aloittamista koskevan päätöksen ja/tai välipäätöksen lainmukaisuutta. Voi olla aiheellista huomauttaa, etteivät investoijat olleet riitauttaneet menettelyn aloittamista koskevan päätöksen lainmukaisuutta, vaikka se olisi ollut lähtökohtaisesti mahdollista.(130) Investoijat olivat sen sijaan ensin riitauttaneet välipäätöksen lainmukaisuuden, mutta he peruuttivat myöhemmin kanteensa.(131)

190. Tässä yhteydessä on muistettava, että unionin toimielinten toimia koskee pääsääntöisesti lainmukaisuusolettama, ja niillä on näin ollen oikeusvaikutuksia niin kauan kuin niitä ei ole peruutettu, kumottu kumoamiskanteen johdosta tai todettu pätemättömiksi ennakkoratkaisupyynnön tai lainvastaisuusväitteen seurauksena.(132)

191. Unionin yleisen tuomioistuimen tuomion ei myöskään voida tulkita tarkoittavan edes implisiittisesti sitä, että menettelyn aloittamista koskeva päätös ja välipäätös olivat myös lainvastaisia. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin toimen kumoaminen ei välttämättä vaikuta valmisteleviin toimiin, sillä kumotun toimen korvaamiseen tähtäävä menettely voidaan lähtökohtaisesti aloittaa uudelleen juuri siitä vaiheesta, jossa lainvastaisuus tapahtui.(133)

192. Käsiteltävässä asiassa peruste, jonka vuoksi unionin yleinen tuomioistuin kumosi vuoden 2015 lopullisen päätöksen, liittyi nimenomaisesti tarkasteltavana olleeseen päätökseen.(134) Tällainen komission virhe, vaikka unionin tuomioistuin olisikin vahvistanut sen muutoksenhakumenettelyssä, ei olisi vaikuttanut menettelyn aiemmassa vaiheessa annettujen komission päätösten lainmukaisuuteen. Tästä olisi nimittäin seurannut komissiolle, että sen olisi pitänyt aloittaa uudelleen väitetyn tuen perusteellinen tutkinta ja sen jälkeen antaa menettelyn päättämiseksi uusi päätös, jonka oli oltava unionin tuomioistuinten toteamusten mukainen.

193. Näin ollen vuoden 2015 lopullisen päätöksen asemasta riippumatta on katsottava, että koska menettelyn aloittamista koskeva päätös ja välipäätös olivat voimassa ja tuottivat oikeusvaikutuksia, väitettyä tukea koskeva standstill‑velvoite oli edelleen olemassa.(135)

194. Tässä yhteydessä on paikallaan muistuttaa, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 108 artiklan 3 kohdan viimeisessä virkkeessä määrätyllä suunnitellun tuen maksamista koskevalla kiellolla on välitön oikeusvaikutus ja se on siten välittömästi täytäntöönpanokelpoinen(136) myös kansallisissa tuomioistuimissa.(137) Kansallinen tuomioistuin ei näin ollen voi SEUT 108 artiklan 3 kohtaa rikkomatta määrätä maksettavaksi tukea, josta ei ole ilmoitettu komissiolle, jonka soveltuvuutta sisämarkkinoille komissio tutkii tai – mikä pahempaa – joka on jo todettu sisämarkkinoille soveltumattomaksi. Tällainen vaatimus olisi lähtökohtaisesti hylättävä.(138)

195. Kun siis riidanalaisessa tuomiossa kumottiin välitystuomion täytäntöönpanon lykkääminen, tästä seurasi väistämättä, että Romania oli lähtökohtaisesti velvollinen maksamaan väitetyn tuen standstill‑velvoitteesta huolimatta. Tällainen tilanne on omiaan johtamaan SEUT 108 artiklan 3 kohdan rikkomiseen.

196. On totta, että – kuten Yhdistynyt kuningaskunta huomautti vastauksessaan komission viralliseen huomautukseen – SEUT 108 artiklan 3 kohdassa määrätään velvoitteesta, joka sitoo lähtökohtaisesti väitetyn tuen myöntävää jäsenvaltiota.(139) Kuten komissio perustellusti huomautti, SEU 4 artiklan 3 kohdan nojalla jäsenvaltioiden on avustettava toisiaan unionin oikeuden noudattamisen edistämiseksi ja pidättäydyttävä kaikista toimenpiteistä, jotka voisivat vaarantaa unionin oikeuden noudattamisen.(140)

197. Olen näin ollen samaa mieltä komission kanssa siitä, että Yhdistyneen kuningaskunnan voidaan itse katsoa olevan vastuussa SEUT 108 artiklan 3 kohdan, luettuna yhdessä SEU 4 artiklan 3 kohdan kanssa, rikkomisesta, jos jokin sen toteuttamista toimenpiteistä johtaa standstill‑velvoitteen rikkomiseen väitetyn tukitoimenpiteen osalta.

198. On kuitenkin huomattava, että käsiteltävässä asiassa komissio ei toimittanut lainkaan tietoja siitä, miten ja milloin riidanalaisen tuomion mahdollistama välitystuomion täytäntöönpano Yhdistyneessä kuningaskunnassa johti siinä määrättyjen korvausten tosiasialliseen maksamiseen.

199. Muistutan tältä osin, että jäsenvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission tehtävänä on osoittaa, että väitetty jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen on tapahtunut, ja esittää unionin tuomioistuimessa näyttö siitä, ettei jäsenvaltio ole noudattanut unionin oikeuden säännöksessä säädettyä velvoitetta, eikä se voi tukeutua mihinkään olettamaan.(141) Lisäksi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevaa menettelyä voidaan käyttää ainoastaan unionin oikeuden tosiasiallista rikkomista vastaan. Pelkkiä väitteitä mahdollisista tulevista rikkomisista tai niiden riskistä ei sitä vastoin voida hyväksyä.(142)

200. Vaikka olenkin yhtä mieltä komission kanssa siitä, että riidanalainen tuomio on lähtökohtaisesti omiaan johtamaan SEUT 108 artiklan 3 kohdassa vahvistetun standstill‑velvoitteen rikkomiseen, joka voitaisiin lukea Yhdistyneen kuningaskunnan syyksi, ei ole esitetty näyttöä siitä, että tällainen rikkominen on tosiasiallisesti tapahtunut.

201. Tästä syystä komission neljäs kanneperuste ei mielestäni ole perusteltu.

VI     Oikeudenkäyntikulut

202. Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

203. Koska komissio on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista ja sen kanne hyväksytään pääosin, Yhdistynyt kuningaskunta on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

VII  Ratkaisuehdotus

204. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin

–        toteaa, että koska Supreme Court kieltäytyi 19.2.2020 antamassaan tuomiossa Micula v. Romania lykkäämästä asian käsittelyä ja lausui SEUT 351 artiklan ensimmäisen kohdan tulkinnasta, vaikka samasta asiasta oli päätetty komission voimassa olevilla päätöksillä ja asia oli vireillä unionin tuomioistuimissa, Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistynyt kuningaskunta rikkoi SEU 4 artiklan 3 kohtaa, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa

–        toteaa, että koska ylimmän oikeusasteen tuomioistuimena toiminut Supreme Court ei esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisukysymystä unionin oikeuden tulkinnasta, joka ei ollut acte clair eikä acte éclairé, Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistynyt kuningaskunta rikkoi SEUT 267 artiklan kolmatta kohtaa, luettuna yhdessä erosopimuksen 127 artiklan 1 kohdan kanssa

–        hylkää kanteen muilta osin

–        velvoittaa Ison‑Britannian ja Pohjois‑Irlannin yhdistyneen kuningaskunnan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1      Alkuperäinen kieli: englanti.

2      Mertens de Wilmars, J. ja Verougstraete, I.M., ”Proceedings against Member States for failure to fulfil their obligations”, Common Market Law Review, osa 7, nro 4, 1970, s. 389 ja 390. Samaan tapaan muutamia vuosia myöhemmin julkisasiamies Warner ratkaisuehdotuksessaan Bouchereau (30/77, EU:C:1977:141, s. 2020).

3      Ks. äskettäin tuomio 28.1.2020, komissio v. Italia (Maksuviivästysten torjumista koskeva direktiivi) (C‑122/18, EU:C:2020:41, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

4      Ks. erityisesti tuomio 12.11.2009, komissio v. Espanja (C‑154/08, EU:C:2009:695) ja tuomio 4.10.2018, komissio v. Ranska (Pidätys irtaimen omaisuuden tuotosta) (C‑416/17, EU:C:2018:811). Ks. myös lausunto 1/09 (Sopimus yhdistetyn patenttioikeudenkäyntijärjestelmän perustamisesta), 8.3.2011 (EU:C:2011:123, 87 kohta).

5      Seikka, jota unionin tuomioistuin on korostanut useaan otteeseen ja josta olen täysin samaa mieltä. Ks. esim. tuomio 9.12.2003, komissio v. Italia (C‑129/00, EU:C:2003:656, 32 kohta) ja tuomio 7.6.2007, komissio v. Kreikka (C‑156/04, EU:C:2007:316, 52 kohta).

6      Näihin kansainvälisiin sopimuksiin viitataan jäljempänä ”aiempina sopimuksina”.

7      Jäljempänä erosopimus (EUVL 2020, L 29, s. 7).

8      T‑624/15, T‑694/15 ja T‑704/15, EU:T:2019:423.

9      Tuomio komissio v. European Food ym. (C‑638/19 P, EU:C:2022:50).

10      Tuomio 6.3.2018 (C‑284/16, EU:C:2018:158). Kyseisessä tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että Alankomaiden kuningaskunnan ja Slovakian tasavallan kahdenväliseen investointisuojasopimukseen sisältyvä välityslauseke oli unionin oikeuden vastainen.

11      C‑333/19, EU:C:2022:749.

12      [2017] EWHC 31 (Comm).

13      [2018] EWCA 1801.

14      Ks. erityisesti erosopimuksen 92–95 artikla.

15      Ks. erityisesti erosopimuksen 86–91 artikla.

16      Kursivointi tässä.

17      Ratkaisuehdotus Portugali v. komissio (C‑365/99, EU:C:2001:184, 16 kohta).

18      Ks. mm. tuomio 28.3.2019, komissio v. Irlanti (Jätevesien keräys‑ ja käsittelyjärjestelmä) (C‑427/17, EU:C:2019:269, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

19      Ks. esim. määräys 8.4.2020, komissio v. Puola (C‑791/19 R, EU:C:2020:277, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Kursivointi tässä.

20      Ks. vastaavasti tuomio 20.3.2014, komissio v. Puola (C‑639/11, EU:C:2014:173, 57 kohta) ja tuomio 20.3.2014, komissio v. Liettua (C‑61/12, EU:C:2014:172, 62 kohta).

21      Kyseisestä periaatteesta ks. esim. tuomio 20.1.2021, komissio v. Printeos  (C‑301/19 P, EU:C:2021:39, 54 kohta).

22      Ks. vastaavasti tuomio 21.9.1989, komissio v. Kreikka (68/88, EU:C:1989:339, 9 kohta) ja tuomio 1.10.1998, komissio v. Italia (C‑285/96, EU:C:1998:453, 13 kohta).

23      Tämän menettelyn vertailevasta ja historiallisesta taustasta ks. esim. Guyomar, G., Le défaut des parties à un différend devant les juridictions internationales, Librairie Générale de Droit et de Jurisprudence, Paris, 1960 ja U.S. Supreme Courtin tuomio 30.3.1885, Thomson and Others v. Wooster, 114 U.S. 104 (1885).

24      Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 41 artikla ja työjärjestyksen 156 artiklan 1 kohta.

25      Vastaavasti julkisasiamies Mischon ratkaisuehdotus Portugali v. komissio (C‑365/99, EU:C:2001:184, 17 kohta).

26      Tämän sanonnan sanotaan juontavan juurensa antiikin Kreikan kirjailijan Aisopoksen (620–564 eea.) eläinsatuun ”Muuli”.

27      Ks. vastaavasti tuomio 22.10.2002, Roquette Frères (C‑94/00, EU:C:2002:603, 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

28      SEU 3 artiklan 3 kohdan ensimmäinen alakohta.

29      SEUT 26 artiklan 2 kohta.

30      Pöytäkirja (N:o 27) sisämarkkinoista ja kilpailusta.

31      SEUT 101–106 artikla.

32      SEUT 107–109 artikla.

33      Ks. erityisesti tuomio 18.7.2007, Lucchini (C‑119/05, EU:C:2007:434, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

34      Ks. etenkin tuomio 21.11.2013, Deutsche Lufthansa (C‑284/12, EU:C:2013:755, 41 kohta). Ks. myös vastaavasti tuomio 23.1.2019, Fallimento Traghetti del Mediterraneo (C‑387/17, EU:C:2019:51, 54 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

35      Ks. tuomio 21.11.2013, Deutsche Lufthansa (C‑284/12, EU:C:2013:755, 28–31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

36      Ibid., 41 kohta.

37      Ks. vastaavasti tuomio 25.7.2018, Georgsmarienhütte ym. (C‑135/16, EU:C:2018:582, 24 kohta) ja analogisesti tuomio 14.12.2000, Masterfoods ja HB (C‑344/98, EU:C:2000:689, 57 kohta).

38      Kursivointi tässä.

39      Riidanalaisen tuomion 25 kohta. Unionin tuomioistuimen ratkaisusta kyseisessä asiassa ks. määräys 21.9.2022, Romatsa ym. (C‑333/19, EU:C:2022:749).

40      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 21 ja 22 kohta.

41      Riidanalaisen tuomion 97 kohta.

42      Riidanalaisen tuomion 98–100 kohta.

43      Riidanalaisen tuomion 101–108 kohta.

44      Riidanalaisen tuomion 109–117 kohta.

45      ICSID‑sopimuksen 53 ja 54 artiklasta ks. tämän ratkaisuehdotuksen 13 ja 14 kohta. Kyseisen sopimuksen 69 artiklassa todetaan pelkästään, että ”jokaisen sopimusvaltion on ryhdyttävä tarvittaviin lainsäädännöllisiin tai muihin toimenpiteisiin tämän yleissopimuksen määräysten sisäiseksi voimaansaattamiseksi”.

46      Vastaavasti julkisasiamies Lagerin ratkaisuehdotus Köbler (C‑224/01, EU:C:2003:207, 66 kohta).

47      Ymmärtääkseni myös High Court ja Court of Appeal olivat tulleet tähän tulokseen Yhdistyneessä kuningaskunnassa vireillä olleessa menettelyssä (ks. riidanalaisen tuomion 42 kohta).

48      Ks. erityisesti riidanalaisen tuomion 56 kohta.

49      Ks. riidanalaisen tuomion 2, 51, 52, 56 ja 116 kohta.

50      Ks. erityisesti vuoden 2015 lopullisen päätöksen 44 ja 126–129 perustelukappale. Komissio oli myös jättänyt soveltamatta SEUT 351 artiklan ensimmäistä kohtaa menettelyn aloittamista koskevassa päätöksessä.

51      Ks. erityisesti riidanalaisen tuomion 100 kohta.

52      Sivuhuomautuksena lisättäköön, ettei vastaavaa ilmausta sisälly asian kannalta merkityksellisimpiin kansainvälisiin lähteisiin, kuten valtiosopimusoikeutta koskevaan Wienin yleissopimukseen (jäljempänä Wienin yleissopimus) ja Kansainvälisen oikeuden toimikunnan valtioiden vastuuta kansainvälisen oikeuden vastaisista teoista koskeviin artikloihin (Articles on the Responsibility of States for Internationally Wrongful Acts, jäljempänä ARSIWA).

53      Ks. vastaavasti tuomio 22.6.2021, Venezuela v. neuvosto (Kolmanteen valtioon kohdistuva vaikutus) (C‑872/19 P, EU:C:2021:507, 42 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

54      Ks. jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 114 kohta.

55      En siten ole täysin samaa mieltä julkisasiamies Mischon kanssa, joka ratkaisuehdotuksessaan komissio v. Portugali (C‑62/98 ja C‑84/98, EU:C:1999:509, 56 kohta) totesi SEUT 351 artiklan ensimmäisellä kohdalla olevan ”ainoastaan toteava merkitys”.

56      Tuomio 3.9.2008, Kadi ja Al Barakaat International Foundation v. neuvosto ja komissio (C‑402/05 P ja C‑415/05 P, EU:C:2008:461, 304 kohta). Ks. myös julkisasiamies Poiares Maduron samassa asiassa esittämä ratkaisuehdotus (EU:C:2008:11, 30 ja 31 kohta). Ks. myös yleisemmin tuomio 2.9.2021, Moldovan tasavalta (C‑741/19, EU:C:2021:655, 42 kohta).

57      Ks. mm. tuomio 6.4.1995, RTE ja ITP v. komissio (C‑241/91 P ja C‑242/91 P, EU:C:1995:98) ja tuomio 15.9.2011, komissio v. Slovakia (C‑264/09, EU:C:2011:580).

58      Kuten tuomiossa 2.8.1993, Levy (C‑158/91, EU:C:1993:332) ja tuomiossa 28.3.1995, Evans Medical ja Macfarlan Smith (C‑324/93, EU:C:1995:84), joihin Supreme Court viittasi.

59      Tämä ilmenee hyvin selvästi tuomiosta 18.11.2003, Budějovický Budvar  (C‑216/01, EU:C:2003:618, 134 ja 143 kohta). Ks. myös analogisesti tuomio 27.11.1973, Vandeweghe ym. (130/73, EU:C:1973:131, 2 ja 3 kohta).

60      Ks. tästä kysymyksestä oikeuskirjallisuudessa Klabbers, J., Treaty Conflict and the European Union, Cambridge University Press, 2009, s. 142–148; Manzini, P., ”The Priority of Pre‐Existing Treaties of EC Member States within the Framework of International Law”, European Journal of International Law, 2001, s. 785–788 ja Schermers, H.G., ”Annotation of Case 812/79 Attorney General (of Ireland) v Burgoa”, Common Market Law Review, 1981, s. 229 ja 230.

61      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 82 kohta ja jäljempänä sen 193 kohta. Ks. yleisesti tästä asiasta julkisasiamies Capotortin ratkaisuehdotus Burgoa (812/79, EU:C:1980:196, s. 2817) ja julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotus Evans Medical ja Macfarlan Smith (C‑324/93, EU:C:1994:357, 42 kohta).

62      Ks. asiaa koskevien kansainvälisten elinten päätöksistä Alexandrov, S.A., ”Enforcement of ICSID Awards: Articles 53 and 54 of the ICSID Convention”, teoksessa Binder, C. ym. (toim.), International Investment Law for the 21st Century – Essays in Honour of Christoph Schreuer, Oxford University Press, 2009, s. 328.

63      Supreme Courtin riidanalaisen tuomion 56 kohdassa käyttämää ilmaisua lainatakseni.

64      Ks. riidanalaisen tuomion 113 kohta.

65      Ks. vuoden 2015 lopullisen päätöksen 45 perustelukappale.

66      Riidanalaisen tuomion 114 ja 117 kohta.

67      Riidanalaisen tuomion 56 kohta. Kursivointi tässä.

68      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 22 kohta.

69      Kuten riidanalaisen tuomion 114 kohdassa perustellusti todettiin.

70      Tuomio 18.6.2019, European Food ym. v. komissio (T‑624/15, T‑694/15 ja T‑704/15, EU:T:2019:423, 58 kohta).

71      Ks. esim. vuoden 2015 lopullisen päätöksen 64–66 perustelukappale.

72      Samaan tapaan julkisasiamies Jääskisen ratkaisuehdotus komissio v. Slovakia (C‑264/09, EU:C:2011:150, 48 kohta).

73      Samaan tapaan julkisasiamies Lagrangen ratkaisuehdotus komissio v. Italia (10/61, ei julkaistu, EU:C:1961:26, s. 17).

74      Ks. tältä osin Wienin yleissopimuksen 26 artikla, 30 artiklan 4 kohdan b alakohta ja 34–36 artikla.

75      Esimerkiksi SEUT 351 artiklan ja Wienin yleissopimuksen 30 artiklan 4 kohdan b alakohdan välisestä yhteydestä ks. tuomio 9.2.2012, Luksan (C‑277/10, EU:C:2012:65, 61 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

76      Ks. mm. tuomio 14.1.1997, Centro‑Com (C‑124/95, EU:C:1997:8, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

77      Ks. vastaavasti tuomio 3.2.1994, Minne (C‑13/93, EU:C:1994:39, 17 kohta).

78      Tuomio 14.10.1980, Burgoa (812/79, EU:C:1980:231, 9 kohta).

79      Ks. vastaavasti julkisasiamies Tizzanon ratkaisuehdotus komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta (C‑466/98, EU:C:2002:63, 38 kohta). Oikeuskirjallisuudessa ks. Koutrakos, P., ”International agreements concluded by Member States prior to their EU accession – Burgoa”, teoksessa Butler, G. ja Wessel, R. (toim.), EU external relations law, Hart Publishing, Oxford, 2022, s. 137.

80      Ks. lähemmin jäljempänä tämän ratkaisuehdotuksen 127 kohta ja sitä seuraavat kohdat.

81      Mutatis mutandis, se vastaisi sitä, että jäsenvaltion, joka toteuttaa määrällistä rajoitusta vaikutukseltaan vastaavan toimenpiteen, joka ei täytä edellytyksiä ollakseen perusteltu SEUT 36 artiklan nojalla, katsotaan rikkovan kyseistä määräystä eikä SEUT 34 artiklaan sisältyvää määrällisten rajoitusten (yleistä) kieltoa.

82      Ks. vastaavasti tuomio 10.3.1998, T. Port (C‑364/95 ja C‑365/95, EU:C:1998:95, 61 kohta).

83      Ks. vastaavasti tuomio 5.11.2002, komissio v. Yhdistynyt kuningaskunta (C‑466/98, EU:C:2002:624, 25 kohta).

84      Ks. vastaavasti tuomio 13.7.1966, Consten ja Grundig v. komissio (56/64 ja 58/64, EU:C:1966:41, s. 346).

85      Ks. vastaavasti tuomio 12.2.2009, komissio v. Kreikka (C‑45/07, EU:C:2009:81, 35 kohta).

86      Ks. vastaavasti mm. lausunto 2/15 (EU:n ja Singaporen välinen vapaakauppasopimus), 16.5.2017 (EU:C:2017:376, 254 kohta).

87      Ks. esim. tuomio 22.9.988, Deserbais (286/86, EU:C:1988:434, 18 kohta) ja julkisasiamies Tesauron ratkaisuehdotus Levy (C‑158/91, EU:C:1992:411, 4 kohta).

88      Ks. mm. tuomio 27.2.1962, komissio v. Italia (10/61, EU:C:1962:2, s. 10) ja tuomio 27.9.1988, Matteucci (235/87, EU:C:1988:460, 21 kohta).

89      Ks. tuomio 11.3.1986, Conegate (121/85, EU:C:1986:114, 25 kohta) ja tuomio 2.7.1996, komissio v. Luxemburg (C‑473/93, EU:C:1996:263, 40 kohta).

90      Eeckhout, P., EU external relations law, 2. painos, Oxford University Press, 2011, s. 426.

91      Tuomio 27.2.1962, komissio v. Italia (10/61, EU:C:1962:2, s. 10).

92      Ks. tuomio 2.7.1996, komissio v. Luxemburg (C‑473/93, EU:C:1996:263, 40 kohta).

93      Ks. vastaavasti tuomio 21.12.2011, Air Transport Association of America ym. (C‑366/10, EU:C:2011:864, 61 kohta).

94      Ks. mm. tuomio 2.8.1993, Levy (C‑158/91, EU:C:1993:332, 12 kohta) ja tuomio 10.3.1998, T. Port (C‑364/95 ja C‑365/95, EU:C:1998:95, 60 kohta). Kursivointi tässä.

95      Ks. tuomio 14.1.1997, Centro‑Com (C‑124/95, EU:C:1997:8, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

96      Ks. vastaavasti lausunto 2/15 (EU:n ja Singaporen välinen vapaakauppasopimus), 16.5.2017 (EU:C:2017:376, 254 kohta).

97      Ks. tältä osin ARSIWAn 20 ja 45 artikla.

98      Käsiteltävässä asiassa tilanne koskee tietenkin myös yhtä kolmatta maata (Yhdistynyt kuningaskunta), jonka tosiseikkojen tapahtuma‑aikaan oli kuitenkin katsottava olevan unionin oikeuden asiaa koskevan määräyksen kannalta samassa asemassa kuin jäsenvaltiot.

99      Tässä ratkaisuehdotuksessa ei ole tarpeen tarkastella lähemmin tätä (eittämättä monimutkaista) kansainvälisen oikeuden alaa, sillä siinä käytetty peruserottelu hyväksytään auliisti kansainvälisissä oikeuslähteissä. Ks. mm. kansainvälisen tuomioistuimen tuomio 5.2.1970, Barcelona Traction, Light and Power Company, Limited (Belgia v. Espanja), ICJ Reports 1970, s. 3, 33 ja 35 kohta sekä ARSIWAn 33 artikla (ja sitä koskevan kommentaarin 2 kohta), 42 artikla (ja sitä koskevan kommentaarin 8 kohta) ja 48 artikla (ja sitä koskevan kommentaarin 8 kohta). Viittauksista tähän erotteluun unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä ks. julkisasiamies Warnerin ratkaisuehdotus Henn ja Darby (34/79, EU:C:1979:246, s. 3833); julkisasiamies Tesauron ratkaisuehdotus Levy (C‑158/91, EU:C:1992:411, 5 kohta); julkisasiamies Lenzin ratkaisuehdotus Evans Medical ja Macfarlan Smith (C‑324/93, EU:C:1994:357, 33 kohta) ja julkisasiamies Szpunarin ratkaisuehdotus Moldovan tasavalta (C‑741/19, EU:C:2021:164, 42 kohta). Joihin sopimuksiin voi luonnollisesti sisältyä molempiin ryhmiin kuuluvia määräyksiä, ja näissä tapauksissa tulkitsijan onkin tutkittava kunkin määräyksen luonnetta.

100      Esimerkkinä tästä mainitaan usein ihmisoikeussopimukset.

101      Vastaavasti oikeuskirjallisuudessa Mastroianni, R., ”Comment to Article 351 TFEU”, teoksessa Tizzano, A. (toim.), Trattati dell’Unione Europea, 2. painos, 2014, s. 2545.

102      Investointisuojasopimukset ovat tästä hyvä esimerkki.

103      Ks. tältä osin ARSIWAn 42 artikla (erityisesti 9 kohta) ja 48 artikla (erityisesti 2 kohta).

104      Ks. mm. tuomio 22.9.1988, Deserbais (286/86, EU:C:1988:434, 18 kohta); tuomio 6.4.1995, RTE ja ITP v. komissio (C‑241/91 P ja C‑242/91 P, EU:C:1995:98, 84 kohta); tuomio 10.3.1998, T. Port (C‑364/95 ja C‑365/95, EU:C:1998:95, 60 kohta) ja tuomio 18.11.2003, Budějovický Budvar (C‑216/01, EU:C:2003:618, 148 kohta).

105      Riidanalaisen tuomion 97 kohta, jossa viitataan 2.8.1993 annettuun tuomioon Levy (C‑158/91, EU:C:1993:332, 11 kohta).

106      Ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 89 kohta.

107      Tuomio 28.10.2022, Generalstaatsanwaltschaft München (Luovutus ja ne bis in idem) (C‑435/22 PPU, EU:C:2022:852, 119 kohta).

108      Ibid., 120 ja 121 kohta.

109      Riidanalaisen tuomion 98 kohta.

110      Kuten Supreme Court perustellusti totesi, kyseessä oleva riita‑asia koski ainoastaan kysymystä siitä, oliko Yhdistyneellä kuningaskunnalla ICSID‑sopimuksen nojalla kolmansiin maihin nähden velvollisuus panna kyseessä oleva välitystuomio täytäntöön (riidanalaisen tuomion 101 kohta).

111      Esimerkiksi saattamalla asian kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

112      Kansainvälisen oikeuden toimikunnan puheenjohtajan lausumat, jotka hän on esittänyt jäsenhallitusten nimeämien oikeudellisten asiantuntijoiden viidennessä ja kuudennessa neuvoa‑antavassa kokouksessa (mainittu riidanalaisen tuomion 107 kohdassa).

113      Ks. etenkin riidanalaisen tuomion 104 ja 105 kohdassa mainitut.

114      Tämä pätee nähdäkseni etenkin investoijien tästä seikasta esittämiin väitteisiin, jotka Supreme Court vaikuttaa hyväksyvän riidanalaisen tuomion 106 kohdassa.

115      Ks. mm. riidanalaisen tuomion 15 kohta.

116      Kyseisen määräyksen mukaan välitystuomio on ”lopullinen ja sitova”.

117      Sivumennen huomautettakoon, että unionin tuomioistuimen asioissa Achmea, European Food ja Romatsa antamien ratkaisujen (ks. edellä tämän ratkaisuehdotuksen 22 ja 23 kohta) jälkeen kahdenväliseen investointisuojasopimukseen sisältyvää välityslauseketta olisi nyt pidettävä pätemättömänä.

118      Ks. tuomio 14.10.1980, Burgoa (812/79, EU:C:1980:231, 10 kohta).

119      Ks. erityisesti tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi (C‑561/19, EU:C:2021:799, 39 ja 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

120      Ibid., 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

121      Ibid., 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen.

122      Ks. erityisesti riidanalaisen tuomion 99 ja 102 kohta.

123      Ks. vastaavasti tuomio 9.9.2015, Ferreira da Silva e Brito ym. (C‑160/14, EU:C:2015:565, 42–44 kohta) ja tuomio 6.10.2021, Consorzio Italian Management ja Catania Multiservizi (C‑561/19, EU:C:2021:799, 49 kohta).

124      Ks. riidanalaisen tuomion 29, 32, 91 ja 94 kohta.

125      Kuten Supreme Court totesi riidanalaisen tuomion 96 kohdassa.

126      Ks. vastaavasti tuomio 4.10.2018, komissio v. Ranska (Pidätys irtaimen omaisuuden tuotosta) (C‑416/17, EU:C:2018:811, 113 kohta).

127      Komissio viittaa erityisesti tuomioon 18.7.2007, Lucchini (C‑119/05, EU:C:2007:434, 62 ja 63 kohta).

128      Ks. yleisesti julkisasiamies Kokottin ratkaisuehdotus Viasat Broadcasting UK (C‑445/19, EU:C:2020:644, 17 ja 18 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

129      Ks. vuoden 2015 lopullisen päätöksen 39 perustelukappale.

130      Ks. esim. tuomio 21.12.2016, komissio v. Hansestadt Lübeck (C‑524/14 P, EU:C:2016:971).

131      Määräys 29.2.2016, Micula ym. v. komissio (T‑646/14, ei julkaistu, EU:T:2016:135).

132      Ks. mm. tuomio 10.9.2019, HTTS v. neuvosto (C‑123/18 P, EU:C:2019:694, 100 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

133      Ks. mm. tuomio 21.9.2017, Riva Fire v. komissio (C‑89/15 P, EU:C:2017:713, 34 kohta).

134      Unionin yleinen tuomioistuin oli tuomiossaan lähinnä todennut, että investoijille myönnetty korvaus kattoi ainakin osittain Romanian Euroopan unioniin liittymistä edeltäneen ajanjakson. Unionin yleisen tuomioistuimen mukaan komissio oli tehnyt virheen luokitellessaan tueksi koko korvauksen tekemättä eroa liittymistä edeltävään ajanjaksoon ja liittymisen jälkeiseen ajanjaksoon liittyvien takaisin perittävien määrien välillä.

135      Supreme Court myönsi pohjimmiltaan tämän riidanalaisen tuomion 51 kohdassa. Tästä kysymyksestä ks. yleisesti julkisasiamies Mengozzin ratkaisuehdotus Deutsche Lufthansa (C‑284/12, EU:C:2013:442, 27–29 kohta).

136      Ks. esim. tuomio 5.3.2019, Eesti Pagar (C‑349/17, EU:C:2019:172, 88 kohta).

137      Ibid., 89–91 kohta.

138      Ks. mm. tuomio 12.1.2023, DOBELES HES (C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 121 kohta).

139      Kyseisessä määräyksessä todetaan merkityksellisin osin seuraavaa: ”Jäsenvaltio, jota asia koskee, ei saa toteuttaa ehdottamiaan toimenpiteitä, ennen kuin [valtiontuki]menettelyssä on annettu lopullinen päätös” (kursivointi tässä).

140      Ks. vastaavasti tuomio 27.9.1988, Matteucci (235/87, EU:C:1988:460, 19 kohta).

141      Ks. esim. tuomio 10.11.2020, komissio v. Italia  (Raja‑arvot – PM10‑hiukkaset)  (C‑644/18, EU:C:2020:895, 83 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

142      Ks. vastaavasti tuomio 16.10.2012, Unkari v. Slovakia (C‑364/10, EU:C:2012:630, 68–71 kohta).