Väliaikainen versio
UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (laajennettu kahdeksas jaosto)
24 päivänä tammikuuta 2024 (*)
Valtiontuki – Sähkön ja lämmön yhteistuotannosta annetun muutetun Saksan lain tiettyjen säännösten perusteella myönnetyt tuet – Yhteistuotannon tukijärjestelmän uudistus – Päätös, jossa tuet todetaan sisämarkkinoille soveltuviksi – Valtiontuen käsite – Valtion varat
Asiassa T‑409/21,
Saksan liittotasavalta, asiamiehinään J. Möller ja R. Kanitz,
kantajana,
vastaan
Euroopan komissio, asiamiehinään A. Bouchagiar, C. Kovács ja C.-M. Carrega,
vastaajana,
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja A. Kornezov sekä tuomarit G. De Baere (esittelevä tuomari), D. Petrlík, K. Kecsmár ja S. Kingston,
kirjaaja: hallintovirkamies S. Jund,
ottaen huomioon asian kirjallisessa vaiheessa esitetyn,
ottaen huomioon 4.5.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Saksan liittotasavalta vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan valtiontuesta SA.56826 (2020/N) – Saksa – Vuoden 2020 sähkön ja lämmön yhteistuotannon tukijärjestelmän uudistus ja valtiontuesta SA.53308 (2019/N) – Saksa – Muutokset olemassa olevia sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksia koskevaan tukijärjestelmään (sähkön ja lämmön yhteistuotantoa koskevan lain uudesta säännöstöstä 21.12.2015 annetun lain (Gesetz zur Neuregelung des Kraft-Wärme-Kopplungsgesetzes) (BGBl. 2015 I, s. 2498; jäljempänä vuoden 2016 KWKG) 13 §) 3.6.2021 annetun komission päätöksen C(2021) 3918 final (jäljempänä riidanalainen päätös), jossa se toteaa, että sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitosten sähköntuotannon tukemiseksi toteutetut eri toimenpiteet (jäljempänä kyseessä olevat toimenpiteet) ovat valtiontukea.
Asian tausta
Hallinnollinen menettely
2 Saksan viranomaiset ilmoittivat 28.1.2019 Euroopan komissiolle vuoden 2016 KWKG:n 13 §:n muuttamisesta uusiutuvista energiamuodoista annetun lain, sähkön ja lämmön yhteistuotannosta annetun lain, energia-alasta annetun lain sekä eräiden muiden energia-alan säännösten muuttamisesta 17.12.2018 annetulla lailla (Gesetz zur Änderung des Erneuerbare-Energien-Gesetzes, des Kraft-Wärme-Kopplungsgesetzes, des Energiewirtschaftgesetzes und weiterer energierechtlicher Vorschriften) (BGBl. 2018 I, s. 2549).
3 Saksan viranomaiset ilmoittivat 23.9.2020 komissiolle muista vuoden 2016 KWKG:hen tehdyistä muutoksista. Nämä muutokset sisällytettiin hiilivoiman tuotannon vähentämisestä ja lopettamisesta sekä eräiden muiden lakien muuttamisesta 8.8.2020 annetun lain (kivihiilestä irtautumista koskeva laki) (Gesetz zur Reduzierung und zur Beendigung der Kohlerverstromung und zur Änderung weiterer Gesetze (Kohleausstiegsgesetz)) (BGBl. 2020 I, s. 1818) 7 ja 8 §:ään, ja niitä muutettiin edelleen uusiutuvista energiamuodoista annetun lain ja eräiden muiden energia-alan säännösten muuttamisesta 21.12.2020 annetun lain (Gesetz zur Änderung des Erneuerbare-Energien-Gesetzes und weiterer energierechtlicher Vorschriften) (BGBl. 2020 I, s. 3138) 17 ja 18 §:llä.
4 Nämä vuoden 2016 KWKG:hen tehdyt muutokset vastaavat 1.1.2021 lähtien voimassa olevaa sähkön ja lämmön yhteistuotannon tukemista koskevaa lainsäädäntöä (jäljempänä vuoden 2020 KWKG).
5 Saksan liittotasavalta ilmoitti 8.4.2021 komissiolle myös muutoksesta, joka koskee vedyntuottajien maksun enimmäismäärää, sellaisena kuin siitä säädetään vuoden 2020 KWKG:n 27 §:ssä.
Kyseessä olevat toimenpiteet
Kyseessä olevien toimenpiteiden tavoite ja kuvaus
6 Vuoden 2020 KWKG:n tavoitteena on parantaa energiatehokkuutta sekä ilmaston- ja ympäristönsuojelua lisäämällä yhteistuotantoon perustuvaa nettosähköntuotantoa vuoteen 2025 mennessä. Sillä pyritään erityisesti kannustamaan siirtymistä uusiin yhteistuotantolaitoksiin tai uudenaikaistettuihin kaasukäyttöisiin laitoksiin ja edistämään sähköntuotantoa tällaisissa tehokkaissa yhteistuotantolaitoksissa. Sillä pyritään myös varmistamaan, että sähkön ja lämmön yhteistuotannon tukeminen on johdonmukaista energiasiirtymän tavoitteiden kanssa. Tätä varten vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään useista eri toimenpiteistä.
– Yleinen tukitoimenpide, joka koskee sähköntuotantoa uusissa, uudenaikaistetuissa ja ajanmukaistetuissa tehokkaissa yhteistuotantolaitoksissa
7 Vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään yleisestä tukitoimenpiteestä, joka koskee sähköntuotantoa uusissa, uudenaikaistetuissa ja ajanmukaistetuissa tehokkaissa yhteistuotantolaitoksissa, joissa voidaan hyödyntää erilaisia yhteistuotantotekniikoita ja käyttää erityyppisiä polttoaineita.
8 Yleinen tuki muodostuu preemiosta, joka maksetaan markkinahintaan myydystä tuotetusta energiasta saatujen tulojen lisäksi (vuoden 2020 KWKG:n 5 § ja sitä seuraavat pykälät).
9 Jos yhteistuotantolaitosten kapasiteetti on yli 100 kilowattia (kW), niiden toiminnanharjoittajien on myytävä sähkö markkinoilla kolmannelle osapuolelle tai kulutettava se itse. Kapasiteetiltaan pienempien yhteistuotantolaitosten toiminnanharjoittajat voivat päättää joko myydä sähkön markkinoilla, kuluttaa sen itse tai pyytää verkonhaltijaa ostamaan sen sovittuun hintaan (vuoden 2020 KWKG:n 4 §).
10 Tuki myönnetään joko kansallisen sääntelyviranomaisen, Bundesnetzagenturin (liittovaltion verkkovirasto, Saksa) järjestämien tarjouskilpailujen perusteella (vuoden 2020 KWKG:n 8a §) tai suoraan vuoden 2020 KWKG:n nojalla. Jälkimmäisessä tapauksessa edunsaajat ovat automaattisesti oikeutettuja tähän tukeen, jos ne täyttävät tukikelpoisuuskriteerit. Bundesamt für Wirtschaft und Ausfuhrkontrolle (liittovaltion talous- ja vientivalvontaviranomainen, Saksa; jäljempänä BAFA) tarkistaa edunsaajien pyynnöstä niiden tukikelpoisuuden. Jos ne täyttävät kaikki kriteerit, BAFAn on annettava hyväksyntä, jossa tukikelpoisuus vahvistetaan (vuoden 2020 KWKG:n 10 §).
11 Vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään myös innovatiivisiin yhteistuotantojärjestelmiin perustuvan sähköntuotannon tukemisesta joko liittovaltion verkkoviraston järjestämien tarjouskilpailujen tai bonuksen myöntämisen perusteella, ja siinä muutetaan vuoden 2016 KWKG:ssä käyttöön otettua kivihiilestä luopumiseen liittyvää bonusjärjestelmää. Nämä bonukset myönnetään vain, jos yhteistuotantolaitosten toiminnanharjoittajat saavat yleiseen tukitoimenpiteeseen perustuvaa tukea.
– Tukitoimenpide, joka koskee olemassa olevien tehokkaiden kaasukäyttöisten yhteistuotantolaitosten sähköntuotantoa kaukolämmityksen alalla
12 Vuoden 2016 KWKG:ssä säädettiin kaukolämmityksen alalla toimivien, olemassa olevien tehokkaiden kaasukäyttöisten yhteistuotantolaitosten sähköntuotannon tukemisesta 31.12.2019 saakka. Koska tämä tuki saattoi johtaa ylikompensaatioon vuosina 2018 ja 2019, vuoden 2016 KWKG:n 13 §:ää muutettiin siten, että näille laitoksille vuodeksi 2019 myönnettäviä preemioita mukautettiin, jolloin ylikompensaatio poistettiin. Edellä 8 ja 9 kohdassa kuvattuja vuoden 2020 KWKG:n mukaisia preemioiden myöntämismenettelyjä sovelletaan soveltuvin osin.
– Tukitoimenpide, joka koskee lämmön ja kylmän varastointilaitoksia
13 Vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään taloudellisen tuen myöntämisestä varastointilaitoksille sillä edellytyksellä, että ne ottavat ensisijaisesti talteen yleiseen sähköverkkoon liitetyn yhteistuotantolaitoksen tuottamaa lämpöä. Edunsaajat ovat automaattisesti oikeutettuja tähän tukeen, jos ne täyttävät tukikelpoisuuskriteerit. BAFA tarkistaa edunsaajien pyynnöstä niiden tukikelpoisuuden. Jos ne täyttävät kaikki kriteerit, BAFAn on annettava hyväksyntä, jossa tukikelpoisuus vahvistetaan (vuoden 2020 KWKG:n 22–25 §).
– Tukitoimenpide, joka koskee energiatehokkaita kaukolämmitys- ja jäähdytysverkkoja
14 Vuoden 2020 KWKG:llä muutetaan kaukolämmitysverkkojen edistämisen edellytyksiä myöntämällä taloudellista tukea tällaisille verkoille, jotka sisältävät vähintään 75 prosenttia yhteistuotantoa tai vähintään 75 prosenttia yhdistettyjä lämmönlähteitä. Edunsaajat ovat automaattisesti oikeutettuja tähän tukeen, jos ne täyttävät tukikelpoisuuskriteerit. BAFA tarkistaa edunsaajien pyynnöstä niiden tukikelpoisuuden. Jos ne täyttävät kaikki kriteerit, BAFAn on annettava hyväksyntä, jossa tukikelpoisuus vahvistetaan (vuoden 2020 KWKG:n 18–21 §).
– Vedyntuottajien maksun enimmäismäärää koskeva toimenpide
15 Vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään erityisistä säännöistä yrityksille, jotka toimivat teollisuuskaasujen valmistuksen alalla, jolla vedyn tuotanto muodostaa suurimman osan kokonaisarvonlisäyksestä. Siinä rajoitetaan maksun määrää, jonka verkonhaltijat voivat periä vedyntuottajilta (ks. jäljempänä 18 kohta), jos kyseisiin tuottajiin sovelletaan uusiutuvista energiamuodoista annetun lain ja eräiden muiden energia-alan säännösten muuttamisesta annetun lain nojalla alennettua maksua (vuoden 2020 KWKG:n 27 §).
Kyseessä olevien toimenpiteiden rahoitusmekanismi
16 Kyseessä olevalla verkonhaltijalla on lakisääteinen velvollisuus maksaa edunsaajille vuoden 2020 KWKG:ssä säädetyt määrät. Yhteistuotantolaitoksen toiminnanharjoittajalla on oikeus saada edellä 8 kohdassa tarkoitettu preemio ja mahdolliset 11 kohdassa tarkoitetut bonukset siltä verkonhaltijalta, johon laitos on suoraan tai välillisesti liitetty (vuoden 2020 KWKG:n 6 §:n 1 momentti, 7a §:n 1 ja 3 momentti ja 7c §:n 1 momentti).
17 Kaukolämmitys- ja jäähdytysjärjestelmien toiminnanharjoittajalla on oikeus saada edellä 14 kohdassa tarkoitettua taloudellista tukea siltä siirtoverkonhaltijalta, jonka valvonta-alueeseen kuuluvaan verkkoon kaukolämpöä ja jäähdytystä toimittava pääasiallinen yhteistuotantolaitos on suoraan tai välillisesti liitetty (vuoden 2020 KWKG:n 18 §:n 1 ja 3 momentti ja 21 §). Vastaavasti lämmön ja kylmän varastointilaitoksen toiminnanharjoittajalla on oikeus saada edellä 13 kohdassa tarkoitettua taloudellista tukea siltä siirtoverkonhaltijalta, jonka valvonta-alueeseen kuuluvaan verkkoon uutta lämmön ja kylmän varastointilaitosta käyttävä yhteistuotantolaitos on suoraan tai välillisesti liitetty (vuoden 2020 KWKG:n 22 §:n 1 ja 3 momentti ja 25 §).
18 Verkonhaltijoilla on oikeus, mutta ei lakisääteistä velvollisuutta, siirtää kyseessä oleviin toimenpiteisiin liittyvät kustannukset lisämaksuna (jäljempänä KWKG-maksu) niiden verkkomaksujen laskelmaan, jotka ne perivät asiakkailtaan jokaisesta Saksassa sähköverkosta toimitetusta kilowattitunnista (KWh) (vuoden 2020 KWKG:n 26 §:n 1 momentti). Tästä poiketen siirtoverkonhaltijoilla on oikeus periä alennettua KWKG-maksua suurilta energiankäyttäjiltä, kuten vedyntuottajilta (vuoden 2020 KWKG:n 27 §).
19 Siirtoverkonhaltijat laskevat vuosittain KWKG-maksun määrän vuoden 2020 KWKG:ssä esitettyjen menetelmien mukaisesti. Se ilmaistaan yhtenäisenä hintana kulutettua kilowattituntia kohti, jollei tiettyihin käyttäjäryhmiin sovellettavasta alennetusta maksusta muuta johdu.
20 Jotta kukin verkonhaltija saisi korvauksen vuoden 2020 KWKG:n mukaisista velvoitteista aiheutuvasta ylimääräisestä taloudellisesta rasituksesta, tässä laissa on otettu käyttöön mekanismi, jolla tämä rasitus jaetaan tasapuolisesti verkonhaltijoiden (jakelu- tai siirtoverkonhaltijoiden) kesken suhteessa niiden verkkoon kytkettyjen kuluttajien kulutukseen ja korvataan sitten KWKG-maksulla (vuoden 2020 KWKG:n 28 §).
21 Vuoden 2020 KWKG:ssä säädetään 1,8 miljardin euron vuotuisesta budjettirajasta kyseessä oleville toimenpiteille ja siten KWKG-maksun kokonaismäärälle (vuoden 2020 KWKG:n 29 §).
Riidanalainen päätös
22 Komissio antoi 3.6.2021 riidanalaisen päätöksen.
23 Komissio piti kyseessä olevia toimenpiteitä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena ja totesi, että ne on rahoitettu valtion varoilla.
24 Erityisesti riidanalaisen päätöksen 220 ja 221 kohdassa komissio katsoi, että tukitoimenpiteet, jotka koskevat ensinnäkin sähköntuotantoa uusissa, uudenaikaistetuissa ja ajanmukaistetuissa tehokkaissa yhteistuotantolaitoksissa, toiseksi energiatehokkaita kaukolämmitys- ja jäähdytysverkkoja, kolmanneksi lämmön ja kylmän varastointilaitoksia ja neljänneksi yhteistuotantoon perustuvaa sähköntuotantoa olemassa olevissa tehokkaissa kaasukäyttöisissä yhteistuotantolaitoksissa kaukolämmityksen alalla (jäljempänä yhdessä yhteistuotannon tukitoimenpiteet), rahoitetaan valtion määräämästä lakiin perustuvasta pakollisesta maksusta saatavilla tuloilla, joita hallinnoidaan ja jotka kohdennetaan lain säännösten mukaisesti.
25 Komissio katsoi, että vedyntuottajien KWKG-maksun enimmäismäärää koskeva toimenpide merkitsee valtion varoista luopumista.
26 Komissio totesi kuitenkin, että kyseessä olevat toimenpiteet soveltuvat sisämarkkinoille SEUT 107 artiklan 3 kohdan c alakohdan nojalla, minkä vuoksi se päätti olla vastustamatta niitä.
Asianosaisten vaatimukset
27 Saksan liittotasavalta vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä todetaan, että kyseessä olevat toimenpiteet merkitsevät valtiontukea
– velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
28 Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin
– hylkää kanteen perusteettomana
– velvoittaa Saksan liittotasavallan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Oikeudellinen arviointi
29 Saksan liittotasavalta vetoaa kanteensa tueksi yhteen ainoaan kanneperusteeseen, joka perustuu SEUT 107 artiklan 1 kohdan virheelliseen tulkintaan ja soveltamiseen, koska komission mukaan yritykset, joita kyseessä olevat toimenpiteet koskevat, ovat saaneet valtion varoista myönnettyä tukea.
30 Aluksi on muistettava, että SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi ”valtiontueksi” luonnehtiminen edellyttää, että neljä edellytystä täyttyy eli että on olemassa valtion toimenpide tai valtion varoista toteutettu toimenpide, kyseinen toimenpide on omiaan vaikuttamaan jäsenvaltioiden väliseen kauppaan, sillä annetaan valikoivaa etua sille, joka on sen edunsaajana, ja toimenpide vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua (tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 46 kohta ja tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 31 kohta).
31 Siltä osin kuin kyse on valtion toimenpiteestä tai valtion varoista toteutetusta toimenpiteestä eli ainoasta tässä asiassa kyseessä olevasta edellytyksestä, on huomattava, että jotta etua voidaan pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna tukena, yhtäältä sen on oltava suoraan tai välillisesti myönnetty valtion varoista ja toisaalta sen on katsottava johtuvan valtiosta (tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 47 kohta ja tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 32 kohta).
32 Saksan liittotasavalta ei kiistä sitä, että kyseessä olevat toimenpiteet johtuvat siitä. On myös todettava, että nämä toimenpiteet on otettu käyttöön lainsäädäntöteitse ja niiden on näin ollen katsottava johtuvan asianomaisesta jäsenvaltiosta (ks. vastaavasti tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 17 ja 18 kohta ja tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 33 kohta).
33 Sen sijaan Saksan liittotasavalta kiistää komission päätelmän, jonka mukaan kyseessä olevat toimenpiteet on toteutettu valtion varoista.
34 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa määrätty kielto kattaa sekä valtion suoraan myöntämät tuet tai valtion varoista myönnetyt tuet että sellaisten julkisten tai yksityisten elinten myöntämät tuet, jotka valtio on perustanut tai nimennyt tukien hallinnoimista varten (tuomio 22.3.1977, Steinike & Weinlig, 78/76, EU:C:1977:52, 20 kohta ja tuomio 21.10.2020, Eco TLC, C‑556/19, EU:C:2020:844, 25 kohta).
35 Unionin oikeudessa ei nimittäin voida hyväksyä sitä, että valtiontukia koskevat oikeussäännöt voitaisiin kiertää pelkästään sillä, että luodaan sellaisia riippumattomia toimielimiä, joiden tehtävänä on tukien jakaminen (tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 51 kohta ja tuomio 21.10.2020, Eco TLC, C‑556/19, EU:C:2020:844, 27 kohta).
36 Unionin tuomioistuin on äskettäin todennut, että varat, jotka saadaan kansallisen lainsäädännön nojalla veroista tai muista pakollisista maksuista ja joita hallinnoidaan ja jotka jaetaan tämän lainsäädännön mukaisesti, ja tietyt summat, jotka ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja siis toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä, voidaan luonnehtia SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuiksi valtion varoiksi. Nämä kaksi kriteeriä ovat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun valtion varojen käsitteen vaihtoehtoisia kriteerejä (ks. vastaavasti tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 38, 39 ja 42 kohta).
37 Saksan liittotasavallan ainoa kanneperuste jakautuu kolmeen osaan. Ainoan kanneperusteensa ensimmäisessä osassa Saksan liittotasavalta väittää, että maksun verotuksellinen luonne ei yksinään merkitse sitä, että kerätyt varat olisivat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja valtion varoja, sillä se edellyttää aina, että varat ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä. Saksan liittotasavalta ilmoitti kuitenkin istunnossa, että se luopuu tässä osassa esitetyistä väitteistä, kun otetaan huomioon 12.1.2023 annettu tuomio DOBELES HES (C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1) ja erityisesti toteamus valtion varojen käsitteen kahdesta vaihtoehtoisesta kriteeristä (ks. edellä 36 kohta), mikä merkittiin istunnon pöytäkirjaan. Tästä seuraa, ettei ainoan kanneperusteen ensimmäisestä osasta ole enää tarpeen lausua.
38 Ainoan kanneperusteensa toisessa osassa Saksan liittotasavalta väittää, että KWKG-maksu sekä verkonhaltijoiden yhteistuotantolaitosten, varastointilaitosten ja kaukolämmitys- ja jäähdytysjärjestelmien toiminnanharjoittajille (jäljempänä yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajat) maksamat määrät eivät ole maksuja, jotka merkitsevät SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen valtion varojen sitomista. Saksan liittotasavalta väittää ainoan kanneperusteensa kolmannessa osassa, että komissio on virheellisesti katsonut, että verkonhaltijoiden keräämät varat olivat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja valtion käytettävissä.
39 Ainoan kanneperusteensa toisessa ja kolmannessa osassa Saksan liittotasavalta väittää, että kumpikaan edellä 36 kohdassa mainituista kahdesta vaihtoehtoisesta valtion varojen käsitteen kriteeristä ei täyty tässä asiassa.
40 Koska komissio erotti valtion varoihin liittyvää edellytystä arvioidessaan toisistaan yhtäältä yhteistuotannon tukitoimenpiteet ja toisaalta toimenpiteen, joka koskee KWKG-maksun alentamista vedyntuottajien hyväksi (ks. edellä 24 ja 25 kohta), unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on asianmukaista tutkia yhdessä ainoan kanneperusteen toinen ja kolmas osa, ensin yhteistuotannon tukitoimenpiteiden osalta ja sen jälkeen vedyntuottajien KWKG-maksun enimmäismäärää koskevan toimenpiteen osalta.
Yhteistuotannon tukitoimenpiteet
41 Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet toteutettiin valtion varoista, ja totesi, että 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) perustuvassa oikeuskäytännössä, jota täsmennettiin 28.3.2019 annetulla tuomiolla Saksa v. komissio (C‑405/16 P, EU:C:2019:268), on erotettu toisistaan valtiontukitoimenpiteet ja pelkkää hintasääntelyä koskevat toimenpiteet, joihin ei liity valtion varojen käyttöä.
42 Komissio totesi, että tässä tapauksessa sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitosten toiminnanharjoittajien oli lain mukaan myytävä sähkönsä suoraan markkinoilla, joten hinta määräytyi vapaasti markkinavoimien eikä hintasääntelyn avulla. Lämmön ja kylmän varastointilaitosten sekä kaukolämmitys- ja jäähdytysverkkojen tapauksessa ei käyty tuotteiden ja palvelujen kauppaa tiettyyn hintaan, joten kyse ei ollut myöskään hintasääntelystä.
43 Komission mukaan lisätulojen maksaminen vastikkeetta yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille ei kuulunut sähköverkonhaltijan tavanomaisiin tehtäviin. Tukikelpoisuuskriteerit vahvistettiin vuoden 2020 KWKG:ssä, ja BAFA tarkisti ne. Valtio määritteli kokonaan tuensaajille maksettavan taloudellisen tuen määrän, ja jos 1,8 miljardin euron kokonaisbudjetti oli vaarassa ylittyä, BAFA määritteli alennetut tukimäärät.
44 Komissio huomautti, että verkonhaltijat olivat velvollisia vastaamaan yhteistuotannon tukitoimenpiteiden kustannuksista, joten niille laissa asetettu taloudellinen rasitus oli valtion määräämä lakiin perustuva pakollinen maksu. Se, että verkonhaltijoilla oli oikeus siirtää kustannukset omien kuluttajiensa maksettavaksi mutta ei velvollisuutta siihen, merkitsi ainoastaan sitä, että kyseisiin kuluttajiin ei kohdistunut lain mukaan pakollista maksua. Verkonhaltijat taas olivat edelleen velvollisia suorittamaan tällaisen maksun. Tuen rahoittaminen tällaisella maksulla yhdellä toimitusketjun tasolla riitti komission mukaan osoittamaan valtion varojen olemassaolon ilman, että olisi tarpeen määrittää toinen pakollinen maksu jollakin muulla toimitusketjun tasolla.
45 Näin ollen komissio päätteli, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan valtion määräämästä lakiin perustuvasta pakollisesta maksusta saatavilla tuloilla, joita hallinnoidaan ja jotka kohdennetaan lain säännösten mukaisesti.
46 Ainoan kanneperusteensa toisessa ja kolmannessa osassa Saksan liittotasavalta väittää, että KWKG-maksu ei ole maksu, joka merkitsee valtion varojen sitomista, koska vuoden 2020 KWKG:ssä ei velvoiteta verkonhaltijoita siirtämään tätä maksua verkon asiakkaiden maksettavaksi. Verkonhaltijat rahoittavat yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille suoritettavat maksut omista varoistaan.
47 Saksan liittotasavallan mukaan nämä viimeksi mainitut maksut eivät myöskään ole veroa. Komissio jättää tältä osin huomiotta veronluonteisia maksuja koskevan oikeuskäytännön, erityisesti 17.7.2008 annetun tuomion Essent Netwerk Noord ym. (C‑206/06, EU:C:2008:413), 15.5.2019 annetun tuomion Achema ym. (C‑706/17, EU:C:2019:407) ja 20.9.2019 annetun tuomion FVE Holýšov I ym. v. komissio (T‑217/17, ei julkaistu, EU:T:2019:633). Tämä oikeuskäytäntö liittyy, kuten käsiteltävä asia, asiayhteyteen, jossa on kaksi tasoa tai toisin sanoen laitoksen toiminnanharjoittajan, verkonhaltijan ja verkon asiakkaan välinen kolmenvälinen suhde. Unionin tuomioistuimet eivät ole luonnehtineet verkonhaltijoiden ja edunsaajien välistä rahaliikennettä veroksi.
48 Saksan liittotasavallan mukaan komissio vetoaa myös virheellisesti siihen, että vuoden 2020 KWKG ei ole 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) tarkoitettu hintojen sääntelytoimenpide. Sillä, onko sähkön hinta säännelty lailla, ei ole merkitystä veron olemassaolon määrittämisen kannalta.
49 Saksan liittotasavalta väittää, että varoja voidaan pitää valtion varoina vain silloin, kun ne ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja siis kansallisten viranomaisten käytettävissä, mitä komissio ei ole tutkinut.
50 Saksan liittotasavallan mukaan myöskään valtion vaikutusvalta sovellettaviin oikeussääntöihin ei ole itsessään riittävä peruste katsoa, että sillä on oikeus disponoida varoista. Vuoden 2020 KWKG:n osalta valtio tai toimivaltaiset kansalliset viranomaiset eivät käytä vaikutusvaltaa varojen käytön suhteen.
51 Komissio myöntää, että KWKG-maksu ei erikseen tarkasteltuna ole vero, koska verkonhaltijat eivät ole velvollisia perimään sitä asiakkailtaan. Sen sijaan verkonhaltijoiden vuoden 2020 KWKG:n nojalla yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille maksama preemio on vero tai maksu, joka merkitsee valtion varojen sitomista.
52 Komission mukaan tämä preemio on pakollinen yksipuolinen maksu, jonka valtio asettaa maksuvelvolliselle, ja näin ollen vero tai maksu, joka merkitsee valtion varojen sitomista. Ei ole tarpeen osoittaa, että taloudellinen rasitus siirretään kuluttajalle, kun on osoitettu, että pakollinen maksu on suoritettu toimitusketjun aiemmassa vaiheessa. Näin ollen tässä tapauksessa lopullinen velallinen on verkonhaltija, joka on samassa oikeudellisessa asemassa kuin loppukuluttaja. Kaikissa tapauksissa valtio ottaa käyttöönsä yksityiseltä taholta peräisin olevan summan.
53 SEUT 107 artiklan 1 kohdassa määrättyä kieltoa koskevaa poikkeusta, jollaisesta oli kyse 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160), voidaan soveltaa vain hintasääntelyn tapauksissa, eikä sitä näin ollen voida soveltaa verkonhaltijoiden maksamiin lisämaksuihin. Lakisääteisen maksuvelvollisuuden rinnastaminen pelkkään markkinahintojen sääntelyyn merkitsisi komission mukaan tämän poikkeuksen perusteetonta laajentamista, jolloin SEUT 107 artiklan 1 kohta menettäisi merkityksensä.
54 Komissio väittää vielä, että oikeuskäytännön mukaan riittää, että nyt käsiteltävän kaltainen maksu kannetaan, jotta voidaan todeta valtion varojen olemassaolo, eikä ole tarpeen todeta suurempaa valtion määräysvaltaa. Se väittää kuitenkin tutkineensa riidanalaisessa päätöksessä, kuuluivatko verkonhaltijoiden KWKG-maksulla keräämät varat valtion määräysvaltaan. Täydellisyyden vuoksi se väittää, että preemioiden maksamista säännellään vuoden KWKG:n säännöksillä, joista verkonhaltijat eivät voi poiketa, minkä vuoksi niiden voidaan päätellä olevan valtion varoja.
55 Aluksi on tutkittava Saksan liittotasavallan väitteet, joiden mukaan KWKG-maksu tai yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille maksetut määrät eivät merkitse edellä 36 kohdassa mainitussa ensimmäisessä kriteerissä tarkoitettua veroa tai muuta pakollista maksua, sen jälkeen väitteet, joiden mukaan varat eivät ole edellä 36 kohdassa mainitussa toisessa kriteerissä tarkoitetulla tavalla jatkuvasti julkisessa määräysvallassa, ja lopuksi väitteet, jotka liittyvät 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) perustuvan oikeuskäytännön soveltamiseen.
Vero tai muu pakollinen maksu (edellä 36 kohdassa mainittu ensimmäinen kriteeri)
56 Oikeuskäytännön mukaan valtion sähkönostajille asettamasta lisämaksusta johtuvat määrät ovat samankaltaisia kuin sähköön kohdistuva vero tai maksu, ja ne ovat peräisin SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuista ”valtion varoista” (ks. tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 34 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
57 Varoja on näin ollen pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina ”valtion varoina”, jos ne ovat peräisin asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä määrätyistä pakollisista maksuista ja jos niitä hallinnoidaan ja ne jaetaan kyseisen lainsäädännön mukaisesti. Tältä osin merkitystä ei ole sillä, että rahoitusmekanismi ei suppeassa merkityksessä kuulu kansallisessa oikeudessa veronluonteisten maksujen ryhmään (ks. vastaavasti tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
58 Pelkästään sen perusteella, että maksusta aiheutuva taloudellinen rasitus kohdistuu tosiasiassa määrättyyn henkilöryhmään, ei sitä vastoin voida osoittaa, että kyseisestä maksusta saadut varat ovat luonteeltaan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja ”valtion varoja”. Kyseisen maksun on lisäksi oltava kansallisen oikeuden mukaan pakollinen. Unionin tuomioistuin on siten katsonut, ettei riitä, että verkonhaltijat vyöryttävät siihen hintaan, jolla sähkö myydään niiden loppuasiakkaille, lisäkustannukset, jotka aiheutuvat niiden velvollisuudesta ostaa uusiutuvista energialähteistä tuotettu sähkö laissa vahvistetuilla tariffeilla, koska tämä kompensaatio perustuu yksinomaan käytäntöön eikä lakisääteiseen velvollisuuteen (ks. tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 36 ja 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
59 Aluksi on todettava, että asianosaiset ovat yhtä mieltä siitä, että vuoden 2020 KWKG:llä käyttöön otetulle järjestelmälle on ominaista, että sähkön toimitusketjussa on ”kaksi tasoa”. ”Ensimmäinen taso” vastaa yhtäältä yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajien ja toisaalta verkonhaltijoiden välistä suhdetta. ”Toinen taso” vastaa verkonhaltijoiden ja niiden asiakkaiden välistä suhdetta. Kuten Saksan liittotasavalta huomautti istunnossa, verkonhaltijat ovat yksityisiä yksiköitä.
60 ”Ensimmäisellä tasolla” asianomaisella verkonhaltijalla on lakisääteinen velvollisuus maksaa taloudellista tukea tukikelpoisten yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille (ks. edellä 16 ja 17 kohta). ”Toisella tasolla” verkonhaltijoilla on oikeus, mutta ei lakisääteistä velvollisuutta, siirtää vuoden 2020 KWKG:n mukaisesta taloudellisen tuen maksamisvelvollisuudesta aiheutuva taloudellinen rasitus asiakkailleen niiltä perittävällä KWKG-maksulla (ks. edellä 18–20 kohta).
61 Riidanalaisessa päätöksessä komissio ei katsonut, että KWKG-maksu toimitusketjun ”toisella tasolla” olisi lain mukaan pakollinen maksu, joka voi merkitä valtion varoja. Lisäksi on huomattava, että verkonhaltijat eivät ole lain mukaan velvollisia perimään KWKG-maksua asiakkailtaan, joten maksua ei voida luonnehtia edellä 57 ja 58 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetuksi pakolliseksi maksuksi.
62 Sen sijaan komissio katsoi, että verkonhaltijoille laissa määrätyt maksut, joiden maksaminen yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille on pakollista toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla”, merkitsevät valtion varojen sitomista ilman, että olisi tarpeen määrittää toinen pakollinen maksu jollakin muulla toimitusketjun ”tasolla”.
63 Saksan liittotasavallan tavoin on kuitenkin katsottava, että komissio on tältä osin jättänyt ottamatta huomioon oikeuskäytännön, joka koskee verojen tai muiden pakollisten maksujen olemassaoloa koskevaa kriteeriä.
64 Kuten edellä 57 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, varojen luonnehtiminen SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuiksi ”valtion varoiksi” edellyttää, että ne ovat ”peräisin” jäsenvaltion lainsäädännössä määrätyistä veroista tai muista pakollisista maksuista ja että niitä ”hallinnoidaan ja ne jaetaan – – lainsäädännön mukaisesti”.
65 Veron tai muun lakiin perustuvan pakollisen maksun olemassaolo liittyy näin ollen edun myöntämiseen käytettyjen varojen alkuperään, sillä sen avulla voidaan osoittaa, että tämän edun rahoittamiseen on käytetty valtion varoja. Tällainen vero tai muu pakollinen maksu muodostaa toimenpiteiden rahoitusmenetelmän.
66 Tämän jälkeen varoja hallinnoidaan ja ne jaetaan eli kohdennetaan lain mukaisesti, millä varmistetaan, että verolla tai muulla pakollisella maksulla kerätyt summat käytetään yksinomaan edunsaajille lainsäädännön mukaisesti myönnettävään etuun.
67 Komissio ei näin ollen voinut perustellusti katsoa, että verkonhaltijoiden yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla” suorittamat pakolliset maksut muodostaisivat veron tai muun pakollisen maksun, joka voi merkitä valtion varoja. Nämä maksut liittyvät ainoastaan varojen kohdentamiseen lain mukaisesti, koska verkonhaltijat ovat lain mukaan velvollisia myöntämään taloudellista tukea yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille. Ne eivät ei kuitenkaan anna mitään viitteitä siitä, mistä verkonhaltijoiden tuensaajille myöntämään taloudelliseen tukeen käyttämät varat ovat peräisin. Kuten Saksan liittotasavalta perustellusti toteaa, edellä mainittujen maksujen katsominen asiaa koskevassa oikeuskäytännössä tarkoitetuksi veroksi tai muuksi pakolliseksi maksuksi merkitsee sitä, että yhteistuotannon tukitoimenpiteiden rahoitus sekoitetaan varojen myöntämiseen edunsaajille.
68 Nämä toteamukset on vahvistettu oikeuskäytännössä, joka koskee erityisesti uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön tuotannon tukemiseksi tarkoitettuja valtiontukitoimenpiteitä, jotka rahoitetaan valtion sähkönostajille määräämillä lisämaksuilla. Asianosaisten kirjelmissään mainitsemat ja riidanalaisen päätöksen alaviitteissä 65 ja 72 mainitut tuomiot eli 17.7.2008 annettu tuomio Essent Netwerk Noord ym. (C‑206/06, EU:C:2008:413), 15.5.2019 annettu tuomio Achema ym. (C‑706/17, EU:C:2019:407) ja 20.9.2019 annettu tuomio FVE Holýšov I ym. v. komissio (T‑217/17, ei julkaistu, EU:T:2019:633), joista viimeksi mainitun unionin tuomioistuin pysytti 16.9.2021 antamallaan tuomiolla FVE Holýšov I ym. v. komissio (C‑850/19 P, ei julkaistu, EU:C:2021:740), koskivat erityisesti sähkön jakelu- ja siirtoverkonhaltijoille asetettua lakisääteistä velvollisuutta siirtää lisämaksu sähköntuotantoyhtiöiden tytäryhtiöille tai ostaa sähköä tietyllä hinnalla tällaisilta yhtiöiltä sähköntuotannon tukemiseksi. Sähkön jakelu- ja siirtoverkonhaltijoille tästä velvollisuudesta aiheutuvien lisäkustannusten kompensoimiseksi laissa säädettiin, että nämä verkonhaltijat voivat periä sähkönkäyttäjiltä pakollisen maksun.
69 Edellä 68 kohdassa mainituissa tuomioissa sähkön jakelu- ja siirtoverkonhaltijoiden toimitusketjun ”toisella tasolla” keräämillä ja hallinnoimilla pakollisilla maksuilla kompensoitiin lisäkustannukset, jotka aiheutuivat niiden lakisääteisistä velvollisuuksista toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla”. Lisäkustannusten siirtäminen sähköstä perittävää veroa tai maksua vastaavalla pakollisella maksulla erotettiin sähkön jakelu- ja siirtoverkonhaltijoille asetetuista lakisääteisistä velvollisuuksista, joilla oli tarkoitus tukea sähköntuotantoyrityksiä. Näiden velvollisuuksien täyttämiseen käytetyt varat olivat peräisin sähkönkäyttäjiltä sähköstä perittävistä pakollisista maksuista, mikä osoitti, että toimenpiteet olivat valtion rahoittamia.
70 Komissio on näin ollen virheellisesti katsonut edellä 68 kohdassa mainittuun oikeuskäytäntöön viitaten, että verkonhaltijoiden velvollisuus maksaa tietyt summat edunsaajille toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla” riittäisi osoittamaan, että kyseessä on vero tai muu pakollinen maksu, joka voi merkitä valtion varojen sitomista, koska tämän seikan perusteella voidaan ainoastaan osoittaa, että varat on kohdennettu lain mukaisesti, mutta se ei anna mitään viitteitä siitä, mistä verkonhaltijoiden velvollisuuksiensa täyttämiseen käyttämät varat ovat peräisin. Toisin kuin edellä 68 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetuissa tilanteissa, komissio ei ole tässä tapauksessa todennut pakollista maksua toimitusketjun ”toisella tasolla”.
71 Komissio ei myöskään ole riidanalaisessa päätöksessä selittänyt, milloin ja mikä taho huolehti varojen hallinnoinnista. Riidanalaisesta päätöksestä ilmenee, että pakollisista maksuista saadut tulot menevät suoraan edunsaajille ilman, että verkonhaltijat keräisivät tai hallinnoisivat varoja.
72 Siltä osin kuin edellä 20 kohdassa kuvatulla mekanismilla, joka koskee taloudellisen rasituksen tasapuolista jakoa verkonhaltijoiden välillä, otetaan käyttöön ainoastaan kompensaatio näille verkonhaltijoille aiheutuvasta rasituksesta, sitä ei voida pitää yhteistuotannon tukitoimenpiteiden rahoitukseen käytettävien varojen hallinnointina. Komissio toteaa riidanalaisen päätöksen 218 kohdassa, että taloudellisen tuen tukikelpoisuuskriteereistä säädettiin vuoden 2020 KWKG:ssä ja että BAFA tarkisti ne, että valtio vahvisti kokonaan tämän tuen suuruuden ja että jos 1,8 miljardin euron kokonaisbudjetti oli vaarassa ylittyä, BAFA määritti alennetut tukitasot (ks. edellä 43 kohta). Nämä seikat osoittavat kuitenkin ainoastaan, että verkonhaltijat eivät voi poiketa laissa vahvistetuista säännöistä, joiden soveltamisen BAFA tarkistaa, joten niiden on kohdennettava varat lain mukaisesti. Nämä seikat eivät kuitenkaan osoita, että verkonhaltijoiden edunsaajille maksamiseen käyttämät varat olisivat peräisin niiden keräämästä ja hallinnoimasta verosta tai muusta pakollisesta maksusta.
73 Komissio toteaa riidanalaisessa päätöksessä niin ikään virheellisesti, että verkonhaltijoihin sovellettiin lain mukaan pakollista maksua, koska ne velvoitettiin lailla vastaamaan yhteistuotannon tukitoimenpiteiden taloudellisesta rasituksesta.
74 Oikeuskäytännöstä ilmenee, että pakollisesta maksusta aiheutuva taloudellinen rasitus voi kohdistua ”määrättyyn henkilöryhmään” (tuomio 12.1.2023, DOBELES HES, C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1, 36 kohta), eikä siten edellytetä, että loppukuluttajat suorittavat tämän maksun, kuten komissio tuo perustellusti kirjelmissään esille.
75 Riidanalaisessa päätöksessä komissio toteaa kuitenkin ainoastaan, että verkonhaltijat vastasivat yhteistuotannon tukitoimenpiteiden kustannuksista. Kuten se toteaa, kyseiset verkonhaltijat voivat siirtää nämä kustannukset asiakkaidensa maksettavaksi KWKG-maksun avulla. Tällaisen siirron toteuttamisen jälkeen verkonhaltijoiden asiakkaiden on katsottava vastaavan yhteistuotannon tukitoimenpiteiden taloudellisesta rasituksesta.
76 Komissio ei näin ollen voi väittää, että valtio ottaisi käyttöönsä verkonhaltijoiden varoja, koska toisin kuin komissio väittää, verkonhaltijat eivät välttämättä ole yhteistuotannon tukitoimenpiteistä aiheutuvan taloudellisen rasituksen lopullisia maksajia.
77 Kuten Saksan liittotasavalta väittää, se, että verkonhaltijoilla todetaan yksipuolinen maksuvelvollisuus toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla”, ei näin ollen ole riittävä peruste todeta, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan edellä 57 ja 68 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla verolla tai muulla pakollisella maksulla.
78 Koska myöskään KWKG-maksua ei voida luonnehtia tässä oikeuskäytännössä tarkoitetuksi veroksi tai muuksi pakolliseksi maksuksi (ks. edellä 61 kohta), on todettava, että komissio ei ole osoittanut, että edellä 36 kohdassa mainittu ensimmäinen kriteeri, jonka perusteella voidaan todeta SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen valtion varojen siirto, olisi täyttynyt.
79 Komission muut väitteet eivät osoita näitä johtopäätöksiä virheellisiksi.
80 Komissio väittää ensinnäkin, että riidanalaisen päätöksen 218 kohdasta ilmenee, että verkonhaltijoiden yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille maksama taloudellinen tuki, sellaisena kuin siitä säädetään laissa, ei kuulu näiden verkonhaltijoiden tavanomaisiin tehtäviin. Niillä ei ole sopimukseen perustuvaa harkintavaltaa edunsaajien piirin tai maksujen määrän ja keston suhteen. Nämä seikat osoittavat, että vuoden 2020 KWKG ei perustu yksityiseen taloudelliseen aloitteeseen vaan valtion toimenpiteeseen.
81 On totta, että vuoden 2020 KWKG perustuu valtion toimenpiteeseen ja että sillä toteutetaan yhteistuotantosähkön tuotannon tukemista koskevaa julkista politiikkaa. On myös totta, että verkonhaltijoilla on velvollisuus maksaa laissa säädetyt summat toiminnanharjoittajille laissa säädettyjen menettelyjen mukaisesti.
82 Nämä perustelut liittyvät kuitenkin edellä 32 kohdassa esitettyyn tarkasteluun, jonka mukaan yhteistuotannon tukitoimenpiteet on otettu käyttöön lainsäädäntöteitse, minkä vuoksi niiden on katsottava johtuvan valtiosta.
83 Kuten edellä 31 kohdassa mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, toimenpiteiden katsominen valtiosta johtuviksi, vaikka se on tarpeen, kun nämä toimenpiteet luokitellaan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi ”tueksi”, ei yksin riitä siihen, että tällainen luokittelu voitaisiin hyväksyä. On nimittäin osoitettava, että kyseiset edut myönnettiin suoraan tai välillisesti valtion varoista (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 63 kohta).
84 Näin ollen se, että laissa säädetään yksityiskohtaisesti taloudellisen tuen kohdentamista koskevista säännöistä, ei voi merkitä valtion varojen siirtoa, vaan se voi ainoastaan osoittaa valtion vastuun yhteistuotantosähkön tukimekanismin käyttöönotossa ja siten sen, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet johtuvat valtiosta.
85 Sama koskee komission istunnossa esittämää väitettä, jonka mukaan Saksan lainsäätäjä hallinnoi verkonhaltijoiden pakollisista maksuista saatavia tuloja ja jakaa ne. Tällainen toteamus merkitsee sitä, että lainsäädännössä säädetään tuotantoketjun alkupäässä taloudellisen tuen kohdentamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä, ja osoittaa siis ainoastaan, että toimenpiteet johtuvat valtiosta, eikä sitä, että nämä toimenpiteet rahoitetaan valtion varoilla.
86 Komissio väittää vastauksena 30.3.2023 toteutettuun prosessinjohtotoimeen, että 12.1.2023 annetulla tuomiolla DOBELES HES (C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1) selkeytettiin aiempaa oikeuskäytäntöä, joka koskee veron tai maksun käsitettä valtiontukioikeudessa. Pelkästään sillä perusteella, että maksu on veronluonteinen, ei voida katsoa, että kyse on valtion varoista.
87 On totta, että 12.1.2023 annetussa tuomiossa DOBELES HES (C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1) unionin tuomioistuin täsmensi, että veroa tai muuta pakollista maksua koskevan kriteerin perusteella voidaan todeta SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen valtion varojen sitominen ilman, että olisi osoitettava, että myös kriteeri, jonka mukaan varat ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa, täyttyy (ks. edellä 36 kohta).
88 Edellä 36 kohdassa tarkoitettujen kriteerien vaihtoehtoisuutta koskevalla toteamuksella ei kuitenkaan ole vaikutusta niiden määritelmiin, sellaisena kuin ne ilmenevät oikeuskäytännöstä. Jotta veroa tai muuta pakollista maksua koskevan kriteerin voidaan katsoa täyttyvän, on vielä osoitettava, että varat ovat peräisin valtion lainsäädännössä määrätylle henkilöryhmälle määrätyistä lain mukaan pakollisista maksuista ja että näitä varoja hallinnoidaan ja ne jaetaan kyseisen lainsäädännön mukaisesti (ks. edellä 64 kohta).
89 Tässä yhteydessä on huomattava, että unionin tuomioistuin totesi 12.1.2023 annetun tuomion DOBELES HES (C‑702/20 ja C‑17/21, EU:C:2023:1) 43 kohdassa, että kansallinen säännöstö, jossa hyväksytty sähkönjakeluyritys velvoitetaan ostamaan uusiutuvista energialähteistä tuotettu sähkö markkinahintaa korkeampaan hintaan ja jonka mukaan tästä aiheutuvat lisäkustannukset rahoitetaan loppukuluttajien maksettavaksi tulevalla pakollisella maksulla, merkitsee SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtion varoista toteutettua toimenpidettä. Näin ollen, kuten edellä 68 kohdassa mainituissa tuomioissa, on huomattava, että etu, jonka myöntäminen edunsaajille oli pakollista toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla”, rahoitettiin yhtä pakollisella maksulla toimitusketjun ”toisella tasolla”. Komissio ei kuitenkaan ole osoittanut, että näin olisi tapahtunut tässä tapauksessa.
90 Kaiken edellä esitetyn perusteella komissio on virheellisesti tukeutunut edellä 36 kohdassa esitettyyn ensimmäiseen kriteeriin ja katsonut, että tässä tapauksessa yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan valtion varoilla.
Jatkuvasti julkisessa määräysvallassa olevat varat (edellä 36 kohdassa mainittu toinen kriteeri)
91 Kuten edellä 41–45 kohdasta ilmenee, on todettava, että komissio on tukeutunut edellä 36 kohdassa mainittuun ensimmäiseen kriteeriin, joka koskee veroa tai muuta pakollista maksua, päätelläkseen, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan valtion varoilla.
92 Komissio toteaa nimenomaisesti riidanalaisen päätöksen 220 kohdassa, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan pakollisella maksulla, ja se viittaa alaviitteessä 65 oikeuskäytäntöön, jonka mukaan valtion lainsäädännön mukaisesti hallinnoituja ja jaettuja varoja, jotka saadaan kyseisessä lainsäädännössä määrätyistä pakollisista maksuista, voidaan pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina valtion varoina (tuomio 2.7.1974, Italia v. komissio, 173/73, EU:C:1974:71, 35 kohta; tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 25 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 54 kohta). Toisin kuin komissio esittää, tästä kohdasta ei ilmene, että se olisi tutkinut sitä, olivatko varat, jotka verkonhaltijat saivat KWKG-maksun kautta, valtion määräysvallassa.
93 Näin ollen on todettava, että komissio ei ole selvästi ja nimenomaisesti tutkinut edellä 36 kohdassa mainittua kriteeriä, jonka mukaan varat ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa.
94 Vaikka se, ettei tätä toista kriteeriä ole tutkittu selvästi ja nimenomaisesti, ei itsessään merkitse oikeudellista virhettä, toisin kuin Saksan liittotasavalta väittää, koska edellä 36 kohdassa mainitut kaksi kriteeriä ovat vaihtoehtoisia, on kuitenkin todettava, että tämän tutkimatta jättämisen vuoksi komissio ei ole myöskään osoittanut, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet rahoitetaan valtion varoilla edellä 36 kohdassa esitetyn toisen kriteerin perusteella.
95 Jos komission väite, jonka mukaan varoja on pidettävä valtion varoina sen vuoksi, ettei verkonhaltijoilla ole harkintavaltaa vuoden 2020 KWKG:ssä säädettyä taloudellista tukea maksettaessa, pitäisi ymmärtää siten, että se on osoittanut toisen kriteerin täyttyvän, tämä väite ei voi missään tapauksessa menestyä.
96 Tässä yhteydessä on huomattava, että SEUT 107 artiklan 1 kohta koskee kaikkia rahavaroja, joita viranomaiset voivat tosiasiallisesti käyttää tukeakseen yrityksiä, ilman että sillä seikalla olisi merkitystä, kuuluvatko nämä varat pysyvästi valtion omaisuuteen. Vaikka kyseistä tukitoimenpidettä vastaavat rahamäärät eivät ole pysyvästi valtion hallussa, ne voidaan luokitella valtion varoiksi jo sillä perusteella, että ne ovat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa ja siis toimivaltaisten kansallisten viranomaisten käytettävissä (tuomio 16.5.2002, Ranska v. komissio, C‑482/99, EU:C:2002:294, 37 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 53 kohta).
97 Tässä tapauksessa on totta, kuten riidanalaisen päätöksen 218 kohdasta ilmenee, että verkonhaltijoiden on maksettava varat edunsaajille ilman, että ne voivat poiketa tukikelpoisuuskriteereistä tai laissa säädetyn taloudellisen tuen määristä (ks. edellä 43 kohta).
98 Riittää kuitenkin, kun todetaan, että se, että käytetyt varat käytetään yksinomaan lainsäädännön nojalla annettujen tehtävien toteuttamiseen (lakisääteinen periaate, jonka mukaan varoilla on yksi ainoa käyttötarkoitus), on – muiden päinvastaisten seikkojen puuttuessa – pikemminkin omiaan osoittamaan, ettei valtio nimenomaan pysty määräämään kyseisistä varoista, toisin sanoen se ei pysty päättämään, että ne on käytettävä muuhun kuin laissa säädettyyn tarkoitukseen (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 76 kohta ja tuomio 21.10.2020, Eco TLC, C‑556/19, EU:C:2020:844, 41 kohta).
99 Vaikka se, että taloudellisen tuen maksamista säännellään vuoden 2020 KWKG:n säännöksillä, osoittaa, että yhteistuotannon tukitoimenpiteillä on lakisääteinen alkuperä ja että valtiolla oli siis tietty vaikutusvalta tällä lainsäädännöllä säädettyihin mekanismeihin, nämä seikat eivät kuitenkaan riitä siihen, että valtiolla silti todettaisiin olleen määräysvalta verkonhaltijoiden käyttämiin varoihin (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 75 kohta). Samalla tavoin kuin veroa tai muuta pakollista maksua koskevan kriteerin osalta, se, että laissa säädetään yksityiskohtaisesti taloudellisen tuen kohdentamista koskevista säännöistä, ei voi merkitä valtion varojen siirtoa, vaan se voi ainoastaan osoittaa sen, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet johtuvat valtiosta (ks. edellä 84 kohta).
100 Edellä esitetystä seuraa, että komissio ei ole osoittanut, että edellä 36 kohdassa tarkoitettu toinen kriteeri, jonka perusteella voidaan todeta SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen valtion varojen siirto, olisi täyttynyt.
13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98) perustuvan oikeuskäytännön soveltaminen
101 Kuten edellä 41 ja 42 kohdassa esitetystä ilmenee, komissio katsoi, että yhteistuotannon tukitoimenpiteet eivät olleet 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) perustuvassa oikeuskäytännössä tarkoitettu ”pelkkää hintasääntelyä” koskeva toimenpide, johon ei liity valtion varojen siirtoa. Komissio viittaa tässä yhteydessä myös 28.3.2019 annettuun tuomioon Saksa v. komissio (C‑405/16 P, EU:C:2019:268) sekä 24.1.1978 annettuun tuomioon van Tiggele (82/77, EU:C:1978:10), 13.9.2017 annettuun tuomioon ENEA (C‑329/15, EU:C:2017:671) ja 14.9.2016 annettuun tuomioon Trajektna luka Split v. komissio (T‑57/15, ei julkaistu, EU:T:2016:470).
102 Kuten Saksan liittotasavalta tuo esille, tämä arviointi on virheellinen.
103 On huomattava, että edellä 101 kohdassa mainitut tuomiot koskivat laissa säädettyjä toimenpiteitä, joilla vahvistettiin tavaroiden tai palvelujen hinnat (tuomio 24.1.1978, van Tiggele, 82/77, EU:C:1978:10 ja tuomio 14.9.2016, Trajektna luka Split v. komissio, T‑57/15, ei julkaistu, EU:T:2016:470) tai velvoitettiin ostamaan sähköä tiettyyn hintaan tai tietty määrä (tuomio 13.3.2001, PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160; tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268 ja tuomio 13.9.2017, ENEA, C‑329/15, EU:C:2017:671). Unionin tuomioistuinten mukaan nämä toimenpiteet eivät merkinneet valtion varojen siirtoa.
104 Sen lisäksi, että edellä 103 kohdassa mainituissa tuomioissa unionin tuomioistuimet eivät luokitelleet näitä toimenpiteitä ”pelkäksi hintasääntelyksi”, on huomattava, ettei niissä suljettu pois valtion varojen sitomista sen perusteella, miten etu myönnettiin edunsaajille, eli vahvistamalla tuotteiden hinta tai velvoittamalla ostamaan tuotteita tiettyyn hintaan tai tietty määrä, toisin kuin komissio esittää.
105 Lisäksi 13.3.2001 annetun tuomion PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) 59 kohdassa on todettu, että yksityisille sähkönjakeluyrityksille asetettua velvollisuutta ostaa kiinteillä vähimmäishinnoilla uusiutuvista energialähteistä tuotettua sähköä ei voida pitää valtion varoista toteutettuna toimenpiteenä, koska tästä ei seuraa valtion varojen suoraa tai välillistä siirtämistä tällaista sähköä tuottaville yrityksille (ks. vastaavasti tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C‑206/06, EU:C:2008:413, 74 kohta; tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 34 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 69 kohta).
106 Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että tällaisissa tilanteissa asianomainen jäsenvaltio ei ollut valtuuttanut yksityisiä yrityksiä hallinnoimaan valtion varoja, vaan niitä sitoi velvollisuus tehdä ostot omilla varoillaan (ks. vastaavasti tuomio 17.7.2008, Essent Netwerk Noord ym., C‑206/06, EU:C:2008:413, 74 kohta; tuomio 19.12.2013, Association Vent De Colère! ym., C‑262/12, EU:C:2013:851, 35 kohta ja tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 70 kohta).
107 Oikeuskäytännön mukaan se, että valtio valtuuttaa tällaiset yksiköt hallinnoimaan valtion varoja, eikä niillä ole yksinomaan velvollisuutta tehdä ostoja omilla varoillaan, on ”ratkaiseva” seikka, jotta valtion lainsäädännön mukaisesti hallinnoituja ja jaettuja varoja, jotka saadaan kyseisessä lainsäädännössä määrätyistä pakollisista maksuista, voidaan pitää SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina valtion varoina, vaikka niitä hallinnoisivatkin viranomaisista erilliset yksiköt (ks. vastaavasti tuomio 28.3.2019, Saksa v. komissio, C‑405/16 P, EU:C:2019:268, 58 ja 59 kohta; tuomio 15.5.2019, Achema ym., C‑706/17, EU:C:2019:407, 54 ja 55 kohta ja tuomio 27.1.2022, Fondul Proprietatea, C‑179/20, EU:C:2022:58, 94 kohta).
108 Ratkaiseva seikka ei siis ole se, että yksityisillä yrityksillä oli pelkkä velvollisuus ostaa sähköä, vaan se, että ne käyttivät omia varojaan tämän velvollisuuden täyttämiseksi eikä valtio ollut valtuuttanut niitä hallinnoimaan valtion varoja.
109 Tämä toteamus vahvistetaan muissa edellä 101 kohdassa mainituissa tuomioissa, joihin komissio viittaa riidanalaisessa päätöksessä. Näistä tuomioista ilmenee, että katsoessaan, ettei SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja valtion varoja koskeva edellytys täyttynyt, unionin tuomioistuimet tukeutuivat siihen, ettei valtion varoja ollut siirretty suoraan tai välillisesti, koska edun oli myöntänyt yksityinen yksikkö toiselle yksityiselle yksikölle ilman minkäänlaista valtion tai yksikön, jonka valtio on valtuuttanut hallinnoimaan valtion varoja, toimenpidettä. Tapaa, jolla etu myönnettiin edunsaajalle, ei pidetty ratkaisevana arvioitaessa edellytystä, jonka mukaan toimenpiteet on rahoitettu valtion varoilla.
110 Toisin kuin komissio väittää, unionin tuomioistuin totesi 28.3.2019 annetun tuomion Saksa v. komissio (C‑405/16 P, EU:C:2019:268) 90 kohdassa, että komissio ei ollut osoittanut, että toimenpiteet oli rahoitettu pakollisella maksulla tai että varat olivat jatkuvasti julkisessa määräysvallassa, joten se ei ollut osoittanut, että nämä toimenpiteet sisälsivät valtion varoja. Unionin tuomioistuin ei kuitenkaan todennut, että toimitusketjun ”ensimmäiselle tasolle” olisi ominaista ”hintasääntely”.
111 Toisin kuin komissio esittää erityisesti vastauksenaan prosessinjohtotoimeen, verkonhaltijoiden lakisääteinen velvollisuus toimitusketjun ”ensimmäisellä tasolla” asiassa, joka johti 28.3.2019 annettuun tuomioon Saksa v. komissio (C‑405/16 P, EU:C:2019:268), ei myöskään poikkea täysin verkonhaltijoiden velvollisuudesta tässä asiassa. Kyseisen tuomion 3 kohdasta ilmenee, että uusiutuvista energialähteistä tuotetun sähkön tuottajille myönnettyä etua ei ollut myönnetty yksinomaan lakiin perustuvan sähkönostovelvollisuuden perusteella vaan myös maksamalla korvaus laissa säädettyjen tariffien tai markkinapreemion perusteella tuotantolaitoksen kytkemisestä ja sähkön suoramyynnistä riippumatta. Tämä viimeksi mainittu maksu muistuttaa taloudellisen tuen maksamista yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille. Kummassakin tapauksessa verkonhaltijoilla on lakiin perustuva velvollisuus maksaa taloudellista tukea edunsaajille markkinahinnasta riippumatta. On kuitenkin huomattava, että unionin tuomioistuin totesi 28.3.2019 annetun tuomion Saksa v. komissio (C‑405/16 P, EU:C:2019:268) 90 kohdassa, että komissio ei ollut osoittanut, että edunsaajille myönnetyt edut oli myönnetty valtion varoista.
112 Näin ollen 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) perustuvan oikeuskäytännön soveltamisen poissulkemiseksi komission oli osoitettava, riippumatta siitä, olivatko yhteistuotannon tukitoimenpiteet ”pelkkää hintasääntelyä” vai eivät, että yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille myönnettyä etua eivät myöntäneet verkonhaltijat, jotka ovat yksityisiä yksikköjä (ks. edellä 59 kohta), omista varoistaan, vaan että valtio oli valtuuttanut ne hallinnoimaan valtion varoja.
113 Kuten erityisesti edellä 90 ja 100 kohdasta ilmenee, komissio ei ole osoittanut, että toinen edellä 36 kohdassa tarkoitetuista vaihtoehtoisista kriteereistä olisi täyttynyt tässä asiassa. Näin ollen riittää, kun todetaan, ettei komissio ole osoittanut, että verkonhaltijat olisivat rahoittaneet vuoden 2020 KWKG:ssä yhteistuotantolaitosten ja muiden yhteistuotantoon liittyvien laitosten toiminnanharjoittajille säädetyn edun valtion varoilla.
114 Tästä seuraa, kuten Saksan liittotasavalta väittää, että verkonhaltijat käyttävät omia varojaan myöntääkseen laissa säädetyt summat edunsaajille 13.3.2001 annettuun tuomioon PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) perustuvassa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla. Toisin sanoen varat siirtyvät yksityisiltä yksiköiltä toisille yksityisille yksiköille ja pysyvät yksityisinä koko ketjun ajan (ks. vastaavasti tuomio 21.10.2020, Eco TLC, C‑556/19, EU:C:2020:844, 32 ja 33 kohta).
115 Siltä osin kuin komissio väittää, että 13.3.2001 annetussa tuomiossa PreussenElektra (C‑379/98, EU:C:2001:160) kyseessä olleen kaltainen poikkeus SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta kiellosta on rajoitettava koskemaan vain ”hintasääntelyä” koskevia tapauksia, koska muutoin SEUT 107 artiklan 1 kohta menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, on huomattava, että komissio katsoo virheellisesti, että olisi olemassa ”pelkkää hintasääntelyä” koskevien toimenpiteiden luokka, jota ei voida pitää valtiontukena (ks. edellä 103–109 kohta).
116 Vaikka onkin totta, että edellä 35 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaan unionin oikeudessa ei voida hyväksyä sitä, että valtiontukia koskevat oikeussäännöt voitaisiin kiertää pelkästään sillä, että luodaan sellaisia riippumattomia toimielimiä, joiden tehtävänä on tukien jakaminen, jolloin SEUT 107 artiklan 1 kohta menettäisi tehokkaan vaikutuksensa, SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna tukena pidetään kuitenkin vain suoraan tai välillisesti valtion varoista myönnettyjä etuja.
117 Se, että verkonhaltijoiden velvollisuus maksaa tiettyjä määriä on asetettu laissa ja että siitä aiheutuu kiistämättä etua tietyille yrityksille, ei tee tästä velvollisuudesta valtiontukea (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2001, PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160, 61 kohta). SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ei voida soveltaa valtion toimiin, joita se ei koske, tässä tapauksessa valtion päättämään mutta yksityisten yritysten rahoittamaan toimenpiteeseen (ks. vastaavasti tuomio 13.3.2001, PreussenElektra, C‑379/98, EU:C:2001:160, 65 ja 66 kohta).
118 Ainoa kanneperuste on näin ollen hyväksyttävä siltä osin kuin se koskee yhteistuotannon tukitoimenpiteitä.
Vedyntuottajien KWKG-maksun enimmäismäärää koskeva toimenpide
119 Komissio toteaa riidanalaisen päätöksen 221 kohdassa, että vedyntuottajien KWKG-maksun enimmäismäärää koskeva toimenpide johti valtion varoista luopumiseen. Unionin tuomioistuin on katsonut, että luopuminen tuloista, jotka olisi lähtökohtaisesti pitänyt ohjata takaisin valtion talousarvioon, merkitsee valtion varojen siirtoa.
120 Saksan liittotasavalta väittää ainoan kanneperusteensa toisessa ja kolmannessa osassa, että KWKG-maksu ei ole pakollinen maksu ja että tällä maksulla saadut varat eivät ole jatkuvasti valtion määräysvallassa ja valtion käytettävissä. KWKG-maksussa ei viime kädessä ole kyse valtion varoista.
121 On syytä muistaa, että komission mukaan KWKG-maksu ei erikseen arvioituna merkitse valtion varojen sitomista, koska verkonhaltijat eivät ole velvollisia laskuttamaan sitä asiakkailtaan.
122 Vastauksena unionin yleisen tuomioistuimen 30.3.2023 toteuttamaan prosessinjohtotoimeen komissio väittää kuitenkin, että riidanalaisen päätöksen 174 kohdan mukaan vedyntuottajien alennettuun maksuun sovelletaan eri sääntöjä kuin KWKG-maksuun. Komissio väittää, että vuoden 2020 KWKG:n 27 §:n 1 momentissa säädetään, että vedyntuottajilla on velvollisuus maksaa KWKG-maksu verkonhaltijoille.
123 Kuten edellä 61 kohdassa on jo tuotu esille, on todettava, että vuoden 2020 KWKG:ssä ei velvoiteta verkonhaltijoita siirtämään KWKG-maksua asiakkaidensa maksettavaksi, joten KWKG-maksu ei ole maksu, jonka suorittaminen olisi asiakkaille pakollista. Tätä maksua ei siis voida pitää verona tai lain mukaan pakollisena maksuna, joka voi merkitä valtion varoja.
124 Komission väite, jonka mukaan vuoden 2020 KWKG:n 27 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädetään vedyntuottajia koskevasta poikkeussäännöstä, ei voi menestyä. Sen lisäksi, että komissio ei ole maininnut tätä väitettyä poikkeussääntöä riidanalaisessa päätöksessä, riittää kun todetaan, ettei kyseisen säännöksen sanamuodosta käy ilmi, että vedyntuottajilla olisi velvollisuus maksaa KWKG-maksu. Kyseisessä säännöksessä säädetään erityisesti, että vedyntuottajien kaltaisiin suuriin sähkönkäyttäjiin sovelletaan KWKG-maksun rajoitusta vain, jos näiden yritysten maksettavaksi tuleva maksu ei alita tiettyä määrää kilowattituntia kohti. Tästä säännöksestä ei kuitenkaan ilmene, että KWKG-maksun suorittaminen olisi vedyntuottajille pakollista.
125 Koska KWKG-maksut eivät ole valtion varoja, näiden maksujen alentaminen vedyntuottajille ei merkitse valtion varoista luopumista.
126 Komissio on näin ollen virheellisesti katsonut, että vedyntuottajien KWKG-maksun enimmäismäärää koskeva toimenpide rahoitetaan valtion varoilla. Ainoa kanneperuste on siten hyväksyttävä myös tämän toimenpiteen osalta.
127 Kaiken edellä esitetyn perusteella Saksan liittotasavallan kanne on hyväksyttävä siltä osin kuin komissio on virheellisesti todennut kyseessä olevien toimenpiteiden merkitsevän valtion varoilla rahoitettua valtiontukea. Riidanalainen päätös on näin ollen kumottava.
Oikeudenkäyntikulut
128 Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut. Koska komissio on hävinnyt asian ja Saksan liittotasavalta on vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista, komissio on velvoitettava korvaamaan Saksan liittotasavallan oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla
UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (laajennettu kahdeksas jaosto)
on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Valtiontuesta SA.56826 (2020/N) – Saksa – Vuoden 2020 sähkön ja lämmön yhteistuotannon tukijärjestelmän uudistus ja valtiontuesta SA.53308 (2019/N) – Saksa – Muutokset olemassa olevia sähkön ja lämmön yhteistuotantolaitoksia koskevaan tukijärjestelmään (sähkön ja lämmön yhteistuotantoa koskevan lain uudesta säännöstöstä 21.12.2015 annetun lain (Gesetz zur Neuregelung des Kraft-Wärme-Kopplungsgesetzes) (BGBl. 2015 I, s. 2498) 13 §) 3.6.2021 annettu komission päätös C(2021) 3918 final kumotaan.
2) Euroopan komissio velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 24 päivänä tammikuuta 2024.
Allekirjoitukset