UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kuudes jaosto)

28 päivänä kesäkuuta 2023 (*)

EU-tavaramerkki – Väitemenettely – Hakemus kolmiulotteisen merkin rekisteröimiseksi EU-tavaramerkiksi – Pullossa olevan ruohonkorren muoto – Aikaisemmat kansalliset tavaramerkit – Suhteellinen hylkäysperuste – Asetuksen (EY) N:o 40/94 8 artiklan 3 kohta (josta on tullut asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 3 kohta) – Käsitteet ”asiamies” ja ”edustaja” – Suoraa sopimusjärjestelyä koskeva vaatimus

Asiassa T‑145/22,

CEDC International sp. z o.o., kotipaikka Oborniki Wielkopolskie (Puola), edustajanaan asianajaja M. Fijałkowski,

kantajana,

vastaan

Euroopan unionin teollisoikeuksien virasto (EUIPO), asiamiehenään D. Stoyanova-Valchanova ja V. Ruzek,

vastaajana,

jossa toisena asianosaisena EUIPO:n valituslautakunnassa käydyssä menettelyssä oli ja väliintulijana unionin yleisessä tuomioistuimessa on

Underberg AG, kotipaikka Dietlikon (Sveitsi), edustajanaan asianajajat A. Renck ja C. Stöber,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),

toimien kokoonpanossa: puheenjohtaja M. J. Costeira sekä tuomarit M. Kancheva (esittelevä tuomari) ja U. Öberg,

kirjaaja: hallintovirkamies R. Ūkelytė,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,

ottaen huomioon 19.1.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

1        Kantaja, CEDC International sp. z o.o., vaatii SEUT 263 artiklaan perustuvalla kanteellaan Euroopan unionin teollisoikeuksien viraston (EUIPO) viidennen valituslautakunnan 22.12.2021 tekemän päätöksen (asia R 1954/2020-5) (jäljempänä riidanalainen päätös) osittaista kumoamista.

 Asian tausta

2        Väliintulijana oleva Underberg AG teki 1.4.1996 EU-tavaramerkiksi rekisteröimistä koskevan hakemuksen EUIPO:lle yhteisön tavaramerkistä 20.12.1993 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 40/94 (EYVL 1994, L 11, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna (korvattu Euroopan unionin tavaramerkistä 26.2.2009 annetulla neuvoston asetuksella (EY) N:o 207/2009 (EUVL 2009, L 78, s. 1), sellaisena kuin se on muutettuna, joka puolestaan on korvattu Euroopan unionin tavaramerkistä 14.6.2017 annetulla Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2017/1001 (EUVL 2017, L 154, s. 1)), nojalla.

3        Tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin, on seuraavalla tavalla esitetty kolmiulotteinen merkki:

4        Tähän rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin esitykseen on liitetty seuraava kuvaus: ”Tavaramerkin kohteena on pullossa oleva vihreän ruskehtava ruohonkorsi; ruohonkorren pituus on noin kolme neljäsosaa pullon korkeudesta.”

5        Tavarat, joita varten rekisteröintiä haettiin, kuuluvat tavaroiden ja palvelujen kansainvälistä luokitusta tavaramerkkien rekisteröimistä varten koskevaan, 15.6.1957 tehtyyn Nizzan sopimukseen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, pohjautuvan luokituksen luokkaan 33, ja ne vastaavat seuraavaa kuvausta: ”väkevät alkoholijuomat ja liköörit”.

6        Przedsiębiorstwo Polmos Białystok (Spółka Akcyjna, jäljempänä Polmos), joka oli kantajan oikeudellinen edeltäjä ja jonka tilalle tämä on tullut 27.7.2011 toteutetun absorptiosulautumisen seurauksena, teki asetuksen N:o 40/94 42 artiklan (josta on tullut asetuksen N:o 207/2009 41 artikla ja sittemmin asetuksen 2017/1001 46 artikla) nojalla väitteen rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin rekisteröintiä vastaan edellä 5 kohdassa mainittujen tavaroiden osalta.

7        Väite perustui muun muassa seuraaviin aikaisempiin kansallisiin tavaramerkkeihin:

–        numerolla 95588457 rekisteröity kolmiulotteinen ranskalainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 18.9.1995, joka rekisteröitiin 18.4.1997 Przedsiębiorstwo Przemyslu Spirytusowego Polmosin (jäljempänä PPS Polmos) nimiin, joka luovutettiin Polmosille 28.8.2001 ja siirrettiin kantajalle 28.10.2011 ja jonka voimassaoloa jatkettiin 20.11.2025 saakka luokkaan 33 kuuluvien ”alkoholijuomien” osalta, sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        numerolla 39848553 rekisteröity kolmiulotteinen saksalainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 25.8.1998 ja joka rekisteröitiin 28.4.1999 luokkaan 33 kuuluvien ”alkoholijuomien, erityisesti vodkien”, osalta, sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        numerolla 62018 rekisteröity puolalainen tavaramerkki, jonka tueksi on esitetty useita Urząd Patentowy Rzeczypospolitej Polskiej’n (Puolan tasavallan patenttivirasto) asiakirjoja, joihin ei sisältynyt kuvausta

–        numerolla 62081 rekisteröity kolmiulotteinen puolalainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 30.8.1985, joka rekisteröitiin 20.11.1987 ja jonka voimassaoloa jatkettiin 30.8.2025 saakka luokkaan 33 kuuluvan ”vodkan (alkoholituotteet)” osalta – kyseinen tavaramerkki luovutettiin vuonna 1987 PPS Polmosille, joka siirsi sen vuonna 1999 kantajan edeltäjälle Polmosille – sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        numerolla 85811 rekisteröity kolmiulotteinen puolalainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 2.8.1993, joka rekisteröitiin 3.7.1995 Polmosin nimiin ja jonka voimassaoloa jatkettiin 2.8.2023 saakka luokkaan 33 kuuluvien ”alkoholituotteiden” osalta, sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        numerolla 2092826 rekisteröity kolmiulotteinen japanilainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 17.12.1985, joka rekisteröitiin 30.11.1988 Przedsiębiorstwo Handlu Zagranicznego Agrosin (jäljempänä PHZ Agros) nimiin luokkaan 33 kuuluvien ”vodkien” osalta, sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        numerolla 98746752 rekisteröity kolmiulotteinen ranskalainen tavaramerkki, jonka rekisteröintiä haettiin 19.8.1998 Agros Holding S.A:n (jäljempänä Agros) nimiin luokkaan 33 kuuluvien ”vodkien” osalta, sellaisena kuin se on esitetty alla:

–        rekisteröimätön kolmiulotteinen saksalainen tavaramerkki, jota väitetään käytetyn elinkeinotoiminnassa Saksassa luokkaan 33 kuuluvien alkoholijuomien, erityisesti vodkan, osalta seuraavassa muodossa:

8        Väite perustui myös muihin merkkeihin, joita ei ole rekisteröity mutta joiden rekisteröintiä on haettu Euroopan unionin eri jäsenvaltioissa.

9        Väitteen tueksi vedottiin ensinnäkin asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa (joista on tullut asetuksen N:o 207/2009 ja sittemmin asetuksen 2017/1001 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohta) tarkoitettuihin perusteisiin edellä 7 kohdassa kuvatun aikaisemman kolmiulotteisen ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 perusteella, toiseksi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa (josta on tullut asetuksen N:o 207/2009 ja sittemmin asetuksen 2017/1001 8 artiklan 3 kohta) tarkoitettuun perusteeseen edellä 7 kohdassa mainittujen tavaramerkkien perusteella ja kolmanneksi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 4 kohdassa (josta on tullut asetuksen N:o 207/2009 ja sittemmin asetuksen 2017/1001 8 artiklan 4 kohta) tarkoitettuun perusteeseen edellä 7 kohdan lopussa ja edellä 8 kohdassa mainittujen rekisteröimättömien merkkien perusteella.

10      Väiteosasto hylkäsi väitteen kokonaisuudessaan 18.10.2010.

11      Kantaja valitti väiteosaston päätöksestä 17.12.2010 EUIPO:ssa asetuksen N:o 207/2009 58–64 artiklan (josta on tullut asetuksen 2017/1001 66–71 artikla) nojalla.

12      EUIPO:n neljäs valituslautakunta hylkäsi valituksen 26.3.2012 tekemällään päätöksellä (asia R 2506/2010-4; jäljempänä ensimmäinen päätös).

13      Kantaja nosti ensimmäisestä päätöksestä unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 29.5.2012 jätetyllä kannekirjelmällä kumoamiskanteen, joka kirjattiin asianumerolla T‑235/12.

14      Unionin yleinen tuomioistuin kumosi ensimmäisen päätöksen kokonaisuudessaan 11.12.2014 antamallaan tuomiolla CEDC International v. SMHV – Underberg (Pullossa olevan ruohonkorren muoto) (T‑235/12, EU:T:2014:1058; jäljempänä ensimmäinen kumoamistuomio). Unionin yleinen tuomioistuin totesi aluksi, että kantaja riitauttaa EUIPO:n toteamukset ja arvioinnit kaikkien väitteen tueksi esitettyjen perusteiden eli asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 1 kohdan a alakohdassa sekä 8 artiklan 3 ja 4 kohdassa ilmaistujen perusteiden osalta mutta että kantaja toteaa kuitenkin, että sen väitteet rajoittuvat koskemaan ainoastaan valituslautakunnan päätelmiä tavaramerkin käyttämistä koskevien todisteiden arvioinnista, koska nämä päätelmät koskevat yhtä lailla kaikkia väitteen tueksi esitettyjä perusteita. Kyseisen asetuksen 8 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainitun väiteperusteen osalta unionin yleinen tuomioistuin on todennut, että koska valituslautakunta ei ole käyttänyt objektiivisesti ja perustellusti harkintavaltaansa sen suhteen, ottaako se huomioon aikaisemman kolmiulotteisen ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 käyttöä koskevat todisteet, jotka on ensimmäistä kertaa esitetty sille, valituslautakunta oli rikkonut asetuksen N:o 207/2009 76 artiklan 2 kohtaa (josta on tullut asetuksen 2017/1001 95 artiklan 2 kohta), ja koska se ei ollut perustellut asiaa, asetuksen N:o 207/2009 75 artiklaa (josta on tullut asetuksen 2017/1001 94 artikla). Tämän vuoksi unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi kanteen (ensimmäisen kumoamistuomion 29, 69 ja 103 kohta).

15      EUIPO:n neljäs valituslautakunta hylkäsi valituksen 29.8.2016 tekemällään päätöksellä (asia R 1248/2015-4) (jäljempänä toinen päätös). Valituslautakunta katsoi, että vaikka otetaan huomioon sille ensimmäistä kertaa esitetyt todisteet, kantaja ei ole osoittanut aikaisemman ranskalaisen kolmiulotteisen tavaramerkin N:o 95588457 käytön luonnetta, ja päätteli tästä, että tähän tavaramerkkiin ja asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa säädettyihin perusteisiin perustuva väite oli hylättävä. Valituslautakunta ”viitta[si] muiden väiteperusteiden ja muiden aiempien oikeuksien, joihin on vedottu, osalta nimenomaisesti asiassa R 2506/2010-4 26.3.2012 tekemäänsä päätökseen sisältyviin perusteluihin”. Se totesi, että väite hylätään kaikkien perusteiden ja kaikkien aikaisempien oikeuksien, joihin väite perustui, osalta (riidanalaisen päätöksen 46–49 kohta).

16      Kantaja nosti toisesta päätöksestä unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 11.11.2016 jätetyllä kannekirjelmällä kumoamiskanteen, joka kirjattiin asianumerolla T‑796/16. Menettely keskeytettiin EUIPO:n pyynnöstä 29.5.2017–12.8.2019.

17      Unionin yleinen tuomioistuin kumosi toisen päätöksen osittain 23.9.2020 antamallaan tuomiolla CEDC International v. SMHV – Underberg (Pullossa olevan ruohonkorren muoto) (T‑796/16, EU:T:2020:439; jäljempänä toinen kumoamistuomio). Yhtäältä se vahvisti valituslautakunnan arvion, jonka mukaan aikaisemman kolmiulotteisen ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457, sellaisena kuin se on esitetty ja rekisteröity, käyttöä ei ollut osoitettu, joten asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohtaan perustuva väiteperuste oli hylättävä. Toisaalta unionin yleinen tuomioistuin katsoi, että ainoastaan viitatessaan asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 3 ja 4 kohdassa mainittujen väiteperusteiden osalta nimenomaisesti unionin yleisen tuomioistuimen kokonaisuudessaan kumoamaan ensimmäiseen päätökseen sisältyneisiin perusteisiin ja perustellessaan käsiteltävänään olleen muutoksenhaun hylkäämispäätöksen päätösosaa osittain tällaisella viittauksella valituslautakunta ei perustellut riidanalaista päätöstä oikeudellisesti riittävällä tavalla ja rikkoi siten asetuksen N:o 207/2009 75 artiklaa. Näin ollen se kumosi toisen päätöksen vain siltä osin kuin se koski asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 ja 4 kohdassa mainittuja väiteperusteita ja hylkäsi kanteen siltä osin kuin se koski saman asetuksen 8 artiklan 1 kohdan a ja b alakohdassa mainittua väiteperustetta (toisen kumoamistuomion 179, 204 ja 209 kohta).

18      Kantaja on 26.11.2020 unionin tuomioistuimen kirjaamoon saapuneella valituksella, joka kirjattiin asianumerolla C‑639/20 P, nostanut kanteen toisen kumoamistuomion osittaisesta kumoamisesta.

19      Unionin tuomioistuin hylkäsi valituksen 23.3.2021 antamallaan määräyksellä CEDC International v. EUIPO (C‑639/20 P, ei julkaistu, EU:C:2021:227).

20      Valituslautakuntien puheenjohtajiston 8.10.2020 tekemällä päätöksellä, joka annettiin tiedoksi asianosaisille, asia palautettiin viidenteen valituslautakuntaan viitteellä R 1954/2020-5 uutta päätöstä varten.

21      Viides valituslautakunta hylkäsi valituksen riidanalaisella päätöksellä. Unionin yleinen tuomioistuin totesi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainitun väiteperusteen osalta, että tiettyjä aikaisempia oikeuksia, joihin oli vedottu, ei voitu ottaa huomioon väitteen perusteena. Toiseksi valituslautakunta katsoi, että kantaja ei todennäköisesti Puolan tasavallan silloisen kommunistisen hallinnon erityistilanteen vuoksi ollut osoittanut, että sen ja väliintulijan välillä tai sen ja PHZ Agrosin tai Agros Trading Co. Ltd:n välillä oli sopimussuhde joko haetun tavaramerkin hakemisen ajankohtana tai sitä ennen. Valituslautakunta päätteli, että aikaisemman kolmiulotteisen ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 ja aikaisempien puolalaisten tavaramerkkien nro 62081 ja nro 85811 osalta väliintulijan ei voitu katsoa toimivan kantajan asiamiehenä tai edustajana, joten väitettä ei voitu hyväksyä mainitussa artiklassa säädetyn toisen edellytyksen nojalla. Lopuksi komissio totesi ”täydellisyyden vuoksi”, että yhdessäkään esitetyistä sopimuksista ei viitattu nimenomaisesti edellä mainittuihin aikaisempiin tavaramerkkeihin. Toiseksi valituslautakunta katsoi saman asetuksen 8 artiklan 4 kohdassa mainitun väiteperusteen osalta, että kantaja ei ollut osoittanut haetun rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin tosiasiallista käyttöä, saati sen käyttöä elinkeinotoiminnassa – käyttö ei ollut ainoastaan paikallista ennen haetun tavaramerkin hakemista Saksassa – ja että sama koski väitettyjä rekisteröimättömiä tavaramerkkioikeuksia muissa unionin maissa, joten väite oli hylättävä myös tällä perusteella.

 Asianosaisten vaatimukset

22      Kantaja vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa osittain riidanalaisen päätöksen asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan mukaisen väiteperusteen osalta

–        velvoittaa EUIPO:n ja väliintulijan korvaamaan unionin yleisessä tuomioistuimessa ja valituslautakunnassa käydyissä menettelyissä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

23      EUIPO ja väliintulija vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kanteen

–        velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

 Oikeudellinen arviointi

24      Kun otetaan huomioon kyseessä olevan rekisteröintihakemuksen esittämispäivämäärä eli 1.4.1996, joka on määräävä soveltuvan aineellisen oikeuden tunnistamisessa, nyt käsiteltävän asian tosiseikkoihin sovelletaan asetuksen N:o 40/94 aineellisia säännöksiä (ks. vastaavasti tuomio 8.5.2014, Bimbo v. SMHV, C‑591/12 P, EU:C:2014:305, 12 kohta ja tuomio 18.6.2020, Primart v. EUIPO, C‑702/18 P, EU:C:2020:489, 2 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Näin ollen tässä tapauksessa aineellisten sääntöjen osalta osapuolten kirjallisissa huomautuksissaan esittämät viittaukset asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 3 kohtaan tai asetuksen 2017/1001 8 artiklan 3 kohtaan on ymmärrettävä viittauksiksi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaan, joka on sisällöltään samanlainen.

25      Lisäksi siltä osin kuin vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan menettelysääntöjä katsotaan yleensä voitavan soveltaa sinä päivänä, jona ne tulevat voimaan (ks. tuomio 11.12.2012, komissio v. Espanja, C‑610/10, EU:C:2012:781, 45 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), riitaan sovelletaan asetuksen 2017/1001 aineellisia säännöksiä.

26      Kanteensa tueksi kantaja vetoaa kahteen kanneperusteeseen, joista ensimmäinen perustuu olennaisten menettelymääräysten, erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohdan ja 94 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan kanssa, rikkomiseen ja toinen viimeksi mainitun säännöksen rikkomiseen.

27      Aluksi on todettava, että kantaja itse toteaa kanteensa 35 kohdassa, että tämä kanne koskee riidanalaista päätöstä vain osittain asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainitun väiteperusteen osalta. Näin ollen on katsottava, että kantaja ei riitauta sitä, että EUIPO:n viranomaiset ovat hylänneet väitteen mainitun asetuksen 8 artiklan 4 kohdassa mainitun perusteen nojalla, ja että tämä hylkäys on siten lopullinen.

 Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu olennaisten menettelymääräysten ja erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohdan ja 94 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan kanssa, rikkomiseen

28      Ensimmäisessä kanneperusteessaan kantaja vetoaa olennaisten menettelymääräysten, erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohdan rikkomiseen, koska tosiseikkoja ei ole tutkittu asianmukaisesti, ja saman asetuksen 94 artiklan 1 kohdan rikkomiseen perustelujen puuttumisen vuoksi, kun näitä säännöksiä luetaan yhdessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan kanssa. Tämä kanneperuste jakautuu kolmeen väitteeseen. Ensimmäinen väite koskee sitä, että valituslautakunta ei tutkinut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaan perustuvia väiteperusteita sen aikaisemman oikeuden osalta, johon väiteilmoituksessa viitataan ”asiamiehen hakemana tavaramerkkinä”, eli rekisteröimättömän kolmiulotteisen saksalaisen tavaramerkin osalta, joka on pullossa olevan ruohonkorren muotoinen. Toinen väite koskee sitä, että valituslautakunta ei ole tutkinut sitä, onko osapuolten välillä ollut implisiittinen asiamies- tai edustussuhde niiden esitettyjen todisteiden perusteella, jotka osoittavat, että väliintulijalla ja sen edeltäjällä oli luottamus- ja lojaliteettivelvoite. Kolmas kanneperuste koskee sitä, että valituslautakunta on tehnyt virheen tutkiessaan tosiseikkoja, jotka koskevat osapuolten väliseen asiamies- tai edustussuhteeseen kuuluvien teollisoikeuksien laajuutta, erityisesti kun se ei ole tunnustanut, että teollisoikeudet rekisteröimättömään kolmiulotteiseen saksalaiseen tavaramerkkiin, joka on pullossa olevan ruohonkorren muotoinen, kuuluivat väliintulijalle ja tämän edeltäjälle asetetun luottamus- ja lojaliteettivelvoitteen piiriin.

29      Unionin yleinen tuomioistuin katsoo, että on asianmukaista tutkia ensin toinen väite.

30      Tässä tarkoituksessa käytetään jäljempänä seuraavia lyhenteitä:

–        PPS Polmosilla tarkoitetaan Przedsiębiorstwo Przemyslu Spirytusowego Polmos ‑nimistä puolalaista valtionyhtiötä, joka valmistaa vodkaa ja on Przedsiębiorstwo Polmos Białystokin (Spółka Akcyjna) edeltäjä, joka puolestaan on kantajana olevan CEDC International sp. z o.o:n edeltäjä

–        Polmosilla tarkoitetaan Przedsiębiorstwo Polmos Białystok (Spółka Akcyjna) ‑yhtiötä, joka on PPS Polmosin seuraaja ja kantajan edeltäjä

–        PHZ Agrosilla tarkoitetaan Przedsiębiorstwo Handlu Zagranicznego Agrosia, puolalaista valtionyhtiötä, jolla on lupa viedä puolalaista vodkaa ulkomaille

–        Agrosilla tarkoitetaan Agros Holding S.A:ta ja/tai sen kokonaan omistamaa tytäryhtiötä Agros Trading Sp. z o.o:ta (englanniksi Agros Trading Co. Ltd), joka on PHZ Agrosin seuraaja

–        Diversalla tarkoitetaan Diversa Specialitäten GmbH:ta, joka on väliintulijana olevan Underberg AG:n edeltäjä.

31      Väitteidensä tueksi kantaja vetoaa useisiin kaupallisiin sopimuksiin, joista tärkeimmät ovat:

–        Agrosin ja Diversan välillä 10.5.1983 tehty tuontisopimus (K7–K7a);

–        Agrosin ja Diversan välillä 8.5.1987 tehty tuontisopimus (K8–K8a);

–        Agrosin ja väliintulijan, jota kutsutaan ”maahantuojaksi”, välillä 29.10.1993 tehty sopimus (K9);

–        Agrosin ja väliintulijan, jota kutsutaan ”maahantuojaksi”, välillä 24.5.1999 tehty sopimus (K11).

 Toinen väite, jonka mukaan kantajan ja väliintulijan välisen implisiittisen asiamies- tai edustussuhteen olemassaoloa ei ole tutkittu

32      Toisessa väitteessään kantaja moittii valituslautakuntaa siitä, että se ei ole tutkinut todisteita, jotka sen mukaan osoittavat, että osapuolten välillä on ollut implisiittinen luottamussuhde, koska PHZ Agros tai Agros on toiminut tosiasiallisesti PPS Polmosin tai Polmosin (jotka ovat teollis- ja tekijänoikeuksien, muun muassa pullossa olevaa ruohonkortta esittävän kolmiulotteisen tavaramerkin, haltijoita) asiamiehenä tai edustajana. Kantaja vetoaa tältä osin useisiin todisteisiin (liitteet K1–K11), mukaan lukien edellä 31 kohdassa luetellut sopimukset, ja katsoo, että kaikki nämä tosiseikat yhdessä tarkasteltuina osoittavat, että Diversalla tai väliintulijalla oli implisiittinen velvoite toimia luottamuksellisesti ja lojaalisti suhteessa PPS Polmosiin tai Polmosiin, joita edusti asiamiehenä tosiasiallisesti toiminut PHZ Agros tai Agros. Erityisesti valituslautakunta ei ole kantajan mukaan myöntänyt, että se, että osapuolten (tai niiden edeltäjien) välillä oli luottamussuhde, ilmenisi selvästi 10.5.1983 ja 8.5.1987 tehdyistä tuontisopimuksista tai 29.10.1993 tehdystä sopimuksesta, vaan se on ”tosiasiallisesti rajannut tarkastelunsa sopimusten olemassaolon tarkastamiseen”. Lisäksi oikeuskäytännöstä ilmenee, että tavaramerkin haltijan suoja ulottuu myös sen sopimussuhteen päättymisen jälkeiseen aikaan, josta luottamusvelvollisuus johtuu. Lopuksi on otettava huomioon Puolan 1970-luvun kommunistihallinto ja ne ”myrskyisät olosuhteet”, joissa valtionyhtiöitä 1990-luvulla yksityistettiin. Kantaja katsoo, että valituslautakunta ei ole noudattanut menettelyllisiä velvollisuuksiaan tutkia tosiseikat ja perustella päätöksensä kaikkien näiden todisteiden osalta.

33      EUIPO ja väliintulija kiistävät kantajan väitteet.

34      Asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan EUIPO:n on menettelyn aikana tutkittava tosiseikat viran puolesta, ottaen huomioon, että rekisteröinnin hylkäämisen suhteellisia perusteita koskevassa menettelyssä tutkimus rajataan seikkoihin, joihin osapuolet ovat vedonneet, ja osapuolten esittämiin vaatimuksiin.

35      Asetuksen 2017/1001 94 artiklan 1 kohdan ensimmäisen virkkeen mukaan EUIPO:n on perusteltava päätöksensä.

36      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan perusteluvelvollisuus on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, joka koskee riidanalaisen päätöksen aineellista lainmukaisuutta. Päätöksen perusteluissa toistetaan näet virallisesti päätöksen perustana olevat syyt. Jos nämä syyt ovat virheellisiä, ne rasittavat päätöksen asiasisällön laillisuutta mutta eivät sen perusteluja, jotka saattavat olla riittävät, vaikka niissä esitetään virheellisiä syitä. Väitteet ja lausumat, joilla pyritään riitauttamaan toimen hyväksyttävyys, ovat näin ollen tehottomia perustelujen puuttumista tai niiden puutteellisuutta koskevan kanneperusteen yhteydessä (ks. toinen kumoamistuomio, 187 kohta (ei julkaistu) oikeuskäytäntöviittauksineen).

37      Asetuksen N:o 40/94 (ei muutettu asetuksilla N:o 207/2009 ja 2017/1001) 8 artiklan 3 kohdan mukaan tavaramerkin haltijan vastustuksesta tavaramerkkiä ei rekisteröidä, jos rekisteröintiä hakee tavaramerkin haltijan asiamies tai edustaja omiin nimiinsä ja ilman haltijan suostumusta, jollei asiamies tai edustaja pysty perustelemaan toimiaan.

38      Asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan säännöksellä pyritään estämään se, että tavaramerkin haltijan asiamies tai edustaja kavaltaisi tavaramerkin, koska tämä voi käyttää hyväkseen tietoja ja kokemusta, jotka se on saanut ollessaan liikesuhteessa haltijaan, ja saada siten perusteetonta hyötyä tavaramerkin haltijan itsensä tekemästä työstä ja investoinneista (tuomio 11.11.2020, EUIPO v. John Mills, C‑809/18 P, EU:C:2020:902, 72 ja 83 kohta; tuomio 6.9.2006, DEF-TEC Defense Technology v. SMHV – Defense Technology (FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR), T‑6/05, EU:T:2006:241, 38 kohta ja tuomio 14.2.2019, Mouldpro v. EUIPO – Wenz Kunststoff (MOULDPRO), T‑796/17, ei julkaistu, EU:T:2019:88, 24 kohta). Tämän säännöksen tarkoituksena on siis turvata tavaramerkkien haltijoiden oikeutetut edut ja suojella niitä kaikelta tavaramerkkiensä mielivaltaiselta väärinkäytöltä antamalla niille oikeus kieltää asiamiestensä tai edustajiensa pyytämät rekisteröinnit ilman haltijan suostumusta (tuomio 8.9.2021, Qx World v. EUIPO – Mandelay (EDUCTOR), T‑84/20, ei julkaistu, EU:T:2021:555, 61 kohta).

39      Asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan sanamuodosta ilmenee, että jotta väite menestyy tällä perusteella, väitteentekijän on ensinnäkin oltava aikaisemman tavaramerkin haltija, tavaramerkin hakijan on toiseksi oltava tai oltava ollut tavaramerkin haltijan asiamies tai edustaja ja hakemuksen on kolmanneksi oltava tehty asiamiehen tai edustajan nimissä ilman haltijan suostumusta ja ilman, että on olemassa asianmukaisia syitä, joilla asiamiehen tai edustajan toimet ovat perusteltavissa, ja hakemuksen on neljänneksi koskettava pääasiallisesti samanlaisia tai samankaltaisia merkkejä ja tavaroita. Nämä edellytykset ovat kumulatiivisia (tuomio 13.4.2011, Safariland v. SMHV – DEF-TEC Defense Technology (FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR), T‑262/09, EU:T:2011:171, 61 kohta).

40      Näin ollen on tutkittava, täyttyvätkö asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa asetetut edellytykset käsiteltävässä asiassa.

–       Ensimmäinen edellytys, joka koskee aikaisempien tavaramerkkien haltijuutta

41      Kuten valituslautakunta totesi riidanalaisen päätöksen 45–48 kohdassa, asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa viitataan ”tavaramerkin haltijaan” tarkentamatta sitä, millaiseen aikaisempaan tavaramerkkiin viitataan, eli onko kyseessä vain rekisteröity vai myös rekisteröimätön tavaramerkki, ja viitataanko siinä vain EU:n tavaramerkkiin vai myös kolmannen valtion tavaramerkkiin.

42      Tältä osin on yhtäältä kyseisen aikaisemman tavaramerkin tyypin osalta valituslautakunnan tavoin katsottava, että asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu käsite ”tavaramerkki” kattaa rekisteröityjen tavaramerkkien lisäksi myös rekisteröimättömät tavaramerkit, mutta vain siltä osin kuin alkuperämaan lainsäädännössä tunnustetaan tämäntyyppiset oikeudet.

43      Toisaalta aikaisemman tavaramerkin alkuperän osalta on katsottava, että koska asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan sanamuoto ei kyseisen asetuksen 8 artiklan 1 kohdan b alakohdasta poiketen sisällä mitään viittausta asianomaiseen ”alueeseen”, on katsottava merkityksettömäksi se, ovatko oikeudet aikaisempaan tavaramerkkiin voimassa Euroopan unionissa.

44      Unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi vastaavan periaatteen tuomiossa, joka koski asetuksen N:o 207/2009 53 artiklan 1 kohdan b alakohdan (josta on tullut asetuksen 2017/1001 60 artiklan 1 kohdan b alakohta), luettuna yhdessä asetuksen N:o 207/2009 8 artiklan 3 kohdan kanssa, nojalla tehtyä hakemusta kahden EU-tavaramerkin mitättömäksi julistamiseksi aikaisemman puolalaisen tavaramerkin perusteella ajankohtana, jolloin Puolan tasavalta ei ollut unionin jäsenvaltio. Unionin yleinen tuomioistuin on erityisesti selventänyt, että kyseisen asetuksen 8 artiklan 3 kohdassa ei rajoitettu sen soveltamisalaa tavaramerkkeihin, jotka on rekisteröity tai joilla on vaikutuksia jäsenvaltiossa ja että muutoin se olisi päällekkäinen saman asetuksen 8 artiklan 1 ja 5 kohdan kanssa (ks. vastaavasti tuomio 29.11.2012, Adamowski v. SMHV – Fagumit (FAGUMIT), T‑537/10 ja T‑538/10, EU:T:2012:634, 19 kohta).

45      Lisäksi asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa tulkittaessa on otettava huomioon 20.3.1883 tehdyn teollisoikeuden suojelemista koskevan Pariisin yleissopimuksen, sellaisena kuin se on tarkistettuna ja muutettuna, 6 septies artikla (tuomio 11.11.2020, EUIPO v. John Mills, C‑809/18 P, EU:C:2020:902, 65 kohta), koska ensiksi mainitulla on tarkoitus panna viimeksi mainittu täytäntöön. Käsitettä ”haltija” on tulkittava sen mukaisesti, mikä mahdollistaa sen, että myös sellaisen tavaramerkin haltija, joka on rekisteröity Euroopan unionin ulkopuolella, mutta jossakin yleissopimuksen sopimusvaltiossa, voi vedota tavaramerkin suojaan.

46      Tästä seuraa toisin sanoen, että aikaisemman tavaramerkin haltija missä tahansa Pariisin yleissopimuksen sopimusvaltiossa voi vedota asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaan, jos sen asiamies tai edustaja hakee tavaramerkin rekisteröintiä Euroopan unionissa ilman haltijan suostumusta.

47      Käsiteltävänä olevassa asiassa valituslautakunta totesi riidanalaisen päätöksen 49–53 kohdassa ensinnäkin, että eräitä aikaisempia oikeuksia, joihin oli vedottu, eli saksalaista tavaramerkkiä nro 39848553 ja ranskalaista tavaramerkkiä N:o 98746752, ei voitu ottaa huomioon, koska niitä oli haettu haetun tavaramerkin hakemispäivän jälkeen, eivätkä ne näin ollen voineet olla perustana asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan mukaiselle väitteelle. Lisäksi se totesi, ettei kantaja ollut japanilaisen tavaramerkin nro 2092826 haltija väitteen esittämisajankohtana, koska se oli tuolloin rekisteröity PHZ Agrosin nimiin, eikä tämä japanilainen tavaramerkki näin ollen täyttänyt myöskään kyseisen artiklan (K15a ja K15d) mukaista haltijuuden vaatimusta väitteen esittämisajankohtana. Lopuksi se totesi, että puolalaista tavaramerkkiä nro 62018 ei ollut uudistettu laissa säädetyssä määräajassa ja että sen voimassaolo oli näin ollen päättynyt. Koska aikaisempaa oikeutta oli suojattava päätöksen tekopäivänä, tämä puolalainen tavaramerkki ei voinut enää olla pätevä perusta tässä menettelyssä kyseisen artiklan nojalla.

48      Näin ollen valituslautakunta katsoi, että kolme aikaisempaa tavaramerkkiä (ks. edellä 7 kohta), joiden osalta kantaja oli onnistunut osoittamaan, että se oli niiden asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitettu haltija, ja jotka näin ollen voitiin ottaa huomioon, olivat aikaisempi ranskalainen tavaramerkki nro 95588457, aikaisempi puolalainen tavaramerkki nro 85811 ja aikaisempi puolalainen tavaramerkki nro 62081. Viimeksi mainitun osalta valituslautakunta otti sen huomioon ”tyhjentävyyden vuoksi”, koska kyse oli kantajalle edullisimmasta skenaariosta, vaikka tätä tavaramerkkiä oli tuettu englanninkielisellä käännöksellä otteesta Puolan tasavallan patenttiviraston tavaramerkkirekisteristä ja vaikka kantaja oli toimittanut alkuperäisen puolalaisen rekisteröinti- ja uudistamistodistuksen (K31 ja K32) 3.7.2008 eli kolme vuotta asetuksen N:o 40/94 täytäntöönpanosta 13.12.1995 annetun komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 19 säännön 1 kohdan ja 2 kohdan e alakohdan mukaisesti väiteajan päättymisen jälkeen (EYVL 1995, L 303, s. 1) (joista on tullut asetuksen 2017/1001 täydentämisestä ja delegoidun asetuksen (EU) 2017/1430 kumoamisesta 5.3.2018 annetun komission delegoidun asetuksen (EU) 2018/625 (EUVL 2018, L 104, s. 1) 7 artiklan 1 kohta ja 2 kohdan c alakohta); kyseinen määräaika oli päättynyt 7.7.2005.

49      Kantaja ei riitauta näitä arviointeja lukuun ottamatta arviointia, joka koskee saksalaista tavaramerkkiä nro 39848553. Tältä osin on riittävää todeta, että kyseistä tavaramerkkiä haettiin 25.8.1998 eli yli kaksi vuotta sen jälkeen, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus oli jätetty, joten se ei voi mitenkään olla aikaisempi kuin haettu tavaramerkki.

50      Käsiteltävän asian olosuhteiden valossa ja asianmukaisen oikeudenkäytön varmistamiseksi unionin yleinen tuomioistuin katsoo valituslautakunnan tavoin, että on asianmukaista tutkia toista edellytystä, joka koskee asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan sopimusjärjestelyn olemassaoloa, aikaisemman ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 ja aikaisempien puolalaisten tavaramerkkien nro 62081 ja nro 85811 osalta, ottamatta kantaa siihen, että näihin tavaramerkkeihin on vedottu ja että niitä on tuettu väiteilmoituksessa.

–       Toinen edellytys, joka koskee asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan sopimusjärjestelyn olemassaoloa

51      On muistutettava, että sen estämistä, että tavaramerkin haltijan asiamies tai edustaja kavaltaisi aikaisemman tavaramerkin, koskevan tavoitteen saavuttaminen (ks. edellä 38 kohta) edellyttää asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitettujen käsitteiden ”asiamies” ja ”edustaja” laajaa tulkintaa. Näitä käsitteitä on tulkittava laajasti, jotta ne kattaisivat kaikenlaiset suhteet, jotka perustuvat sopimukseen, jonka mukaan yksi osapuolista edustaa toisen osapuolen etuja, riippumatta siitä, miten tavaramerkin haltijan tai päämiehen ja yhteisön tavaramerkin hakijan välinen sopimussuhde määritellään. Tämän säännöksen soveltamiseksi riittää siis, että osapuolten välillä on olemassa kaupallista yhteistyötä koskeva sopimus, joka on omiaan saamaan aikaan luottamussuhteen (fiduciary relationship), siten, että hakijalle asetetaan nimenomaisesti tai implisiittisesti yleinen velvoite toimia luottamuksellisesti ja lojaalisti aikaisemman tavaramerkin haltijan intresseihin nähden (tuomio 13.4.2011, FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR, T‑262/09, EU:T:2011:171, 64 kohta ja tuomio 9.7.2014, Moonich Produktkonzepte & Realisierung v. SMHV – Thermofilm Australia (HEATSTRIP), T‑184/12, ei julkaistu, EU:T:2014:621, 58 ja 59 kohta; ks. vastaavasti myös tuomio 11.11.2020, EUIPO v. John Mills, C‑809/18 P, EU:C:2020:902, 84 ja 85 kohta).

52      Osapuolten välillä on kuitenkin oltava olemassa kirjallinen tai muu sopimus kaupallisesta yhteistyöstä. Jos hakija toimii täysin itsenäisesti, eikä sen ja tavaramerkin haltijan välillä ole solmittu minkäänlaista suhdetta, sitä ei voida pitää asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuna asiamiehenä. Näin ollen pelkkää ostajaa tai haltijan asiakasta ei voida pitää kyseisessä artiklassa tarkoitettuna ”asiamiehenä” tai ”edustajana”, koska kyseisillä henkilöillä ei ole mitään erityistä velvoitetta toimia luottamuksellisesti tavaramerkin haltijaan nähden (ks. vastaavasti tuomio 13.4.2011, FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR, T‑262/09, EU:T:2011:171, 64 kohta; tuomio 9.7.2014, HEATSTRIP, T‑184/12, ei julkaistu, EU:T:2014:621, 59 kohta ja tuomio 14.2.2019, MOULDPRO, T‑796/17, ei julkaistu, EU:T:2019:88, 23 kohta). Tästä oikeuskäytännöstä seuraa, että asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuva sopimusjärjestely on tehtävä suoraan osapuolten välillä eikä kolmansien osapuolten välityksellä.

53      Näin ollen, kuten EUIPO perustellusti toteaa, se, että ”implisiittinen” suhde voi riittää asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi, tarkoittaa ainoastaan sitä, että ratkaiseva kriteeri on kaupallista yhteistyötä koskevan sopimusjärjestelyn olemassaolo ja luonne, eikä sen muodollinen luonnehdinta. Näin ollen sopimusjärjestelyyn perustuva sitova luottamussuhde on voitu vahvistaa pelkällä osapuolten välisellä – muun muassa sähköpostitse käydyllä – liikekirjeenvaihdolla (ks. vastaavasti tuomio 9.7.2014, HEATSTRIP, T‑184/12, ei julkaistu, EU:T:2014:621, 66 ja 67 kohta). Tältä osin on muistutettava, että väitteentekijä voi lähtökohtaisesti vapaasti valita niiden todisteiden muodon, jotka se katsoo aiheelliseksi esittää EUIPO:lle aikaisempaan oikeuteen perustuvan väitteen yhteydessä (ks. analogisesti tuomio 28.6.2018, EUIPO v. Puma, C‑564/16 P, EU:C:2018:509, 58 kohta). Tällaisen sopimussuhteen olemassaoloa ei kuitenkaan voida näyttää toteen todennäköisyyksillä tai olettamuksilla, vaan näytön on perustuttava konkreettisiin ja objektiivisiin seikkoihin (ks. analogisesti tuomio 12.12.2002, Kabushiki Kaisha Fernandes v. SMHV – Harrison (HIWATT), T‑39/01, EU:T:2002:316, 47 kohta).

54      Sopimussuhteen päättymisestä silloin, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus tehdään, on todettava, että ei ole välttämätöntä, että osapuolten välinen sopimus on yhä voimassa, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus tehdään. Asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa sovelletaan myös sopimuksiin, joiden voimassaolo on päättynyt ennen päivää, jona tällainen hakemus on tehty, sillä ehdolla, että kuluneen ajan perusteella voidaan perustellusti olettaa, että luottamusta ja luottamuksellisuutta koskeva velvoite oli yhä olemassa, kun hakemus tehtiin. Tällaisella kyseisen säännöksen laajalla tulkinnalla pyritään suojelemaan tavaramerkkien haltijoita jopa sopimussuhteen, johon luottamusta koskeva velvoite perustui, päättymisen jälkeen (tuomio 13.4.2011, FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR, T‑262/09, EU:T:2011:171, 65 kohta). Toisin sanoen tämän tulkinnan mukaan kyseisessä säännöksessä säädetty suoja säilyy edellä mainitulla edellytyksellä jopa sopimussuhteen, johon luottamusta koskeva velvoite perustuu, päättymisen jälkeen.

55      Menettelylliseltä kannalta edustussuhteen olemassaoloa koskeva todistustaakka on väitteentekijällä (ks. vastaavasti tuomio 13.4.2011, FIRST DEFENSE AEROSOL PEPPER PROJECTOR, T‑262/09, EU:T:2011:171, 67 kohta ja tuomio 14.2.2019, MOULDPRO, T‑796/17, ei julkaistu, EU:T:2019:88, 30 kohta) eli aikaisemman tavaramerkin haltijalla.

56      Tästä oikeuskäytännöstä seuraa, että vaikka asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja käsitteitä ”asiamies” ja ”edustaja” on tulkittava laajasti, osapuolten välillä on kuitenkin oltava kaupallista yhteistyötä koskeva sopimus, joka on omiaan saamaan aikaan luottamussuhteen siten, että hakijalle asetetaan nimenomaisesti tai implisiittisesti yleinen velvoite toimia luottamuksellisesti ja lojaalisti aikaisemman tavaramerkin haltijan intresseihin nähden (tuomio 14.2.2019, MOULDPRO, T‑796/17, ei vielä julkaistu, EU:C:T:2019:88, 33 kohta).

57      Käsiteltävänä olevassa asiassa kantajan oli näin ollen osoitettava EUIPO:lle, että osapuolten eli väliintulijan ja kantajan välillä oli olemassa tällainen kaupallista yhteistyötä koskeva suora sopimusjärjestely silloin, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus tehtiin.

58      Aluksi on todettava, että edellä 51–56 kohdasta ilmenee, että valituslautakunta on riidanalaisen päätöksen 56 kohdassa katsonut perustellusti, että tällainen luottamussuhde voi syntyä myös implisiittisesti tosiasiallisen suhteen perusteella ilman, että osapuolet ovat allekirjoittaneet virallista jakelu- tai edustussopimusta.

59      Riidanalaisen päätöksen 63–68 kohdassa valituslautakunta totesi, että ennen kuin se arvioi osapuolten välisen suhteen luonnetta, sen oli selvitettävä osapuolten ja heidän suhteensa historia aikajärjestyksessä. Kantajan historiallinen alkuperä oli vuonna 1973 vodkan valmistusta varten perustetussa ensimmäisessä julkisessa tuotantoyksikössä PPS Polmosissa. Tämä yhtiö ja sen myöhemmät seuraajat vastasivat toisen valtionyhtiön, PHZ Agrosin, ulkomailla myymän tuotteen valmistuksesta sekä sen myynnistä ja jakelusta Puolassa. Valituslautakunta totesi, että PHZ Agros oli tuolloin ainoa yritys, jolla oli oikeus viedä maasta valmistajan PPS Polmosin vodkaa. Vuodesta 1975 lähtien on tehty jakelusopimuksia, ensin PHZ Agrosin ja Diversan, väliintulijan edeltäjän, välillä vuosina 1975–1992 ja sitten Agrosin ja väliintulijan välillä. Näiden sopimusten, jotka olivat vielä voimassa silloin, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus tehtiin, mukaan PHZ Agrosilla ja Agrosilla oli yksinoikeus aluksi useiden tuotemerkkien ja Grasovka-merkillä varustetun puolalaisen vodkan jakeluun Saksassa.

60      Riidanalaisen päätöksen 69–75 kohdassa valituslautakunta totesi kantajan esittämiin liitteisiin K1–K11 viitaten, että ennen tavaramerkkihakemuksen tekemistä (eli 1.4.1996) oli voimassa Agrosin ja väliintulijan välinen 29.10.1993 tehty sopimus (K9), jossa väliintulija mainittiin nimillä ”Wyborowa” ja ”Grasovka” varustettujen vodkien yksinoikeudellisena maahantuojana Saksassa. Se korosti kuitenkin, että väitteen oli tehnyt eri yhtiö, Polmos, joka oli aikaisemman ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 ja aikaisempien puolalaisten tavaramerkkien nro 62081 ja nro 85811 haltija, ja että esitettyjen todisteiden mukaan kantaja tai PPS Polmos eivät olleet koskaan olleet suoraan yhteydessä väliintulijaan. Lisäksi se totesi, että kantaja ei ollut millään tavoin osoittanut, että Agros oli Polmos-vodkan yksinomainen lisenssinsaaja tai jakelija Saksassa, koska Agrosia ei ollut nimenomaisesti mainittu edellä mainitun sopimuksen missään kohdassa tässä ominaisuudessa. Se katsoi, että kantajan esittämät todisteet ja perustelut eivät osoittaneet tai selittäneet, että osapuolten eli kantajan ja väliintulijan, joka toimi PPS Polmosin seuraajan ja kantajan edeltäjän Polmosin asiamiehenä tai edustajana, välillä olisi ollut sopimussuhde.

61      Riidanalaisen päätöksen 76–81 kohdassa valituslautakunta totesi myös, että käsiteltävänä olevassa asiassa ei ollut näyttöä siitä, että Polmos olisi ollut liikesuhteessa PHZ Agrosin tai Agrosin kanssa. Valituslautakunta katsoi, että kantajan pelkät väitteet ”entisen kommunistisen Puolan” viennin organisointijärjestelmästä olivat merkityksettömiä, koska näitä sääntöjä ei enää sovellettu vuonna 1996, jolloin tavaramerkkiä koskeva hakemus tehtiin, eikä tämän väitteen tueksi ollut esitetty mitään todisteita missään menettelyn vaiheessa. Tuomioistuin totesi, että vaikka väliintulijalla oli yhteys Agrosiin, sillä ei ollut koskaan ollut yhteyttä tavaramerkin väitettyyn haltijaan Polmosiin tai sen edeltäjään. Se totesi, että tosin tuolloin nämä kaksi yhteisöä (nimittäin PHZ Agros ja PPS Polmos) olivat ehkä julkisyhteisöjä ja että niiden välille ei ollut mahdollista perustaa mitään lisenssijärjestelmää, koska lain mukaan toinen julkisyhteisö (tässä tapauksessa Agros) oli nimitetty edustamaan toisen julkisyhteisön (tässä tapauksessa Polmosin) etuja ulkomailla, ja lopullinen edunsaaja oli Puolan kansantasavalta, josta tuli vuonna 1989 tapahtuneen järjestelmämuutoksen jälkeen Puolan tasavalta. Kantajan, joka viittasi tältä osin liitteisiin K17 ja K31–K36, mukaan sen edeltäjä Polmos oli valtionyhtiöiden yksityistämisen jälkeen hankkinut kaikki oikeudet Żubrówka-merkkiin (josta käytetään Saksassa sanamerkkiä Grasovka), mukaan lukien aikaisemmat oikeudet, joihin nyt käsiteltävänä olevassa väitemenettelyssä vedotaan. Valituslautakunta muistutti kuitenkin, että aikaisemman saksalaisen tavaramerkin nro 39848553 rekisteröintiä ei voitu ottaa huomioon, koska sitä koskevan rekisteröintihakemuksen tekemispäivä oli myöhäisempi kuin haettu tavaramerkki. Lisäksi valituslautakunta vahvisti väiteosaston päätöksen, jonka mukaan ainoa kantajan esittämä Agrosin ja Polmosin välinen sopimus, nimittäin 28.8.2001 päivätty tavaramerkin luovutussopimus (K17), oli tehty vasta haetun tavaramerkin hakemispäivän jälkeen (eli 1.4.1996) ja oli oikeudelliselta luonteeltaan erilainen kuin jakelusopimus. Se totesi, että myös liitteet K31–K36 olivat haetun tavaramerkin jättämisajankohtaa myöhäisempiä.

62      Riidanalaisen päätöksen 82–86 kohdassa valituslautakunta katsoi, että vaikka kantaja pyysi sitä ottamaan huomioon ”entisen kommunistisen Puolan” hyvin monimutkaisen tilanteen ja ruohonkortta esittävää tavaramerkkiä käyttäneiden yritysten rakenteen ja kyseisten tavaramerkkien historian, sen oli kuitenkin rajoituttava kantajan esittämiin todisteisiin sen osoittamiseksi, että väliintulija oli tai oli ollut aikaisempien oikeuksien haltijan asiamies tai edustaja asetuksen (EY) N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Se katsoi, että nyt käsiteltävässä asiassa kantaja ei todennäköisesti Puolan tasavallan silloisen ”kommunistisen Puolan” erityistilanteen vuoksi ollut osoittanut, että sen ja väliintulijan välillä tai sen ja PHZ Agrosin tai Agrosin välillä oli sopimussuhde joko haetun tavaramerkin hakemisen ajankohtana tai sitä ennen. Ottaen huomioon objektiiviset olosuhteet, kuten Puolan poliittisen järjestelmän ja omistusrakenteen ennen vuotta 1989, valituslautakunta totesi, että arvioituaan kaikki todisteet se joutui toteamaan, että väliintulijan ei voitu katsoa toimineen kantajan asiamiehenä tai edustajana aikaisempien ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 ja aikaisempien puolalaisten tavaramerkkien nro 85811 ja nro 62081 osalta. Se totesi myös, että näiden aikaisempien tavaramerkkien osalta väitettä ei voitu hyväksyä kyseisessä artiklassa säädetyn toisen edellytyksen perusteella.

63      Tältä osin on aluksi todettava, että toisin kuin kantaja väittää, riidanalaisen päätöksen 63–86 (ks. edellä 59–62 kohta) kohdasta ilmenee selvästi, että valituslautakunta tutki kantajan koko EUIPO:ssa käydyssä hallinnollisessa menettelyssä esittämät todisteet yhtenä kokonaisuutena eikä ”rajannut tarkasteluaan sopimusten olemassaolon tarkastamiseen”. Lisäksi valituslautakunta perusteli arvioitaan laajasti päätöksensä mainituissa kohdissa. Tältä osin on muistutettava, että perusteluvelvollisuus on olennainen muotomääräys, joka on erotettava perustelujen aineellisesta paikkansapitävyydestä, joka koskee riidanalaisen päätöksen aineellista lainmukaisuutta (ks. edellä 36 kohta).

64      Näiden toteamusten jälkeen on tutkittava, onko valituslautakunnan arviointi ollut oikea asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan valossa.

65      On selvää, että kantajan (tai sen edeltäjän) ja väliintulijan (tai sen edeltäjän) välillä ei ollut virallista sopimussuhdetta.

66      Lisäksi asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuva sopimusjärjestely on tehtävä suoraan osapuolten välillä eikä kolmansien osapuolten välityksellä (ks. edellä 52 kohta). Näin ollen väliintulijan ja kolmannen yhtiön välisten kaupallisten suhteiden olemassaolo ei ole omiaan osoittamaan, että väliintulija olisi ollut kantajan asiamies tai edustaja (ks. vastaavasti tuomio 14.2.2019, MOULDPRO, T‑796/17, ei julkaistu, EU:T:2019:88, 32 kohta), koska tämä kolmas yhtiö, tässä tapauksessa PHZ Agros tai Agros, ja kantaja olivat erillisiä oikeudellisia yksiköitä.

67      Sen sijaan kantaja väittää, että väliintulijan (tai sen edeltäjän) kanssa oli olemassa ”implisiittinen” liikesuhde, jossa sitä (tai sen edeltäjää) edusti ”tosiasiallinen” asiamies tai edustaja PHZ Agros tai Agros.

68      On kuitenkin todettava, että tällaisen kantajan (tai sen edeltäjän) ja väliintulijan (tai sen edeltäjän) välisen ”implisiittisen” tai ”tosiasiallisen” liikesuhteen olemassaolo PHZ Agrosin tai Agrosin kautta ei saa tukea kantajan, jolla on todistustaakka, asiakirjoissa esittämistä todisteista (ks. edellä 55 kohta).

69      Ensinnäkin 29.10.1993 tehdystä sopimuksesta (K9), jolla säänneltiin Agrosin ja väliintulijan välisiä suhteita haetun tavaramerkin hakemisen ajankohtana (ja lähes kolmen vuoden ajan ennen tätä ajankohtaa), on todettava, että kyseisessä sopimuksessa ei ole mitään nimenomaista tai implisiittistä viittausta siihen, että Agros toimisi minkään kolmannen osapuolen, erityisesti kantajan tai sen edeltäjän, asiamiehenä (tai lisenssinsaajana, jakelijana tai jälleenmyyjänä) tai edustajana missään ominaisuudessa.

70      On totta, että 29.10.1993 tehdyn sopimuksen johdanto-osassa viitataan Agrosin ja Diversan väliseen 8.5.1987 tehtyyn sopimukseen (K8), mutta siinä todetaan myös, että yhteistyötä jatketaan uudessa sopimuksessa määrätyin edellytyksin ja että kyseisen sopimuksen 22 artiklan a alakohdan mukaisesti kyseinen sopimus edustaa kaikkia osapuolten sopimuksia. Näin ollen, toisin kuin kantaja väittää, tällainen yleinen viittaus vuoden 1987 sopimukseen, jonka voimassaolo on päättynyt ja joka on korvattu vuoden 1993 sopimuksella, ei voi merkitä sitä, että siihen sisällytetään implisiittinen velvoite toimia luottamuksellisesti ja lojaalisti suhteessa erittelemättömään kolmanteen osapuoleen, jollainen kantaja tai sen edeltäjä oli suhteessa vuoden 1993 sopimuksen osapuoliin.

71      Toiseksi kantajan viittaukset tuontisopimuksiin, jotka oli tehty Agrosin ja Diversan välillä 10.5.1983 (K7) ja 8.5.1987, sisältyviin tiettyihin määräyksiin, erityisesti siihen, että 8.5.1987 tehdyn sopimuksen 7 artiklan ensimmäiseen, kolmanteen ja kuudenteen kohtaan, joka koskee teollisoikeuksien haltijuutta, on käsin kirjoitettu lisäys ”Polmos”, eivät voi kyseenalaistaa johtopäätöstä, jonka mukaan kantajan ja väliintulijan välistä suoraa sopimussuhdetta ei ole osoitettu.

72      Ensinnäkin on huomattava, että 10.5.1983 ja 8.5.1987 tehdyt tuontisopimukset eivät olleet enää voimassa haetun tavaramerkin hakemisen ajankohtana. Kantaja viittaa tältä osin oikeuskäytäntöön, jonka mukaan tavaramerkin haltijan suoja ulottuu myös sen sopimussuhteen, johon luottamusta koskeva velvoite perustuu, päättymisen jälkeiseen aikaan, sillä ehdolla, että kuluneen ajan perusteella voidaan perustellusti olettaa, että luottamusta ja luottamuksellisuutta koskeva velvoite oli yhä olemassa, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus tehtiin (ks. edellä 54 kohta).

73      Vaikka oletettaisiinkin, että 10.5.1983 ja 8.5.1987 tehdyillä tuontisopimuksilla oli luotu luottamussuhde kantajan ja väliintulijan välille (quod non; ks. jäljempänä 74–78 kohta), on kuitenkin otettava huomioon, että sopimuksen jälkeiset luottamus- ja lojaliteettivelvoitteet eivät ole sopimuksen päättymisen jälkeen voimassa määräämätöntä aikaa, vaan ainoastaan kohtuullisen siirtymäkauden ajan, jonka kuluessa osapuolet voivat määritellä uudelleen kaupalliset strategiansa. Käsiteltävänä olevassa asiassa nämä vanhentuneet sopimukset tehtiin noin kolmetoista ja yhdeksän vuotta ennen päivää, jona tavaramerkkiä koskeva hakemus oli tehty. Näin ollen näiden sopimusten perusteella mahdollisesti syntyneiden osapuolten välisten sopimuksen jälkeisten suhteiden on täytynyt vähitellen heikentyä ja sitten päättyä ennen haetun tavaramerkin hakemista. Edellä 72 kohdassa tarkoitettu edellytys ei siis täyty tässä asiassa.

74      Joka tapauksessa on huomattava, että 10.5.1983 ja 8.5.1987 tehdyissä tuontisopimuksissa ei ole mitään viitteitä, jotka tukisivat kantajan väitteitä, jotka koskevat väliintulijan ”implisiittistä” luottamus- ja lojaliteettivelvoitetta kantajaa kohtaan. Päinvastoin näistä sopimuksista ilmenee, että ne tehtiin ainoastaan väliintulijan (tai sen edeltäjän Diversan) ja Agrosin välillä.

75      Ensinnäkin 10.5.1983 tehdyn tuontisopimuksen osalta on todettava, että vaikka siinä todellakin on määräys, jossa Diversan mainitaan olevan vodkan ”maahantuoja/edustaja” ja ”tavaramerkin haltijana olevan tuottajan edustaja” (6 artiklan 6 kohta), on todettava, että kyseisessä sopimuksessa ei ole mitään sellaista, joka oikeuttaisi päättelemään, että tavaramerkkien haltijana oli tarkoitus olla sopimuksen ulkopuolinen kolmas, erittelemätön osapuoli (eli kantaja tai sen edeltäjät) sopimuspuolena olleen Agrosin sijasta. Tätä viittausta välittömästi seuraavassa määräyksessä (6 artiklan seitsemäs kohta) päinvastoin todetaan, että ”Agrosin on suojattava tavaramerkkinsä ja/tai esittämisoikeutensa”.

76      Toisaalta 8.5.1987 tehdystä tuontisopimuksesta ja erityisesti käsin kirjoitetusta lisäyksestä ”Polmos” teollisoikeuksien haltijuuteen liittyvään, kyseisen sopimuksen 7 artiklan ensimmäisessä, kolmannessa ja seitsemännessä kohdassa olevaan mainintaan ”Agros/Polmos”, on todettava, että kantajan tulkinta ei voi kyseenalaistaa valituslautakunnan analyysia.

77      Tältä osin on todettava, että vaikka kantaja väittää, että Agros luovutti tammikuussa 1987 Polmosille pullossa olevaa ruohonkortta esittävän ”puolalaisen tavaramerkin” (ks. kantajan liitteessä K20 esittämä aikajärjestys), Agrosin ja väliintulijan välillä 29.10.1993 ja 24.5.1999 tehdyissä myöhemmissä sopimuksissa ei viitata Polmosiin. Näin ollen on todettava, että pelkkä Polmosin mainitseminen 8.5.1987 tehdyssä tuontisopimuksessa, jonka osapuoli se ei ollut, käsin kirjoitetulla lisäyksellä – jonka päivämäärä on lisäksi epävarma ja jota yksikään osapuoli ei ole allekirjoittanut eikä vahvistanut – ei riitä eikä edes auta osoittamaan, että kantajan (tai tarkemmin sanottuna sen edeltäjän Polmosin) ja väliintulijan (tai sen edeltäjän Diversan) välillä olisi ollut asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuva sopimusjärjestely.

78      On myös EUIPO:n tavoin muistutettava, että kaikki kantajan väitteet perustuvat siihen hypoteettiseen olettamaan, että se on sellaisen kolmiulotteisen tavaramerkin haltija, joka on pullossa olevan ruohonkorren muotoinen ja jota käytetään yhdessä sanamerkin Żubrówka kanssa kaikkialla maailmassa ja sanamerkin Grasovka kanssa Saksassa. Kuitenkin 8.5.1987 tehdyn tuontisopimuksen 7 artiklan toisessa kohdassa täsmennetään nimenomaisesti, että ”sana- ja kuviomerkin GRASOVKA omistusoikeutta säännellään AGROSin ja DIVERSAn välisellä erillisellä sopimuksella” ja että ”kyseinen sopimus on erottamaton osa tätä sopimusta”. Vaikka voi olla vaikeaa määrittää täsmällisesti, mihin oikeuksiin tai tavaramerkkeihin käsin kirjoitetulla maininnalla ”Agros/Polmos” on tarkoitus viitata tai mitä Polmosin vodkaa se koskee, on näin ollen joka tapauksessa selvää, että tämä viittaus ei voi koskea tavaramerkillä Grasovka markkinoitua vodkaa. Tämä vahvistetaan Agrosin ja väliintulijan välillä 24.5.1999 tehdyssä sopimuksessa (K11), jonka 12 artiklassa todetaan nimenomaisesti, että nimitys ”Grasovka” on maahantuojan eli väliintulijan rekisteröimä tavaramerkki.

79      Kolmanneksi haetun tavaramerkin hakemispäivän (1.4.1996) jälkeiset todisteet eivät sisällä mitään viitteitä siitä, että osapuolten välillä olisi ollut sopimus hakemuksen ajankohtana, toisin kuin kantaja väittää, vaan pikemminkin puhuvat sitä vastaan.

80      Tältä osin on muistutettava, että kantaja on itse ilmoittanut hallintomenettelyssä ja suullisessa käsittelyssä, että se oli hankkinut oikeudet aikaisempiin tavaramerkkeihin, joihin oli vedottu vuonna 1999, ja että ennen vuotta 1999 Agrosin ja erään Polmosin yksikön (Warszawa) välillä oli Varsovan (Puola) tuomioistuimissa riita, joka koski pullossa olevaa ruohonkortta esittävien tavaramerkkien rekisteröintiä ja käyttöä (ks. kantajan liitteessä K20 esittämä aikajärjestys). Ilman, että unionin yleisen tuomioistuimen olisi tarpeen lausua tämän kansallisen oikeuden soveltamisalaan kuuluvan riidan pääasiaa koskevasta kysymyksestä, on tämän oikeudenkäynnin kannalta riittävää todeta, että se, että Agrosin ja Polmosin yksikön välillä syntyi riita näistä tavaramerkeistä, osoittaa kantajan omien sanojen mukaan, että Agros ja Polmos olivat kaksi erillistä yhtiötä, joiden kaupalliset intressit saattoivat poiketa toisistaan huomattavasti tai olla jopa suoranaisesti ristiriidassa keskenään. Näin ollen on tuskin uskottavaa, että Agros olisi voinut toimia kantajan (tai sen edeltäjän) implisiittisenä tai tosiasiallisena asiamiehenä tai edustajana väliintulijaan (tai sen edeltäjään) nähden.

81      Kuten valituslautakunta perustellusti totesi, ainoa kantajan esittämä Agrosin ja Polmosin välinen sopimus, nimittäin 28.8.2001 päivätty tavaramerkin luovutussopimus (K17), on lisäksi tehty vasta haetun tavaramerkin hakemispäivän jälkeen ja on oikeudelliselta luonteeltaan erilainen kuin jakelusopimus, koska siihen ei liity jatkuvaa suhdetta eikä yleistä luottamus- ja lojaliteettivelvoitetta.

82      Neljänneksi muista todisteista, kuten 30.1.2002 päivätty virallinen huomautus ja asiakirjat, joiden väitetään osoittavan, että ”Żubrówka”-vodkaa on markkinoitu Saksassa Grasovka-merkillä, mukaan lukien erään työntekijän lausunto ja ote verkkotietosanakirja Wikipediasta, on todettava, että kantaja ei vieläkään ole täsmentänyt, mistä valituslautakunnan arviointivirheet tältä osin koostuvat.

83      Polmosin 30.1.2002 väliintulijalle lähettämästä virallisesta ilmoituksesta (K19–K19a) on huomattava, että vaikka onkin totta, että siinä viitattiin markkinointisopimuksiin, joiden mukaan Agros oli Polmosin yksinomainen välittäjä vodkapohjaisten ”Żubrówka”- ja ”Grasovka”-alkoholijuomien viennissä, tämä kirje on kirjoitettu lähes kuusi vuotta sen jälkeen, kun tavaramerkkiä koskeva hakemus oli jätetty; pelkällä yksipuolisella kirjeellä ei myöskään ole samanlaista todistusvoimaa kuin osapuolten välisellä sopimusjärjestelyllä, jota ei ole tässä tapauksessa tehty.

84      Lisäksi Polmosin ja kantajan etiketeistä vuodesta 1992 lähtien vastanneen teknisen asiantuntijan 16.2.2011 puolaksi kirjoittaman ja englanniksi käännetyn lausuman osalta, jossa hän vahvisti muun muassa, että Polmos on 1970-luvun alusta lähtien valmistanut ”Żubrówka”-vodkaa, jonka jokainen pullo on etiketteihin tehdyistä muutoksista riippumatta sisältänyt ruohonkorren (ensimmäisen kumoamistuomion 50 ja 51 kohta), on muistutettava, että kun asetuksen N:o 207/2009 78 artiklan 1 kohdan f alakohdassa (josta on tullut asetuksen 2017/1001 97 artiklan 1 kohdan f alakohta) tarkoitetun lausuman on laatinut yksi asianomaisen osapuolen johtajista, tälle lausunnolle voidaan antaa todistusarvoa vain, jos se on vahvistettu muilla todisteilla. Tekijänsä edun nimissä annetulla lausumalla on todellakin vain rajallinen todistusarvo, ja sitä on tuettava lisätodisteilla, vaikka EUIPO:n instanssit eivät tämän vuoksi voi lähtökohtaisesti katsoa, että tällainen lausuma on sinänsä epäuskottava. Tällaisen lausuman todistusarvo, kun sitä tarkastellaan erikseen tai yhdessä muiden todisteiden kanssa, riippuu erityisesti käsiteltävän asian olosuhteista (ks. tuomio 22.6.2022, Puma v. EUIPO – V. Fraas (FRAAS), T‑329/21, ei julkaistu, EU:T:2022:379, 41 ja 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Käsiteltävänä olevassa asiassa tämä lausuma, joka on annettu lähes 15 vuotta haetun tavaramerkin hakemispäivän jälkeen, ei sisällä mitään viitteitä kantajan (tai sen edeltäjän Polmosin) ja väliintulijan (tai sen edeltäjän Diversan) välisestä sopimusjärjestelystä kyseisenä ajankohtana. Sama koskee 9.4.2009 päivättyä Wikipedia-tietosanakirjan otetta, joka on päivätty 13 vuotta haetun tavaramerkin hakemisen jälkeen.

85      Viidenneksi Puolan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän perustavanlaatuisesta muutoksesta vuosina 1970–1990 on todettava, kuten valituslautakunta teki riidanalaisen päätöksen 76 ja 83 kohdassa, että tämä tilanne ei ollut enää voimassa vuonna 1996 rekisteröitäväksi haetun tavaramerkin rekisteröimishakemuksen jättämispäivänä ja että valituslautakunnan oli joka tapauksessa rajoituttava kantajan esittämiin todisteisiin, koska asiamies- tai edustussopimukseen perustuvan luottamussuhteen olemassaoloa ei voida näyttää toteen todennäköisyyksillä tai olettamuksilla (ks. edellä 53 kohta).

86      Edellä esitetyn perusteella on pääteltävä, että kantajan (tai sen edeltäjän) ja väliintulijan (tai sen edeltäjän) välillä ei ole osoitettu mitään kaupallista yhteistyötä koskevaa implisiittistä tai tosiasiallista suoraa sopimusjärjestelyä, joten väliintulijan (tai sen edeltäjän) luottamus- ja lojaliteettivelvollisuutta kantajaa (tai sen edeltäjää) kohtaan ei ole osoitettu.

87      Näin ollen valituslautakunta ei tehnyt arviointivirhettä todetessaan, että kantaja ei ollut osoittanut, että sen ja väliintulijan välillä olisi ollut sopimusjärjestelyyn perustuva luottamussuhde joko haetun tavaramerkin rekisteröintihetkellä tai sitä ennen, että kantaja ei ollut täyttänyt sille kuuluvaa todistustaakkaa, joka koskee asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan suoran sopimusjärjestelyn olemassaolon osoittamista, ja ettei se näin ollen ollut osoittanut, että jokin asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitetuista kumulatiivisista edellytyksistä olisi täyttynyt aikaisemman ranskalaisen tavaramerkin nro 95588457 ja aikaisempien puolalaisten tavaramerkkien nro 62081 ja nro 85811 osalta.

88      Tältä osin on korostettava, että se, että toinen edellytys, joka koskee asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan sopimusjärjestelyn olemassaoloa, ei täyttynyt, riitti asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan mukaisen väitteen hylkäämiseksi niiden aikaisempien tavaramerkkien osalta, jotka valituslautakunta tutki tämän perusteen nojalla.

89      Tästä seuraa, että valituslautakunta ei ole rikkonut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa, ja erityisesti, että se ei ole tehnyt arviointivirhettä tätä säännöstä soveltaessaan.

90      Edellä esitetystä ja erityisesti edellä 63 kohdasta seuraa myös, että valituslautakunta on tutkinut tosiseikat asianmukaisesti ja perustellut arvionsa kattavasti, joten se ei ole rikkonut olennaisia menettelymääräyksiä, erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohtaa ja saman asetuksen 94 artiklan 1 kohtaa.

91      Toinen väite on siten hylättävä perusteettomana.

92      Näin ollen on tarpeetonta tutkia väliintulijan väitettä, jonka mukaan – asiasisällön osalta ja useista eri syistä – mihinkään niistä aikaisemmista oikeuksista, joihin kantaja väittää väiteilmoituksessa vedonneensa asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan nojalla, ei ole vedottu eikä niitä ole perusteltu asianmukaisesti, joten väite olisi alun perin pitänyt jättää tutkimatta ja EUIPO:ssa nostettu kanne hylätä perusteettomana.

 Ensimmäinen väite, joka koskee rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin tutkimatta jättämistä

93      Ensimmäisessä väitteessään kantaja moittii valituslautakuntaa siitä, että se ei tutkinut rekisteröimätöntä saksalaista tavaramerkkiä, joka on pullossa olevan ruohonkorren muotoinen, asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainitun väiteperusteen yhteydessä eikä perustellut päätöstään tältä osin.

94      EUIPO ja väliintulija kiistävät kantajan väitteet.

95      Arvioidessaan asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainittua väiteperustetta valituslautakunta totesi riidanalaisen päätöksen 46 kohdassa, että myös rekisteröimättömät tavaramerkit kuuluvat kyseisessä säännöksessä tarkoitetun tavaramerkin käsitteen piiriin. Siinä ei kuitenkaan nimenomaisesti viitattu mihinkään rekisteröimättömään saksalaiseen tavaramerkkiin.

96      Arvioidessaan asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 4 kohdassa mainittua väiteperustetta valituslautakunta totesi riidanalaisen päätöksen 101 ja 105 kohdassa, että kantaja oli väiteilmoituksessa yksilöinyt pullossa olevan ruohonkorren muotoisen saksalaisen tavaramerkin (ks. edellä 7 kohdan loppuosa) kyseisessä artiklassa tarkoitetuksi rekisteröimättömäksi tavaramerkiksi ja että se oli väittänyt väitteen perusteluissa myös, että sillä oli useissa muissa Euroopan maissa kyseistä tavaramerkkiä koskevat oikeudet, joita ei ollut rekisteröity. Se totesi kuitenkin, että vaikka esitetyistä asiakirjoista ilmeni tosiaan, että vodkaan liittyvä kaupankäynti oli määrältään huomattavan suurta Saksassa ja Puolassa, niissä ei ollut mitään erityistä viittausta aikaisempaan rekisteröimättömään oikeuteen, vaan vodkiin viitattiin niissä ainoastaan käyttämällä sanamerkkejä.

97      Riidanalaisen päätöksen 112–115 kohdassa valituslautakunta totesi edelleen väiteosaston tavoin saman perusteen yhteydessä, että esitetyt todisteet eivät osoittaneet, että haettua rekisteröimätöntä saksalaista tavaramerkkiä olisi tosiasiallisesti käytetty sellaisenaan tai että saksalainen yleisö katsoisi sen selkeäksi osoitukseksi tavaroiden kaupallisesta alkuperästä. Näin ollen se totesi, että väitteentekijä ei ollut osoittanut tämän rekisteröimättömän tavaramerkin tosiasiallista käyttöä, saati sitten tämän tavaramerkin, jonka laajuus ei ollut pelkästään paikallinen, käyttöä elinkeinotoiminnassa Saksassa ennen tavaramerkkihakemuksen tekemistä. Valituslautakunta katsoi, että sama pätee väitettyihin tavaramerkkioikeuksiin, joita ei ole rekisteröity muissa Euroopan maissa ja joiden osalta rekisteröimättömän tavaramerkin, jonka rekisteröintiä on haettu, tosiasiallista käyttöä ei ollut näytetty toteen eikä sovellettavaa kansallista lainsäädäntöä ollut mainittu. Koska asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 4 kohdassa säädetyt edellytykset eivät täyttyneet minkään rekisteröimättömän tavaramerkkioikeuden osalta, se hylkäsi väitteen myös tällä perusteella.

98      Tältä osin on heti aluksi todettava, että kantaja ei selitä, miten valituslautakunnan väitetty laiminlyönti vaikuttaa asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan sopimusjärjestelyn olemassaolon tutkimiseen. Kantaja ei ole erityisesti väittänyt eikä osoittanut, että tähän väitettyyn aikaisempaan oikeuteen sovellettavat oikeudelliset ja tosiasialliset puitteet olisivat erilaiset kuin ne, jotka koskevat muita tämän kanneperusteen toisessa väitteessä tutkittuja aikaisempia oikeuksia, joten riidan lopputulos tämän oikeuden osalta ei voi olla erilainen. Nyt esillä oleva väite on näin ollen tehoton.

99      Tämä väite on joka tapauksessa myös perusteeton.

100    On muistettava, kuten valituslautakunta ja kantaja totesivat, että myös rekisteröimättömät tavaramerkit kuuluvat asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun tavaramerkin käsitteen piiriin, jos alkuperämaan lainsäädännössä tunnustetaan tällaiset oikeudet (ks. edellä 42 kohta). Lisäksi kantajan mukaan rekisteröimättömien tavaramerkkien suoja Saksassa syntyy merkin käyttämisestä elinkeinotoiminnassa siltä osin kuin merkki on tullut tunnetuksi tavaramerkkinä asianomaisissa ammattipiireissä (tavaramerkkien ja muiden erottavien tunnusten suojasta 25.10.1994 annettu laki Gesetz über den Schutz von Marken und sonstigen Kennzeichen (BGBl. 1994 I, s. 3082; jäljempänä Markengesetz), joka on kannekirjelmän liitteenä K21).

101    On kuitenkin todettava, ettei kantaja riitauta valituslautakunnan riidanalaisen päätöksen 112–115 kohdassa esittämiä arviointeja (ks. edellä 97 kohta), jotka on tehty asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 4 kohdan nojalla ja jotka ovat lopullisia (ks. edellä 27 kohta).

102    Asiakirja-aineistossa ei myöskään ole mitään sellaista, joka asettaisi nämä arviot kyseenalaisiksi, koska ei ole osoitettu, että Saksan lainsäädännössä säädetyt edellytykset väitetysti rekisteröimättömän tavaramerkin, jonka rekisteröintiä kantaja hakee, suojaamiseksi olisivat täyttyneet, joten tämän haetun tavaramerkin olemassaoloa ei ole osoitettu.

103    Nämä arvioinnit, joita ei ole riitautettu tai kyseenalaistettu, johtavat väitteen hylkäämiseen sekä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan että saman asetuksen 8 artiklan 4 kohdan nojalla haetun rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin osalta.

104    Tästä seuraa, että valituslautakunta ei ole tältä osin rikkonut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa.

105    Lisäksi vaikka onkin totta, että valituslautakunnan olisi ollut suotavaa asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainittua väiteperustetta tutkiessaan nimenomaisesti viitata riidanalaisen päätöksen 112–115 kohdassa kyseisen asetuksen 8 artiklan 4 kohdan osalta esittämiinsä arvioihin siitä, että kantajan itselleen vaatimaa rekisteröimätöntä saksalaista tavaramerkkiä ei ole olemassa, on kuitenkin niin, että viittauksen puuttuminen tältä osin ei vaikuta mitenkään mainitun päätöksen laillisuuteen eikä nyt käsiteltävän asian lopputulokseen, koska on osoitettu – mitä kantaja ei ole kiistänyt – että kantajan itselleen vaatiman rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin olemassaolosta ei ole esitetty näyttöä ja että tällainen perustelematon väite oikeudesta ei voi olla perusteena mainitun asetuksen 8 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulle väitteelle.

106    Näin ollen valituslautakuntaa ei voida moittia siitä, että se ei tutkinut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa mainittua väiteperustetta pullossa olevan ruohonkorren muotoisen rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin osalta.

107    Lisäksi valituslautakunnan riidanalaisen päätöksen 112–115 kohdassa esittämät nimenomaiset perustelut, jotka koskevat kantajan itselleen vaatiman rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin puuttumista, antoivat kantajalle mahdollisuuden tutustua riidanalaisen päätöksen perusteluihin voidakseen puolustaa oikeuksiaan. Valituslautakunta tutki asianmukaisesti kantajan tältä osin esittämät tosiseikat.

108    Tästä seuraa, että valituslautakunta on tutkinut tosiseikat asianmukaisesti ja perustellut arvionsa riittävällä tavalla, joten se ei ole rikkonut olennaisia menettelymääräyksiä, erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohtaa ja 94 artiklan 1 kohtaa.

109    Ensimmäinen väite on näin ollen hylättävä.

 Kolmas väite, jonka mukaan tuontisopimusten kattamien teollisoikeuksien soveltamisalaa on arvioitu virheellisesti

110    Kolmannessa väitteessään kantaja väittää, että valituslautakunta on tehnyt virheen tutkiessaan tosiseikkoja siltä osin kuin on kyse osapuolten välisen asiamies- tai edustussuhteen kattamien teollisoikeuksien laajuudesta, erityisesti sellaisten oikeuksien osalta, jotka liittyvät pullossa olevan ruohonkorren muotoiseen kolmiulotteiseen tavaramerkkiin, ja että valituslautakunta ei ole perustellut päätelmäänsä, jonka mukaan kyseessä oleva tavaramerkki ei sisältynyt tuontisopimusten sanamuotoon (ks. edellä 31 kohta). Valituslautakunta ei ole erityisesti ottanut huomioon 8.5.1987 tehdyn tuontisopimuksen (K8–K8a) 7 artiklan ensimmäisen kohdan sanamuotoa, jossa sanojen ”mukaan lukien” käyttö on ymmärrettävä siten, että kyseessä on ei-tyhjentävä luettelo.

111    EUIPO ja väliintulija kiistävät kantajan väitteet.

112    Riidanalaisen päätöksen 87–91 kohdassa valituslautakunta totesi ”täydellisyyden vuoksi” tutkineensa todisteet perusteellisesti ja totesi, että missään esitetyistä sopimuksista ei viitattu nimenomaisesti edellä mainittuihin aikaisempiin tavaramerkkeihin eli aikaisempiin puolalaisiin tavaramerkkeihin nro 62081 ja nro 85811 ja aikaisempaan ranskalaiseen tavaramerkkiin nro 95588457. Se totesi, että ensimmäinen sopimus (K4), joka tehtiin vuosiksi 1975–1979, oli Wyborowa-, Krakus- ja Żubrówka-vodkamerkkejä koskeva ”tuontisopimus” (Diversa oli maahantuoja), jossa todettiin, että ”Agros suojelee tavaramerkkejään ja/tai esittämisoikeuksiaan”, mutta jossa ei täsmennetty näitä tavaramerkkejä ja oikeuksia. Diversan tai väliintulijan 10.5.1983, 8.5.1987 ja 29.10.1993 (K5–K11) tekemissä myöhemmissä tuontisopimuksissa ei enää viitattu Żubrówka-vodkaan vaan muihin vodkamerkkeihin, kuten Wyborowa ja Grasovka, ja vuodesta 1987 alkaen ”muihin teollisoikeuksiin liittyviin asioihin, mukaan luettuina näihin vodkiin liittyvät etiketit, tunnukset ja pakkausten osat”, jälleen täsmentämättä näitä ”muita teollisoikeuksiin liittyviä asioita”. Valituslautakunta totesi, että on vaikea selvittää, oliko tämän sanamuodon tarkoitus liittyä kantajan tavaramerkkeihin, mutta että sanat ”mallit, tunnukset, etiketit ja pakkaukset” viittaavat kuitenkin sananmukaisen merkityksensä mukaan kaikki tuotteen ulkoisiin osiin, eivätkä pullossa olevaan ruohonkorteen, joten tämä sanamuoto ei yksinään kata riidanalaista tavaramerkkiä. Se korosti, että olisi ollut suotavaa, että kantajan esittämissä sopimuksissa olisi nimenomaisesti viitattu edellä mainittujen puolalaisten tai ranskalaisten tavaramerkkien rekisteröinteihin tai ainakin niiden kuvauksiin (ks. edellä 7 kohta), mutta että näin ei ollut nyt käsiteltävässä asiassa.

113    Tältä osin on heti aluksi todettava, että nyt esillä oleva väite kohdistuu valituslautakunnan ”täydellisyyden vuoksi” tekemään ylimääräiseen arviointiin. Näin ollen väitteellä, jossa riitautetaan tällainen arviointi, ei ole vaikutusta riidanalaisen päätöksen päätösosaan, ja se on hylättävä, koska se on tehoton (ks. vastaavasti tuomio 30.4.2013, Boehringer Ingelheim International v. SMHV (RELY-ABLE), T‑640/11, ei julkaistu, EU:T:2013:225, 27 ja 28 kohta ja tuomio 7.9.2022, Peace United v. EUIPO – 1906 Collins (MY BOYFRIEND IS OUT OF TOWN), T‑699/21, ei julkaistu, EU:T:2022:528, 46 ja 47 kohta).

114    Lisäksi tämä väite on hylättävä tehottomana, koska ensimmäisen kanneperusteen toisen väitteen hylkääminen riittää asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan mukaisen väitteen hylkäämiseksi niiden aikaisempien tavaramerkkien osalta, jotka valituslautakunta on tutkinut tämän perusteen nojalla (ks. edellä 88 kohta).

115    Joka tapauksessa tämäkin väite on perusteeton, koska se perustuu riidanalaisen päätöksen virheelliseen tulkintaan.

116    On totta, että valituslautakunta totesi, että viittaus tavaramerkkirekisteröinteihin olisi ollut toivottava, mutta se ei rajoittunut vain toteamaan, että esitetyissä sopimuksissa ei ollut nimenomaista ja erityistä viittausta tavaramerkkeihin. On huomattava, että riidanalaisen päätöksen 87–91 kohdassa (ks. edellä 112 kohta) se perusti päätelmänsä myös esitettyjen sopimusten perusteelliseen arviointiin, jossa se selitti, miksi kyseisiä ”tavaramerkkejä, oikeuksia tai teollisoikeuksiin liittyviä asioita” ei ollut täsmennetty ja miksi sopimusten sanamuodosta ei käynyt selvästi ilmi, mihin niissä viitattiin.

117    Lisäksi kantaja itse toteaa, että tavaramerkkien haltijoiden ”intressien” on oltava riittävän hyvin asianomaisten osapuolten tunnistettavissa ainakin yleisillä viittauksilla, jotta ne voidaan suojata. Käsiteltävässä asiassa tilanne ei kuitenkaan ole tällainen.

118    Ei myöskään ole tärkeää selvittää, onko 8.5.1987 tehdyn tuontisopimuksen 7 artiklan 1 kohdan alkuperäisessä saksankielisessä versiossa olevan sanan ”indem” merkitys ”mukaan luettuina”, kuten kantaja väittää, vai pikemminkin ”vastaava” tai ”muodossa”, kuten väliintulija väittää, ja onko näin ollen luettelo ”muihin teollisoikeuksiin liittyvistä asioista, mukaan luettuina näihin vodkiin liittyvät etiketit, tunnukset ja pakkausten osat [/ näihin vodkiin liittyvien etikettien, tunnusten ja pakkausten osien muodossa esitetty luettelo teollisoikeuksiin liittyvistä asioista]” ohjeellinen, eikä siten tyhjentävä tai yksinomainen.

119    Joka tapauksessa on todettava, että kyseisen lausekkeen sanamuodosta ei ole selvästi tunnistettavissa mitään pullossa olevan ruohonkorren muotoista tavaramerkkiä. Kuten valituslautakunta on perustellusti todennut riidanalaisen päätöksen 90 kohdassa, ilmaukset ”etiketit, tunnukset ja pakkausten osat” viittaavat kirjaimellisen merkityksensä mukaan kaikki tuotteen ulkoisiin osiin, eivätkä pullossa olevaan ruohonkorteen, joten tämä sanamuoto ei voi kattaa kyseistä tavaramerkkiä.

120    Näin ollen valituslautakunta päätteli perustellusti, että yhdessäkään esitetyistä sopimuksista ei viitattu nimenomaisesti aikaisempiin pullossa olevan ruohonkorren muotoisiin tavaramerkkeihin, erityisesti aikaisempiin puolalaisiin tavaramerkkeihin nro 62081 ja nro 85811 ja aikaisempaan ranskalaiseen tavaramerkkiin nro 95588457.

121    Tästä seuraa, että valituslautakunta ei ole rikkonut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa, ja erityisesti, että se ei ole tehnyt arviointivirhettä tätä säännöstä soveltaessaan.

122    Edellä esitetystä ja erityisesti riidanalaisen päätöksen 87–91 kohdasta ilmenee myös (ks. edellä 112 ja 116 kohta), että valituslautakunta tutki tosiseikat asianmukaisesti ja perusteli arvionsa asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohdan ja sen 94 artiklan 1 kohdan mukaisesti.

123    Kolmas väite on näin ollen hylättävä.

124    Edellä esitetystä seuraa, että valituslautakunta ei ole rikkonut olennaisia menettelymääräyksiä, erityisesti asetuksen 2017/1001 95 artiklan 1 kohtaa ja 94 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan kanssa.

125    Ensimmäinen kanneperuste on näin ollen hylättävä kokonaisuudessaan.

 Toinen kanneperuste, joka perustuu asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan rikkomiseen

126    Toisessa kanneperusteessaan kantaja vetoaa pääasiallisesti siihen, että valituslautakunta teki oikeudellisen virheen tulkitessaan asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdassa säädettyjä asiamies- tai edustussuhteen edellytyksiä, kun se rajoitti kyseisen artiklan soveltamisen ainoastaan tapauksiin, joissa aikaisemmat oikeudet oli nimenomaisesti ja täsmällisesti yksilöity kyseisen suhteen muodostavassa kirjallisessa sopimuksessa. Kantajan mukaan valituslautakunta on näin ollen soveltanut epäasianmukaista näyttökynnystä, vaikka tätä säännöstä on tulkittava laajasti siten, että se kattaa kaikentyyppiset suhteet riippumatta siitä, onko yleinen velvoite, joka koskee luottamusta ja lojaalisuutta tavaramerkin haltijan intressejä kohtaan, asetettu nimenomaisesti vai implisiittisesti, ja siten, että se kattaa kaikki tavaramerkin haltijan osapuolten väliseen suhteeseen liittyvät ”intressit”. Yleistä luottamus- ja lojaliteettivelvoitetta ei näin ollen pitäisi rajoittaa vaatimalla kaikkien asianomaisten seikkojen nimenomaista määrittelyä.

127    EUIPO ja väliintulija kiistävät kantajan väitteet.

128    Aluksi on muistutettava, että asiakirja-aineistoon sisältyvästä todistusaineistosta ei ilmene, että kantajalla (tai sen edeltäjillä) olisi koskaan ollut suoraa sopimusjärjestelyä väliintulijan (tai sen edeltäjän) kanssa (ks. edellä 63–92 kohta). Koska ei ole näyttöä siitä, että kantajan ja väliintulijan välillä olisi ollut (nimenomainen tai implisiittinen, kirjallinen tai suullinen) suora sopimusjärjestely, toisin kuin kantaja väittää, ei näin ollen ole minkäänlaista asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdasta johtuvaa perustetta sille, että kantajan ja väliintulijan välillä olisi tuottajalle ja maahantuojalle kuuluva yleinen luottamus- ja lojaliteettivelvoite, jonka yhteydessä voisi nousta esiin kysymys siitä, onko kyseessä olevien seikkojen määrittäminen nimenomaista vai implisiittistä. Näin ollen tämä kanneperuste on tehoton.

129    Joka tapauksessa on väliintulijan tavoin todettava, että tämä kanneperuste perustuu riidanalaisen päätöksen virheelliseen tulkintaan, eikä sen nojaudu tosiseikkoihin.

130    Valituslautakunta ei ole todennut, että asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan soveltaminen edellyttäisi, että tavaramerkin haltijan ja asiamiehen välisessä sopimuksessa mainitaan nimenomaisesti ja täsmällisesti kaikki tavaramerkit, joita heidän liikesuhteensa koskee, mihin olisi sitä paitsi liittynyt riski siitä, että unionin yleinen tuomioistuin määrää seuraamuksia.

131    Vaikka on totta, että mikä tahansa kahden osapuolen välinen tavaroiden jakelua koskeva sopimussuhde voi periaatteessa riittää asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan soveltamiseksi, näiden osapuolten on kuitenkin tunnettava selvästi ja täsmällisesti ne tavaramerkit, joita varten tavaramerkin haltija vaatii suojaa. Vaikka tämä on yleensä selvää, kun kyseessä ovat sana- ja kuviomerkit, joita käytetään myytävän tuotteen osalta, se ei ole yhtä selvää, kun kyseessä ovat muuntyyppiset ei-perinteiset tavaramerkit, kuten kolmiulotteiset tavaramerkit tai sijaintimerkit, joihin kantaja vetoaa. Jotta tällaiset muut kuin perinteiset tavaramerkit kuuluisivat sopimussuhteen piiriin, on suotavaa, että tavaramerkin haltija ilmoittaa asiamiehelle selkeästi ja täsmällisesti, että hän esittää vaatimuksia ja että hänellä on oikeuksia näihin tavaramerkkeihin, jotta asiamies tulee tietoiseksi niistä. Erityinen maininta kirjallisessa sopimuksessa on sopivin tapa varmistaa tämä.

132    Käsiteltävänä olevassa asiassa on todettava, että asiakirja-aineistossa ei ole mitään todisteita siitä, että kantaja (tai joku sen edeltäjistä) olisi ilmoittanut väliintulijalle erityissuojasta, jota se vaati pulloa, jossa on ruohonkorsi, esittävälle kolmiulotteiselle tavaramerkille tai pullossa olevasta ruohonkorresta koostuvalle sijaintimerkille, jollaisen haettu tavaramerkki kattaa.

133    Vaikka valituslautakunta olisikin toteamuksellaan tarkoittanut, että sopimusjärjestelyn perustana olevissa sopimuksissa ei selvästi mainittu tavaramerkkejä, joihin tavaramerkin haltija vaati oikeuksia, tai viitattu niihin, tämä toteamus olisi ollut tässä tapauksessa oikea, koska asiakirja-aineistosta ei ilmene, että kantaja (tai sen edeltäjät) olisi selvästi ja täsmällisesti vaatinut oikeuksia pulloa, jossa on ruohonkorsi, esittävään tavaramerkkiin, väliintulijan (tai sen edeltäjän) kanssa solmitun sopimussuhteen yhteydessä, vaikka tämä olisi ollut toivottavaa tällaisen ei-perinteisen tavaramerkin osalta.

134    Tästä seuraa, että valituslautakunta ei ole tältä osin rikkonut asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohtaa.

135    Toinen kanneperuste on näin ollen hylättävä, koska se on tehoton ja joka tapauksessa perusteeton.

136    Kaikkien edellä olevien seikkojen perusteella kanne on hylättävä kokonaisuudessaan.

 Oikeudenkäyntikulut

137    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 1 kohdan mukaan asianosainen, joka häviää asian, velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos vastapuoli on sitä vaatinut.

138    Koska kantaja on hävinnyt asian, se on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut EUIPO:n ja väliintulijan vaatimusten mukaisesti.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto)

on ratkaissut asiat seuraavasti:

1)      Kanne hylätään.

2)      CEDC International sp. z o.o. velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Costeira Kancheva Öberg

Julistettiin Luxemburgissa 28 päivänä kesäkuuta 2023.

Allekirjoitukset

Sisällys

Asian tausta

Asianosaisten vaatimukset

Oikeudellinen arviointi

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu olennaisten menettelymääräysten ja erityisesti asetuksen 2017/1001 9 5 artiklan 1 kohdan ja 94 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan kanssa, rikkomiseen

Toinen väite, jonka mukaan kantajan ja väliintulijan välisen implisiittisen asiamies- tai edustussuhteen olemassaoloa ei ole tutkittu

– Ensimmäinen edellytys, joka koskee aikaisempien tavaramerkkien haltijuutta

– Toinen edellytys, joka koskee asiamiehen tai edustajan käyttöön perustuvan sopimusjärjestelyn olemassaoloa

Ensimmäinen väite, joka koskee rekisteröimättömän saksalaisen tavaramerkin tutkimatta jättämistä

Kolmas väite, jonka mukaan tuontisopimusten kattamien teollisoikeuksien soveltamisalaa on arvioitu virheellisesti

Toinen kanneperuste, joka perustuu asetuksen N:o 40/94 8 artiklan 3 kohdan rikkomiseen

Oikeudenkäyntikulut

*      Oikeudenkäyntikieli: englanti.