YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN
TUOMIO (laajennettu ensimmäinen jaosto)
9 päivänä joulukuuta 1997(1)
[234sVahingonkorvauskanne Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu Maito
Lisämaksu Viitemäärä Asetus (ETY) N:o 2055/93 Tuottajien saamat
korvaukset Vanhentuminen[s
Yhdistetyissä asioissa T-195/94 ja T-202/94,
Friedhelm Quiller, kotipaikka Lienen (Saksa), ja
Johann Heusmann, kotipaikka Loxstedt (Saksa)
edustajinaan asianajajat Bernd Meisterernst, Mechtild Düsing, Dietrich Manstetten,
Frank Schulze ja Winfried Haneklaus, Münster, prosessiosoite Luxemburgissa
asianajotoimisto Lambert Dupong ja Guy Konsbrück, 14 a rue des Bains,
kantajina,
vastaan
Euroopan unionin neuvosto, asiamiehenään oikeudellinen neuvonantaja Arthur
Brautigam, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajaja
Georg M. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o Euroopan
investointipankin lakiasiainosaston pääjohtaja Alessandro Morbilli, 100 boulevard
Konrad Adenauer,
ja
Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehenään oikeudellinen neuvonantaja Dierk
Booß, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajaja Georg
M. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o oikeudellisen yksikön
virkamies Carlos Gómez de la Cruz, Centre Wagner, Kirchberg,
vastaajina,
jossa kantajat vaativat EY:n perustamissopimuksen 178 artiklan ja 215 artiklan
toisen kohdan nojalla korvausta vahingoista, joita heille on aiheutunut siitä, että
heitä on estetty pitämästä kaupan maitoa asetuksen (ETY) N:o 804/68
5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevista
yleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984 annetun neuvoston asetuksen
(ETY) N:o 857/84 (EYVL L 90, s. 13), sellaisena kuin se on täydennettynä
16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komission asetuksella (ETY) N:o 1371/84
(EYVL L 132, s. 11) ja sittemmin muutettuna 20 päivänä maaliskuuta 1989
annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 764/89 (EYVL L 84, s. 2), soveltamisen
seurauksena,
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN
(laajennettu ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti A. Saggio sekä tuomarit C. P. Briët,
A. Kalogeropoulos, V. Tiili ja R. M. Moura Ramos,
kirjaaja: hallintovirkamies A. Mair,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 13.3.1997 pidetyssä suullisessa
käsittelyssä esitetyn,
on antanut seuraavan
tuomion
Asiaa koskevat oikeussäännöt
- Neuvosto antoi vuonna 1977 yhteisön maidontuotannon vähentämiseksi maidon ja
maitotuotteiden kaupan pitämisestä luopumista ja lypsykarjan tuotannon
muuttamista koskevasta palkkiojärjestelmästä 17 päivänä toukokuuta 1977
asetuksen (ETY) N:o 1078/77 (EYVL L 131, s. 1, jäljempänä asetus N:o 1078/77).
Asetuksessa tarjottiin palkkio tuottajille sitä vastaan, että he antoivat sitoumuksen
maidon kaupan pitämisestä luopumisesta tai lypsykarjatuotannon muuttamisesta
lihakarjatuotannoksi viiden vuoden ajaksi.
- Neuvosto antoi edelleen jatkuneen ylituotannon vähentämiseksi vuonna 1984 maito-
ja maitotuotealan yhteisestä markkinajärjestelystä 27 päivänä kesäkuuta 1968
annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 804/68 (EYVL L 148, s. 13, jäljempänä
asetus N:o 804/68) muuttamisesta 31 päivänä maaliskuuta 1984 asetuksen (ETY)
N:o 856/84 (EYVL L 90, s. 10). Edellä mainitulla asetuksella annetussa uudessa
5 c artiklassa otettiin käyttöön "lisämaksu", joka peritään tuottajilta maidosta, jonka
määrät ylittävät "viitemäärän".
- Asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito-
ja maitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984
annetussa neuvoston asetuksessa (ETY) 857/84 (EYVL L 90, s. 13, jäljempänä
asetus N:o 857/84) vahvistettiin jokaiselle tuottajalle viitemäärä tietyn viitevuoden
kuluessa toimitetun tuotannon perusteella.
- Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa 120/86, Mulder, 28.4.1988 antamassaan
tuomiossa (Kok. 1988, s. 2321, jäljempänä asiassa Mulder I annettu tuomio) ja
asiassa 170/86, Von Deetzen, 28.4.1988 antamassaan tuomiossa (Kok. 1988, s. 2355)
asetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se on täydennettynä asetuksen (ETY)
N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun lisämaksun yksityiskohtaisista
soveltamissäännöistä 16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komission asetuksella
(ETY) N:o 1371/84 (EYVL L 132, s. 11, jäljempänä asetus N:o 1371/84),
luottamuksensuojan periaatteen loukkaamisen vuoksi pätemättömäksi.
- Neuvosto antoi näiden tuomioiden täytäntöönpanemiseksi asetuksen (ETY)
N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja
maitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY)
N:o 857/84 muuttamisesta 20 päivänä maaliskuuta 1989 asetuksen (ETY)
N:o 764/89 (EYVL L 84, s. 2, jäljempänä asetus N:o 764/89). Tämän asetuksen
muutoksen nojalla annettiin niin sanottu "erityinen" viitemäärä (ns. kiintiö)
sellaisille tuottajille, jotka olivat antaneet sitoumuksen maidon kaupan pitämisestä
luopumisesta tai tuotannon muuttamisesta. Näitä tuottajia kutsutaan "SLOM I
-tuottajiksi".
- Viitemäärän saamiseksi vaadittiin useiden edellytysten täyttymistä; lisäksi viitemäärä
oli rajoitettu 60 prosenttiin siitä maidon tai maitomäärää vastaavan tuotteen
määrästä, jota tuottaja oli myynyt niinä kahtenatoista kuukautena, jotka edelsivät
kaupan pitämisestä luopumisesta tai tuotannon muuttamisesta maksettavaa
palkkiota koskevan hakemuksen jättämistä.
- Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C-189/89, Spagl (Kok. 1990, s. I-4539) ja
asiassa C-217/89, Pastätter (Kok. 1990, s. I-4585) 11.12.1990 antamissaan tuomioissa
tietyt näistä edellytyksistä ja erityisviitemäärän rajoittamisen 60 prosenttiin
pätemättömiksi.
- Neuvosto antoi näiden tuomioiden jälkeen asetuksen (ETY) N:o 804/68
5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevista
yleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 857/84 muuttamisesta
13 päivänä kesäkuuta 1991 asetuksen (ETY) N:o 1639/91 (EYVL L 150, s. 35,
jäljempänä asetus N:o 1639/91), jossa kysymyksessä oleville tuottajille myönnettiin
erityinen viitemäärä. Näitä tuottajia kutsutaan "SLOM II -tuottajiksi".
- Asetuksella N:o 764/89 asetukseen N:o 857/84 lisätyn 3 a artiklan 1 kohdan toisessa
luetelmakohdassa säädetään lisäksi niin sanotusta päällekkäisyyden kieltävästä
säännöstä. Säännöksen mukaan kaupan pitämisestä luopumispalkkion luovutuksen
saajat voivat saada hyväkseen erityisen viitemäärän vain, jos he eivät olleet aiemmin
saaneet viitemäärää sellaisen toisen maa-alueen osalta, jota ei koskenut kaupan
pitämisestä luopumista tai tuotannon muuttamista koskeva sitoumus, asetuksen
N:o 857/84 2 artiklan mukaisesti. Tuottajia, jotka eivät ole saaneet viitemäärää,
koska tällainen on jo myönnetty heille toisen maa-alueen osalta, kutsutaan
"SLOM III -tuottajiksi".
- Asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitettu
päällekkäisyyden kieltävä sääntö todettiin niin ikään pätemättömäksi yhteisöjen
tuomioistuimen asiassa C-264/90, Wehrs, 3.12.1992 antamalla tuomiolla (Kok. 1992,
s. I-6285), koska sääntö loukkasi luottamuksensuojan periaatetta.
- Tämän tuomion täytäntöönpanemiseksi neuvosto antoi tietyille maidon ja
maitotuotteiden tuottajille myönnettävästä erityisviitemäärästä 19 päivänä
heinäkuuta 1933 asetuksen (ETY) N:o 2055/93 (EYVL L 187, s. 8, jäljempänä
asetus N:o 2055/93). Tässä asetuksessa säädetään erityisestä viitemäärästä, joka
annetaan sellaisille tuottajille, jotka ovat kaupan pitämisestä luopumispalkkion
luovutuksensaajia ja jotka oli suljettu pois asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan
soveltamisalasta sen vuoksi, että he olivat saaneet viitemäärän tämän asetuksen 2
tai 6 artiklan perusteella.
- Tällä välin asetuksen N:o 857/84 pätemättömäksi toteamiseen asiassa Mulder I
annetussa tuomiossa johtaneen kanteen nostaneista tuottajista yksi oli nostanut
yhdessä muiden tuottajien kanssa neuvostoa ja komissiota vastaan
vahingonkorvauskanteen, jossa kantajat vaativat niiden vahinkojen korvaamista,
jotka heille olivat aiheutuneet siksi, ettei heille ollut myönnetty tämän asetuksen
soveltamisen perusteella viitemäärää.
- Yhteisöjen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa C-104/89 ja C-37/90, Mulder ym.
vastaan neuvosto ja komissio, 19.5.1992 antamassaan tuomiossa (Kok. 1992,
s. I-3061, jäljempänä asiassa Mulder II annettu tuomio, tai asia Mulder II), että
yhteisö on vastuussa näistä vahingoista ja kehotti asianosaisia sopimaan korvausten
suuruudesta, jollei yhteisöjen tuomioistuimen myöhemmästä päätöksestä muuta
johdu.
- Tästä tuomiosta seuraa, että kaikilla tuottajilla, jotka eivät ole voineet pitää kaupan
maitoa pelkästään sen takia, että he olivat sitoutuneet siihen tai tuotantonsa
muuttamiseen, on periaatteessa oikeus saada korvaus heille aiheutuneesta
vahingosta. Yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin katsoi tässä tuomiossa, ettei yhteisö
ollut vastuussa siitä, että erityisviitemäärä oli rajoitettu 60 prosenttiin tuottajan
palkkiohakemusta edeltäneiden 12 kuukauden aikana myymän maidon määrästä,
mikä oli todettu pätemättömäksi edellä mainituissa asioissa Spagl ja Pastätter
annetuissa tuomioissa. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan tällä rajoituksella ei ollut
oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla rikottu ylemmäntasoista oikeussääntöä
riittävän ilmeisesti, jotta yhteisö olisi vastuussa tuottajille.
- Neuvosto ja komissio katsoivat, että kysymyksessä olevien tuottajien suuren
lukumäärän vuoksi olisi vaikeaa neuvotella yksilöllisestä ratkaisusta kunkin tuottajan
kanssa, joten ne julkaisivat 5.8.1992 tiedonannon 92/C 198/04 (EYVL C 198, s. 4,
jäljempänä 5.8.1992 julkaistu tiedonanto). Toimielimet kertasivat tiedonannossaan
ensiksi, mitä asiassa Mulder II annetusta tuomiosta seurasi ja ilmoittivat sitten,
antaakseen tälle tuomiolle täyden vaikutuksen, aikovansa antaa yksityiskohtaiset
säännöt siitä, miten nämä korvaukset suoritetaan käytännössä kyseisille tuottajille.
Toimielimet sitoutuivat näiden yksityiskohtaisten sääntöjen hyväksymiseen saakka
olemaan vetoamatta ETY:n tuomioistuimen perussäännön (jäljempänä
perussääntö) 43 artiklassa tarkoitettuun vanhentumiseen kaikkien niiden tuottajien
osalta, joilla oli oikeus korvaukseen. Tämän sitoumuksen ehtona oli kuitenkin, että
oikeus vahingonkorvaukseen ei ollut vielä vanhentunut tiedonannon
julkaisemispäivänä tai silloin kun tuottaja oli esittänyt sitä koskevan vaatimuksen
jommallekummalle toimielimelle.
- Neuvosto antoi 5.8.1992 julkaistun tiedonannon jälkeen tietyille maidon ja
maitotuotteiden tuottajille, jotka eivät ole voineet tilapäisesti harjoittaa
toimintaansa, tarjottavasta hyvityksestä 22 päivänä heinäkuuta 1993 asetuksen
(ETY) N:o 2187/93 (EYVL L 196, s. 6, jäljempänä asetus N:o 2187/93).
Oikeudenkäynnin perustana olevat tosiseikat
- Quiller ja Heusmann ovat maidontuottajia Saksassa ja he saivat 2.4.1984 asetuksen
N:o 857/84 2 artiklan mukaisesti alkuperäiset viitemäärät eli maitomäärät, jotka
on vapautettu asetuksen N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetusta maksusta,
omistamiensa Lienenin ja Loxstedtin (Saksa) maatilojen osalta. Näiden määrien
suuruus oli 142 000 ja 536 700 kilogrammaa.
- Vuonna 1978 Quiller oli ottanut vuokralle toisen tilan, joka kuului Friedrich
Beckmannille. Tämä oli allekirjoittanut asetuksen N:o 1078/77 mukaisen
sitoumuksen kaupan pitämisestä luopumisesta ajanjaksolle 1.6.197831.5.1983 ja
hän oli saanut tätä sitoumusta vastaavan palkkion, joka perustui
32 642 kilogrammaan maitoa. Kantaja sitoutui asetuksen N:o 1078/77 6 artiklan
mukaisella ja 26.10.1978 päivätyllä ilmoituksella Beckmannin tilan vuokralle ottajan
ominaisuudessa noudattamaan niitä velvoitteita, joihin Beckmann oli sitoutunut.
- Vuonna 1988 Quillerin vaimo sai perinnöksi Beckmannin tilan. Siitä lähtien Quiller
on hoitanut tilaa käyttöoikeuden perusteella.
- Quiller ei saanut vuonna 1984 viitemäärää Beckmannin tilan osalta, koska ne
velvoitteet, joihin hän oli sitoutunut, kattoivat asetuksen N:o 857/84 perusteella
hyväksytyn viitevuoden. Sen vuoksi hän ei voinut aloittaa uudelleen maidon kaupan
pitämistä tältä tilalta.
- Heusmannin vaimo omistaa Bramelissa (Saksa) sijaitsevan maitotilan, jota vuonna
1980 hoiti hänen isänsä, Kriegs. Tämä oli tuona vuonna allekirjoittanut asetuksen
N:o 1078/77 mukaisen kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen, jonka
voimassaoloaika päättyi 9.10.1985. Vastineena sitoumuksestaan hänelle myönnettiin
8.7.1980 kaupan pitämisestä luopumispalkkio, jonka perusteena oli
263 104 kilogrammaa maitoa.
- Heusmann alkoi 1.8.1980 lähtien hyödyntää Kriegsin hoitamaa tilaa ja hän tuliKriegsin sijaan kaupan pitämisestä luopumista koskevaan sitoumukseen.
- Tämän sitoumuksen päätyttyä 9.10.1985 hän ei saanut viitemäärää Bramelin tilan
osalta, koska sitoumus kattoi asetuksen N:o 857/84 perusteella hyväksytyn
viitevuoden. Sen vuoksi hän ei voinut aloittaa uudelleen maidon kaupan pitämistä
tältä tilalta.
- Edellä mainitussa asiassa Wehrs annetun tuomion johdosta kantajat saivat Saksan
viranomaisilta erityisviitemäärät. Quiller sai 2.12.1993 hyväkseen yhteensä
27 746 kilogramman maitomäärän. Heusmann sai 1.2.1993 hyväkseen yhteensä
223 638 kilogramman maitomäärän.
Asian käsittelyn vaiheet
- Quiller lähetti komissiolle 12.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati korvattaviksi ne
vahingot, jotka hänelle olivat aiheutuneet siitä, ettei hän ollut voinut toimittaa
maitoa ajanjaksona, joka alkoi 1.4.1984 ja päättyi 29.7.1993, jolloin asetus
N:o 2055/93 julkaistiin. Komissio vastasi tähän 29.3.1994, ettei hänelle voitu tarjota
korvausta vahingoista.
- Quiller nosti 24.5.1994 ensimmäisen nyt esillä olevista kanteista, joka sai
diaarinumerokseen T-195/94.
- Heusmannit lähettivät komissiolle ja neuvostolle 11.4.1994 kirjeet, joissa he vaativat
korvattaviksi ne vahingot, jotka heille olivat aiheutuneet siitä, etteivät he olleet
voineet toimittaa maitoa ajanjaksona, joka alkoi 9.10.1985 ja päättyi huhtikuussa
1991, koska heille oli kieltäydytty antamasta viitemäärää Bramelin tilan osalta.
Toimielimet vastasivat 2. ja 15.5.1991 päivätyillä sekä 7. ja 17.5. vastaanotetuilla
kirjeillä, että edellytykset yhteisön vastuun syntymiselle eivät olleet täyttyneet.
- Heusmann pyysi 13.1.1994 päivätyllä kirjeellä komissiota täsmentämään, luopuiko
tämä vetoamasta vanhentumiseen siihen asti kunnes yhteisöjen tuomioistuimen
korvausten suuruutta koskeva tuomio julkaistaan. Komissio vastasi hänelle
29.3.1994, ettei hänelle voitu tarjota korvausta vahingoista.
- Heusmann nosti 1.6.1994 toisen nyt esillä olevista kanteista, joka sai
diaarinumerokseen T-202/94.
- Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen 31.8.1994 antamalla
määräyksellä asiat T-195/94 ja T-202/94 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyä
sekä tuomion antamista varten.
- Kirjallinen käsittely päättyi molemmissa asioissa 10.5.1995 vastauskirjelmien
jättämisellä.
- Heusmann ilmoitti 22.1.1996 päivätyllä kirjeellä ensimmäisen oikeusasteen
tuomioistuimelle, että hän ja hänen vaimonsa olivat luovuttaneet 16.6.1995
päivätyllä virallisella asiakirjalla maatilansa pojalleen Jan Heusmannille 1.6.1995
lukien. Tämän sopimuksen täytäntöönpanemiseksi osa maa-alueista, sisältäen
Bramelin tilan, siirrettiin Jan Heusmannin omistukseen, kun taas muuhun osaan
hänelle annettiin kymmenen vuoden käyttöoikeus. Tällä sopimuksella Heusmannit
luovuttivat myös pojalleen oikeutensa yhteisöä vastaan.
- Tämän johdosta kantaja pyysi, että hänen kannevaatimuksensa muutetaan siten,
että vaadittu korvaus on suoritettava Jan Heusmannille.
- Vastaajat ilmoittivat 29.2.1996 päivätyllä kirjeellä, etteivät he vastustaneet kantajan
edellyttämää muutosta.
Asianosaisten vaatimukset
- Asiassa T-195/94 kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- velvoittaa vastaajat maksamaan yhteisvastuullisesti 61 573,60 Saksan markan
korvauksen 19.5.1992 alkaen laskettavine 8 prosentin korkoineen niistä
vahingoista, jotka ovat aiheutuneet 2.4.1984 ja 29.7.1993 välisenä aikana;
- velvoittaa vastaajat korvaamaan yhteisvastuullisesti oikeudenkäyntikulut.
- Vastauskirjelmässään hän vaati vastaajia myös maksamaan kulut 9.3.1995 päivätystä
asiantuntijalausunnosta, joka on liitetty jutun asiakirjoihin.
- Asiassa T-202/94 kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- velvoittaa vastaajat maksamaan yhteisvastuullisesti 600 924 Saksan markan
korvauksen 19.5.1992 alkaen laskettavine 8 prosentin korkoineen niistä
vahingoista, jotka ovat aiheutuneet 9.10.1985 ja 1.2.1993 välisenä aikana;
- velvoittaa vastaajat korvaamaan yhteisvastuullisesti oikeudenkäyntikulut.
- Vastauskirjelmässään hän vaati myös vastaajia maksamaan kulut helmikuussa 1995
laaditusta asiantuntijalausunnosta, joka on liitetty vastauskirjelmään.
- Lisäksi 22.1.1996 päivätyssä kirjeessään hän muutti vaatimuksiaan siten, että
vaadittu korvaus on suoritettava Jan Heusmannille.
- Vastaajat vaativat, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- jättää kanteet tutkimatta tai toissijaisesti hylkää ne perusteettomina;
- velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Asiassa T-195/94 nostetun kanteen tutkittavaksi ottaminen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- Vastaajat väittävät, että koska kannekirjelmässä viitataan vain asetukseen
N:o 2187/93 ilman että siinä esitettäisiin vaatimusten perusteet, kanne on jätettävä
tutkimatta työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan vastaisena. Kanne ei
muun muassa sisällä asiassa Mulder II annetussa tuomiossa esitettyjen periaatteiden
mukaisesti laadittua laskelmaa saamatta jääneestä tulosta.
- Kantaja kiistää väitteen, että kanne olisi jätettävä tutkimatta työjärjestyksen
44 artiklan vastaisena. Hänen mukaansa kanteessa päinvastoin esitetään
yksityiskohtaisesti aiheutunut vahinko. Sen lisäksi hän on antanut liitteiksi
asiantuntijakertomuksen, kirjeitä sekä Westfalen-Lippen maatalouslautakunnan
todistuksen hänen Beckmannin tilaa koskevien väitteidensä todentamiseksi.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- Työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kanteessa on mainittava
tiedot oikeudenkäynnin kohteesta ja yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista.
- Esillä olevassa asiassa näitä vaatimuksia on noudatettu. Perusteet, joihin vedotaan,
ilmenevät selvästi kannekirjelmästä ja vastaajina olevat toimielimet ovat lisäksi
voineet tehokkaasti riitauttaa ne. Siltä osin kuin kyse on nimenomaisesti siitä, että
laskelma väitetystä vahingosta perustui yksinomaan asetukseen N:o 2187/93, jota
ei olisi sovellettava esillä olevaan asiaan, on todettava, että kannekirjelmässä
selvitettiin väitetyn vahingon luonnetta ja laajuutta sekä sen yhteyttä yhteisön
toimenpiteeseen (asia 5/71, Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvosto, tuomio
2.12.1971, Kok. 1971 s. 975, 984 ja asia T-387/94, Asia Motor France ym. v.
komissio, tuomio 18.9.1996, Kok. 1996, s. II-961, 107 kohta) ja että näitä selvityksiä
on säännösten mukaisesti täydennetty vastauskirjelmässä.
- Tutkimatta jättämistä koskeva väite on siten hylättävä, ja kanne on otettava
tutkittavaksi.
EY:n perustamissopimuksen 215 artiklaan perustuvaa korvausta koskevan
oikeuden olemassaolo ja laajuus
- Kantajat väittävät vaatimustensa tueksi, että edellytykset yhteisön sopimussuhteen
ulkopuolisen vastuun syntymiselle ovat täyttyneet. Asiassa T-195/94 tämä vastuu
ulottuu niiden mukaan vahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet 2.4.1984 ja 29.7.1993
välisenä aikana eli asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivästä asetuksen
N:o 2055/93 julkaisupäivään. Asiassa T-202/94 vastuu ulottuu niiden mukaan
vahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet 9.10.1985 ja 1.2.1993 välisenä aikana eli
Bramelin tilaa koskevan kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan
päättymispäivästä tätä tilaa koskevan viitemäärän saamispäivään asti. Kantajat
väittävät lisäksi, että heidän oikeutensa vahingonkorvaukseen ei ole vanhentunut.
- Vastaajat katsovat, ettei yhteisö ole vastuussa kantajien tappioista. Joka tapauksessa
oikeus vahingonkorvaukseen on niiden mukaan vanhentunut.
1. Yhteisön vastuun olemassaolo
- Perustamissopimuksen 215 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu yhteisön
sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu voi syntyä vain, jos kaikki seuraavat
edellytykset täyttyvät: moitittu toiminta on yhteisön oikeuden vastaista, vahinko on
syntynyt sekä väitetyn vahingon ja toiminnan välillä on syy-yhteys (ks. esim.
yhdistetyt asiat 197/80200/80, 243/80, 245/80 ja 247/80, Ludwigshafener Walzmühle
ym. v. neuvosto ja komissio, tuomio 17.12.1981, Kok. 1981, s. 3211, 18 kohta;
yhdistetyt asiat T-481/93 ja T-484/93, Exporteurs in Levende Varkens ym. v.
komissio, tuomio 13.12.1995, Kok. 1995, s. II-2941, 80 kohta).
- Lainsäädäntötoimien osalta yhteisö voi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan olla
vastuussa moitteenalaisesta toiminnastaan ainoastaan, jos kyseessä on riittävän
ilmeinen ylemmäntasoisen, yksityisiä oikeussubjekteja suojaavan oikeussäännön
rikkominen (em. asia Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvosto, tuomion 11 kohta;
yhdistetyt asiat 83/76, 94/76, 4/77, 15/77 ja 40/77, Bayerische HNL ym. v. neuvosto
ja komissio, tuomio 25.5.1978, Kok. 1978, s. 1209, 4 kohta ja asia T-390/94,
Schröder ym. v. komissio, tuomio 15.4.1997, Kok. 1997, s. II-501, 52 kohta). Jos
toimielin on tehnyt toimen laajaa harkintavaltaa käyttäen, josta on kyse yhteisen
maatalouspolitiikan osalta, edellytyksenä on lisäksi, että tällaisia oikeussääntöjä on
rikottu riittävän ilmeisellä eli selvällä ja vakavalla tavalla (em. asia Bayerische HNL
ym. v. neuvosto ja komissio, tuomion 6 kohta; asia 50/86, Grands moulins de Paris
v. ETY, tuomio 8.12.1987, Kok. 1987, s. 4833, 8 kohta; asia Mulder II, tuomion
12 kohta ja yhdistetyt asiat T-480/93 ja T-483/93, Antillean Rice Mills ym. v.
komissio, tuomio 14.9.1995, Kok. 1995, s. II-2305, 194 kohta).
- On tutkittava, ovatko nämä edellytykset täyttyneet esillä olevissa asioissa.
Ylemmäntasoisen oikeussäännön rikkominen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- Kantajien mukaan yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Wehrs
antamassaan tuomiossa (1315 kohta), että SLOM III -tuottajien perusteltua
luottamusta oli loukattu. Tuottajaa, joka ottaa vastatakseen kaupan pitämisestä
luopumissitoumuksesta, ja tällaisen sitoumuksen allekirjoittanutta tuottajaa ei
heidän mukaansa saa kohdella eri tavoin. Jos tuottajat olisivat voineet ennakoida,
että heitä estetään tuottamasta maitoa, he eivät olisi ottaneet vastatakseen
Beckmannin ja Kriegsin allekirjoittamista kaupan pitämisestä
luopumissitoumuksista. Alentuneessa hinnassa, jolla he hankkivat oikeudenkäynnin
kohteena olevat tilat, oli otettu huomioon ainoastaan ajanjakso, jonka kaupan
pitämisestä luopumissitoumus tai tuotannon muuttamissitoumus kattoi.
- Vastaajien mukaan kantajat ovat vapaaehtoisesti hankkineet tilat, joita koskivat
kaupan pitämisestä luopumissitoumukset. He eivät voi vedota asiassa Wehrs
annetusta tuomiosta huolimatta siihen, että kieltäytyminen viitemäärän antamisesta
mainituille tiloille on loukannut heidän perusteltua luottamustaan. Vastaajat
katsovat, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan taloudellisiin toimijoihin, jotka
yhteisön kannustuksesta ovat keskeyttäneet tuotantonsa tietyksi ajaksi, ei voi tämän
ajan päättyessä kohdistaa rajoituksia, jotka vaikuttavat heihin erityisellä tavalla sen
vuoksi, että he ovat hyötyneet yhteisön säännöstön tarjoamista mahdollisuuksista.
Yhteisö ei ole kannustanut SLOM III -tuottajia sitoutumaan tällaiseen
velvoitteeseen, toisin kuin ensin mainittuja tuottajia. Joka tapauksessa alhaisempi
hinta, jolla tuottajat ovat hankkineet tilansa, heijastaa vastaajien mielestä sitä
taloudellista riskiä, että uuden viitemäärän antamisesta kieltäydytään mahdollisesti
uudestaan.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- Yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Wehrs antamansa tuomion
13 ja 14 kohdassa, että SLOM III -tuottajat saattoivat perustellusti odottaa, ettei
heitä koske sellainen uusi järjestely kuten asetuksen N:o 857/84 päällekkäisyyden
kieltävästä säännöstä johtuva. Tuomion 15 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin totesi,
että tämä sääntö on pätemätön luottamuksensuojan periaatteen rikkomisen vuoksi.
Aiemmin asiassa Mulder II antamassaan tuomiossa (15 kohta) yhteisöjen
tuomioistuin oli todennut, että tämä periaate on yksityisiä suojaava
ylemmäntasoisen oikeussääntö.
- Koska päällekkäisyyden kieltävää säännöstä on sovellettu kantajiin, mitä sitä paitsi
ei ole edes kiistetty, vastaajien väitteen tarkoituksena on todellisuudessa saada
uudelleen käsiteltäväksi asiassa Wehrs annetussa tuomiossa jo ratkaistu kysymys.
Väite on näin ollen hylättävä.
- Erityisesti sen vastaajien väitteen osalta, että SLOM III -tuottajia ei ole kannustettu
yhteisön toimilla antamaan kaupan pitämisestä luopumissitoumusta, on
korostettava, kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa Wehrs antamassaan
tuomiossa (1315 kohta), että kyseisten tuottajien perusteltua luottamusta on
loukattu, jos heihin kohdistetaan heidän vastattavakseen ottamansa kaupan
pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan päättyessä rajoituksia, jotka
vaikuttavat heihin erityisellä tavalla juuri tämän sitoumuksen vuoksi.
- On myös hylättävä vastaajien väite, joka koskee SLOM-sitoumuksen rasittamien
tilojen hankintaa alentuneeseen hintaan. Kuten kantajat toteavat, tavanomaisten
markkinaedellytysten vallitessa tämä hinnanaleneminen sisältää maa-alueen osalta
vain sen arvon alenemisen, joka vastaa kaupan pitämisestä luopumista koskevan tai
tuotannon muuttamista koskevan sitoumuksen kattamaa ajanjaksoa.
- Näin ollen on todettava, että esillä olevissa asioissa on rikottu ylemmäntasoistaoikeussääntöä.
Luottamuksensuojan periaatteen riittävän ilmeinen loukkaaminen
- Ylemmäntasoista oikeussääntöä on rikottu riittävän ilmeisesti, kun toimielimet ovat
ylittäneet selvästi ja vakavasti harkintavaltansa rajat viittaamatta ylemmäntasoiseen
yleiseen etuun. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällainen ylitys on
tapahtunut, jos yhteisön lainsäätäjä ei ota huomioon selvästi erillistä taloudellisten
toimijoiden ryhmää, erityisesti jos toimi, johon on ryhdytty, on ennakoimaton ja
ylittää tavanomaisen taloudellisen riskin (asia Mulder II, tuomion 16 ja 17 kohta;
ks. myös asia 238/78, Ireks-Arkady v. neuvosto ja komissio, tuomio 4.10.1979,
Kok. 1979, s. 2955, 11 kohta).
- On selvitettävä, ovatko nämä edellytykset täyttyneet esillä olevissa asioissa.
- Laiminlyönti ottaa huomioon selvästi muista erottuva taloudellisten
toimijoiden ryhmä
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- Kantajat väittävät, että SLOM III -tuottajat ovat täysin samassa asemassa kuin
SLOM I ja SLOM II -tuottajien ryhmät. Näiden ryhmien lailla heille ei ole
lainvastaisissa asetuksissa annettu uudelleen sitä määrää, jota heidän kaupan
pitämisestä luopumissitoumuksensa oli koskenut. Lisäksi kantajat katsovat
kuuluvansa selvästi määriteltyyn ryhmään, johon kuuluvien tuottajien nimet
ilmenevät toimivaltaisten viranomaisten asiakirjoista.
- Jättäessään antamatta SLOM III -tuottajille viitemäärän yhteisön lainsäätäjä on
kantajien mukaan, ilman että se olisi viitannut ensisijaisena pidettävään yleiseen
etuun, täysin sivuuttanut selvästi rajatun taloudellisten toimijoiden ryhmän.
Asetukseen N:o 764/89 ei ole otettu SLOM III -tuottajien suhteen yhtään
talouspoliittista päätöstä asiassa Mulder II annetun tuomion 21 kohdassa
tarkoitetulla tavalla. Tässä asetuksessa neuvosto ei ole kantajien mukaan mitenkään
ottanut huomioon näiden tuottajien etuja, joten heitä on kohdeltu samoin kuin
SLOM I- ja SLOM II -tuottajia oli kohdeltu asetuksessa N:o 857/84 sen
alkuperäisessä versiossa.
- Kantajien mukaan se, ettei SLOM III -tuottajille ole myönnetty viitemäärää, ei ole
mitenkään perusteltua. Päinvastoin kuin vastaajat väittävät, yleinen etu
maitomarkkinoiden vakaudesta ei sovellu perusteeksi tälle kannalle, koska kyseisten
tuottajien tarvitsemat viitemäärät eivät horjuttaisi markkinoiden tasapainoa. Se, että
kantajat olivat saaneet asetuksen N:o 857/84 2 artiklan nojalla myönnetyn
viitemäärän sellaiselle tilalle, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus ei koskenut
ja että he sen vuoksi eivät olleet täysin syrjäytyneet maidontuotannosta, on
kantajien mukaan vailla merkitystä. Tältä osin pitäisi ottaa huomioon vain SLOM-tila ja soveltaa siihen asiassa Mulder II annetun tuomion arviointiperusteita. Se, että
kantajat ovat tuottaneet maitoa toisella tilalla, osoittaa sen, että he halusivat jatkaa
maidon tuotantoa SLOM-tilalla kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen
päättymisen jälkeen.
- Vastaajat väittävät, että toisin kuin SLOM I -tuottajat, SLOM III -tuottajat eivät
muodosta erillistä taloudellisten toimijoiden ryhmää. SLOM I -tuottajat on yksilöity
sillä perusteella, etteivät he ole toimittaneet maitoa heille vastaista asetusta
edeltävän sitoumuksen vuoksi. SLOM III -tuottajat voidaan yksilöidä sillä
perusteella, että he ovat hankkineet tilan, jota sitoumus koskee. Tämä hankinta on
voinut tapahtua ennen asetuksen N:o 857/84 antamista tai sen antamisen jälkeen.
Siten asetuksen antamispäivänä kantajat eivät ole vastaajien mukaan kuuluneet
erilliseen taloudellisten toimijoiden ryhmään. Vastauksena väitteeseen, jonka
mukaan SLOM III -tuottajat olisi yksilöity niiden viranomaisten asiakirjoilla, jotka
myöntävät kaupan pitämisestä luopumispalkkioita, vastaajat toteavat, että näiden
rekisterien olemassaolo ei muuta sitä tosiasiaa, että kaupan pitämisestä luopumista
koskevan velvoitteen vastattavaksi ottaminen on voinut, oikeudellisesti tai
tosiasiallisesti, tapahtua asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivän jälkeen, ja että
tuona päivänä tuottajat eivät muodostaneet selvästi rajattua ryhmää.
- Vastaajien mukaan asetuksen N:o 764/89 säännöksissä ei ole jätetty ottamatta
huomioon SLOM III -tuottajien tilannetta. Siltä osin kuin nämä tuottajat ovat
saaneet viitemäärän asetuksen N:o 857/84 2 artiklan perusteella, he eivät ole täysin
ja pysyvästi syrjäytyneet markkinoilta ja he ovat voineet jatkaa tuotantoaan
huolimatta siitä, etteivät he ole saaneet viitemäärää SLOM-tilalleen. Yhteisö ei
siten ole korvausvastuussa siitä, että SLOM III -tuottajille ei ole annettu
viitemäärää asetuksissa N:o 857/84 ja N:o 764/89. Päinvastoin kuin kantajat
väittävät vastauksissaan, asiassa Mulder II annetussa tuomiossa (17 kohta) esitetyt
edellytykset vastuun syntymiselle koskevat vain sitä tilannetta, jossa kyseiset
tuottajat on täysin syrjäytetty maidon kaupan pitämisestä. Lisäksi päällekkäisyyden
kieltävän säännön säätäminen ei vastaajien mukaan johtanut SLOM III -tuottajien
syrjimiseen verrattuna SLOM I ja SLOM II -tuottajiin; sen sijaan säännöllä ei
yksinkertaisesti vain parannettu heidän asemaansa.
- Ottaen huomioon maitotuotemarkkinoiden herkän tilanteen ja sen, että kantajina
olevat SLOM III -tuottajat ovat voineet jatkaa tuotantoaan muilla kuin SLOM-tiloilla, vastaajat eivät tehdessään eron näiden kahden ryhmän välille ole
harkintavaltansa puitteissa tehneet selvästi lainvastaista päätöstä. Toimielimet ovat
vastaajien mukaan ottaneet huomioon ensisijaisena pidettävän yleisen edun
kieltäytyessään myöntämästä viitemääriä SLOM III -tuottajille. Antaessaan asetusta
N:o 764/89 ne ovat tehneet talouspoliittisen valinnan olla antamatta tällaisia määriä
SLOM III -tuottajille, jotta ne eivät olisi vaarantaneet maitomarkkinoiden
tasapainoa. Tämä valinta ei ole ylittänyt niitä harkintavallan rajoja, jotka niillä oli
asiassa. Koska kyseiset tuottajat olivat jo saanet alkuperäisen viitemäärän, he olivat
erityisessä asemassa, mikä oikeutti toisenlaisen kohtelun. Nämä perustelut
ilmenevät selvästi asetuksen N:o 764/89 toisesta, kolmannesta ja viidennestä
perustelukappaleesta. Lainsäätäjä on arvioinut vastakkaisia etuja ja päätynyt
viitemäärien antamiseen vain niille tuottajille, jotka eivät olleet sitä vielä saaneet.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- SLOM III -tuottajat eivät ole suoraan itse sitoutuneet asetuksessa N:o 1078/77
säädettyyn järjestelmään, vaan ovat hankkineet tilan, jonka aiempi haltija on
sitoutunut tähän järjestelmään. Vaikka asetuksen N:o 857/84 kannalta heitä
koskenut järjestelmä oli yhteinen kaikkien muiden SLOM-tuottajien kanssa, heidän
tilannettaan koski tämä erityispiirre, joka eriytti heidät omaksi ryhmäkseen. Tämän
ominaispiirteen vuoksi he ovat SLOM-tuottajia, jotka asetuksen N:o 764/89
johdosta jäivät ilman erityisviitemäärää. Vasta tämän säädöksen voimaantulosta
alkaen tämän järjestelmän perusta, jota heihin sovellettiin, tuli erilaiseksi; sen sijaan
heidän tilanteensa tuottajina oli erilainen siitä alkaen, kun he olivat hankkineet
tilan, jota asetuksen N:o 1078/77 perusteella annettu sitoumus rasitti.
- Vastaajien väite, jonka mukaan ryhmän muodollisen yksilöinnin tulee edeltää
lainvastaiseksi todettua säännöstä, on perusteeton. Vaikka SLOM I -tuottajien,
jotka olivat antaneet kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen ennen heitä
koskeneen asetuksen N:o 857/84 antamista, tilanne olikin tällainen, niin se, että
tämän asetuksen perättäisten muutosten jälkeen jäi vain yksi ryhmä, siten että
ainoastaan tähän ryhmään sovellettiin vanhaa yhteistä järjestelmää, ei sulje pois
sitä, että sillä tunnustetaan olevan erillinen luonne.
- Lisäksi, kuten asioissa Mulder I ja Mulder II annetuista tuomioista ilmenee, kaikki
SLOM I ja SLOM II -tuottajat muodostavat erillisen tuottajaryhmän. Koska
SLOM III -tuottajien ominaispiirre on se, että heidät on jätetty siihen samaan
asemaan, jossa muut ryhmät olivat vuoteen 1993 asti, he muodostavat näiden
viimeksi mainittujen ryhmien lailla erillisen ryhmän, jolle viiteryhmää ei ole
myönnetty vastoin ylemmänasteista oikeussääntöä (ks. edellä 53 kohta).
- Lopuksi on hylättävä se vastaajien väite, ettei esillä olevissa asioissa ole ollut
täydellistä syrjäytymistä siltä osin kuin SLOM III -tuottajat saattoivat jatkaa
tuotantoa alkuperäisellä tilallaan. Koska tätä vastaa päättely, jonka mukaan näitä
tuottajia ei ollut täysin estetty pitämästä kaupan maitoa, toimielinten olisi siten
pitänyt välttämättä ottaa huomioon suhde niiden viitemäärien välillä, jotka on
annettu alkuperäiselle tilalle ja SLOM-tilalle. Laiminlyödessään ottaa huomioon
tämän suhteen kunkin tällaisen tuottajan osalta vastaajat ovat mielivaltaisesti
jakaneet eriytetysti kunkin SLOM III -tuottajan osalta kulut, jotka johtuvat
välttämättömästä tarpeesta olla vaarantamatta maitotuotteiden markkinoilla
saavutettua herkkää vakautta (asetuksen N:o 764/89 viides perustelukappale). Näin
ollen se taloudellinen uhraus, jonka on väitetty olevan välttämätön tämän yleisen
edun toteuttamiseksi, jaettiin objektiivisesti epätasa-arvoisella tavalla. Toimielimet
ovat siten ylittäneet ne harkintavallan rajat, jotka niitä sitovat tältä osin.
b) Toteutetun toimen ennakoimattomuus ja tavanomaisen taloudellisen riskin
ylittyminen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- Kantajat väittävät, että heille koituneet taloudelliset uhraukset viitemäärän
saamatta jäämisestä ovat ylittäneet oikeuskäytännössä, erityisesti asiassa Mulder II
annetussa tuomiossa hyväksytyt rajat. He korostavat, että edellä mainitussa asiassa
Wehrs annetun tuomion (ks. edellä 11 kohta) jälkeen saamansa viitemäärät
huomioon ottaen heille vuosina 19841993 aiheutunut vahinko on ollut huomattava.
Ne syyt, joiden perusteella yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa Mulder II
annetussa tuomiossa, ettei velvoitetta vahingonkorvaukseen ollut sen johdosta, että
asetuksessa N:o 764/89 erityisviitemäärät rajoitettiin 60 prosenttiin, eivät kantajien
mukaan siten sovellu esillä oleviin asioihin.
- Asiassa T-195/94 kantaja toteaa, että hänelle vuonna 1993 annettu SLOM III
-järjestelmän mukainen erityisviitemäärä oli 23,94 prosenttia alkuperäisestä
viitemäärästä (ks. edellä 18 kohta). Hän korostaa, että jos vaadittu vahingonkorvaus
nyt vireillä olevassa oikeudenkäynnissä lasketaan asiassa Mulder II annetun
tuomion mukaan, tämä prosenttiosuus nousee 26,3 prosenttiin.
- Asiassa T-202/94 kantaja toteaa, että se erityisviitemäärä, joka hänelle olisi pitänyt
antaa SLOM III -järjestelmän puitteissa asiassa Mulder II annetun tuomion
arviointiperusteiden mukaisesti laskettuna on 31,4 prosenttia alkuperäisestä
viitemäärästä (ks. edellä 21 kohta). Vastauskirjelmässään kantaja toteaa, että
tosiasiallisesti myönnetty erityisviitemäärä oli 41,67 prosenttia, mutta kun otetaan
huomioon ne vähentämiset, joita määrään kohdistuu sovellettavan säännöstön
vaikutuksesta, tämä prosenttiosuus nousee 45,55 tai 49 prosenttiin alkuperäisestä
viitemäärästä.
- Vastaajien mukaan se, että kantajat olivat estyneet aloittamasta uudelleen
tuotantoaan, ei ollut ennakoimatonta, varsinkaan asiassa T-195/94, jossa kantaja oli
saanut oikeutensa hyödyntää tilaa asetuksen N:o 857/84 antamisen jälkeen. Lisäksi
se, että tuotannon aloittaminen uudelleen on ollut mahdotonta, ei ole niiden
mukaan ylittänyt tavanomaista taloudellista riskiä. Tältä osin viitemäärä, joka
kantajilta jäi saamatta, oli alle 40 prosenttia kyseisen alkuperäisen ja erityisen
viitemäärien summasta. Yhteisöjen tuomioistuin on vastaajien mukaan asiassa
Mulder II antamassaan tuomiossa todennut, että yhteisön korvausvastuu ei synny,
jos vähennys on alle 40 prosenttia SLOM-viitemäärästä. Näiden tuottajien tilanne
vastaa näet sitä tilannetta, jonka osalta asiassa Mulder II annetussa tuomiossa
katsottiin, ettei yhteisö ole korvausvastuussa siltä osin kuin kyse on 60 prosentin
säännöstä, joka vahvistetaan asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 2 kohdassa,
sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 764/89.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- Kantajat, kuten kaikki SLOM III -tuottajat, eivät ole voineet pitää SLOM-tiloillaan
kaupan ollenkaan maitoa aikana, joka alkoi asetuksen N:o 1078/77 perusteella
annetun sitoumuksen voimassaolon päättymisestä ja joka päättyi silloin, kun he
saivat edellä mainitussa asiassa Wehrs annetun tuomion johdosta erityisviitemäärän.
Koska kieltäytyminen erityisviitemäärän antamisesta ajoittui heidän osaltaan
huhtikuuhun 1984 ja lokakuuhun 1985 ja koska tämä määrä annettiin heille lopulta
vasta joulukuussa ja helmikuussa 1993, on varmaa, että kantajille on koitunut
huomattavaa tappiota.
- Vastoin vastaajien väittämää tätä tappiota ei voitu mitenkään ennakoida eikä sen
voida mitenkään katsoa kuuluvan kyseiseen elinkeinoon tavallisesti sisältyvään
riskiin.
- Vahingon ennakoimattomuuden osalta on todettava, että kantajat, jotka ovat
SLOM III -tuottajia, ovat samassa tilanteessa kuin SLOM I -tuottajat, siltä osin kuintilalta, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus koski, oli kokonaan ja pysyvästi
evätty viitemäärä asetuksen N:o 857/84 nojalla (asia Mulder II, tuomion 17 kohta).
Kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi, SLOM I ja SLOM III -tuottajat ovat kärsineet
heihin kohdistuneesta rajoituksesta erityisellä tavalla tämän sitoumuksen vuoksi (ks.
asia Mulder I, tuomion 24 kohta ja asia Wehrs, tuomion 13 kohta).
- Sama pätee, vaikka se oikeudellinen perusta, jonka nojalla tuottajat harjoittavat
toimintaansa SLOM-tilalla, on muuttunut asetuksen N:o 764/89 tultua voimaan. Jos
sijaantulo kaupan pitämisestä luopumissitoumuksiin on tapahtunut ennen tätä
päivää, tuottajat ovat näet voineet perustellusti luottaa kaupan pitämisen uudelleen
aloittamiseen näiden sitoumusten päättyessä (ks. asia Wehrs, tuomion 13 kohta).
- Tavanomaisen taloudellisen riskin ylittymisestä on todettava, että asiassa Mulder II
annetussa tuomiossa (17 kohta) yhteisöjen tuomioistuin päätti, että yhteisön
korvausvastuu oli syntynyt, koska SLOM I -tuottajille ei ollut säädetty viitemäärää,
mikä oli täysin estänyt heitä harjoittamasta tuotannollista toimintaa. Sen sijaan sitä,
että SLOM II -tuottajien osalta oli säädetty viitemäärästä, joka oli alennettu
60 prosenttiin määrästä, joka tuottajille tavanomaisesti kuului, ei pidetty
luonteeltaan sellaisena, että se johtaisi korvausvastuuseen.
- Kuten edellä on todettu (ks. edellä 76 kohta), kantajien tilanne muistuttaa SLOM I
-tuottajien tilannetta, siltä osin kuin he ovat täysin estyneet tuottamasta maitoa
maa-alueella, jota heidän hyväksymänsä sitoumus rasittaa.
- Lisäksi toisin kuin vastaajat väittävät, useat seikat erottavat kantajien tilanteen
SLOM II -tuottajien tilanteesta.
- Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomauttaa tältä osin, että asiassa
Mulder II annetussa tuomiossa käsiteltävinä olleet vahingot olivat jo kokonaan
toteutuneet silloin, kun yhteisöjen tuomioistuin antoi ratkaisun oikeudesta
vahingonkorvaukseen. Maidon kaupan pitäminen oli näet ollut mahdotonta kaikilla
SLOM-tiloilla aikana, joka jäi asetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se oli
alkuperäisessä versiossaan, soveltamisen ja asetuksen N:o 764/89 voimaantulon
välille (ks. edellä 5 kohta). Tämän viimeksi mainitun päivän ja asetuksen
N:o 1639/91 voimaantulopäivän välillä SLOM I ja SLOM II -tuottajien tuotteiden
kaupan pitäminen rajoitettiin 60 prosenttiin alkuperäisestä viitemäärästä (ks. edellä
6 kohta). He saivat täyden viitemäärän vasta asetuksen N:o 1639/91 perusteella (ks.
edellä 8 kohta).
- Tästä seuraa, että asiassa Mulder II annetussa tuomiossa yhteisöjen tuomioistuin
hylkäsi vaatimuksen yhteisön korvausvastuusta ainoastaan sen rajoituksen
(60 prosenttia) osalta, joka oli rajoitettu ajallisesti (noin kahteen vuoteen) ja joka
koski sitä maitoa, jota kaupan pitämisestä luopumista koskevaa sitoumusta tai
tuotannon muuttamista koskevaa sitoumusta edeltäneinä kahtenatoista kuukautena
oli toimitettu tai myyty. Viitemäärän saamatta jääminen osittain tai kokonaan on
siten voinut kestää enimmillään seitsemän vuotta eli asetuksen N:o 1078/77
perusteella annettujen ensimmäisten sitoumusten päättymisestä taikka asetuksen
N:o 857/84 antamisesta asetuksen N:o 1639/91 voimaantuloon. SLOM I ja SLOM II
-tuottajat ovat siten olleet syrjäytyneitä enimmillään viiden vuoden ajan kokonaan
tavalla, josta yhteisön vastuu on tunnustettu.
- Esillä olevissa asioissa kantajilta, kuten kaikilta SLOM III -tuottajilta, on jäänyt
kokonaan saamatta heille kuulunut viitemäärä (ks. asiassa Wehrs annettu tuomio).
Tämä viitemäärän saamatta jääminen jaksottui ajalle, joka alkoi asetuksen
N:o 857/84 soveltamisesta heihin ja päättyi asiassa Wehrs 3.12.1992 annetun
tuomion johdosta.
- Näin ollen kantajiin kohdistuneen viitemäärän saamatta jäämisen luonne ja kesto
ovat seikkoja, jotka erottavat selvästi heidän tilanteensa niiden tuottajien tilanteesta,
joiden osalta asiassa Mulder II annetussa tuomiossa arvioitiin, ettei yhteisön vastuu
ollut syntynyt.
- Tämä viitemäärän saamatta jääminen ylittää kyseiseen elinkeinoon kuuluvan
tavanomaisen riskin, joten edellytys yhteisön sopimussuhteen ulkopuolisesta
vastuusta täyttyy.
Vahinko ja syy-yhteys
- Kantajat katsovat kärsineensä vahinkoa siitä, että he ovat tuottajia, joilta viitemäärä
on evätty. Vastaajat kiistävät tällaisten vahinkojen olemassaolon sillä perusteella,
että koska kantajat eivät olleet tuottajia, he eivät voineet vaatia viitemäärän
antamista.
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- Kantajien mukaan Westfalen-Lippen maatalouslautakunnan 19.7.1991 päivätyistä
ja Hannoverin maatalouslautakunnan 21.2.1995 päivätyistä asiakirjoista ilmenee,
että heille on aiheutunut vahinkoa, koska he ovat jatkaneet SLOM-tilojen
hoitamista otettuaan vastattavakseen näitä tiloja koskevat kaupan pitämisestä
luopumissitoumukset. Asian T-202/94 kantaja esitti yhdessä puolisonsa kanssa
vaatimuksensa viitemäärästä vain tilanteen oikeudellisen epävarmuuden vuoksi.
- Kantajat, päinvastoin kuin vastaajat, katsovat olevan merkityksetöntä, että
erityisviitemäärää on pyydetty tilalle, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus ei
ole rasittanut. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan viitemäärä
voidaan antaa uudelleen tai lopullisesti, jos kantaja tuottaa tämän määrän tilallaan
ja jos hän jatkaa ainakin osittain sen tilan hoitamista, jota kaupan pitämisestä
luopumissitoumus on rasittanut (asia C-86/90, O'Brien, tuomio 3.12.1992,
Kok. 1992, s. I-6251). Lisäksi maito- ja maitotuotealan lisämaksusta 28 päivänä
joulukuuta 1992 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3950/92 (EYVL L 405,
s. 1, jäljempänä asetus N:o 3950/92) 9 artiklan d alakohdan mukaan tila voi koostua
useasta yksittäisestä ja erillisestä tuotantoyksiköstä. Asian T-202/94 kantajan
tarkoituksena on ollut käyttää entistä SLOM-tilaa maidon tuottamiseen kaupan
pitämisestä luopumista koskevan sitoumusjakson päätyttyä. Vastauskirjelmään
liitetystä asiantuntijalausunnosta ilmenee, että hän on tosiasiallisesti näin menetellyt
sen jälkeen, kun viitemäärä oli hänelle annettu.
- Vastaajina olevat toimielimet toteavat, että riippumatta asetuksella N:o 764/89
säädetystä päällekkäisyyden kieltävästä säännöstä kantajille ei ole aiheutunut
vahinkoa. Heillä ei ole ollut oikeutta viitemäärään, koska he eivät olleet asetuksen
N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja tuottajia ja koska he eivät ole
toimittaneet mitään näyttöä tästä ominaisuudesta.
- Vastaajien mukaan asiassa T-195/94 kantajan vaimolla, joka on perinyt SLOM-tilan,
on väitetty olevan tämä ominaisuus. Kantaja ei voi vedota Westfalen-Lippen
maatalouslautakunnan 19.7.1991 päivättyyn lausuntoon, koska lautakunta on siinä
vain toistanut kantajan ilmoituksia. Viittaus asetuksessa N:o 3950/92 määriteltyyn
tilan käsitteeseen ei ole myöskään sitova. Tämä käsite perustuu ajatukseen kaikkien
tuotantoyksiköiden hoidosta. Esillä olevassa asiassa ongelmana on kuitenkin sen
selvittäminen, onko kantaja tosiasiallisesti hoitanut SLOM-tilaa.
- Vastaajat väittävät, että asiassa T-202/94 Hannoverin maatalouslautakunnan
25.1.1990 päivätystä lausunnosta ilmenee, että kantajan vaimo on esittänyt
vaatimuksen viitemäärän antamisesta. Asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan
1 kohdassa tarkoitettu tuottajan ominaisuus kuuluisi siten hänelle. Hannoverin
maatalouslautakunnan 21.2.1995 päivätty todistus, jonka mukaan kantajalla on
tuottajan ominaisuus, ei poista kaikkia epäilyjä tältä osin.
- Riippumatta asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdan päällekkäisyyden
kieltävästä säännöstä kantajat eivät missään tapauksessa olisi saaneet Saksan
viranomaisilta pyydettyjä erityisviitemääriä, koska heidän hakemuksistaan ilmeni,
että he halusivat tuottaa nämä määrät alkuperäisillä tiloillaan eivätkä hankkimillaan
tiloilla. Kyseisessä säännöksessä [asetuksen 3 a artiklan 1 kohdan ensimmäisen
luetelmakohdan b alakohdassa] näet säädetään, että oikeus erityisviitemäärään on
niillä tuottajilla, jotka todistavat voivansa tuottaa tämän määrän tiloillaan. Tämä
vahvistettiin asiassa C-44/89, Von Deetzen, 22.10.1991 annetussa tuomiossa
(Kok. 1991, s. I-5119, 21 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, että
mahdottomuus pitää kaupan viitemääriä ei loukannut tuottajien perusteltua
luottamusta. Tuottaessaan kyseisen määrän toisella tilalla kuin sillä, joka oli ollut
kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen kohteena, kantajat ovat yrittäneet siirtää
tämän viitemäärän.
- Kantajien viittaus edellä mainitussa asiassa O'Brien annettuun tuomioon ei
vastaajien mielestä ole vakuuttava. Tämä tuomio koskee asetuksen N:o 857/84
3 a artiklan 3 kohtaa eikä 1 kohtaa. Tuomiossa katsotaan, että tuottaja voi vedota
erityisviitemäärään vain, jos hän jatkaa sen tilan hoitamista, jota kaupan pitämisestä
luopumissitoumus koski. Esillä olevissa asioissa kysymys on sen selvittämisestä,
ovatko kantajat todella hoitaneet SLOM-tilaa ja onko tilan hoito ollut asetuksessa
N:o 857/84 tarkoitetun kaltaista, kun tilaa ei ole enää käytetty maidon tuotantoon.
- Vastaajat kiistävät syy-yhteyden väittäen vastauskirjelmissään, että asian T-195/94
kantaja olisi voinut saada alkuperäisen viitemäärän, jos hän olisi aloittanut
uudelleen maitotoimituksen vuonna 1983 kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen
voimassaoloajan päätyttyä. Asetuksen N:o 1371/84 6 artiklan 2 kohdassa ja Saksan
asiaa koskevassa lainsäädännössä on vastaajien mukaan tehty mahdolliseksi
myöntää näille tuottajille heidän tosiasiallisten toimitustensa mukaan laskettu
viitemäärä. Tämän määrän saamatta jääminen olisi siten kantajasta johtunut seikka
eikä aiheutuneiden vahinkojen ja asetuksen N:o 857/84 välillä ole syy-yhteyttä.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- Quiller ja Heusmann saivat kansallisilta toimivaltaisilta viranomaisilta 23.12.1993 ja
1.2.1993 niin sanotun SLOM III -erityisviitemäärän. Asetuksen N:o 2055/93
1 artiklan mukaan tällainen määrä tuli myöntää niille maidontuottajille, joiden
osalta viitemäärän antamisesta oli aiemmin kieltäydytty. Tästä johtuu, että
kansallisten toimivaltaisten viranomaisten mukaan kantajat olivat tuolloin yhteisön
säännöstössä tarkoitettuja tuottajia kyseisillä maatiloilla, joten heitä oli estetty
pitämästä kaupan maitoa asetuksen N:o 857/84 perusteella. Tämä vahvistetaan
Hannoverin maatalouslautakunnan 25.1.1991 päivätyssä ja Westfalen-Lippen
maatalouslautakunnan 19.7.1991 päivätyssä todistuksessa.
- Vastaajien väitteestä, jonka mukaan kantajat olisivat vastuussa vahingoistaan, koska
he olivat pyytäneet viitemäärää alkuperäisille tiloilleen, eivätkä SLOM-tiloille, on
todettava, että asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdasta, sellaisena kuin se on
muutettuna asetuksella N:o 764/89, ilmenee, että edellytykset, jotka koskevat
erityisviitemäärän tuotannon konkreettisia yksityiskohtia ja joista säädetään
erityisesti säännöksen b alakohdassa, edellyttävät tällaisen määrän antamista. Nämä
edellytykset eivät siten sovellu kuin siihen tilanteeseen, jolloin tuottaja voi vaatia
erityisviitemäärää, jonka antamisesta säädetään 1 kohdan ensimmäisessä ja toisessa
luetelmakohdassa. Kantajille ei kuitenkaan voitu antaa tätä viitemäärää tämän
kohdan toisen luetelmakohdan päällekkäisyyden kieltävän säännön perusteella,
koska he olivat jo saaneet viitemäärän alkuperäisten tilojensa perusteella.
- Vastaajien asiassa T-195/94 esittämästä väitteestä, joka koskee yhteisön toiminnan
ja vahinkojen välistä syy-yhteyttä, on todettava, että asetus N:o 1371/84 tuli voimaan
vasta 18.5.1984. Koska kantajan maa-aluetta rasittaneen sitoumuksen
voimassaoloaika päättyi 31.5.1983, kantaja ei siten voinut tuolloin tietää, että hän
voisi saada viitemäärän, jos hän aloittaisi tuotannon uudelleen. Hän saattoi saada
tiedon tästä seikasta vasta asetuksen N:o 1371/84 tullessa voimaan. Toimielinten
esittämässä tulkinnassa kantajan päätökseen olla aloittamatta uudelleen tuotantoa
vuonna 1983 on siis liitetty tiettyjä seurauksia, jotka tuolloin eivät olleet
ennakoitavissa. Näin ollen väite on hylättävä, eikä syy-yhteyden olemassaoloa voida
esillä olevissa asioissa kyseenalaistaa.
- Kaiken edellä olevan perusteella on todettava, että yhteisö on vastuussa kantajille
aiheutuneista vahingoista.
2. Vanhentuminen
- Tässä vaiheessa on syytä selvittää, ovatko kantajille aiheutuneita vahinkoja koskevat
vaatimukset vanhentuneita, ja jos ovat, niin miltä osin.
Asianosaisen väitteet ja niiden perustelut
- Kantajat katsovat, ettei vanhentumisaika ole voinut alkaa kulua päivänä, jolloin
kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloaika päättyi, eikä myöskään
2.4.1984, jolloin tuli voimaan asetus N:o 857/84, jonka soveltaminen on syynä
kantajille aiheutuneisiin vahinkoihin.
- Vaikka kantajat myöntävät, että asetus N:o 857/84 on aiheuttanut vahinkoa kaikille
SLOM-tuottajille ja että asetus N:o 764/89 on uudestaan loukannut SLOM III-tuottajien tilannetta, he toisaalta katsovat, että perussäännön 43 artiklan
edellytykset täyttyivät heidän osaltaan vasta sinä päivänä, jolloin asiassa Wehrs
annettiin asetuksen N:o 764/89 pätemättömäksi todennut tuomio. Näihin
edellytyksiin näet kuuluu tietoisuus vahinkoihin johtaneen toimenpiteen
lainvastaisuudesta, koska tämä toimenpide on oikeussääntö. Ei näet voida vaatia
kansalaiselta, että hän nostaa korvauskanteen välittömästi lainvastaisen asetuksen
antamisen jälkeen. Tilanteen oikeudellinen epävarmuus, asetuksen N:o 857/84
pätevyysolettama ja ennen kaikkea tarve saada erityisviitemäärä selittävät sen, että
he eivät nostaneet vahingonkorvauskannetta. Kuitenkin asian T-202/94 kantaja
myöntää, että hän olisi voinut nostaa kanteen heti hänen SLOM-tilaansa
rasittaneen sitoumuksen voimassaoloajan päätyttyä.
- Vanhentumisajan keskeyttämisestä kantajat toteavat, että SLOM III -tuottajia ei saa
kohdella eri tavalla verrattuna SLOM I ja SLOM II -tuottajiin. Näin ollen asetuksen
N:o 2187/93 8 artiklan säännöstöä tulisi soveltaa heihin kuten kaikkiin muihinkin
tuottajiin. Lisäksi 5.8.1992 päivättyä tiedonantoa, jolla toimielimet keskeyttivät
vanhentumisajan kulumisen, olisi myös sovellettava heihin, minkä vuoksi vastaajat
eivät voi tehdä väitettä vanhentumisesta. Tiedonannon antamispäivänä heidän
oikeutensa eivät olleet vielä vanhentuneet, koska heidän mukaansa vahinkojen
syynä oli asetus N:o 764/89. Siinäkin tapauksessa, että vanhentumisajan katsottaisiin
alkaneen kulua kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan
päättymisestä, vanhentumattomat ajanjaksot ovat alkaneet kulua 5.8.1987 eli viisi
vuotta ennen vanhentumisen keskeyttämispäivää 5.8.1992.
- Asian T-195/94 kantaja vetoaa siihen, että vanhentumisajan kuluminen on joka
tapauksessa keskeytetty kantajan 12.1.1994 päivätyllä, toimielimille osoitetulla
kirjeellä, johon komissio vastasi 29.3.1994 kieltäytyen aiheutuneiden vahinkojen
korvaamisesta. Kantaja väittää, että kanne nostettiin perussäännön 43 artiklan
mukaisesti kahdessa kuukaudessa tämän kieltäytymiskirjeen vastaanottamisesta.
Tuolloin oikeus vahingonkorvaukseen asetuksen N:o 764/89 johdosta ei ollut vielä
vanhentunut.
- Asian T-202/94 kantaja toteaa niin ikään, että vanhentumisaika on hänen osaltaan
katkennut hänen 11.4.1991 päivätyllä, toimielimille osoitetulla kirjeellään.
Perussäännön 43 artiklassa ei edellytetä, että kanne nostetaan välittömästi tällaisen
kirjeen jälkeen. Joka tapauksessa 2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan komissio
ja neuvosto ovat nimenomaisesti luopuneet oikeudesta vedota vanhentumiseen,
mihin kantaja on luottanut. Tämän luopumisen vaikutuksia ei ole syrjäytetty
asetuksella N:o 2187/93, joka ei ollut suoraan ja erikseen häneen kohdistettu toimi
ja josta ei siis ollut mahdollista nostaa kannetta. Lisäksi kantaja on 13.1.1994
päivätyllä kirjeellä tiedustellut toimielimiltä, pitäytyivätkö nämä edelleen tässä
luopumisessaan. Ainoastaan komissio vastasi 29.3.1994 päivätyllä kirjeellä
kieltäytyen vahingonkorvauksesta SLOM III -tuottajille. Siltä osin kuin tähän
kirjeeseen sisältyi hylkäys, kanne on nostettu perussäännön 43 artiklassa säädetyssä
kahden kuukauden määräajassa.
- Vastaajat katsovat, että kantajien esittämät vaatimukset ovat vanhentuneita ja että
kanteet sen vuoksi on jätettävä tutkimatta. Vastaajat toteavat, että yhteisöjen
tuomioistuimen oikeuskäytännön ja perussäännön 43 artiklan mukaan
vanhentumisaika alkaa kulua, kun kaikki korvausvelvoitteen edellytykset ovat
täyttyneet: kun vastuun perusta johtuu lainsäädäntötoimesta, vanhentumisaika alkaa
kulua, kun tämän toimen seuraukset ovat ilmenneet (yhdistetyt asiat 256/80, 257/80,
265/80, 267/80 ja 5/81, Birra Wührer ym. v. neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982,
Kok. 1982, s. 85, 10 kohta, jäljempänä asiassa Birra Wührer annettu tuomio ja asia
51/81, De Franceschi v. neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982, Kok. 1982, s. 117,
10 kohta, jäljempänä asiassa De Franceschi annettu tuomio).
- Esillä olevissa asioissa vanhentumisaika on vastaajien mukaan alkanut kulua asiassa
T-195/94 asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivästä 2.4.1984 ja asiassa T-202/94
kaupan pitämisestä luopumisajanjakson päättymisestä 9.10.1985. Mainittuina
ajankohtina 215 artiklan edellytykset täyttyivät: yhteisön vastuu syntyi tuolloin
säädöksellä eli asetuksen N:o 857/84 ensimmäisellä versiolla, joka sittemmin
todettiin pätemättömäksi asiassa Mulder I annetulla tuomiolla, koska se loukkasi
ilmeisellä tavalla luottamuksensuojan ylemmäntasoista periaatetta.
- Kantajat väittävät kärsineensä vahinkoa siitä, etteivät he ole voineet saada
viitemääriä hankkimilleen SLOM-tiloilleen. Tältä osin ei vastaajien mukaan se, että
kantajat hankkivat nämä tilat eikä asetus N:o 764/89, jolla lisättiin 3 a artikla
asetukseen N:o 857/84, ole muuttanut tätä oikeudellista tilannetta kantajien
haitaksi. Asetuksen N:o 857/84 voimaantulosta alkaen kantajat olisivat siten voineet
saada sen lainvastaisuuden todetuksi. Jokaista asetusta koskeva laillisuusolettama
ei estä taloudellisia toimijoita saamasta asetuksen lainvastaisuutta todetuksi (asia
191/78, Granaria, tuomio 13.2.1979, Kok. 1979, s. 623, 5 kohta). Juuri näin
menettelivät asioiden Mulder I ja Wehrs kantajat, jotka toisin kuin esillä olevien
asioiden kantajat, eivät välittäneet kanteen nostamiseen liittyvästä riskistä.
- Seuraavaksi vastaajat kiistävät sen kantajien väitteen, että vanhentumisajat olisivat
alkaneet kulua 2.4.1984 ja 9.10.1985 (ks. edellä 106 kohta). Tämän vanhentumisajan
alkuna ei voida ensinnäkään pitää 28.4.1988, jolloin yhteisöjen tuomioistuin asiassa
Mulder I antamassa tuomiossa totesi asetuksen N:o 857/84 osittain pätemättömäksi.
Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan edellytyksenä vanhentumisajan
kulumisen alkamiselle on se, että vahinkoa kärsinyt on saanut tai olisi voinut saada
tiedon vahingon perusteena olevasta seikasta (asia 145/83, Adams v. komissio,
tuomio 7.11.1985, Kok. 1985, s. 3539, 50 kohta), mutta ei sen sijaan sen
lainvastaisuudesta. Toiseksi vanhentumisaika ei voi riippua asetuksesta N:o 764/89,
jossa säädettiin päällekkäisyyden kieltävästä säännöstä ja tehtiin itsenäiseksi
SLOM III -tuottajien tilanne. Tämä asetus ei ole heikentänyt kantajien asemaa siitä,
millainen se on ollut asetuksen N:o 857/84 ensimmäisen version antamista alkaen,
koska jo siinä suljettiin pois sen voimaantulosta alkaen viitemäärien myöntäminen
kantajien SLOM-tiloille. Kolmanneksi vanhentuminen ei ole myöskään alkanut
kulua asiassa Wehrs 3.12.1992 annetusta tuomiosta, koska kantajille aiheutuneen
vahingon perusteena ollut seikka oli asetuksilla N:o 857/84 ja N:o 764/89 käyttöön
otettu järjestelmä eikä sen lainvastaiseksi toteaminen.
- Vastaajat riitauttavat myös sen, että vanhentumisaika kantajien tapauksessa alkaisi
uudestaan kulua erikseen kustakin päivästä alkaen. Vaikka asetuksen N:o 2187/93
8 artiklassa näin säädetäänkin, tällaisen ratkaisun ei välttämättä tarvitse olla
perussäännön 43 artiklan tulkintaperusteena.
- Vastaajat toteavat vielä, että 5.8.1992 päivätyn tiedonannon kanssa ei ole
ristiriidassa se, että he tekevät tutkimatta jättämistä koskevan väitteen
vanhentumisen perusteella. Tämän tiedonannon 2 kohdassa on täsmennetty, että
sitoumusta olla vetoamatta vanhentumiseen sovelletaan vain siltä osin kuin oikeus
kyseiseen vahingonkorvaukseen ei ole ollut jo vanhentunut tiedonannon
antamispäivänä. Joka tapauksessa tämä koskee vain SLOM I ja SLOM II -tuottajia,
minkä todistaa yhtäältä viittaus asiaan, joka johti Mulder II -tuomioon, joka koski
vain näitä tuottajaryhmiä; toisaalta tämän todistaa tiedonannon 1 kohdan
sanamuoto, joka koskee tuottajia, jotka eivät ole saaneet viitemäärää sen johdosta,
että he kuuluivat asetuksessa N:o 1078/77 tarkoitettuun järjestelmään.
- Vanhentumisajan keskeyttämisen osalta vastaajat vetoavat asiassa T-195/94 siihen,
että kantajan komissiolle 12.1.1994 lähettämä kirje ei ole keskeyttänyt
vanhentumista, koska kannetta ei ole laadittu perussäännön 43 artiklan
kolmannessa virkkeessä määrätyssä kahden kuukauden määräajassa. Tämä aika ei
alkanut kulua siitä, kun komissio vastasi kirjeeseen, jossa kantaja vetosi
oikeuteensa, vaan vasta tämän viimeksi mainitun kirjeen vastaanottamisesta. Koska
kanne nostettiin vasta tämän ajan päätyttyä, 12.1.1994 päivätty kirje ei siten ole
keskeyttänyt vanhentumista.
- Asiassa T-202/94 vastaajat väittävät niin ikään, että kantajan 11.4.1991 päivätty kirje
ei ole keskeyttänyt vanhentumista, koska kannetta ei ole nostettu perussäännön
43 artiklassa vahvistetussa määräajassa. Komissio ja neuvosto katsovat luopuneensa
2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan oikeudesta vedota vanhentumiseen vain
siltä osin kuin kyseiset oikeudet eivät olleet jo vanhentuneita. Koska
vanhentumisaika alkoi kulua 9.10.1985 (ks. edellä 106 kohta), se päättyi 9.10.1990
eli ennen kantajan lähettämää kirjettä. Lisäksi luopuminen vetoamasta
vanhentumiseen päättyi kolme kuukautta asiassa Mulder II 19.5.1992 annetun
tuomion jälkeen, eikä kantaja ollut nostanut kannetta tuona ajanjaksona. Tältä osin
kantajan se väite, että luopuminen pätisi siihen asti, kunnes Mulder II -tuomion
johdosta julkaistaan korvausten määrästä annettava tuomio, on täysin perusteeton.
Edellä mainitussa tuomiossa on vastaajien mukaan ratkaistu kaikki tärkeät
kysymykset vastuusta, joka on ainoa kaikille asianosaisille keskeinen seikka.
- Tiivistettynä vastaajat katsovat, että koska vanhentuminen alkoi kulua 2.4.1984 ja
9.10.1985, kantajien oikeudet ovat vanhentuneet vastaavasti 2.4.1989 ja 9.10.1990.
Ne väittävät, että vanhentuminen koskee asiassa T-195/94 ainakin kaikkia oikeuksia,
jotka ovat syntyneet ennen 24.5.1989 eli viisi vuotta ennen kanteen nostamista
24.5.1994. Asiassa T-202/94 ovat puolestaan vanhentuneita kantajan ne oikeudet,
jotka ovat syntynet ennen 1.6.1989 eli yli viisi vuotta ennen kanteen nostamista.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- Perussäännön 43 artiklassa tarkoitettu vanhentuminen voi alkaa kulua vasta, kun
kaikki vahingonkorvausvelvollisuuden edellytykset ovat täyttyneet, joten kysymyksen
ollessa lainsäädäntötoimesta aiheutuvasta vastuusta vanhentumisaika ei voi alkaa
kulua ennen kuin tästä toimesta aiheutuvat vahinkoseuraukset ovat syntyneet
(asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujen tuomioiden 10 kohdat; asia
T-20/94, Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-595,
107 kohta).
- Jotta voidaan todeta, miltä osin kantajien oikeudet ovat vanhentuneet, on ensiksi
selvitettävä, milloin vahingot ovat ilmenneet, ja määriteltävä sen jälkeen päivä,
jolloin vanhentumisen keskeyttänyt toimenpide on tapahtunut.
- Esillä olevissa asioissa vahinkoa on aiheutunut siitä päivästä alkaen, jolloin kantajat
olisivat voineet toimittaa SLOM-tiloillaan tuottamaa maitoa heitä sitoneiden
kaupan pitämisestä luopumissitoumusten voimassaoloajan umpeuduttua, ellei
viitemäärän myöntämisestä heille olisi asetuksen N:o 857/84 perusteella kieltäydytty.
- Tältä osin on hylättävä kantajien väite, että vanhentumisaika on voinut alkaa kulua
vasta siitä, kun asetus N:o 764/89, jolla muutettiin asetusta N:o 857/84 ja säädettiin
päällekkäisyyden kieltävästä säännöstä, tuli voimaan. Vaikka kyseisen
tuottajaryhmän tilanteesta tuli itsenäinen vasta tämän säännön hyväksymisestä
lukien (ks. edellä 66 kohta), tämä oli vain seuraus uuden järjestelmän käyttöön
ottamisesta niiden SLOM-tuottajien osalta, jotka tuosta ajankohdasta alkaen ovat
voineet saada erityisviitemäärän. Vaikka asetukseen N:o 857/84 lisätty 3 a artikla
koskikin SLOM III -tuottajia, heidän tilanteensa sitä vastoin säilyi ennallaan, koska
uuden säännön ainoa vaikutus oli se, että näiden tuottajien osalta säilytettiin aiempi
järjestelmä kaupan pitämisen täydellisestä kieltämisestä.
- Esillä olevissa asioissa ei ole riitautettu sitä, että kantajille on aiheutunut vahinkoa
asetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se oli alkuperäisessä versiossaan,
soveltamisesta, ja että vahinkoa aiheutui senkin jälkeen, kun tähän asetukseen
lisättiin 3 a artikla asetuksella N:o 764/89. Tästä johtuu, että kantajien vahinkojen
perustana oleva toimi oli asetus N:o 857/84. Koska asetus N:o 764/89 ei vaikuttanut
aiheutuneiden vahinkojen syntymiseen, sillä ei ole merkitystä vanhentumisajan
osalta.
- Näin ollen kantajille on aiheutunut vahinkoa siitä päivästä lähtien, jolloin asetusta
N:o 857/84 alettiin soveltaa heihin, mitä tukee myös se, että se on päivä, josta
alkaen kantajat ovat vaatineet vahingonkorvausta (ks. edellä 35 ja 37 kohta).
Asiassa T-195/94 tämä päivä on asetuksen voimaantulopäivä 2.4.1984, koska siitä
huolimatta, että kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloaika päättyi
tätä aiemmin, kieltäytyminen viitemäärän antamisesta kohdistettiin kantajaan vasta
tuona päivänä. Asiassa T-202/94 tämä päivä on 9.10.1985 eli kantajaa sitoneen
kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan päättymistä seuraava
päivä.
- Seuraavaksi on tutkittava, olivatko yhteisön korvausvastuun edellytykset täyttyneet,
ja onko vanhentumisaika siis alkanut kulua vahingon syntymisestä, kuten edellä onvahvistettu asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujen tuomioiden
mukaisesti, niin kuin vastaajat väittävät, vai ovatko edellytykset täyttyneet vasta
päivinä, jolloin asioissa Mulder I tai Wehrs annettiin tuomiot, joissa todettiin
pätemättömäksi ensin asetuksen N:o 857/84 alkuperäinen versio ja sitten vastaavasti
asetuksella N:o 764/89 muutettu versio, kuten kantajat väittävät.
- Kantajien väite sisältää lähinnä sen, että tietoisuus vahinkoa aiheuttaneen toimen
lainvastaisuudesta olisi yksi niistä vaatimuksista, joita yhteisön vastuun syntyminen
edellyttää ja joiden täyttyminen asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujen
tuomioiden mukaisesti on lähtökohta vanhentumisajan alkamiselle. Näin ollen tämä
väite tarkoittaa, että perussäännön 43 artiklassa määrätty vanhentumisaika ei voisi
alkaa kulua ennen lainvastaisuuden toteamista.
- Tältä osin on vahingonkorvauskanteen itsenäisyydestä suhteessa
kumoamiskanteeseen (em. tuomio asiassa Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvosto
ja asia C-257/93, Van Parijs ym. v. neuvosto ja komissio, määräys 21.6.1993,
Kok. 1993, s. I-3335, 14 ja 15 kohta) todettava, että perustamissopimuksen
215 artiklaan perustuvaan kanteeseen ei välttämättä tarvitse liittyä eikä sitä tarvitse
edeltää kumoamista tai pätemättömäksi toteamista koskeva kanne, minkä johdosta
yksityisten oikeussubjektien suoja on kasvanut (em. asia Hartmann v. neuvosto ja
komissio, tuomion 128 kohta). Tästä seuraa, että asetuksen N:o 857/84
kumoaminen tai sen pätemättömyyden toteaminen ei ole välttämätön
ennakkoedellytys kantajien vahingon korvaamiselle ja että nämä saattoivat siten
nostaa kanteensa yhteisöä vastaan kärsittyään vahinkoa asetuksen N:o 857/84
alkuperäisen version perusteella (ks. myös asia T-554/93, Saint ja Murray v.
neuvosto ja komissio, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-563, 81 kohta).
- Näin ollen yhteisön vastuun edellytykset täyttyivät sinä päivänä, kun asetusta
N:o 857/84 sovellettiin kantajiin (ks. edellä 119 kohta). Siten vanhentumisaika on
alkanut kulua tästä päivästä lukien.
- Vastaajat eivät voi väittää, että kantajien vaatimukset olisivat kokonaisuudessaan
vanhentuneet viidessä vuodessa vanhentumisajan alkamisesta lukien.
- Yhteisön korvattaviksi tulevat vahingot eivät näet ole syntyneet välittömästi.
Lainvastaisen toimen voimassapitämisen vuoksi vahinkoa on syntynyt päivittäin
jatkuen tietyn ajanjakson ajan, koska kantajat eivät ole voineet saada viitemääriä
ja siten toimittaa maitoa. Näin ollen perussäännön 43 artiklan
vanhentumissäännöstä sovelletaan keskeytymispäivästä riippuen ajanjaksoon, joka
päättyy viisi vuotta ennen tuota päivää ilman että vanhentuminen vaikuttaa
myöhemmin syntyneisiin oikeuksiin (em. asia Hartmann v. neuvosto ja komissio,
tuomion 132 kohta).
- Vanhentumisajan keskeyttämisen osalta on ensinnäkin otettava kantaa molemmille
kanteille yhteisiin väitteisiin, jotka perustuvat 5.8.1992 annettuun tiedonantoon ja
asetukseen N:o 2187/93; tämän jälkeen on eriteltävä ne vaikutukset, jotka
kummankin kanteen osalta erikseen esiin tuoduilla keskeytystoimilla on.
- Väite, jonka mukaan 5.8.1992 annettua tiedonantoa olisi sovellettu kantajien
hyväksi, on hylättävä. Tällä tiedonannolla toimielimet näet sitoutuivat olemaan
vetoamatta vanhentumiseen niiden tuottajien osalta, joille oli asiassa Mulder II
annetussa tuomiossa tunnustettu oikeus vahingonkorvaukseen. Tämän tiedonannon
henkilöllinen soveltamisala oli siten rajoitettu niihin tuottajiin, jotka eivät olleet
saaneet viitemäärää asetuksen N:o 857/84 alkuperäisen version perusteella, mutta
olivat saaneet sellaisen asetuksen N:o 764/89 perusteella. Tiedonanto oli siten
osoitettu ainoastaan SLOM I ja SLOM II -tuottajille. Koska SLOM III -tuottajien
erityistä tilannetta ei ole eritelty asiassa Mulder II annetussa tuomiossa,
toimielimille vastaista päätöstä ei siten voitu soveltaa asianomaisten eduksi. Näin
ollen 5.8.1992 päivätty tiedonanto ei koskenut heitä eikä se siten estänyt toimielimiä
vetoamasta vanhentumiseen kantajien osalta.
- SLOM III -tuottajien eduksi ei ole mahdollista soveltaa myöskään asetusta
N:o 2187/93 eikä sen 8 artiklaa, joka koskee vanhentumisen keskeyttämistä. Tältä
osin riittää, kun todetaan, että asetuksen 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaan
ainoastaan niihin tuottajiin, jotka ovat saaneet erityisviitemäärät asetusten
N:o 764/89 ja N:o 1639/91 perusteella. Koska kantajat eivät ole tässä asemassa, he
eivät siten voi vedota asetukseen N:o 2187/93.
- Se, että tätä säädöstä ei sovelleta heihin, ei tarkoita sitä, että yhdenvertaisuuden
periaatetta olisi jotenkin loukattu. Tämän periaatteen loukkaaminen edellyttää, että
toisiinsa verrattavia tilanteita on käsitelty eri tavalla (ks. asia T-143/89, Ferriere
Nord v. komissio, tuomio 6.4.1995, Kok. 1995, s. II-917, 55 kohta). Kuten edellä on
juuri todettu (127 ja 128 kohta), SLOM III -tuottajien tilanne oli erilainen
verrattuna niihin, joiden hyväksi asetusta N:o 2187/93 sovellettiin. Joka tapauksessa
tämä asetus on, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut (asia
T-541/93, Connaughton ym. v. neuvosto, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-549,
35 kohta ja em. asia Saint ja Murray v. neuvosto ja komissio, tuomion 41 kohta)
luonteeltaan sovintoehdotus, jossa rajoitutaan mahdollistamaan ylimääräinen keino
vahingonkorvauksen saamiseksi niille tuottajille, joiden osalta tämä oikeus on
tunnustettu.
- Vanhentumisen keskeyttävistä toimista on todettava, että asiassa T-195/94 kantaja
osoitti yksinomaan komissiolle 12.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati korvausta
vahingoista, jotka olivat aiheutuneet 2.4.1984 alkaen lopullisen viitemäärän
antamiseen asti. Komissio ilmoitti 29.3.1994 päivätyllä kirjeellä hylkäävänsä tämän
vaatimuksen. Neuvosto puolestaan ei ole väittänyt, ettei vanhentumisen
keskeyttämiseen voitaisi vedota sitä vastaan.
- Koska kanne on nostettu 20.5.1994 eli komission 29.3. päivättyä kirjettä
seuranneiden kahden kuukauden kuluessa, vanhentumisaika on katkennut 12.1.1994
perussäännön 43 artiklan mukaisesti.
- Toimielinten väite, jonka tarkoituksena on osoittaa, että kanne olisi pitänyt nostaa
kahdessa kuukaudessa 12.1.1994 päivätyn kirjeen jälkeen, on vailla mitään
perustetta. Perussäännön 43 artiklan viimeisessä virkkeessä on viittaus
perustamissopimuksen 173 ja 175 artiklaan, jonka perusteella vanhentumisen
keskeyttämiseen sovelletaan näistä määräyksistä ilmeneviä sääntöjä määräaikojen
laskemiseen. Koska komission vastaus oli tullut yli kaksi kuukautta kantajan kirjeen
jälkeen, mutta implisiittisen hylkäämisen riitauttamista koskevassa määräajassa,
tästä vastauksesta on alkanut kulua uusi kanteen nostamista koskeva määräaika (ks.
asia C-25/91, Pesqueras Echebastar v. komissio, tuomio 1.4.1993, Kok. 1993, s. I-1719). Koska kannekirjelmä jätettiin ennen tämän toisen määräajan päättymistä,
vanhentumisen keskeytyminen on tapahtunut 12.1.1994.
- Oikeuskäytännön mukaan (asiat Birra Wührer ja De Franceschi, tuomioiden
10 kohdat; Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomion 140 kohta ja asia Saint ja
Murray v. neuvosto ja komissio, tuomion 93 kohta) ajanjakso, jolta vahinko on
korvattava, ulottuu vanhentumisen keskeyttämispäivää edeltävään viiden vuoden
ajanjaksoon. Vahinko on siis korvattava ajanjaksolta, joka alkaa 12.1.1989 ja päättyy
28.7.1993, jolloin kantajalle myönnettiin viitemäärä.
- Asiasta T-202/94 on todettava ensinnäkin, että kantaja kääntyi 11.4.1991 neuvoston
ja komission puoleen vaatien korvausta siihen asti kärsimistään vahingoista.
Toimielimet kiistivät 2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan vastuunsa, mutta
sitoutuivat olemaan vetoamatta vanhentumiseen siihen asti, kunnes kolme
kuukautta ehtii kuluu asian Mulder II tuomion julkaisemisesta. Tämä sitoumus ei
koskenut kuitenkaan kuin niitä oikeuksia, jotka eivät olleet vanhentuneita kyseisiä
kirjeitä laadittaessa.
- Toisin kuin kantaja on väittänyt, tätä kirjeenvaihtoa ei voida tulkita niin, että siinä
viitattaisiin asiassa Mulder II annettavaan yhteisöjen tuomioistuimen lopulliseen
tuomioon. Yhteisöjen tuomioistuin ratkaisi 19.5.1992 antamassaan tuomiossa
kysymykset yhteisön vastuun olemassaolosta. Kuten tuon tuomion
tuomiolauselmasta käy ilmi, vahvistettavaksi jää ainoastaan korvauksen suuruus.
Toimielinten 2. ja 15.5.1991 päivätyt kirjeet koskivat siten tuomiota asiassa
Mulder II.
- Lisäksi toimielimet luopuivat näillä kirjeillä vetoamasta vanhentumiseen kirjeissä
mainittuna ajanjaksona. Näiden kirjeiden tarkoitus oli välttää kanteen välitön
nostaminen ("Prosessiekonomisista syistä neuvosto/komissio on kuitenkin valmis
olemaan vetoamatta vanhentumiseen "). Tämä oli sopusoinnussa toimielinten
tuolloisen käytännön kanssa lähettää samansisältöisiä kirjeitä tuottajille, jotka olivat
osoittaneet niille vahingonkorvausta koskevia vaatimuksia.
- Näin ollen on vahvistettava niiden toimielinten antamien sitoumusten vaikutukset,
joiden johdosta tuottajat eivät nostaneet kannetta, minkä vastineena toimielimet
luopuivat oikeudestaan vedota vanhentumiseen.
- Toimielinten sitä kantaa ei voida hyväksyä, että kantajan osalta yksinomaan sen
vuoksi, ettei hän ole nostanut kannetta perussäännön 43 artiklassa määrätyssä
määräajassa siitä, kun kolme kuukautta oli kulunut asiassa Mulder II annetun
tuomion julkaisemisesta, voitaisiin vedota uudelleen vanhentumiseen 2. ja 15.5.1991
päivätyillä kirjeillä ikään kuin toimielimet eivät olisi antaneet mitään sitoumusta.
Tämä sitoumus oli näet toimielinten yksipuolinen toimi, jonka tarkoitus oli saada
kantajat luopumaan kanteen nostamisesta. Vastaajat eivät siten voi käyttää
hyväkseen sitä, että kantaja on päätynyt menettelytapaan, josta ainoastaan vastaajat
hyötyivät.
- Näin ollen vanhentumisaika on ollut keskeytyneenä ajanjaksona, joka alkoi 7.5.1991,
jolloin kantaja vastaanotti komission lähettämän kirjeen, ja joka päättyi 17.9.1992,
eli kolmen kuukauden määräajan umpeuduttua siitä, kun asiassa Mulder II annetun
tuomion tuomiolauselma julkaistiin 17.6.1992 Euroopan yhteisöjen virallisessa
lehdessä.
- Toiseksi on vahvistettava vanhentumisajan keskeytymispäivä. Tältä osin on
todettava, että kantaja lähetti komissiolle 13.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati sitä
vahvistamaan, että se pitäytyisi ilmoituksessaan, ettei se tule vetomaan
vanhentumiseen siihen asti, kunnes Mulder II -tuomion johdosta julkaistaisiin
yhteisöjen tuomioistuimen tuomio korvausten määrästä. Komissio vastasi 29.3.1994
päivätyllä ja 5.4.1994 perille tulleessa kirjeessä, ettei yhteisö ollut vastuussa kantajan
menetyksistä.
- Koska kannekirjelmä on jätetty kahdessa kuukaudessa tämän kirjeen
vastaanottamisesta ja koska 13.1.1994 päivätty kirje on katsottava perussäännön
43 artiklassa tarkoitetuksi toimielimille osoitetuksi vaatimukseksi, vanhentuminen
on keskeytynyt mainittuna päivänä.
- Näin ollen oikeuskäytännön mukaisesti (ks. edellä 133 kohta) ajanjakson, jolta
korvaukset asiassa T-202/94 maksetaan, tulisi lähtökohtaisesti alkaa viisi vuotta
ennen keskeyttämistoimen päivää ja päättyä 1.2.1993, jolloin erityisviitemäärä
annettiin. Koska vanhentumisajan kuluminen oli kuitenkin keskeytyksissä 7.5.1991
ja 17.9.1992 välisen ajan (ks. edellä 139 kohta) eli 16 kuukautta 10 päivää,
ajanjakso, jolta korvaukset on maksettava, alkaa 3.9.1987 ja päättyy 31.1.1993.
3. Vahingonkorvausten suuruus
- Yhdistettäessä asioita asianosaisia pyydettiin keskittymään ongelmaan siitä, oliko
oikeus vahingonkorvaukseen olemassa.
- Tämän seurauksena asianosaiset eivät ole voineet ottaa kantaa erityisesti
korvauksen suuruuteen ajanjaksona, jonka ensimmäisen oikeusasteen
tuomioistuimen on vahvistanut, olkoonkin että kantajat ovat kanteissaan esittäneet
korvausvaatimuksensa määrän (ks. edellä 35 ja 37 kohta).
- Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kehottaa asianosaisia yrittämään
saada aikaan sopimus korvattavan vahingon määrästä 12 kuukauden kuluessa
tämän tuomion ja asiassa Mulder II annettuun tuomioon sisältyvien täsmennysten
perusteella. Ellei sopimukseen päästä, asianosaisten on esitettävä tässä määräajassa
ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle vaatimuksensa korvattavan vahingon
määrästä.
Oikeudenkäyntikulut
- Edellä 145 kohdassa esitetty huomioon ottaen päätös oikeudenkäyntikuluista
tehdään myöhemmin.
Näillä perusteillaYHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN
(laajennettu ensimmäinen jaosto)
on antanut seuraavan tuomiolauselman:
- Vastaajien velvollisuutena on korvata kantajien vahingot, jotka ovat
yhtäältä aiheutuneet asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun
maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevista yleisistä
säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984 annetun neuvoston asetuksen
(ETY) N:o 857/84, sellaisena kuin se on täydennettynä asetuksen (ETY)
N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun lisämaksun yksityiskohtaisista
soveltamissäännöistä 16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komission
asetuksella (ETY) N:o 1371/84, soveltamisesta siltä osin kuin kyseisissä
asetuksissa ei ole säädetty viitemäärän antamisesta tiloille, joita rasittaa
maidon ja maitotuotteiden kaupan pitämisestä luopumista ja lypsykarjantuotannon muuttamista koskevasta palkkiojärjestelmästä 17 päivänä
toukokuuta 1977 annetun asetuksen (ETY) N:o 1078/77 mukaisesti tehty
sitoumus, sikäli kuin tuottajat eivät ole toimittaneet maitoa kyseisen
jäsenvaltion hyväksymänä viitevuotena, sekä toisaalta asetuksen (ETY)
N:o 857/84, sellaisena kuin se on muutettuna 20 päivänä maaliskuuta 1989
annetulla asetuksella (ETY) N:o 764/89, soveltamisesta siltä osin kuin sen
3 a artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa on suljettu pois
erityisviitemäärän antaminen asetuksen N:o 1078/77 perusteella myönnetyn
palkkion luovutuksensaajille.
- Ajanjakso, jolta kantajien on saatava korvaus asetuksen N:o 857/84
soveltamisesta aiheutuneista vahingoista, alkaa asian T-195/94 osalta
12.1.1989 ja päättyy 28.7.1993, ja asian T-202/94 osalta se alkaa 3.9.1987 ja
päättyy 31.1.1993.
- Asianosaiset ilmoittavat yhteisöjen tuomioistuimelle yhteisellä sopimuksella
maksettaviksi vahvistamansa määrät 12 kuukauden kuluessa tämän
tuomion julistamisesta.
- Jollei sopimukseen päästä, asianosaiset toimittavat yhteisöjen
tuomioistuimelle samassa määräajassa omat vaatimuksensa korvattavasta
määrästä.
- Oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.
SaggioBrïet
Kalogeropoulos
Tiili Moura Ramos
|
Julistettiin Luxemburgissa 9 päivänä joulukuuta 1997.
H. Jung
A. Saggio
kirjaaja
presidentti
1: Oikeudenkäyntikieli: saksa.