CURIA - Documents

Home > Search form > List of results > Documents

Start printing

Language of document : ECLI:EU:T:1997:191

YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMENTUOMIO (laajennettu ensimmäinen jaosto)

9 päivänä joulukuuta 1997 (1)

[234sVahingonkorvauskanne Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu Maito Lisämaksu Viitemäärä Asetus (ETY) N:o 2055/93 Tuottajien saamatkorvaukset Vanhentuminen[s

Yhdistetyissä asioissa T-195/94 ja T-202/94,

Friedhelm Quiller, kotipaikka Lienen (Saksa), ja
Johann Heusmann, kotipaikka Loxstedt (Saksa)
edustajinaan asianajajat Bernd Meisterernst, Mechtild Düsing, Dietrich Manstetten,Frank Schulze ja Winfried Haneklaus, Münster, prosessiosoite Luxemburgissaasianajotoimisto Lambert Dupong ja Guy Konsbrück, 14 a rue des Bains,

kantajina,

vastaan

Euroopan unionin neuvosto, asiamiehenään oikeudellinen neuvonantaja ArthurBrautigam, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajajaGeorg M. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o Euroopaninvestointipankin lakiasiainosaston pääjohtaja Alessandro Morbilli, 100 boulevardKonrad Adenauer,
ja
Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehenään oikeudellinen neuvonantaja DierkBooß, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajaja GeorgM. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o oikeudellisen yksikönvirkamies Carlos Gómez de la Cruz, Centre Wagner, Kirchberg,

vastaajina,

jossa kantajat vaativat EY:n perustamissopimuksen 178 artiklan ja 215 artiklantoisen kohdan nojalla korvausta vahingoista, joita heille on aiheutunut siitä, ettäheitä on estetty pitämästä kaupan maitoa asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevistayleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984 annetun neuvoston asetuksen(ETY) N:o 857/84 (EYVL L 90, s. 13), sellaisena kuin se on täydennettynä16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komission asetuksella (ETY) N:o 1371/84(EYVL L 132, s. 11) ja sittemmin muutettuna 20 päivänä maaliskuuta 1989annetulla neuvoston asetuksella (ETY) N:o 764/89 (EYVL L 84, s. 2), soveltamisenseurauksena,

YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN(laajennettu ensimmäinen jaosto),

toimien kokoonpanossa: presidentti A. Saggio sekä tuomarit C. P. Briët,A. Kalogeropoulos, V. Tiili ja R. M. Moura Ramos,

kirjaaja: hallintovirkamies A. Mair,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 13.3.1997 pidetyssä suullisessakäsittelyssä esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

Asiaa koskevat oikeussäännöt

Neuvosto antoi vuonna 1977 yhteisön maidontuotannon vähentämiseksi maidon jamaitotuotteiden kaupan pitämisestä luopumista ja lypsykarjan tuotannonmuuttamista koskevasta palkkiojärjestelmästä 17 päivänä toukokuuta 1977asetuksen (ETY) N:o 1078/77 (EYVL L 131, s. 1, jäljempänä asetus N:o 1078/77).Asetuksessa tarjottiin palkkio tuottajille sitä vastaan, että he antoivat sitoumuksenmaidon kaupan pitämisestä luopumisesta tai lypsykarjatuotannon muuttamisestalihakarjatuotannoksi viiden vuoden ajaksi.
Neuvosto antoi edelleen jatkuneen ylituotannon vähentämiseksi vuonna 1984 maito-ja maitotuotealan yhteisestä markkinajärjestelystä 27 päivänä kesäkuuta 1968annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 804/68 (EYVL L 148, s. 13, jäljempänäasetus N:o 804/68) muuttamisesta 31 päivänä maaliskuuta 1984 asetuksen (ETY)N:o 856/84 (EYVL L 90, s. 10). Edellä mainitulla asetuksella annetussa uudessa5 c artiklassa otettiin käyttöön "lisämaksu", joka peritään tuottajilta maidosta, jonkamäärät ylittävät "viitemäärän".
Asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito-ja maitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984annetussa neuvoston asetuksessa (ETY) 857/84 (EYVL L 90, s. 13, jäljempänäasetus N:o 857/84) vahvistettiin jokaiselle tuottajalle viitemäärä tietyn viitevuodenkuluessa toimitetun tuotannon perusteella.
Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa 120/86, Mulder, 28.4.1988 antamassaantuomiossa (Kok. 1988, s. 2321, jäljempänä asiassa Mulder I annettu tuomio) jaasiassa 170/86, Von Deetzen, 28.4.1988 antamassaan tuomiossa (Kok. 1988, s. 2355)asetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se on täydennettynä asetuksen (ETY)N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun lisämaksun yksityiskohtaisistasoveltamissäännöistä 16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komission asetuksella(ETY) N:o 1371/84 (EYVL L 132, s. 11, jäljempänä asetus N:o 1371/84),luottamuksensuojan periaatteen loukkaamisen vuoksi pätemättömäksi.
Neuvosto antoi näiden tuomioiden täytäntöönpanemiseksi asetuksen (ETY)N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- jamaitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY)N:o 857/84 muuttamisesta 20 päivänä maaliskuuta 1989 asetuksen (ETY)N:o 764/89 (EYVL L 84, s. 2, jäljempänä asetus N:o 764/89). Tämän asetuksenmuutoksen nojalla annettiin niin sanottu "erityinen" viitemäärä (ns. kiintiö)sellaisille tuottajille, jotka olivat antaneet sitoumuksen maidon kaupan pitämisestäluopumisesta tai tuotannon muuttamisesta. Näitä tuottajia kutsutaan "SLOM I-tuottajiksi".
Viitemäärän saamiseksi vaadittiin useiden edellytysten täyttymistä; lisäksi viitemääräoli rajoitettu 60 prosenttiin siitä maidon tai maitomäärää vastaavan tuotteenmäärästä, jota tuottaja oli myynyt niinä kahtenatoista kuukautena, jotka edelsivätkaupan pitämisestä luopumisesta tai tuotannon muuttamisesta maksettavaapalkkiota koskevan hakemuksen jättämistä.
Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C-189/89, Spagl (Kok. 1990, s. I-4539) jaasiassa C-217/89, Pastätter (Kok. 1990, s. I-4585) 11.12.1990 antamissaan tuomioissatietyt näistä edellytyksistä ja erityisviitemäärän rajoittamisen 60 prosenttiinpätemättömiksi.
Neuvosto antoi näiden tuomioiden jälkeen asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevistayleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 857/84 muuttamisesta13 päivänä kesäkuuta 1991 asetuksen (ETY) N:o 1639/91 (EYVL L 150, s. 35,jäljempänä asetus N:o 1639/91), jossa kysymyksessä oleville tuottajille myönnettiinerityinen viitemäärä. Näitä tuottajia kutsutaan "SLOM II -tuottajiksi".
Asetuksella N:o 764/89 asetukseen N:o 857/84 lisätyn 3 a artiklan 1 kohdan toisessaluetelmakohdassa säädetään lisäksi niin sanotusta päällekkäisyyden kieltävästäsäännöstä. Säännöksen mukaan kaupan pitämisestä luopumispalkkion luovutuksensaajat voivat saada hyväkseen erityisen viitemäärän vain, jos he eivät olleet aiemminsaaneet viitemäärää sellaisen toisen maa-alueen osalta, jota ei koskenut kaupanpitämisestä luopumista tai tuotannon muuttamista koskeva sitoumus, asetuksenN:o 857/84 2 artiklan mukaisesti. Tuottajia, jotka eivät ole saaneet viitemäärää,koska tällainen on jo myönnetty heille toisen maa-alueen osalta, kutsutaan"SLOM III -tuottajiksi".
Asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa tarkoitettupäällekkäisyyden kieltävä sääntö todettiin niin ikään pätemättömäksi yhteisöjentuomioistuimen asiassa C-264/90, Wehrs, 3.12.1992 antamalla tuomiolla (Kok. 1992,s. I-6285), koska sääntö loukkasi luottamuksensuojan periaatetta.
Tämän tuomion täytäntöönpanemiseksi neuvosto antoi tietyille maidon jamaitotuotteiden tuottajille myönnettävästä erityisviitemäärästä 19 päivänäheinäkuuta 1933 asetuksen (ETY) N:o 2055/93 (EYVL L 187, s. 8, jäljempänäasetus N:o 2055/93). Tässä asetuksessa säädetään erityisestä viitemäärästä, jokaannetaan sellaisille tuottajille, jotka ovat kaupan pitämisestä luopumispalkkionluovutuksensaajia ja jotka oli suljettu pois asetuksen N:o 857/84 3 a artiklansoveltamisalasta sen vuoksi, että he olivat saaneet viitemäärän tämän asetuksen 2tai 6 artiklan perusteella.
Tällä välin asetuksen N:o 857/84 pätemättömäksi toteamiseen asiassa Mulder Iannetussa tuomiossa johtaneen kanteen nostaneista tuottajista yksi oli nostanutyhdessä muiden tuottajien kanssa neuvostoa ja komissiota vastaanvahingonkorvauskanteen, jossa kantajat vaativat niiden vahinkojen korvaamista,jotka heille olivat aiheutuneet siksi, ettei heille ollut myönnetty tämän asetuksensoveltamisen perusteella viitemäärää.
Yhteisöjen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa C-104/89 ja C-37/90, Mulder ym.vastaan neuvosto ja komissio, 19.5.1992 antamassaan tuomiossa (Kok. 1992,s. I-3061, jäljempänä asiassa Mulder II annettu tuomio, tai asia Mulder II), ettäyhteisö on vastuussa näistä vahingoista ja kehotti asianosaisia sopimaan korvaustensuuruudesta, jollei yhteisöjen tuomioistuimen myöhemmästä päätöksestä muutajohdu.
Tästä tuomiosta seuraa, että kaikilla tuottajilla, jotka eivät ole voineet pitää kaupanmaitoa pelkästään sen takia, että he olivat sitoutuneet siihen tai tuotantonsamuuttamiseen, on periaatteessa oikeus saada korvaus heille aiheutuneestavahingosta. Yhteisöjen tuomioistuin kuitenkin katsoi tässä tuomiossa, ettei yhteisöollut vastuussa siitä, että erityisviitemäärä oli rajoitettu 60 prosenttiin tuottajanpalkkiohakemusta edeltäneiden 12 kuukauden aikana myymän maidon määrästä,mikä oli todettu pätemättömäksi edellä mainituissa asioissa Spagl ja Pastätterannetuissa tuomioissa. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan tällä rajoituksella ei ollutoikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla rikottu ylemmäntasoista oikeussääntöäriittävän ilmeisesti, jotta yhteisö olisi vastuussa tuottajille.
Neuvosto ja komissio katsoivat, että kysymyksessä olevien tuottajien suurenlukumäärän vuoksi olisi vaikeaa neuvotella yksilöllisestä ratkaisusta kunkin tuottajankanssa, joten ne julkaisivat 5.8.1992 tiedonannon 92/C 198/04 (EYVL C 198, s. 4,jäljempänä 5.8.1992 julkaistu tiedonanto). Toimielimet kertasivat tiedonannossaanensiksi, mitä asiassa Mulder II annetusta tuomiosta seurasi ja ilmoittivat sitten,antaakseen tälle tuomiolle täyden vaikutuksen, aikovansa antaa yksityiskohtaisetsäännöt siitä, miten nämä korvaukset suoritetaan käytännössä kyseisille tuottajille.Toimielimet sitoutuivat näiden yksityiskohtaisten sääntöjen hyväksymiseen saakkaolemaan vetoamatta ETY:n tuomioistuimen perussäännön (jäljempänäperussääntö) 43 artiklassa tarkoitettuun vanhentumiseen kaikkien niiden tuottajienosalta, joilla oli oikeus korvaukseen. Tämän sitoumuksen ehtona oli kuitenkin, ettäoikeus vahingonkorvaukseen ei ollut vielä vanhentunut tiedonannonjulkaisemispäivänä tai silloin kun tuottaja oli esittänyt sitä koskevan vaatimuksenjommallekummalle toimielimelle.
Neuvosto antoi 5.8.1992 julkaistun tiedonannon jälkeen tietyille maidon jamaitotuotteiden tuottajille, jotka eivät ole voineet tilapäisesti harjoittaatoimintaansa, tarjottavasta hyvityksestä 22 päivänä heinäkuuta 1993 asetuksen(ETY) N:o 2187/93 (EYVL L 196, s. 6, jäljempänä asetus N:o 2187/93).

Oikeudenkäynnin perustana olevat tosiseikat
Quiller ja Heusmann ovat maidontuottajia Saksassa ja he saivat 2.4.1984 asetuksenN:o 857/84 2 artiklan mukaisesti alkuperäiset viitemäärät eli maitomäärät, jotkaon vapautettu asetuksen N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetusta maksusta,omistamiensa Lienenin ja Loxstedtin (Saksa) maatilojen osalta. Näiden määriensuuruus oli 142 000 ja 536 700 kilogrammaa.
Vuonna 1978 Quiller oli ottanut vuokralle toisen tilan, joka kuului FriedrichBeckmannille. Tämä oli allekirjoittanut asetuksen N:o 1078/77 mukaisensitoumuksen kaupan pitämisestä luopumisesta ajanjaksolle 1.6.197831.5.1983 jahän oli saanut tätä sitoumusta vastaavan palkkion, joka perustui32 642 kilogrammaan maitoa. Kantaja sitoutui asetuksen N:o 1078/77 6 artiklanmukaisella ja 26.10.1978 päivätyllä ilmoituksella Beckmannin tilan vuokralle ottajanominaisuudessa noudattamaan niitä velvoitteita, joihin Beckmann oli sitoutunut.
Vuonna 1988 Quillerin vaimo sai perinnöksi Beckmannin tilan. Siitä lähtien Quilleron hoitanut tilaa käyttöoikeuden perusteella.
Quiller ei saanut vuonna 1984 viitemäärää Beckmannin tilan osalta, koska nevelvoitteet, joihin hän oli sitoutunut, kattoivat asetuksen N:o 857/84 perusteellahyväksytyn viitevuoden. Sen vuoksi hän ei voinut aloittaa uudelleen maidon kaupanpitämistä tältä tilalta.
Heusmannin vaimo omistaa Bramelissa (Saksa) sijaitsevan maitotilan, jota vuonna1980 hoiti hänen isänsä, Kriegs. Tämä oli tuona vuonna allekirjoittanut asetuksenN:o 1078/77 mukaisen kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen, jonkavoimassaoloaika päättyi 9.10.1985. Vastineena sitoumuksestaan hänelle myönnettiin8.7.1980 kaupan pitämisestä luopumispalkkio, jonka perusteena oli263 104 kilogrammaa maitoa.
Heusmann alkoi 1.8.1980 lähtien hyödyntää Kriegsin hoitamaa tilaa ja hän tuliKriegsin sijaan kaupan pitämisestä luopumista koskevaan sitoumukseen.
Tämän sitoumuksen päätyttyä 9.10.1985 hän ei saanut viitemäärää Bramelin tilanosalta, koska sitoumus kattoi asetuksen N:o 857/84 perusteella hyväksytynviitevuoden. Sen vuoksi hän ei voinut aloittaa uudelleen maidon kaupan pitämistätältä tilalta.
Edellä mainitussa asiassa Wehrs annetun tuomion johdosta kantajat saivat Saksanviranomaisilta erityisviitemäärät. Quiller sai 2.12.1993 hyväkseen yhteensä27 746 kilogramman maitomäärän. Heusmann sai 1.2.1993 hyväkseen yhteensä223 638 kilogramman maitomäärän.

Asian käsittelyn vaiheet
Quiller lähetti komissiolle 12.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati korvattaviksi nevahingot, jotka hänelle olivat aiheutuneet siitä, ettei hän ollut voinut toimittaamaitoa ajanjaksona, joka alkoi 1.4.1984 ja päättyi 29.7.1993, jolloin asetusN:o 2055/93 julkaistiin. Komissio vastasi tähän 29.3.1994, ettei hänelle voitu tarjotakorvausta vahingoista.
Quiller nosti 24.5.1994 ensimmäisen nyt esillä olevista kanteista, joka saidiaarinumerokseen T-195/94.
Heusmannit lähettivät komissiolle ja neuvostolle 11.4.1994 kirjeet, joissa he vaativatkorvattaviksi ne vahingot, jotka heille olivat aiheutuneet siitä, etteivät he olleetvoineet toimittaa maitoa ajanjaksona, joka alkoi 9.10.1985 ja päättyi huhtikuussa1991, koska heille oli kieltäydytty antamasta viitemäärää Bramelin tilan osalta.Toimielimet vastasivat 2. ja 15.5.1991 päivätyillä sekä 7. ja 17.5. vastaanotetuillakirjeillä, että edellytykset yhteisön vastuun syntymiselle eivät olleet täyttyneet.
Heusmann pyysi 13.1.1994 päivätyllä kirjeellä komissiota täsmentämään, luopuikotämä vetoamasta vanhentumiseen siihen asti kunnes yhteisöjen tuomioistuimenkorvausten suuruutta koskeva tuomio julkaistaan. Komissio vastasi hänelle29.3.1994, ettei hänelle voitu tarjota korvausta vahingoista.
Heusmann nosti 1.6.1994 toisen nyt esillä olevista kanteista, joka saidiaarinumerokseen T-202/94.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen 31.8.1994 antamallamääräyksellä asiat T-195/94 ja T-202/94 yhdistettiin kirjallista ja suullista käsittelyäsekä tuomion antamista varten.
Kirjallinen käsittely päättyi molemmissa asioissa 10.5.1995 vastauskirjelmienjättämisellä.
Heusmann ilmoitti 22.1.1996 päivätyllä kirjeellä ensimmäisen oikeusasteentuomioistuimelle, että hän ja hänen vaimonsa olivat luovuttaneet 16.6.1995päivätyllä virallisella asiakirjalla maatilansa pojalleen Jan Heusmannille 1.6.1995lukien. Tämän sopimuksen täytäntöönpanemiseksi osa maa-alueista, sisältäenBramelin tilan, siirrettiin Jan Heusmannin omistukseen, kun taas muuhun osaanhänelle annettiin kymmenen vuoden käyttöoikeus. Tällä sopimuksella Heusmannitluovuttivat myös pojalleen oikeutensa yhteisöä vastaan.
Tämän johdosta kantaja pyysi, että hänen kannevaatimuksensa muutetaan siten,että vaadittu korvaus on suoritettava Jan Heusmannille.
Vastaajat ilmoittivat 29.2.1996 päivätyllä kirjeellä, etteivät he vastustaneet kantajanedellyttämää muutosta.

Asianosaisten vaatimukset
Asiassa T-195/94 kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- velvoittaa vastaajat maksamaan yhteisvastuullisesti 61 573,60 Saksan markankorvauksen 19.5.1992 alkaen laskettavine 8 prosentin korkoineen niistävahingoista, jotka ovat aiheutuneet 2.4.1984 ja 29.7.1993 välisenä aikana;
- velvoittaa vastaajat korvaamaan yhteisvastuullisesti oikeudenkäyntikulut.
Vastauskirjelmässään hän vaati vastaajia myös maksamaan kulut 9.3.1995 päivätystäasiantuntijalausunnosta, joka on liitetty jutun asiakirjoihin.
Asiassa T-202/94 kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- velvoittaa vastaajat maksamaan yhteisvastuullisesti 600 924 Saksan markankorvauksen 19.5.1992 alkaen laskettavine 8 prosentin korkoineen niistävahingoista, jotka ovat aiheutuneet 9.10.1985 ja 1.2.1993 välisenä aikana;
- velvoittaa vastaajat korvaamaan yhteisvastuullisesti oikeudenkäyntikulut.
Vastauskirjelmässään hän vaati myös vastaajia maksamaan kulut helmikuussa 1995laaditusta asiantuntijalausunnosta, joka on liitetty vastauskirjelmään.
Lisäksi 22.1.1996 päivätyssä kirjeessään hän muutti vaatimuksiaan siten, ettävaadittu korvaus on suoritettava Jan Heusmannille.
Vastaajat vaativat, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
- jättää kanteet tutkimatta tai toissijaisesti hylkää ne perusteettomina;
- velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Asiassa T-195/94 nostetun kanteen tutkittavaksi ottaminen

Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
Vastaajat väittävät, että koska kannekirjelmässä viitataan vain asetukseenN:o 2187/93 ilman että siinä esitettäisiin vaatimusten perusteet, kanne on jätettävätutkimatta työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan vastaisena. Kanne eimuun muassa sisällä asiassa Mulder II annetussa tuomiossa esitettyjen periaatteidenmukaisesti laadittua laskelmaa saamatta jääneestä tulosta.
Kantaja kiistää väitteen, että kanne olisi jätettävä tutkimatta työjärjestyksen44 artiklan vastaisena. Hänen mukaansa kanteessa päinvastoin esitetäänyksityiskohtaisesti aiheutunut vahinko. Sen lisäksi hän on antanut liitteiksiasiantuntijakertomuksen, kirjeitä sekä Westfalen-Lippen maatalouslautakunnantodistuksen hänen Beckmannin tilaa koskevien väitteidensä todentamiseksi.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
Työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kanteessa on mainittavatiedot oikeudenkäynnin kohteesta ja yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista.
Esillä olevassa asiassa näitä vaatimuksia on noudatettu. Perusteet, joihin vedotaan,ilmenevät selvästi kannekirjelmästä ja vastaajina olevat toimielimet ovat lisäksivoineet tehokkaasti riitauttaa ne. Siltä osin kuin kyse on nimenomaisesti siitä, ettälaskelma väitetystä vahingosta perustui yksinomaan asetukseen N:o 2187/93, jotaei olisi sovellettava esillä olevaan asiaan, on todettava, että kannekirjelmässäselvitettiin väitetyn vahingon luonnetta ja laajuutta sekä sen yhteyttä yhteisöntoimenpiteeseen (asia 5/71, Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvosto, tuomio2.12.1971, Kok. 1971 s. 975, 984 ja asia T-387/94, Asia Motor France ym. v.komissio, tuomio 18.9.1996, Kok. 1996, s. II-961, 107 kohta) ja että näitä selvityksiäon säännösten mukaisesti täydennetty vastauskirjelmässä.
Tutkimatta jättämistä koskeva väite on siten hylättävä, ja kanne on otettavatutkittavaksi.

EY:n perustamissopimuksen 215 artiklaan perustuvaa korvausta koskevanoikeuden olemassaolo ja laajuus
Kantajat väittävät vaatimustensa tueksi, että edellytykset yhteisön sopimussuhteenulkopuolisen vastuun syntymiselle ovat täyttyneet. Asiassa T-195/94 tämä vastuuulottuu niiden mukaan vahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet 2.4.1984 ja 29.7.1993välisenä aikana eli asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivästä asetuksenN:o 2055/93 julkaisupäivään. Asiassa T-202/94 vastuu ulottuu niiden mukaanvahinkoihin, jotka ovat aiheutuneet 9.10.1985 ja 1.2.1993 välisenä aikana eliBramelin tilaa koskevan kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajanpäättymispäivästä tätä tilaa koskevan viitemäärän saamispäivään asti. Kantajatväittävät lisäksi, että heidän oikeutensa vahingonkorvaukseen ei ole vanhentunut.
Vastaajat katsovat, ettei yhteisö ole vastuussa kantajien tappioista. Joka tapauksessaoikeus vahingonkorvaukseen on niiden mukaan vanhentunut.

1. Yhteisön vastuun olemassaolo
Perustamissopimuksen 215 artiklan toisessa kohdassa tarkoitettu yhteisönsopimussuhteen ulkopuolinen vastuu voi syntyä vain, jos kaikki seuraavatedellytykset täyttyvät: moitittu toiminta on yhteisön oikeuden vastaista, vahinko onsyntynyt sekä väitetyn vahingon ja toiminnan välillä on syy-yhteys (ks. esim.yhdistetyt asiat 197/80200/80, 243/80, 245/80 ja 247/80, Ludwigshafener Walzmühleym. v. neuvosto ja komissio, tuomio 17.12.1981, Kok. 1981, s. 3211, 18 kohta;yhdistetyt asiat T-481/93 ja T-484/93, Exporteurs in Levende Varkens ym. v.komissio, tuomio 13.12.1995, Kok. 1995, s. II-2941, 80 kohta).
Lainsäädäntötoimien osalta yhteisö voi vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ollavastuussa moitteenalaisesta toiminnastaan ainoastaan, jos kyseessä on riittävänilmeinen ylemmäntasoisen, yksityisiä oikeussubjekteja suojaavan oikeussäännönrikkominen (em. asia Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvosto, tuomion 11 kohta;yhdistetyt asiat 83/76, 94/76, 4/77, 15/77 ja 40/77, Bayerische HNL ym. v. neuvostoja komissio, tuomio 25.5.1978, Kok. 1978, s. 1209, 4 kohta ja asia T-390/94,Schröder ym. v. komissio, tuomio 15.4.1997, Kok. 1997, s. II-501, 52 kohta). Jostoimielin on tehnyt toimen laajaa harkintavaltaa käyttäen, josta on kyse yhteisenmaatalouspolitiikan osalta, edellytyksenä on lisäksi, että tällaisia oikeussääntöjä onrikottu riittävän ilmeisellä eli selvällä ja vakavalla tavalla (em. asia Bayerische HNLym. v. neuvosto ja komissio, tuomion 6 kohta; asia 50/86, Grands moulins de Parisv. ETY, tuomio 8.12.1987, Kok. 1987, s. 4833, 8 kohta; asia Mulder II, tuomion12 kohta ja yhdistetyt asiat T-480/93 ja T-483/93, Antillean Rice Mills ym. v.komissio, tuomio 14.9.1995, Kok. 1995, s. II-2305, 194 kohta).
On tutkittava, ovatko nämä edellytykset täyttyneet esillä olevissa asioissa.

Ylemmäntasoisen oikeussäännön rikkominen

Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
Kantajien mukaan yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Wehrsantamassaan tuomiossa (1315 kohta), että SLOM III -tuottajien perusteltualuottamusta oli loukattu. Tuottajaa, joka ottaa vastatakseen kaupan pitämisestäluopumissitoumuksesta, ja tällaisen sitoumuksen allekirjoittanutta tuottajaa eiheidän mukaansa saa kohdella eri tavoin. Jos tuottajat olisivat voineet ennakoida,että heitä estetään tuottamasta maitoa, he eivät olisi ottaneet vastatakseenBeckmannin ja Kriegsin allekirjoittamista kaupan pitämisestäluopumissitoumuksista. Alentuneessa hinnassa, jolla he hankkivat oikeudenkäynninkohteena olevat tilat, oli otettu huomioon ainoastaan ajanjakso, jonka kaupanpitämisestä luopumissitoumus tai tuotannon muuttamissitoumus kattoi.
Vastaajien mukaan kantajat ovat vapaaehtoisesti hankkineet tilat, joita koskivatkaupan pitämisestä luopumissitoumukset. He eivät voi vedota asiassa Wehrsannetusta tuomiosta huolimatta siihen, että kieltäytyminen viitemäärän antamisestamainituille tiloille on loukannut heidän perusteltua luottamustaan. Vastaajatkatsovat, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan taloudellisiin toimijoihin, jotkayhteisön kannustuksesta ovat keskeyttäneet tuotantonsa tietyksi ajaksi, ei voi tämänajan päättyessä kohdistaa rajoituksia, jotka vaikuttavat heihin erityisellä tavalla senvuoksi, että he ovat hyötyneet yhteisön säännöstön tarjoamista mahdollisuuksista.Yhteisö ei ole kannustanut SLOM III -tuottajia sitoutumaan tällaiseenvelvoitteeseen, toisin kuin ensin mainittuja tuottajia. Joka tapauksessa alhaisempihinta, jolla tuottajat ovat hankkineet tilansa, heijastaa vastaajien mielestä sitätaloudellista riskiä, että uuden viitemäärän antamisesta kieltäydytään mahdollisestiuudestaan.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
Yhteisöjen tuomioistuin katsoi edellä mainitussa asiassa Wehrs antamansa tuomion13 ja 14 kohdassa, että SLOM III -tuottajat saattoivat perustellusti odottaa, etteiheitä koske sellainen uusi järjestely kuten asetuksen N:o 857/84 päällekkäisyydenkieltävästä säännöstä johtuva. Tuomion 15 kohdassa yhteisöjen tuomioistuin totesi,että tämä sääntö on pätemätön luottamuksensuojan periaatteen rikkomisen vuoksi.Aiemmin asiassa Mulder II antamassaan tuomiossa (15 kohta) yhteisöjentuomioistuin oli todennut, että tämä periaate on yksityisiä suojaavaylemmäntasoisen oikeussääntö.
Koska päällekkäisyyden kieltävää säännöstä on sovellettu kantajiin, mitä sitä paitsiei ole edes kiistetty, vastaajien väitteen tarkoituksena on todellisuudessa saadauudelleen käsiteltäväksi asiassa Wehrs annetussa tuomiossa jo ratkaistu kysymys.Väite on näin ollen hylättävä.
Erityisesti sen vastaajien väitteen osalta, että SLOM III -tuottajia ei ole kannustettuyhteisön toimilla antamaan kaupan pitämisestä luopumissitoumusta, onkorostettava, kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa Wehrs antamassaantuomiossa (1315 kohta), että kyseisten tuottajien perusteltua luottamusta onloukattu, jos heihin kohdistetaan heidän vastattavakseen ottamansa kaupanpitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan päättyessä rajoituksia, jotkavaikuttavat heihin erityisellä tavalla juuri tämän sitoumuksen vuoksi.
On myös hylättävä vastaajien väite, joka koskee SLOM-sitoumuksen rasittamientilojen hankintaa alentuneeseen hintaan. Kuten kantajat toteavat, tavanomaistenmarkkinaedellytysten vallitessa tämä hinnanaleneminen sisältää maa-alueen osaltavain sen arvon alenemisen, joka vastaa kaupan pitämisestä luopumista koskevan taituotannon muuttamista koskevan sitoumuksen kattamaa ajanjaksoa.
Näin ollen on todettava, että esillä olevissa asioissa on rikottu ylemmäntasoistaoikeussääntöä.

Luottamuksensuojan periaatteen riittävän ilmeinen loukkaaminen
Ylemmäntasoista oikeussääntöä on rikottu riittävän ilmeisesti, kun toimielimet ovatylittäneet selvästi ja vakavasti harkintavaltansa rajat viittaamatta ylemmäntasoiseenyleiseen etuun. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällainen ylitys ontapahtunut, jos yhteisön lainsäätäjä ei ota huomioon selvästi erillistä taloudellistentoimijoiden ryhmää, erityisesti jos toimi, johon on ryhdytty, on ennakoimaton jaylittää tavanomaisen taloudellisen riskin (asia Mulder II, tuomion 16 ja 17 kohta;ks. myös asia 238/78, Ireks-Arkady v. neuvosto ja komissio, tuomio 4.10.1979,Kok. 1979, s. 2955, 11 kohta).
On selvitettävä, ovatko nämä edellytykset täyttyneet esillä olevissa asioissa.
1. Laiminlyönti ottaa huomioon selvästi muista erottuva taloudellistentoimijoiden ryhmä
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
Kantajat väittävät, että SLOM III -tuottajat ovat täysin samassa asemassa kuinSLOM I ja SLOM II -tuottajien ryhmät. Näiden ryhmien lailla heille ei olelainvastaisissa asetuksissa annettu uudelleen sitä määrää, jota heidän kaupanpitämisestä luopumissitoumuksensa oli koskenut. Lisäksi kantajat katsovatkuuluvansa selvästi määriteltyyn ryhmään, johon kuuluvien tuottajien nimetilmenevät toimivaltaisten viranomaisten asiakirjoista.
Jättäessään antamatta SLOM III -tuottajille viitemäärän yhteisön lainsäätäjä onkantajien mukaan, ilman että se olisi viitannut ensisijaisena pidettävään yleiseenetuun, täysin sivuuttanut selvästi rajatun taloudellisten toimijoiden ryhmän.Asetukseen N:o 764/89 ei ole otettu SLOM III -tuottajien suhteen yhtääntalouspoliittista päätöstä asiassa Mulder II annetun tuomion 21 kohdassatarkoitetulla tavalla. Tässä asetuksessa neuvosto ei ole kantajien mukaan mitenkäänottanut huomioon näiden tuottajien etuja, joten heitä on kohdeltu samoin kuinSLOM I- ja SLOM II -tuottajia oli kohdeltu asetuksessa N:o 857/84 senalkuperäisessä versiossa.
Kantajien mukaan se, ettei SLOM III -tuottajille ole myönnetty viitemäärää, ei olemitenkään perusteltua. Päinvastoin kuin vastaajat väittävät, yleinen etumaitomarkkinoiden vakaudesta ei sovellu perusteeksi tälle kannalle, koska kyseistentuottajien tarvitsemat viitemäärät eivät horjuttaisi markkinoiden tasapainoa. Se, ettäkantajat olivat saaneet asetuksen N:o 857/84 2 artiklan nojalla myönnetynviitemäärän sellaiselle tilalle, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus ei koskenutja että he sen vuoksi eivät olleet täysin syrjäytyneet maidontuotannosta, onkantajien mukaan vailla merkitystä. Tältä osin pitäisi ottaa huomioon vain SLOM-tila ja soveltaa siihen asiassa Mulder II annetun tuomion arviointiperusteita. Se, ettäkantajat ovat tuottaneet maitoa toisella tilalla, osoittaa sen, että he halusivat jatkaamaidon tuotantoa SLOM-tilalla kaupan pitämisestä luopumissitoumuksenpäättymisen jälkeen.
Vastaajat väittävät, että toisin kuin SLOM I -tuottajat, SLOM III -tuottajat eivätmuodosta erillistä taloudellisten toimijoiden ryhmää. SLOM I -tuottajat on yksilöitysillä perusteella, etteivät he ole toimittaneet maitoa heille vastaista asetustaedeltävän sitoumuksen vuoksi. SLOM III -tuottajat voidaan yksilöidä silläperusteella, että he ovat hankkineet tilan, jota sitoumus koskee. Tämä hankinta onvoinut tapahtua ennen asetuksen N:o 857/84 antamista tai sen antamisen jälkeen.Siten asetuksen antamispäivänä kantajat eivät ole vastaajien mukaan kuuluneeterilliseen taloudellisten toimijoiden ryhmään. Vastauksena väitteeseen, jonkamukaan SLOM III -tuottajat olisi yksilöity niiden viranomaisten asiakirjoilla, jotkamyöntävät kaupan pitämisestä luopumispalkkioita, vastaajat toteavat, että näidenrekisterien olemassaolo ei muuta sitä tosiasiaa, että kaupan pitämisestä luopumistakoskevan velvoitteen vastattavaksi ottaminen on voinut, oikeudellisesti taitosiasiallisesti, tapahtua asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivän jälkeen, ja ettätuona päivänä tuottajat eivät muodostaneet selvästi rajattua ryhmää.
Vastaajien mukaan asetuksen N:o 764/89 säännöksissä ei ole jätetty ottamattahuomioon SLOM III -tuottajien tilannetta. Siltä osin kuin nämä tuottajat ovatsaaneet viitemäärän asetuksen N:o 857/84 2 artiklan perusteella, he eivät ole täysinja pysyvästi syrjäytyneet markkinoilta ja he ovat voineet jatkaa tuotantoaanhuolimatta siitä, etteivät he ole saaneet viitemäärää SLOM-tilalleen. Yhteisö eisiten ole korvausvastuussa siitä, että SLOM III -tuottajille ei ole annettuviitemäärää asetuksissa N:o 857/84 ja N:o 764/89. Päinvastoin kuin kantajatväittävät vastauksissaan, asiassa Mulder II annetussa tuomiossa (17 kohta) esitetytedellytykset vastuun syntymiselle koskevat vain sitä tilannetta, jossa kyseisettuottajat on täysin syrjäytetty maidon kaupan pitämisestä. Lisäksi päällekkäisyydenkieltävän säännön säätäminen ei vastaajien mukaan johtanut SLOM III -tuottajiensyrjimiseen verrattuna SLOM I ja SLOM II -tuottajiin; sen sijaan säännöllä eiyksinkertaisesti vain parannettu heidän asemaansa.
Ottaen huomioon maitotuotemarkkinoiden herkän tilanteen ja sen, että kantajinaolevat SLOM III -tuottajat ovat voineet jatkaa tuotantoaan muilla kuin SLOM-tiloilla, vastaajat eivät tehdessään eron näiden kahden ryhmän välille oleharkintavaltansa puitteissa tehneet selvästi lainvastaista päätöstä. Toimielimet ovatvastaajien mukaan ottaneet huomioon ensisijaisena pidettävän yleisen edunkieltäytyessään myöntämästä viitemääriä SLOM III -tuottajille. Antaessaan asetustaN:o 764/89 ne ovat tehneet talouspoliittisen valinnan olla antamatta tällaisia määriäSLOM III -tuottajille, jotta ne eivät olisi vaarantaneet maitomarkkinoidentasapainoa. Tämä valinta ei ole ylittänyt niitä harkintavallan rajoja, jotka niillä oliasiassa. Koska kyseiset tuottajat olivat jo saanet alkuperäisen viitemäärän, he olivaterityisessä asemassa, mikä oikeutti toisenlaisen kohtelun. Nämä perustelutilmenevät selvästi asetuksen N:o 764/89 toisesta, kolmannesta ja viidennestäperustelukappaleesta. Lainsäätäjä on arvioinut vastakkaisia etuja ja päätynytviitemäärien antamiseen vain niille tuottajille, jotka eivät olleet sitä vielä saaneet.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
SLOM III -tuottajat eivät ole suoraan itse sitoutuneet asetuksessa N:o 1078/77säädettyyn järjestelmään, vaan ovat hankkineet tilan, jonka aiempi haltija onsitoutunut tähän järjestelmään. Vaikka asetuksen N:o 857/84 kannalta heitäkoskenut järjestelmä oli yhteinen kaikkien muiden SLOM-tuottajien kanssa, heidäntilannettaan koski tämä erityispiirre, joka eriytti heidät omaksi ryhmäkseen. Tämänominaispiirteen vuoksi he ovat SLOM-tuottajia, jotka asetuksen N:o 764/89johdosta jäivät ilman erityisviitemäärää. Vasta tämän säädöksen voimaantulostaalkaen tämän järjestelmän perusta, jota heihin sovellettiin, tuli erilaiseksi; sen sijaanheidän tilanteensa tuottajina oli erilainen siitä alkaen, kun he olivat hankkineettilan, jota asetuksen N:o 1078/77 perusteella annettu sitoumus rasitti.
Vastaajien väite, jonka mukaan ryhmän muodollisen yksilöinnin tulee edeltäälainvastaiseksi todettua säännöstä, on perusteeton. Vaikka SLOM I -tuottajien,jotka olivat antaneet kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen ennen heitäkoskeneen asetuksen N:o 857/84 antamista, tilanne olikin tällainen, niin se, ettätämän asetuksen perättäisten muutosten jälkeen jäi vain yksi ryhmä, siten ettäainoastaan tähän ryhmään sovellettiin vanhaa yhteistä järjestelmää, ei sulje poissitä, että sillä tunnustetaan olevan erillinen luonne.
Lisäksi, kuten asioissa Mulder I ja Mulder II annetuista tuomioista ilmenee, kaikkiSLOM I ja SLOM II -tuottajat muodostavat erillisen tuottajaryhmän. KoskaSLOM III -tuottajien ominaispiirre on se, että heidät on jätetty siihen samaanasemaan, jossa muut ryhmät olivat vuoteen 1993 asti, he muodostavat näidenviimeksi mainittujen ryhmien lailla erillisen ryhmän, jolle viiteryhmää ei olemyönnetty vastoin ylemmänasteista oikeussääntöä (ks. edellä 53 kohta).
Lopuksi on hylättävä se vastaajien väite, ettei esillä olevissa asioissa ole olluttäydellistä syrjäytymistä siltä osin kuin SLOM III -tuottajat saattoivat jatkaatuotantoa alkuperäisellä tilallaan. Koska tätä vastaa päättely, jonka mukaan näitätuottajia ei ollut täysin estetty pitämästä kaupan maitoa, toimielinten olisi sitenpitänyt välttämättä ottaa huomioon suhde niiden viitemäärien välillä, jotka onannettu alkuperäiselle tilalle ja SLOM-tilalle. Laiminlyödessään ottaa huomioontämän suhteen kunkin tällaisen tuottajan osalta vastaajat ovat mielivaltaisestijakaneet eriytetysti kunkin SLOM III -tuottajan osalta kulut, jotka johtuvatvälttämättömästä tarpeesta olla vaarantamatta maitotuotteiden markkinoillasaavutettua herkkää vakautta (asetuksen N:o 764/89 viides perustelukappale). Näinollen se taloudellinen uhraus, jonka on väitetty olevan välttämätön tämän yleisenedun toteuttamiseksi, jaettiin objektiivisesti epätasa-arvoisella tavalla. Toimielimetovat siten ylittäneet ne harkintavallan rajat, jotka niitä sitovat tältä osin.

b) Toteutetun toimen ennakoimattomuus ja tavanomaisen taloudellisen riskinylittyminen

Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
Kantajat väittävät, että heille koituneet taloudelliset uhraukset viitemääränsaamatta jäämisestä ovat ylittäneet oikeuskäytännössä, erityisesti asiassa Mulder IIannetussa tuomiossa hyväksytyt rajat. He korostavat, että edellä mainitussa asiassaWehrs annetun tuomion (ks. edellä 11 kohta) jälkeen saamansa viitemääräthuomioon ottaen heille vuosina 19841993 aiheutunut vahinko on ollut huomattava.Ne syyt, joiden perusteella yhteisöjen tuomioistuin katsoi asiassa Mulder IIannetussa tuomiossa, ettei velvoitetta vahingonkorvaukseen ollut sen johdosta, ettäasetuksessa N:o 764/89 erityisviitemäärät rajoitettiin 60 prosenttiin, eivät kantajienmukaan siten sovellu esillä oleviin asioihin.
Asiassa T-195/94 kantaja toteaa, että hänelle vuonna 1993 annettu SLOM III-järjestelmän mukainen erityisviitemäärä oli 23,94 prosenttia alkuperäisestäviitemäärästä (ks. edellä 18 kohta). Hän korostaa, että jos vaadittu vahingonkorvausnyt vireillä olevassa oikeudenkäynnissä lasketaan asiassa Mulder II annetuntuomion mukaan, tämä prosenttiosuus nousee 26,3 prosenttiin.
Asiassa T-202/94 kantaja toteaa, että se erityisviitemäärä, joka hänelle olisi pitänytantaa SLOM III -järjestelmän puitteissa asiassa Mulder II annetun tuomionarviointiperusteiden mukaisesti laskettuna on 31,4 prosenttia alkuperäisestäviitemäärästä (ks. edellä 21 kohta). Vastauskirjelmässään kantaja toteaa, ettätosiasiallisesti myönnetty erityisviitemäärä oli 41,67 prosenttia, mutta kun otetaanhuomioon ne vähentämiset, joita määrään kohdistuu sovellettavan säännöstönvaikutuksesta, tämä prosenttiosuus nousee 45,55 tai 49 prosenttiin alkuperäisestäviitemäärästä.
Vastaajien mukaan se, että kantajat olivat estyneet aloittamasta uudelleentuotantoaan, ei ollut ennakoimatonta, varsinkaan asiassa T-195/94, jossa kantaja olisaanut oikeutensa hyödyntää tilaa asetuksen N:o 857/84 antamisen jälkeen. Lisäksise, että tuotannon aloittaminen uudelleen on ollut mahdotonta, ei ole niidenmukaan ylittänyt tavanomaista taloudellista riskiä. Tältä osin viitemäärä, jokakantajilta jäi saamatta, oli alle 40 prosenttia kyseisen alkuperäisen ja erityisenviitemäärien summasta. Yhteisöjen tuomioistuin on vastaajien mukaan asiassaMulder II antamassaan tuomiossa todennut, että yhteisön korvausvastuu ei synny,jos vähennys on alle 40 prosenttia SLOM-viitemäärästä. Näiden tuottajien tilannevastaa näet sitä tilannetta, jonka osalta asiassa Mulder II annetussa tuomiossakatsottiin, ettei yhteisö ole korvausvastuussa siltä osin kuin kyse on 60 prosentinsäännöstä, joka vahvistetaan asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 2 kohdassa,sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 764/89.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
Kantajat, kuten kaikki SLOM III -tuottajat, eivät ole voineet pitää SLOM-tiloillaankaupan ollenkaan maitoa aikana, joka alkoi asetuksen N:o 1078/77 perusteellaannetun sitoumuksen voimassaolon päättymisestä ja joka päättyi silloin, kun hesaivat edellä mainitussa asiassa Wehrs annetun tuomion johdosta erityisviitemäärän.Koska kieltäytyminen erityisviitemäärän antamisesta ajoittui heidän osaltaanhuhtikuuhun 1984 ja lokakuuhun 1985 ja koska tämä määrä annettiin heille lopultavasta joulukuussa ja helmikuussa 1993, on varmaa, että kantajille on koitunuthuomattavaa tappiota.
Vastoin vastaajien väittämää tätä tappiota ei voitu mitenkään ennakoida eikä senvoida mitenkään katsoa kuuluvan kyseiseen elinkeinoon tavallisesti sisältyväänriskiin.
Vahingon ennakoimattomuuden osalta on todettava, että kantajat, jotka ovatSLOM III -tuottajia, ovat samassa tilanteessa kuin SLOM I -tuottajat, siltä osin kuintilalta, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus koski, oli kokonaan ja pysyvästievätty viitemäärä asetuksen N:o 857/84 nojalla (asia Mulder II, tuomion 17 kohta).Kuten yhteisöjen tuomioistuin totesi, SLOM I ja SLOM III -tuottajat ovat kärsineetheihin kohdistuneesta rajoituksesta erityisellä tavalla tämän sitoumuksen vuoksi (ks.asia Mulder I, tuomion 24 kohta ja asia Wehrs, tuomion 13 kohta).
Sama pätee, vaikka se oikeudellinen perusta, jonka nojalla tuottajat harjoittavattoimintaansa SLOM-tilalla, on muuttunut asetuksen N:o 764/89 tultua voimaan. Jossijaantulo kaupan pitämisestä luopumissitoumuksiin on tapahtunut ennen tätäpäivää, tuottajat ovat näet voineet perustellusti luottaa kaupan pitämisen uudelleenaloittamiseen näiden sitoumusten päättyessä (ks. asia Wehrs, tuomion 13 kohta).
Tavanomaisen taloudellisen riskin ylittymisestä on todettava, että asiassa Mulder IIannetussa tuomiossa (17 kohta) yhteisöjen tuomioistuin päätti, että yhteisönkorvausvastuu oli syntynyt, koska SLOM I -tuottajille ei ollut säädetty viitemäärää,mikä oli täysin estänyt heitä harjoittamasta tuotannollista toimintaa. Sen sijaan sitä,että SLOM II -tuottajien osalta oli säädetty viitemäärästä, joka oli alennettu60 prosenttiin määrästä, joka tuottajille tavanomaisesti kuului, ei pidettyluonteeltaan sellaisena, että se johtaisi korvausvastuuseen.
Kuten edellä on todettu (ks. edellä 76 kohta), kantajien tilanne muistuttaa SLOM I-tuottajien tilannetta, siltä osin kuin he ovat täysin estyneet tuottamasta maitoamaa-alueella, jota heidän hyväksymänsä sitoumus rasittaa.
Lisäksi toisin kuin vastaajat väittävät, useat seikat erottavat kantajien tilanteenSLOM II -tuottajien tilanteesta.
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin huomauttaa tältä osin, että asiassaMulder II annetussa tuomiossa käsiteltävinä olleet vahingot olivat jo kokonaantoteutuneet silloin, kun yhteisöjen tuomioistuin antoi ratkaisun oikeudestavahingonkorvaukseen. Maidon kaupan pitäminen oli näet ollut mahdotonta kaikillaSLOM-tiloilla aikana, joka jäi asetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se olialkuperäisessä versiossaan, soveltamisen ja asetuksen N:o 764/89 voimaantulonvälille (ks. edellä 5 kohta). Tämän viimeksi mainitun päivän ja asetuksenN:o 1639/91 voimaantulopäivän välillä SLOM I ja SLOM II -tuottajien tuotteidenkaupan pitäminen rajoitettiin 60 prosenttiin alkuperäisestä viitemäärästä (ks. edellä6 kohta). He saivat täyden viitemäärän vasta asetuksen N:o 1639/91 perusteella (ks.edellä 8 kohta).
Tästä seuraa, että asiassa Mulder II annetussa tuomiossa yhteisöjen tuomioistuinhylkäsi vaatimuksen yhteisön korvausvastuusta ainoastaan sen rajoituksen(60 prosenttia) osalta, joka oli rajoitettu ajallisesti (noin kahteen vuoteen) ja jokakoski sitä maitoa, jota kaupan pitämisestä luopumista koskevaa sitoumusta taituotannon muuttamista koskevaa sitoumusta edeltäneinä kahtenatoista kuukautenaoli toimitettu tai myyty. Viitemäärän saamatta jääminen osittain tai kokonaan onsiten voinut kestää enimmillään seitsemän vuotta eli asetuksen N:o 1078/77perusteella annettujen ensimmäisten sitoumusten päättymisestä taikka asetuksenN:o 857/84 antamisesta asetuksen N:o 1639/91 voimaantuloon. SLOM I ja SLOM II-tuottajat ovat siten olleet syrjäytyneitä enimmillään viiden vuoden ajan kokonaantavalla, josta yhteisön vastuu on tunnustettu.
Esillä olevissa asioissa kantajilta, kuten kaikilta SLOM III -tuottajilta, on jäänytkokonaan saamatta heille kuulunut viitemäärä (ks. asiassa Wehrs annettu tuomio).Tämä viitemäärän saamatta jääminen jaksottui ajalle, joka alkoi asetuksenN:o 857/84 soveltamisesta heihin ja päättyi asiassa Wehrs 3.12.1992 annetuntuomion johdosta.
Näin ollen kantajiin kohdistuneen viitemäärän saamatta jäämisen luonne ja kestoovat seikkoja, jotka erottavat selvästi heidän tilanteensa niiden tuottajien tilanteesta,joiden osalta asiassa Mulder II annetussa tuomiossa arvioitiin, ettei yhteisön vastuuollut syntynyt.
Tämä viitemäärän saamatta jääminen ylittää kyseiseen elinkeinoon kuuluvantavanomaisen riskin, joten edellytys yhteisön sopimussuhteen ulkopuolisestavastuusta täyttyy.

Vahinko ja syy-yhteys
Kantajat katsovat kärsineensä vahinkoa siitä, että he ovat tuottajia, joilta viitemääräon evätty. Vastaajat kiistävät tällaisten vahinkojen olemassaolon sillä perusteella,että koska kantajat eivät olleet tuottajia, he eivät voineet vaatia viitemääränantamista.

Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
Kantajien mukaan Westfalen-Lippen maatalouslautakunnan 19.7.1991 päivätyistäja Hannoverin maatalouslautakunnan 21.2.1995 päivätyistä asiakirjoista ilmenee,että heille on aiheutunut vahinkoa, koska he ovat jatkaneet SLOM-tilojenhoitamista otettuaan vastattavakseen näitä tiloja koskevat kaupan pitämisestäluopumissitoumukset. Asian T-202/94 kantaja esitti yhdessä puolisonsa kanssavaatimuksensa viitemäärästä vain tilanteen oikeudellisen epävarmuuden vuoksi.
Kantajat, päinvastoin kuin vastaajat, katsovat olevan merkityksetöntä, ettäerityisviitemäärää on pyydetty tilalle, jota kaupan pitämisestä luopumissitoumus eiole rasittanut. Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan viitemäärävoidaan antaa uudelleen tai lopullisesti, jos kantaja tuottaa tämän määrän tilallaanja jos hän jatkaa ainakin osittain sen tilan hoitamista, jota kaupan pitämisestäluopumissitoumus on rasittanut (asia C-86/90, O'Brien, tuomio 3.12.1992,Kok. 1992, s. I-6251). Lisäksi maito- ja maitotuotealan lisämaksusta 28 päivänäjoulukuuta 1992 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3950/92 (EYVL L 405,s. 1, jäljempänä asetus N:o 3950/92) 9 artiklan d alakohdan mukaan tila voi koostuauseasta yksittäisestä ja erillisestä tuotantoyksiköstä. Asian T-202/94 kantajantarkoituksena on ollut käyttää entistä SLOM-tilaa maidon tuottamiseen kaupanpitämisestä luopumista koskevan sitoumusjakson päätyttyä. Vastauskirjelmäänliitetystä asiantuntijalausunnosta ilmenee, että hän on tosiasiallisesti näin menetellytsen jälkeen, kun viitemäärä oli hänelle annettu.
Vastaajina olevat toimielimet toteavat, että riippumatta asetuksella N:o 764/89säädetystä päällekkäisyyden kieltävästä säännöstä kantajille ei ole aiheutunutvahinkoa. Heillä ei ole ollut oikeutta viitemäärään, koska he eivät olleet asetuksenN:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdassa tarkoitettuja tuottajia ja koska he eivät oletoimittaneet mitään näyttöä tästä ominaisuudesta.
Vastaajien mukaan asiassa T-195/94 kantajan vaimolla, joka on perinyt SLOM-tilan,on väitetty olevan tämä ominaisuus. Kantaja ei voi vedota Westfalen-Lippenmaatalouslautakunnan 19.7.1991 päivättyyn lausuntoon, koska lautakunta on siinävain toistanut kantajan ilmoituksia. Viittaus asetuksessa N:o 3950/92 määriteltyyntilan käsitteeseen ei ole myöskään sitova. Tämä käsite perustuu ajatukseen kaikkientuotantoyksiköiden hoidosta. Esillä olevassa asiassa ongelmana on kuitenkin senselvittäminen, onko kantaja tosiasiallisesti hoitanut SLOM-tilaa.
Vastaajat väittävät, että asiassa T-202/94 Hannoverin maatalouslautakunnan25.1.1990 päivätystä lausunnosta ilmenee, että kantajan vaimo on esittänytvaatimuksen viitemäärän antamisesta. Asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan1 kohdassa tarkoitettu tuottajan ominaisuus kuuluisi siten hänelle. Hannoverinmaatalouslautakunnan 21.2.1995 päivätty todistus, jonka mukaan kantajalla ontuottajan ominaisuus, ei poista kaikkia epäilyjä tältä osin.
Riippumatta asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdan päällekkäisyydenkieltävästä säännöstä kantajat eivät missään tapauksessa olisi saaneet Saksanviranomaisilta pyydettyjä erityisviitemääriä, koska heidän hakemuksistaan ilmeni,että he halusivat tuottaa nämä määrät alkuperäisillä tiloillaan eivätkä hankkimillaantiloilla. Kyseisessä säännöksessä [asetuksen 3 a artiklan 1 kohdan ensimmäisenluetelmakohdan b alakohdassa] näet säädetään, että oikeus erityisviitemäärään onniillä tuottajilla, jotka todistavat voivansa tuottaa tämän määrän tiloillaan. Tämävahvistettiin asiassa C-44/89, Von Deetzen, 22.10.1991 annetussa tuomiossa(Kok. 1991, s. I-5119, 21 kohta), jossa yhteisöjen tuomioistuin katsoi, ettämahdottomuus pitää kaupan viitemääriä ei loukannut tuottajien perusteltualuottamusta. Tuottaessaan kyseisen määrän toisella tilalla kuin sillä, joka oli ollutkaupan pitämisestä luopumissitoumuksen kohteena, kantajat ovat yrittäneet siirtäätämän viitemäärän.
Kantajien viittaus edellä mainitussa asiassa O'Brien annettuun tuomioon eivastaajien mielestä ole vakuuttava. Tämä tuomio koskee asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 3 kohtaa eikä 1 kohtaa. Tuomiossa katsotaan, että tuottaja voi vedotaerityisviitemäärään vain, jos hän jatkaa sen tilan hoitamista, jota kaupan pitämisestäluopumissitoumus koski. Esillä olevissa asioissa kysymys on sen selvittämisestä,ovatko kantajat todella hoitaneet SLOM-tilaa ja onko tilan hoito ollut asetuksessaN:o 857/84 tarkoitetun kaltaista, kun tilaa ei ole enää käytetty maidon tuotantoon.
Vastaajat kiistävät syy-yhteyden väittäen vastauskirjelmissään, että asian T-195/94kantaja olisi voinut saada alkuperäisen viitemäärän, jos hän olisi aloittanutuudelleen maitotoimituksen vuonna 1983 kaupan pitämisestä luopumissitoumuksenvoimassaoloajan päätyttyä. Asetuksen N:o 1371/84 6 artiklan 2 kohdassa ja Saksanasiaa koskevassa lainsäädännössä on vastaajien mukaan tehty mahdolliseksimyöntää näille tuottajille heidän tosiasiallisten toimitustensa mukaan laskettuviitemäärä. Tämän määrän saamatta jääminen olisi siten kantajasta johtunut seikkaeikä aiheutuneiden vahinkojen ja asetuksen N:o 857/84 välillä ole syy-yhteyttä.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
Quiller ja Heusmann saivat kansallisilta toimivaltaisilta viranomaisilta 23.12.1993 ja1.2.1993 niin sanotun SLOM III -erityisviitemäärän. Asetuksen N:o 2055/931 artiklan mukaan tällainen määrä tuli myöntää niille maidontuottajille, joidenosalta viitemäärän antamisesta oli aiemmin kieltäydytty. Tästä johtuu, ettäkansallisten toimivaltaisten viranomaisten mukaan kantajat olivat tuolloin yhteisönsäännöstössä tarkoitettuja tuottajia kyseisillä maatiloilla, joten heitä oli estettypitämästä kaupan maitoa asetuksen N:o 857/84 perusteella. Tämä vahvistetaanHannoverin maatalouslautakunnan 25.1.1991 päivätyssä ja Westfalen-Lippenmaatalouslautakunnan 19.7.1991 päivätyssä todistuksessa.
Vastaajien väitteestä, jonka mukaan kantajat olisivat vastuussa vahingoistaan, koskahe olivat pyytäneet viitemäärää alkuperäisille tiloilleen, eivätkä SLOM-tiloille, ontodettava, että asetuksen N:o 857/84 3 a artiklan 1 kohdasta, sellaisena kuin se onmuutettuna asetuksella N:o 764/89, ilmenee, että edellytykset, jotka koskevaterityisviitemäärän tuotannon konkreettisia yksityiskohtia ja joista säädetäänerityisesti säännöksen b alakohdassa, edellyttävät tällaisen määrän antamista. Nämäedellytykset eivät siten sovellu kuin siihen tilanteeseen, jolloin tuottaja voi vaatiaerityisviitemäärää, jonka antamisesta säädetään 1 kohdan ensimmäisessä ja toisessaluetelmakohdassa. Kantajille ei kuitenkaan voitu antaa tätä viitemäärää tämänkohdan toisen luetelmakohdan päällekkäisyyden kieltävän säännön perusteella,koska he olivat jo saaneet viitemäärän alkuperäisten tilojensa perusteella.
Vastaajien asiassa T-195/94 esittämästä väitteestä, joka koskee yhteisön toiminnanja vahinkojen välistä syy-yhteyttä, on todettava, että asetus N:o 1371/84 tuli voimaanvasta 18.5.1984. Koska kantajan maa-aluetta rasittaneen sitoumuksenvoimassaoloaika päättyi 31.5.1983, kantaja ei siten voinut tuolloin tietää, että hänvoisi saada viitemäärän, jos hän aloittaisi tuotannon uudelleen. Hän saattoi saadatiedon tästä seikasta vasta asetuksen N:o 1371/84 tullessa voimaan. Toimielintenesittämässä tulkinnassa kantajan päätökseen olla aloittamatta uudelleen tuotantoavuonna 1983 on siis liitetty tiettyjä seurauksia, jotka tuolloin eivät olleetennakoitavissa. Näin ollen väite on hylättävä, eikä syy-yhteyden olemassaoloa voidaesillä olevissa asioissa kyseenalaistaa.
Kaiken edellä olevan perusteella on todettava, että yhteisö on vastuussa kantajilleaiheutuneista vahingoista.

2. Vanhentuminen
Tässä vaiheessa on syytä selvittää, ovatko kantajille aiheutuneita vahinkoja koskevatvaatimukset vanhentuneita, ja jos ovat, niin miltä osin.

Asianosaisen väitteet ja niiden perustelut
Kantajat katsovat, ettei vanhentumisaika ole voinut alkaa kulua päivänä, jolloinkaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloaika päättyi, eikä myöskään2.4.1984, jolloin tuli voimaan asetus N:o 857/84, jonka soveltaminen on syynäkantajille aiheutuneisiin vahinkoihin.
Vaikka kantajat myöntävät, että asetus N:o 857/84 on aiheuttanut vahinkoa kaikilleSLOM-tuottajille ja että asetus N:o 764/89 on uudestaan loukannut SLOM III-tuottajien tilannetta, he toisaalta katsovat, että perussäännön 43 artiklanedellytykset täyttyivät heidän osaltaan vasta sinä päivänä, jolloin asiassa Wehrsannettiin asetuksen N:o 764/89 pätemättömäksi todennut tuomio. Näihinedellytyksiin näet kuuluu tietoisuus vahinkoihin johtaneen toimenpiteenlainvastaisuudesta, koska tämä toimenpide on oikeussääntö. Ei näet voida vaatiakansalaiselta, että hän nostaa korvauskanteen välittömästi lainvastaisen asetuksenantamisen jälkeen. Tilanteen oikeudellinen epävarmuus, asetuksen N:o 857/84pätevyysolettama ja ennen kaikkea tarve saada erityisviitemäärä selittävät sen, ettähe eivät nostaneet vahingonkorvauskannetta. Kuitenkin asian T-202/94 kantajamyöntää, että hän olisi voinut nostaa kanteen heti hänen SLOM-tilaansarasittaneen sitoumuksen voimassaoloajan päätyttyä.
Vanhentumisajan keskeyttämisestä kantajat toteavat, että SLOM III -tuottajia ei saakohdella eri tavalla verrattuna SLOM I ja SLOM II -tuottajiin. Näin ollen asetuksenN:o 2187/93 8 artiklan säännöstöä tulisi soveltaa heihin kuten kaikkiin muihinkintuottajiin. Lisäksi 5.8.1992 päivättyä tiedonantoa, jolla toimielimet keskeyttivätvanhentumisajan kulumisen, olisi myös sovellettava heihin, minkä vuoksi vastaajateivät voi tehdä väitettä vanhentumisesta. Tiedonannon antamispäivänä heidänoikeutensa eivät olleet vielä vanhentuneet, koska heidän mukaansa vahinkojensyynä oli asetus N:o 764/89. Siinäkin tapauksessa, että vanhentumisajan katsottaisiinalkaneen kulua kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajanpäättymisestä, vanhentumattomat ajanjaksot ovat alkaneet kulua 5.8.1987 eli viisivuotta ennen vanhentumisen keskeyttämispäivää 5.8.1992.
Asian T-195/94 kantaja vetoaa siihen, että vanhentumisajan kuluminen on jokatapauksessa keskeytetty kantajan 12.1.1994 päivätyllä, toimielimille osoitetullakirjeellä, johon komissio vastasi 29.3.1994 kieltäytyen aiheutuneiden vahinkojenkorvaamisesta. Kantaja väittää, että kanne nostettiin perussäännön 43 artiklanmukaisesti kahdessa kuukaudessa tämän kieltäytymiskirjeen vastaanottamisesta.Tuolloin oikeus vahingonkorvaukseen asetuksen N:o 764/89 johdosta ei ollut vielävanhentunut.
Asian T-202/94 kantaja toteaa niin ikään, että vanhentumisaika on hänen osaltaankatkennut hänen 11.4.1991 päivätyllä, toimielimille osoitetulla kirjeellään.Perussäännön 43 artiklassa ei edellytetä, että kanne nostetaan välittömästi tällaisenkirjeen jälkeen. Joka tapauksessa 2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan komissioja neuvosto ovat nimenomaisesti luopuneet oikeudesta vedota vanhentumiseen,mihin kantaja on luottanut. Tämän luopumisen vaikutuksia ei ole syrjäytettyasetuksella N:o 2187/93, joka ei ollut suoraan ja erikseen häneen kohdistettu toimija josta ei siis ollut mahdollista nostaa kannetta. Lisäksi kantaja on 13.1.1994päivätyllä kirjeellä tiedustellut toimielimiltä, pitäytyivätkö nämä edelleen tässäluopumisessaan. Ainoastaan komissio vastasi 29.3.1994 päivätyllä kirjeelläkieltäytyen vahingonkorvauksesta SLOM III -tuottajille. Siltä osin kuin tähänkirjeeseen sisältyi hylkäys, kanne on nostettu perussäännön 43 artiklassa säädetyssäkahden kuukauden määräajassa.
Vastaajat katsovat, että kantajien esittämät vaatimukset ovat vanhentuneita ja ettäkanteet sen vuoksi on jätettävä tutkimatta. Vastaajat toteavat, että yhteisöjentuomioistuimen oikeuskäytännön ja perussäännön 43 artiklan mukaanvanhentumisaika alkaa kulua, kun kaikki korvausvelvoitteen edellytykset ovattäyttyneet: kun vastuun perusta johtuu lainsäädäntötoimesta, vanhentumisaika alkaakulua, kun tämän toimen seuraukset ovat ilmenneet (yhdistetyt asiat 256/80, 257/80,265/80, 267/80 ja 5/81, Birra Wührer ym. v. neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982,Kok. 1982, s. 85, 10 kohta, jäljempänä asiassa Birra Wührer annettu tuomio ja asia51/81, De Franceschi v. neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982, Kok. 1982, s. 117,10 kohta, jäljempänä asiassa De Franceschi annettu tuomio).
Esillä olevissa asioissa vanhentumisaika on vastaajien mukaan alkanut kulua asiassaT-195/94 asetuksen N:o 857/84 voimaantulopäivästä 2.4.1984 ja asiassa T-202/94kaupan pitämisestä luopumisajanjakson päättymisestä 9.10.1985. Mainittuinaajankohtina 215 artiklan edellytykset täyttyivät: yhteisön vastuu syntyi tuolloinsäädöksellä eli asetuksen N:o 857/84 ensimmäisellä versiolla, joka sittemmintodettiin pätemättömäksi asiassa Mulder I annetulla tuomiolla, koska se loukkasiilmeisellä tavalla luottamuksensuojan ylemmäntasoista periaatetta.
Kantajat väittävät kärsineensä vahinkoa siitä, etteivät he ole voineet saadaviitemääriä hankkimilleen SLOM-tiloilleen. Tältä osin ei vastaajien mukaan se, ettäkantajat hankkivat nämä tilat eikä asetus N:o 764/89, jolla lisättiin 3 a artiklaasetukseen N:o 857/84, ole muuttanut tätä oikeudellista tilannetta kantajienhaitaksi. Asetuksen N:o 857/84 voimaantulosta alkaen kantajat olisivat siten voineetsaada sen lainvastaisuuden todetuksi. Jokaista asetusta koskeva laillisuusolettamaei estä taloudellisia toimijoita saamasta asetuksen lainvastaisuutta todetuksi (asia191/78, Granaria, tuomio 13.2.1979, Kok. 1979, s. 623, 5 kohta). Juuri näinmenettelivät asioiden Mulder I ja Wehrs kantajat, jotka toisin kuin esillä olevienasioiden kantajat, eivät välittäneet kanteen nostamiseen liittyvästä riskistä.
Seuraavaksi vastaajat kiistävät sen kantajien väitteen, että vanhentumisajat olisivatalkaneet kulua 2.4.1984 ja 9.10.1985 (ks. edellä 106 kohta). Tämän vanhentumisajanalkuna ei voida ensinnäkään pitää 28.4.1988, jolloin yhteisöjen tuomioistuin asiassaMulder I antamassa tuomiossa totesi asetuksen N:o 857/84 osittain pätemättömäksi.Yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan edellytyksenä vanhentumisajankulumisen alkamiselle on se, että vahinkoa kärsinyt on saanut tai olisi voinut saadatiedon vahingon perusteena olevasta seikasta (asia 145/83, Adams v. komissio,tuomio 7.11.1985, Kok. 1985, s. 3539, 50 kohta), mutta ei sen sijaan senlainvastaisuudesta. Toiseksi vanhentumisaika ei voi riippua asetuksesta N:o 764/89,jossa säädettiin päällekkäisyyden kieltävästä säännöstä ja tehtiin itsenäiseksiSLOM III -tuottajien tilanne. Tämä asetus ei ole heikentänyt kantajien asemaa siitä,millainen se on ollut asetuksen N:o 857/84 ensimmäisen version antamista alkaen,koska jo siinä suljettiin pois sen voimaantulosta alkaen viitemäärien myöntäminenkantajien SLOM-tiloille. Kolmanneksi vanhentuminen ei ole myöskään alkanutkulua asiassa Wehrs 3.12.1992 annetusta tuomiosta, koska kantajille aiheutuneenvahingon perusteena ollut seikka oli asetuksilla N:o 857/84 ja N:o 764/89 käyttöönotettu järjestelmä eikä sen lainvastaiseksi toteaminen.
Vastaajat riitauttavat myös sen, että vanhentumisaika kantajien tapauksessa alkaisiuudestaan kulua erikseen kustakin päivästä alkaen. Vaikka asetuksen N:o 2187/93 8 artiklassa näin säädetäänkin, tällaisen ratkaisun ei välttämättä tarvitse ollaperussäännön 43 artiklan tulkintaperusteena.
Vastaajat toteavat vielä, että 5.8.1992 päivätyn tiedonannon kanssa ei oleristiriidassa se, että he tekevät tutkimatta jättämistä koskevan väitteenvanhentumisen perusteella. Tämän tiedonannon 2 kohdassa on täsmennetty, ettäsitoumusta olla vetoamatta vanhentumiseen sovelletaan vain siltä osin kuin oikeuskyseiseen vahingonkorvaukseen ei ole ollut jo vanhentunut tiedonannonantamispäivänä. Joka tapauksessa tämä koskee vain SLOM I ja SLOM II -tuottajia,minkä todistaa yhtäältä viittaus asiaan, joka johti Mulder II -tuomioon, joka koskivain näitä tuottajaryhmiä; toisaalta tämän todistaa tiedonannon 1 kohdansanamuoto, joka koskee tuottajia, jotka eivät ole saaneet viitemäärää sen johdosta,että he kuuluivat asetuksessa N:o 1078/77 tarkoitettuun järjestelmään.
Vanhentumisajan keskeyttämisen osalta vastaajat vetoavat asiassa T-195/94 siihen,että kantajan komissiolle 12.1.1994 lähettämä kirje ei ole keskeyttänytvanhentumista, koska kannetta ei ole laadittu perussäännön 43 artiklankolmannessa virkkeessä määrätyssä kahden kuukauden määräajassa. Tämä aika eialkanut kulua siitä, kun komissio vastasi kirjeeseen, jossa kantaja vetosioikeuteensa, vaan vasta tämän viimeksi mainitun kirjeen vastaanottamisesta. Koskakanne nostettiin vasta tämän ajan päätyttyä, 12.1.1994 päivätty kirje ei siten olekeskeyttänyt vanhentumista.
Asiassa T-202/94 vastaajat väittävät niin ikään, että kantajan 11.4.1991 päivätty kirjeei ole keskeyttänyt vanhentumista, koska kannetta ei ole nostettu perussäännön43 artiklassa vahvistetussa määräajassa. Komissio ja neuvosto katsovat luopuneensa2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan oikeudesta vedota vanhentumiseen vainsiltä osin kuin kyseiset oikeudet eivät olleet jo vanhentuneita. Koskavanhentumisaika alkoi kulua 9.10.1985 (ks. edellä 106 kohta), se päättyi 9.10.1990eli ennen kantajan lähettämää kirjettä. Lisäksi luopuminen vetoamastavanhentumiseen päättyi kolme kuukautta asiassa Mulder II 19.5.1992 annetuntuomion jälkeen, eikä kantaja ollut nostanut kannetta tuona ajanjaksona. Tältä osinkantajan se väite, että luopuminen pätisi siihen asti, kunnes Mulder II -tuomionjohdosta julkaistaan korvausten määrästä annettava tuomio, on täysin perusteeton.Edellä mainitussa tuomiossa on vastaajien mukaan ratkaistu kaikki tärkeätkysymykset vastuusta, joka on ainoa kaikille asianosaisille keskeinen seikka.
Tiivistettynä vastaajat katsovat, että koska vanhentuminen alkoi kulua 2.4.1984 ja9.10.1985, kantajien oikeudet ovat vanhentuneet vastaavasti 2.4.1989 ja 9.10.1990.Ne väittävät, että vanhentuminen koskee asiassa T-195/94 ainakin kaikkia oikeuksia,jotka ovat syntyneet ennen 24.5.1989 eli viisi vuotta ennen kanteen nostamista24.5.1994. Asiassa T-202/94 ovat puolestaan vanhentuneita kantajan ne oikeudet,jotka ovat syntynet ennen 1.6.1989 eli yli viisi vuotta ennen kanteen nostamista.

Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
Perussäännön 43 artiklassa tarkoitettu vanhentuminen voi alkaa kulua vasta, kunkaikki vahingonkorvausvelvollisuuden edellytykset ovat täyttyneet, joten kysymyksenollessa lainsäädäntötoimesta aiheutuvasta vastuusta vanhentumisaika ei voi alkaakulua ennen kuin tästä toimesta aiheutuvat vahinkoseuraukset ovat syntyneet(asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujen tuomioiden 10 kohdat; asiaT-20/94, Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-595,107 kohta).
Jotta voidaan todeta, miltä osin kantajien oikeudet ovat vanhentuneet, on ensiksiselvitettävä, milloin vahingot ovat ilmenneet, ja määriteltävä sen jälkeen päivä,jolloin vanhentumisen keskeyttänyt toimenpide on tapahtunut.
Esillä olevissa asioissa vahinkoa on aiheutunut siitä päivästä alkaen, jolloin kantajatolisivat voineet toimittaa SLOM-tiloillaan tuottamaa maitoa heitä sitoneidenkaupan pitämisestä luopumissitoumusten voimassaoloajan umpeuduttua, elleiviitemäärän myöntämisestä heille olisi asetuksen N:o 857/84 perusteella kieltäydytty.
Tältä osin on hylättävä kantajien väite, että vanhentumisaika on voinut alkaa kuluavasta siitä, kun asetus N:o 764/89, jolla muutettiin asetusta N:o 857/84 ja säädettiinpäällekkäisyyden kieltävästä säännöstä, tuli voimaan. Vaikka kyseisentuottajaryhmän tilanteesta tuli itsenäinen vasta tämän säännön hyväksymisestälukien (ks. edellä 66 kohta), tämä oli vain seuraus uuden järjestelmän käyttöönottamisesta niiden SLOM-tuottajien osalta, jotka tuosta ajankohdasta alkaen ovatvoineet saada erityisviitemäärän. Vaikka asetukseen N:o 857/84 lisätty 3 a artiklakoskikin SLOM III -tuottajia, heidän tilanteensa sitä vastoin säilyi ennallaan, koskauuden säännön ainoa vaikutus oli se, että näiden tuottajien osalta säilytettiin aiempijärjestelmä kaupan pitämisen täydellisestä kieltämisestä.
Esillä olevissa asioissa ei ole riitautettu sitä, että kantajille on aiheutunut vahinkoaasetuksen N:o 857/84, sellaisena kuin se oli alkuperäisessä versiossaan,soveltamisesta, ja että vahinkoa aiheutui senkin jälkeen, kun tähän asetukseenlisättiin 3 a artikla asetuksella N:o 764/89. Tästä johtuu, että kantajien vahinkojenperustana oleva toimi oli asetus N:o 857/84. Koska asetus N:o 764/89 ei vaikuttanutaiheutuneiden vahinkojen syntymiseen, sillä ei ole merkitystä vanhentumisajanosalta.
Näin ollen kantajille on aiheutunut vahinkoa siitä päivästä lähtien, jolloin asetustaN:o 857/84 alettiin soveltaa heihin, mitä tukee myös se, että se on päivä, jostaalkaen kantajat ovat vaatineet vahingonkorvausta (ks. edellä 35 ja 37 kohta).Asiassa T-195/94 tämä päivä on asetuksen voimaantulopäivä 2.4.1984, koska siitähuolimatta, että kaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloaika päättyitätä aiemmin, kieltäytyminen viitemäärän antamisesta kohdistettiin kantajaan vastatuona päivänä. Asiassa T-202/94 tämä päivä on 9.10.1985 eli kantajaa sitoneenkaupan pitämisestä luopumissitoumuksen voimassaoloajan päättymistä seuraavapäivä.
Seuraavaksi on tutkittava, olivatko yhteisön korvausvastuun edellytykset täyttyneet,ja onko vanhentumisaika siis alkanut kulua vahingon syntymisestä, kuten edellä onvahvistettu asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujen tuomioidenmukaisesti, niin kuin vastaajat väittävät, vai ovatko edellytykset täyttyneet vastapäivinä, jolloin asioissa Mulder I tai Wehrs annettiin tuomiot, joissa todettiinpätemättömäksi ensin asetuksen N:o 857/84 alkuperäinen versio ja sitten vastaavastiasetuksella N:o 764/89 muutettu versio, kuten kantajat väittävät.
Kantajien väite sisältää lähinnä sen, että tietoisuus vahinkoa aiheuttaneen toimenlainvastaisuudesta olisi yksi niistä vaatimuksista, joita yhteisön vastuun syntyminenedellyttää ja joiden täyttyminen asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annettujentuomioiden mukaisesti on lähtökohta vanhentumisajan alkamiselle. Näin ollen tämäväite tarkoittaa, että perussäännön 43 artiklassa määrätty vanhentumisaika ei voisialkaa kulua ennen lainvastaisuuden toteamista.
Tältä osin on vahingonkorvauskanteen itsenäisyydestä suhteessakumoamiskanteeseen (em. tuomio asiassa Zuckerfabrik Schöppenstedt v. neuvostoja asia C-257/93, Van Parijs ym. v. neuvosto ja komissio, määräys 21.6.1993,Kok. 1993, s. I-3335, 14 ja 15 kohta) todettava, että perustamissopimuksen215 artiklaan perustuvaan kanteeseen ei välttämättä tarvitse liittyä eikä sitä tarvitseedeltää kumoamista tai pätemättömäksi toteamista koskeva kanne, minkä johdostayksityisten oikeussubjektien suoja on kasvanut (em. asia Hartmann v. neuvosto jakomissio, tuomion 128 kohta). Tästä seuraa, että asetuksen N:o 857/84kumoaminen tai sen pätemättömyyden toteaminen ei ole välttämätönennakkoedellytys kantajien vahingon korvaamiselle ja että nämä saattoivat sitennostaa kanteensa yhteisöä vastaan kärsittyään vahinkoa asetuksen N:o 857/84alkuperäisen version perusteella (ks. myös asia T-554/93, Saint ja Murray v.neuvosto ja komissio, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-563, 81 kohta).
Näin ollen yhteisön vastuun edellytykset täyttyivät sinä päivänä, kun asetustaN:o 857/84 sovellettiin kantajiin (ks. edellä 119 kohta). Siten vanhentumisaika onalkanut kulua tästä päivästä lukien.
Vastaajat eivät voi väittää, että kantajien vaatimukset olisivat kokonaisuudessaanvanhentuneet viidessä vuodessa vanhentumisajan alkamisesta lukien.
Yhteisön korvattaviksi tulevat vahingot eivät näet ole syntyneet välittömästi.Lainvastaisen toimen voimassapitämisen vuoksi vahinkoa on syntynyt päivittäinjatkuen tietyn ajanjakson ajan, koska kantajat eivät ole voineet saada viitemääriäja siten toimittaa maitoa. Näin ollen perussäännön 43 artiklanvanhentumissäännöstä sovelletaan keskeytymispäivästä riippuen ajanjaksoon, jokapäättyy viisi vuotta ennen tuota päivää ilman että vanhentuminen vaikuttaamyöhemmin syntyneisiin oikeuksiin (em. asia Hartmann v. neuvosto ja komissio,tuomion 132 kohta).
Vanhentumisajan keskeyttämisen osalta on ensinnäkin otettava kantaa molemmillekanteille yhteisiin väitteisiin, jotka perustuvat 5.8.1992 annettuun tiedonantoon jaasetukseen N:o 2187/93; tämän jälkeen on eriteltävä ne vaikutukset, jotkakummankin kanteen osalta erikseen esiin tuoduilla keskeytystoimilla on.
Väite, jonka mukaan 5.8.1992 annettua tiedonantoa olisi sovellettu kantajienhyväksi, on hylättävä. Tällä tiedonannolla toimielimet näet sitoutuivat olemaanvetoamatta vanhentumiseen niiden tuottajien osalta, joille oli asiassa Mulder IIannetussa tuomiossa tunnustettu oikeus vahingonkorvaukseen. Tämän tiedonannonhenkilöllinen soveltamisala oli siten rajoitettu niihin tuottajiin, jotka eivät olleetsaaneet viitemäärää asetuksen N:o 857/84 alkuperäisen version perusteella, muttaolivat saaneet sellaisen asetuksen N:o 764/89 perusteella. Tiedonanto oli sitenosoitettu ainoastaan SLOM I ja SLOM II -tuottajille. Koska SLOM III -tuottajienerityistä tilannetta ei ole eritelty asiassa Mulder II annetussa tuomiossa,toimielimille vastaista päätöstä ei siten voitu soveltaa asianomaisten eduksi. Näinollen 5.8.1992 päivätty tiedonanto ei koskenut heitä eikä se siten estänyt toimielimiävetoamasta vanhentumiseen kantajien osalta.
SLOM III -tuottajien eduksi ei ole mahdollista soveltaa myöskään asetustaN:o 2187/93 eikä sen 8 artiklaa, joka koskee vanhentumisen keskeyttämistä. Tältäosin riittää, kun todetaan, että asetuksen 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaanainoastaan niihin tuottajiin, jotka ovat saaneet erityisviitemäärät asetustenN:o 764/89 ja N:o 1639/91 perusteella. Koska kantajat eivät ole tässä asemassa, heeivät siten voi vedota asetukseen N:o 2187/93.
Se, että tätä säädöstä ei sovelleta heihin, ei tarkoita sitä, että yhdenvertaisuudenperiaatetta olisi jotenkin loukattu. Tämän periaatteen loukkaaminen edellyttää, ettätoisiinsa verrattavia tilanteita on käsitelty eri tavalla (ks. asia T-143/89, FerriereNord v. komissio, tuomio 6.4.1995, Kok. 1995, s. II-917, 55 kohta). Kuten edellä onjuuri todettu (127 ja 128 kohta), SLOM III -tuottajien tilanne oli erilainenverrattuna niihin, joiden hyväksi asetusta N:o 2187/93 sovellettiin. Joka tapauksessatämä asetus on, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut (asiaT-541/93, Connaughton ym. v. neuvosto, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-549,35 kohta ja em. asia Saint ja Murray v. neuvosto ja komissio, tuomion 41 kohta)luonteeltaan sovintoehdotus, jossa rajoitutaan mahdollistamaan ylimääräinen keinovahingonkorvauksen saamiseksi niille tuottajille, joiden osalta tämä oikeus ontunnustettu.
Vanhentumisen keskeyttävistä toimista on todettava, että asiassa T-195/94 kantajaosoitti yksinomaan komissiolle 12.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati korvaustavahingoista, jotka olivat aiheutuneet 2.4.1984 alkaen lopullisen viitemääränantamiseen asti. Komissio ilmoitti 29.3.1994 päivätyllä kirjeellä hylkäävänsä tämänvaatimuksen. Neuvosto puolestaan ei ole väittänyt, ettei vanhentumisenkeskeyttämiseen voitaisi vedota sitä vastaan.
Koska kanne on nostettu 20.5.1994 eli komission 29.3. päivättyä kirjettäseuranneiden kahden kuukauden kuluessa, vanhentumisaika on katkennut 12.1.1994perussäännön 43 artiklan mukaisesti.
Toimielinten väite, jonka tarkoituksena on osoittaa, että kanne olisi pitänyt nostaakahdessa kuukaudessa 12.1.1994 päivätyn kirjeen jälkeen, on vailla mitäänperustetta. Perussäännön 43 artiklan viimeisessä virkkeessä on viittausperustamissopimuksen 173 ja 175 artiklaan, jonka perusteella vanhentumisenkeskeyttämiseen sovelletaan näistä määräyksistä ilmeneviä sääntöjä määräaikojenlaskemiseen. Koska komission vastaus oli tullut yli kaksi kuukautta kantajan kirjeenjälkeen, mutta implisiittisen hylkäämisen riitauttamista koskevassa määräajassa,tästä vastauksesta on alkanut kulua uusi kanteen nostamista koskeva määräaika (ks.asia C-25/91, Pesqueras Echebastar v. komissio, tuomio 1.4.1993, Kok. 1993, s. I-1719). Koska kannekirjelmä jätettiin ennen tämän toisen määräajan päättymistä,vanhentumisen keskeytyminen on tapahtunut 12.1.1994.
Oikeuskäytännön mukaan (asiat Birra Wührer ja De Franceschi, tuomioiden10 kohdat; Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomion 140 kohta ja asia Saint jaMurray v. neuvosto ja komissio, tuomion 93 kohta) ajanjakso, jolta vahinko onkorvattava, ulottuu vanhentumisen keskeyttämispäivää edeltävään viiden vuodenajanjaksoon. Vahinko on siis korvattava ajanjaksolta, joka alkaa 12.1.1989 ja päättyy28.7.1993, jolloin kantajalle myönnettiin viitemäärä.
Asiasta T-202/94 on todettava ensinnäkin, että kantaja kääntyi 11.4.1991 neuvostonja komission puoleen vaatien korvausta siihen asti kärsimistään vahingoista.Toimielimet kiistivät 2. ja 15.5.1991 päivätyissä vastauksissaan vastuunsa, muttasitoutuivat olemaan vetoamatta vanhentumiseen siihen asti, kunnes kolmekuukautta ehtii kuluu asian Mulder II tuomion julkaisemisesta. Tämä sitoumus eikoskenut kuitenkaan kuin niitä oikeuksia, jotka eivät olleet vanhentuneita kyseisiäkirjeitä laadittaessa.
Toisin kuin kantaja on väittänyt, tätä kirjeenvaihtoa ei voida tulkita niin, että siinäviitattaisiin asiassa Mulder II annettavaan yhteisöjen tuomioistuimen lopulliseentuomioon. Yhteisöjen tuomioistuin ratkaisi 19.5.1992 antamassaan tuomiossakysymykset yhteisön vastuun olemassaolosta. Kuten tuon tuomiontuomiolauselmasta käy ilmi, vahvistettavaksi jää ainoastaan korvauksen suuruus.Toimielinten 2. ja 15.5.1991 päivätyt kirjeet koskivat siten tuomiota asiassaMulder II.
Lisäksi toimielimet luopuivat näillä kirjeillä vetoamasta vanhentumiseen kirjeissämainittuna ajanjaksona. Näiden kirjeiden tarkoitus oli välttää kanteen välitönnostaminen ("Prosessiekonomisista syistä neuvosto/komissio on kuitenkin valmis olemaan vetoamatta vanhentumiseen "). Tämä oli sopusoinnussa toimielintentuolloisen käytännön kanssa lähettää samansisältöisiä kirjeitä tuottajille, jotka olivatosoittaneet niille vahingonkorvausta koskevia vaatimuksia.
Näin ollen on vahvistettava niiden toimielinten antamien sitoumusten vaikutukset,joiden johdosta tuottajat eivät nostaneet kannetta, minkä vastineena toimielimetluopuivat oikeudestaan vedota vanhentumiseen.
Toimielinten sitä kantaa ei voida hyväksyä, että kantajan osalta yksinomaan senvuoksi, ettei hän ole nostanut kannetta perussäännön 43 artiklassa määrätyssämääräajassa siitä, kun kolme kuukautta oli kulunut asiassa Mulder II annetuntuomion julkaisemisesta, voitaisiin vedota uudelleen vanhentumiseen 2. ja 15.5.1991päivätyillä kirjeillä ikään kuin toimielimet eivät olisi antaneet mitään sitoumusta.Tämä sitoumus oli näet toimielinten yksipuolinen toimi, jonka tarkoitus oli saadakantajat luopumaan kanteen nostamisesta. Vastaajat eivät siten voi käyttäähyväkseen sitä, että kantaja on päätynyt menettelytapaan, josta ainoastaan vastaajathyötyivät.
Näin ollen vanhentumisaika on ollut keskeytyneenä ajanjaksona, joka alkoi 7.5.1991,jolloin kantaja vastaanotti komission lähettämän kirjeen, ja joka päättyi 17.9.1992,eli kolmen kuukauden määräajan umpeuduttua siitä, kun asiassa Mulder II annetuntuomion tuomiolauselma julkaistiin 17.6.1992 Euroopan yhteisöjen virallisessalehdessä.
Toiseksi on vahvistettava vanhentumisajan keskeytymispäivä. Tältä osin ontodettava, että kantaja lähetti komissiolle 13.1.1994 kirjeen, jossa hän vaati sitävahvistamaan, että se pitäytyisi ilmoituksessaan, ettei se tule vetomaanvanhentumiseen siihen asti, kunnes Mulder II -tuomion johdosta julkaistaisiinyhteisöjen tuomioistuimen tuomio korvausten määrästä. Komissio vastasi 29.3.1994päivätyllä ja 5.4.1994 perille tulleessa kirjeessä, ettei yhteisö ollut vastuussa kantajanmenetyksistä.
Koska kannekirjelmä on jätetty kahdessa kuukaudessa tämän kirjeenvastaanottamisesta ja koska 13.1.1994 päivätty kirje on katsottava perussäännön43 artiklassa tarkoitetuksi toimielimille osoitetuksi vaatimukseksi, vanhentuminenon keskeytynyt mainittuna päivänä.
Näin ollen oikeuskäytännön mukaisesti (ks. edellä 133 kohta) ajanjakson, joltakorvaukset asiassa T-202/94 maksetaan, tulisi lähtökohtaisesti alkaa viisi vuottaennen keskeyttämistoimen päivää ja päättyä 1.2.1993, jolloin erityisviitemääräannettiin. Koska vanhentumisajan kuluminen oli kuitenkin keskeytyksissä 7.5.1991ja 17.9.1992 välisen ajan (ks. edellä 139 kohta) eli 16 kuukautta 10 päivää,ajanjakso, jolta korvaukset on maksettava, alkaa 3.9.1987 ja päättyy 31.1.1993.

3. Vahingonkorvausten suuruus
Yhdistettäessä asioita asianosaisia pyydettiin keskittymään ongelmaan siitä, olikooikeus vahingonkorvaukseen olemassa.
Tämän seurauksena asianosaiset eivät ole voineet ottaa kantaa erityisestikorvauksen suuruuteen ajanjaksona, jonka ensimmäisen oikeusasteentuomioistuimen on vahvistanut, olkoonkin että kantajat ovat kanteissaan esittäneetkorvausvaatimuksensa määrän (ks. edellä 35 ja 37 kohta).
Näin ollen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kehottaa asianosaisia yrittämäänsaada aikaan sopimus korvattavan vahingon määrästä 12 kuukauden kuluessatämän tuomion ja asiassa Mulder II annettuun tuomioon sisältyvien täsmennystenperusteella. Ellei sopimukseen päästä, asianosaisten on esitettävä tässä määräajassaensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle vaatimuksensa korvattavan vahingonmäärästä.

Oikeudenkäyntikulut
Edellä 145 kohdassa esitetty huomioon ottaen päätös oikeudenkäyntikuluistatehdään myöhemmin.

Näillä perusteilla
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN(laajennettu ensimmäinen jaosto)
on antanut seuraavan tuomiolauselman:
1. Vastaajien velvollisuutena on korvata kantajien vahingot, jotka ovatyhtäältä aiheutuneet asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetunmaksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevista yleisistäsäännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984 annetun neuvoston asetuksen(ETY) N:o 857/84, sellaisena kuin se on täydennettynä asetuksen (ETY)N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun lisämaksun yksityiskohtaisistasoveltamissäännöistä 16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla komissionasetuksella (ETY) N:o 1371/84, soveltamisesta siltä osin kuin kyseisissäasetuksissa ei ole säädetty viitemäärän antamisesta tiloille, joita rasittaamaidon ja maitotuotteiden kaupan pitämisestä luopumista ja lypsykarjantuotannon muuttamista koskevasta palkkiojärjestelmästä 17 päivänätoukokuuta 1977 annetun asetuksen (ETY) N:o 1078/77 mukaisesti tehtysitoumus, sikäli kuin tuottajat eivät ole toimittaneet maitoa kyseisenjäsenvaltion hyväksymänä viitevuotena, sekä toisaalta asetuksen (ETY)N:o 857/84, sellaisena kuin se on muutettuna 20 päivänä maaliskuuta 1989annetulla asetuksella (ETY) N:o 764/89, soveltamisesta siltä osin kuin sen3 a artiklan 1 kohdan toisessa luetelmakohdassa on suljettu poiserityisviitemäärän antaminen asetuksen N:o 1078/77 perusteella myönnetynpalkkion luovutuksensaajille.
2. Ajanjakso, jolta kantajien on saatava korvaus asetuksen N:o 857/84soveltamisesta aiheutuneista vahingoista, alkaa asian T-195/94 osalta12.1.1989 ja päättyy 28.7.1993, ja asian T-202/94 osalta se alkaa 3.9.1987 japäättyy 31.1.1993.
3. Asianosaiset ilmoittavat yhteisöjen tuomioistuimelle yhteisellä sopimuksellamaksettaviksi vahvistamansa määrät 12 kuukauden kuluessa tämäntuomion julistamisesta.
4. Jollei sopimukseen päästä, asianosaiset toimittavat yhteisöjentuomioistuimelle samassa määräajassa omat vaatimuksensa korvattavastamäärästä.
5. Oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

SaggioBrïet

Kalogeropoulos

Tiili Moura Ramos

Julistettiin Luxemburgissa 9 päivänä joulukuuta 1997.

H. Jung

A. Saggio

kirjaaja

presidentti

1: Oikeudenkäyntikieli: saksa.