JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
JEAN MISCHO
10 päivänä heinäkuuta 2003 (1)

Yhdistetyt asiat C-199/01 P ja C-200/01 P

IPK-München GmbH

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Muutoksenhaku – Rahoitustuen loppuosan epäävä komission päätös – Kanteen kohteen virheellinen määritteleminen – Perusteluvelvollisuuden laiminlyönti – Yhteisöjen tuomioistuimen tuomion sitovuuden loukkaaminen – Olennaisten menettelymääräysten rikkominen

1.       IPK-München GmbH (jäljempänä IPK) asiassa C-199/01 P ja Euroopan yhteisöjen komissio asiassa C-200/01 P ovat yhteisöjen tuomioistuimeen 14.5.2001 toimittamillaan valituksilla hakeneet EY:n tuomioistuimen perussäännön 49 artiklan nojalla muutosta Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen (kolmas jaosto) asiassa T-331/94 RV, IPK-München vastaan komissio, 6.3.2001 antamaan tuomioon (Kok. 2001, s. II-779, jäljempänä valituksen kohteena oleva tuomio). Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on valituksen kohteena olevalla tuomiolla kumonnut komission 3.8.1994 tekemän päätöksen, jolla kieltäydyttiin maksamasta IPK:lle loppuosaa rahoitustuesta, joka sille oli myönnetty ympäristöä säästävää matkailua Euroopassa koskevan tietopankin käyttöönottoa koskevan hankkeen tukemiseksi (jäljempänä päätös).

2.       Yhteisöjen tuomioistuimen presidentin 15.10.2001 antamalla määräyksellä nämä kaksi asiaa on yhdistetty kirjallisen ja suullisen menettelyn sekä tuomion osalta.

I  Valitusten perustana olevat tosiseikat

3.       Asiaa koskevat oikeussäännöt ja valitusten perustana olevat tosiseikat on selostettu valituksen kohteena olevassa tuomiossa seuraavasti:

”Kanteen perustana olevat tosiseikat

1.      Komissio julkaisi 26.2.1992 Euroopan yhteisöjen virallisessa lehdessä ehdotuspyynnön tukeakseen matkailu- ja ympäristöalan hankkeita (EYVL C 51, s. 15). Komissio totesi ehdotuspyynnössä, että se aikoi myöntää tähän tarkoitukseen 2 miljoonaa ecua ja valita noin 25 hanketta. Ehdotuspyynnössä todettiin myös, että valitut hankkeet olisi saatettava päätökseen yhdessä vuodessa sopimuksen allekirjoittamisesta.

2.      Kantajana oleva yritys, jonka kotipaikka on Saksassa ja joka toimii matkailualalla, jätti 22.4.1992 ehdotuksen sellaiseksi hankkeeksi, joka koski ympäristöä säästävää matkailua Euroopassa koskevan tietopankin käyttöönottamista. Tietopankin nimeksi piti antaa (Ecodata). Ehdotuksen mukaan kantajan piti toimia hankkeen koordinaattorina. Töiden toteuttamisessa kantajan oli tarkoitus olla yhteistyössä kolmen muun yrityksen kanssa eli ranskalaisen Innovencen, italialaisen Tourconsultin ja kreikkalaisen 01-Pliroforikin kanssa. Ehdotuksessa ei täsmennetty näiden yritysten välistä tehtävien jakoa vaan todettiin ainoastaan, että kaikki nämä yritykset olivat (matkailuun sekä informaatiota ja matkailua koskeviin hankkeisiin erikoistuneita konsulttitoimistoja).

3.      Kantajan ehdotuksessa mainittiin hankkeen toteuttamisessa olevan seitsemän vaihetta, joiden kokonaiskestoksi arvioitiin 15 kuukautta.

4.      Komissio totesi 4.8.1992 päivätyssä kirjeessään myöntävänsä Ecodata-hankkeelle 530 000 ecun suuruisen tuen, joka vastasi 53 prosenttia hankkeesta aiheutuvista kustannuksista, ja se pyysi kantajaa allekirjoittamaan ja palauttamaan ’tuensaajan ilmoituksen’ (jäljempänä ilmoitus), joka oli kirjeen liitteenä ja johon sisältyivät tuen saamista koskevat ehdot.

5.      Ilmoituksessa todettiin muun muassa, että 60 prosenttia tuesta maksettaisiin sen jälkeen, kun komissio olisi vastaanottanut kantajan asianmukaisesti allekirjoittaman ilmoituksen, ja että loppuosa tuesta maksettaisiin sen jälkeen, kun komissio olisi vastaanottanut ja hyväksynyt hankkeen toteuttamista koskevat kertomukset eli välikertomuksen, joka olisi annettava kolmen kuukauden kuluessa hankkeen toteuttamisen aloittamisesta, ja loppukertomuksen ja hankkeeseen liittyvät kirjanpitoasiakirjat, jotka olisi annettava kolmen kuukauden kuluessa hankkeen loppuunsaattamisesta ja viimeistään 31.10.1993.

6.      Kantaja allekirjoitti ilmoituksen 23.9.1992, ja yrityspolitiikkaa, kauppaa, matkailua ja sosiaalitaloutta käsittelevä komission pääosasto (PO XXIII) kirjasi sen vastaanotetuksi 29.9.1992.

7.      Komissio ilmoitti 23.10.1992 kantajalle, että se odotti kantajan antavan ensimmäisen kertomuksen viimeistään 15.1.1993. Samassa kirjeessään komissio pyysi kantajaa myös esittämään vielä kaksi muuta välikertomusta, jotka oli annettava 15.4.1993 ja 15.7.1993. Lisäksi komissio muistutti kantajaa siitä, että loppukertomus oli annettava viimeistään 31.10.1993.

8.      Komissio pyysi kantajaa suostumaan siihen, että hankkeeseen osallistuisi saksalainen yritys Studienkreis für Tourismus (jäljempänä Studienkreis). Komissio oli jo vuonna 1991 myöntänyt Studienkreisille 60 000 ecun avustuksen Ecotrans-nimiseen, ympäristöä säästävää matkailua koskevaan hankkeeseen.

9.      Pääosaston XXIII pääjohtaja von Moltke, joka oletti, ettei kantaja vielä ollut lähettänyt ilmoitustaan, lähetti 18.11.1992 kantajalle uuden ilmoituksen ja pyysi kantajaa allekirjoittamaan sen ja palauttamaan sen komissioon.

10.    Pääosasto XXIII:n erään yksikön päällikkö Tzoanos kutsui 24.11.1992 kantajan ja 01-Pliroforikin kokoukseen, johon Innovence ja Tourconsult eivät osallistuneet. Kantajan väitteiden mukaan Tzoanos ehdotti tässä kokouksessa, että pääosa työstä annettaisiin 01-Pliroforikille, jolle myös pääosa varoista olisi myönnettävä. Kantaja vastusti tätä ehdotusta.

11.    Tuen ensimmäinen osa eli 318 000 ecua (60 prosenttia koko tuesta eli 530 000 ecusta) maksettiin tammikuussa 1993.

12.    Studienkreisin osallistumisesta hankkeeseen keskusteltiin 19.2.1993 komissiossa pidetyssä kokouksessa. Kokouksen pöytäkirjassa todetaan muun muassa seuraavaa:

’[Kantajan] edustajat, kolme yhteistyökumppania ja Ecotrans [Studienkreis] tapaavat lauantaina 13.3. Roomassa sopiakseen – – näitä viittä koskevasta toteuttamissuunnitelmasta. [Kantaja] ilmoittaa komissiolle maanantaina 15.3., mitä kokouksessa on sovittu.’

13.    Muutama päivä 19.2.1993 pidetyn kokouksen jälkeen Ecodata-asian hoitaminen otettiin pois Tzoanosilta. Tämän jälkeen Tzoanosia vastaan pantiin vireille kurinpitomenettely, jonka päätteeksi Tzoanos pantiin viralta.

14.    Studienkreisia ei lopulta otettu mukaan Ecodata-hankkeeseen. Kantaja, Innovence, Tourconsult ja 01-Pliroforiki tekivät 29.3.1993 sopimuksen Ecodata-hankkeeseen liittyvien tehtävien ja varojen jaosta. Tätä jakoa selvitettiin kantajan ensimmäisessä kertomuksessa, jonka se antoi huhtikuussa 1993 (jäljempänä ensimmäinen kertomus).

15.    Kantaja antoi toisen kertomuksen heinäkuussa 1993 ja loppukertomuksen lokakuussa 1993. Lisäksi se kutsui komission valmiiden töiden esittelytilaisuuteen. Tämä esittelytilaisuus pidettiin 15.11.1993.

16.    Komissio ilmoitti 30.11.1993 päivätyllä kirjeellään kantajalle seuraavaa:

’ – – komissio katsoo [Ecodata-]hanketta koskevasta kertomuksesta ilmenevän, että 31.10.1993 mennessä loppuun saatetut työt eivät vastaa tyydyttävästi sitä, mitä 22.4.1992 esitetyssä ehdotuksessa luvattiin. Tämän vuoksi komissio katsoo, ettei sen tarvitse maksaa jäljellä olevaa 40 prosenttia siitä tälle hankkeelle myönnetystä tuesta, jonka kokonaismäärä oli 530 000 ecua.

Komissio perustelee päätöstään erityisesti seuraavilla syillä:

1.      Hanke ei ole läheskään valmis. Alkuperäisen ehdotuksen mukaan pilottivaihe oli hankkeen viides vaihe. Kuudes ja seitsemäs vaihe olivat järjestelmän arviointi ja järjestelmän laajentaminen (kaikkiin kahteentoista jäsenvaltioon), ja ehdotuksen sivulla 17 olevasta aikataulusta ilmenee selvästi, että nämä vaiheet oli suoritettava osana komission osittain rahoittamaa hanketta.

2.      Pilottivaiheen kyselylomake oli tätä hanketta varten selvästi liian yksityiskohtainen, kun otetaan erityisesti huomioon käytettävissä olevat voimavarat ja hankkeen luonne. Lomakkeen olisi pitänyt perustua realistisempaan arvioon siitä, mitkä tiedot olivat tärkeimpiä matkailu- ja ympäristöalan kanssa tekemisissä oleville henkilöille – – .

3.      Eri tietopankkeja ei ole liitetty toisiinsa distributiiviseksi tietopankkijärjestelmäksi 31.10.1993 mennessä.

4.      Koealueilta saadut tiedot ovat tyypiltään ja laadultaan erittäin huonoja erityisesti siksi, että tietoja hankittiin vain neljästä jäsenvaltiosta ja näistä jokaisesta vain kolmelta alueelta. Suuri osa järjestelmään kuuluvista tiedoista on vähämerkityksellisiä tai täysin merkityksettömiä erityisesti paikallistason matkailusta aiheutuvien ympäristövaikutusten kannalta.

5.      Nämä ja myös muut ilmeiset syyt osoittavat riittävästi, että kantaja on johtanut ja koordinoinut hanketta huonosti ja että se ei ole toteuttanut hanketta velvollisuuksiensa edellyttämällä tavalla.

Lisäksi komission on varmistauduttava siitä, että jo maksettua 60:tä prosenttia tuesta (318 000 ecua) ei ole käytetty muuhun tarkoitukseen kuin 22.4.1992 annetussa ehdotuksessa esitetyn hankkeen toteuttamiseen sen ilmoituksen mukaisesti, joka on annettu hyväksyttäessä tätä ehdotusta. Komissio haluaa esittää seuraavat huomiot näiden varojen käyttöä koskevan kertomuksenne johdosta:

[kirjeen 6–12 kohta]

Jos [kantajalla] on huomautettavaa kustannuksia koskevan tilannearviomme osalta, pyydämme esittämään nämä huomiot mahdollisimman pian. Vasta sitten komissio pystyy muodostamaan lopullisen mielipiteensä siitä, onko kyseiset 60 prosenttia käytetty ilmoituksen mukaisesti, ja päättämään, saako [kantaja] pitää tämän tuen.

– – ’

17.    Kantaja ilmaisi olevansa eri mieltä tässä kirjeessä mainituista seikoista muun muassa kirjeessään, jonka se lähetti komissiolle 28.12.1993. Tällä välin kantaja jatkoi hankkeen toteuttamista ja piti siitä muutaman julkisen esittelytilaisuuden. Kantaja ja komission edustajat pitivät 29.4.1994 kokouksen näiden ristiriitojen selvittämiseksi.

18.    PO XXIII:n pääjohtaja Jordan ilmoitti 3.8.1994 päivätyllä kirjeellään kantajalle seuraavaa:

’Olen pahoillani, ettei teille ole voitu vastata suoraan jo aikaisemmin kirjeenvaihdon ja [29.4.1994 pidetyn] kokouksen jälkeen.

– – 28.12. päivätyssä vastauksessanne ei ole mitään sellaista, minkä perusteella meidän olisi muutettava kantaamme. Toitte kuitenkin esille tiettyjä uusia kysymyksiä, joista haluaisin esittää näkemykseni. – –

Minun on ilmoitettava teille, että arvioituani asiaa kaikilta osin – – katson, ettei uuden kokouksen pitäminen ole tarpeellista. Vahvistan siten, että 30.11. lähettämässäni kirjeessä mainittujen ja edellä esittämieni syiden vuoksi emme aio maksaa enää mitään maksuja tämän hankkeen osalta. Tulemme jatkamaan muiden yksiköiden kanssa asian tutkimista siltä osin, onko syytä pyytää teitä palauttamaan osa jo maksetusta 60 prosentin tukiosuudesta. Mikäli päädymme palauttamiseen, ilmoitan teille siitä.’”

II  Asian käsittelyn vaiheet

4.       IPK nosti yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimeen 13.10.1994 jättämällään kannekirjelmällä kanteen, jossa se vaati 3.8.1994 tehdyn päätöksen kumoamista.

5.       Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin hylkäsi kanteen asiassa T-331/94, IPK vastaan komissio, 15.10.1997 antamassaan tuomiossa (Kok. 1997, s. II-1665).

6.       Tuomion 47 kohdassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin totesi seuraavaa:

” – – kantaja ei voi syyttää komissiota siitä, että hankkeen toteuttaminen on myöhästynyt. On syytä todeta, että kantaja odotti vuoden 1993 maaliskuuhun asti, ennen kuin se aloitti muiden hankkeeseen osallistuvien yritysten kanssa keskustelut siitä, miten niiden tehtävät oli jaettava hankkeen toteuttamisessa, vaikka kantaja oli hankkeen koordinaattori. Kantaja kulutti näin ollen puolet hankkeen toteuttamiseen varatusta ajasta siten, ettei se järjellisesti edes pystynyt aloittamaan tehokasta työskentelyä. Vaikka kantaja on esittänyt tiettyjä todisteita siitä, että vuoden 1992 marraskuun ja vuoden 1993 helmikuun välisenä aikana useat komission virkamiehet olivat puuttuneet häiritsevästi hankkeen toteuttamiseen, kantaja ei kuitenkaan ole osoittanut, että komission virkamiesten toiminnan vuoksi sillä ei ollut mitään mahdollisuutta aloittaa todellista yhteistyötä kyseisten yritysten kanssa ennen vuoden 1993 maaliskuuta.”

7.       IPK haki yhteisöjen tuomioistuimeen 22.12.1997 toimittamallaan valituksella EY:n tuomioistuimen perussäännön 49 artiklan nojalla muutosta edellä mainittuun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomioon asiassa T-331/94, IPK vastaan komissio.

8.       Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa C-433/97 P, IPK vastaan komissio, 5.10.1999 antamassaan tuomiossa (Kok. 1999, s. I-6795) seuraavaa:

”15

– – on todettava, että kuten valituksen kohteena olevan tuomion 47 kohdasta ilmenee, valittaja esitti todisteita siitä, että komission virkamiehet olivat valituksen kohteena olevan tuomion 9 ja 10 kohdassa täsmennetyllä tavalla puuttuneet hankkeen hallintoon, mikä vaikutti todennäköisesti hankkeen moitteettomaan toteuttamiseen.

16

Tässä tilanteessa komission asiana oli osoittaa, että kyseiset komission virkamiesten toimet eivät ole vaikuttaneet valittajan mahdollisuuksiin toteuttaa hanke tyydyttävällä tavalla.

17

Tästä seuraa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin teki oikeudellisen virheen edellyttäessään, että valittajan oli näytettävä toteen se, että komission virkamiesten toimien vuoksi sillä ei ollut mitään mahdollisuutta aloittaa tehokasta yhteistyötä muiden hankkeessa mukana olevien yritysten kanssa.”

9.       Tämän vuoksi yhteisöjen tuomioistuin kumosi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen antaman tuomion edellä mainitussa asiassa IPK vastaan komissio ja palautti yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 54 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla asian ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle. Yhteisöjen tuomioistuimen mukaan oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

10.     Tämän palautuksen johdosta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kumosi päätöksen valituksen kohteena olevalla tuomiollaan ja velvoitti komission korvaamaan kaikki asian käsittelystä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa sekä yhteisöjen tuomioistuimessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut, koska komissio oli loukannut lojaalisuusvelvoitettaan kieltäytyessään maksamasta rahoitustuen toista osaa sillä perusteella, että hanketta ei ollut saatettu päätökseen 31.10.1993 mennessä.

III  Asianosaisten vaatimukset

11.     IPK vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

–

kumoaa valituksen kohteena olevan tuomion siltä osin kuin sen 34 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa katsotaan, että 30.11.1993 päivätyn komission kirjeen 6–12 kohta eivät kuulu päätöksen perusteluihin

–

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

12.     Komissio vaatii, että yhteisöjen tuomioistuin

–

kumoaa valituksen kohteena olevan tuomion ja hylkää IPK:n päätöstä vastaan nostaman kanteen

–

toissijaisesti kumoaa valituksen kohteena olevan tuomion ja palauttaa asian ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle

–

velvoittaa IPK:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

IV  Asianosaisten valitusperusteet ja perustelut

13.     IPK on esittänyt valituksensa tueksi kolme valitusperustetta:

–

ensiksi, valituksen kohteen virheellinen määritteleminen

–

toiseksi, perusteluvelvollisuuden rikkominen

–

kolmanneksi, yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa IPK vastaan komissio antaman tuomion sitovuuden loukkaaminen.

14.     Komissio on tuonut valituksessaan esiin viisi menettelymääräysten rikkomusta, jotka ovat loukanneet sen etuja:

–

ensiksi, komission päätöksen perustelujen riittämätön arviointi ja perusteettoman edun kiellon rikkominen

–

toiseksi, Tzoanosin, kreikkalaisen yhtiön 01-Pliroforikin ja IPK:n välisen laittoman yhteistyön väärä arviointi

–

kolmanneksi, komission ehdotuksen, joka koski Studienkreisin osallistumista hankkeeseen, väärä arviointi

–

neljänneksi, laiminlyönti tutkia lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisen seuraukset

–

viidenneksi, laiminlyönti tutkia dolo agit, qui petit, quod statim redditurus est- ja fraus omnia corrumpit -periaatteet.

V  Valitusten tutkittavaksi ottaminen

15.     Komissio on määritellyt valitusperusteensa menettelymääräysten rikkomuksiksi. Edellä mainitun luettelon lukeminen kuitenkin paljastaa, että todellisuudessa kyse on, kuten IPK oikein toteaa, pääasiaa koskevista valitusperusteista. Valitusperusteet eivät koske ainuttakaan menettelymääräysten rikkomusta vaan päinvastoin ne kehottavat yhteisöjen tuomioistuinta tutkimaan monelta osin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päättelyä pääasian osalta.

16.     Tällä määrittelyvirheellä ei ole kuitenkaan seurauksia. Se ei tee näiden valitusperusteiden sisältöä epäselväksi eikä siis vapauta yhteisöjen tuomioistuinta tutkimasta niitä.

17.     Näin ollen IPK:n väite, että komission valitusperusteiden virheellisen määrittelyn tulisi johtaa tämän valituksen tutkimatta jättämiseen, tulee hylätä.

18.     Siinä missä komission, jonka päätöksen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kumonnut ja joka on toiminut säädetyssä ajassa, valituksen tutkittavaksi ottamisesta ei siis ole mitään epäselvyyttä, on suoralta kädeltä sanottava, että IPK:n osalta asia on toisin.

19.     Komissio on tältä osin huomauttanut, että IPK:ta ei enää ole olemassa tällä nimellä ja että mikäli tämä tieto pitää paikkansa, on kysyttävä, vieläkö sillä on puheoikeus. IPK on korostanut, että kyseessä on ollut pelkkä nimenmuutos, ja että se edelleen on kirjoittautuneena Münchenin kaupungin kaupparekisteriin samalla numerolla. Tämän tulisi riittää hälventämään komission kaikki epäilyt.

20.     Todellinen ongelma ei ole kuitenkaan tämä vaan käy ilmi IPK:n yllä mainituista vaatimuksista. IPK on pyytänyt yhteisöjen tuomioistuinta kumoamaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomion ”siltä osin kuin sen 34 kohdassa ja sitä seuraavissa kohdissa katsotaan, että 30.11.1993 päivätyn komission kirjeen 6–12 kohta eivät kuulu päätöksen perusteluihin”.

21.     Suoralta kädeltä näyttää siltä, että näiden vaatimusten tarkoituksena ei ole muuttaa valituksen kohteena olevan tuomion tuomiolauselmaa, jolla komission päätös on kumottu. Päinvastoin vaatimukset koskevat nimenomaisesti ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen perustelujen osaa, jota IPK haluaisi muuttaa.

22.     Tästä seuraa, että tämä valitus ei täytä niitä edellytyksiä, joita vaaditaan yhteisöjen tuomioistuimen työjärjestyksessä, jonka 113 artiklan 1 kohdassa määritellään, että valituksessa voidaan vaatia yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päätöksen kumoamista kokonaan tai osittain, mistä epäsuorasti käy ilmi, että asianosaisen on vaadittava valituksen kohteena olevan tuomion tuomiolauselman muuttamista.

23.     Tällainen valitus törmää myös yhteisöjen tuomioistuimen perussäännön 56 artiklan toiseen kohtaan, joka rajaa muutoksenhakijat niihin asianosaisiin, joiden vaatimukset on kokonaan tai osittain hylätty ensimmäisessä oikeusasteessa. IPK:n osalta näin ei ole laita, sillä se on vaatinut ensimmäisessä oikeusasteessa komission päätöksen kumoamista ja sen vaatimus on hyväksytty.

24.     Myös oikeuskäytännöstä johtuu, että tällaista valitusta ei voida ottaa tutkittavaksi. Yhteisöjen tuomioistuin on jättänyt tutkimatta valituksen, jossa valittaja, joka oli ensimmäisessä oikeusasteessa saavuttanut vaatimansa, pyysi valituksessaan tämän lopputuloksen perustamista toiselle oikeusperustalle kuin mihin ensimmäisessä oikeusasteessa oli päädytty. (2)

25.     IPK näyttää moittivan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se olisi kumonnut päätöksen vain osittain, koska se ei ollut kumonnut tiettyjä päätöksen perusteluja. Tämä väite on kestämätön. Valituksen kohteena olevan tuomion tuomiolauselmasta itsestään käy ilmi, että komission päätös on kumottu rajoituksetta. Tästä välttämättä seuraa, että kumoaminen on ollut täydellistä.

26.     Tältä osin lisättäköön vielä, ettei ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kuulu kumota päätöksen perusteluja. Itse perustelun käsitteestä johtuu, että perustelu ei ole sellainen epäedullisia vaikutuksia luova toimi, joka voisi olla kumoamisen kohteena. Ainoastaan päätöksen päätösosalla voi olla epäedullisia vaikutuksia ja se voi siis olla kumoamisen kohteena. Päätöksen päätösosa eli yhteisön tuen loppuosan maksamisesta kieltäytyminen on valituksen kohteena olevan tuomion tuomiolauselman mukaisesti kiistatta kumottu kokonaisuudessaan.

27.     Valittaja näyttää tältä osin sekoittavan keskenään päätöksen perustelujen kumoamisen, mikä ei ole mahdollista, koska perustelut eivät luo epäedullisia vaikutuksia, ja kumotun toimenpiteen tehneen toimielimen velvollisuuden noudattaa kumoamistuomiota. Kyseisen toimielimen velvoitteen laajuus riippuu kumoamistuomion sisällöstä. Kumoamistuomioista voi johtua, että valituksen kohteena olevan päätöksen perustelut ovat olleet puutteelliset ja että toimielimen tulee korjata tämä virhe. Lopputuloksena joka tapauksessa on, että kumoamisen kohteena on päätös eli toimenpide, jolla voi olla epäedullisia vaikutuksia, eivätkä päätöksen oikeuttamiseksi laaditut perustelut.

28.     IPK:n perusteluista mielestäni käy ilmi tämä sekaannus. Se esittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen olisi tullut kumota 30.11.1993 päivätyn kirjeen 6–12 kohta, johon päätöksessä viitattiin, sillä perusteella, että komissio voisi nojautua niiden sisältöön pönkittääkseen myöhempää mahdollista päätöstä vaatia jo maksetun tuen takaisinmaksua.

29.     Se, että komissio voi myöhemmin mahdollisesti käyttää hyväkseen kyseisiä kohtia, ei missään tapauksessa tee niistä toimia, joilla on epäedullisia vaikutuksia, eikä siis kumoamisen kohteita. Vain myöhempi päätös voisi olla tällainen.

30.     Edellä lausutusta seuraa, että IPK:n valitus on jätettävä tutkimatta. Ei siis ole tarpeen tutkia IPK:n pääasian osalta esittämiä väitteitä.

VI  Pääasia: komission valitusperusteet

A  Ensimmäinen valitusperuste: komission päätöksen perustelujen riittämätön arviointi ja perusteettoman edun kiellon rikkominen

1.     Komission päätöksen perustelujen riittämätön arviointi

31.     Komission kritiikki kohdistuu ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen valituksen kohteena olevan tuomion 86 kohdassa tekemään toteamukseen, joka kuuluu seuraavasti:

32.     ”Kun otetaan huomioon se, että ainakin kesästä 1992 15.3.1993 asti komissio oli jatkuvasti edellyttänyt kantajalta Studienkreisin mukaanottamista Ecodata-hankkeeseen – vaikka kantajan ehdotuksessa ja tukipäätöksessä ei mainittu tämän yrityksen osallistumista hankkeeseen – mikä oli välttämättä viivästyttänyt hankkeen toteuttamista, ja kun otetaan huomioon se, että komissio ei ole osoittanut, että tästä komission hankkeeseen puuttumisesta huolimatta kantaja olisi pystynyt toteuttamaan hankkeen tyydyttävällä tavalla, on syytä katsoa, että komissio on loukannut lojaalisuusvelvoitettaan kieltäytyessään maksamasta tuen toista osaa sillä perusteella, että hanketta ei ollut saatettu päätökseen 31.10.1993.”

33.     Komission mukaan valituksen kohteena olevassa tuomiossa ei oteta huomioon, että komission päätös perustuu kahteen täysin erilaiseen seikkaan, nimittäin toisaalta siihen, ettei hanketta ollut saatettu päätökseen 31.10.1993, sillä kuudes ja seitsemäs vaihe puuttuivat (ks. päätöksen 1 ja 3 kohta), sekä toisaalta siihen, että IPK:n jo tekemä ja kovaan hintaan laskuttama työ ensimmäisestä vaiheesta viidenteen vaiheeseen oli käyttökelvotonta (ks. päätöksen 2 ja 4 kohta).

34.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei puutu tähän toiseen seikkaan miltään osin, vaikka 30.11.1993 päivätyn kirjeen 2 ja 4 kohdassa perustellaan sitä yksityiskohtaisesti. Kyseisissä kohdissa ei käsitellä kuudetta ja seitsemättä vaihetta vaan hankkeen valmistavaa vaihetta, jonka aikana IPK oli tehnyt määrällisesti paljon mutta merkityksetöntä työtä, johon se käytti myös erittäin paljon aikaa. Komissio on 12.1.1995 päivätyssä vastineessaan (ks. 147–150 kohta) sekä 29.6.1995 antamassaan vastauksessa (ks. 122–124 kohta) selvittänyt asiaa laajasti tältä osin, mihin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole ottanut mitään kantaa.

35.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin, joka on lainannut vain 30.11.1993 päivätyn kirjeen 1 kohtaa, viittaa ainoastaan hankkeen kuudennen ja seitsemännen vaiheen täyttämättä jättämiseen eikä ole tutkinut lainkaan toista, maksun epäävää päätöstä, jonka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kumonnut kokonaan, oikeuttavaa seikkaa.

36.     Komission mukaan valituksen kohteena oleva tuomio on siis riittämättömästi perusteltu ja sitä rasittaa oikeudellinen virhe.

37.     IPK väittää ensinnäkin, että tämä valitusperuste, joka koskee IPK:n nk. suoritusten laiminlyöntiä, on pelkkiin tosiseikkoihin perustuva valitusperuste, jota yhteisöjen tuomioistuin ei voi tutkia valituksen yhteydessä. Komission valituksen tarkoituksena todellisuudessa on, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa jo esiin tuodut väitteet tutkitaan uudelleen, mikä yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ei ole valituksen tarkoitus (ks. määräys 16.7.1998 asiassa C-252/97 P, N v. komissio, Kok. 1998, s. I-4871, 15 kohta).

38.     IPK korostaa lisäksi, että toisin kuin komissio väittää, valituksen kohteena olevan tuomion 35 kohdasta käy ilmi, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tutkinut 30.11.1993 päivätyn kirjeen 2 ja 4 kohdan.

39.     IPK lisää vielä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin oli sidottu palautustuomioon. Kun otetaan huomioon, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut yhteisöjen tuomioistuimen vaatimusten mukaisesti, ettei komissio ole näyttänyt, että sen käytös ei ole estänyt IPK:ta hoitamasta hanketta sopivalla tavalla, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuli kumota päätös kokonaisuudessaan. Mitättömyyden ulottuvuutta ei ollut mahdollista rajoittaa päätöksen yhteen osaan.

40.     Mitä näistä väitteistä tulisi ajatella?

41.     Päinvastoin kuin IPK väittää, komission ensimmäisenä esittämä valitusperuste ei koske tosiseikkoja. Komissio ei pyri nostamaan esiin todellisuutta koskevia seikkoja tai IPK:n suoritusten riittämättömyyden laajuutta, mikä olisikin tosiasiaa koskeva seikka.

42.     Se, mistä komissio moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta on, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on pitänyt päätöstä riittämättömästi perusteltuna vain 30.11.1993 päivätyn kirjeen 1 kohdan perusteella ottamatta huomioon kyseisen kirjeen 2 ja 4 kohdassa mainittuja perusteluja.

43.     Komission aikomuksena on siis osoittaa, että sen päätös oli asianmukaisesti perusteltu pelkästään sillä, että se on viitannut 30.11.1993 päivätyn kirjeen 2 ja 4 kohdassa IPK:n suoritusten puutteellisuuksiin.

44.     On todettava, että komission ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen menettelyn yhteydessä esittämät asiakirjat eivät sisällä jälkeäkään tästä kannasta. On varmaankin totta, että komissio on jo vastineessaan tuonut esiin IPK:n suoritusten riittämättömyyden. Esimerkiksi komission kirjelmien ne kohdat, joihin se viittaa nyt käsiteltävän valitusperusteen osalta, sisältävät IPK:n kehittelemiä kyselykaavakkeita koskevia seikkoja.

45.     Mistään ei kuitenkaan käy ilmi sellainen komission kanta, että pelkästään 30.11.1993 päivätyn kirjeen 2 ja 4 kohdassa mainitut perustelut riittäisivät päätöksen perusteluiksi ja saisivat sen välttymään kumoamiselta, joka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen mukaan johtuu lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisesta.

46.     Tästä seuraa, että komissio on tuonut valitusvaiheessa esiin uuden valitusperusteen. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tällainen valitusperuste jätetään tutkimatta. (3) Se tulee siis tällä perusteella hylätä.

2.     Perusteettoman edun kiellon rikkominen

47.     Komissio moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se on aiheuttanut IPK:lle perusteetonta etua, koska se on velvoittanut yhteisön korvaamaan hyödyttömiä töitä, jotka eivät tule hankkeen hyväksi, ilman että se on arvioinut asiaa oikeudellisesti.

48.     IPK korostaa ensinnäkin, että tämä valitusperuste on luonteeltaan puhtaasti tosiseikka. Toiseksi IPK:n mukaan väitetty perusteettoman edun kielto ei ole yhteisön oikeuden oikeusperiaate eikä myöskään Belgian tai Saksan oikeuden periaate. Kolmanneksi se tuo esiin, että yhteisön tuen toisen osan maksamiseen on oikeudellinen peruste, nimittäin komission ja IPK:n välinen sopimus. Perusteeton etu edellyttää, ettei suorituksella ole oikeudellista perustetta.

49.     On huomioitava, että yhteisön tuen loppuosan maksamisesta IPK:lle aiheutuvalta edulta puuttuu laillinen peruste vain silloin, jos IPK:lla ei ole oikeutta kyseiseen maksuun, mikä juuri komission kuuluu osoittaa.

50.     Tästä johtuu, että perusteettoman edun kiellon rikkomista koskeva valitusperuste ei auta komissiota lainkaan ja että se on hylättävä.

51.     Komission esittämä ensimmäinen valitusperuste on siis kokonaisuudessaan hylättävä.

B  Toinen valitusperuste: Tzoanosin, kreikkalaisen yhtiön 01-Pliroforikin ja IPK:n välisen väitetyn laittoman yhteistyön väärä arviointi

52.     Valituksen kohteena olevan tuomion 88 ja 89 kohdassa ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on kuvannut komission väitettä, joka koskee laitonta yhteistyötä Tzoanosin, 01-Pliroforikin ja IPK:n välillä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tämän jälkeen hylännyt väitteen seuraavasti:

”90.  On katsottava, että riidanalaisessa päätöksessä ja 30.11.1993 mainitussa kirjeessä, johon riidanalaisessa päätöksessä viitataan, ei mainita Tzoanosin, 01-Pliroforikin ja kantajan välisen salaisen yhteistyön olevan peruste sille, miksi tuen toista osaa ei makseta kantajalle. Riidanalaisessa päätöksessä ja 30.11.1993 mainitussa kirjeessä ei mainita myöskään mitään siitä, että komission mukaan tuki olisi lainvastaisesti myönnetty kantajalle. Tämän vuoksi komission selitystä, joka koskee asianomaisten salaista yhteistyötä, ei voida pitää lisäselvityksenä, joka on esitetty tuomioistuimessa riidanalaisen päätöksen tueksi (ks. vastaavasti asia 195/80, Michel v. parlamentti, tuomio 26.11.1981, Kok. 1981, s. 2861, 22 kohta; asia T-16/91 RV, Rendo ym. v. komissio, tuomio 12.12.1996, Kok. 1996, s. I-1827, 45 kohta ja asia T-77/95 RV, Ufex ym. v. komissio, tuomio 25.5.2000, Kok. 2000, s. II-2167, 54 kohta).

91.    Kun otetaan huomioon se, että EY:n perustamissopimuksen 173 artiklan (josta on muutettuna tullut EY 230 artikla) perusteella ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen on tutkittava riidanalaisen päätöksen laillisuus ainoastaan tähän päätökseen sisältyvien perusteluiden pohjalta, komission väitteitä, jotka koskevat fraus omnia corrumpit -periaatetta, ei voida hyväksyä.

92.    On syytä lisätä, että jos komissio olisi riidanalaisen päätöksen tehtyään katsonut, että edellä 89 artiklassa mainitut seikat olivat riittävä peruste sille, että Tzoanosin, 01-Pliroforikin ja kantajan välinen lainvastainen salainen yhteistyö teki Ecodata-hankkeen tukemiseen johtaneen menettelyn lainvastaiseksi, komissio olisi voinut sen sijaan, että se esittää oikeudenkäynnin aikana riidanalaiseen päätökseen sisältymättömän perusteen, peruuttaa riidanalaisen päätöksen ja tehdä uuden päätöksen, jossa paitsi kieltäydytään maksamasta tuen toista osaa myös määrätään kantaja palauttamaan jo maksettu tuen osa.

93.    Kaiken edellä esitetyn perusteella riidanalainen päätös on kumottava, eikä ole tarpeen tutkia muita kantajan esittämiä kanneperusteita.”

53.     Komissio moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että tämä on ymmärtänyt väärin yhteisöjen tuomioistuimen edellä mainitussa asiassa IPK vastaan komissio antamansa tuomion 15 ja 16 kohdassa mainitut perustelut. Mikäli komission asiana oli ”osoittaa, että kyseiset komission virkamiesten toimet eivät ole vaikuttaneet valittajan mahdollisuuksiin toteuttaa hanke tyydyttävällä tavalla”, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei voi sopimattomana ohittaa komission väitettä, joka koskee laitonta yhteistyötä. Komissio on selostanut, että tämä yhteistyö on viivyttänyt hankkeen toteutusta ainakin helmikuulle 1993, ottaen huomioon, että toisaalta hankkeen osallistujat eivät ole päässeet sopimukseen vaadittujen tukien jaosta, jota kreikkalaisen osapuolen puolesta vaati Tzoanos, mikä on aiheuttanut hankkeen hiipumisen, ja että toisaalta IPK peitti nimenomaisesti Tzoanosin toimet von Moltkelta.

54.     Komission mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on, jättämällä huomioon ottamatta ne tosiseikat, jotka komissio on esittänyt laittoman yhteistyön osalta, suoralta kädeltä riistänyt komissiolta mahdollisuuden osoittaa, että itse asiassa hankkeen viivästyminen ei johtunut sen 27.7.1992 tekemästä ehdotuksesta, jonka mukaan Studienkreis osallistuisi hankkeeseen vaan laittomasta yhteistyöstä. Kun ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin valituksen kohteena olevan tuomionsa 85 kohdassa lausuu, että ”kun komissio ei ole esittänyt muita argumentteja väitteidensä tueksi”, on siis katsottava, ettei komissio ole näyttänyt toteen sitä, että komission toimista huolimatta IPK:n oli ”mahdollista toteuttaa hanke tyydyttävällä tavalla”, se vetää väärän johtopäätöksen, ottaen huomioon, että se ei ole tutkinut kaikkia argumentteja, jotka koskivat laittomasta yhteistyöstä johtuvaa töiden viivästymistä eikä ottanut huomioon tältä osin tarjottua näyttöä.

55.     IPK puolestaan korostaa, ettei mitään laitonta yhteistyötä Tzoanoksen, 01-Pliroforikin ja sen itsensä välillä ole ollut. Päätöksen laillisuutta on arvioitava vain suhteessa sen perusteluihin. Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, päätöksessä ei ole mitään mainintaa nk. laittomasta yhteistyöstä IPK:n ja 01-Pliroforikin välillä.

56.     IPK:n mukaan yhteisöjen tuomioistuin on lisäksi em. asiassa IPK vastaan komissio antamansa tuomion 16 kohdassa asettanut komissiolle positiivisen näyttövelvollisuuden. Sen tuli näyttää, että hankkeen päätökseen saattamisen myöhästyminen ei johtunut komission virkamiesten puuttumisesta asiaan ja että IPK siitä huolimatta pystyi saattamaan hankkeen päätökseen ajoissa. Komissio ei ole täyttänyt tätä velvoitetta vaan on päinvastoin yrittänyt kiertää sen negatiivisella näytöllä. Komissio yrittää osoittaa, ettei IPK ole pystynyt saattamaan hanketta päätökseen määräajassa kyseisen väitetyn laittoman yhteistyön takia. IPK lisää, että komission itsensäkin on myönnettävä, että se perustaa väitteensä pelkkiin epäilyihin, joita on kehitelty sopimusvelvoitteiden täytäntöönpanon välttämiseksi.

57.     Mitä näistä väitteistä tulee ajatella?

58.     Komissio arvostelee valituksen kohteena olevaa tuomiota siitä, että siinä on sivuutettu ne todisteet, jotka puhuvat komission päätöksen laillisuuden puolesta ja joiden tarkoituksena on osoittaa, että Tzoanosin, 01-Pliroforikin ja IPK:n välinen laiton yhteistyö on vaikuttanut hankkeen päätökseen saattamisen myöhästymiseen.

59.     Tämä valitusperuste perustuu yhteisöjen tuomioistuimen tuomion väärään arviointiin. Yhteisöjen tuomioistuin on kumonnut ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tuomion sillä perusteella, että tämä oli määrännyt IPK:lle näyttövelvollisuuden siitä, että komission puuttuminen asiaan oli tehnyt IPK:lle mahdottomaksi sen velvoitteiden moitteettoman täytäntöönpanon, kun taas komissio oli esittänyt erilaisia näytön aloittamista tarkoittavia seikkoja, minkä seurauksena näyttötaakka kääntyi, ja komission oli siis näytettävä, että hankkeen moitteeton saattaminen päätökseen oli mahdollista sen virkamiesten toimista huolimatta.

60.     Yhteisöjen tuomioistuimen perusteluista ei kuitenkaan johdu, kuten komissio näyttää ajattelevan, että riittää kun se näyttää jokaisella valitusperusteellaan, että hankkeen päätökseen saattamisen myöhästymiseen oli muita syitä kuin sen virkamiesten toimet.

61.     Tällainen lähestymistapa antaisi komissiolle mahdollisuuden jälkikäteen toimittaa sellaisia perusteluja, joita ei ole sisältynyt valituksen kohteena olevaan toimenpiteeseen. Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä johtuu, että perustelut on periaatteessa ilmoitettava asianosaiselle samaan aikaan kuin häntä vastaan annettu päätös ja että perustelujen puuttumista ei voida korjata sillä, että asianosainen saa tietää päätöksen perustelut yhteisöjen tuomioistuimessa tapahtuvan käsittelyn aikana. (4) Perustelujen tarkoituksena on, että päätöksen saaja voi arvioida sen pätevyyden, erityisesti arvioidakseen mahdollisen kanteen nostamisen mahdollisuuden. Tämä tarkoitus ei toteudu, jos sallittaisiin menettely, jossa perusteluja ei anneta päätöksen mukana vaan jossa päätöksen tehnyt toimielin ilmaisee ne oikeudenkäyntimenettelyssä.

62.     Ei ole mitään syytä myöntää, että yhteisöjen tuomioistuin olisi halunnut poiketa tästä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, joka on oikeusvarmuusvaatimusten sanelema, salliakseen komission jälkikäteen oikeuttaa päätöksensä sanomalla, että se on perusteltu yhteistyötä koskevalla perusteella, josta ei löydy itse päätöstekstistä mitään mainintaa.

63.     Tästä seuraa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on aivan oikein katsonut ratkaisevaksi sen kiistattoman seikan, että komission väittämä yhteistyö ei ollut mukana sen päätöksen perusteluissa, ja se on tällä perusteella hylännyt komission väitteet. Sillä ei ollut tässä yhteydessä mitään velvollisuutta lausua komission tekemän väitteen, jonka mukaan hankkeen päätökseen saattamisen myöhästyminen johtui pikemminkin laittomasta yhteistyöstä kuin komission virkamiesten puuttumisesta asiaan, todenperäisyydestä.

64.     Kuten muistetaan, vakiintuneesta oikeuskäytännöstä johtuu, että ei edes komission väitteiden todenperäisyys olisi vapauttanut sitä vetoamasta tähän perusteluun päätöksessään.

65.     Näin ollen komission valitusperuste, joka koskee IPK:n, 01-Pliroforikin ja Tzoanosin välisen laittoman yhteistyön väärää arviointia, on hylättävä.

C  Kolmas valitusperuste: komission ehdotuksen, joka koski Studienkreisin osallistumista hankkeeseen, väärä arviointi

66.     Komission toimittamista asiakirjoista käy ilmi, että tämä valitusperuste koostuu useista eri osista.

67.     Komission mukaan ensinnäkin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen analyysi on ristiriitainen ja väärä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on itse todennut, että komission ehdotus, joka koski Studienkreisin osallistumista hankkeeseen, oli hankkeen etuja silmällä pitäen muotoiltu ehdotus eikä sillä ollut mitään IPK:ta velvoittavaa vaikutusta. Komissio tuo tältä osin esiin, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa tuomionsa 8 kohdassa, että komissio on pyytänyt IPK:ta suostumaan siihen, että Studienkreis osallistuu hankkeeseen, ja että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin tuomionsa 69 kohdassa toteaa, että IPK:ta vain pyydettiin ”tutkimaan mahdollisuuksia” yhteistyöhön.

68.     Komissio lisää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut, ettei komissio ollut tehnyt tuen myöntämistä riippuvaiseksi siitä, sallittaisiinko Studienkreisin osallistua hankkeeseen. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole lausunut mitään mahdollisista haitoista, joita kantajalle saattaisi aiheutua siitä, että ehdotus hylätään tai jätetään ottamatta huomioon.

69.     Lisäksi ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on perustelujensa 78 kohdassa periaatteessa yhtynyt komission näkökantaan lausumalla, että ”jos voitaisiin osoittaa, että komissio oli ryhtynyt Studienkreisin mukaanottamiseksi Ecodata-hankkeeseen toimiin ensimmäistä kertaa helmikuussa 1993 pelastaakseen kyseisen hankkeen, jota ei tuolloin ollut vielä käynnistetty, voitaisiin katsoa, että kyseinen puuttuminen ei estänyt kantajaa toteuttamasta kyseistä hanketta tyydyttävällä tavalla vaan päinvastoin mahdollisti sen, että kantaja voi noudattaa sitoumuksiaan asetetussa määräajassa ja asetetuin ehdoin”.

70.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis ole pitänyt 19.2.1993 pidettyä kokousta laittomana eikä ole vedonnut mihinkään muuhun komission lausumaan, joka on koskenut Studienkreisin osallistumista hankkeeseen.

71.     Näin ollen on täysin ristiriitaista, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin kaikkien näiden lausumien jälkeen kuitenkin päätyy valituksen kohteena olevan tuomion 79 kohdassa toteamaan, että komission ehdotus loukkaa lojaliteettivelvoitetta. Komissio lainaa tältä osin myös valituksen kohteena olevan tuomion 86 kohtaa.

72.     Muistettakoon, että kyseisessä kohdassa (5) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut, että ottaen huomioon sen toteamat olosuhteet, ”on syytä katsoa, että komissio on loukannut lojaalisuusvelvoitettaan kieltäytyessään maksamasta tuen toista osaa sillä perusteella, että hanketta ei ollut saatettu päätökseen 31.10.1993”.

73.     Tästä kohdasta kiistatta käy ilmi, että, toisin kuin komissio väittää, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole katsonut, että ehdotus ottaa Studienkreis mukaan hankkeeseen olisi loukannut lojaalisuusvelvoitetta. Lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisen aiheutti se, että tuen loppuosan maksamisesta kieltäydyttiin sillä perusteella, ettei hanketta ollut saatettu päätökseen, samalla kun komission osavastuuta tähän myöhästymiseen ei voitu sulkea pois.

74.     Lisäksi on olemassa toinen syy, joka johtaa siihen johtopäätökseen, että komission väittämä ristiriita on väärä. Päinvastoin kuin mitä komissio antaa ymmärtää, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole mitenkään pitänyt komission aloitetta pelkkänä ehdotuksena saati sitten ystävällisenä neuvona.

75.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen yksityiskohtaisesta tosiseikkojen tarkastelusta sen tuomion 69–85 kohdassa ilmenee, että se on katsonut komission yrittäneen määrätä Studienkreisin osallistumisesta hankkeeseen (tuomion 70 kohta). Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on korostanut, että tämä toivomus oli IPK:n kannalta pakottava (tuomion 73 kohta). Se on tästä vetänyt johtopäätöksen, että komissio oli kesän 1992 ja 15.3.1993 välisenä aikana jatkuvasti painostanut IPK:ta, jotta Studienkreis otettaisiin mukaan Ecodata-hankkeeseen.

76.     Toiseksi komissio on vielä väittänyt tämän valitusperusteen osalta, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen päättelyssä on toinenkin ristiriita. Komissio tuo esiin, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole voinut toisaalta pitää Studienkreisin osallistumista lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisena ja toisaalta väittää tuomionsa 69 kohdassa, että komissio olisi voinut määrätä Studienkreisin osallistumisesta ottamalla tätä tarkoittavan ehdon tuen myöntämispäätökseensä.

77.     Vaikka pelkkä ehdotus jättäisi IPK:n vapaaseen päätösvaltaan arvioida Studienkreisin mahdollista osallistumista hankkeeseen, tällaisen ehdon liittäminen olisi laillisesti sitova ja se näin ollen rajoittaisi IPK:n vapautta hoitaa hanketta haluamallaan tavalla.

78.     Tämä väite on hylättävä kahdesta syystä. Kuten olen jo todennut, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole katsonut, että komissio olisi tyytynyt muotoilemaan pelkän ehdotuksen. Etenkin komission edellä esittämä päättely saa aikaan sen, että komission väliintulon määräävä luonne jää huomaamatta.

79.     Mikäli komissio olisi jo tuen myöntämispäätöstä tehdessään päättänyt edellyttää Studienkreisin osallistumista, mahdolliset ehdokkaat olisivat tienneet mitä odottaa ja olisivat voineet toimia vastaavalla tavalla. Toisin sanoen oikeusvarmuus olisi turvattu. Näin ei kuitenkaan ollut laita vaan päinvastoin, mikäli, kuten tässä tapauksessa, komissio jälkikäteen edellyttää Studienkreisin osallistumista hankkeeseen, tällöin muodollisten edellytysten puuttuessa asianosaisilla on oikeus olettaa olevansa vapaita järjestämään hankkeen toteuttamisen parhaaksi katsomallaan tavalla.

80.     Edellä mainitusta johtuu, että komission kolmas valitusperuste on hylättävä.

D  Neljäs valitusperuste: laiminlyönti tutkia lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisen seuraukset

81.     Tällä valitusperusteella komissio moittii ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, että se on lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisesta vetänyt johtopäätöksen, että päätös pitää kumota kokonaisuudessaan. Se on näin ollen tehnyt oikeudellisen virheen ottaen huomioon, että se on olettanut, että hankkeen kuudennen ja seitsemännen vaiheen, joita ei ole toteutettu, ja tuen toisen osan, jota ei ole maksettu, välillä on yhteys, mikä tahtoo sanoa, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin arvioi hankkeen kuudennen ja seitsemännen vaiheen arvon nousevan tarkalleen 40 prosenttiin koko sen kustannuksista. Tällaista yhteyttä ei ole olemassa eikä päätös perustu vain hankkeen kuudennen ja seitsemännen vaiheen puuttumiseen vaan myös viidennen vaiheen huonoon toteutukseen, jonka osalta komissio on myös päätöksellään kieltäytynyt maksamasta vaadittua summaa.

82.     Koska kyseessä lopulta tässä tapauksessa on numeroilla ilmaistavissa olevat ja ilmaistut tarkat summat, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen ei olisi siis oikeudellisen arviointinsa tuloksena tuomionsa 94 kohdassa tarvinnut kumota päätöstä kokonaan vaan vain siltä osin kuin komissio on kyseisellä päätöksellään kieltäytynyt rahallisesti osallistumasta kustannuksiin, joita IPK on laillisesti aiheuttanut hankkeen kuudennen ja seitsemännen vaiheen osalta, jotka sittemmin eivät ajanpuutteen takia ole nähneet päivänvaloa.

83.     IPK on vastannut, että myöskään tätä valitusperustetta ei tulisi hyväksyä ja että, kuten se on oikein todennut komission ensimmäisen valitusperusteen osalta, päätöksen osittainen kumoaminen ei olisi tullut kyseeseen yhteisöjen tuomioistuimen tuomion sitovan luonteen ja tuen myöntämispäätöksen samanlaisuuden takia.

84.     Mielestäni komission perustelut jättävät huomiotta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteaman laittomuuden laajuuden. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on katsonut, että komissio on loukannut lojaalisuusvelvoitettaan, kun se on yrittänyt oikeuttaa tuen toisen osan maksamisesta kieltäytymisen sillä, että hankkeen toteutus on myöhästynyt ja välttäen oman asiaan puuttumisensa vaikutukset tähän myöhästymiseen. Se on myös todennut, ja tältä osin viittaan komission ensimmäisen valitusperusteen osalta lausumaani, että päätös ei sisältänyt niitä perusteluja, joita komissio oikeudenkäyntimenettelyn aikana toi esiin.

85.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen oli siis mahdotonta päätyä päätöksen vain osittaiseen kumoamiseen. Koska päätöksestä puuttui sen mukaan riittävät perustelut, tämä virhe koski väistämättä koko päätöstä. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei siis ole olettanut, että päätökseen saattamattomien vaiheiden arvon ja tuen toisen osan välillä olisi yhteys. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi voinut toimia toisin vain, jos se olisi todennut, että päätöstä rasittavat virheet eivät koskeneet kuin osaa päätöstä.

86.     Päätöksen tekstistä ei käy ilmi, että komission korostaman myöhästymisen tarkoituksena oli oikeuttaa vain toisen osan maksamisesta kieltäytyminen.

87.     Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on siis oikeutetusti tullut johtopäätökseen, että sen toteamat virheet koskivat koko päätöstä.

88.     En ole vakuuttunut siitä, että osittainen kumoaminen, jota komissio ilmeisesti olisi pitänyt parempana, olisi välttämättä ollut sen etujen mukaista. Komission olisi tällöin tullut maksaa summa, joka olisi ollut tuen toista osaa pienempi mutta jota komissio ei kuitenkaan olisi pitänyt sopivana. Sitä vastoin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen toteama täydellinen kumoaminen luo toisenlaisen tilanteen. Komission on, kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on hyvin viisaasti todennut, ryhdyttävä toimenpiteisiin tuomion täytäntöönpanemiseksi. Sen on siis korjattava sen päätöstä rasittavat virheet, mutta päätöksen sisältöä ei ole muuten ennalta määrätty.

89.     Edellä mainituista syistä ehdotan, että valitusperuste, joka koskee laiminlyöntiä tutkia lojaalisuusvelvoitteen loukkaamisen seurauksia, hylätään.

E  Viides valitusperuste: laiminlyönti tutkia periaatteet dolo agit, qui petit, quod statim redditurus ja fraus omnia corrumpit

90.     Komissio väittää, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tutkiessaan laitonta yhteistyötä rikkonut periaatteita dolo agit, qui petit, quod statim redditurus est (se joka vaatii välitöntä toimintaa, toimii lojaalisuusvelvoitteen vastaisesti) ja fraus omnia corrumpit (petos turmelee kaikki), joihin komissio on nimenomaisesti vedonnut suullisessa käsittelyssä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa 16.11.2000. Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on todennut tässä tilaisuudessa, ettei se ollut rikostuomioistuin ja että se ei voinut tutkia laittoman yhteistyön olemassaoloa.

91.     Komissio huomauttaa tältä osin, ettei sekään ole rikostuomioistuin mutta että se kuitenkin on vastuussa yhteisön taloudellisten etujen suojelemisesta. Toisaalta komissiolla on dilemma siltä osin kuin sen pitää korruptioepäilytapauksissa tehdä päätöksiä ennen kuin se voi nojautua lainvoimaisiin rikostuomioihin. Kuten tämä tapaus osoittaa, ei ole mahdollista lykätä oikeudenkäyntimenettelyä ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa ja odottaa, että asiasta myöhemmin tulisi rikostuomio, sillä syytetty osapuoli ei anna suostumustaan lykkäämiseen.

92.     Toisaalta ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin vaatii näyttöä rikollisesta teosta. Lainvoimaisen rikostuomion puuttuessa komissio voi tukeutua vain aihetodisteisiin ja rikostutkimuksen tuloksiin sen jälkeen kun ne ilmestyvät ja siinä määrin kuin niitä on olemassa. Komissio muistuttaa, että se on esittänyt ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle tuomion kannalta merkittävinä pitämänsä aihetodisteet, koska toisaalta laiton yhteistyö on viivästyttänyt hanketta, ja koska toisaalta kyseiset aihetodisteet olivat keino torjua IPK:n vaatimus tuen toisen osan maksamisesta. Sillä, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on sulkenut pois mahdollisuuden, että yllä mainittuja periaatteita voitaisiin tässä tapauksessa käyttää puolustuskeinoina, ja vaatiessaan päinvastoin, että komissio tekee uuden päätöksen uusilla perusteluilla, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin velvoittaa komission viime kädessä maksamaan tuen, vaikka epäily ei ole muuttunut kiistattomaksi varmuudeksi.

93.     Komissio arvioi lisäksi, että periaatteen dolo agit, qui petit, quod statim redditurus est huomiotta jättäminen ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen johtopäätös, jonka mukaan se voi tutkia periaatetta fraus omnia corrumpit vain, jos siihen vedotaan päätöksessä omana perusteenaan eikä puolustuskeinona tiettyä vaatimusta vastaan, ovat oikeudellisesti väärin. Kuten kansalliset siviili- ja rikostuomioistuimet, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimella on tosiseikkojen tutkimiseksi muutoin laaja toimivalta asioiden selvittämisen osalta.

94.     Vaikkakin komission dilemma on ymmärrettävä, on kuitenkin korostettava, ettei sen ehdottamaa ratkaisua tule sallia.

95.     Komission kanta antaa sille oikeuden kirjoittaa valituksen kohteena olevan päätöksen perustelut, ja jopa oikeusperustan, uudelleen sillä tekosyyllä, että uusia seikkoja on ilmennyt sitä mukaa kun komissio on tutkinut asiaa. Tällaisessa tilanteessa kumoamiskanteen kohteena ei enää olisi tietty toimenpide, jonka sisällön kantaja tuntee ja jonka kanne on muotoiltu tämän sisällön perusteella vaan päinvastoin liikkuva kohde, joka voi muuttua tilanteiden mukaan ja jonka osalta kanteen nostamisen aloittaminen kuuluisi kantajalle.

96.     Sanomattakin on selvää, että tällainen lähestymistapa on ristiriidassa itse laillisuusvalvonnan käsitteen kanssa, jolta se vie kaiken sisällön. Se loukkaa lisäksi oikeusvarmuuden kaikkein alkeellisimpiakin vaatimuksia.

97.     Tuskin on yllättävää, että tämä kanta on ristiriidassa yhteisöjen tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön kanssa, jolle olen jo antanut painoa ensimmäisen valitusperusteen tarkastelun yhteydessä, ja jonka mukaan toimenpiteen pätevyyttä on arvioitava sen perustelujen valossa ja että toimielimellä ei ole oikeutta nostaa esiin uusia perusteluja oikeudenkäyntimenettelyssä.

98.     Tästä seuraa lisäksi, että komission ei olisi tullut moittia ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuinta siitä, ettei se ole käyttänyt asianselvittelyä koskevaa valtaansa. Vaikka ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin olisi voinut näyttää komission väitteen laittoman yhteistyön osalta toteen, se ei olisi voinut viitata siihen, koska kyseistä laitonta yhteistyötä ei ollut mainittu päätöksen perusteluissa.

99.     Onko siis myönnettävä, että komission on uhrattava yhteisön taloudellisten etujen turvaaminen suorittaessaan maksuja petollisten toimijoiden hyväksi?

100.   Näin ei ole. Päinvastoin komissio voi hyvin panna täytäntöön periaatteen fraus omnia corrumpit. Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on viisaasti huomioinut tuomionsa 92 kohdassa, ”jos komissio olisi riidanalaisen päätöksen tehtyään katsonut, että edellä 89 artiklassa mainitut seikat olivat riittävä peruste sille, että Tzoanosin, 01-Pliroforikin ja kantajan välinen lainvastainen salainen yhteistyö teki Ecodata-hankkeen tukemiseen johtaneen menettelyn lainvastaiseksi, komissio olisi voinut sen sijaan, että se esittää oikeudenkäynnin aikana riidanalaiseen päätökseen sisältymättömän perusteen, peruuttaa riidanalaisen päätöksen ja tehdä uuden päätöksen, jossa paitsi kieltäydytään maksamasta tuen toista osaa myös määrätään kantaja palauttamaan jo maksettu tuen osa”.

101.   Komissiolla on siis oikeus ryhtyä toimenpiteisiin heti, kun konkreettiset seikat edellyttävät komission toimenpiteitä yhteisön taloudellisten etujen suojelemiseksi. On huomattava, että toisin kuin komissio väittää, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin ei ole mitenkään vaatinut komissiolta, että se odottaa mahdollista siviili- tai rikostuomiota tai että sillä olisi riittäviä todisteita rikostuomion saamiseksi.

102.   Edellä lausutusta seuraa, että myös tämä valitusperuste on hylättävä, ja näin ollen siis myös koko komission valitus.

VII  Ratkaisuehdotus

103.   Näin ollen ehdotan, että yhteisöjen tuomioistuin

–

jättää IPK-München GmbH:n tekemän valituksen tutkimatta

–

jättää Euroopan yhteisöjen komission tekemän valituksen osittain tutkimatta ja osittain hylkää sen perusteettomana

–

velvoittaa kunkin asianosaisen vastaamaan omista oikeudenkäyntikuluistaan.

1 –

Alkuperäinen kieli: ranska.

2 –

Asia C-363/98 P (R), Emesa Sugar v. neuvosto ym., määräys 17.12.1998 (Kok. 1998, s. I-8787, 44–46 kohta).

3 –

Ks. esimerkkinä vakiintuneesta oikeuskäytännöstä asia C-7/95 P, Deere v. komissio, tuomio 28.5.1998 (Kok. 1998, s. I-3111, 62–65 kohta).

4 –

Ks. asia 195/80, Michel v. parlamentti, tuomio 26.11.1981 (Kok. 1981, s. 2861, 22 kohta) ja asia T-352/94, Mo och Domsjö, tuomio 14.5.1998 (Kok. 1998, s. II-1989, 276 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

5 –

Lainattu laajemmin yllä 32 kohdassa.