Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
LAILA MEDINA
annettu 18 päivänä tammikuuta 2024 (1)
Asia C‑450/22
Caixabank, S.A., Bankia, S.A:n ja Banco Mare Nostrum, S.A:n oikeudenomistajana,
Caixa Ontinyent, S.A.,
Banco Santander, S.A., Banco Popular Español, S.A:n ja Banco Pastor, S.A:n oikeudenomistajana,
Targobank, S.A.,
Credifimo, S.A.U.,
Caja Rural de Teruel, S.C.C.,
Caja Rural de Navarra, S.C.C.,
Cajasiete Caja Rural, S.C.C.,
Caja Rural de Jaén, Barcelona ja Madrid, S.C.C.,
Caja Laboral Popular, S.C.C. (Kutxa),
Caja Rural de Asturias, S.C.C.,
Arquia Bank, S.A., aiemmin Caja de Arquitectos, S.C.C.,
Nueva Caja Rural de Aragón, S.C.C.,
Caja Rural de Granada, S.C.C.,
Caja Rural del Sur, S.C.C.,
Caja Rural de Albacete, Ciudad Real ja Cuenca, S.C.C. (Globalcaja),
Caja Rural Central, S.C.C. ym.,
Unicaja Banco, S.A., Liberbank S.A:n ja Banco Castilla la Mancha, S.A:n oikeudenomistajana,
Banco de Sabadell, S.A.,
Banca March, S.A.,
Ibercaja Banco, S.A. ja
Banca Pueyo, S.A.
vastaan
ADICAE,
M.A.G.G.,
M.R.E.M.,
A.B.C.,
Óptica Claravisión, S.L.,
A.T.M.,
F.A.C.,
A.P.O.,
P.S.C. ja
J.V.M.B., C.M.R:n oikeudenomistajana
(Ennakkoratkaisupyyntö – Tribunal Supremo (ylin tuomioistuin, Espanja))
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi 93/13/ETY – Elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliset sopimukset – Ryhmäkanne – Kielto- ja palautuskanne – Kiinnelainasopimukset, joita huomattava määrä pankkeja ja kuluttajia ovat tehneet – Vähimmäiskorkoehto, jolla rajoitetaan korkokannan vaihtelua – Abstrakti avoimuuden valvonta – Käsite ”tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja”
I. Johdanto
1. Sopimusehtojen avoimuusvaatimuksella on merkittävä asema direktiivissä 93/13ETY(2) tarkoitetun tehokkaan kuluttajansuojan varmistamisessa. Sopimusehtojen avoimuuden valvonta käsittää paitsi muotoon liittyviä myös sisällöllisiä arviointiperusteita. Kuluttajan on pystyttävä ymmärtämään täysin sopimusehdot ja niiden taloudelliset seuraukset. Sisältöön perustuvan lähestymistavan omaksumista avoimuusvaatimusta koskevassa unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kuvattu oikeuskirjallisuudessa ”vähittäiseksi siirtymiseksi – – hyvinvointiyhteiskunnan lähestymistapaan kohtuuttomien sopimusehtojen kysymykseen”.(3)
2. Pääasian oikeudenkäynnissä tulee esille kysymys siitä, onko sopimusehtojen avoimuuden tuomioistuinvalvonta mahdollista ryhmäkannemenettelyn yhteydessä, ja jos on, millä edellytyksillä ja mitä menetelmää siinä on käytettävä. Unionin tuomioistuimen on myös tarkasteltava keskivertokuluttajan käsitettä sellaisen ryhmäkannemenettelyn yhteydessä, jossa on kyse huomattavaa määrää rahalaitoksia ja sopimuksia koskevasta, mittakaavaltaan suuresta oikeudenkäynnistä.
II. Asiaa koskevat oikeussäännöt
Euroopan unionin oikeus
Direktiivi 93/13
3. Direktiivin 93/13 4 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan ottaen huomioon sopimuksen kohteena olevien tavaroiden ja palvelujen luonne ja viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin sekä kaikkiin muihin sopimuksen ehtoihin tai toiseen sopimukseen, josta se on riippuvainen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 artiklan soveltamista.
2. Sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea yhtäältä sopimuksen pääkohteen määrittelyä, eikä toisaalta hinnan tai korvauksen riittävyyttä ja toisaalta vastineena toimitettavien palvelujen ja tavaroiden osalta, jos nämä ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.”
4. Direktiivin 93/13 5 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Jos on kyse sopimuksesta, jonka kaikki tai tietyt kuluttajalle esitetyt ehdot on laadittu kirjallisesti, ehdot on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi. Jos ehdon merkityksestä syntyy epäilystä, kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla. Tätä tulkintasääntöä ei sovelleta 7 artiklan 2 kohdassa säädettyjen menettelyjen yhteydessä.”
5. Direktiivin 93/13 7 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on kuluttajien ja kilpailevien elinkeinonharjoittajien edun vuoksi varmistettava, että on olemassa riittäviä ja tehokkaita keinoja kohtuuttomien ehtojen käytön lopettamiseksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisissä sopimuksissa.
2. Edellä 1 kohdassa tarkoitetut keinot sisältävät säännöksiä, joiden mukaisesti henkilöt ja järjestöt, joilla on kansallisen lainsäädännön mukaisesti laillinen etu suojella kuluttajia, voivat kansallisen lainsäädännön mukaisesti saattaa asian käsiteltäväksi tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa, jotka voivat päättää, ovatko yleiseen käyttöön laaditut sopimusehdot luonteeltaan kohtuuttomia ja käyttää riittäviä ja tehokkaita keinoja tällaisten ehtojen käytön lopettamiseksi.
3. Kansallista lainsäädäntöä noudattaen 2 kohdassa tarkoitetut oikeudelliset keinot voidaan kohdistaa erikseen tai yhteisesti useisiin saman alan elinkeinonharjoittajiin tai näiden järjestöihin, jotka käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai samanlaisia ehtoja tai suosittavat niiden käyttöä.”
Espanjan oikeus
Laki 7/1998
6. Yleisistä sopimusehdoista 13.4.1998 annetun lain 7/1998 (Ley 7/1998 sobre condiciones generales de la contratación; BOE nro 89, 14.4.1998), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä (jäljempänä LCGC), 12 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Tämän lain säännösten tai muun pakottavan tai kiellon sisältävän lainsäädännön vastaisten yleisten sopimusehtojen käyttämisestä tai niiden käyttämisen suosittelemisesta voidaan nostaa kielto- ja peruutuskanteita.
2. Kieltokanteen tarkoituksena on saada tuomio, jossa vastaaja määrätään poistamaan yleisistä sopimusehdoistaan pätemättöminä pidetyt ehdot ja olemaan käyttämättä tällaisia ehtoja tulevaisuudessa ja jossa määritetään ja täsmennetään, olosuhteista riippuen, sopimuksen sisältö, joka pidetään pätevänä ja sitovana.
Kieltokanteeseen voidaan yhdistää liitännäisenä kanne, jossa vaaditaan tällaisten yleisten sopimusehtojen perusteella maksettujen määrien palauttamista, ja kanne, jossa vaaditaan tällaisten ehtojen soveltamisesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista.”
7. LCGC:n 17 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Kieltokanne voidaan nostaa pätemättöminä pidettyjä yleisiä sopimusehtoja käyttävää elinkeinonharjoittajaa vastaan.
– –
4. Edellisissä momenteissa säädettyjä kanteita voidaan nostaa yhteisesti useita samalla taloudenalalla toimivia elinkeinonharjoittajia tai niiden yhteenliittymiä vastaan, jotka käyttävät tai suosittelevat sellaisten yleisten sopimusehtojen käyttöä, jotka ovat samansisältöisiä kuin pätemättöminä pidetyt ehdot.”
Kuninkaan asetus 1/2007
8. Kuluttajien ja käyttäjien suojelusta annetun yleisen lain ja muiden täydentävien lakien konsolidoidun toisinnon hyväksymisestä 16.11.2007 annetun kuninkaan asetuksen 1/2007 (Texto Refundido de la Ley General para la Defensa de los Consumidores y Usuarios, aprobado por Real Decreto Legislativo 1/2007, de 16 de noviembre); BOE nro 287, 30.11.2007), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä, 53 §:n mukaan kieltokanteen tarkoituksena on saada tuomio, jossa vastaaja määrätään lopettamaan tietty menettely ja jossa kielletään sen toistuminen tulevaisuudessa. Kanne voidaan lisäksi nostaa sellaisen menettelyn kieltämiseksi, joka on päättynyt kanteen nostamishetkellä, jos on riittävästi näyttöä, joka viittaa menettelyn välittömään toistumiseen. Kieltokanteeseen voidaan tarvittaessa yhdistää pätemättömäksi tai suhteellisesti pätemättömäksi toteamista koskevan kanteen tapauksessa sopimusvelvoitteiden laiminlyöntiä koskeva kanne, sopimuksen purkamista tai peruuttamista koskeva kanne tai palautuskanne, jossa vaaditaan palauttamaan pätemättömiksi tai avoimuusvaatimuksen vastaisiksi todettujen menettelyjen, määräysten tai yleisten sopimusehtojen nojalla maksetut määrät.
Laki 1/2000
9. Siviiliprosessista 7.1.2000 annetun lain (Ley 1/2000, de 7 de enero, de Enjuiciamiento Civil), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä, 72 §:ssä säädetään, että yhden kantajan useita vastaajia vastaan tai useiden kantajien yhtä vastaajaa vastaan nostamat kanteet voidaan yhdistää ja käsitellä samanaikaisesti, edellyttäen että tällaisten kanteiden välillä on kanteen perusteeseen tai kohteeseen perustuva liittymä. Kanteiden kohteiden tai perusteiden katsotaan olevan samat tai liittyvän toisiinsa, kun kanteet perustuvat samoihin tosiseikkoihin.
III. Yhteenveto tosiseikoista ja menettelystä pääasiassa
10. Asociación de Usuarios de Bancos, Cajas de Ahorros y Seguros de España (ADICAE) (pankkien, säästöpankkien ja vakuutuslaitosten asiakkaita edustava espanjalainen kuluttajajärjestö) nosti ryhmäkieltokanteen 44:ää Espanjassa toimivaa rahalaitosta vastaan. Kanteessaan ADICAE vaati, että kyseiset rahalaitokset määrätään lopettamaan sellaisen yleisen sopimusehdon käyttö, jolla rajoitetaan muuttuvien korkokantojen laskemista tietyn rajan alle (jäljempänä vähimmäiskorkoehto), tai pidättymään tällaisen ehdon käyttämisestä vaihtuvakorkoisissa kiinnelainasopimuksissaan. ADICAE yhdisti lisäksi kieltokanteeseen palautuskanteen, jossa vaadittiin, että vastaajat määrätään palauttamaan kyseisen ehdon perusteella suoritetut maksut. ADICAE jätti hakemuksen uusien vastaajien lisäämiseksi kanteeseensa kahteen otteeseen, jolloin vastaajien kokonaismäärä nousi 101:een.
11. Alioikeus otti kanteen tutkittavaksi. Kansallisissa tiedotusvälineissä esitettyjen ilmoittautumispyyntöjen johdosta 820 kuluttajaa ilmoitti osallistuvansa menettelyyn tukeakseen ryhmäkanteessa esitettyjä vaatimuksia.
12. Alioikeuden tuomiossa kanne hyväksyttiin osittain, paitsi siltä osin kuin se kohdistui kolmeen rahalaitokseen, ja kiinnelainasopimusten yleisiin ehtoihin sisältyneet vähimmäiskorkoehdot (”clausulas suelo”) todettiin pätemättömiksi. Kyseisessä tuomiossa nämä rahalaitokset velvoitettiin poistamaan kyseessä olevat ehdot sopimuksista ja lopettamaan niiden avoimuusvaatimuksen vastainen käyttö ja pidättymään tällaisesta käytöstä. Lisäksi ne velvoitettiin palauttamaan näiden ehtojen perusteella aiheettomasti maksetut määrät 9.5.2013 annetun Tribunal Supremon (ylin tuomioistuin, Espanja) tuomion julkaisemispäivästä lukien.
13. Vastaajina olleet pankit valittivat alioikeuden tuomiosta Audiencia Provincial de Madridiin (maakunnallinen ylioikeus, Madrid, Espanja), joka hylkäsi useimmat valitukset. Se määritti tuomiossaan menetelmän sopimusehtojen avoimuuden valvontaan ryhmäkanteiden yhteydessä (abstrakti valvonta). Tarkemmin ottaen se totesi, että on määritettävä, pyrkikö rahalaitos peittelemään tai salaamaan kyseisen ehdon taloudellisia seurauksia. Se katsoi, että tällaisesta peittelemisestä tai salaamisesta on kyse silloin, kun pankki ei esitä vähimmäiskorkoehtoa samanarvoisena suhteessa muihin ehtoihin, joihin keskivertokuluttaja kiinnittää huomiota, ensisijaisesti ehtoihin, joissa määritetään sopimuksen hinta.
14. Audiencia Provincial de Madrid mainitsi tiettyjä käytäntöjä, jotka voivat osoittaa, että riitautettu ehto on avoimuusvaatimuksen vastainen. Näihin käytäntöihin kuuluivat erityisesti seuraavat: i) vähimmäiskorkoehdon esittäminen yhdessä sellaisten seikkojen kanssa, jotka eivät liity mitenkään sopimuksen hintaan, tai mahdollisesti sopimuksen hintaa alentavien toissijaisten seikkojen kanssa, jolloin syntyy vaikutelma siitä, että vähimmäiskorkoehdon soveltamiselle on asetettu tiettyjä edellytyksiä tai perusteita, joiden vuoksi sen soveltaminen on käytännössä vaikeaa, ii) ehdon sijoittaminen keskelle pitkää kappaletta, jonka alussa käsitellään muita seikkoja, tai tällaisen kappaleen loppuun, jotta keskivertokuluttajan huomio ei kiinnittyisi siihen, ja iii) vähimmäiskorkoehdon esittäminen yhdessä sellaisen ehdon kanssa, jolla rajoitetaan koron tarkistamista ylöspäin (korkokatto), jotta kuluttajan huomio keskittyisi mahdolliselta viitekoron nousulta suojaavan ehdon antamaan näennäiseen turvaan ja se ohjataan näin pois vähimmäiskorkoehdon merkityksestä.
15. Pankit valittivat Audiencia Provincial de Madridin tuomiosta Tribunal Supremoon.
16. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tuo ennakkoratkaisupyynnössään esille kaksi pääkysymystä. Ensimmäinen koskee sitä, onko ryhmäkieltokanne asianmukainen menettelyllinen mekanismi sopimusehtojen avoimuuden tarkistamiseksi. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa tältä osin, että kieltokanne edellyttää lähtökohtaisesti kyseisen ehdon abstraktia valvontaa, kun taas avoimuuden valvominen edellyttää sen erityisen sopimussuhteen konkreettista tutkimista, jonka osa kyseinen ehto on, keskittyen kuluttajalle ennen sopimuksen tekemistä annettuihin tietoihin. Se tiedusteleekin, onko ryhmäkanne asianmukainen väline ehdon avoimuuden valvontaan. Se on lisäksi epävarma, voidaanko ryhmäkanne avoimuuden valvomiseksi nostaa kaikkia rahalaitoksia vastaan, jotka muodostavat koko maan pankkijärjestelmän (yli 100 laitosta), kun näiden laitosten ainoa yhteinen nimittäjä on samankaltaisen ehdon käyttö niiden kiinnelainasopimuksissa.
17. Toinen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille tuoma kysymys koskee keskivertokuluttajan määritelmää olosuhteissa, joissa oikeudenkäynnissä asianosaisina olevien lukuisien rahalaitosten, käytettyjen sopimusmallien ja asianomaisten asiakkaiden välillä on eroja ja joissa kyseisiä ehtoja on käytetty hyvin pitkään.
18. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että kansallinen oikeuskäytäntö osoittaa avoimuuden abstraktiin valvontaan liittyvät hankaluudet. Se viittaa tältä osin Tribunal Constitucionalin (perustuslakituomioistuin, Espanja) oikeuskäytäntöön. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että ryhmäkieltokanteen vaikutusten soveltaminen kaikkiin sopimuksiin voi loukata sellaisen kuluttajan sopimusvapautta, joka ei halua, että sopimus todetaan pätemättömäksi. Tribunal Supremo viittaa lisäksi omaan oikeuskäytäntöönsä. Se on aiemmin todennut, että vähimmäiskorkoehtojen tapauksessa on mahdollista harjoittaa abstraktia valvontaa, kun otetaan huomioon keskivertokuluttajan määritelmä ja vakiosopimusten ominaispiirteet. Kyseessä olleissa tapauksissa ryhmäkanne nostettiin kuitenkin yhtä ainoaa rahalaitosta tai hyvin pientä määrää rahalaitoksia vastaan. Näin ollen riidanalaiset käytännöt ja ehdot oli helpompi ryhmitellä muutamiksi vakiomuotoisiksi tapauksiksi, ja niitä oli myös käytännöllisempää arvioida keskivertokuluttajan näkökulmasta.
19. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan avoimuuden abstraktin valvonnan harjoittamista vaikeuttaa lisäksi, jos kieltokanteeseen yhdistetään palautuskanne. Tältä osin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että niiden konkreettisten taloudellisten seurausten, joita ehdon tai ehtojen pätemättömyyden toteamisella voi olla kullekin asianomaiselle kuluttajalle, määrittäminen soveltuu paremmin yksittäisten kuluttajien nostamiin kanteisiin.
20. Näiden seikkojen valossa Tribunal Supremo päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Sovelletaanko [direktiivin 93/13] 4 artiklan 1 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin, ja kyseisen direktiivin 7 artiklan 3 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan samanlaisiin ehtoihin, abstraktiin arviointiin, joka tehdään yli sadan rahalaitoksen miljoonissa pankkisopimuksissa käyttämien ehtojen avoimuuden valvomiseksi ryhmäkanteen yhteydessä ja jossa ei oteta huomioon kyseisestä ehdosta aiheutuvasta oikeudellisesta ja taloudellisesta rasitteesta ennen sopimuksen tekoa annettujen tietojen sisältöä eikä sopimuksen tekoon kussakin tapauksessa liittyneitä muita olosuhteita?
2) Onko [direktiivin 93/13] 4 artiklan 2 kohdan ja 7 artiklan 3 kohdan mukaista, että ehtojen avoimuutta voidaan valvoa abstraktisti keskivertokuluttajan kannalta tilanteessa, jossa sopimustarjouksista useat on suunnattu monille eri kuluttajaryhmille ja jossa ehtoja yksipuolisesti määränneitä laitoksia on useita ja niiden liiketoiminta-alueet ovat taloudellisesti ja maantieteellisesti hyvin erilaisia ja jossa kyseisiä ehtoja on käytetty hyvin kauan ja yleinen tietämys kyseisistä ehdoista on muuttunut jatkuvasti?”
21. Kirjallisia huomautuksia esittivät seuraavat rahalaitokset: Caixabank, S.A., Banco Santander, S.A., Targobank, S.A., Caja Rural de Teruel, S.C.C., Caja Rural de Navarra, S.C.C., Caja Rural de Jaén, Barcelona and Madrid, S.C.C., Caja Rural de Asturias, S.C.C., Arquia Bank, S.A., aiemmin Caja de Arquitectos, S.C.C., Nueva Caja Rural de Aragón, S.C.C., Caja Rural de Granada, S.C.C., Caja Rural del Sur, S.C.C., Caja Rural de Albacete, Ciudad Real and Cuenca, S.C.C. (Globalcaja), Caja Rural Central, S.C.C. ym., Unicaja Banco, S.A., Banco de Sabadell, S.A. ja Ibercaja Banco S.A. Kirjallisia huomautuksia esittivät lisäksi ADICAE, Espanjan, Portugalin ja Puolan hallitukset sekä Euroopan komissio. Unionin tuomioistuin esitti menettelyn osapuolille kirjallisia kysymyksiä, joihin niiden oli tarkoitus vastata istunnossa. Portugalin ja Puolan hallituksia lukuun ottamatta nämä osapuolet olivat myös edustettuina 28.9.2023 pidetyssä istunnossa.
IV. Asian tarkastelu
Alustavat huomautukset riidanalaisten vähimmäiskorkoehtojen (”clausulas suelo”) tuomioistuinvalvonnasta
22. Ennen ennakkoratkaisukysymysten tarkastelua on tärkeää esittää joitain alustavia huomautuksia vähimmäiskorkoehtojen tuomioistuinvalvonnasta Espanjassa ja unionin tuomioistuimessa.
23. Vähimmäiskorkoehdot olivat vaihtuvakorkoisten kiinnelainasopimusten, joita kuluttajat ja huomattava määrä rahalaitoksia tekivät Espanjassa, yleisiin sopimusehtoihin sisältyviä vakiomuotoisia ehtoja. Niissä määritettiin vähimmäiskorkokanta, jonka alapuolelle vaihtuva korko ei voi laskea, riippumatta siitä, laskeeko viitekorko kyseisen vähimmäiskorkokannan alle. Näissä lainasopimuksissa määritetty vähimmäiskorkokanta vaihteli yleensä 2:sta 5:een prosenttiin.(4) Kun kiinnelainasopimuksissa käytetyt viitekorot (yleensä Euribor) laskivat merkittävästi vähimmäiskorkoehdoissa määritetyn rajan alle, tällaisia ehtoja sisältäviä lainasopimuksia tehneet kuluttajat huomasivat, etteivät he voisi hyötyä tästä korkojen laskusta ja että heidän olisi edelleen maksettava vähimmäiskorko, vaikka heillä oli vaihtuvakorkoinen kiinnelaina.(5) Yksittäiset kuluttajat ja kuluttajajärjestöt ovat nostaneet Espanjassa useita tuhansia kanteita, joissa vedotaan vähimmäiskorkoehtojen lainvastaisuuteen ja vaaditaan liikaa maksetun koron palauttamista.
24. Tribunal Supremo tarkasteli 9.5.2013 antamassaan uraauurtavassa tuomiossa (joka vahvistettiin 25.3.2015 annetulla ratkaisulla) vähimmäiskorkoehtojen lainmukaisuutta kuluttajajärjestön useita pankkeja vastaan nostaman ryhmäkanteen yhteydessä. Se katsoi, että tällaiset ehdot, jotka koskivat sopimuksen pääkohteen määrittelyä, olivat kuluttajan kannalta kielellisesti ymmärrettäviä, joten ne täyttivät direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdassa asetetun edellytyksen, jonka mukaan ne on laadittava ”selkeästi ja ymmärrettävästi”. Vaikka Tribunal Supremo katsoi, että vähimmäiskorkoehdot kyseisessä asiassa olivat itsessään lainmukaisia, avoimuusedellytys ei sen mukaan täyttynyt sen sisällöllisten vaatimusten osalta.(6) Kyseinen toteamus perustui siihen, ettei kuluttajille annettu riittävästi tietoa sopimuksen tekohetkellä kyseessä olevan ehdon oikeudellisista ja taloudellisista seurauksista. Arvioituaan näitä ehtoja direktiivin 93/13 3 artiklan 1 kohdassa, 4 artiklan 1 kohdassa ja 5 artiklassa muotoiltujen lojaliteettiperiaatetta, sopimuspuolten välistä tasapainoa ja avoimuutta koskevien yleisten vaatimusten kannalta Tribunal Supremo totesi ne pätemättömiksi.
25. Mainitussa 9.5.2013 annetussa tuomiossaan Tribunal Supremo rajasi ajallisesti ne palauttamista koskevat vaikutukset, jotka liittyvät ehdon kohtuuttomuuden toteamiseen, vain niihin summiin, jotka on maksettu perusteettomasti tällaisen ehdon perusteella sen tuomion antamisen jälkeen, ottaen huomioon takautuvasta vaikutuksesta pankkialalle aiheutuvat vakavat taloudelliset häiriöt. Tämä palauttamista koskevien vaikutusten ajallinen rajaaminen todettiin direktiivin 93/13 6 artiklan vastaiseksi tuomiossa Gutiérrez Naranjo ym.(7)
26. Tarkastelen käsiteltävässä asiassa esitettyjä kahta ennakkoratkaisukysymystä tätä taustaa vasten.
Ensimmäinen ennakkoratkaisukysymys
27. Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin voi arvioida sopimusehtojen avoimuutta abstraktisti ryhmäkanteen yhteydessä olosuhteissa, joissa asianomainen kanne nostetaan huomattavaa määrää rahalaitoksia vastaan ja se koskee suurta määrää sopimuksia.
28. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilyt ryhmäkanteen soveltuvuudesta tällaiseen sopimusehtojen abstraktiin arviointiin perustuvat ensinnäkin direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohdan sanamuotoon. Kyseisen säännöksen mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin. Toiseksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa yksittäistapausta koskevan kanteen ja ryhmäkanteen erilaiseen luonteeseen: ensiksi mainitussa tutkitaan konkreettisesti sopimussuhdetta, jonka osa kyseessä oleva ehto on, kun taas jälkimmäisessä kyseistä ehtoa valvotaan abstraktisti. Kolmanneksi ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin korostaa pääasian olosuhteiden monimutkaisuutta, mikä johtuu vastaajien ja kyseessä olevien sopimusten erittäin suuresta määrästä ja vähimmäiskorkoehdon monista erilaisista muotoiluista.
29. Näiden huolenaiheiden huomioon ottamiseksi on tärkeää palauttaa mieleen ensinnäkin unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ryhmäkanteiden ja yksittäistapauksia koskevien kanteiden yhteydessä harjoitettavan tuomioistuinvalvonnan luonnetta ja sopimusehtojen avoimuuden valvontaa. Tämän oikeuskäytännön perusteella tutkin, onko mahdollista, ja jos, niin millä edellytyksillä, harjoittaa avoimuusvalvontaa pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan kaltaisen erittäin laajan ryhmäkanteen yhteydessä.
a) Tuomioistuinvalvonnan luonne ryhmäkanteiden ja yksittäistapausta koskevien kanteiden yhteydessä
30. Direktiivissä 93/13 säädetty suojajärjestelmä perustuu kahdenlaisiin kanteisiin: yksittäistapauksia koskeviin kanteisiin ja ryhmäkanteisiin. Nämä kaksi kannetyyppiä täydentävät toisiaan.(8) Sen lisäksi, että kuluttajalla on subjektiivinen oikeus saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi sopimukseen, jonka osapuoli hän on, sisältyvän ehdon kohtuuttomuus, direktiivin 93/13 7 artiklan 2 kohdassa säädetyssä järjestelmässä jäsenvaltioiden sallitaan ottavan käyttöön vakiosopimuksiin sisältyvien kohtuuttomien ehtojen valvontamenettely, joka perustuu kuluttajansuojajärjestöjen yleisen edun vuoksi nostamiin kieltokanteisiin.(9)
31. Kohtuuttomien sopimusehtojen käytön lopettamista koskevaan tavoitteeseen pyritään myös direktiivillä 2009/22/EY,(10) joka täydentää direktiivissä 93/13 tarkoitettua kuluttajansuojaa, kun siinä annetaan kieltokanteita koskevia asianmukaisia menettelyllisiä keinoja.(11)
32. Unionin tuomioistuin on todennut, että yksittäistapausta koskevilla kanteilla ja ryhmäkanteilla on direktiivin 93/13 yhteydessä eri tarkoitukset ja oikeusvaikutukset ja että niiden luonne on erilainen.(12) Yhden kuluttajan nostaman kanteen yhteydessä tuomioistuinten on siten arvioitava konkreettisesti jo tehtyyn sopimukseen sisältyvän ehdon kohtuutonta luonnetta. Direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohdan mukaisesti kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki sopimuksen tekoon liittyvät olosuhteet. Kieltokanteen tapauksessa tuomioistuinten tehtävä on arvioida abstraktisti elinkeinonharjoittajien kuluttajien kanssa tehtyihin sopimuksiin sisällyttämien ehtojen kohtuuttomuutta. Tähän on lisättävä, että kieltokanteiden ennalta ehkäisevä luonne ja yleisestävä tavoite sekä se, etteivät ne liity konkreettiseen yksittäiseen riitaan, tarkoittavat, että tällaisia kanteita voidaan nostaa, vaikka ehtoja, joiden kieltämistä on vaadittu, ei olisi käytetty tietyissä yksittäisissä sopimuksissa.(13)
33. On syytä huomauttaa, että kohtuuttomien ehtojen abstrakti valvonta on ominainen direktiivin 93/13 7 artiklassa tarkoitetuille kollektiivisille oikeussuojakeinoille.(14) Sopimuksen kaikkien yksittäisten olosuhteiden huomioon ottaminen on asianmukaista ainoastaan yksittäistapausta koskevan kanteen yhteydessä.(15) Tämä seuraa kyseisen direktiivin 4 artiklan 1 kohdasta, jossa säädetään, että sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan viitaten sopimuksentekohetkellä kaikkiin sopimuksen tekoon liittyviin olosuhteisiin, ”sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 artiklan soveltamista”. Ryhmäkanteiden yhteydessä harjoitettava tuomioistuinvalvonta on siten aina abstraktia riippumatta siitä, onko valvonnan kohteena olevia ehtoja käytetty tietyissä yksittäisissä sopimuksissa.
34. Kun tarkastellaan yksittäistapausta koskevien kanteiden ja ryhmäkanteiden vaikutuksia, sopimusehdon pätemättömyyden toteaminen yksittäistapausta koskevan kanteen yhteydessä sitoo ainoastaan kuluttajaa, joka on asianosaisena menettelyssä. Ryhmäkanteiden yhteydessä kohtuuttomuuden toteamista voidaan soveltaa laajemmin. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kansallisessa lainsäädännössä voidaan säätää, että kohtuuttomuutta koskevaa toteamusta voidaan soveltaa ultra partes elinkeinonharjoittajaa vastaan nostetun kieltokanteen yhteydessä.(16)
35. Ryhmäkanteen yhteydessä harjoitettavaa abstraktia valvontaa koskevat mekanismit täydentävät kuluttajan subjektiivista oikeutta nostaa yksittäistapausta koskeva kanne ja oikeutta siihen, että kaikki hänen sopimukseensa liittyvät olosuhteet otetaan huomioon. Koska yksittäistapausta koskeva kanne ja ryhmäkanne täydentävät toisiaan, mahdollisuus nostaa kummankinlainen kanne on turvattava direktiivillä 93/13 käyttöön otetussa oikeussuojajärjestelmässä. Yksittäistapausta koskevaan kanteeseen sovellettavat vaatimukset ja etenkään tarve ottaa huomioon kaikki sopimukseen liittyvät yksittäiset olosuhteet eivät estä sellaisen ryhmäkanteen nostamista, joka ei liity mihinkään tiettyyn riita-asiaan eikä tietyn yksittäistapauksen olosuhteisiin.
36. Yksittäistapausta koskevat kanteet ja ryhmäkanteet ovat direktiivillä 93/13 käyttöön otetun kattavan suojajärjestelmän osatekijöitä.
b) Sopimusehtojen avoimuuden valvonta
37. Avoimuusvaatimus käy ilmi säännöstä, jonka mukaan sopimusehdot on laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi (direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohta ja 5 artikla).(17) Lisäksi direktiivin 93/13 johdanto-osan 20. perustelukappaleesta ja liitteessä olevan 1 kohdan i alakohdasta ilmenee, että kuluttajalle on annettava tilaisuus tutkia etukäteen kaikki sopimuksen ehdot, jotta kuluttaja voi päättää tietoisesti, haluaako hän sitoutua näihin ehtoihin.(18)
38. Tarkemmin ottaen direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea yhtäältä sopimuksen pääkohteen määrittelyä eikä toisaalta hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin, jos nämä ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Tästä seuraa, että sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen valvontamekanismia koskevan poikkeuksen soveltaminen keskeisten ehtojen osalta (jäljempänä keskeisiä ehtoja koskeva poikkeus) edellyttää näiden ehtojen avoimuutta.
39. Direktiivin 93/13 5 artiklassa esitetään yleisempi avoimuutta koskeva sääntö, jossa edellytetään, että ehdot ”on aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi”, Kuten oikeuskirjallisuudessa esitetään, kyseisessä säännöksessä voitaisiin katsoa vahvistettavan ”kaiken kattava periaate”.(19)
40. Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivin 93/13 4 artiklaan otettu avoimuusvaatimus on ulottuvuudeltaan sama kuin sen 5 artiklassa tarkoitettu vaatimus.(20)
41. Unionin tuomioistuin on myös todennut, että avoimuusvaatimusta on tulkittava laajasti(21) siten, että se käsittää sekä muotoa että sisältöä koskevia kriteerejä.(22) Yleisesti ottaen muodollisella avoimuudella tarkoitetaan asiaa koskevien tietojen sanamuotoa ja tapaa, jolla ne esitetään kuluttajalle. Kohtuuttomia sopimusehtoja koskevissa komission ohjeissa mainitaan esimerkinomaisesti seuraavat sopimusehtojen esittämiseen liittyvät näkökohdat merkityksellisinä tekijöinä avoimuuden arvioinnin kannalta: visuaalisen esittämistavan selkeys, se, onko sopimus rakenteeltaan looginen ja onko tärkeät määräykset esitetty asianmukaisen näkyvästi sen sijaan, että ne olisi piilotettu muiden määräysten sekaan, ja ovatko ehdot sopimuksessa tai sellaisessa asiayhteydessä, jossa niiden voidaan kohtuudella olettaa olevan, myös toisiin asiaankuuluviin sopimusehtoihin nähden jne.(23)
42. Sopimusehtojen sisällöllisen avoimuuden(24) valvonnassa ei arvioida pelkästään sitä, onko ehto laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi, vaan myös sitä, onko kuluttajan mahdollista ymmärtää ehdon perusteella sen todelliset seuraukset.
43. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ennen sopimuksen tekemistä annetuilla tiedoilla sopimusehdoista ja sopimuksen tekemisen seurauksista on kuluttajalle perustavanlaatuinen merkitys. Kuluttaja päättää nimenomaan näiden tietojen perusteella, haluaako hän tehdä sopimuksen elinkeinonharjoittajan kanssa sitoutumalla tämän aiemmin laatimiin ehtoihin.(25) Näin ollen mainittu avoimuusvaatimus tarkoittaa sen lisäksi, että asianomaisen sopimusehdon on oltava muodollisesti ja kieliopillisesti kuluttajalle ymmärrettävä, myös sitä, että tavanomaisesti valistuneella ja kohtuullisen tarkkaavaisella ja huolellisella keskivertokuluttajalla on mahdollisuus ymmärtää, miten kyseinen ehto toimii konkreettisesti, ja arvioida näin ollen täsmällisten ja helppotajuisten perusteiden nojalla, mitä mahdollisesti merkittäviä taloudellisia seurauksia tällaisesta ehdosta aiheutuu hänen taloudellisille velvoitteilleen.(26)
44. Tähän mennessä unionin tuomioistuin on tutkinut avoimuusvaatimusta yksittäistapausta koskevien kanteiden yhteydessä direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdan ja 5 artiklan valossa ja lähinnä lainasopimusten osalta. Tällaisessa asiayhteydessä sitä, onko avoimuusvaatimusta noudatettu, on tutkittava kaikkien merkityksellisten tietojen ja tosiseikkojen valossa, joihin kuuluvat kyseessä olevaa lainasopimusta koskevien neuvottelujen yhteydessä annetut ilmoitukset ja tiedot, joita ovat toimittaneet paitsi luotonantaja itse myös kaikki muut henkilöt, jotka ovat tämän elinkeinonharjoittajan nimissä osallistuneet kyseisten lainojen markkinointiin.(27) Kun kansallinen tuomioistuin ottaa huomioon kaikki sopimuksen tekemiseen liittyvät olosuhteet, sen tehtävänä on tässä yhteydessä erityisesti varmistaa, että käsiteltävässä asiassa kuluttajalle on annettu tiedoksi kaikki seikat, jotka voivat vaikuttaa hänen sitoumuksensa laajuuteen ja joiden avulla hän voi arvioida muun muassa lainansa kokonaiskustannuksia.(28) Tämän arvioinnin kannalta merkityksellisiin seikkoihin kuuluu myös rahalaitoksen sopimusta edeltävissä asiakirjoissa ja sopimusasiakirjoissa käyttämä kieli.(29)
45. Tästä seuraa, että avoimuusvalvontaan liittyvän yksittäistapausta koskevan kanteen yhteydessä kansallisen tuomioistuimen on otettava huomioon kaikki lainasopimuksen tekoon liittyvät olosuhteet. On kuitenkin huomautettava, että monet avoimuuden tuomioistuinvalvonnan muodostavista tekijöistä perustuvat objektiiviseen arviointiin. Kansallinen tuomioistuin arvioi vakiomuotoista sopimusehtoa, joka sisältyy vakiomuotoisiin sopimusasiakirjoihin ja sopimuksen tekemistä edeltäviin asiakirjoihin, jotka lainanantaja on laatinut etukäteen ehdotettavien lainojen osalta rajoittamattomalle määrälle kuluttajia. Avoimuuden valvonnassa käytettävä vertailukohta ei myöskään ole yksittäinen kuluttaja vaan tavanomaisesti valistunut ja kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen keskivertokuluttaja.(30)
46. Keskivertokuluttajan käsite on oikeudellinen fiktio, jolla varsin moninaiset ja epäyhtenäiset tilanteet pyritään supistamaan niiden pienimpään yhteiseen nimittäjään.(31) Se on siten objektiivinen vertailukohta. Unionin tuomioistuin on todennut tältä osin, että avoimuusvaatimuksen noudattaminen on tutkittava suhteessa tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan objektiiviseen standardiin,(32) jota muun muassa keskivertokuluttajaa vähemmän valistunut kuluttaja tai keskivertokuluttajaa valistuneempi kuluttaja eivät vastaa.(33)
47. Ottaen huomioon kaikki unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä kehitetyt avoimuusvalvonnan osatekijät oikeuskirjallisuudessa on perustellusti huomautettu, että ”avoimuuden arvioinnin läpäisemisen rimaa” on nostettu huomattavasti,(34) jotta keskivertokuluttajan mallissa ”tiedostetaan kuluttajien käyttäytymisen realiteetit joukkosopimusten tekemisen yhteydessä”.(35)
48. Mainitsen vielä yhden esimerkin: ulkomaanvaluutan määräisiä lainasopimuksia koskevassa asiassa oli niin, että vaikka asianomainen kuluttaja oli saanut huomattavan määrän tietoa, unionin tuomioistuin katsoi, ettei avoimuusvaatimusta voida täyttää pelkästään antamalla kuluttajalle – useitakin – tietoja. Elinkeinonharjoittajan on myös ilmoitettava kuluttajalle taloudellisesta tilanteesta, jolla voi olla vaikutuksia vaihtokurssien vaihteluihin, ja kuluttajalle on annettava mahdollisuus ymmärtää konkreettisesti lainan ottamisesta hänen taloudelliselle tilanteelleen mahdollisesti aiheutuvia raskaita seurauksia.(36)
49. Mitä korkeampi on rima avoimuusvaatimuksen täyttämiselle, sitä alhaisempia odotuksia keskivertokuluttajalle voidaan asettaa.(37) Elinkeinonharjoittajalla on lisäksi velvollisuus näyttää tuomioistuimessa toteen sopimuksen tekemistä edeltävien velvoitteidensa ja sopimusvelvoitteidensa, jotka liittyvät muun muassa sopimusehtojen avoimuuden vaatimukseen, sellaisena kuin se ilmenee erityisesti direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdasta, asianmukainen täyttäminen.(38)
50. Kun otetaan huomioon keskivertokuluttajan malliin sovellettava objektiivinen vaatimustaso ja korkean riman asettaminen avoimuusvaatimuksen täyttämiselle, sopimusehtojen avoimuuden tuomioistuinvalvonnasta on tullut aiempaa objektiivisempaa, ja se perustuu sopimuksenteon standardisointiin.
51. Nämä näkökohdat huomioon ottaen tutkin seuraavaksi, onko ryhmäkanne asianmukainen oikeudellinen mekanismi avoimuuden valvontaan.
c) Ryhmäkanteen soveltuvuus sopimusehtojen avoimuuden valvontaan
52. Direktiivillä 93/13 käyttöönotetussa suojajärjestelmässä sopimusehtojen kohtuuttomuuden ja avoimuuden tuomioistuinvalvonta ei riipu käytettävän kanteen tyypistä eli siitä, onko kyse yksittäistapausta koskevasta kanteesta vai ryhmäkanteesta. Direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohdan aivan alussa, jonka mukaan sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioidaan tapauskohtaisesti, säädetään, että tämä arviointi ”[ei rajoita] 7 artiklan soveltamista”. Edellä mainitun täydentävän lähestymistavan mukaisesti tiettyyn sopimukseen sisältyvän ehdon mahdollisen kohtuuttomuuden tapauskohtainen arviointi ei estä kyseisen ehdon abstraktia arvioimista ryhmäkanteen yhteydessä.
53. Avoimuusvaatimuksen osalta direktiivissä 93/13 ei ole mitään viitteitä siitä, että tällaista avoimuusvalvontaa ei voitaisi harjoittaa ryhmäkanteen yhteydessä. Ensinnäkin avoimuus on ennakkoedellytys direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdassa säädetyn keskeisiä ehtoja koskevan poikkeuksen soveltamiselle. Jos sopimusehtojen avoimuuden tutkiminen ei olisi mahdollista ryhmäkanteiden yhteydessä, tämä tarkoittaisi sitä, että ”keskeiset ehdot” jäävät aina valvonnan ulkopuolelle tällaisissa kanteissa. Ei nimittäin olisi muutoin mahdollista tutkia, laadittiinko ne selkeästi ja ymmärrettävästi.
54. Toiseksi direktiivin 93/13 5 artiklassa(39) ei eroteta yksittäistapausta koskevia kanteita ja ryhmäkanteita, sovellettavaa tulkintasääntöä lukuun ottamatta. Kyseisestä säännöksestä seuraa, että tulkintasääntöä, jonka mukaan kuluttajalle suotuisin tulkinta on etusijalla, ei sovelleta jäsenvaltioiden 7 artiklan 2 kohdan nojalla säätämien kollektiivisten oikeussuojamenettelyjen yhteydessä.(40)
55. Mainitussa 5 artiklassa vahvistettu suppea poikkeus osoittaa, että avoimuusvaatimus koskee vakiomuotoista ehtoa eikä sen kanteen tyyppiä, joka on nostettu tuomioistuimessa kyseisen ehdon valvomiseksi. Kuten olen edellä todennut,(41) 5 artikla on keskeinen säännös, jossa vahvistetaan ”kaiken kattava periaate”, jota ei voida rajata koskemaan ainoastaan yksittäistapausta koskevia kanteita. Kun otetaan huomioon sen merkitys direktiivillä 93/13 käyttöönotetussa suojajärjestelmässä, avoimuusvaatimuksen on siten pädettävä yhtä lailla sen 7 artiklan 2 kohdassa säädettyihin mekanismeihin.(42)
56. Sen sijaan, ettei sopimusehdon avoimuutta voitaisi valvoa lainkaan ryhmäkanteen yhteydessä, tuomioistuinvalvontaa on mukautettava ryhmäkanteiden tarkoitukseen ja oikeusvaikutuksiin.
57. Kuten komissio kirjallisissa huomautuksissaan lähinnä totesi, toisenlainen tulkinta tekisi ryhmäkanteiden tarkoituksen tyhjäksi jättämällä avoimuusvaatimuksen tuomioistuinvalvonnan ulkopuolelle, vaikka kyseinen kollektiivinen oikeussuojakeino on direktiivissä 93/13 säädetyn suojajärjestelmän olennainen osatekijä.
58. Tällainen ulkopuolelle jättäminen olisi lisäksi ristiriidassa direktiivissä 2009/22, joka, kuten edellä todettiin, täydentää direktiivissä 93/13 säädettyä kuluttajansuojaa, annetun oikeussuojan kanssa. Direktiivillä 2009/22 yhdenmukaistettiin liitteessä I lueteltujen direktiivien, joiden joukossa mainitaan direktiivi 93/13, soveltamisalaan kuuluvia, kuluttajien yhteisten etujen suojaamista tarkoittavia kieltokanteita. Kieltokanne voidaan nostaa minkä tahansa direktiivin 93/13 säännöksen, myös avoimuutta koskevien säännösten, rikkomisesta.
59. Sopimusehtojen avoimuuden tutkimisen pois sulkeminen ryhmäkanteiden yhteydessä olisi myös ristiriidassa asiaa koskevan lainsäädännön viimeaikaisen kehityksen kanssa, jossa tarkoituksena on lujittaa menettelyllisiä mekanismeja kuluttajien yhteisten etujen suojaamiseksi, nimittäin edustajakanteista annetun direktiivin (EU) 2020/1828 kanssa.(43) Direktiiviä 2020/1828 sovelletaan edustajakanteisiin,(44) joita nostetaan kyseisen direktiivin liitteessä I tarkoitettujen unionin oikeuden, johon kuuluu myös direktiivi 93/13, säännösten rikkomisesta.(45) Jos tämä kehitys jätettäisiin huomiotta ja direktiiviä 93/13 tulkittaisiin siten, ettei avoimuusvalvonta ole asianmukaista ryhmäkanteiden yhteydessä, nyt direktiivillä 2020/1828 täydennetty kuluttajansuojajärjestelmä pirstaloituisi ja sen tehokkuus heikentyisi vakavalla tavalla. Tämä merkitsisi vakavaa takaiskua kuluttajien yhteisten etujen suojaamiselle.
60. Ryhmäkanteiden yhteydessä tehtävän avoimuusvaatimuksen tuomioistuinvalvonnan osatekijöistä on todettava, että edellisessä jaksossa esitettyä oikeuskäytäntöä on mahdollista soveltaa käytetyn menettelyllisen mekanismin valossa tarvittavin mukautuksin. Yksittäistapausta koskevalle kanteelle ominaisia osatekijöitä, nimittäin kunkin sopimuksen tekoon liittyvien kaikkien olosuhteiden huomioon ottamista, ei sovelleta. Sitä vastoin avoimuusvalvonnan objektiivisia osatekijöitä voidaan soveltaa avoimuuden abstraktiin tutkimiseen. Kuten komissio istunnossa esitti, tässä yhteydessä on oltava mahdollista arvioida sopimusehtoa kunkin sopimuksen konkreettisista ja tapauskohtaisista olosuhteista riippumatta. Tämä johtuu sopimuksenteon standardisoinnista, mikä näkyy keskivertokuluttajaa koskevan vaatimuksen objektiivisessa tulkinnassa avoimuusvalvonnassa käytetystä menettelyllisestä mekanismista riippumatta.
61. Tarkemmin ottaen lainasopimuksiin sisältyvän ehdon muodollisen ja sisällöllisen avoimuuden arvioimiseksi tuomioistuinvalvonnassa olisi keskityttävä vakiomuotoisiin asiakirjoihin ja vakioituihin sopimuskäytäntöihin ja sopimusta edeltäneisiin käytäntöihin, joita kyseiset elinkeinonharjoittajat käyttävät keskivertokuluttajaan nähden mainostaessaan ja tarjotessaan sopimusta. Valvonta käsittää kyseisen elinkeinonharjoittajan sopimuskäytännöt ja myös sen sopimusta edeltävät käytännöt, nimittäin jokaiselle kuluttajalle osoitetun mainosaineiston ja kenen tahansa muun henkilön, joka kyseisen elinharjoittajan puolesta osallistuu asianomaisen lainan markkinoimiseen, ennen sopimuksen tekemistä antamat vakiomuotoiset tiedot tai ohjeet. Kaikki nämä osatekijät muodostavat sen, mitä Audiencia Provincial de Madrid kuvasi osuvasti sopimuksen tekemisen ”vakiokaavaksi”.(46) Sopimusehdon tyypin mukaan kansallisen tuomioistuimen on yksilöitävä asian kannalta merkitykselliset perusteet avoimuusvaatimuksen täyttymiselle. Näiden perusteiden avulla sen on varmistettava, pystyykö keskivertokuluttaja ymmärtämään, miten kyseinen ehto tarkasti ottaen toimii, ja siten arvioimaan selkeiden ja ymmärrettävien perusteiden perusteella tällaisen ehdon mahdollisesti merkittäviä seurauksia hänen taloudellisille velvoitteilleen.
62. Kun tarkastellaan lähemmin pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevien vähimmäiskorkoehtojen valvontaa, siinä on varmistuttava, muodostiko näiden ehtojen sisällyttäminen sopimukseen yleisen käytännön vakiomuotoisissa pankkiasiakirjoissa. Tämän jälkeen tuomioistuinvalvonnassa keskitytään kyseisten elinkeinonharjoittajien vakioituihin sopimuskäytäntöihin ja sopimusta edeltäneisiin käytäntöihin niiden perusteiden yksilöimiseksi, joiden perusteella ehto on joko avoin tai ei.
63. Kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin totesi, Audiencia Provincial de Madrid havaitsi tiettyjä käytäntöjä, jotka ovat merkityksellisiä vähimmäiskorkoehtojen avoimuusvalvonnan kannalta. Näihin käytäntöihin kuuluivat ehdon vaikutusten peitteleminen tai salaaminen, ehdon sijoittaminen sopimuksessa tai sen esittäminen yhdessä sellaisen ehdon kanssa, jolla rajoitetaan koron tarkistamista ylöspäin.(47) Jos tuomioistuinvalvonta koskee useampaa kuin yhtä vastaajaa, on tärkeää yksilöidä kunkin pankin osalta, täyttikö sen sopimuskäytäntö avoimuusvaatimuksen vai ei.(48)
64. Merkityksellinen peruste vakiomuotoisiin sopimuksiin sisältyvän vähimmäiskorkoehdon avoimuuden arvioinnin kannalta voi lisäksi olla se, kävikö sopimuksen kesto ilmi kuluttajalle annetuista tiedoista. Kiinnelainasopimus on pitkäaikainen sopimus tai jopa, kuten oikeuskirjallisuudessa esitetään, ”elinikäinen” sopimus.(49) Kuluttajan on voitava ymmärtää asianomaisen ehdon, talouden tulevan kehityksen ja hänen taloudelliseen tilanteeseensa kohdistuvien seurausten välinen suhde mallintamisen keinoin. Avoimuusvaatimusta ei siten voida täyttää antamalla kuluttajalle mitä tahansa tietoja vähimmäiskorkoehdosta, jos nämä tiedot perustuvat olettamaan siitä, että talouden tilanne pysyy vakaana koko sopimuksen voimassaoloajan.(50) Kuluttajalle on ilmoitettava, että muuttuvalla taloudellisella tilanteella voisi olla vakavia seurauksia hänen taloudelliselle tilanteelleen vähimmäiskorkoehdon soveltamisen vuoksi.
65. Yhteenvetona voidaan todeta, että avoimuuden tuomioistuinvalvonta ryhmäkanteiden yhteydessä on asianmukaista ja mahdollista. Audiencia Provincial de Madridin noudattama menetelmä, sellaisena kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on sitä kuvannut, on konkreettinen esimerkki tästä. Tuomioistuinvalvontaa on mukautettava ryhmäkanteille ominaiseen abstraktiotasoon, ja siinä on keskityttävä elinkeinonharjoittajan vakioituun sopimuskäytäntöön tavanomaisesti valistuneeseen ja kohtuullisen tarkkaavaiseen ja huolelliseen keskivertokuluttajaan nähden.
d) Avoimuusvalvonta suurta määrää elinkeinonharjoittajia vastaan nostetun ryhmäkanteen yhteydessä
66. Seuraava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille tuoma kysymys koskee sitä, olisiko pääasiaan liittyvistä ”määrällisistä” erityispiirteistä pääteltävä, ettei avoimuuden abstrakti valvonta ole asianmukaista. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin selittää, että toisin kuin silloin, kun on nostettu ryhmäkanne yhtä yksittäistä rahalaitosta tai vain muutamia rahalaitoksia vastaan, pääasian oikeudenkäynnissä vastaajina on suuri määrä rahalaitoksia, ja sen kohteena on suuri määrä sopimuksia, joissa käytetään monia erilaisia sanamuotoja ja muotoiluja ja jotka ovat olleet käytössä pitkään.
67. Tältä osin on ensinnäkin todettava, että direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa säädetään, että kansallista lainsäädäntöä noudattaen (kollektiiviset) oikeussuojakeinot voidaan kohdistaa ”erikseen tai yhteisesti useisiin” saman alan elinkeinonharjoittajiin, jotka käyttävät samoja yleisiä sopimusehtoja tai ”samanlaisia” ehtoja. Kyseisestä säännöksestä seuraa, että merkityksellinen arviointiperuste ryhmäkanteen vastaajien osalta ei ole niiden täsmällinen määrä vaan se, toimivatko ne samalla alalla. Kun tarkastellaan kanteen kohdetta, tuomioistuivalvonta käsittää samankaltaiset ehdot.
68. Kirjallisia huomautuksia esittäneet vastaajina olevat rahalaitokset ja Espanjan hallitus totesivat, että olosuhteiden ”homogeenisyys” on välttämätön edellytys ryhmäkanteen nostamiselle. Niiden huomautuksista ilmenee lähinnä, että tämä vaatimus täyttyy, kun erilaiset yksittäiset tilanteet voidaan ratkaista kollektiivisesti, koska niillä on tosiseikkoja koskevia ja oikeudellisia yhtäläisyyksiä, jotka mahdollistavat yhteisen arvioinnin. Kirjallisia huomautuksia esittäneet vastaajina olevat rahalaitokset ja Espanjan hallitus väittivät, ettei pääasian oikeudenkäynnissä käsiteltävää ryhmäkannetta olisi pitänyt ottaa tutkittavaksi, koska homogeenisyyden vaatimus ei täyttynyt.
69. Tältä osin on huomautettava, ettei direktiivissä 93/13 eikä direktiivissä 2009/22 säädetä olosuhteiden ”homogeenisyydestä” edellytyksenä kollektiivisten oikeussuojamekanismien käyttämiselle. Direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa viitataan (talouden)alan samuutta ja sopimusehtojen samankaltaisuutta koskeviin aineellisiin vaatimuksiin. Siihen ei sisälly menettelyllisiä vaatimuksia siitä, miten samankaltaisia yksittäisten vaatimusten on oltava, jotta ryhmäkanne voidaan nostaa tuomioistuimessa, mikä on kansallisen prosessilainsäädännön tehtävä. Vaikka unionin tuomioistuin on jo rajannut monessa suhteessa ja direktiivin 93/13 6 artiklan 1 kohdan ja 7 artiklan 1 kohdan vaatimukset huomioon ottaen tapaa, jolla kansallisen tuomioistuimen on taattava kuluttajien tähän direktiiviin perustuvien oikeuksien suojaaminen, on kuitenkin todettava, ettei unionin oikeudessa lähtökohtaisesti ole yhdenmukaistettu sopimusehtojen väitetyn kohtuuttomuuden tutkimiseen sovellettavia menettelyjä ja että tällaiset menettelyt kuuluvat siten jäsenvaltioiden menettelyllisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaisesti kunkin jäsenvaltion sisäiseen oikeusjärjestykseen, kunhan ne eivät kuitenkaan ole epäedullisempia kuin samankaltaisia kansallisen oikeuden piiriin kuuluvia tilanteita koskevat menettelyt (vastaavuusperiaate) ja kunhan ne eivät ole sellaisia, että unionin oikeudessa tunnustettujen oikeuksien käyttäminen on mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate).(51)
70. Kansallisessa prosessilainsäädännössä voidaan siten säätää, että asianomaisten kanteiden ”homogeenisyys” on välttämätön edellytys ryhmäkanteen, jonka tarkoituksena on ehtojen kohtuuttomuuden valvonta, tutkittavaksi ottamiselle. Koska direktiivin 93/13 7 artiklan 3 kohdassa säädetään samankaltaisten sopimusehtojen tuomioistuinvalvonnasta ryhmäkanteen yhteydessä, homogeenisyysvaatimusta ei kuitenkaan voida tulkita siten, että asiaa koskevan kanteen kaikkien olosuhteiden on oltava identtisiä. Jos ryhmäkanne koskee samaa vastaajien ryhmää, samantyyppistä ehtoa, jolla on samat vaikutukset, ja samankaltaisia oikeussuhteita, kaikki nämä seikat voisivat olla vahva viite siitä, että kanteen peruste on riittävän samankaltainen, jotta ryhmäkanne voidaan ottaa tutkittavaksi. Jos vakiomuotoisia sopimusehtoja on mahdollista arvioida objektiivisesti tuomioistuimessa, ei pitäisi olla välttämätöntä ottaa huomioon kullekin sopimukselle ja kuluttajalle, joihin nämä ehdot vaikuttavat, ominaisia tosiseikkoja koskevia ja oikeudellisia näkökohtia.
71. On viime kädessä kansallisen tuomioistuimen vastuulla määrittää, ovatko pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevat seikat riittävän samankaltaisia, jotta ryhmäkanne voidaan ottaa tutkittavaksi. Se voi ottaa tältä osin huomioon, että vastaajat ovat kaikki rahalaitoksia, riidanalaiset ehdot ovat kaikki vakiomuotoisia vähimmäiskorkoehtoja, oikeussuhteet, joihin vähimmäiskorkoehdot sisältyvät, ovat kiinnelainasopimuksia ja näiden ehtojen seurauksena estetään korkokannan laskeminen tietyn tason alapuolelle.
72. On hyödyllistä huomauttaa, että edes direktiivillä 2020/1828 – joka on tärkein esimerkki kollektiivisten oikeussuojakeinojen alalla tehdystä yhdenmukaistamisesta – ei ole yhdenmukaistettu kaikkia siinä säädettyjen edustajakanteiden näkökohtia. Kyseisen direktiivin johdanto-osan 12 perustelukappaleessa todetaan, että menettelyllisen autonomian periaatteen mukaisesti olisi oltava jäsenvaltioiden asia päättää siitä, ”kuinka samankaltaisia yksittäisten vaatimusten on oltava – –, jotta asia voidaan käsitellä edustajakanteena”. Samassa johdanto-osan perustelukappaleessa kuitenkin muistutetaan tehokkuusperiaatteen asettamasta rajoituksesta, jonka mukaan ”tällaiset kansalliset säännöt eivät saisi heikentää [direktiivissä 2020/1828] edellytettyjen edustajakanteita koskevien menettelymekanismien tehokasta toimintaa”.
73. Vaikka direktiiviä 2020/1828 ei voidakaan soveltaa käsiteltävässä asiassa, tietyt rahalaitokset viittasivat istunnossa kyseisen direktiivin kansallisiin täytäntöönpanosäännöksiin ja tarkemmin ottaen Saksan ja Italian lainsäädäntöihin, joissa molemmissa säädetään ”homogeenisyyden” vaatimuksesta edustajakanteiden yhteydessä.
74. Siitä seikasta, että on annettu kansallista lainsäädäntöä, jossa säädetään ”homogeenisyyden” vaatimuksesta, ei kuitenkaan voida päätellä, että tämän edellytyksen vuoksi kollektiivinen oikeussuojakeino ei ole asianmukaisessa sellaisessa asiassa, jossa ryhmäkanne on nostettu useita rahalaitoksia vastaan ja se koskee suurta määrää sopimuksia. Merkityksellistä on sen tutkiminen, saavutetaanko homogeenisyyden vaatimuksen käyttöönotolla oikea tasapaino ryhmäkanteen piiriin kuuluvien tilanteiden samankaltaisuuden, prosessiekonomian ja kollektiivisen oikeussuojakeinon tehokkuuden välillä.(52)
75. Tietyt rahalaitokset esittivät lausumissaan, että tällaisia kanteita on mahdotonta käsitellä. Unionin tuomioistuimen tehtävä ei kuitenkaan ole tutkia oikeudenkäynnin empiirisiä näkökohtia. Jos kansallinen tuomioistuin katsoo, että kyseiset tosiseikkoja koskevat ja oikeudelliset tilanteet mahdollistavat sopimusehtojen vakioidun arvioinnin, kyseisen tuomioistuimen tehtävä on toteuttaa tarvittavat prosessuaaliset toimenpiteet, jotta menettelyä voidaan jatkaa.
76. On kuitenkin huomattava, ettei oikeudenkäynnin laajuuden pitäisi vaikuttaa kunkin rahalaitoksen oikeuteen tehokkaaseen oikeussuojaan. Koska direktiiveistä 93/13 ja 2009/22 puuttuu nimenomaisesti elinkeinonharjoittajan tehokkaasta oikeussuojajärjestelmästä säätävä säännös, niitä on tulkittava tältä osin Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan valossa.(53) Kullakin rahalaitoksella on oltava mahdollisuus osoittaa, että sen oma vakioitu käytäntö täytti avoimuuden edellytykset.
77. Viimeinen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille tuoma kysymys koskee sitä käsiteltävää asiaa entisestään mutkistavaa seikkaa, että kieltokanteeseen on yhdistetty palautuskanne, jossa vaaditaan palauttamaan kyseessä olevan sopimusehdon – jos se todetaan pätemättömäksi – perusteella suoritetut maksut. Tältä osin on huomautettava, että kansallisessa prosessioikeudessa on määritettävä ryhmäkannetta koskevassa asiassa annetun tuomion täytäntöönpanon menetelmä. Täytäntöönpanovaiheessa ilmenevät mahdolliset vaikeudet eivät ole oikeudellinen peruste ryhmäkanteen poissulkemiseen.
78. Edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 93/13 4 artiklan 1 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan kaikkien sopimuksen tekoon liittyvien olosuhteiden huomioon ottamiseen, ja 7 artiklan 3 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan samankaltaisiin ehtoihin, on tulkittava siten, että kansallinen tuomioistuin voi arvioida sopimusehtojen avoimuutta abstraktisti ryhmäkanteen yhteydessä olosuhteissa, joissa asianomainen kanne nostetaan huomattavaa määrää rahalaitoksia vastaan ja se koskee suurta määrää sopimuksia. Tehdäkseen tämän arvioinnin kansallisen tuomioistuimen on tarkasteltava kunkin asianomaisen rahalaitoksen vakiomuotoisia sopimuskäytäntöjä ja sopimuksen tekemistä edeltäviä käytäntöjä ottaen huomioon tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan objektiivinen standardi.
Toinen ennakkoratkaisukysymys
79. Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdan ja 7 artiklan 3 kohdan mukaista, että ehtojen avoimuutta voidaan valvoa abstraktisti keskivertokuluttajan kannalta tilanteessa, jossa ryhmäkanne koskee huomattavaa määrää rahalaitoksia ja suurta määrää erilaisia sopimuksia ja kuluttajia ja jossa kyseisiä ehtoja on lisätty sopimuksiin pitkän ajanjakson kuluessa.
80. Toisesta ennakkoratkaisukysymyksestä samoin kuin ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epävarma mahdollisuudesta määritellä ”keskivertokuluttajan” käsite sellaisen ryhmäkanteen yhteydessä, jolla on pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan kaltaiset mittasuhteet. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on tarkemmin ottaen todennut, että ryhmäkanne koskee i) lukuisia rahalaitoksia, jotka eroavat toisistaan kooltaan ja rakenteeltaan ja jotka toimivat eri maantieteellisillä alueilla (ne vaihtelevat pienistä paikallisista säästöpankeista suuriin monikansallisiin eurooppalaisiin pankkeihin), ii) kunkin rahalaitoksen käyttämiä eri sopimusmalleja, iii) pitkää ajanjaksoa, jona asiaa koskevia ehtoja on käytetty, ja iv) erilaisia asiakasryhmiä, joita on vaikea standardoida: joukossa on kuluttajia, joille rakennusyhtiön ottama laina on siirtynyt, kuluttajia, jotka ovat hintasäänneltyjen asuntojen lainarahoitusohjelmassa tai joilla on oikeus kunnan tai kaupungin tarjoamaan asuntoon tiettyyn ikäryhmään kuulumisen perusteella, tai kuluttajia, joille on myönnetty lainaa erityisehdoin heidän ammattinsa perusteella (virkamiehet, tiettyjen yritysten työntekijät jne.)
81. Keskivertokuluttajan käsitteestä edellä todettiin jo ensimmäisen ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelun yhteydessä,(54) että avoimuusvaatimuksen noudattaminen on tutkittava suhteessa tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan objektiiviseen standardiin,(55) jota muun muassa keskivertokuluttajaa vähemmän valistunut kuluttaja tai keskivertokuluttajaa valistuneempi kuluttaja eivät vastaa.(56)
82. Keskivertokuluttajan objektiivisen standardin lähtökohta direktiivin 93/13 yhteydessä perustuu saman direktiivin 2 artiklan b alakohtaan sisältyvään kuluttajan käsitteeseen. Mainitusta käsitteestä ilmenee, että kyseisellä direktiivillä annettava suoja riippuu tarkoituksista, joissa luonnollinen henkilö toimii, eli siitä, että hän ei harjoita ammatti- tai liiketoimintaa, eikä kyseisen henkilön erityisestä asiantuntemuksesta.(57) Tämän lähtökohdan perusteella unionin tuomioistuin on katsonut, että se, että luonnollinen henkilö, joka tekee sopimuksen pankin kanssa, on kyseisen pankin työntekijä, ei sellaisenaan ole esteenä sille, että kyseistä henkilöä pidetään direktiivin 93/13 2 artiklan b alakohdassa tarkoitettuna kuluttajana.(58)
83. Koska erityinen tietämys, jota kuluttajalla voidaan katsoa olevan yksittäistapausta koskevan kanteen yhteydessä, ei voi oikeuttaa keskivertokuluttajan standardista poikkeamista, saman olisi pädettävä erilaisten kuluttajien yksilöllisiin ominaispiirteisiin ryhmäkanteen yhteydessä. Keskivertokuluttajan objektiivinen käsite vastaa standardisoitua sopimuksen tekemistä kyseessä olevien kuluttajien ominaisuuksista tai lukumäärästä riippumatta.
84. Kuten lähinnä ADICAE suullisissa lausumissaan huomautti, kuluttajien ikään, koulutustasoon tai ammattiin liittyviä eroja ei voida pitää ratkaisevina perusteina näiden kuluttajien eriyttämiselle eikä kuluttajien voida katsoa jakautuvan niiden perusteella erilaisiin ryhmiin. Tämä huomautus pitää paikkansa edellyttäen, että kyseiset luonnolliset henkilöt eivät harjoita ammatti- tai liiketoimintaa.(59)
85. Kyseisten rahalaitosten ja niiden käyttämien sopimusmallien välisten erojen osalta katson, että tällaiset erot eivät nähdäkseni voi vaikuttaa keskivertokuluttajan käsitteeseen. Kuten edellä ensimmäistä ennakkoratkaisukysymystä koskevassa tarkastelussa todettiin abstraktin avoimuusvalvonnan yhteydessä, tuomioistuinvalvonnassa ei keskitytä kuhunkin sopimukseen ja kuluttajaan. Siinä keskitytään sen sijaan kunkin elinkeinonharjoittajan vakioituun sopimuskäytäntöön ja sopimusta edeltävään käytäntöön, jota se on käyttänyt keskivertokuluttajaan nähden sopimusta mainostaessaan ja tarjotessaan.(60) Kunkin elinkeinonharjoittajan (pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevassa asiassa kunkin rahalaitoksen) tehtävä on osoittaa, että sen omat käytännöt täyttävät avoimuusvaatimukset.
86. Puolan hallitus esitti lausumissaan, että erilaisten sopimusryhmien arvioinnissa on mahdollista tukeutua erityyppisiin keskivertokuluttajiin. Se ehdotti, että kun lainasopimus tehdään tietylle kuluttajaryhmälle kohdennetun erityisen mallin mukaisesti, keskivertokuluttajan käsite vastaa sen ryhmän keskimääräistä jäsentä, jonka kanssa sopimukset tehtiin.
87. Viime kädessä on kansallisen tuomioistuimen tehtävä johtaa prosessia ja määrittää kussakin tapauksessa asianmukaiset välineet siihen. Jos kyseinen tuomioistuin katsoo, että kanteen tosiseikkoihin liittyvät ja oikeudelliset seikat kuvastavat vakiokäytäntöä ja että kuluttajien luokittelu eri ryhmiin edesauttaa tätä arviointia, sillä on oltava mahdollisuus tehdä näin. On kuitenkin muistettava, että keskivertokuluttajan käsite ei riipu kunkin kuluttajan tietämyksestä tai kyvyistä. Ryhmäkanteessa osallisina olevien kuluttajien ryhmittelyä ei siten voida tehdä sellaisten perusteiden pohjalta, jotka ovat ristiriidassa keskivertokuluttajan objektiivisen standardin kanssa. Näin ollen ei ole mahdollista jakaa kuluttajia alaryhmiin erilaisen tietämystason, iän tai ammatin perusteella (siltä osin kuin he eivät harjoita ammatti- tai liiketoimintaa). Käytetyt sopimusmallit voivat lisäksi olla erottava tekijä vain, jos tällä tekijällä on todellista vaikutusta tietyntyyppisen sopimuksen tekevän keskivertokuluttajan käsitteeseen. Jos käytetty sopimustyyppi ei vaikuta kuluttajan kykyyn ymmärtää vähimmäiskorkoehdon käyttämisen konkreettiset seuraukset, sopimustyyppi ei voi olla kriteeri joidenkin kuluttajaryhmien erottamiseksi kaikista muista.
88. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esille tuoma viimeinen seikka koskee ajan kulumisen merkityksellisyyttä keskivertokuluttajan käsitteen soveltamisen kannalta.
89. On totta, että käsitykset muuttuvan ajan saatossa. Istunnossa meitä muistutettiin antiikin Kreikan aikaisesta Herakleitoksen opista, jonka mukaan ”kaikki muuttuu eikä mikään pysy paikallaan”.(61)
90. Kuitenkin keskivertokuluttajan käsite edellyttää jonkinlaista vakautta oikeusvarmuuden takaamiseksi, kuten komissio istunnossa huomautti. Käsitysten yleinen muuttuminen ajan myötä ei itsessään riitä osoittamaan, että se, miten keskivertokuluttaja ymmärtää kyseessä olevan sopimusehdon, on muuttunut. On määritettävä, onko ollut jokin tietty tapahtuma, joka on muuttanut merkittävästi keskivertokuluttajan käsitystä vähimmäiskorkoehdoista. Tältä osin erityisen merkityksellinen voi olla lainsäädäntökehyksessä tapahtunut muutos tai kyseessä olevaa ehtoa koskeva erityisen tärkeä tuomioistuinratkaisu.
91. Pääasiassa kyseessä olevien sopimusten tekoajankohdan ja korkojen laskemisen välillä kulunut aika ei vaikuta merkitykselliseltä tai riittävältä vaikuttaakseen keskivertokuluttajan käsitteeseen. Kuten Espanjan hallitus istunnossa totesi, vuonna 2010 (ennen kuin korot romahtivat) keskivertokuluttajalla ei ollut enemmän tietämystä vähimmäiskorkoehdoista kuin keskivertokuluttajalla vuonna 2000. Vähimmäiskorkoehtojen pelkällä olemassaololla sopimuksissa ei ollut mitään käytännön vaikutusta ennen kuin näitä ehtoja alettiin soveltaa korkojen laskettua jyrkästi.
92. Vaikuttaa näin ollen siltä, että kysymys, jota on tarkasteltava, ei koske niinkään ajan kulumista vaan sitä, olisiko keskivertokuluttajia, jotka tekivät lainasopimuksia vuoden 2009 tai 2010 jälkeen, kohdeltava eri tavalla kuin keskivertokuluttajaa, joka teki lainasopimuksen ennen kyseistä ajankohtaa. Tältä osin on kansallisen tuomioistuimen tehtävä määrittää, lisäsikö korkojen lasku tietoisuutta vähimmäiskorkoehdoista ja muuttivatko rahalaitokset käytäntöjään ja täyttivätkö ne näin avoimuusvaatimukset. Kansallisen tuomioistuimen tehtävä on myös pohtia, oliko kuluttajilla epäselvyyttä näiden ehtojen lainmukaisuudesta ennen kuin asia ratkaistiin tuomioistuinratkaisuilla. Se voi myös pohtia, oliko sen oma 9.5.2013 annettu tuomio, jossa se katsoi, että vähimmäiskorkoehdot olivat lähtökohtaisesti lainmukaisia mutta että ne olivat avoimuusvaatimuksen vastaisia ja kohtuuttomia, merkityksellinen kuluttajien mahdollisen käsityksen muuttumisen kannalta. Näiden seikkojen selvittäminen kuuluu viime kädessä kansalliselle tuomioistuimelle.
93. Edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen katson, että abstrakti avoimuuden valvonta keskivertokuluttajan näkökulmasta on yhteensopiva direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohdan ja 7 artiklan 3 kohdan kanssa. Keskivertokuluttaja muodostaa vakiomuotoisten sopimusehtojen arvioinnin objektiivisen standardin kyseessä olevien kuluttajien ominaisuuksista tai lukumäärästä riippumatta. Se seikka, että pääasian oikeudenkäynnissä nostettu ryhmäkanne koskee huomattavaa määrää rahalaitoksia sekä suurta määrää erilaisia sopimuksia ja kuluttajia ja että kyseessä olevat ehdot on otettu käyttöön sopimuksissa pitkän ajan kuluessa, ei sinänsä vaikuta keskivertokuluttajan käsitteeseen.
V. Ratkaisuehdotus
94. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Tribunal Supremon esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
1) Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY 4 artiklan 1 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan kaikkien sopimuksen tekoon liittyvien olosuhteiden huomioon ottamiseen, ja 7 artiklan 3 kohtaa, siltä osin kuin siinä viitataan samankaltaisiin ehtoihin,
on tulkittava siten, että
kansallinen tuomioistuin voi arvioida sopimusehtojen avoimuutta abstraktisti ryhmäkanteen yhteydessä olosuhteissa, joissa asianomainen kanne nostetaan huomattavaa määrää rahalaitoksia vastaan ja se koskee suurta määrää sopimuksia. Tehdäkseen tämän arvioinnin kansallisen tuomioistuimen on tarkasteltava kunkin asianomaisen rahalaitoksen vakiomuotoisia sopimuskäytäntöjä ja sopimuksen tekemistä edeltäviä käytäntöjä ottaen huomioon tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan objektiivinen standardi.
2) Direktiivin 93/13 4 artiklan 2 kohtaa ja 7 artiklan 3 kohtaa
on tulkittava siten, että
abstrakti avoimuuden valvonta keskivertokuluttajan näkökulmasta on yhteensopiva niiden kanssa. Keskivertokuluttaja muodostaa vakiomuotoisten sopimusehtojen arvioinnin objektiivisen standardin kyseessä olevien kuluttajien ominaisuuksista tai lukumäärästä riippumatta. Se seikka, että pääasian oikeudenkäynnissä nostettu ryhmäkanne koskee huomattavaa määrää rahalaitoksia sekä suurta määrää erilaisia sopimuksia ja kuluttajia ja että kyseessä olevat ehdot on otettu käyttöön sopimuksissa pitkän ajan kuluessa, ei sinänsä vaikuta keskivertokuluttajan käsitteeseen.