Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kahdeksas jaosto)
11 päivänä heinäkuuta 2024 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen – Direktiivi 2011/7/EU – 6 artiklan 1 kohta – Perintäkulujen korvauksena maksettava kiinteä vähimmäismäärä – Kansallisen oikeuden säännös, jonka nojalla kyseistä kiinteää rahamäärää koskevat maksuvaatimukset voidaan hylätä, jos viivästys ei ole merkittävä tai jos saatava on vähäinen – Periaate, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti
Asiassa C‑279/23,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Sąd Rejonowy Katowice – Zachód w Katowicach (Katowicen piirioikeus – Länsi-Katowice, Puola) on esittänyt 7.3.2023 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 28.4.2023, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Skarb Państwa – Dyrektor Okręgowego Urzędu Miar w K.
vastaan
Z. sp.j.,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja N. Piçarra (esittelevä tuomari) sekä tuomarit N. Jääskinen ja M. Gavalec,
julkisasiamies: A. Rantos,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Z. sp.j., edustajanaan K. Pluta-Gabryś, radca prawny,
– Puolan hallitus, asiamiehenään B. Majczyna,
– Euroopan komissio, asiamiehinään G. Gattinara ja M. Owsiany-Hornung,
päätettyään julkisasiamiestä kuultuaan ratkaista asian ilman ratkaisuehdotusta,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (EUVL 2011, L 48, s. 1) 6 artiklan 1 kohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa ovat vastakkain Skarb Państwa (valtionkonttori, Puola), jota edustaa Dyrektor Okręgowego Urzędu Miar w K. (K:n alueellisen mittausviraston johtaja, jäljempänä mittausvirasto), ja Puolan oikeuden mukaan perustettu yhtiö Z. sp.j. ja jossa on kyse mittausvirastolle siitä, että Z on toistuvasti maksanut myöhässä kyseisen viraston tarjoamiin mittausvälineiden kalibrointipalveluihin liittyviä maksuja, aiheutuneista perintäkuluista maksettavaa kiinteää korvausta koskevasta hakemuksesta.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Direktiivin 2011/7 johdanto-osan 12, 17 ja 19 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(12) Maksuviivästys on sopimusrikkomus, joka on tehty velallisen kannalta taloudellisesti houkuttelevaksi useimmissa jäsenvaltioissa alhaisen tai puuttuvan viivästyskoron ja/tai hitaan perintämenettelyn vuoksi. Päättäväinen siirtyminen täsmälliseen maksukulttuuriin, jossa koronperintäoikeuden poissulkemisen olisi aina katsottava olevan selvästi kohtuuton sopimusehto tai selvästi sopimaton menettely, on tarpeen tämän suuntauksen muuttamiseksi ja viivästysten ehkäisemiseksi. Tällaiseen suunnanmuutokseen olisi kuuluttava myös nimenomaisten säännösten säätäminen maksuajoista ja aiheutuneiden kulujen korvaamisesta velkojille sekä muun muassa se, että perintäkulujen korvaamisoikeuden poissulkemisen olisi oletettava olevan selvästi kohtuutonta tai sopimatonta.
– –
(17) Velallisen maksu olisi katsottava viivästyneeksi siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, kun velkojalla ei ole velan määrää vastaavaa summaa käytettävissään eräpäivänä, edellyttäen että hän on täyttänyt lakiin ja sopimukseen perustuvat velvoitteensa.
– –
(19) Velkojien on tarpeen saada kohtuullinen korvaus viivästyneistä maksuista aiheutuneista perintäkuluista maksuviivästysten ehkäisemiseksi. Perintäkulujen olisi sisällettävä myös hallinnolliset kulut ja korvaus maksuviivästyksistä aiheutuneista yrityksen sisäisistä kuluista, joiden osalta direktiivissä olisi säädettävä kiinteästä vähimmäissummasta, jonka lisäksi voidaan periä viivästyskorkoa. Kiinteällä korvaussummalla olisi pyrittävä rajoittamaan perintään liittyviä hallinnollisia ja sisäisiä kuluja. Korvaus perintäkuluista olisi määrättävä ilman, että tämä rajoittaa sellaisten kansallisten säännösten soveltamista, joiden nojalla kansallinen tuomioistuin voi tuomita velkojalle korvausta velallisen maksuviivästykseen liittyvästä lisävahingosta.”
4 Direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:
”1. Tämän direktiivin tavoitteena on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) kilpailukykyä.
2. Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.
– –”
5 Direktiivin 2 artiklan 1–4 alakohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
1) ’kaupallisilla toimilla’ yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan;
2) ’viranomaisella’ hankintaviranomaista, siten kuin se on määritelty [vesi- ja energiahuollon sekä liikenteen ja postipalvelujen alalla toimivien yksiköiden hankintamenettelyjen yhteensovittamisesta 31.3.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/17/EY (EUVL 2004, L 134, s. 1)] 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ja [julkisia rakennusurakoita sekä julkisia tavara- ja palveluhankintoja koskevien sopimusten tekomenettelyjen yhteensovittamisesta 31.3.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/18/EY (EUVL 2004, L 134, s. 114)] 1 artiklan 9 kohdassa, riippumatta sopimuksen kohteesta tai arvosta;
3) ’yrityksellä’ muuta organisaatiota kuin viranomaista sen harjoittaessa itsenäistä taloudellista tai ammattitoimintaansa, vaikka tätä toimintaa harjoittaisi vain yksi henkilö;
4) ’maksuviivästyksellä’ maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa, kun 3 artiklan 1 kohdassa tai 4 artiklan 1 kohdassa säädetyt ehdot täyttyvät”.
6 Direktiivin 2011/7 3 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten väliset kaupalliset toimet”, sanamuoto on seuraava:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:
a) velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa; ja
b) velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.
– –”
7 Direktiivin 4 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten ja viranomaisten väliset kaupalliset toimet”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kaupallisissa toimissa, joissa velallinen on viranomainen, velkojalla on 3, 4 tai 6 kohdassa määritellyn ajan päätyttyä oikeus lakisääteiseen viivästyskorkoon ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:
a) velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa; ja
b) velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.”
8 Direktiivin 6 artiklassa, jonka otsikko on ”Perintäkulujen korvaaminen”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi 3 tai 4 artiklan mukaisesti velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa.
2. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdassa tarkoitettu kiinteä summa on maksettava, ilman että maksumuistutus on tarpeen, korvauksena velkojan omista perintäkuluista.
– –”
9 Direktiivin 7 artiklan, jonka otsikko on ”Kohtuuttomat sopimusehdot ja sopimattomat menettelyt”, 1–3 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on säädettävä, että maksupäivää tai ‑aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan.
Ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto selvästi kohtuuton tai menettely selvästi sopimaton velkojaa kohtaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat, mukaan lukien:
a) selvä poikkeaminen hyvästä liiketavasta kunniallisen ja vilpittömän menettelyn vaatimuksen vastaisesti;
b) tuotteen tai palvelun luonne; ja
c) se, onko velallisella objektiivista syytä poiketa lakisääteisestä viivästyskorosta, 3 artiklan 5 kohdassa, 4 artiklan 3 kohdan a alakohdassa, 4 artiklan 4 kohdassa ja 4 artiklan 6 kohdassa tarkoitetusta maksuajasta tai 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta kiinteästä summasta.
2. Sopimusehto tai menettely, jonka mukaan viivästyskorkoa ei voida periä, on 1 kohtaa sovellettaessa katsottava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi.
3. Sopimusehto tai menettely, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta 6 artiklan mukaisesti, on 1 kohdan soveltamiseksi oletettava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi.”
Puolan oikeus
Kaupallisten toimien liiallisten maksuviivästysten torjumisesta annettu laki
10 Kaupallisten toimien liiallisten maksuviivästysten torjumisesta 8.3.2013 annetun lain (ustawa o przeciwdziałaniu nadmiernym opóźnieniom w transakcjach handlowych; Dz. U. 2022, järjestysnumero 893), jolla direktiivi 2011/17 on saatettu osaksi Puolan oikeutta ja joka tuli voimaan 28.4.2013, 10 §:n sanamuoto on seuraava:
”1. Velkojalla on siitä päivästä alkaen, jona hän saa oikeuden 7 §:n 1 momentissa tai 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuun korkoon, oikeus saada velalliselta ilman maksukehotusta korvauksena perintäkuluista summa, jonka määrä on
1. 40 euroa – jos rahasuorituksen määrä on enintään 5 000 Puolan zlotya (PLN) [(n. 1 155 euroa)];
– –
2. Velkojalla on oikeus saada edellä 1 momentissa tarkoitetun summan lisäksi kohtuullinen korvaus tämän summan ylittävistä perintäkuluista.”
Siviilikoodeksi
11 Siviilikoodeksista 23.4.1964 annetun lain (ustawa – Kodeks cywilny; Dz. U. 2022, järjestysnumero 1360; jäljempänä siviilikoodeksi) 5 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Oikeutta ei saa käyttää sen sosioekonomisen tavoitteen tai yhteiskunnallisen yhteiselämän periaatteiden vastaisesti. Oikeudenhaltijan tällaista toimintaa tai laiminlyöntiä ei pidetä kyseisen oikeuden käyttämisenä eikä sitä suojata.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymys
12 Mittausvirasto tarjoaa mittausvälineiden kalibrointipalveluita, joita yhtiö Z käyttää säännöllisesti. Kyseinen yhtiö on suorittanut tällaisia palveluita koskevan maksun myöhässä kahdesti. Ensimmäinen myöhästynyt maksu, joka viivästyi 20 päivää, koski 246 PLN:n (n. 55 euroa) suuruista summaa, ja toinen myöhästynyt maksu, joka viivästyi 5 päivää, koski 369 PLN:n (n. 80 euroa) suuruista summaa.
13 Tämän seurauksena mittausvirasto teki ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa Sąd Rejonowy Katowice – Zachód w Katowicachissa (Katowicen piirioikeus – Länsi-Katowice, Puola) maksuvaatimuksen, joka koski 80 euron summaa Puolan oikeuden mukaisine korkoineen eli määrää, joka vastaa kaupallisten toimien liiallisten maksuviivästysten torjumisesta annetun lain 10 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua korvausta perintäkuluista kaksinkertaisena.
14 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Puolan tuomioistuinten vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kanteet, joissa vaaditaan maksamaan kiinteä korvaus perintäkuluista, hylätään, jos velallisen maksuviivästys ei ole merkittävä tai jos erääntyneen saatavan määrä on vähäinen. Se korostaa, että sen käsiteltävänä oleva asia on esimerkki tästä käytännöstä, koska Z:aa ei ole koskaan määrätty suorittamaan kyseistä korvausta, vaikka se on ollut maksuviivästystilanteessa vähintäänkin 39 kertaa.
15 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan kanteen hylkääminen perustui Puolan siviililain 5 §:ään tulkittuna siten, että kun viivästyneen saatavan määrä on enintään 100–300 euroa vastaava määrä Puolan zlotyina tai jos saatavan maksaminen on viivästynyt enintään kahdesta kuuteen viikkoa, velkojan korvauksen katsotaan olevan ”yhteiskunnallisen yhteiselämän periaatteiden vastaista”; kyseinen tuomioistuin katsoo tämän ilmaisun vastaavan hyvien tapojen vastaisuutta.
16 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii, onko tällainen tulkinta direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan, luettuna sen johdanto-osan 12 perustelukappaleen valossa, mukainen. Kyseisen tuomioistuimen mukaan se, että puolalaiset tuomioistuimet hyväksyvät käytännön, jonka mukaan velalliset maksavat myöhässä vähäiset summat, mistä seuraa, että velkojan, joka ei noudata tällaista käytäntöä ja joka vaatii korvausta, katsotaan toimivan näiden yhteiskunnallisen yhteiselämän periaatteiden vastaisesti, ei voi perustella sitä, että kansallisessa oikeudessa otetaan käyttöön poikkeus kyseisen 6 artiklan 1 kohdassa säädettyyn selkeään, täsmälliseen ja ehdottomaan sääntöön.
17 Tässä tilanteessa Sąd Rejonowy Katowice – Zachód w Katowicach on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [direktiivin 2011/7] 6 artiklan 1 kohta esteenä kansalliselle lainsäädännölle, jonka mukaan kansallinen tuomioistuin voi hylätä kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen perintäkulujen korvaamista koskevan kanteen sillä perusteella, että velallisen maksuviivästys ei ollut merkittävä tai että niiden saatavien määrä, jotka velallinen suoritti myöhässä, on vähäinen?”
Ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelu
18 Aluksi on muistutettava, että kun direktiivin 2011/7 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettu viranomainen on sen rahamäärän velkoja, joka yrityksen on suoritettava – kuten nyt käsiteltävässä asiassa – näiden kahden yksikön väliset suhteet eivät kuulu direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetun kaupallisen toimen käsitteen alaan eivätkä siten direktiivin soveltamisalaan (tuomio 13.1.2022, New Media Development & Hotel Services, C‑327/20, EU:C:2022:23, 44 kohta).
19 Unionin tuomioistuimella on kuitenkin toimivalta ratkaista unionin oikeuteen kuuluvia oikeussääntöjä koskevia ennakkoratkaisukysymyksiä sellaisissa tapauksissa, joissa pääasian tosiseikat jäävät unionin oikeuden soveltamisalan ulkopuolelle mutta joissa unionin oikeussääntöjä sovelletaan kansallisen oikeuden nojalla, koska siinä viitataan kyseisten oikeussääntöjen sisältöön (ks. vastaavasti tuomio 15.11.2016, Ullens de Schooten, C‑268/15, EU:C:2016:874, 53 kohta ja tuomio 30.1.2020, I.G.I., C‑394/18, EU:C:2020:56, 45 kohta).
20 Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että Puolan oikeudessa perintäkuluista maksettava korvaus ulotetaan koskemaan sellaisia direktiivin 2011/7 soveltamisalaan kuulumattomia tilanteita, joissa viivästyneen summan velkoja on viranomainen ja velallinen on yritys, jotta korvaus maksetaan täsmälleen samojen yksityiskohtaisten menettelysääntöjen mukaisesti riippumatta siitä, onko velkoja yritys vai viranomainen. Näin ollen pyydetty tulkinta vaikuttaa tarpeelliselta, jotta sovellettavia unionin oikeuden säännöksiä tulkitaan yhdenmukaisesti. Kansallisen tuomioistuimen esittämään kysymykseen on siis vastattava.
21 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ainoalla kysymyksellään pääasiallisesti, onko direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että se on esteenä kansallisten tuomioistuinten käytännölle, jonka mukaan tässä säännöksessä säädetyn perintäkulujen korvauksena maksettavan kiinteän vähimmäissumman suorittamista koskevat kanteet hylätään sillä perusteella, että velallisen maksuviivästys ei ole merkittävä tai saatavan määrä, jota velallisen maksuviivästys koskee, on vähäinen.
22 Ensinnäkin on huomautettava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että viivästyskoron tullessa kaupallisissa toimissa maksettavaksi velkojalla on oikeus saada velalliselta vähintään kiinteä 40 euron summa korvauksena perintäkuluista. Lisäksi 6 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että tällainen kiinteä vähimmäissumma on maksettava automaattisesti, vaikkei velalliselle ole annettu maksumuistutusta, ja että kyseisellä summalla korvataan velkojalle aiheutuneet perintäkulut.
23 Maksuviivästyksen käsite, joka on perusteena velkojan oikeudelle saada velalliselta paitsi korkoa myös direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan nojalla kiinteä 40 euron vähimmäissumma, määritellään direktiivin 2 artiklan 4 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa. Koska direktiivi kattaa sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan kaikki kaupallisista toimista korvauksena suoritettavat maksut, tätä maksuviivästyksen käsitettä sovelletaan jokaiseen kaupalliseen toimeen erikseen tarkasteltuna (tuomio 20.10.2022, BFF Finance Iberia, C‑585/20, EU:C:2022:806, 28 kohta ja tuomio 1.12.2022, X (Lääkinnällisten tuotteiden toimittaminen), C‑419/21, EU:C:2022:948, 30 kohta).
24 Toiseksi on todettava, että direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan ja 6 artiklan 1 kohdan säännösten mukaan yritysten välisten kaupallisten toimien osalta ja direktiivin 4 artiklan 1 kohdan ja 6 artiklan säännösten mukaan yritysten ja viranomaisten välisten kaupallisten toimien osalta viivästyskorko tulee 40 euron kiinteän summan tapaan maksettavaksi automaattisesti direktiivin 3 ja 4 artiklassa säädettyjen maksuaikojen päätyttyä. Sen johdanto-osan 17 perustelukappaleessa täsmennetään, että ”velallisen maksu olisi katsottava viivästyneeksi siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, kun velkojalla ei ole velan määrää vastaavaa summaa käytettävissään eräpäivänä, edellyttäen että hän on täyttänyt lakiin ja sopimukseen perustuvat velvoitteensa”.
25 Mikään direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan, 4 artiklan 1 kohdan tai 6 artiklan 1 kohdan sanamuodossa ei viittaa siihen, että viimeksi mainitussa säännöksessä säädetty kiinteä vähimmäissumma ei tule maksettavaksi, jos yksin velallisesta johtuva maksuviivästys ei ole merkittävä tai asianomaisen saatavan määrä on vähäinen.
26 Näin ollen direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohdan sanamuodon ja asiayhteyden mukaisesta tulkinnasta käy ilmi, että kiinteä 40 euron vähimmäissumma on maksettava korvauksena perintäkuluista velkojalle, joka on täyttänyt velvoitteensa, kunkin maksun osalta, jota ei ole suoritettu eräpäivänä korvauksena kaupallisesta toimesta, riippumatta viivästyneen suorituksen määrästä tai kyseisen viivästyksen kestosta.
27 Kolmanneksi on todettava, että direktiivin 2011/7 tarkoitus tukee direktiivin 6 artiklan tällaista tulkintaa. Direktiivin 1 artiklan 1 kohdasta, luettuna sen johdanto-osan 12 ja 19 perustelukappaleen valossa, näet ilmenee, että direktiivillä ei pyritä ainoastaan ehkäisemään maksuviivästyksiä estämällä se, että ne olisivat velallisen kannalta taloudellisesti houkuttelevia siksi, että velalliselta laskutetaan tällaisessa tilanteessa alhainen korko tai ei korkoa lainkaan, vaan sillä pyritään myös tehokkaasti suojelemaan velkojaa maksuviivästyksiltä. Johdanto‑osan 19 perustelukappaleessa täsmennetään yhtäältä, että perintäkulujen olisi sisällettävä myös hallinnolliset kulut ja korvaus maksuviivästyksistä aiheutuneista yrityksen sisäisistä kuluista, ja toisaalta, että kiinteällä korvaussummalla olisi pyrittävä rajoittamaan perintään liittyviä hallinnollisia ja sisäisiä kuluja (ks. vastaavasti tuomio 20.10.2022, BFF Finance Iberia, C‑585/20, EU:C:2022:806, 35 ja 36 kohta ja tuomio 1.12.2022, X (Lääkinnällisten tuotteiden toimittaminen), C‑419/21, EU:C:2022:948, 36 kohta).
28 Tältä kannalta ei se, että erääntyneen saatavan määrä on vähäinen, eikä se, ettei maksuviivästys ole merkittävä, voi olla perusteena sille, että velallinen vapautetaan suorittamasta perintäkulujen korvauksena maksettavaa kiinteää vähimmäissummaa jokaisesta yksin hänestä johtuvasta maksuviivästyksestä. Tämän vapautuksen seurauksena direktiivin 2011/7 6 artikla, jonka tavoitteena on edellä olevassa kohdassa korostetulla tavalla paitsi maksuviivästysten ehkäiseminen myös korvauksen maksaminen näillä summilla ”velkojan omista perintäkuluista”, menettäisi täysin tehokkaan vaikutuksensa, koska perintäkulut nousevat yleensä suhteessa maksujen lukumäärään ja niihin summiin, joita velallinen ei suorita määräajassa. Näin ollen ei voida katsoa, että velallisella on direktiivin 7 artiklan 1 kohdan toisen alakohdan c alakohdassa tarkoitettu objektiivinen syy poiketa direktiivin 6 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun kiinteän summan maksamisesta; tämän 7 artiklan 3 kohdassa täsmennetään, että ”sopimusehto tai menettely, jonka mukaan perintäkuluista ei voi saada korvausta 6 artiklan mukaisesti, on [kyseisen artiklan] 1 kohdan soveltamiseksi oletettava selvästi kohtuuttomaksi tai sopimattomaksi” (ks. vastaavasti tuomio 20.10.2022, BFF Finance Iberia, C‑585/20, EU:C:2022:806, 37 kohta ja tuomio 1.12.2022, X (Lääkinnällisten tuotteiden toimittaminen), C‑419/21, EU:C:2022:948, 37 kohta).
29 Lopuksi on todettava ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mainitsemasta Puolan siviilikoodeksin 5 §:stä, jonka mukaan sosioekonomisen tavoitteensa tai yhteiskunnallisen yhteiselämän periaatteiden vastaisesti käytettävää oikeutta ei suojata, on palautettava mieleen, että periaate, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, edellyttää, että kansalliset tuomioistuimet noudattavat erityisesti kieltoa tulkita kansallista oikeutta contra legem ja tekevät toimivaltansa rajoissa kaiken mahdollisen ottamalla huomioon kansallisen oikeuden kokonaisuudessaan ja soveltamalla siinä hyväksyttyjä tulkintatapoja taatakseen kyseessä olevan direktiivin täyden tehokkuuden ja päätyäkseen ratkaisuun, joka on direktiivillä tavoitellun päämäärän mukainen (tuomio 24.1.2012, Dominguez, C‑282/10, EU:C:2012:33, 27 kohta ja tuomio 4.5.2023, ALD Automotive, C‑78/22, EU:C:2023:379, 40 kohta).
30 Vaatimus yhdenmukaisesta tulkinnasta sisältää muun muassa kansallisille tuomioistuimille velvollisuuden muuttaa tarvittaessa vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jos se perustuu sellaiseen kansallisen oikeuden tulkintaan, joka ei sovi yhteen direktiivin tavoitteiden kanssa. Niinpä kansallinen tuomioistuin ei voi katsoa pätevästi, että sen on mahdoton tulkita kansallista säännöstä unionin oikeuden mukaisesti vain sen takia, että sitä on vakiintuneesti tulkittu merkityksessä, joka ei sovi yhteen unionin oikeuden kanssa (tuomio 6.11.2018, Max-Planck-Gesellschaft zur Förderung der Wissenschaften, C‑684/16, EU:C:2018:874, 60 kohta).
31 Siltä osin kuin Puolan siviilikoodeksin 5 §:ää ei voida tulkita direktiivin 2011/7 6 artiklan, sellaisena kuin sitä on tulkittu edellä 26–28 kohdassa, mukaisesti ja ottaen huomioon edellisessä kohdassa mainitut vaatimukset, kansallisella tuomioistuimella, jonka tehtävänä on toimivaltansa puitteissa soveltaa unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä, on velvollisuus varmistaa kyseisten säännösten ja määräysten täysi vaikutus ja jättää tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallisen lainsäädännön myöhemminkin annettua säännöstä ilman, että sen olisi pyydettävä tai odotettava, että tällainen säännös ensin poistetaan lainsäädäntöteitse tai jollakin muulla perustuslain mukaisella keinolla (tuomio 24.6.2019, Popławski, C‑573/17, EU:C:2019:530, 58 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
32 Edellä esitetyn perusteella kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/7 6 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä kansallisten tuomioistuinten käytännölle, jonka mukaan tässä säännöksessä säädetyn perintäkulujen korvauksena maksettavan kiinteän vähimmäissumman suorittamista koskevat kanteet hylätään sillä perusteella, että velallisen maksuviivästys ei ole merkittävä tai saatavan määrä, jota velallisen maksuviivästys koskee, on vähäinen.
Oikeudenkäyntikulut
33 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU 6 artiklan 1 kohtaa
on tulkittava siten, että
se on esteenä kansallisten tuomioistuinten käytännölle, jonka mukaan tässä säännöksessä säädetyn perintäkulujen korvauksena maksettavan kiinteän vähimmäissumman suorittamista koskevat kanteet hylätään sillä perusteella, että velallisen maksuviivästys ei ole merkittävä tai saatavan määrä, jota velallisen maksuviivästys koskee, on vähäinen.
Allekirjoitukset