Asia C-427/07
Euroopan yhteisöjen komissio
vastaan
Irlanti
Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen — Hankkeiden ympäristövaikutusten arviointi — Direktiivi 85/337/ETY — Oikeus saada asiansa käsitellyksi tuomioistuimissa — Direktiivi 2003/35/EY
Tuomion tiivistelmä
1. Ympäristö – Tiettyjen hankkeiden ympäristövaikutusten arviointi – Direktiivi 85/337
(Neuvoston direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/11, 2 artiklan 1 kohta ja 4 artiklan 2 kohta sekä liitteessä II olevan 10 kohdan e alakohta)
2. Toimielinten säädökset, päätökset ja muut toimet – Direktiivit – Täytäntöönpano jäsenvaltioissa
(Neuvoston direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2003/35, 10 a artikla ja neuvoston direktiivin 96/61, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2003/35, 15 a artikla)
3. Jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskeva kanne – Komission on osoitettava, että jäsenvaltio ei ole noudattanut jäsenyysvelvoitteitaan – Olettamiin nojautumista ei voida hyväksyä – Jäsenvaltioille direktiivissä säädetyn ilmoitusvelvollisuuden noudattamatta jättäminen – Seuraukset
(EY 10 ja EY 226 artikla)
1. Jäsenvaltioiden on tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista annetun direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 97/11, 4 artiklan 2 kohdan mukaisesti määriteltävä tämän muutetun direktiivin liitteessä II lueteltuihin luokkiin kuuluvien hankkeiden osalta joko tapauskohtaisesti selvittämällä tai raja-arvojen tai valintaperusteiden avulla, onko kyseisistä hankkeista tehtävä niiden ympäristövaikutusten arviointi. Saman säännöksen mukaan jäsenvaltiot voivat myös päättää soveltaa molempia menettelyjä.
Vaikka jäsenvaltioille siten annetaan harkintavaltaa tiettyjen hanketyyppien määrittämisessä arviointia edellyttäviksi taikka noudatettavien valintaperusteiden ja/tai raja-arvojen vahvistamisessa, tätä harkintavaltaa rajoittaa muutetun direktiivin 85/337 2 artiklan 1 kohdassa säädetty velvollisuus vaatia tutkittaviksi hankkeet, joilla etenkin laatunsa, kokonsa tai sijaintinsa vuoksi todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia. Jos jäsenvaltio vahvistaa valintaperusteet tai raja-arvot sellaisiksi, että käytännössä kokonainen hankkeiden luokka jää jo etukäteen arvioiden ympäristövaikutusten arviointivelvollisuuden ulkopuolelle, se ylittää sille kuuluvan harkintavallan rajat, paitsi jos kokonaisarvioinnin perusteella on voitu katsoa, että millään näistä hankkeista ei todennäköisesti ole merkittäviä ympäristövaikutuksia.
Kun kansallisessa lainsäädännössä edellytetään yksityisteiden rakennushankkeiden ympäristövaikutusten arviointia vain siinä tapauksessa, että nämä hankkeet sisältyvät saman direktiivin soveltamisalaan kuuluviin muihin hankkeisiin, jotka itsessään kuuluvat arviointivelvollisuuden piiriin, tästä lainsäädännöstä on seurauksena, että kaikki yksityisteiden rakennushankkeet erikseen toteutettuina välttyvät hankkeen ympäristövaikutusten arvioimiselta, vaikka kyseisellä hankkeella todennäköisesti on merkittäviä ympäristövaikutuksia.
(ks. 40–42 ja 44 kohta)
2. Direktiivin säännökset on pantava täytäntöön kiistattoman sitovasti ja riittävän konkreettisesti, täsmällisesti ja selvästi, jotta täytettäisiin se oikeusvarmuutta koskeva edellytys, jonka mukaan tapauksessa, jossa direktiivin tarkoituksena on luoda oikeuksia yksityisille oikeussubjekteille, nämä voivat tuntea täysin oikeutensa.
Tältä osin tiettyjen julkisten ja yksityisten hankkeiden ympäristövaikutusten arvioinnista annetun direktiivin 85/337, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2003/35, 10 a artiklasta ja ympäristön pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen yhtenäistämiseksi annetun direktiivin 91/61, sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2003/35, 15 a artiklasta johtuu, että kyseisten säännösten perusteella käyttöönotetut menettelyt eivät saa olla niin kalliita, että se olisi esteenä niihin osallistumiselle. Tässä yhteydessä tarkoitetaan ainoastaan kyseisiin menettelyihin osallistumisesta aiheutuvia kuluja. Tällaisella säännöksellä ei kielletä sitä, että tuomioistuimet saavat määrätä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta, kunhan kulujen määrä noudattaa tätä vaatimusta. Kansallisessa sääntelyssä, jonka mukaan tuomioistuimilla on mahdollisuus olla velvoittamatta asian hävinnyttä asianosaista korvaamaan oikeudenkäyntikulut ja lisäksi mahdollisuus määrätä toinen asianosainen vastaamaan hävinneelle asianosaiselle aiheutuneista kuluista, on vain kysymys tuomioistuinten noudattamasta käytännöstä. Tällaista tuomioistuinkäytäntöä, jolle on ominaista varmuuden puuttuminen, ei voida pitää kyseisten artiklojen mukaisten velvoitteiden pätevänä täyttämisen muotona.
Lisäksi direktiivin 85/337 10 a artiklan kuudennessa kohdassa ja direktiivin 96/61 15 a artiklan kuudennessa kohdassa säädetään tiettyä sellaista tulosta koskeva velvollisuus, joka jäsenvaltion on täytettävä ja joka edellyttää käytännön tietojen antamista yleisölle mahdollisuudesta turvautua hallinnollisiin ja tuomioistuimessa tapahtuviin muutoksenhakumenettelyihin. Kun yleisölle näin myönnetyistä oikeuksista tiedottamisesta ei ole erikseen säädetty laissa tai asetuksessa, hallinnollisia ja tuomioistuimessa tapahtuvia muutoksenhakumenettelyjä koskevien sääntöjen asettamista saataville pelkästään julkaisemalla tai sähköisesti ja mahdollisuutta saada tietoja tuomioistuinten ratkaisuista ei voi pitää toimenpiteinä, joilla voitaisiin taata riittävän selvästi ja täsmällisesti, että yleisöllä, jota asia koskee, on mahdollisuus tuntea muutoksenhaku‑ ja vireillepano-oikeutensa ympäristöasioissa.
(ks. 55, 92–94, 97 ja 98 kohta)
3. Vaikka EY 226 artiklan mukaisessa jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevassa menettelyssä komission on näytettävä toteen, että jäsenyysvelvoitteita ei ole noudatettu, ja esitettävä yhteisöjen tuomioistuimelle ne seikat, jotka ovat välttämättömiä, jotta yhteisöjen tuomioistuin voisi tutkia, onko jäsenyysvelvoitteita jätetty noudattamatta, eikä se voi nojautua mihinkään olettamaan, myös jäsenvaltioiden on EY 10 artiklan nojalla autettava komissiota sen suorittaessa tehtäväänsä, johon sisältyy EY 211 artiklan mukaan muun muassa huolehtiminen siitä, että perustamissopimuksen määräyksiä sekä toimielinten sen nojalla antamia säännöksiä ja määräyksiä noudatetaan. Eräissä direktiiveissä jäsenvaltioille asetetaankin juuri tätä varten ilmoittamisvelvollisuus.
Ilmoitusten, jotka jäsenvaltioiden on näin toimitettava komissiolle, on oltava selviä ja täsmällisiä. Ilmoituksista on ilmettävä ristiriidattomasti millä laeilla, asetuksilla ja hallinnollisilla määräyksillä jäsenvaltio katsoo täyttäneensä eri velvoitteet, joita sille direktiivistä aiheutuu. Ilmoitusten puuttuessa komissio ei kykene tarkistamaan, onko jäsenvaltio pannut direktiivin tosiasiallisesti ja täysimääräisesti täytäntöön. Jo pelkästään sillä, että jäsenvaltio laiminlyö tämän velvollisuutensa joko siten, että ilmoitus puuttuu kokonaan, tai siten, ettei ilmoitus ole riittävän selvä ja täsmällinen, on mahdollista perustella EY 226 artiklaan perustuvan sellaisen menettelyn aloittaminen, jossa tällainen jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättäminen todetaan. Sitä paitsi vaikka direktiivin saattaminen osaksi kansallista oikeusjärjestystä voitaisiin varmistaa kansallisen oikeuden ennestään voimassa olevilla säännöillä, tämä ei vapauta jäsenvaltioita niiden ehdottomasta velvollisuudesta ilmoittaa kyseisistä säännöistä komissiolle, jotta tämä voi arvioida sitä, ovatko ne direktiivin mukaisia.
(ks. 105–108 kohta)