Väliaikainen versio
UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (viides jaosto)
11 päivänä huhtikuuta 2024 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi 2008/118/EY – 1 artiklan 2 kohta – Valmisteverot – Sähkö – Kansallinen säännöstö, jolla otetaan käyttöön sähköenergiasta kannettavan valmisteveron lisävero – Erityistarkoitusten puuttuminen – Lisävero, jota kansalliset tuomioistuimet pitävät direktiivin 2008/118/EY vastaisena – Tilanne, jossa loppukuluttaja voi vaatia perusteettomasti maksetun veron palauttamista ainoastaan myyjältä – SEUT 288 artikla – Välitön oikeusvaikutus – Tehokkuusperiaate
Asiassa C‑316/22,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Tribunale di Como (Comon alioikeus, Italia) on esittänyt 28.4.2022 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 11.5.2022, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Gabel Industria Tessile SpA ja
Canavesi SpA
vastaan
A2A Energia SpA,
Energit SpA ja
Agenzia delle Dogane e dei Monopoli,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (viides jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja E. Regan sekä tuomarit Z. Csehi, M. Ilešič (esittelevä tuomari), I. Jarukaitis ja D. Gratsias,
julkisasiamies: N. Emiliou,
kirjaaja: hallintovirkamies C. Di Bella,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 13.9.2023 pidetyssä istunnossa esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Espanjan hallitus, asiamiehinään A. Ballesteros Panizo ja J. Rodríguez de la Rúa Puig,
– Euroopan komissio, asiamiehinään A. Armenia ja F. Moro,
kuultuaan julkisasiamiehen 16.11.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee SEUT 288 artiklan kolmannen kohdan ja tehokkuusperiaatteen tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty kahdessa toisiinsa yhdistetyssä asiassa, joista yhdessä vastakkain ovat Gabel Industria Tessile SpA ja A2A Energia SpA ja toisessa yhtäältä Canavesi SpA ja toisaalta Energit SpA ja Agenzia delle Dogane e dei Monopoli (tulli- ja monopolivirasto, Italia) ja jotka koskevat kanteita, joilla vaaditaan Gabel Industria Tessilen ja Canavesin vuosien 2010 ja 2011 aikana A2A Energialle ja Energitille sähkön valmisteveron lisäverona, josta säädettiin Italian säännöstössä, maksamien rahamäärien palauttamista.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä ja direktiivin 92/12/ETY kumoamisesta 16.12.2008 annettu neuvoston direktiivi 2008/118/EY (EUVL 2009, L 9, s. 12) kumottiin valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä 19.12.2019 annetulla neuvoston direktiivillä (EU) 2020/262 (EUVL 2020, L 58, s. 4). Direktiiviä 2008/118 sovelletaan kuitenkin ajallisesti pääasioiden tosiseikkoihin.
4 Direktiivin 2008/118 1 artiklassa säädettiin seuraavaa:
”1. Tässä direktiivissä vahvistetaan yleinen järjestelmä, joka koskee seuraavien tavaroiden, jäljempänä ’valmisteveron alaiset tavarat’, kulutuksesta välittömästi tai välillisesti kannettavaa valmisteveroa:
a) [energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta 27.10.2003 annetun] direktiivin 2003/96/EY [(EUVL 2003, L 283, s. 51)] soveltamisalaan kuuluvat energiatuotteet ja sähkö;
– –
2. Jäsenvaltiot voivat erityistarkoituksissa kantaa myös muita välillisiä veroja valmisteveron alaisista tavaroista, jos nämä verot ovat valmisteveron tai arvonlisäveron perusteen määrittämistä, veron määrän laskentaa sekä verosaatavan syntymistä ja valvontaa koskevien yhteisön verosääntöjen mukaisia, verovapautuksia koskevat säännökset pois lukien.
– –”
5 Direktiivin 2008/118 9 artiklan toisessa alakohdassa säädettiin seuraavaa:
”Valmistevero on kannettava ja perittävä sekä tapauksen mukaan palautettava tai peruutettava kunkin jäsenvaltion vahvistamaa menettelyä noudattaen. – –”
6 Kyseisen direktiivin 48 artiklan 1 kohdan sanamuoto oli seuraava:
Jäsenvaltioiden on hyväksyttävä ja julkaistava tämän direktiivin noudattamiseksi 1 päivästä huhtikuuta 2010 tarvittavat lait, asetukset ja hallinnolliset määräykset viimeistään 1 päivänä tammikuuta 2010. – –”
Italian lainsäädäntö
Asetus nro 511/1988
7 Alueelliseen ja paikalliseen rahoitukseen liittyvistä kiireellisistä toimenpiteistä 28.11.1988 annetun asetuksen nro 511 (decreto-legge n. 511 – Disposizioni urgenti in materia di finanza regionale e locale) (GURI nro 280, 29.11.1988) 6 §:n, sellaisena kuin se on muutettuna energiatuotteiden ja sähkön verotusta koskevan yhteisön kehyksen uudistamisesta annetun direktiivin 2003/96/EY täytäntöönpanosäännöksistä 2.2.2007 annetun asetuksen nro 26 (decreto legislativo n. 26 – Attuazione della direttiva 2003/96/CE che ristruttura il quadro comunitario per la tassazione dei prodotti energetici e dell’elettricita) (GURI nro 68, Supplemento ordinario, 22.3.2007) 5 §:llä ja sellaisena kuin sitä sovellettiin pääasioiden tosiseikkoihin ja joka tapauksessa 31.3.2012 saakka (jäljempänä asetus nro 511/1988), sanamuoto oli seuraava:
”1. Otetaan käyttöön tuotannosta ja kulutuksesta kannettavia veroja sekä vastaavia rikosoikeudellisia ja hallinnollisia seuraamuksia koskevien säännösten koonnoksen, joka hyväksyttiin [26.10.1995 annetulla asetuksella nro 504 (decreto legislativo 26 ottobre 1995, n. 504)] (jäljempänä valmisteverolain koonnos), 52 §:ssä ja sitä seuraavissa pykälissä tarkoitettu sähkön valmisteveron lisävero, jonka määrä on:
a) 18,59 [euroa], joka maksetaan kunnille 1 000 kilowattituntia kohden kaikesta asunnoissa tapahtuvasta käytöstä, lukuun ottamatta vapaa-ajan asuntoja ja virtalähteitä, joiden käytettävissä oleva teho on enintään 3 kilowattia käyttäjien rekisteröidyssä asunnossa, kuitenkin enintään 150 ensimmäisen kilowattitunnin kuukausittaista kulutusta varten. Kulutusta, joka ylittää 150 kilowattitunnin rajan enintään 1,5 kilowatin sopimuksissa ja 220 kilowattitunnin rajan yli 1,5 kilowatin ja enintään 3 kilowatin sopimuksissa, vastaava lisämaksu palautetaan ministeriöiden välisen hintakomitean 14.12.1993 tekemän päätöksen nro 15 I luvun 2 kohdassa vahvistettujen perusteiden mukaisesti;
b) 20,40 [euroa], joka maksetaan kunnille 1 000 kilowattituntia kohden kaikesta vapaa-ajan asunnoissa tapahtuvasta käytöstä;
c) 9,30 [euroa], joka maksetaan maakunnille 1 000 kilowattituntia kohden kaikesta muissa tiloissa tai paikoissa kuin asunnoissa tapahtuvasta käytöstä ja kaikkien sopimusten kohdalla, kuitenkin enintään 200 000 kilowattitunnin kuukausittaiseen kulutukseen saakka.
– –
3. Valmisteverolain koonnoksen 53 §:ssä tarkoitettujen verovelvollisten on maksettava 1 momentissa tarkoitetut lisäverot, kun ne toimittavat sähköä loppukuluttajille tai, jos kyseessä on niiden omaan käyttöön tuotettu tai ostettu sähkö, sen kulutushetkellä. Lisäverot kannetaan ja peritään samojen menettelysääntöjen mukaisesti kuin sähkön valmistevero.
4. Edellä 1 momentissa tarkoitetut lisäverot, jotka koskevat sähkön, jonka käytettävissä oleva teho on korkeintaan 200 kilowattia, toimittamista, maksetaan suoraan niille kunnille ja maakunnille, joiden alueella käyttäjät ovat. Lisäverot, jotka koskevat sähkön, jonka käytettävissä oleva teho on vähintään 200 kilowattia, toimittamista ja omaan käyttöön tuotetun tai ostetun sähkön kuluttamista, maksetaan valtiolle, lukuun ottamatta Valle d’Aostan [Italia] alueella sekä Trenton [Italia] ja Bolzanon [Italia] autonomisten maakuntien alueella kannettavia lisäveroja, jotka maksetaan suoraan kunnille ja maakunnille itselleen.
– –”
Asetus nro 504/1995
8 Tuotannosta ja kulutuksesta kannettavia veroja sekä vastaavia rikosoikeudellisia ja hallinnollisia seuraamuksia koskevien säännösten koonnoksesta 26.10.1995 annetun asetuksen nro 504 (decreto legislativo n. 504 – Testo unico delle disposizioni legislative concernenti le imposte sulla produzione e sui consumi e relative sanzioni penali e amministrative; GURI nro 279, Supplemento ordinario, 29.11.1995) (jäljempänä asetus nro 504/1995) 14 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Valmistevero on palautettava, jos se todetaan perusteettomasti maksetuksi; tässä pykälässä tarkoitettuja palauttamista koskevia sääntöjä sovelletaan myös vaatimuksiin, jotka koskevat helpotuksia, jotka myönnetään palauttamalla maksettu valmistevero kokonaan tai osittain tai muilla kutakin helpotusta koskevissa säännöksissä säädetyillä keinoilla.
2. Palautusta on haettava oikeudenmenetyksen uhalla kahden vuoden kuluessa maksupäivästä tai päivästä, jona kyseistä oikeutta on voitu käyttää, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 7 §:n 1 momentin e kohdan ja 10 ter §:n 1 momentin d kohdan säännösten soveltamista.
– –
4. Siinä tapauksessa, että tuomioistuinmenettelyn päätteeksi henkilö, joka on velvollinen maksamaan valmisteveroa, tuomitaan palauttamaan kolmansille osapuolille rahamäärät, jotka tämä on perusteettomasti kantanut niiltä valmisteveron suorittamiseksi, kyseisen maksuvelvollisen henkilön on haettava palautusta oikeudenmenetyksen uhalla 90 päivän kuluessa siitä, kun kyseisten rahamäärien palauttamiseen velvoittava tuomio on tullut lainvoimaiseksi.”
9 Asetuksen 16 §:n 3 momentissa säädetään seuraavaa:
”Valmisteveron osalta verovelvolliset henkilöt ja energiatuotteiden kaupallista varastointia koskevan toimiluvan haltijat voivat veron maksettuaan siirtää vastaavan saatavansa vyöryttämällä kyseisten tuotteiden vastaanottajien maksettavaksi siltä osin kuin ne itse ovat maksaneet kyseisen veron – –”
10 Asetuksen 53 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Sähkön valmisteveroa ovat velvollisia maksamaan:
a) yksiköt, jotka laskuttavat loppukäyttäjiä sähköstä – –
– –”
Pääasiat ja ennakkoratkaisukysymykset
11 Gabel Industria Tessile ja Canavesi ovat kaksi Italian lainsäädännön mukaan perustettua yhtiötä, joista ensiksi mainittu teki A2A Energian kanssa ja toiseksi mainittu Energitin kanssa sopimuksen sähkön toimittamisesta niiden tuotantolaitoksiin.
12 Gabel Industria Tessile ja Canavesi maksoivat vuosina 2010 ja 2011 näihin sopimuksiin perustuvia summia, joihin sisältyi lisävero, josta säädettiin asetuksen nro 511/1988 6 §:ssä ja joka lisättiin sähkön valmisteveroon ennen kuin lisävero kumottiin 1.4.2012.
13 Kantajat nostivat vuonna 2020 Tribunale di Comossa (Comon alioikeus, Italia), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, niiden sähköntoimittajia vastaan kanteet, joilla ne vaativat kahden siviiliasian, jotka kyseinen tuomioistuin yhdisti, yhteydessä lisäveron perusteella maksettujen summien palauttamista sillä perusteella, että kyseisen veron käyttöön ottamisesta annetut kansalliset säännökset olivat yhteensopimattomia unionin oikeuden kanssa.
14 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että unionin tuomioistuimen 25.7.2018 antaman tuomion Messer France (C‑103/17, EU:C:2018:587) seurauksena Corte suprema di cassazione (ylin yleinen tuomioistuin, Italia) totesi, että sähkön valmisteveron lisäverolla, josta säädettiin asetuksen nro 511/1988 6 §:ssä ennen kuin kyseinen lisävero kumottiin, ei ollut erityistarkoitusta, minkä johdosta se oli direktiivin 2008/118 1 artiklan 2 kohdan vastainen.
15 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä ja direktiivin 92/12/ETY kumoamisesta annetun direktiivin 2008/118/EY täytäntöönpanosta 29.3.2010 annetulla asetuksella nro 48 (decreto legislativo n. 48 – Attuazione della direttiva 2008/118/CE relativa al regime generale delle accise e che abroga la direttiva 92/12/CEE; GURI nro 75, 31.3.2010) ei muutettu asetuksen nro 511/1988 6 §:ää.
16 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin lisää, että sen käsiteltävänä olevat kaksi asiaa ovat osa sellaisten vireillä olevien asioiden kokonaisuutta, jotka koskevat sitä, mitä tapahtuu niille rahamäärille, jotka on maksettu perusteettomasti ajanjaksona, joka alkoi jäsenvaltioille direktiivin 2008/118 täytäntöönpanoa varten annetun määräajan päättymisestä ja päättyi siihen, kun Italian lainsäätäjä kumosi sähkön valmisteveron lisäveron.
17 Italian alempien oikeusasteiden tuomioistuimissa on esitetty tästä kysymyksestä kaksi eri näkemystä.
18 Ensimmäisen näkökannan mukaan kyseisen veron palauttamista koskevat vaatimukset olisi hylättävä, sillä sen mukaan tuomioistuin ei voi jättää yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kansallista säännöstä, joka on ristiriidassa unionin direktiivin kanssa, koska tällöin sillä katsottaisiin olevan niin sanottu horisontaalinen välitön vaikutus, jota unionin tuomioistuin ei ole hyväksynyt.
19 Toisen näkökannan mukaan tällaiset vaatimukset olisi hyväksyttävä, sillä se perustuu velvollisuuteen tulkita kansallista oikeutta kyseisen direktiivin täytäntöönpanolle varatun määräajan päättymisestä lähtien direktiivin sanamuodon ja tarkoitusten mukaisesti sillä tavoiteltujen tulosten saavuttamiseksi. Tämän näkökannan mukaan tämä velvollisuus johtaisi siihen, että direktiivien ainoastaan vertikaalisen vaikutuksen periaate ei olisi esteenä maksun perusteettomuuden toteamiselle horisontaalisessa vyörytystilanteessa sillä perusteella, että kyseinen suhde liittyy verotussuhteeseen, johon unionin oikeudessa säädettyä kieltoa sovelletaan suoraan.
20 Tässä tilanteessa Tribunale di Como päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko Euroopan unionin oikeuslähdejärjestelmä yleisesti ja SEUT 288 artiklan kolmas kohta erityisesti esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin jättää yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kansallisen oikeuden säännöstä, joka on ristiriidassa sellaisen direktiivin selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, siten että tämän seurauksena yksityiselle syntyy lisävelvollisuus, jos tämä muodostaa kansallisessa säännöstössä ([asetuksen] nro 504/1995 14 §:n 4 momentti) edellytyksen sille, että asianomainen yksityinen voi vedota hänelle kyseisessä direktiivissä taattuihin oikeuksiin suhteessa valtioon?
2) Onko tehokkuusperiaate esteenä sellaiselle kansalliselle säännöstölle ([asetuksen] nro 504/1995 14 §:n 4 momentti), jossa loppukuluttajan ei sallita vaatia perusteettoman veron palautusta suoraan valtiolta vaan hänelle vahvistetaan ainoastaan oikeus nostaa perusteettoman edun palautusta koskeva yksityisoikeudellinen kanne verovelvollista vastaan, jolla puolestaan on ainoana oikeus saada palautus verohallinnolta, kun veron lainvastaisuuden ainoaan syyhyn – nimittäin siihen, että se on ristiriidassa unionin direktiivin kanssa – on mahdollista vedota yksinomaan verovelvollisen ja verohallinnon välisessä suhteessa mutta ei sen sijaan verovelvollisen ja loppukuluttajan välisessä suhteessa, mikä tosiasiallisesti estää mahdollisuuden saada palautusta, vai onko tällaisessa tapauksessa tehokkuusperiaatteen noudattamisen varmistamiseksi loppukuluttajalle vahvistettava oikeus esittää vaatimuksensa suoraan verohallinnolle sillä perusteella, että kyseessä on mahdottomuus tai suhteeton vaikeus saada toimittajalta perusteettomasti maksetun veron palautusta?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ensimmäinen kysymys
21 Ensimmäisellä kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy pääasiallisesti, onko SEUT 288 artiklan kolmatta alakohtaa tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin jättää yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kansallista säännöstä, jossa säädetään verosta, joka on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa.
22 Tältä osin on muistutettava, että SEUT 288 artiklan kolmannen kohdan mukaan direktiivin sitovuus, jonka perusteella siihen on mahdollista vedota, koskee vain jokaista jäsenvaltiota, jolle se on osoitettu. Tästä seuraa vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan, että direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen näin ollen sellaisenaan voida vedota tällaista henkilöä vastaan kansallisessa tuomioistuimessa (tuomio 22.12.2022, Sambre & Biesme ja Commune de Farciennes, C‑383/21 ja C‑384/21, EU:C:2022:1022, 36 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
23 On kuitenkin muistutettava ensinnäkin, että unionin oikeus ei ole esteenä sille, että jäsenvaltio käyttää toimivaltaansa valita muodon ja keinot niiden tulosten saavuttamiseksi, joista kyseisessä direktiivissä säädetään, säätämällä kansallisessa lainsäädännössään, että sen jälkeen, kun määräaika direktiivin täytäntöön panemiseksi päättyy, sellaisen direktiivin selkeät, täsmälliset ja ehdottomat säännökset, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, tulevat osaksi sen kansallista oikeusjärjestystä, ja tämän johdosta yksityinen voi vedota näihin säännöksiin toista yksityistä vastaan. On näet niin, että tällaisessa tilanteessa yksityisille tällä tavoin asetettu velvollisuus ei perustu unionin oikeuteen vaan kansalliseen oikeuteen, eikä se näin ollen ole lisävelvollisuus suhteessa kansallisessa oikeudessa säädettyihin velvollisuuksiin (ks. vastaavasti tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 32 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
24 Näin ollen on niin, että vaikka unionin oikeuden nojalla direktiivillä ei sellaisenaan voida luoda velvoitteita yksityiselle eikä siihen siis sellaisenaan voida vedota yksityistä vastaan kansallisessa tuomioistuimessa, jäsenvaltio voi kuitenkin antaa kansallisille tuomioistuimille toimivallan olla kansallisen oikeuden perusteella soveltamatta sellaista kansallisen oikeuden säännöstä, joka on ristiriidassa sellaisen unionin oikeuden säännöksen kanssa, jolla ei ole välitöntä oikeusvaikutusta (ks. vastaavasti tuomio 18.1.2022, Thelen Technopark Berlin, C‑261/20, EU:C:2022:33, 33 kohta).
25 Vaikka siis direktiivillä ei ole horisontaalista vaikutusta, kansallinen tuomioistuin voi antaa yksityiselle mahdollisuuden vedota sellaisen veron lainvastaisuuteen, jonka myyjä on kansallisessa lainsäädännössä annetun mahdollisuuden mukaisesti perusteettomasti vyöryttänyt tämän yksityisen maksettavaksi, jotta tämä yksityinen saisi sen ylimääräisen taloudellisen rasituksen poistettua, jonka hän on lopullisesti joutunut kantamaan, jos tällaisesta mahdollisuudesta säädetään kansallisessa lainsäädännössä, minkä määrittäminen pääasioissa kuuluu ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle.
26 Unionin tuomioistuimen mukaan on toiseksi niin, että yksityiset voivat vedota direktiivin ehdottomiin ja riittävän täsmällisiin säännöksiin paitsi jäsenvaltion ja sen hallinnon kaikkia elimiä vastaan myös sellaisia elimiä tai yksiköitä vastaan, jotka kuuluvat valtion alaisuuteen tai sen määräysvaltaan tai joille on tätä varten annettu erityisen laajaa valtaa, joka poikkeaa vallasta, joka johtuu yksityisten välisiin suhteisiin sovellettavista oikeussäännöistä (ks. vastaavasti tuomio 10.10.2017, Farrell, C‑413/15, EU:C:2017:745, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on nyt käsiteltävässä asiassa tehtävä tarpeelliset selvitykset sen määrittämiseksi, kuuluvatko kyseessä olevat sähköntoimittajat johonkin näistä ryhmistä.
27 Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että SEUT 288 artiklan kolmatta alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin jättää yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kansallista säännöstä, jossa säädetään välillisestä verosta, joka on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa, ellei kansallisessa oikeudessa asiasta toisin säädetä tai ellei yksikkö, jota vastaan on vedottu siihen, että kyseinen vero on direktiivin vastainen, kuulu valtion alaisuuteen tai sen määräysvaltaan tai sille ole tätä varten annettu erityisen laajaa valtaa, joka poikkeaa vallasta, joka johtuu yksityisten välisiin suhteisiin sovellettavista oikeussäännöistä.
Toinen kysymys
28 Toisella kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin kysyy pääasiallisesti, onko tehokkuusperiaatetta tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei sallita sitä, että loppukuluttaja vaatii suoraan jäsenvaltiota hyvittämään ylimääräisen taloudellisen rasituksen, jonka hän on kantanut siksi, että myyjä on kansallisessa lainsäädännössä sille annetun mahdollisuuden mukaisesti vyöryttänyt hänen maksettavakseen veron, jonka myyjä oli itse maksanut perusteettomasti, mutta jonka nojalla tällainen kuluttaja voi ainoastaan nostaa perusteettoman edun palauttamista koskevan yksityisoikeudellisen kanteen tällaista myyjää vastaan, kun kyseisen veron perusteettomuus on seurausta siitä, että vero on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa ja kun tähän lainvastaisuuteen ei voida pätevästi vedota yksityisten välisessä riita-asiassa, koska direktiiviin ei sellaisenaan voida vedota tällaisessa asiassa.
29 Tältä osin unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiot ovat lähtökohtaisesti velvollisia palauttamaan sellaiset verot, jotka on kannettu unionin oikeuden vastaisesti, koska oikeus saada takaisin tällaiset verot seuraa niistä oikeuksista, joita yksityisille on annettu unionin oikeussäännöillä, joilla tällaiset verot kielletään, ja täydentää näitä oikeuksia (tuomio 20.10.2011, Danfoss ja Sauer-Danfoss, C‑94/10, EU:C:2011:674, 20 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
30 Unionin oikeuden kanssa yhteensopimattomien verojen palauttamista koskevasta periaatteesta poiketen perusteettomasti kannetun veron palauttamisesta voidaan kuitenkin kieltäytyä, jos oikeudenhaltijat saisivat palauttamisesta perusteetonta etua eli jos on osoitettu, että henkilö, joka on velvollinen maksamaan veron, on todellisuudessa vyöryttänyt sen välittömästi toiselle henkilölle (ks. vastaavasti tuomio 20.10.2011, Danfoss ja Sauer-Danfoss, C‑94/10, EU:C:2011:674, 21 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
31 Tällaisessa tilanteessa perusteettomasti kannettua veroa ei ole näet lopullisesti maksanut verovelvollinen vaan loppukuluttaja, jolle vero on vyörytetty. Jos verovelvolliselle palautettaisiin veron määrä, jonka se on jo saanut perittyä loppukuluttajalta, verovelvollinen saisi tämän vuoksi tämän määrän kahdesti, mitä voidaan pitää perusteettoman edun saamisena, eikä niitä seurauksia, joita loppukuluttajalle aiheutuu kyseisen veron lainvastaisuudesta, korjattaisi ollenkaan (ks. vastaavasti tuomio 20.10.2011, Danfoss ja Sauer-Danfoss, C‑94/10, EU:C:2011:674, 22 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
32 Tässä samassa tilanteessa on toisaalta vältettävä sitä, että kyseessä oleva jäsenvaltio saisi etua unionin oikeuden rikkomisesta. Jos siis tällainen veron vyöryttäminen on tehty kansallisessa lainsäädännössä myyjälle annetun mahdollisuuden mukaisesti ja jos tämän seurauksena loppukuluttaja on lopullisesti ja perusteettomasti kantanut tämän ylimääräisen taloudellisen rasituksen, loppukuluttajalla on oltava mahdollisuus saada tällainen rasitus hyvitetyksi joko suoraan kyseiseltä jäsenvaltiolta tai verovelvolliselta myyjältä. Viimeksi mainitussa tilanteessa tällä verovelvollisella on siten myös oltava mahdollisuus vaatia kyseiseltä jäsenvaltiolta kompensaatiota hyvityksestä, jonka se oli velvollinen suorittamaan.
33 Näiden täsmennysten jälkeen on kuitenkin muistutettava, että vakiintuneessa oikeuskäytännössä on todettu, että koska unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion tehtävänä on sisäisessä oikeusjärjestyksessään säätää yksityiskohtaisista menettelysäännöistä, joiden nojalla oikeutta saada mainittu taloudellinen rasitus hyvitetyksi on käytettävä (ks. analogisesti tuomio 15.3.2007, Reemtsma Cigarettenfabriken, C‑35/05, EU:C:2007:167, 37 kohta), ja näiden menettelysääntöjen on oltava vastaavuusperiaatteen ja tehokkuusperiaatteen mukaisia (ks. vastaavasti tuomio 17.6.2004, Recheio – Cash & Carry, C‑30/02, EU:C:2004:373, 17 kohta ja tuomio 6.10.2005, MyTravel, C‑291/03, EU:C:2005:591, 17 kohta).
34 On erityisesti niin, että jos tällaisen hyvityksen saaminen kyseessä olevilta myyjiltä osoittautuu mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, tehokkuusperiaate edellyttää, että loppukuluttajan on voitava esittää hyvitysvaatimuksensa suoraan kyseessä olevalle jäsenvaltiolle (ks. vastaavasti tuomio 15.3.2007, Reemtsma Cigarettenfabriken, C‑35/05, EU:C:2007:167, 41 kohta ja tuomio 26.4.2017, Farkas, C‑564/15, EU:C:2017:302, 53 kohta).
35 Nyt käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuimen hallussa olevasta asiakirja-aineistosta ilmenee, että sähköntoimittajien oli asetuksen nro 504/1995 53 §:n nojalla maksettava sähkön valmisteveron lisävero, jonka ne kuitenkin tämän jälkeen vyöryttivät loppukuluttajien maksettavaksi niille asetuksen nro 504/1995 16 §:n 3 momentissa annetun mahdollisuuden mukaisesti. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen toimittamien tietojen mukaan kyseisessä asetuksessa säädetään, että loppukuluttajat eivät voi vaatia suoraan kyseessä olevalta jäsenvaltiolta hyvitystä ylimääräisestä taloudellisesta rasituksesta, jonka ne ovat perusteettomasti kantaneet, vaan niiden on esitettävä tällainen vaatimus yksinomaan kyseisille sähköntoimittajille.
36 Kun otetaan huomioon – kuten tämän tuomion 22 kohdasta ilmenee –, että sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, säännöksellä, vaikka se olisi selkeä, täsmällinen ja ehdoton, ei sellaisenaan voida luoda yksityiselle lisävelvollisuutta suhteessa kansallisessa lainsäädännössä säädettyihin velvollisuuksiin eikä siihen näin ollen voida sellaisenaan vedota yksityistä vastaan, tästä seuraa, että pääasioissa kyseessä olevan kaltaisessa tapauksessa loppukuluttajien on oikeudellisesti mahdotonta vedota sähköntoimittajia vastaan siihen, että sähkön valmisteveron lisävero on direktiivin 2008/118 säännösten vastainen, ja näin ollen saada hyvitetyksi kyseisen veron aiheuttama ylimääräinen taloudellinen rasitus, jonka ne ovat joutuneet kantamaan sen johdosta, että Italian tasavalta ei ollut pannut kyseistä direktiiviä asianmukaisesti täytäntöön.
37 Näin ollen on todettava, kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimelle toimitetut pääasioissa kyseessä olevan kansallisen lainsäädännön ominaispiirteitä koskevat tiedot – ja ellei ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen suorittamista näitä ominaispiirteitä koskevista tarkistuksesta muuta johdu –, että tällaisella lainsäädännöllä loukataan tehokkuusperiaatetta, koska siinä ei sallita sitä, että loppukuluttaja voi vaatia suoraan jäsenvaltiolta hyvitystä ylimääräisestä taloudellisesta rasituksesta, jonka loppukuluttaja on kantanut sen johdosta, että sähköntoimittaja on kansallisessa lainsäädännössä sille annetun mahdollisuuden mukaisesti vyöryttänyt loppukuluttajan maksettavaksi veron, jonka kyseinen sähköntoimittaja on itse perusteettomasti maksanut kyseiselle jäsenvaltiolle.
38 Edellä esitetyn perusteella toiseen kysymykseen on vastattava, että tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei sallita sitä, että loppukuluttaja vaatii suoraan jäsenvaltiota hyvittämään ylimääräisen taloudellisen rasituksen, jonka hän on kantanut siitä, että myyjä on kansallisessa lainsäädännössä sille annetun mahdollisuuden mukaisesti vyöryttänyt hänen maksettavakseen veron, jonka myyjä oli itse maksanut perusteettomasti, mutta jonka nojalla tällainen kuluttaja voi ainoastaan nostaa perusteettoman edun palauttamista koskevan yksityisoikeudellisen kanteen tällaista myyjää vastaan, kun kyseisen veron perusteettomuus on seurausta siitä, että vero on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa ja kun tähän lainvastaisuuteen ei voida pätevästi vedota yksityisten välisessä riita-asiassa, koska direktiiviin ei sellaisenaan voida vedota tällaisessa asiassa.
Oikeudenkäyntikulut
39 Pääasioiden asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevien asioiden käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (viides jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) SEUT 288 artiklan kolmatta alakohtaa on tulkittava siten, että se on esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin jättää yksityisten välisessä riita-asiassa soveltamatta kansallista säännöstä, jossa säädetään välillisestä verosta, joka on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa, ellei kansallisessa oikeudessa asiasta toisin säädetä tai ellei yksikkö, jota vastaan on vedottu siihen, että kyseinen vero on direktiivin vastainen, kuulu valtion alaisuuteen tai sen määräysvaltaan tai sille ole tätä varten annettu erityisen laajaa valtaa, joka poikkeaa vallasta, joka johtuu yksityisten välisiin suhteisiin sovellettavista oikeussäännöistä.
2) Tehokkuusperiaatetta on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa ei sallita sitä, että loppukuluttaja vaatii suoraan jäsenvaltiota hyvittämään ylimääräisen taloudellisen rasituksen, jonka hän on kantanut siitä, että myyjä on kansallisessa lainsäädännössä sille annetun mahdollisuuden mukaisesti vyöryttänyt hänen maksettavakseen veron, jonka myyjä oli itse maksanut perusteettomasti, mutta jonka nojalla tällainen kuluttaja voi ainoastaan nostaa perusteettoman edun palauttamista koskevan yksityisoikeudellisen kanteen tällaista myyjää vastaan, kun kyseisen veron perusteettomuus on seurausta siitä, että vero on ristiriidassa sellaisen direktiivin, jota ei ole pantu kansallisesti täytäntöön tai joka on pantu virheellisesti täytäntöön, selkeän, täsmällisen ja ehdottoman säännöksen kanssa ja kun tähän lainvastaisuuteen ei voida pätevästi vedota yksityisten välisessä riita-asiassa, koska direktiiviin ei sellaisenaan voida vedota tällaisessa asiassa.
Allekirjoitukset