YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO
(kolmas jaosto)

16 päivänä toukokuuta 2007

Asia T-324/04

F

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Henkilöstö – Virkamiehet – Ulkomaankorvaus – Kumoamiskanne – Vahingonkorvauskanne – Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 4 artiklan 1 kohdan a alakohta – Kansainvälisen organisaation käsite – Tavanomainen asuinpaikka ja pääasiallinen ansiotoiminta – Ulkomaankorvauksen epääminen taannehtivasti – Perusteettoman edun palautus

Aihe: Kanne, jossa vaaditaan ensinnäkin sellaisten komission päätösten kumoamista, joilla kantajalta evätään taannehtivasti ulkomaankorvaus ja joilla vahvistetaan tämän johdosta perusteettomasti saatujen rahamäärien takaisinperimistä koskeva menetelmä, ja toiseksi kaikkien sellaisten rahamäärien palauttamista korkoineen, jotka on pidätetty kantajan palkasta helmikuusta 2004 lukien tai jotka tulevaisuudessa pidätetään siitä, sekä aineellisen vahingon ja henkisen kärsimyksen korvaamista

Ratkaisu: Kanne hylätään. Asianosaiset vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Tiivistelmä

1.      Henkilöstö – Palkkaus – Ulkomaankorvaus – Myöntämisedellytykset

(Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 4 artiklan 1 kohta)

2.      Henkilöstö – Palkkaus – Ulkomaankorvaus – Myöntämisedellytykset

(HT 46 ja HT 48 artikla; henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 4 artiklan 1 kohdan a alakohta)

3.      Henkilöstö – Periaatteet – Luottamuksensuoja – Hyvä hallintotapa – Huolenpitovelvollisuus

(Henkilöstösääntöjen 85 artikla sekä liitteessä VII olevan 4 artiklan 1 kohta)

1.      Riittää, että yksi ainoa henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 4 artiklassa tarkoitetuista edellytyksistä, eli tavanomaista asuinpaikkaa tai pääasiallista ansiotoimintaa koskeva edellytys täyttyy virkamiehen asemapaikassa, jotta tämä ei voi saada ulkomaankorvausta.

Pääasiallista ansiotoimintaa määritettäessä se, että virkamies oli tarkasteltavana ajanjaksona asianajaja ja kuului kotimaansa asianajajaliittoon, ei yksinään riitä osoittamaan, että hän tosiasiallisesti harjoitti tätä ammattia pääasiallisena ansiotoimintanaan, kun tämän toiminnan kestosta ja sisällöstä ei ole erityistä mainintaa.

Tavanomaista asuinpaikkaa määritettäessä sillä, että virkamies uusii viralliset henkilöasiakirjansa, että hän kuuluu edelleen kotimaansa sairausvakuutusjärjestelmään ja että hänellä on siellä verotuksellinen kotipaikka, ei yksinään voida osoittaa, että hän olisi edelleen keskittänyt intressinsä pysyvästi kyseiseen maahan. Vaikka osa näistä tiedoista voi viitata siihen, että virkamiehellä on pysyviä yhteyksiä kotimaahansa, kysymys on puhtaasti muodollisista seikoista, joiden avulla ei voida määrittää tämän todellista asuinpaikkaa. Kun tarkastellaan erityisesti verojen maksamista kotimaahan tämän maan ja virkamiehen asemamaan välillä kaksinkertaisen verotuksen välttämiseksi tehdyn sopimuksen perusteella, veroilmoituksen tekeminen kotimaahan ilman, että näytettäisiin, minkä päätöksen näiden kahden maan viranomaiset olisivat tehneet virkamiehen osalta, ei yksinään riitä osoittamaan vakinaista asumista kotimaassa, sillä tällaiset ilmoitukset voivat perustua virkamiehen yksipuoliseen päätökseen maksaa veronsa kyseiseen maahan.

(ks. 54, 65, 76 ja 77 kohta)

Viittaukset: asia T‑18/98, Reichert v. parlamentti, 13.4.2000 (Kok. H. 2000, s. I‑A‑73 ja II‑309, 30 kohta) ja asia T‑60/00, Liaskou v. neuvosto, 3.5.2001 (Kok. H. 2001, s. I‑A‑107 ja II‑489, 63 kohta).

2.      Jotta organisaatiota voitaisiin pitää henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 4 artiklan 1 kohdan a alakohdan toisen luetelmakohdan viimeisessä virkkeessä tarkoitettuna kansainvälisenä organisaationa, sen täytyy olla valtioiden tai valtioiden perustamien kansainvälisten organisaatioiden tunnistama ja virallisesti tunnustama. Tällaisen tunnustamisen täytyy tapahtua virallisella ilmoituksella, positiivisen oikeuden mukaisella oikeustoimella, sopimuksella tai yleissopimuksella, josta ilmenee nimenomaisesti, että jotkin valtiot tai valtioiden perustamat kansainväliset organisaatiot ovat tosiasiallisesti tunnustaneet tämän organisaation.

Tältä osin EHTY:n perustamissopimuksen 46 ja 48 artikla, joissa määrätään yritysten ja yhteenliittymien yhteistyöstä komission kanssa tämän tehtävien helpottamiseksi, eivät merkitse näiden yritysten ja yhteenliittymien virallista tunnustamista vaan niissä pikemminkin vahvistetaan siinä tarkoitettuihin oikeussubjekteihin kyseisen perustamissopimuksen mukaisesti sovellettavia oikeuksia ja velvollisuuksia.

Lisäksi sitä, että komissio saattoi kuulla näitä yrityksiä ja yhteenliittymiä ja että ne osallistuivat kuulemistilaisuuksiin tai valmisteleviin kokouksiin, ei voida rinnastaa yleistä etua koskevaan tehtävään, jonka yhteisöt ovat antaneet kyseisille organisaatioille.

Arvioitaessa organisaation kansainvälisyyttä on otettava huomioon ainoastaan sen oma kokoonpano eikä sen jäsenyyttä muissa organisaatioissa, joiden kokoonpano on kansainvälinen.

(ks. 113, 115, 117, 121 ja 122 kohta)

Viittaukset: asia T‑4/92, Vardakas v. komissio, 30.3.1993 (Kok. 1993, s. II‑357) ja asia T‑99/03, Atienza Morales v. komissio, 13.9.2005 (Kok. H. 2005, s. I‑A‑225 ja II‑1029, 35 kohta).

3.      Sitä, että henkilöstöhallinto ei ole virkamiehen henkilökansion täydellisen tarkastuksen yhteydessä havainnut virhettä ulkomaankorvauksen maksamisessa, ei voida pitää henkilöstöhallinnon määrättynä menettelynä, joka saisi aikaan virkamiehen perustellun luottamuksen siihen, ettei perusteetonta etua voitaisi myöhemmin määrätä palautettavaksi, sillä tällainen seikka osoittaa ainoastaan henkilöstöhallinnon virheen jatkuneen, mikä on henkilöstösääntöjen 85 artiklan soveltamisedellytyksenä.

Kun tämän korvauksen maksamisessa tapahtunut virhe on kuitenkin ollut niin ilmeinen, että tavanomaista huolellisuutta noudattavan virkamiehen, jolla on kantajan kokemus ja palkkaluokka, olisi pitänyt olla siitä tietoinen, se, ettei virkamies ole ilmoittanut henkilöstöhallinnolle taloudellisten etujensa mahdollisesta perusteettomuudesta, merkitsee hänen omaan toimintaansa perustuvaa lainvastaista tilannetta, minkä vuoksi hän ei voi vedota vilpittömään mieleensä saadakseen vapautuksen velvollisuudesta maksaa perusteeton etu takaisin. Tällaisessa tapauksessa henkilöstöhallinnon ei voida katsoa laiminlyöneen huolellisuusvelvollisuutta tai loukanneen hyvän hallinnon periaatetta, sillä se on soveltanut asianmukaisesti henkilöstösääntöjen 85 artiklaa.

(ks. 159, 164–166 ja 170 kohta)

Viittaukset: asia T‑312/02, Gussetti v. komissio, 1.4.2004 (Kok. H. 2004, s. I‑A‑125 ja II‑547, 106 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).