Tiedonanto virallisessa lehdessä

 

Brandt Italia spa:n 4.8.2004 Euroopan yhteisöjen komissiota vastaan nostama kanne

(asia T-323/04)

Oikeudenkäyntikieli: italia

Brandt Italia spa, edustajanaan asianajajat Martijn van Empel, Claudio Visco ja Salvatore Lamarca, on nostanut Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa 4.8.2004 kanteen Euroopan yhteisöjen komissiota vastaan.

Kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin:

-    ensisijaisesti toteaa, että 30.3.2004 tehty komission päätös K(2004)930 lopull. on pätemätön ja kumoaa sen;

-     toissijaisesti toteaa, että kyseisen päätöksen 3 artikla on mitätön siltä osin kuin siinä määrätään Italian valtiota perimään takaisin lainvastaisesti myönnetty tuki;

-     velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

Oikeudelliset perusteet ja pääasialliset perustelut

Kanteen kohteena olevassa päätöksessä todetaan, että kiireellisiä toimia työllisyyden edistämiseksi koskeva valtiontuki, jonka Italian valtio myönsi 14.2.2003 annetun decreto leggen nro 23 nojalla, josta on tullut 7.4.2003 annettu laki, oli yhteismarkkinoille soveltumaton ja määräsi Italian hallituksen perimään kantajalta takaisin tuen, jota se on saanut Ocean spa:n Verolanuovassa (Brescia) sijaitsevan tytäryhtiön myynnin yhteydessä.

Brandt riitauttaa vaatimustensa tueksi ensinnäkin päätöksessä tehdyn toteamuksen, jonka mukaan decreto-leggessä nro 23/2003 myönnettäisiin ostajille yksittäinen etuus, mikä vääristäisi kilpailua. Decreto-leggeen perustuvat väitetyt etuudet ovat Cassa Integrazione Guadagni e Mobilità -nimistä rahastoa koskevien voimassa olevien säännösten (yleissäännökset) nojalla yleisesti saatavilla kaikille sellaisille yhtiöille, jotka ottavat työllistämisluettelosta palvelukseensa työntekijöitä. Näin ollen vaikka decreto-leggessä nro 23/2003 helpotetaankin siirrettyjen työntekijöiden asemaa, siinä ei perusteta mitään taloudellista etua ostajille, eikä näin ollen esillä olevassa asiassa Brandtille. Kantaja väittää myös, että komissio on laiminlyönyt arvioida kokonaisvaltaisesti ja huolellisesti kansallisen toimenpiteen taloudellisia vaikutuksia, eikä se ole ottanut huomioon tytäryhtiön ostaneille yrityksille aiheutuneita lisäkustannuksia, jotka johtuvat siitä, että niiden on täytynyt vastata kuluista ja ottaa (taloudellista ja rahoitus-) vastuuta, mikä riidanalaisen toimenpiteen puuttuessa ei olisi ollut mahdollista. Lopuksi kantaja vetoaa siihen, että kyseinen toimenpide on luonteeltaan yleinen, ja että sillä on samat seuraukset kuin lain nro 223/91 luonteeltaan yleisillä säännöksillä. Kantaja väittää, että tutkittuaan decreto-leggeä nro 23/2003 ja todettuaan, että toimenpide oli yleinen valtiontuki, komissio on määrännyt Italian hallituksen perimään takaisia Brandtin decreto-leggen nojalla saaman taloudellisen etuuden. Määrätessään yksittäisen tuen palauttamisesta tukijärjestelmää koskevassa päätöksessä komissio on rikkonut EY 88 artiklaa, sekä asetuksen (EY) N:o 659/1999 säännöksiä. Lisäksi komissio on esillä olevassa asiassa täysin laiminlyönyt tutkia konkreettisesti väitetyn yksittäisen tuen, jonka takaisinperimistä se vaatii. Sen olisi pitänyt aloittaa erillinen menettely sen arvioimiseksi, onko kyseinen kansallinen toimenpide yksittäinen tuki, tai vaihtoehtoisesti käyttää asetuksessa N:o 659/1999 säädettyjä keinoja tuen väliaikaiseksi takaisinperimiseksi.

Kantaja väittää myös, että EY 88 ja 89 artiklaa sekä asetuksia N:o 994/98 ja N:o 2204/2002 on rikottu. Se väittää tämän osalta, että komissio on todennut lainvastaiseksi sellaisen toimenpiteen, joka saattaisi kuulua asetuksessa N:o 2204/2002 säädetyn vapautuksen soveltamisalaan, jolloin sen voitaisiin katsoa olevan EY 88 artiklassa tarkoitettu olemassa oleva tuki. Lisäksi komissio on todennut lainvastaisesti, että decreto-legge nro 23/3002 ei kuulu asetuksen N:o 2204/2002 soveltamisalaan, ja se on ylittänyt sille EY 89 artiklassa ja asetuksissa N:o 994/98 ja N:o 2204/2002 myönnetyn toimivallan.

Kantaja väittää vielä, että päätöksen 3 artikla, jossa velvoitetaan Italia perimään väitetty valtiontuki takaisin toimenpiteestä hyötyviltä tahoilta, on luottamuksensuojan periaatteen vastainen.

Lopuksi kantaja vetoaa EY 253 artiklassa tarkoitetun perusteluvelvoitteen rikkomiseen sekä toimivallan ylittämiseen.

____________