UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (muutoksenhakujaosto)

12 päivänä heinäkuuta 2011 (*)

Muutoksenhaku – Henkilöstö – Virkamiehet – Vastavalitus – Työpaikkakiusaaminen – Henkilöstösääntöjen 12 a artikla – Työpaikkakiusaamisesta komissiossa annettu tiedonanto – Hallinnolle kuuluva avustamisvelvollisuus – Henkilöstösääntöjen 24 artikla – Soveltamisala – Avustamispyyntö – Väliaikaiset etäännyttämistoimenpiteet – Huolenpitovelvollisuus – Vastuu – Korvausvaatimus – Täysi harkintavalta – Täytäntöönpanon edellytykset – Urakehityskertomus – Kumoamiskanne – Oikeussuojan tarve

Asiassa T‑80/09 P,

jossa on kyse valituksesta, joka on tehty Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) asiassa F-52/05, Q vastaan komissio, 9.12.2008 antamasta tuomiosta (ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) ja jossa vaaditaan kyseisen tuomion kumoamista,

Euroopan komissio, asiamiehinään V. Joris, D. Martin ja B. Eggers,

valittajana,

ja jossa vastapuolena on

Q, entinen Euroopan komission virkamies, kotipaikka Domsjö (Ruotsi), edustajinaan asianajajat S. Rodrigues ja Y. Minatchy,

kantajana ensimmäisessä oikeusasteessa,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (muutoksenhakujaosto),

toimien kokoonpanossa: presidentti M. Jaeger sekä tuomarit I. Pelikánová (esittelevä tuomari) ja A. Dittrich,

kirjaaja: hallintovirkamies C. Kristensen,

ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 21.1.2011 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

1        Valituksellaan, joka on tehty Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 9 artiklan perusteella, Euroopan komissio vaatii unionin yleistä tuomioistuinta kumoamaan Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) asiassa F-52/05, Q vastaan komissio, 9.12.2008 antaman tuomion (ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa; jäljempänä valituksenalainen tuomio), jolla tämä kumosi komission tekemän implisiittisen päätöksen, jolla hylättiin Q:n Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla 3.5.2004 esittämä avustamispyyntö (jäljempänä vastaavasti avustamispyyntö ja henkilöstösäännöt) siltä osin kuin se koski kieltäytymistä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä, ja velvoitettiin komissio maksamaan Q:lle 15 500 euroa korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä, joka aiheutui kyseisen päätöksen lainvastaisuudesta sekä siitä, että hallinto oli laiminlyönyt huolenpitovelvollisuutensa.

 Tosiseikat

2        Asian taustalla olevat tosiseikat esitetään valituksenalaisen tuomion 18–101 kohdassa.

 Asian käsittely ensimmäisessä oikeusasteessa ja valituksenalainen tuomio

3        Kantaja vaati Euroopan yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamoon 4.7.2005 toimittamassaan kannekirjelmässä tuomioistuinta ensinnäkin kumoamaan päätöksen, jolla Euroopan yhteisöjen komissio hylkäsi implisiittisesti hänen avustamispyyntönsä, toiseksi kumoamaan hänen urakehityskertomuksensa, jotka laadittiin ajanjaksoilta 1.1.–31.10.2003 ja 1.11.–31.12.2003 (jäljempänä vuoden 2003 urakehityskertomukset), ja kolmanneksi velvoittamaan komission maksamaan hänelle vahingonkorvausta. Kanne kirjattiin alun perin 4.7.2005 ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen kirjaamossa numerolla T‑252/05.

4        Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin siirsi nyt käsiteltävän asian virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi 15.12.2005 antamallaan määräyksellä Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen perustamisesta 2.11.2004 tehdyn neuvoston päätöksen 2004/752/EY, Euratom (EUVL L 333, s. 7) 3 artiklan 3 kohdan mukaisesti. Kanne kirjattiin virkamiestuomioistuimen kirjaamossa numerolla F‑52/05.

5        Virkamiestuomioistuin hyväksyi kanteen osittain valituksenalaisella tuomiolla ja kumosi implisiittisen päätöksen, jolla hylättiin avustamispyyntö, siltä osin kuin se koski kieltäytymistä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä ja velvoitti komission maksamaan Q:lle 18 000 euroa vahingonkorvauksena. Se hylkäsi kanteen muilta osin.

 Asian käsittely unionin yleisessä tuomioistuimessa ja asianosaisten vaatimukset

6        Komissio teki käsiteltävänä olevan valituksen unionin yleisen tuomioistuimen kirjaamoon 27.2.2009 toimitetulla valituskirjelmällä.

7        Q toimitti 9.6.2009 vastineensa, jossa hän teki myös vastavalituksen valituksenalaisesta tuomiosta. Hän esitti myös asian käsittelyä nimettömänä koskevan pyynnön, jonka kirjaamo välittömästi hyväksyi.

8        Komissio pyysi 24.6.2009 toimittamallaan kirjeellä, että se saisi esittää lyhyen vastauskirjelmän.

9        Muutoksenhakujaoston puheenjohtaja hyväksyi tämän pyynnön 3.7.2009 tehdyllä päätöksellä.

10      Komissio toimitti 24.8.2009 valittajan vastauksen, jossa se vastasi myös vastavalitukseen unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 143 artiklan 2 kohdan mukaisesti.

11      Q pyysi 24.9.2009 toimitetulla kirjeellä, että hän saisi esittää täydentävän kirjelmän vastavalitukseen.

12      Muutoksenhakujaoston puheenjohtaja hyväksyi tämän pyynnön 6.10.2009 tehdyllä päätöksellä.

13      Q toimitti vastineen antajan vastauksen 15.10.2009.

14      Q toimitti 13.11.2009 täydentävän kirjelmän vastavalitukseen.

15      Komissio toimitti 5.1.2010 vastauskirjelmän vastavalitusta täydentävään kirjelmään. Kirjallinen käsittely päätettiin samana päivänä.

16      Q esitti 11.2.2010 jätetyllä kirjeellä työjärjestyksen 146 artiklan mukaisen pyynnön saada tulla kuulluksi asian käsittelyn suullisessa vaiheessa.

17      Unionin yleinen tuomioistuin (muutoksenhakujaosto) päätti esittelevän tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn ja esittää työjärjestyksen 64 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimenpiteenä asianosaisille kirjallisia kysymyksiä, joihin oli vastattava suullisen käsittelyn aikana.

18      Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kirjallisiin ja suullisiin kysymyksiin kuultiin 21.1.2011 pidetyssä istunnossa. Vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin kirjallisiin kysymyksiin on merkitty istuntopöytäkirjaan.

19      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa valituksenalaisen tuomion siltä osin kuin siinä hyväksytään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen toinen kanneperuste, joka koskee sellaisen implisiittisen päätöksen lainvastaisuutta, jolla on kieltäydytty toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä, ja kyseisen kanteen vaatimukset, jotka koskevat kyseisestä lainvastaisuudesta ja hallinnon huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutuneen vahingon korvaamista

–        hylkää vastavalituksen

–        hylkää ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen tai toissijaisesti palauttaa asian virkamiestuomioistuimessa käsiteltäväksi

–        määrää virkamiestuomioistuimessa ja valitusasteessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista lain mukaisesti tai toissijaisesti ilmoittaa, että virkamiestuomioistuimessa ja valitusasteessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin

–        velvoittaa Q:n korvaamaan vastavalituksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

20      Q vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        jättää päävalituksen tutkimatta ja ainakin hylkää sen perusteettomana

–        ottaa vastavalituksen tutkittavaksi

–        kumoaa valituksenalaisen tuomion

–        hyväksyy kumoamis- ja korvausvaatimukset, jotka hän on esittänyt ensimmäisessä oikeusasteessa nostamassaan kanteessa

–        velvoittaa komission korvaamaan kaikki oikeudenkäyntikulut.

 Päävalitus

21      Päävalituksella, joka on tehty unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 9 artiklan nojalla, pyritään valituksenalaisen tuomion kumoamiseen siltä osin kuin sillä on kumottu implisiittinen päätös avustamispyynnön hylkäämisestä, sikäli kuin se koski kieltäytymistä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä, ja velvoitettu komissio maksamaan Q:lle 15 500 euroa korvaukseksi henkisestä kärsimyksestä, joka johtui kyseisen päätöksen lainvastaisuudesta sekä hallinnolla olevan huolenpitovelvollisuuden laiminlyönneistä.

 Tutkittavaksi ottaminen

22      Q väittää, että päävalitus on jätettävä tutkimatta siltä osin kuin komissio vaatii valituksen tueksi esittämiensä kahden valitusperusteen yhteydessä muutoksenhakutuomioistuinta lausumaan uudelleen tosiseikoista, jotka asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt tuomioistuin on jo lopullisesti arvioinut. Yhtäältä komissio ei voi vaatia päävalituksen ensimmäisen valitusperusteen yhteydessä muutoksenhakutuomioistuinta tarkistamaan arviointeja, joissa virkamiestuomioistuin on katsonut, että hänelle oli suoritettava korvausta henkisestä kärsimyksestä, joka oli aiheutunut siitä, että komissio oli laiminlyönyt huolenpitovelvollisuutensa, minkä tietyt avustamispyynnössä ilmoitetut toimet osoittavat. Toisaalta komissio ei voi – kun otetaan huomioon asiakirjoista ilmenevät seikat – päävalituksen toisen valitusperusteen yhteydessä asettaa muutoksenhakutuomioistuimessa implisiittisesti kyseenalaisiksi arviointeja, joissa asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt tuomioistuin on katsonut, että komission implisiittinen kieltäytyminen toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä oli käsiteltävän asian olosuhteissa omiaan synnyttämään sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun.

23      Komissio vaatii, että Q:n esittämä oikeudenkäyntiväite hylätään.

24      EY 225 a artiklan ja unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 11 artiklan 1 kohdan mukaan muutosta voidaan hakea vain oikeuskysymysten osalta ja muutoksenhaun perusteena voi olla virkamiestuomioistuimen puuttuva toimivalta, asian käsittelyssä kyseisessä tuomioistuimessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, joka on kyseisen asianosaisen etujen vastainen, tai virkamiestuomioistuimessa tapahtunut yhteisön oikeuden rikkominen. Lisäksi työjärjestyksen 138 artiklan 1 kohdan ensimmäisen alakohdan c alakohdan mukaan valituskirjelmässä on mainittava oikeudelliset perusteet ja perustelut, joihin asiassa vedotaan.

25      Edellä esitetyistä määräyksistä seuraa, että valituksessa saadaan tukeutua vain oikeussääntöjen rikkomista koskeviin perusteisiin eikä valitusta siis miltään osin saa kohdistaa tosiasiakysymysten arviointiin. Ainoastaan asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt tuomioistuin on toimivaltainen yhtäältä määrittämään ratkaisun perustaksi asetettavan tosiseikaston, lukuun ottamatta sellaisia tapauksia, joissa määritetyn tosiseikaston paikkansapitämättömyys käy ilmi sille toimitetusta aineistosta, ja toisaalta arvioimaan tätä tosiseikastoa. Lukuun ottamatta sitä tapausta, että ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt todisteet on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, tosiseikaston arviointi ei ole sellainen oikeuskysymys, että se sinänsä kuuluisi muutoksenhakutuomioistuimen harjoittaman valvonnan piiriin (ks. asia T-107/07 P, Rossi Ferreras v. komissio, tuomio 12.3.2008, 29 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa.

26      Käsiteltävässä asiassa komissio ei vaadi ensimmäisen valitusperusteensa kahdessa osassa eikä toisessa valitusperusteessaan muutoksenhakutuomioistuinta tarkastelemaan uudelleen tosiseikkoja, jotka asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt tuomioistuin on jo todennut ja arvioinut.

27      Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan yhteydessä komissio arvostelee virkamiestuomioistuinta siitä, että se on valituksenalaisessa tuomiossa jättänyt noudattamatta sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa, sellaisena kuin yhteisöjen tuomioistuin on tulkinnut sitä asiassa C-352/98 P, Bergaderm ja Goupil vastaan komissio, 4.7.2000 annetussa tuomiossa (Kok., s. I-5291, 43 ja 44 kohta) ja ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin asiassa T-57/99, Nardone vastaan komissio, 10.12.2008 annetussa tuomiossa (162–164 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

28      Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisessä osassa otetaan siis esille oikeuskysymys ja se on tämän vuoksi otettava tutkittavaksi.

29      Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa kattaa pääasiallisesti kolme pääväitettä.

30      Ensimmäisen väitteen mukaan virkamiestuomioistuin on valituksenalaisessa tuomiossa rikkonut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaa, koska se on myöntänyt Q:lle korvauksen sellaisella perusteella, johon ei ollut vedottu henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaisessa pyynnössä, henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdan mukaisessa valituksessa eikä ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyssä kannekirjelmässä. Komissio on täsmentänyt suullisessa käsittelyssä, että tämä tarkoitti virkamiestuomioistuimen arvostelemista siitä, että se on ratkaissut asian tavalla, joka menee kanteen ulkopuolelle muuttamalla siten oikeudenkäynnin kohdetta.

31      Toinen väite koskee tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä siltä osin kuin virkamiestuomioistuin ei ole esittänyt syitä, joiden perusteella se on oikeudellisesti määritellyt tietyt avustamispyynnössä ilmoitetut tosiseikat kokonaisuutena arvioituina sellaiseksi virkavirheeksi, joka on omiaan synnyttämään yhteisön vastuun.

32      Lopuksi kolmannen väitteen mukaan, joka on toissijainen suhteessa toiseen väitteeseen, virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen tiettyjen avustamispyynnössä ilmoitettujen seikkojen määrittelyssä katsoessaan, että ne muodostivat kokonaisuutena arvioituina virkavirheen, joka on omiaan synnyttämään yhteisön vastuun.

33      Ensimmäisen valitusperusteen toisessa osassa otetaan siten esille oikeuskysymyksiä ja se on tämän vuoksi otettava tutkittavaksi.

34      Lopuksi komissio moittii toisessa valitusperusteessa virkamiestuomioistuinta siitä, että se on jättänyt noudattamatta lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, rikkonut henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklaa ja laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden siltä osin kuin se on valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa hyväksynyt osittain Q:n vaatimukset, jotka koskivat avustamispyynnön hylkäämisestä tehdystä implisiittisestä päätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamista, todettuaan valituksenalaisen tuomion 250, 251 ja 254 kohdassa, että lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskeva edellytys täyttyi sen vuoksi, että komission implisiittinen päätös kieltäytyä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä oli lainvastainen, kuten valituksenalaisen tuomion 209–214 kohdassa on todettu, sekä sen vuoksi, että hallinnollisen tutkimuksen aloittaminen viivästyi.

35      Päävalituksen toisessa valitusperusteessa otetaan siis esille oikeuskysymyksiä ja se on tämän vuoksi otettava tutkittavaksi.

36      Edellä esitetystä seuraa, että Q:n esittämä oikeudenkäyntiväite on hylättävä siltä osin kuin se kohdistuu päävalitukseen ja valitusperusteisiin tai niiden osiin, joilla tuetaan sitä.

 Asiakysymys

37      Edellä olevista 27, 29–32 ja 34 kohdista ilmenee, että komissio esittää päävalituksen tueksi ensimmäisen valitusperusteen, jonka ensimmäinen osa koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä ja jonka toinen osa koskee henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan rikkomista, tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä ja lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä, sekä toisen valitusperusteen, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä, henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklan rikkomista ja tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä.

 Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä

–       Asianosaisten lausumat

38      Komissio moittii virkamiestuomioistuinta siitä, että se on katsonut, että lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskeva sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytys täyttyi, toteamatta yksityisille oikeuksia perustavan oikeussäännöksen riittävän ilmeistä rikkomista sovellettavan oikeuskäytännön mukaisesti (edellä 27 kohdassa mainittu asia Bergaderm ja Goupil v. komissio, tuomion 43 ja 44 kohta sekä edellä 27 kohdassa mainittu asia Nardone v. komissio, tuomion 162 –164 kohta).

39      Q vaatii ensimmäisen valitusperusteen ensimmäisen osan hylkäämistä siltä osin kuin siinä nojaudutaan edellä 27 kohdassa mainitussa asiassa Bergaderm ja Goupil vastaan komissio annettuun tuomioon perustuvaan oikeuskäytäntöön, jota ei voida soveltaa henkilöstöä koskevissa riita-asioissa.

–       Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

40      Virkamiehen ja toimielimen, josta tämä on tai oli riippuvainen, välinen riita-asia, jossa pyritään saamaan korvausta vahingosta, kuuluu silloin, kun on kyse palvelussuhteesta, joka yhdistää asianomaisen toimielimeen, EY 236 artiklan ja henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan soveltamisalaan ja jää erityisesti sen tutkittavaksi ottamisen osalta sekä EY 235 artiklan ja EY 288 artiklan toisen kohdan että unionin tuomioistuimen perussäännön 46 artiklan soveltamisalan ulkopuolelle (ks. asia T‑114/08 P, Marcuccio v. komissio, määräys 26.6.2009, 12 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

41      Henkilöstösäännöt ovat sinänsä itsenäinen väline, jonka ainoana tarkoituksena on säännellä toimielinten ja niiden virkamiesten välisiä oikeussuhteita vahvistamalla vastavuoroisia oikeuksia ja velvollisuuksia näiden välillä (ks. vastaavasti asia T‑342/04, Adam v komissio, tuomio 22.2.2006, Kok.H., s. I-A-2-23 ja II-A-2-107, 34 kohta). Henkilöstösäännöillä on siten luotu toimielinten ja niiden virkamiesten välisissä suhteissa vastavuoroisten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino, jota toimielimet tai virkamiehet eivät saa loukata (ks. vastaavasti asia 167/86, Rousseau v. tilintarkastustuomioistuin, tuomio 31.5.1988, Kok., s. 2705, 13 kohta ja asia T‑13/95, Kyrpitsis v. talous- ja sosiaalikomitea, tuomio 18.4.1996, Kok. H., s. I‑A-167 ja II-503, 52 kohta). Tämän vastavuoroisten oikeuksien ja velvollisuuksien tasapainon tarkoituksena on pääasiallisesti säilyttää luottamussuhde, jonka on oltava olemassa toimielinten ja niiden virkamiesten välillä, jotta Euroopan unionin kansalaisille voitaisiin taata, että toimielimille annetut yleisen edun mukaiset tehtävät suoritetaan asianmukaisesti (ks. vastaavasti ja analogisesti asia C‑274/99 P, Connolly v. komissio, tuomio 6.3.2001, Kok., s. I-1611, 44–47 kohta).

42      Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee lisäksi, että toimielinten ja niiden virkamiesten välisissä riita-asioissa myönnetään oikeus vahingonkorvaukseen, jos seuraavat kolme edellytystä täyttyvät: toimielinten moitittu toiminta on lainvastaista, vahinko on todella syntynyt ja toiminnan ja väitetyn vahingon välillä on syy-yhteys (asia T‑82/91, Latham v. komissio, tuomio 9.2.1994, Kok. H., s. I-A-15 ja II-61, 72 kohta; asia T‑172/00, Pierard v. komissio, määräys 24.4.2001, Kok. H., s. I-A-91 ja II-429, 34 kohta sekä asia T‑249/04, Combescot v. komissio, tuomio 12.9.2007, 49 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

43      Tätä ratkaisua ei saateta kyseenalaiseksi edellä 27 kohdassa mainitussa asiassa Bergaderm ja Goupil annetussa tuomiossa, jossa vaaditaan lainvastaista menettelyä, josta toimielimiä moititaan, koskevan edellytyksen osalta ja erilaisten vastuujärjestelmien yhdenmukaistamisen vuoksi, että yksityisille oikeuksia perustavan oikeussäännöksen riittävän ilmeinen rikkominen näytetään toteen. Edellä 27 kohdassa mainitussa asiassa Bergaderm ja Goupil vastaan komissio annetun tuomion 39–43 kohdasta nimittäin ilmenee, että tämä erityinen vaatimus samoin kuin sen perusteena oleva yhdenmukaistamisen tarve koskevat ainoastaan EY 288 artiklan toisen kohdan mukaista sopimussuhteen ulkopuolista yhteisön vastuuta ja jäsenvaltioiden vastuuta yhteisön oikeuden rikkomisesta.

44      Lisäksi ero yhtäältä henkilöstösääntöjen säännösten rikkomisesta yhteisön virkamiehille ja entisille virkamiehille aiheutuneita vahinkoja koskevan yhteisön vastuun toteutumisen edellytysten ja toisaalta muiden yhteisön oikeuden säännösten tai määräysten rikkomisesta aiheutuvaa yhteisön vastuuta kolmansiin nähden koskevien edellytysten välillä on perusteltu, kun otetaan huomioon oikeuksien ja velvollisuuksien tasapaino, joka henkilöstösäännöillä on erityisesti luotu toimielinten ja niiden virkamiesten välisissä suhteissa, jotta Euroopan unionin kansalaisille taataan toimielimille uskottujen yleisen edun mukaisten tehtävien asianmukainen suorittaminen.

45      Vaikka edellä 27 kohdassa mainitussa asiassa Nardone vastaan komissio (tuomion 162–173 kohta) ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on tutkinut, muodostiko väitetty lainvastaisuus yksityisille oikeuksia perustavan oikeussäännöksen riittävän ilmeisen rikkomisen, tällainen tutkiminen ei ollut välttämätöntä, koska vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimielinten ja niiden virkamiesten välisiin suhteisiin liittyvissä riita-asioissa pelkkä lainvastaisuuden toteaminen riittää, jotta voidaan katsoa, että ensimmäinen niistä kolmesta edellytyksestä, jotka ovat välttämättömiä yhteisön vastuun syntymiseksi henkilöstöä koskevan yhteisön oikeuden rikkomisesta sen virkamiehille ja entisille virkamiehille aiheutuneista vahingoista, täyttyy (ks. edellä 42 kohta).

46      Ensimmäisen valitusperusteen ensimmäinen osa on näin ollen hylättävä perusteettomana.

 Ensimmäisen valitusperusteen toinen osa, joka koskee henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan rikkomista, tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä ja lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä

–       Asianosaisten lausumat

47      Komissio moittii virkamiestuomioistuinta siitä, että se on valituksenalaisessa tuomiossa rikkonut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaa, laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden ja jättänyt noudattamatta lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä siltä osin kuin se on myöntänyt Q:lle korvausta huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnistä, jonka osoittavat tietyt avustamispyynnössä ilmoitetut toimet, aiheutuneesta vahingosta.

48      Ensiksi komissio väittää, että virkamiestuomioistuin on rikkonut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaa siltä osin kuin se on valituksenalaisessa tuomiossa myöntänyt Q:lle vahingonkorvausta virkavirheen perusteella, johon ei ollut vedottu 3.5.2004 esitetyssä, avustamispyyntöön liitetyssä vahingonkorvausvaatimuksessa (jäljempänä vahingonkorvausvaatimus), 26.11.2004 tehdyssä hallinnollisessa valituksessa eikä ensimmäiselle oikeusasteelle jätetyssä kannekirjelmässä.

49      Toiseksi komissio katsoo, että virkamiestuomioistuin on laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden siltä osin kuin se ei ole esittänyt syitä, joiden perusteella se on katsonut valituksenalaisen tuomion 236 ja 237 artiklassa, että tietyt avustamispyynnössä ilmoitetut toimet kokonaisuutena arvioituina voitiin määritellä oikeudellisesti virkavirheeksi, joka voi oikeuttaa vahingonkorvaukseen sen käsiteltäväksi saatetun kanteen yhteydessä. Toteamus ”jossain määrin laiminlyönyt huolenpitovelvollisuutensa” ei nimittäin vastaa toteamusta selvästä ja vakavasta huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnistä. Lisäksi virkamiestuomioistuin puhuu itseään vastaan todetessaan, että mikään avustamispyynnössä ilmoitetuista tosiseikoista ei ollut loukannut Q:n persoonaa, hänen ihmisarvoaan taikka fyysistä tai psyykkistä koskemattomuuttaan.

50      Kolmanneksi komissio väittää, että virkamiestuomioistuin on jättänyt noudattamatta yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa, siltä osin kuin se on käsiteltävässä asiassa katsonut yhteisön olevan vastuussa pelkästään huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnin perusteella.

51      Joka tapauksessa komissio väittää, että niitä tosiseikkoja tai toimia, joiden virkamiestuomioistuin on katsonut valituksenalaisen tuomion 236 kohdassa kokonaisuutena arvioituina osoittavan, että hallinto on jossain määrin laiminlyönyt huolenpitovelvollisuutensa, ei voitu määritellä virkavirheeksi, joka on omiaan synnyttämään sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun.

52      Q vaatii, että ensimmäisen valitusperusteen toinen osa hylätään.

53      Aivan aluksi Q vaatii, että henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan rikkomista koskeva väite hylätään sen vuoksi, että hän on vedonnut vahingonkorvausvaatimuksensa tueksi pääasiallisesti hallinnon huolenpitovelvollisuuden laiminlyönneistä aiheutuneeseen hänen terveydentilansa heikentymistä koskevaan vahinkoon vahingonkorvausvaatimuksessa, 24.11.2004 tehdyssä hallinnollisessa valituksessa sekä nimenomaan ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyssä kannekirjelmässä. Näin ollen oikeuskäytännön mukaan riitauttamisperusteita voidaan kehittää unionin tuomioistuimissa esittämällä kanneperusteita ja perusteluja, jotka eivät sisälly hallinnolliseen valitukseen mutta liittyvät siihen läheisesti.

54      Tämän jälkeen Q vaatii tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä koskevan väitteen hylkäämistä. Virkamiestuomioistuin on esittänyt valituksenalaisen tuomion 236 kohdassa syyt, joiden vuoksi hallinto oli laiminlyönyt tässä tapauksessa huolenpitovelvollisuutensa. Näin tehdessään asiaa ensimmäisenä oikeusasteena käsitellyt tuomioistuin on vahvistanut sellaisen virkavirheen olemassaolon, joka on omiaan synnyttämään yhteisön vastuun.

55      Q vaatii lopuksi, että väite, jonka mukaan lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa yhteisön vastuun syntymisen edellytystä ei ole noudatettu, hylätään. Virkamies voi vedota huolenpitovelvollisuuden laiminlyöntiin riippumatta henkilöstösääntöjen tietyn säännöksen rikkomisesta kaikissa tapauksissa, joissa hallinto on tehnyt hänen tilannettaan koskevan päätöksen ottamatta huomioon hänen oikeuksiaan ja etujaan.

–       Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

56      EY 236 artiklan, unionin tuomioistuimen perussäännön 1 artiklan ja henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan yhdessä luettujen säännösten ja määräysten mukaan virkamiestuomioistuimella on toimivalta ratkaista ensimmäisenä oikeusasteena yhteisöjen ja henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väliset riidat, jotka koskevat tälle henkilölle vastaisen toimen laillisuutta.

57      Henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan toisen virkkeen mukaan virkamiestuomioistuimella on raha-asioita koskevissa riidoissa täysi harkintavalta. Siinä annetaan virkamiestuomioistuimen tehtäväksi kokonaisvaltaisen ratkaisun antaminen sen käsiteltäväksi saatettuihin oikeusriitoihin (asia C-135/06 P, Weiβenfels v. parlamentti, tuomio 18.12.2007, Kok., s. I-12041, 67 kohta ja asia C-197/09 RX-II, M v. Euroopan lääkevirasto, tuomio 17.12.2009, 56 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Sen tarkoituksena on erityisesti antaa virkamiestuomioistuimelle mahdollisuus varmistaa henkilöstöasioissa antamiensa tuomioiden tehokas vaikutus siten, että se voi viran puolesta myöntää vahingonkorvausta henkilöstösäännöissä tarkoitetulle henkilölle, jos se katsoo, että asianomaiselle vastaisen lainvastaisen toimen kumoaminen ei riitä varmistamaan hänen oikeuksiensa toteutumista tai hänen etujensa tehokasta suojaamista, tai että kyseisen toimen kumoaminen muodostaisi suhteettoman seurauksen lainvastaisesta toimenpiteestä ja että vahingonkorvauksen myöntäminen asianomaiselle henkilölle on sellainen korvausmuoto, joka vastaa parhaiten sekä tämän etuja että yksikön vaatimuksia (ks. vastaavasti asia 24/79, Oberthür v. komissio, tuomio 5.6.1980, Kok., s. 1743, 13 ja 14 kohta ja asia C‑583/08 P, Gogos v. komissio, tuomio 20.5.2010, 50 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa; asia T‑10/02, Girardot v. komissio, tuomio 31.3.2004, Kok. H., s. I-A-109 ja II-483, 86, 87 ja 89 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tällaisessa tapauksessa virkamiestuomioistuimen tehtävänä on arvioida asianomaiselle henkilölle aiheutunut vahinko kohtuuden mukaan ottamalla huomioon kaikki asiaan liittyvät olosuhteet (em. asia Oberthür v. komissio, tuomion 14 kohta ja em. asia Gogos v. komissio, tuomion 44 kohta).

58      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan ensimmäinen virke kuitenkin ohjaa toista virkettä siten, että kyseisessä säännöksessä annetaan toimivaltaiselle tuomioistuimelle täysi harkintavalta ainoastaan siinä tapauksessa, että kyseessä on riita-asia, joka koskee asianomaiselle vastaisen toimen lainmukaisuutta henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetussa merkityksessä (ks. T‑54/92, Schneider v. komissio, tuomio 1.12.1994, Kok. H., s. I-A-281 ja II-887, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia T‑79/92, Ditterich v. komissio, tuomio 1.12.1994, Kok. H., s. I-A-289 ja II-907, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

59      Lisäksi henkilöstösääntöjen 91 artiklan 2 kohdan mukaan kanne otetaan tutkittavaksi virkamiestuomioistuimessa vain, jos nimittävälle viranomaiselle on tätä ennen tehty 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu valitus siinä säädetyssä määräajassa ja tämä valitus on hylätty nimenomaisella tai implisiittisellä päätöksellä. Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa säädetään, että nimittävälle viranomaiselle voidaan tehdä valitus, joka kohdistuu henkilöstösäännöissä tarkoitetulle henkilölle vastaiseen toimeen riippumatta siitä, onko nimittävä viranomainen tehnyt päätöksen vai onko se jättänyt toteuttamatta henkilöstösäännöissä säädetyn toimenpiteen. Asianomaiselle vastainen toimi voi olla muun muassa asianomaisen henkilön nimittävälle viranomaiselle aikaisemmin esittämän henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaisen pyynnön nimenomainen tai implisiittinen hylkääminen.

60      Mikäli henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö haluaa riitauttaa hänelle vastaisen toimen laillisuuden, hän voi tehdä nimittävälle viranomaiselle suoraan hallinnollisen valituksen ja nostaa tämän jälkeen kanteen virkamiestuomioistuimessa, jos hänen valituksensa hylätään. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö voi hänelle vastaista tointa koskevan hallinnollisen valituksen hylkäämisen jälkeen nostaa kanteen, jossa hän vaatii hänelle vastaisen toimen kumoamista, korvauksen maksamista tai molempia (ks. edellä 58 kohdassa mainittu asia Schneider v. komissio, tuomion 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja edellä 58 kohdassa mainittu asia Ditterich v. komissio, tuomion 40 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

61      Jos sitä vastoin henkilöstösäännöissä tarkoitetun henkilön väittämä lainvastaisuus ei muodosta henkilöstösäännöissä tarkoitettua asianomaiselle vastaista tointa vaan kyseessä on hallinnon tekemä virkavirhe, kyseinen henkilö voi aloittaa menettelyn vain esittämällä nimittävälle viranomaiselle henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaisen pyynnön, jonka mahdollinen hylkääminen muodostaa hänelle vastaisen päätöksen, josta hän voi tehdä hallinnollisen valituksen ja edelleen tarvittaessa nostaa kanteen (ks. edellä 58 kohdassa mainittu asia Schneider v. komissio, tuomion 53 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja edellä 58 kohdassa mainittu asia Ditterich v. komissio, tuomion 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

62      Tästä seuraa, että silloin kun henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö vaatii korvausta vahingon johdosta, jonka hän katsoo itselleen aiheutuneen hänelle vastaisen toimen puuttuessa, hänen on lähtökohtaisesti noudatettava henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 ja 2 kohdan mukaista oikeudenkäyntiä edeltävää kaksivaiheista menettelyä, eli esitettävä pyyntö ja sen jälkeen tehtävä hallinnollinen valitus päätöksestä, joka koskee hänen vahingonkorvausvaatimuksensa hylkäämistä.

63      Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklasta ilmenee siten, että virkamiestuomioistuin, jossa henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö nostaa hänelle vastaisen toimen laillisuutta koskevan kanteen, voi viran puolesta henkilöstösääntöjen 91 artiklan 1 kohdan toiseen virkkeeseen perustuvan täyden harkintavaltansa nojalla myöntää vahingonkorvausta kyseiselle henkilölle ainoastaan, jos kyseinen korvaus perustuu kanteen kohteena olevasta hänelle vastaisesta toimesta aiheutuneen vahingon tai ainakin sellaisesta lainvastaisuudesta aiheutuneen vahingon korvaamiseen, joka liittyy läheisesti tähän samaan toimeen (ks. vastaavasti ja analogisesti asia C‑12/05 P, Meister v. SMHV, määräys 14.12.2006, 112–116 kohta, ei julkaistu oikeustapauskokoelmassa ja edellä 57 kohdassa mainittu asia Gogos v. komissio, tuomion 49–53 kohta).

64      Käsiteltävässä asiassa valituksenalaisen tuomion 232–242 kohdasta ilmenee, että virkamiestuomioistuin myönsi ”tapahtuneeksi väitettyyn työpaikkakiusaamiseen perustuvan vahingon korvaamista koskev[ien] vaatimu[sten]” nojalla Q:lle 500 euroa korvauksena tälle komission tekemästä sellaisesta virkavirheestä aiheutuneesta ”henkisestä kärsimyksestä”, joka oli ”edistänyt [Q:n] eristämistä yksikössään”. Tältä osin esiin tuodun virkavirheen muodostaa se, että ”komissio ei ole noudattanut huolenpitovelvollisuuttaan” tai, kuten valituksenalaisen tuomion 236 kohdassa todetaan, se, että ”komissio on jossain määrin laiminlyönyt huolenpitovelvollisuutensa”, minkä osoittavat ”tietyt [Q:n] esittämät seikat, joihin hän on tukeutunut vahingonkorvausvaatimuksessaan, – – kokonaisuutena arvioituina”. Nämä laiminlyönnit on esitetty valituksenalaisen tuomion 156–160, 164, 171 ja 180 kohdassa ja ne muodostuvat siitä, että komissio ei ole ensinnäkään Q:n koeajan pidentämisen osalta etukäteen osoittanut moitteita viimeksi mainitulle, minkä johdosta tämä on menettänyt mahdollisuuden siihen, että häntä ja hänen toivomiaan henkilöitä kuultaisiin kertomuksia käsittelevässä komiteassa, toiseksi se on antanut Q:lle muista erillään olevia toimistohuoneita vuoden 2004 kesään saakka, kolmanneksi se ei ole antanut Q:lle yhtään työtehtävää vuoden 2003 tammikuun ja kesäkuun välisenä aikana ja neljänneksi se on viivytellyt vastauksen antamisessa Q:n vuosilomahakemukseen, joka koski 19.7.–27.8.2004 välistä ajanjaksoa, ja se on lopuksi vähentänyt kyseistä hakemusta vastaavat päivät hänen vuosilomasaldostaan, vaikka Q oli 5.7.2004 jättänyt lääkärintodistuksen, joka koski 17.7.–27.8.2004 välistä ajanjaksoa, mitä hallinto ei ollut kiistänyt.

65      Virkamiestuomioistuimen valituksenalaisen tuomion 112, 115 ja 232 kohdassa olevista toteamuksista, joita komissio ei ole kyseenalaistanut käsiteltävänä olevan valituksen yhteydessä, ilmenee, että Q vaati vahingonkorvausvaatimuksessaan korvausta aineellisesta vahingosta, joka muodostui hänen terveytensä vakavasta järkkymisestä, minkä osoittivat lukuisat lääkärintodistukset ja -lausunnot, ja siitä, ettei hän kyennyt hoitamaan normaalisti tehtäviään yksikössään henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen vuoksi, josta hän oli ilmoittanut avustamispyynnössään, ja että koska komissio ei ollut vastannut kyseiseen pyyntöön neljän kuukauden määräajassa, vastaamatta jättäminen oli synnyttänyt henkilöstösääntöjen 90 artiklan 1 kohdan mukaisesti pyynnön hylkäämistä koskevan päätöksen. Edellä mainituista virkamiestuomioistuimen toteamuksista sekä valituksenalaisen tuomion 117 kohtaan sisältyvistä toteamuksista ilmenee lisäksi, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostetulla kanteella pyrittiin pääasiallisesti avustamispyynnön ja korvausvaatimuksen implisiittisen hylkäämispäätöksen kumoamiseen henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla ja tämän kumoamisen seurauksena siihen, että komissio velvoitettaisiin maksamaan Q:lle vaadittu vahingonkorvaus ”väitettyyn työpaikkakiusaamiseen perustuvan vahingon” korvaamiseksi.

66      Tältä osin on muistutettava, että henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisessä kohdassa säädetyllä avustamisvelvollisuudella tarkoitetaan sitä, että toimielimen on puolustettava virkamiehiä kolmansien osapuolten toimia vastaan muttei toimielimistä lähtöisin olevia toimia vastaan, joiden valvonnasta säädetään toisaalla henkilöstösäännöissä (ks. vastaavasti asia 178/80, Bellardi-Ricci ym. v. komissio, tuomio 17.12.1981, Kok., s. 3187, 23 kohta ja asia 98/81, Munk v. komissio, tuomio 25.3.1982, Kok., s. 1155, 21 kohta). Vaikka henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäinen kohta ymmärretään ennen kaikkea niin, että sillä suojellaan virkamiehiä kolmansilta osapuolilta lähtöisin olevilta hyökkäyksiltä ja huonolta kohtelulta, siinä asetetaan hallinnolle myös avustamisvelvollisuus siinä tapauksessa, että kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen tekojen tekijä on toinen virkamies (ks. vastaavasti asia 18/78, V. v. komissio, tuomio 14.6.1979, Kok., s. 2093, 15 kohta ja asia T‑254/02, L v. komissio, tuomio 9.3.2005, Kok. H., s. I-A-63 ja II-277, 85 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

67      Henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisessa kohdassa on kyse saman artiklan ensimmäisessä kohdassa tarkoitettujen kolmansien osapuolten tai toisten virkamiesten toimista virkamiehelle aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta sillä edellytyksellä, ettei tämä ole voinut saada korvausta tekijöiltä (ks. vastaavasti asia C‑365/05 P, Schmidt-Brown v. komissio, määräys 5.10.2006, 78 kohta, ei julkaistu oikeustapauskokoelmassa). Virkamiehen henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisen kohdan nojalla nostaman vahingonkorvauskanteen tutkittavaksi ottaminen edellyttää siten, että kansalliset oikeussuojakeinot on käytetty, sikäli kuin niillä varmistetaan tehokkaasti asianomaisten henkilöiden suojelu ja ne voivat johtaa väitetyn vahingon korvaamiseen (ks. edellä 66 kohdassa mainittu asia L v. komissio, tuomion 148 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

68      Henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisessa kohdassa perustettu erityinen vastuujärjestelmä perustuu hallinnolla olevaan velvollisuuteen suojella virkamiestensä ja toimihenkilöidensä terveyttä ja turvallisuutta kolmansien osapuolten tai toisten virkamiesten hyökkäyksiltä ja huonolta kohtelulta, jonka uhriksi he voivat joutua suorittaessaan työtehtäviään erityisesti henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen muodossa. Kyseessä on tuottamuksesta riippumatonta vastuuta koskeva järjestelmä, joka eroaa yhteisön vastuuta koskevasta yhteisön oikeuden järjestelmästä henkilöstöasioissa – sellaisena kuin se on palautettu mieliin valituksenalaisen tuomion 234 kohdassa sekä edellä 42 kohdassa – joka edellyttää, että virkamies, joka aikoo saada korvausta yhteisöltä, osoittaa kärsineensä vahinkoa jonkin toimielimen virheellisen menettelyn seurauksena (ks. vastaavasti T‑59/92, Caronna v. komissio, tuomio 26.10.1993, Kok., s. II-1129, 25 ja 68 kohta ja edellä 66 kohdassa mainittu asia L v. komissio, tuomion 143–146 ja 147–153 kohta). Lisäksi kyseinen tuottamuksesta riippumatonta vastuuta koskeva erityinen järjestelmä on erotettava järjestelmästä, jonka perusteella virkamiehille maksetaan korvausta sairauksista, jotka he ovat saaneet, tai tapaturmista, joiden uhriksi he ovat joutuneet hoitaessaan työtehtäviään, tai tällaisten sairauksien pahenemisesta, henkilöstösääntöjen 73 artiklan ja tämän artiklan perusteella annetun virkamiesten työtapaturma- ja ammattitautiriskien kattamista koskevan yhteisön lainsäädännön nojalla. Vaikka virkamiesten tapaturma- ja ammattitautiriskien kattamista koskevassa lainsäädännössä ei ole asiaa koskevaa nimenomaista säännöstä, ei voida katsoa, että tämä sulkee pois virkamiehen ja hänen oikeudenomistajiensa oikeuden vaatia täydentävää korvausta silloin, kun toimielin on korvausvelvollinen joko yhteisön oikeuden mukaan siinä tapauksessa, että sen katsottaisiin olevan vastuussa kyseisen virkamiehen tapaturmasta tai sairaudesta, tai henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisen kohdan perusteella siinä tapauksessa, että tämä tapaturma tai sairaus johtuisi kolmansien tai muiden virkamiesten hyökkäyksistä, jotka ovat yhteydessä kyseisen virkamiehen tehtävien hoitoon yhteisöjen palveluksessa, ja että henkilöstösääntöjen mukaiset suoritukset eivät riittäisi takaamaan täyttä korvausta kärsitystä vahingosta (ks. vastaavasti asia 169/83 ja 136/84, Leussink v. komissio, tuomio 8.10.1986, Kok., s. 2801, 11–12 kohta).

69      Virkamiestuomioistuimen omista valituksenalaiseen tuomioon sisältyvistä toteamuksista, sellaisina kuin ne palautetaan mieliin edellä 64 ja 65 kohdassa, ilmenee, että vahingonkorvausvaatimus perustui ainoastaan sellaisen aineellisen vahingon korvaamiseen, jonka Q väitti kärsineensä avustamispyynnössä ilmoitetun työpaikkakiusaamisen vuoksi, joka oli lähtöisin useilta komission PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” hierarkiaan kuuluvilta henkilöiltä eli muiden virkamiesten henkilökohtaisesti syyksi luettavista toimista, eikä komission virkavirheen vuoksi, jonka valvonnasta säädetään toisaalla henkilöstösäännöissä edellä 42 ja 66 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti.

70      Tästä seuraa, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostetulla kanteella ei ollut Q:n väitetysti kärsimän vahingon korvaamista koskevien vaatimusten osalta muuta tarkoitusta kuin se, joka oli esitetty henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisen kohdan mukaisessa vahingonkorvausvaatimuksessa, ja sillä pyrittiin korvausvaatimuksen hylkäämisen seurauksena siihen, että komissio velvoitettaisiin maksamaan Q:lle vaadittu 100 000 euron suuruinen korvaus kyseisen päätöksen lainvastaisuudesta aiheutuneen vahingon korvaamiseksi. Sitä vastoin näiden samojen toteamusten perusteella ei voida päätellä, että Q olisi vaatinut korvausvaatimuksessaan sellaisen henkisen kärsimyksen korvaamista, joka aiheutui komission virkavirheestä, jonka muodostivat tietyistä avustamispyynnössä ilmoitetuista teoista ilmenevät komission huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnit.

71      Ei voida myöskään katsoa, että edellä 64 kohdassa kuvatun kaltainen virkavirhe, josta käsiteltävässä asiassa syytetään komissiota, liittyy läheisesti sen vahingonkorvausvaatimuksen hylkäämistä koskevaan implisiittiseen päätökseen, jolla pyrittiin saamaan henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisen kohdan nojalla korvausta Q:n väitetysti kärsimästä avustamispyynnössä ilmoitetusta työpaikkakiusaamisesta johtuvasta aineellisesta vahingosta. Vaikka avustamispyynnössä ilmoitettuja tekoja, joista henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitettu työpaikkakiusaaminen muodostui, onkin pidettävä niiden tekijöiden – eli nimenomaan syytettyjen PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” hierarkiaan kuuluvien henkilöiden – syyksi luettavina toimina, näin ei ole asianlaita avustamispyynnön ja korvausvaatimuksen hylkäämistä koskevan implisiittisen päätöksen osalta, joka on komission syyksi luettava toimi. Joka tapauksessa toimet, jotka virkamiestuomioistuin on ottanut huomioon komission virkavirheen toteamiseksi (ks. edellä 64 kohta), ovat tapahtuneet ennen avustamispyynnön ja korvausvaatimuksen hylkäämistä koskevan implisiittisen päätöksen ajankohtaa eli 3.9.2004. Kyseisen virheen, joka oli siten olemassa ennen implisiittistä hylkäämispäätöstä, ei voida katsoa liittyvän edellä 63 kohdassa mainitussa oikeuskäytännössä tarkoitetulla tavalla läheisesti viimeksi mainittuun.

72      Näin ollen, vaikka virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi oli henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan nojalla lainmukaisesti saatettu kanne, joka koski korvausvaatimuksen implisiittisen hylkäämispäätöksen lainmukaisuutta henkilöstösääntöjen 24 artiklan toisen kohdan säännösten perusteella, tuomioistuin ei voinut näitä samoja artikloja rikkomatta lausua siitä, voitiinko tietyt avustamispyynnössä ilmoitetut teot kokonaisuutena arvioituina määritellä komission tekemäksi virkavirheeksi, josta oli aiheutunut Q:n kärsimä aineeton vahinko, joka oli korvattava.

73      Virkamiestuomioistuin on näin ollen rikkonut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaa ja ratkaissut asian tavalla, joka menee kanteen ulkopuolelle muuttamalla siten oikeudenkäynnin kohdetta, koska se on valituksenalaisen tuomion perustelujen 242 kohdasta ja tuomiolauselman 2 kohdasta ilmenevällä tavalla velvoittanut komission korvaamaan henkisen kärsimyksen, joka johtui virkavirheestä, joka oli edistänyt Q:n eristämistä yksikössään ja jonka muodostivat tietyistä avustamispyynnössä ilmoitetuista toimista ilmenevät komission huolenpitovelvollisuuden laiminlyönnit.

74      Tämän vuoksi ja ilman, että on tarpeen tutkia muita väitteitä ja perusteluja, jotka on esitetty ensimmäisen valitusperusteen toisen osan tueksi, viimeksi mainittu on hyväksyttävä ja valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohta on kumottava siltä osin kuin siinä velvoitetaan komissio maksamaan Q:lle 500 euron suuruinen vahingonkorvaus.

 Toinen valitusperuste, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä, henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklan rikkomista sekä tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä

 Asianosaisten lausumat

75      Komissio moittii virkamiestuomioistuinta siitä, että se on jättänyt noudattamatta lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, rikkonut henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklaa sekä laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden siltä osin kuin se on valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdassa hyväksynyt osittain Q:n vaatimukset, joilla pyrittiin saamaan korvausta avustamispyynnön implisiittisen hylkäämispäätöksen lainvastaisuudesta aiheutuneesta vahingosta, todettuaan valituksenalaisen tuomion 250, 251 ja 254 kohdassa, että lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskeva edellytys täyttyi käsiteltävässä asiassa väliaikaisen etäännyttämistoimenpiteen toteuttamisesta kieltäytymistä koskevan implisiittisen päätöksen lainvastaisuuden, sellaisena kuin se on todettu valituksenalaisen tuomion 209–212 kohdassa, sekä hallinnollisen tutkimuksen aloittamisen viivästymisen vuoksi.

76      Ensiksi komissio väittää, että virkamiestuomioistuin on jättänyt noudattamatta lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, rikkonut henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklaa ja laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden valituksenalaisen tuomion 209–212, 250, 251 ja 254 kohdassa siltä osin kuin se on katsonut toteamatta edes niiden rajojen selvää ja vakavaa rikkomista, jotka käsiteltävässä asiassa oli asetettu sen harkintavallalle oikeuskäytännön mukaisesti (edellä 27 kohdassa mainittu asia Bergaderm ja Goupil v. komissio), että sopimussuhteen ulkopuolinen yhteisön vastuu syntyi siltä osin kuin se oli kieltäytynyt toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä. Kun kyse on väitetyn työpaikkakiusaamisen uhrina olevaa virkamiestä koskevasta väliaikaisesta etäännyttämistoimenpiteestä, toimielimillä on komission mukaan henkilöstösääntöjen 7 artiklan nojalla laaja harkintavalta, joka on tunnustettu oikeuskäytännössä (asia T‑136/98, Campogrande v. komissio, tuomio 5.12.2000, Kok. H., s. I-A-267 ja II-1225, 42 kohta) ja työpaikkakiusaamisesta komissiossa 22.10.2003 annetussa tiedonannossa [C(2003) 3644] (jäljempänä työpaikkakiusaamisesta annettu tiedonanto). Hallinnolla ei siis ole mitään yleistä ja ehdotonta velvollisuutta toteuttaa automaattisesti ehkäisevä toimenpide, kuten asemapaikan siirto tai siirtäminen toisiin tehtäviin, jos on vähänkin epäilyjä työpaikkakiusaamisesta. Tällaiset automaattiset asemapaikan siirrot tai siirrot toisiin tehtäviin olisivat joka tapauksessa vastoin henkilöstösääntöjen 7 artiklaa, jonka mukaan kaikki tehtäviin määräämiset on toteutettava yksikön edun mukaisesti.

77      Komissio väittää, että valituksenalaisen tuomion 250, 251 ja 254 kohtaa rasittaa myös perustelujen puuttuminen, koska virkamiestuomioistuin jätti selvittämättä oikeuskäytännön mukaisesti, oliko komissio jättänyt noudattamatta käsiteltävässä asiassa selvällä ja vakavalla tavalla sen harkintavallalle asetettuja rajoja (edellä 27 kohdassa mainittu asia Bergaderm ja Goupil v. komissio, tuomion 43 ja 44 kohta).

78      Joka tapauksessa komissio katsoo, että kun otetaan huomioon avustamispyynnössä ilmoitetut toimet, Q:n poissaolot lääketieteellisistä ja muista syistä suurimman osan vuodesta 2004, käsiteltävien ongelmien pitkäaikainen ja epätäsmällinen luonne, Q:n kieltäytyminen tietyistä siirtoehdotuksista ja Q:n kanssa käydyt keskustelut sopivan toimen löytämiseksi hänelle jostakin hänen valitsemastaan pääosastosta, päätös olla suorittamatta Q:n pakollista siirtoa vaan ottaa tämä mukaan rakentavan ratkaisun etsintään oli asianmukainen sekä hänen uransa uudelleen järjestämisen edistämiseksi että yksikön edun vuoksi. Komission mukaan Q oli ”etäännytetty” jo koeajastaan alkaen useita kertoja omasta pyynnöstään ja hallinto oli toiminut käsiteltävässä asiassa nopeasti tarjoutumalla siirtämään hänet johonkin hänen valitsemaansa pääosastoon.

79      Toiseksi komissio väittää pääasiallisesti, että virkamiestuomioistuin on myös jättänyt noudattamatta lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä, koska se on todennut valituksenalaisen tuomion 251 kohdassa, että hallinto oli menetellyt lainvastaisesti viivästyttäessään avustamispyynnössä ilmoitettuja toimia koskevan hallinnollisen tutkimuksen aloittamista. Yhtäältä virkamiestuomioistuin ei ollut ottanut huomioon suoraa yhteyttä kumoamisvaatimusten ja korvausvaatimusten kohtalon välillä. Koska virkamiestuomioistuin oli valituksenalaisen tuomion 200 kohdassa jättänyt tutkimatta avustamispyynnön implisiittisen hylkäämispäätöksen kumoamista koskevat vaatimukset siltä osin kuin se koski kieltäytymistä aloittamasta hallinnollista tutkimusmenettelyä, sen olisi pitänyt jättää tutkimatta myös korvausvaatimukset, jotka olivat läheisesti sidoksissa niihin. Toisaalta oikeuskäytännössä hyväksytään tietty viive hallinnollisen tutkimuksen aloittamisessa, jos kyseinen viive on perusteltu käsiteltävän asian olosuhteisiin nähden (edellä 76 kohdassa mainittu asia Campogrande v. komissio, tuomion 54 kohta). Tässä tapauksessa noin neljän kuukauden aika hallinnollisen tutkimuksen aloittamista varten oli perusteltu sen vuoksi, että kyseinen tutkimus oli annettava tutkinta- ja kurinpito-osastosta (jäljempänä IDOC), joka on PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” pääjohtajan toimivallan alainen elin, riippumattomalle kuulemismenettelystä vastaavalle neuvonantajalle.

80      Q vaatii ensiksi, että väite, joka koskee lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä, henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklan rikkomista sekä tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä, hylätään. Asiaa Bergaderm ja Goupil vastaan komissio (27 kohta edellä) koskevaa oikeuskäytäntöä ei voida soveltaa henkilöstöriitojen yhteydessä. Komissio on työpaikkakiusaamisesta annetussa tiedonannossa sitoutunut ”kieltämään vastatoimien käytön sellaista henkilöstön jäsentä vastaan, joka valittaa tulleensa kiusatuksi” ja tällä perusteella ja ”ot[taen] huomioon erityiset tilanteet” toteuttamaan väliaikaisia etäännyttämistoimenpiteitä, joilla on ”tarkoitus erottaa asianomaiset osapuolet” ja ”antaa uhrille mahdollisuus toipua auttamalla häntä ottamaan etäisyyttä asioihin”. Esillä olevassa asiassa komission olisi pitänyt ottaa huomioon avustamispyynnössä ilmoitettujen toimien jatkuvan ja toistuvan luonteen lisäksi useiden lääkärien ja asiantuntijoiden päätelmät, joissa kaikissa suositeltiin hänen etäännyttämistään PO:sta ”Henkilöstö ja hallinto”. Sitä paitsi työpaikkakiusaamisen oletettua uhria koskevaa väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä voidaan pitää henkilöstösääntöjen 7 artiklassa tarkoitettuna yksikön edun mukaisena siirtona. Ihmisarvon suojelemisesta sekä työpaikkakiusaamisen ja sukupuolisen häirinnän estämisestä komissiossa 26.4.2006 tehdyssä komission päätöksessä K(2006) 1264/3, jolla on kumottu ja korvattu työpaikkakiusaamisesta annettu tiedonanto, on vahvistettu, että ”etäännyttämistoimenpide toteutetaan yksikön edun mukaisena siirtona”. Kun otetaan huomioon edellä 76 kohdassa mainitussa asiassa Campogrande vastaan komissio annetussa tuomiossa esitetyt kriteerit, virkamiestuomioistuin ei ole tehnyt antamassaan tuomiossa oikeudellista virhettä katsoessaan, että komissio oli tehnyt virkavirheen, kun se ei ollut puuttunut asiaan kaikella tarpeellisella tarmolla eikä ollut vastannut avustamispyyntöön käsiteltävän asian olosuhteiden edellyttämällä nopeudella ja huolellisuudella.

81      Toiseksi Q vaatii, että väite, joka perustuu virkamiestuomioistuimen arviointia, jonka mukaan komissiota voidaan moittia siitä, että se on viivästyttänyt avustamispyynnössä ilmoitettuja toimia koskevan hallinnollisen tutkimuksen aloittamista, rasittaviin oikeudellisiin virheisiin, hylätään. Komissio ei voi edellä 76 kohdassa mainitussa asiassa Campogrande vastaan komissio annetun tuomion 54 kohdan perusteella katsoa, että tietty viive hallinnollisen tutkimuksen aloittamisessa voisi olla perusteltu. Kyseisessä tuomiossa korostetaan pikemminkin huolenpitoa, nopeutta ja huolellisuutta koskevia vaatimuksia, jotka kuuluvat henkilöstösääntöjen 24 artiklan mukaiseen avustamisvelvollisuuteen.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

82      Ensiksi on tutkittava komission väitteet, jotka koskevat lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä ja henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklan rikkomista siltä osin kuin virkamiestuomioistuin on katsonut, että sopimussuhteen ulkopuolinen yhteisön vastuu syntyi, koska avustamispyynnön implisiittisen hylkäämispäätöksen seurauksena nimittävä viranomainen oli kieltäytynyt toteuttamasta etäännyttämistoimenpidettä, vaikka, kuten valituksenalaisen tuomion 209 kohdassa korostetaan, ”[Q:n] avustamispyynnössään esittämien seikkojen tärkeys ja vakavuus – –osoittivat ainakin työpaikkakiusaamisesta annetussa – – tiedonannossa tarkoitetun ’epäilyn työpaikkakiusaamisesta’”.

83      Aivan aluksi on tärkeää korostaa, että henkilöstösääntöjen 24 artikla, jossa yhteisöille asetetaan avustamisvelvollisuus virkamiehiään kohtaan, sisältyy II osastoon, joka koskee ”virkamiehen oikeuksia ja velvollisuuksia”. Tästä seuraa, että jokaisessa tilanteessa, jossa vaaditut tosiseikkoihin perustuvat edellytykset täyttyvät, tämä avustamisvelvollisuus vastaa kyseessä olevan virkamiehen henkilöstösääntöjen mukaista oikeutta (edellä 68 kohdassa mainittu asia Caronna v. komissio, tuomion 58 kohta).

84      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan hallinnon on henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisen avustamisvelvollisuuden perusteella yksikön järjestyksen ja työrauhan vaarantuessa puututtava riittävän voimakkaasti asioiden kulkuun ja toimittava olosuhteiden edellyttämällä nopeudella ja huolellisuudella tosiseikkojen toteamiseksi ja asianmukaisten johtopäätösten tekemiseksi niiden perusteella tietoisena kaikesta asiaan liittyvästä. Tätä tarkoitusta varten riittää, että toimielimeltään suojaa vaativa virkamies esittää edes vähäistä näyttöä siitä, että hyökkäykset, joiden kohteeksi hän väittää joutuneensa, ovat todellisia. Kyseisen toimielimen on toteutettava tällaisten seikkojen perusteella asianmukaiset toimenpiteet ja erityisesti tehtävä hallinnollinen tutkimus todetakseen kantelun taustalla olevat tosiseikat yhteistyössä kantelun esittäjän kanssa (ks. vastaavasti asia 224/87, Koutchoumoff v. komissio, tuomio 26.1.1989, Kok., s. 99, 15 ja 16 kohta ja edellä 66 kohdassa mainittu asia L v. komissio, tuomion 84 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen), koska muussa tapauksessa se ei voi ottaa lopullista kantaa erityisesti siihen, onko valituksen käsittely lopetettava vai onko aloitettava kurinpitomenettely ja mahdollisesti toteutettava kurinpitoseuraamuksia (ks. vastaavasti asia 53/72, Guillot v. komissio, tuomio 11.7.1974, Kok., s. 791, 3, 12 ja 21 kohta ja asia 55/88, Katsoufros v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 9.11.1989, Kok., 3579, 16 kohta).

85      Lisäksi silloin, kun virkamies saattaa hallinnon käsiteltäväksi henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan mukaisen avustamispyynnön, sen on myös ryhdyttävä sille tässä artiklassa asetetun suojeluvelvollisuuden nojalla (edellä 66 kohdassa mainittu asia V v. komissio, tuomion 16 kohta) asianmukaisiin ehkäiseviin toimenpiteisiin, kuten uhrin asemapaikan siirto tai siirtäminen väliaikaisesti toisiin työtehtäviin, joiden tarkoituksena on suojella viimeksi mainittua ilmoitetun menettelyn toistumiselta sinä aikana, jonka hallinnollisen tutkimuksen suorittaminen vaatii (ks. vastaavasti edellä 76 kohdassa mainittu asia Campogrande v. komissio, tuomion 55 kohta).

86      Hallinnolla on laaja harkintavalta valita unionin tuomioistuinten valvonnassa henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla toteutettavat väliaikaiset ja lopulliset toimenpiteet. Unionin tuomioistuinten valvonta rajoittuu koskemaan vain sitä, onko kyseinen toimielin pysynyt kohtuuden rajoissa eikä ole käyttänyt harkintavaltaansa ilmeisen virheellisesti (ks. vastaavasti asia T‑154/05, Lo Giudice v. komissio, tuomio 25.10.2007, 137 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

87      On kuitenkin myös tärkeää korostaa, että työpaikkakiusaamisesta annettu tiedonanto oli jo annettu ajankohtana, jona implisiittinen päätös 3.5.2004 esitetyn avustamispyynnön hylkäämisestä tehtiin, ja että tämä tiedonanto oli sekä sanamuotonsa ja muotonsa että sisältönsä puolesta arvoltaan sisäinen ohje, joka velvoitti komissiota, koska tämä ei ollut ilmaissut perustellulla ja yksityiskohtaisella päätöksellä selvästi aikomustaan poiketa siitä (ks. vastaavasti ja analogisesti asia 148/73, Louwage v. komissio, tuomio 30.1.1974, Kok., s. 81, 12 kohta ja yhdistetyt asiat T‑246/04 ja T‑71/05, Wunenburger v. komissio, tuomio 6.2.2007, 127 kohta, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

88      Työpaikkakiusaamisesta annetun tiedonannon 4.1.1 kohdan mukaan, joka on omistettu ”työpaikkakiusaamisen tunnistamisen jälkeen toteutettaville toimenpiteille”, työpaikkakiusaamisen vastaisen politiikan oli tarkoitus olla uusi työkalu toimielimen palveluksessa olevien henkilöiden suojelussa ja sen tuli taata oletetuille uhreille ja mahdollisille todistajille toimielimen antama suojelu. Tässä suojelutarkoituksessa työpaikkakiusaamisesta annetun tiedonannon 4.1.1 kohdan i alakohdassa määrättiin otsikolla ”kiireelliset toimenpiteet”, että ”mikäli on pienintäkään syytä epäillä työpaikkakiusaamista, [voitiin] harkita siirtotoimia”, että ”näillä toimilla [oli] tarkoitus erottaa asianomaiset osapuolet, eikä niitä [pitänyt] sekoittaa liikkuvuuspolitiikkaan”, että ”luottamushenkilöt tai sovittelija voivat ehdottaa niitä kirjallisesti nimittävälle viranomaiselle” ja että ”koska kyseessä [olivat] väliaikaiset toimenpiteet, siirto ei [edellyttäisi] vapaan toimen olemassaoloa”. Lisäksi tässä kohdassa määrättiin, että ”nämä siirtotoimet, joissa [oli] otettava huomioon erityiset tilanteet, voivat olla välittömiä ja tarvittaessa lopullisia” ja että ”niiden tarkoituksena [oli] antaa uhrille mahdollisuus toipua auttamalla häntä ottamaan etäisyyttä asioihin”.

89      Näistä määräyksistä seuraa, että työpaikkakiusaamisesta annettu tiedonanto, joka on sittemmin kumottu ja korvattu päätöksellä K(2006) 1264/3, perustui ajatukselle, että hallinnon ei pitänyt odottaa, että konfliktitilanne jatkuu, vaan sen tuli päinvastoin puuttua tilanteeseen kaikella tarpeellisella tarmolla ja vastata käsiteltävän asian olosuhteiden edellyttämällä nopeudella ja huolellisuudella toteuttamalla ennakolta ehkäisevästi kaikki tarvittavat siirtotoimenpiteet. Komissiolla ei ole tältä osin perusteita vedota verbin ”voida” käyttöön työpaikkakiusaamisesta annetussa tiedonannossa väittääkseen, että sillä oli kaikissa tilanteissa vapaus arvioida, oliko väliaikainen etäännyttämistoimenpide käsiteltävää asiaa koskevien tosiseikkojen perusteella välttämätön. Kyseisen tiedonannon yhteydessä verbi ”voida” tuli nimittäin ymmärtää siten, että hallinnolla oli toimivalta toteuttaa ennakolta ehkäisevästi etäännyttämistoimenpide sen hallinnollisen tutkimuksen suorittamiseen tarvittavana aikana, jonka perusteella sen tuli vahvistaa tosiseikat ja ottaa lopullinen kanta niiden suhteen. Tämä ei sen sijaan vaikuttanut siihen, että tarve varmistaa henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisestä kohdasta johtuvan suojeluvelvollisuuden tehokas vaikutus merkitsi sitä, että hallinnolla saattoi olla velvollisuus tiettyjen tosiseikkoihin perustuvien edellytysten täyttyessä avustaa virkamiestä toteuttamalla ennakolta ehkäisevästi etäännyttämistoimenpide.

90      Henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan ja työpaikkakiusaamisesta annetun tiedonannon perusteella on siten todettava, että avustamispyynnön implisiittisen hylkäämispäätöksen tekoajankohtana hallinnolla oli velvollisuus avustaa jokaista virkamiestä, joka pyysi sen apua henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla, toteuttamalla ennalta ehkäisevästi väliaikainen etäännyttämistoimenpide silloin, kun yhtäältä oli olemassa sellaisia seikkoja, joiden perusteella se epäili tai joiden perusteella sen olisi pitänyt kohtuudella epäillä, että kyseinen virkamies oli joutunut henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan soveltamisalaan kuuluvien toimien, kuten henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen, kohteeksi (ks. vastaavasti edellä 86 kohdassa mainittu asia Lo Giudice v. komissio, tuomion 153 kohta) ja kun toisaalta oli osoittautunut, että kyseinen toimenpide oli välttämätön asianomaisen henkilön terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi erityisesti epäiltyjen toimien toistumisen riskiltä (ks. vastaavasti edellä 76 kohdassa mainittu asia Campogrande v. komissio, tuomion 55 kohta; ks. vastaavasti ja analogisesti asia T-48/01, Vainker v. parlamentti, tuomio 3.3.2004, Kok. H., s. I-A-51 ja II-197, 92 ja 93 kohta).

91      Vaikka komissio tekee käsiteltävässä asiassa virheen edellä 40–45 kohdassa jo esitetyistä syistä väittäessään, että virkamiestuomioistuimen olisi pitänyt tutkia, oliko se jättänyt noudattamatta selvällä ja vakavalla tavalla sen harkintavallalle asetettuja rajoituksia, se kuitenkin moittii väitteissään virkamiestuomioistuinta pääasiallisesti siitä, että se on tehnyt oikeudellisen virheen ja laiminlyönyt tuomioiden perusteluvelvollisuuden, kun se on kumonnut päätöksen avustamispyynnön implisiittisestä hylkäämisestä siltä osin kuin se koski kieltäytymistä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä ottamatta huomioon harkintavaltaa, joka komissiolla oli tällaisen toimenpiteen toteuttamisessa.

92      Aluksi on huomautettava, että henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan perusteella toteutettujen väliaikaisten etäännyttämistoimenpiteiden tarkoituksena on suojella ennakolta ehkäisevästi sellaisen virkamiehen terveyttä ja turvallisuutta, jonka oletetaan joutuneen jonkin kyseisessä säännöksessä tarkoitetun toimen uhriksi. Tämän suojelutavoitteen mukaisesti tällaiset toimenpiteet eivät saa edellyttää vapaan toimen olemassaoloa yksiköiden sisällä, kuten työpaikkakiusaamisesta annetussa tiedonannossa perustellusti täsmennetään. Siten näitä avustamistoimenpiteitä ei saa sekoittaa henkilöstösääntöjen 7 artiklan 1 kohdan perusteella tehtyihin päätöksiin, jotka koskevat toisiin tehtäviin siirtoa yksikön edun mukaisesti. Viimeksi mainituilla päätöksillä pyritään yksikön moitteettomaan toimintaan silloinkin, kun niitä perustellaan sisäisissä henkilösuhteissa ilmenneillä ongelmilla, ja ne kuuluvat tämän vuoksi laajan harkintavallan piiriin, joka oikeuskäytännössä on toimielimille annettu sen suhteen, kuinka ne järjestävät yksikkönsä niille uskottujen tehtävien mukaisesti, ja sen suhteen, kuinka ne näiden tehtävien hoitamiseksi määräävät palveluksessaan olevan henkilöstön asemapaikat, kunhan tämä asemapaikkojen määrääminen tapahtuu toimen ja palkkaluokan vastaavuutta noudattaen (ks. asia C‑294/95 P, Ojha v. komissio, tuomio 12.11.1996, Kok., s. I-5863, 40 ja 41 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

93      On siis vielä tarkasteltava edellä 86 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti, onko virkamiestuomioistuin vahvistanut, ettei komissio ollut pysynyt kohtuuden rajoissa ja että se oli käyttänyt harkintavaltaansa ilmeisen virheellisesti, kun se ei ollut toteuttanut väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä siltä osin kuin edellä 90 kohdassa esitettyjen kaltaiset tosiseikkoihin perustuvat edellytykset, jotka velvoittavat komissiota toteuttamaan tällaisen toimenpiteen, olivat täyttyneet.

94      Sen jälkeen, kun virkamiestuomioistuin oli valituksenalaisen tuomion 208 kohdassa tehnyt yhteenvedon avustamispyynnössä ilmoitetuista seikoista ja todennut, että ”useisiin asiakirjoihin, joita kantaja o[li] liittänyt avustamispyyntöönsä, sisältyi luettelo henkilöistä, jotka saattoivat kantajan mukaan vahvistaa tapahtuneeksi väitetyn työpaikkakiusaamisen olemassaolon”, se totesi valituksenalaisen tuomion 209 kohdassa, että ”vaikka – – [näiden] seikkojen tärkeys ja vakavuus eivät ehkä osoittaneet työpaikkakiusaamisen olemassaoloa, ne osoittivat ainakin työpaikkakiusaamisesta annetussa – – tiedonannossa tarkoitetun ’epäilyn työpaikkakiusaamisesta’ ja velvoittivat siten komissiota toteuttamaan jo ennen tutkimuksen suorittamista ja asianomaisen väitteiden todenperäisyyden selvittämistä ’siirtotoimia’”. Se on näin ollen todennut valituksenalaisen tuomion 214 kohdassa, että implisiittinen päätös, jolla komissio oli kieltäytynyt toteuttamasta etäännyttämistoimenpidettä, oli lainvastainen ja se oli kumottava. Tämä heijastuu valituksenalaisen tuomion 196 kohtaan sisältyvissä arvioinneissa, joista seuraa, että ”komissio oli jo ennen lopullisen kannan ottamista tähän pyyntöön velvollinen toteuttamaan tiettyjä toimia edes tilanteen turvaamiseksi”. Valituksenalaisen tuomion 250 ja 253 kohdassa virkamiestuomioistuin on todennut, että sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun synnytti erityisesti ”komission kieltäytyminen toteuttamasta väliaikaisia toimenpiteitä sekä viive, jolla hallinnollinen tutkimus aloitettiin”, mikä menettely oli aiheuttanut ”henkistä kärsimystä”, joka muodostui ”epävarmuu[desta] ja huol[esta] [josta Q kärsi], koska hän saattoi pelätä, että komissio ei ottaisi hänen avustamispyyntöään huomioon ja että sopimaton käytös, jonka kohteena hän oli siihen saakka ollut toimielimen taholta, saattaisi jatkua”. Valituksenalaisen tuomion 254 kohdassa virkamiestuomioistuin on sisällyttänyt tämän henkisen kärsimyksen vahinkoon, joka korvataan sen mukaan kohtuullisesti, kun ”komissio velvoitetaan maksamaan [Q:lle] 15 000 euroa”.

95      Valituksenalaisen tuomion 250 kohdasta ilmenee selvästi, että ainoa esiin tuotu syy, jonka perusteella virkamiestuomioistuin on päätellyt, että komissiolla oli velvollisuus tässä tapauksessa toteuttaa väliaikainen etäännyttämistoimenpide, oli työpaikkakiusaamisesta annetussa tiedonannossa tarkoitettu ”epäily työpaikkakiusaamisesta”.

96      Valituksenalaisen tuomion 207–214 ja 250 kohdasta ei kuitenkaan ilmene, että virkamiestuomioistuin olisi tutkinut – mihin sillä oli lain mukaan velvollisuus edellä 90 kohdassa esitetyn säännön nojalla – oliko väliaikainen etäännyttämistoimenpide välttämätön Q:n terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi hallinnollisen tutkimuksen aikana.

97      Näissä olosuhteissa virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se on katsonut valituksenalaisen tuomion 209–211 kohdassa, että komissiolla oli velvollisuus toteuttaa väliaikainen etäännyttämistoimenpide, tutkimatta, oliko kyseinen toimenpide käsiteltävän asian olosuhteissa välttämätön Q:n terveyden ja turvallisuuden suojelemiseksi sinä aikana, jonka hallinnollinen tutkimus kestää.

98      Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen tekemä oikeudellinen virhe ei ole kuitenkaan sellainen, että sen antama tuomio tulisi pätemättömäksi, jos kyseisen tuomion tuomiolauselman tueksi on esitetty sellaisia muita oikeudellisia perusteluita, että siitä ilmenevä lopputulos on perusteltu (ks. asia C‑312/00 P, komissio v. Camar ja Tico, tuomio 10.12.2002, Kok., s, I-11355, 57 kohta ja asia C‑93/02 P, Biret International v. neuvosto, tuomio 30.9.2003, Kok., s. I-10497, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tällaisen perustelujen korvaamisen yhteydessä muutoksenhakutuomioistuin voi ottaa huomioon tosiseikat sellaisina kuin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on ne todennut (em. asia Biret International v. neuvosto, tuomion 60–66 kohta).

99      Tältä osin valituksenalaisen tuomion 41 kohdasta ilmenee aivan aluksi, että toimielimen asiantuntijalääkäri arvioi suorittamansa lääkärintarkastuksen jälkeen 7.5.2004 päivätyssä lausunnossaan, että Q ”kykeni työskentelemään 100-prosenttisesti 10.5.2004 lukien” mutta että ”toimipaikan vaihdos oli toivottavaa [Q:n] terveyden kannalta”. Tämän jälkeen valituksenalaisen tuomion 54 kohdasta ilmenee, että ”psykiatri, jonka tehtäväksi työterveysyksikkö oli antanut kantajan psykiatrisen asiantuntijalausunnon laatimisen, korosti 18.5.2004 antamassaan lausunnossa, että ’koska ongelma on sosiaalinen (ristiriita toimielimen sisällä), ratkaisu [oli] siis tehtävä sosiaalisella tasolla (siirtäminen toiseen pääosastoon)’”. Lisäksi valituksenalaisen tuomion 69 kohdassa todetaan, että ”lääkärintarkastuksessa, joka tehtiin 6.9.2004 ja johon [Q] oli lähetetty sen jälkeen, kun hän oli esittänyt ajanjaksoa 28.8.–25.9.2004 koskeneen lääkärintodistuksen, todettiin, että [Q] oli ’100-prosenttisesti työkykyinen tänään’, mutta siinä toistettiin kuitenkin kantajan 18.5.2004 tutkineen psykiatrin tuolloin esittämä huomautus, jonka mukaan ’toimipaikan vaihtaminen oli toivottavaa [Q:n] terveyden kannalta’”. Lopuksi valituksenalaisen tuomion 73 kohdasta ilmenee, että ”riippumaton lääkäri, joka oli valittu [Q:n] esittämän lausuntopyynnön perusteella – – totesi 6.10.2004 päivätyn lääketieteellis-psykologisen tarkastuskertomuksensa päätteeksi, että ’asianomainen [oli] työkykyinen, mutta hänen pitäisi jatkaa työntekoa toisessa [pääosastossa]’ ja täsmensi, että ’asianomaisen palaaminen aikaisempaan toimipaikkaansa [voisi] vain palauttaa työpaikkakiusaamisen hänen mieleensä ja saattaa hänet epätasapainoon – –’”. Näin ollen tosiseikoista, sellaisina kuin ne on todettu valituksenalaisessa tuomiossa, ilmenee, että lukuisissa lääkärinlausunnoissa ja -todistuksissa päädyttiin siihen johtopäätökseen, että etäännyttämistoimenpide oli välttämätön Q:n terveyden suojelemiseksi jo ennen kuin hallinto suoritti hallinnollisen tutkimuksen, jonka perusteella piti olla mahdollista vahvistaa, oliko Q:n kokema työpaikkakiusaaminen todella tapahtunut, ja niin muodoin ennen kuin lopullisia toimenpiteitä voitiin mahdollisesti suunnitella kyseiseen työpaikkakiusaamiseen syyllistyneiden rankaisemiseksi ja toissijaisesti heidän toimistaan aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseksi.

100    Kun otetaan huomioon niiden henkilöiden antamat lausunnot ja todistukset, joilla on toimivalta sitoa lääketieteellisillä arvioinneillaan komission päätösvaltaa, on katsottava, että väliaikainen etäännyttämistoimenpide oli välttämätön ainakin 6.10.2004 lukien Q:n terveyden välittömän suojelun varmistamiseksi. Siten käsiteltävän asian olosuhteissa täyttyivät tosiseikkoihin perustuvat edellytykset, joiden perusteella oli mahdollista katsoa, että avustamispyynnön implisiittistä hylkäämistä koskevan päätöksen tekoajankohtana hallinnolla oli velvollisuus toteuttaa ennakolta ehkäisevästi edellä 90 kohdassa esitetyn kaltainen väliaikainen etäännyttämistoimenpide. Näin ollen komissio ei ole pysynyt kohtuuden rajoissa ja on käyttänyt harkintavaltaansa ilmeisen virheellisellä tavalla, kun se ei ole etäännyttänyt Q:ta väliaikaisesti PO:sta ”Henkilöstö ja hallinto” tai kyseisen pääosaston yksiköstä D 2, johon hänet oli sijoitettu, vaikka oli osoittautunut, että tällainen toimenpide oli välttämätön hänen terveytensä suojelemiseksi.

101    Tästä seuraa, että huolimatta valituksenalaista tuomiota tältä osin rasittavasta oikeudellisesta virheestä virkamiestuomioistuin on voinut katsoa perustellusti valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 1 ja 2 kohdassa, että avustamispyynnön hylkäämisestä tehty implisiittinen päätös oli kumottava siltä osin kuin se koski kieltäytymistä toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä ja että komission oli korvattava Q:lle tästä kieltäytymisestä aiheutuneet vahingolliset seuraukset.

102    Toisen valitusperusteen yhteydessä esitetyt väitteet, jotka koskevat lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevan sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytyksen noudattamatta jättämistä ja henkilöstösääntöjen 7 ja 24 artiklan rikkomista, on näin ollen hylättävä tehottomina.

103    Toiseksi on tarkasteltava toisen valitusperusteen yhteydessä esitettyjä väitteitä, joiden mukaan virkamiestuomioistuin on jättänyt noudattamatta valituksenalaisen tuomion 251 kohdassa lainvastaisen menettelyn olemassaoloa koskevaa sopimussuhteen ulkopuolisen yhteisön vastuun syntymisen edellytystä siltä osin kuin se on katsonut, että hallinto oli menetellyt lainvastaisesti viivyttäessään hallinnollisen tutkimuksen aloittamista, ottamatta huomioon sitä, että viive kyseisen tutkimuksen aloittamisessa oli perusteltu sen puolueettomuuden takaamiseksi.

104    Valituksenalaisen tuomion 251 kohdassa virkamiestuomioistuin on todennut, että ”sinä päivänä, jona avustamispyynnön hylkäämisestä tehtiin hiljainen päätös, hallinnollista tutkimusta ei ollut vielä aloitettu, koska kuulemismenettelystä vastaava neuvonantaja sai vasta 8.9.2004 komission pääsihteeriltä valtuudet tällaisen tutkimuksen tekemiseen ja hänen järjestämänsä ensimmäiset kuulemiset alkoivat vasta lokakuussa 2004”. Valituksenalaisen tuomion 253 kohdassa se on katsonut, että tästä viivästymisestä johtunut henkinen kärsimys oli korvattava, ja sisällyttänyt sen henkiseen kärsimykseen, joka on virkamiestuomioistuimen mukaan korvattu kohtuullisesti, kun ”komissio velvoitetaan maksamaan [Q:lle] 15 000 euroa”.

105    Henkilöstösääntöjen 24 artiklan ensimmäisen kohdan mukainen avustamisvelvollisuus velvoittaa hallinnon vastaamaan käsiteltävän asian olosuhteiden edellyttämällä nopeudella ja sen on erityisesti tehtävä hallinnollinen tutkimus todetakseen kantelun taustalla olevat tosiseikat yhteistyössä kantelun esittäjän kanssa (edellä 76 kohdassa mainittu asia Campogrande v. komissio, tuomion 42 ja 53 kohta). Tässä oikeuskäytännössä ei kuitenkaan suljeta pois sitä, että viive kyseisen tutkimuksen aloittamisessa voi olla perusteltu erityisesti tutkimuksen järjestämistä koskeviin tarpeisiin mahdollisesti liittyvien objektiivisten syiden vuoksi (ks. vastaavasti edellä 76 kohdassa mainittu asia Campogrande v. komissio, tuomio 56 kohta).

106    Käsiteltävässä asiassa Q pyysi avustamispyynnössään, kuten valituksenalaisen tuomion 40 kohdasta ilmenee, hallinnollisen tutkimuksen aloittamista PO:oon ”Henkilöstö ja hallinto” kuulumattoman neutraalin elimen toimesta, joka on niin muodoin riippumaton tutkinta- ja kurinpito-osastosta. Valituksenalaisen tuomion 59 kohdasta ilmenee lisäksi, että tutkinta- ja kurinpito-osaston johtaja ilmoitti 11.6.2004 päivätyllä kirjeellä komission pääsihteerille, että ”koska kantaja arvosteli kaikkia PO:n ’Henkilöstö ja hallinto’ esimiehiä, mukaan lukien sen pääjohtajaa, oli hänen mielestään asianmukaista, että komission pääsihteeri hoitaisi nimittävän viranomaisen tehtäviä hallinnollisessa tutkimuksessa ja että PO:oon ’Henkilöstö ja hallinto’ kuulumaton henkilö nimettäisiin ’kuulemismenettelystä vastaavaksi neuvonantajaksi’ tämän tutkimuksen suorittamista varten.” Tämän jälkeen valituksenalaisen tuomion 64 kohdasta ilmenee, että ”komission pääsihteeri ilmoitti 1.7.2004 tutkinta- ja kurinpito-osaston johtajalle suostuvansa hoitamaan nimittävän viranomaisen tehtäviä suunnitellussa hallinnollisessa tutkimuksessa ja nimesi kuulemismenettelystä vastaavan neuvonantajan, jonka hän oli valinnut tutkimusta suorittamaan.” Lopuksi valituksenalaisen tuomion 71 kohdasta ilmenee, että ”komission pääsihteerin kantajan vaatimaa hallinnollista tutkimusta varten nimeämä kuulemismenettelystä vastaava neuvonantaja sai 8.9.2004 päivätyllä muistiolla pääsihteeriltä valtuudet ’selvittää esitettyjen väitteiden todenperäisyys erityisesti asiakirja-aineistossa mainitun virkamiehen tai mainittujen virkamiesten käytöksen osalta, jotta voidaan arvioida tilanteen todenperäisyyttä ja toimenpiteitä, joita sen perusteella o[li] tarvittaessa toteutettava’”.

107    Käsiteltävässä asiassa virkamiestuomioistuin on kuitenkin jättänyt tutkimatta, voitiinko kyseessä olevaa viivettä perustella tarpeilla järjestää hallinnollinen tutkimus ”neutraalin elimen” toimesta Q:n avustamispyynnössään esittämän toivomuksen mukaisesti ja antaa poikkeuksellisesti tutkimuksen suorittaminen PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” ulkopuoliselle kuulemismenettelystä vastaavalle neuvonantajalle eikä tutkinta- ja kurinpito-osastolle, kuten on tavallisesti menetelty.

108    Koska virkamiestuomioistuin ei ole suorittanut kaikkia sille lain mukaan kuuluvia tutkimuksia, se ei ole antanut oikeusperustaa valituksenalaiselle tuomiolle siltä osin kuin se on velvoittanut komission maksamaan Q:lle vahingonkorvausta sillä perusteella, että noin neljä kuukautta oli kulunut ennen hallinnollisen tutkimuksen aloittamista.

109    Tämän vuoksi toinen valitusperuste on hyväksyttävä ja kumottava valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohta siltä osin kuin siinä velvoitetaan komissio maksamaan Q:lle vahingonkorvausta hallinnollisen tutkimuksen aloittamisessa tapahtuneen viiveen perusteella. Koska – kuten valituksenalaisen tuomion 250–254 kohdasta ilmenee – virkamiestuomioistuin ei ole erottanut toisistaan Q:lle viimeksi mainitusta aiheutuneita vahinkoja niistä vahingoista, jotka ovat aiheutuneet siitä, että komissio on kieltäytynyt toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä, tuomiolauselman 2 kohta on kumottava siltä osin kuin siinä velvoitetaan komissio maksamaan Q:lle 15 000 euroa, sikäli kuin tällä summalla pyritään korvaamaan henkinen kärsimys, joka Q:lle on aiheutunut hallinnollisen tutkimuksen aloittamisessa tapahtuneesta väitetystä viiveestä.

110    Kaiken edellä esitetyn perusteella päävalitus on hyväksyttävä osittain ja hylättävä se muilta osin.

 Vastavalitus

111    Vastavalituksella, joka on tehty työjärjestyksen 142 artiklan 2 kohdan mukaisesti, pyritään valituksenalaisen tuomion kumoamiseen siltä osin kuin siinä hylätään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetussa kanteessa esitetyt vaatimukset vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamisesta ja sen lisävahingon korvaamisesta, joka aiheutuu siitä, että asianmukaisten lopullisten toimenpiteiden toteuttamista koskeva pyyntö väitettyyn työpaikkakiusaamiseen syyllistyneiden rankaisemiseksi ja toissijaisesti heidän toimistaan aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseksi on implisiittisesti hylätty.

112    Q esittää vastavalituksen tueksi yhdeksän valitusperustetta. Kahdeksan ensimmäistä valitusperustetta kohdistuvat valituksenalaiseen tuomioon siltä osin kuin siinä hylätään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetussa kanteessa esitetyt vaatimukset, jotka koskevat sen lisävahingon korvaamista, joka aiheutuu siitä, että pyyntö asianmukaisten lopullisten toimenpiteiden toteuttamisesta väitettyyn työpaikkakiusaamiseen syyllistyneiden rankaisemiseksi ja toissijaisesti heidän toimistaan aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseksi on hylätty implisiittisellä päätöksellä. Ensimmäinen valitusperuste koskee henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdan rikkomista. Toisen valitusperusteen mukaan avustamispyynnössä ilmoitettujen tosiseikkojen oikeudellisessa määrittelyssä on tehty virhe, kun otetaan huomioon henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohta. Kolmas valitusperuste koskee tosiseikkojen paikkansapitämättömyyttä, joka johtuu oikeudellisesta virheestä oikeudenkäynnin kohteen määrittelyssä. Neljännen valitusperusteen mukaan tietyt ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt todisteet on otettu huomioon vääristyneellä tavalla. Viidennen valitusperusteen mukaan komissio on jättänyt noudattamatta työpaikkakiusaamisesta annettua tiedonantoa. Kuudes valitusperuste koskee tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä. Seitsemännen valitusperusteen mukaan kieltoa ratkaista asia tavalla, joka menee kanteen ulkopuolelle, ei ole noudatettu, ja niin muodoin on rikottu virkamiestuomioistuimen toimivallalle asetettuja rajoja. Kahdeksas valitusperuste koskee kahden hallinnollisen ilmoituksen virheellistä tulkintaa. Yhdeksäs valitusperuste kohdistuu valituksenalaiseen tuomioon siltä osin kuin siinä hylätään ensimmäisessä oikeusasteessa nostetussa kanteessa esitetyt vaatimukset, jotka koskevat vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista. Se perustuu oikeudelliseen virheeseen, joka koskee vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista koskevan oikeussuojaintressin olemassaoloa.

113    Komissio huomauttaa, että vastatakseen vastavalitukseen sen on otettava kantaa henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen käsitteen tulkintaan, sellaisena kuin virkamiestuomioistuin on tulkinnut sitä valituksenalaisessa tuomiossa. Se väittää, että lukuisat oikeudelliset virheet rasittavat kyseistä tulkintaa. Q kiistää komission huomautukset tältä osin.

114    Hyvään oikeudenhoitoon liittyvistä syistä on tarkasteltava ensiksi viidettä valitusperustetta, toiseksi kahdeksatta valitusperustetta, kolmanneksi ensimmäistä, toista, kolmatta, neljättä ja kuudetta valitusperustetta yhdessä sekä komission ja Q:n huomautuksia, jotka koskevat henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen käsitettä, neljänneksi seitsemättä valitusperustetta ja viimeiseksi yhdeksättä valitusperustetta.

 Vastavalituksen viides valitusperuste, jonka mukaan komissio on jättänyt noudattamatta työpaikkakiusaamisesta annettua tiedonantoa

 Asianosaisten lausumat

115    Q korostaa, että komissio on jättänyt noudattamatta työpaikkakiusaamisesta annetun tiedonannon 2.2 ja 4.1 kohtaa, koska yksikään hänen esimiehistään ei ole toiminut hänen avustamispyynnössään ilmoittaman työpaikkakiusaamista koskevan tilanteen korjaamiseksi.

116    Komissio vaatii, että viides valitusperuste jätetään tutkimatta, koska sen tutkittavaksi ottamisen edellytykset selvästi puuttuvat. Q ei yksilöi mitään virkamiestuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa tekemää oikeudellista virhettä vaan tyytyy toistamaan väitteet, jotka se oli esittänyt kanteensa tueksi ensimmäisessä oikeusasteessa. Virkamiestuomioistuimen valituksenalaisessa tuomiossa omaksuma tulkinta työpaikkakiusaamisesta annetusta tiedonannosta oli ollut joka tapauksessa Q:n etujen mukainen.

117    Q vaatii, että oikeudenkäyntiväite, jonka komissio on esittänyt viidettä valitusperustetta vastaan, hylätään siitä syystä, että valituksenalaista tuomiota rasittava oikeudellinen virhe oli riittävästi yksilöity vastavalituksessa.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

118    Edellä 24 kohdassa mainituista määräyksistä seuraa, että valituksessa on ilmoitettava täsmällisesti sekä se, miltä kaikilta osin tuomion kumoamista vaaditaan, että ne oikeudelliset perusteet ja perustelut, joihin erityisesti halutaan vedota tämän vaatimuksen tueksi (ks. asia T‑233/07 P, Lebedef-Caponi v. komissio, määräys 10.3.2008, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen, ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa).

119    Tätä edellytystä ei täytä valitus, jossa vain kerrataan tai toistetaan ensimmäisessä oikeusasteessa jo esitetyt perusteet ja perustelut, mukaan lukien ne, joiden pohjana olevien tosiseikkojen osalta tämä tuomioistuin on nimenomaisesti omaksunut eri näkemyksen. Tällaisella valituksella nimittäin pyritään tosiasiassa ainoastaan siihen, että ensimmäisessä oikeusasteessa esitetty kanne tutkitaan uudelleen, mikä ei kuulu muutoksenhakutuomioistuimen toimivaltaan (ks. edellä 118 kohdassa mainittu asia Lebedef-Caponi v. komissio, määräyksen 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

120    Viidennessä valitusperusteessa Q vetoaa komission, ei virkamiestuomioistuimen, tekemään oikeudelliseen virheeseen, koska hän toteaa, että ”komissio on jättänyt noudattamatta työpaikkakiusaamisesta annetun tiedonannon 2.2 kohtaa” tai että ”komissio ei ole myöskään noudattanut [tämän saman tiedonannon 4.1 kohtaa]”.

121    Tämän vuoksi komission esittämä oikeudenkäyntiväite on hyväksyttävä ja viides valitusperuste on niin muodoin jätettävä tutkimatta.

 Vastavalituksen kahdeksas valitusperuste, joka koskee kahden hallinnollisen ilmoituksen virheellistä tulkintaa

 Asianosaisten lausumat

122    Q väittää, että virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se on tulkinnut virheellisesti kahta asiakirja-aineistoon sisältyvää hallinnollista ilmoitusta. Yhtäältä se on tulkinnut valituksenalaisen tuomion 64 kohdassa virheellisesti 1.7.2004 päivättyä pääsihteerin ilmoitusta tutkinta- ja kurinpito-osaston johtajalle todetessaan, että ensiksi mainittu ilmoitti siinä viimeksi mainitulle suostuvansa hoitamaan nimittävän viranomaisen tehtäviä hallinnollisen tutkimuksen yhteydessä. Todellisuudessa pääsihteeri ilmoitti suostuvansa hoitamaan nimittävän viranomaisen tehtäviä avustamispyyntöön annettavan toimielimen vastauksen osalta, koska tämän toimenpiteen tarkoituksena oli välttää kaikki arvostelu puolueellisuudesta PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” sisällä. Toisaalta virkamiestuomioistuin on tulkinnut valituksenalaisen tuomion 86 kohdassa virheellisesti 16.9.2005 päivättyä ilmoitusta, jonka PO:n ”Henkilöstö ja hallinto” pääjohtaja oli osoittanut hänelle, kun se on katsonut, että ilmoitus sisälsi nimittävän viranomaisen nimenomaisen päätöksen avustamispyynnön hylkäämisestä. Tämä ilmoitus ei kuitenkaan ollut lähtöisin komission pääsihteeriltä, joka ainoastaan hoiti nimittävän viranomaisen tehtäviä väliaikaisesti, eikä sen liitteenä ollut mitään viimeksi mainitun päätöstä niin, että mitään nimenomaista nimittävän viranomaisen päätöstä avustamispyynnöstä ei ollut tehty.

123    Komissio huomauttaa, että valituksenalaisen tuomion kohdat, jotka on kyseenalaistettu kahdeksannessa valitusperusteessa, ovat osa tosiseikkoja koskevaa selvitystä eivätkä siis kuulu kyseisen tuomion osaan ”oikeudellinen arviointi”. Sitä paitsi tätä valitusperustetta ei voida ottaa tutkittavaksi, koska virkamiestuomioistuimen väitetysti tekemää oikeudellista virhettä ei ole yksilöity.

124    Q vaatii, että komission kahdeksatta valitusperustetta vastaan esittämä oikeudenkäyntiväite hylätään siitä syystä, että oikeudellinen virhe, johon vedotaan, on yksilöity riittävästi vastavalituksessa.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

125    Kuten edellä 118 kohdassa on jo huomautettu, valituksessa on ilmoitettava täsmällisesti sekä se, miltä kaikilta osin tuomion kumoamista vaaditaan, että ne oikeudelliset perusteet ja perustelut, joihin erityisesti halutaan vedota tämän vaatimuksen tueksi.

126    Käsiteltävässä asiassa Q ei ole yksilöinyt kirjelmissään valituksenalaisen tuomion tuomiolauselmaa rasittavaa oikeudellista virhettä, joka olisi johtunut kahden edellä mainitun hallinnollisen ilmoituksen sisällön virheellisestä tulkinnasta, joka rasittaa valituksenalaisen tuomion 64 ja 86 kohtaa, jotka sisältyvät tiivistelmään ”riidan taustalla olevat tosiseikat” työjärjestyksen 81 artiklan kymmenennen luetelmakohdan mukaisesti.

127    Komission esittämä oikeudenkäyntiväite on siis hyväksyttävä ja kahdeksas valitusperuste on jätettävä näin ollen tutkimatta.

 Ensimmäinen valitusperuste, joka koskee henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdan rikkomista, toinen valitusperuste, jonka mukaan avustamispyynnössä ilmoitettujen tosiseikkojen oikeudellisessa määrittelyssä on tehty virhe henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohtaan nähden, kolmas valitusperuste, joka koskee tosiseikkojen paikkansapitämättömyydestä johtuvaa oikeudellista virhettä oikeudenkäynnin kohteen määrittelyssä, neljäs valitusperuste, jonka mukaan tietyt ensimmäisessä oikeusasteessa esitetyt todisteet on otettu huomioon vääristyneellä tavalla, ja kuudes valitusperuste, joka koskee tuomioiden perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä

128    Ensimmäinen, toinen, kolmas, neljäs ja kuudes valitusperuste sekä komission ja Q:n huomautukset, jotka koskevat henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen käsitettä, kohdistuvat valituksenalaisen tuomion perusteluihin ja erityisesti sen 189 ja 236 kohtaan, joissa virkamiestuomioistuin on lausunut, kuten valituksenalaisen tuomion 147 kohdassa todetaan, ”[Q:n] esittämästä työpaikkakiusaamista koskevasta väitteestä” ja katsonut kyseisen tuomion 189 kohdassa, että Q:lla ”ei ol[lut] perusteita väittää, että hän olisi ollut työpaikkakiusaamisen uhri” eikä näin ollen saada korvausta viimeksi mainitun nojalla. Tämä ei mitenkään vaikuta siihen, että virkamiestuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 236 ja 238–242 kohdassa katsonut, että tietyt Q:n avustamispyyntönsä tueksi esittämät seikat kokonaisuutena arvioituina paljastivat komission virkavirheen, joka muodostui siitä, että komissio oli jossain määrin laiminlyönyt huolenpitovelvollisuuden, ja määräsi korvauksen maksamisesta Q:lle kyseisestä virheestä johtuneesta henkisestä kärsimyksestä siltä osin kuin komissio oli edistänyt Q:n eristämistä yksikössään, mutta ei korvausta ammattitautiin liittyvästä aineellisesta vahingosta, joka on Q:n mukaan aiheutunut tästä samasta virheestä, koska tällaisen korvaaminen olisi ollut ennenaikaista, kun menettely niiden sairauksien tunnustamiseksi ammattitaudiksi, joista asianomainen on kärsinyt, oli vielä vireillä ja kun ei ollut mahdollista selvittää, voitiinko Q:n kärsimä aineellinen vahinko korvata kokonaisuudessaan henkilöstösääntöjen mukaisen ammattitautivakuutuksen nojalla.

129    Tältä osin on muistutettava, että unionin yleinen tuomioistuin voi työjärjestyksensä 113 artiklan nojalla milloin tahansa omasta aloitteestaan tutkia, onko asia jätettävä tutkimatta ehdottoman prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi.

130    Henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaan perustuvat kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset ovat ehdottomia prosessinedellytyksiä, minkä vuoksi unionin tuomioistuinten on tarvittaessa tutkittava ne viran puolesta (ks. asia T‑498/07 P, Krcova v. yhteisöjen tuomioistuin, tuomio 8.6.2009, 52 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) sillä edellytyksellä, että se on ensin kehottanut asianosaisia esittämään huomautuksensa (ks. vastaavasti edellä 57 kohdassa mainittu asia M v. Euroopan lääkevirasto, tuomion 57 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

131    Henkilöstösääntöjen 90 artiklan 2 kohdassa ja 91 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun asianomaiselle vastaisen toimen olemassaolo on ehdoton edellytys sille, että virkamiehen sitä toimielintä vastaan nostama kanne, jonka henkilöstöön hän kuuluu, voidaan ottaa tutkittavaksi (ks. asia T‑20/92, Moat v. komissio, tuomio 13.7.1993, Kok., s. II-799, 39 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia T‑243/02, J v. komissio, määräys 25.3.2003, Kok. H., s. I-A-99 ja II-523, 30 kohta).

132    Lausuakseen avustamispyynnössä ilmoitetun työpaikkakiusaamisen olemassaolosta virkamiestuomioistuin on implisiittisesti mutta välttämättä olettanut valituksenalaisen tuomion 118–119 kohdassa, että sen käsiteltäväksi oli saatettu asianomaiselle vastainen toimi, joka vastasi nimittävän viranomaisen päätöstä, joka koski – joskin implisiittisesti – avustamispyynnön hylkäämistä siltä osin kuin sillä oli kieltäydytty toteamasta väitetyn työpaikkakiusaamisen olemassaoloa.

133    Olettama, johon virkamiestuomioistuin on välttämättä nojautunut lausuakseen väitetyn työpaikkakiusaamisen olemassaolosta, on virheellinen, kuten sen omista toteamuksista jäljempänä valituksenalaisessa tuomiossa ilmenee.

134    Virkamiestuomioistuin on nimittäin aivan aluksi todennut valituksenalaisen tuomion 117 kohdassa, että ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen oli katsottava koskevan ”avustamispyynnön hylkäämisestä tehdyn implisiittisen päätöksen kumoamista”, ”vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista” ja ”komission velvoittamista suorittamaan [Q:lle] vahingonkorvausta”.

135    Valituksenalaisen tuomion 196 kohdasta ilmenee erityisesti, että virkamiestuomioistuin on ainoastaan pitänyt implisiittistä päätöstä avustamispyynnön hylkäämisestä Q:lle vastaisena toimena siltä osin kuin se koski kieltäytymistä ”toteuttam[asta] tiettyjä toimia edes tilanteen turvaamiseksi [hallinnollisen tutkimuksen suorittamiseen tarvittavana aikana]”. Näin tehdessään se ei ole luonnehtinut asianomaiselle vastaisen toimen, joka koskee avustamispyynnössä ilmoitetun työpaikkakiusaamisen olemassaolon toteamisesta kieltäytymistä, olemassaoloa, mitä se on implisiittisesti mutta välttämättä edellyttänyt valituksenalaisen tuomion 118 ja 119 kohdassa lausuakseen ”[Q:n] esittämästä työpaikkakiusaamista koskevasta väitteestä”.

136    Joka tapauksessa käsiteltävässä asiassa on otettava huomioon se, että Q itse on pyytänyt avustamispyynnössä hallinnollisen tutkimuksen aloittamista pyynnössään ilmoittamansa työpaikkakiusaamisen todenperäisyyden osoittamiseksi ja että hän on pyytänyt komissiota antamaan tutkimuksen suorittamisen ”neutraalille elimelle” eikä tutkinta- ja kurinpito-osastolle eli elimelle, joka yleensä on toimivaltainen suorittamaan tällaisen tutkimuksen. Valituksenalaisen tuomion 198, 199 ja 251 kohdasta ilmenee, että hallinto hyväksyi tämän pyynnön ennen kanteen nostamista 4.7.2005, koska 8.9.2004 aloitettiin hallinnollinen tutkimus, jota nopeutettiin vuoden 2004 lokakuun ja 21.3.2005 välisenä aikana henkilöstösääntöjen liitteessä IX vahvistettujen hallinnollisia tutkimuksia koskevien sääntöjen mukaisesti, jotka on puolestaan hyväksytty henkilöstösääntöjen 86 artiklan 3 kohdan mukaisesti.

137    Kun kyse on tutkimusmenettelystä, joka on toteutettu henkilöstösääntöjen 86 artiklan 3 kohdan nojalla, jotta voitaisiin lausua virkamiehen henkilöstösääntöjen 24 artiklan nojalla tekemästä avustamispyynnöstä, sen päätepiste on nimittävän viranomaisen lopullinen päätös, joka on tehty tutkimuskertomuksen perusteella, kuten virkamiestuomioistuin on itse todennut valituksenalaisen tuomion 196 kohdassa ja kuten lisäksi käy ilmi henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevasta 3 artiklasta (ks. vastaavasti edellä 84 kohdassa mainittu asia Guillot v. komissio, tuomion 21, 22 ja 36 kohta ja yhdistetyt asiat 36/81, 37/81 ja 218/81, Seton v. komissio, tuomio 1.6.1983, Kok., s. 1789, 29–31 kohta). Vaikutukset virkamiehen oikeudelliseen asemaan alkavat nimenomaan tällä päätöksentekohetkellä (ks. vastaavasti ja analogisesti henkilöstösääntöjen 73 artiklan nojalla toteutetun menettelyn osalta edellä 66 kohdassa mainittu asia L v. komissio, tuomion 123 kohta).

138    Siltä osin kuin nimittävän viranomaisen lopullisessa päätöksessä viitataan sitä hallinnollista tutkimusta koskevan kertomuksen päätelmiin, joka on saatu valmiiksi implisiittisen päätöksen tekemisen jälkeen ja jonka yhteydessä asianomaisen virkamiehen väitteet työpaikkakiusaamisen olemassaolosta on tutkittu yksityiskohtaisesti tutkimuksen kuluessa esitettyjen tai kerättyjen asiakirjojen ja lausuntojen perusteella, sitä ei ole pidettävä pelkästään päätöksenä, jolla vahvistetaan implisiittinen päätös, vaan päätöksenä, jolla korvataan viimeksi mainittu hallinnon suorittaman tilanteen uudelleentarkastelun päätteeksi (ks. vastaavasti edellä 86 kohdassa mainittu asia Lo Giudice v. komissio, tuomion 47 ja 48 kohta).

139    Käsiteltävässä asiassa valituksenalaisen tuomion 86 kohdasta ilmenee, että ”nimittävä viranomainen hylkäsi 16.9.2005 päivätyllä, [Q:lle] osoitetulla kirjeellä nimenomaisesti tämän esittämän avustamispyynnön ja arvioi hallinnollisen tutkimuksen tulosten perusteella, että työpaikkakiusaamista koskeneet väitteet eivät olleet perusteltuja tai että niitä ei ollut näytetty toteen.” Edellä 138 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti avustamispyynnön lopullista hylkäämistä koskeva nimittävän viranomaisen nimenomainen päätös, jonka sisältö on ilmoitettu Q:lle 16.9.2005 päivätyllä kirjeellä, on korvannut avustamispyynnön hylkäämisestä tehdyn implisiittisen päätöksen ensimmäisen oikeusasteen menettelyn aikana nimittävän viranomaisen hallinnollisen tutkimuksen tulosten perusteella henkilöstösääntöjen liitteessä IX olevan 3 artiklan mukaisesti suorittaman tilanteen uudelleentarkastelun päätteeksi.

140    Valituksenalaisen tuomion 117, 196 ja 197 kohdasta ei kuitenkaan ilmene, että virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi ensimmäisenä oikeusasteena olisi saatettu nimittävän viranomaisen nimenomainen päätös avustamispyynnön lopullisesta hylkäämisestä. Valituksenalaisesta tuomiosta ei myöskään ilmene, että virkamiestuomioistuin olisi tarkistanut siinä viimeksi mainitun päätöksen lainmukaisuuden tai edes perustelut, jotka olivat sille tarpeellinen tuki.

141    Kun Q:lle esitettiin tätä koskeva kysymys suullisessa käsittelyssä, hän vahvisti, että hänen virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi saattamassaan asiassa oli kyse erityisesti avustamispyynnön hylkäämisestä tehdyn implisiittisen päätöksen – ei nimittävän viranomaisen avustamispyynnön hylkäämisestä tekemän nimenomaisen päätöksen, jonka sisältö oli ilmoitettu hänelle 16.9.2005 päivätyllä kirjeellä – lainmukaisuuden valvonnasta. Hän ei ilmoittanut esittäneensä ensimmäisen oikeusasteen menettelyn aikana pyyntöä voidakseen mukauttaa vaatimuksensa ja kanneperusteensa sen johdosta, että ensiksi mainittu päätös korvattiin toisella (ks. vastaavasti asia T‑55/03, Brendel v. komissio, tuomio 26.10.2004, Kok. H., s. I-A-311 ja II-1437, 50 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja asia T‑161/00, Tsarnavas v. komissio, määräys 6.7.2001, Kok. H., s. I-A-155 ja II-721, 27 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Komissio on puolestaan väittänyt, että ainoastaan nimittävän viranomaisen nimenomainen päätös avustamispyynnön hylkäämisestä muodosti Q:lle vastaisen toimen siltä osin kuin se koski kieltäytymistä toteamasta avustamispyynnössä ilmoitettua työpaikkakiusaamista hallinnollisen tutkimuksen tulosten perusteella. Se on lisäksi korostanut, että virkamiestuomioistuin oli valituksenalaisessa tuomiossa tehnyt nimittävän viranomaisen päätöksestä riippumattoman ratkaisun ilmoitetun työpaikkakiusaamisen olemassaolon osalta.

142    Edellä esitetystä seuraa, että koska virkamiestuomioistuimen käsiteltäväksi ei ole saatettu oikeusriitaa, jonka kohteena on nimittävän viranomaisen avustamispyynnön hylkäämisestä tekemän nimenomaisen päätöksen, jonka sisältö on annettu tiedoksi Q:lle 16.9.2006 päivätyllä kirjeellä, lainmukaisuuden arviointi, virkamiestuomioistuin on rikkonut henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaa ja ylittänyt tuomioistuinvalvonnan rajat korvaamalla käytännössä omalla arvioinnillaan hallinnon arvioinnin siltä osin kuin se on lausunut valituksenalaisen tuomion 147 ja 189 kohdassa ”[Q:n] esittämästä työpaikkakiusaamista koskevasta väitteestä” (ks. vastaavasti asia C‑277/01 P, parlamentti v. Samper, tuomio 3.4.2003, Kok., s. I-3019, 44 ja 50 kohta) ja todennut kyseisen tuomion 189 kohdassa, että Q:lla ei ollut perusteita väittää joutuneensa henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen uhriksi (ks. vastaavasti asia T‑73/05, Magone v. komissio, tuomio 16.5.2006, Kok., H. s. I-A-2-107 ja II-A-2-485, 14–16 kohta ja edellä 86 kohdassa mainittu asia Lo Giudice v. komissio, tuomion 54–56 kohta).

143    Näin ollen, ilman että on tarpeen lausua ensimmäisestä, toisesta, kolmannesta, neljännestä ja kuudennesta valitusperusteesta, valituksenalainen tuomio on kumottava siltä osin kuin siinä lausutaan ”[Q:n] esittämästä työpaikkakiusaamista koskevasta väitteestä” ja todetaan, ettei viimeksi mainitulla ollut perusteita väittää joutuneensa henkilöstösääntöjen 12 a artiklan 3 kohdassa tarkoitetun työpaikkakiusaamisen uhriksi.

 Seitsemäs valitusperuste, joka koskee kanteen ulkopuolelta lausumista koskevan kiellon noudattamatta jättämistä ja näin ollen virkamiestuomioistuimen toimivallan rajojen ylittämistä

 Asianosaisten lausumat

144    Q moittii virkamiestuomioistuinta siitä, että se on ratkaissut asian tavalla, joka menee kanteen ulkopuolelle, ja näin ollen rikkonut sen omalle toimivallalle asetettuja rajoja, kun se on valituksenalaisen tuomion 241 kohdassa hylännyt hänen pyyntönsä sellaisen aineellisen vahingon korvaamisesta, joka vastaa hänelle aiheutunutta palkan menetystä siitä, että hänet on siirretty eläkkeelle viran puolesta avustamispyynnössä ilmoitetusta työpaikkakiusaamisesta aiheutuneen työkyvyttömyyden vuoksi. Virkamiestuomioistuin on nimittäin perustanut kyseisen hylkäämisen muistioon, jolla hän oli esittänyt 17.10.2005 pyynnön siitä, että hänen ahdistuneisuutena ja masennuksena ilmenevä sairautensa tunnustettaisiin henkilöstösääntöjen 73 artiklassa tarkoitetuksi ammattitaudiksi, vaikka on selvää, että riidan osapuolet eivät olleet jättäneet tätä muistiota virkamiestuomioistuimen arvioitavaksi ja vaikka se ei ollut ollut kontradiktorisen menettelyn kohteena.

145    Komissio vaatii, että seitsemäs valitusperuste hylätään selvästi perusteettomana.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

146    Käsiteltävässä asiassa Q ei väitä, että virkamiestuomioistuin olisi ottanut ensimmäisen oikeusasteen asiakirja-aineiston huomioon vääristyneellä tavalla valituksenalaisen tuomion 241 kohdassa.

147    Hän väittää ainoastaan, että vaikka ensimmäisen oikeusasteen asiakirja-aineistosta kävi ilmi, että hän oli pyytänyt aloittamaan menettelyn hänen sairautensa tunnustamiseksi ammattitaudiksi, virkamiestuomioistuin ei voinut ottaa huomioon tätä tosiseikkaa jättääkseen tutkimatta hänen korvausvaatimuksensa sikäli kuin se koski sen aineellisen vahingon korvaamista, joka vastasi hänelle aiheutuvaa palkan menetystä siitä, että hänet oli siirretty viran puolesta eläkkeelle työkyvyttömyyden vuoksi, koska asianosaiset eivät olleet erityisesti vedonneet tähän tosiseikkaan ja sen seurauksiin vahingonkorvausvaatimuksen tutkittavaksi ottamisen osalta eikä siitä ollut keskusteltu tuomioistuimessa.

148    Valituksenalaisen tuomion 232 ja 233 kohdasta ilmenee, että komissio ei ole vedonnut siihen, että riidanalainen vahingonkorvausvaatimus olisi esitetty liian aikaisin, eikä siihen, ettei sitä siten voitaisi ottaa tutkittavaksi, eikä kysymyksestä ole käyty keskustelua asianosaisten välillä ensimmäisessä oikeusasteessa.

149    On kuitenkin muistutettava, että koska edellä 130 kohdassa mainitun oikeuskäytännön mukaisesti henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklaan perustuvat kanteen tutkittavaksi ottamisen edellytykset ovat ehdottomia prosessinedellytyksiä, unionin tuomioistuinten on tarvittaessa tutkittava ne viran puolesta.

150    Virkamiestuomioistuinta ei voida myöskään moittia siitä, että se on suorittanut tosiseikkoihin perustuvia toteamuksia tutkiessaan viran puolesta tällaisen kanteen yhteydessä sille osoitetun korvausvaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä, koska nämä toteamukset perustuvat asiakirjoihin, jotka asianosaiset ovat toimittaneet sille, jotta se antaisi ratkaisun heidän vaatimukseensa.

151    Näin ollen Q:lla ei ole perusteita moittia virkamiestuomioistuinta siitä, että se on ratkaissut asian tavalla, joka menee kanteen ulkopuolelle, ja ylittänyt toimivaltansa rajat, kun se on suoritettuaan tiettyjä tosiseikkoihin perustuvia toteamuksia asiakirjoihin sisältyvien tietojen perusteella ottanut viran puolesta huomioon valituksenalaisen tuomion 241 kohdassa, että riidanalaisen korvausvaatimuksen tutkittavaksi ottamisen edellytykset puuttuvat.

152    Näiden syiden vuoksi seitsemäs valitusperuste on hylättävä perusteettomana.

 Yhdeksäs valitusperuste, joka perustuu vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista koskevan oikeussuojaintressin olemassaoloa koskevaan oikeudelliseen virheeseen

 Asianosaisten lausumat

153     Q katsoo, että virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen, kun se on valituksenalaisen tuomion 227 kohdassa hylännyt hänen vaatimuksensa vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamisesta, koska siinä ei oteta huomioon unionin tuomioistuimen viimeaikaista oikeuskäytäntöä, jonka mukaan virkamies, joka on pysyvästi ja täydellisesti työkyvytön, säilyttää kuitenkin intressin riitauttaa urakehityskertomuksensa. Siten on erotettava toisistaan, kuten unionin tuomioistuin tekee, sellaisen virkamiehen tilanne, joka siirretään henkilöstösääntöjen 53 ja 78 artiklan mukaisesti viran puolesta eläkkeelle, ja eläkeiän saavuttaneen, irtisanoutuneen tai irtisanotun virkamiehen tilanne. Sitä paitsi henkilöstösääntöjen 53 artiklaa on tarkasteltava yhdessä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 13 ja 15 artiklan kanssa, joiden mukaan työkyvyttömäksi todetun virkamiehen toiminta on ainoastaan keskeytetty ja hänen työkyvyttömyytensä voidaan tarkistaa säännöllisin väliajoin, sikäli kuin hän ei ole saavuttanut 63 vuoden ikää. Q katsoo lisäksi, että hänellä on edelleen selvä ja todellinen intressi saada vuoden 2003 urakehityskertomukset kumotuiksi niihin sisältyvien häntä koskevien kielteisten arviointien vuoksi.

154    Täydentävässä kirjelmässään Q nojautuu asiakirjaan, jonka olemassaolosta hän väittää olleensa tietämätön vastavalituksensa tekohetkellä, eli asiakirjaan, jonka on allekirjoittanut 26.7.2005 komission asiantuntijalääkäri tohtori D työkyvyttömyyskomitean jäsenen ominaisuudessa ja jossa hän ilmoitti olevansa eri mieltä Q:n siirtämisestä työkyvyttömyyseläkkeelle ja komitean muiden jäsenten tohtori R:n ja S:n enemmistöllä tehdystä päätöksestä. Asiantuntijalääkärin esittämän eriävän mielipiteen vuoksi työkyvyttömyyskomitean päätelmiä sekä hänen työkyvyttömyyttään koskevaa päätöstä rasitti sääntöjenvastaisuus, jonka vakavuus oli ilmeinen ja joka antoi hänelle oikeuden vaatia näiden toimien julistamista mitättömiksi. Eriävä mielipide osoittaa, että hänen terveydentilansa paraneminen on mahdollista ja että näin ollen virkaan palaaminen komissiossa ei olisi poissuljettua. Hän voisi myös pyytää, että hän saa palata virkaansa, jos hän katsoisi, ettei hän enää täytä työkyvyttömyyskorvauksen saamisen edellytyksiä. Tämän vuoksi virkamiestuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen päätellessään, ettei hänellä ollut enää oikeussuojan tarvetta vuoden 2003 urakehityskertomusten osalta ja ettei siis ollut tarpeen antaa ratkaisua hänen vaatimuksestaan viimeksi mainittujen kumoamiseksi.

155    Komissio vaatii, että yhdeksäs valitusperuste hylätään perusteettomana.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

156    Vakiintuneessa oikeuskäytännössä todetaan, että jotta henkilöstösääntöjen soveltamisalaan kuuluvan henkilön henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan nojalla nostaman kanteen, jossa vaaditaan 90 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun hänelle vastaisen toimen kumoamista, tutkittavaksi ottamisen edellytykset täyttyisivät, hänelle on kanteen vireillepanon hetkellä oltava syntynyt riittävän selvä ja todellinen intressi saada kyseinen toimi kumotuksi, ja tällainen intressi edellyttää sitä, että kanteen lopputulos on omiaan tuottamaan hänelle hyötyä (ks. vastaavasti yhdistetyt asiat T‑35/05, T‑61/05, T‑107/05, T‑108/05 ja T‑139/05, Agne-Dapper ym. v. komissio, tuomio 29.11.2006, Kok. H., s. I-A-2-291 ja II-A-2-1497, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Tutkittavaksi ottamisen edellytyksenä kantajan oikeussuojaintressiä on arvioitava kanteen vireillepanon hetkellä (ks. vastaavasti asia T‑147/04, Ross v. komissio, määräys 28.6.2005, Kok. H., s. I-A-171 ja II-771, 25 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Joka tapauksessa, kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee, jotta henkilöstösäännöissä tarkoitettu henkilö voisi nostaa kanteen nimittävän viranomaisen päätöksen kumoamiseksi, hänellä on oltava edelleen henkilökohtainen intressi saada päätös kumotuksi (ks. asia T‑159/98, Torre ym. v. komissio, tuomio 24.4.2001, Kok. H., s. I-A-83 ja II-395, 30 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen). Todellisen oikeussuojaintressin puuttuessa kanteesta ei ole tämän vuoksi enää tarpeen lausua (ks. em. asia Torre ym. v. komissio, tuomion 31 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

157    Kun kyse on virkamiehen tai entisen virkamiehen intressistä ajaa häntä koskevan urakehityskertomuksen kumoamiskannetta, on ensinnäkin todettava, että kyseinen kertomus on virkamiehen esimiesten suorittama arvoarvostelma siitä tavasta, jolla virkamies on hoitanut tehtävänsä, ja hänen käyttäytymisestään viranhoidossa kyseisenä ajanjaksona ja että urakehitystä koskeva kertomus on sen tulevasta hyödyllisyydestä riippumatta kirjallinen ja virallinen osoitus virkamiehen tekemän työn laadusta. Tällainen arviointi ei pelkästään kuvaile kyseisenä ajanjaksona suoritettuja työtehtäviä, vaan se sisältää myös arvioinnin sellaisista inhimillisistä ominaisuuksista, joita arvosteltu henkilö on tuonut esiin ammattitehtäviensä hoidossa. Näin ollen jokaisella virkamiehellä on oikeus siihen, että hänen työtään arvioidaan oikeudenmukaisesti ja tasapuolisesti. Tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden mukaisesti virkamiehelle on näin ollen joka tapauksessa myönnettävä oikeus riitauttaa hänestä laadittu urakehitystä koskeva kertomus sen sisällön perusteella tai siksi, ettei sitä ole laadittu henkilöstösäännöissä vahvistettujen sääntöjen mukaisesti (asia C‑198/07 P, Gordon v. komissio, tuomio 22.12.2008, Kok., s. I-10701, 43–45 kohta).

158    Toiseksi on todettava, että vaikka virkamies, jonka työkyvyttömyyskomitea on todennut pysyvästi ja täydellisesti työkyvyttömäksi, siirretään henkilöstösääntöjen 53 ja 78 artiklan mukaisesti viran puolesta eläkkeelle, tällaisen virkamiehen tilanne kuitenkin eroaa eläkeiän saavuttaneen, irtisanoutuneen tai irtisanotun virkamiehen tilanteesta, koska kyseessä on tilanne, joka voi peruuntua (edellä 157 kohdassa mainittu asia Gordon v. komissio, tuomion 46 kohta). Virkamies, joka on mainitulla tavalla työkyvytön, saattaa vastaisuudessa palata virkaansa unionin toimielimessä. Henkilöstösääntöjen 53 artiklan yleissäännöstä on tältä osin tarkasteltava yhdessä henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevien 13–15 artiklan kanssa. Työkyvyttömäksi todetun virkamiehen viranhoito on ainoastaan keskeytetty, ja hänen tilanteensa kehittyminen suhteessa toimielimiin riippuu siitä, jatkuuko kyseisen työkyvyttömyyden oikeuttava tilanne, mikä voidaan tarkastaa säännöllisin väliajoin (edellä 157 kohdassa mainittu asia Gordon v. komissio, tuomion 47 kohta). Lisäksi virkamiehellä, jota kohtaa pysyvä, täydelliseksi katsottu työkyvyttömyys, on, sillä hänen paluunsa virkaansa toimielimissä on mahdollista, edellä 156 kohdassa esitetyssä oikeuskäytännössä tarkoitettu oikeus siihen, että hänestä laadittava urakehitystä koskeva kertomus laaditaan tasapuolisesti, objektiivisesti ja säännöllistä arviointia koskevien sääntöjen mukaisesti. Siinä tapauksessa, että virkamies palaa virkaansa, mainitusta kertomuksesta olisi hyötyä virkamiehen urakehitykselle yksikössään tai unionin toimielimissä (edellä 157 kohdassa mainittu asia Gordon v. komissio, tuomion 46–51 kohta).

159    Asianlaita voi olla toisin ainoastaan tietyissä erityistapauksissa, joissa työkyvyttömäksi todetun virkamiehen konkreettisen tilanteen tarkastelu osoittaa, että hän ei enää koskaan kykene palaamaan tehtäviinsä toimielimessä, kun otetaan huomioon esimerkiksi hänen työkyvyttömyystilanteensa tarkastelusta vastaavan työkyvyttömyyskomitean päätelmät, joiden mukaan työkyvyttömyyteen johtanut sairaus on luonteeltaan pysyvä eikä mikään uusi lääkärintarkastus ole siis tarpeen (ks. vastaavasti edellä 156 kohdassa mainittu asia Ross v. komissio, määräyksen 9 ja 32 kohta), tai kun otetaan huomioon asianomaisen virkamiehen ilmoitukset, joiden mukaan hän ei enää missään tapauksessa palaa tehtäviinsä toimielimessä (ks. vastaavasti edellä 42 kohdassa mainittu asia Combescot v. komissio, tuomion 27 ja 29 kohta).

160    Käsiteltävässä asiassa virkamiestuomioistuin on katsonut valituksenalaisen tuomion 117 kohdassa, mitä Q ei ole kyseenalaistanut vastavalituksensa yhteydessä, että Q:n henkilöstösääntöjen 90 ja 91 artiklan nojalla nostama kanne koski muun muassa vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista. Se esitti valituksenalaisen tuomion 218–224 kohdassa syyt, joiden perusteella se katsoi, että vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista koskevat vaatimukset täyttivät tutkittavaksi ottamisen edellytykset ensimmäisessä oikeusasteessa kanteen nostoajankohtana. Se katsoi kuitenkin valituksenalaisen tuomion 225–230 kohdassa, ettei ollut enää tarpeen antaa ratkaisua kyseisistä vaatimuksista, koska Q:lla ei ollut enää intressiä ajaa kannetta vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamiseksi. Sen perustelemiseksi, että Q:lla ei ollut käsiteltävässä asiassa mitään oikeussuojaintressiä, virkamiestuomioistuin korosti, että hänet ”o[li] siirretty eläkkeelle ja että hänelle o[li] myönnetty nimittävän viranomaisen 23.8.2005 tekemällä päätöksellä työkyvyttömyyskorvaus 31.8.2005 lähtien”, että ”työkyvyttömyyskomitea o[li] lisäksi katsonut, että ’uusi lääkärintarkastus ei [ollut] tarpeen, koska työkyvyttömyyden aiheuttanut sairaus oli pysyvä’”, että ”siten vuoden 2003 urakehityskertomusten muuttamisesta ei voisi olla mitään seurauksia [Q:n] uralle”, ja että ”[Q] ei ol[lut] myöskään osoittanut eikä edes vedonnut siihen, että olisi olemassa erityinen seikka, jonka vuoksi hänellä olisi edelleen henkilökohtainen ja edelleen olemassa oleva intressi ajaa [vuoden 2003 urakehityskertomusten] kumoamiskannetta”.

161    Arvioidessaan Q:n oikeussuojaintressiä virkamiestuomioistuin on voinut perustellusti nojautua työkyvyttömyyskomitean päätelmiin, joista ilmeni sen omien toteamusten mukaan, että kaikkien vaadittujen edellytysten sen perustelemiseksi, että Q siirrettiin eläkkeelle viran puolesta pysyvän ja täydellisen työkyvyttömyyden vuoksi henkilöstösääntöjen liitteessä VIII olevan 13 artiklan mukaisesti, voitiin katsoa täyttyneen lopullisesti, koska yhtäältä ainoastaan kyseisellä komitealla oli henkilöstösääntöjen 53 ja 78 artiklan nojalla toimivalta lausua Q:n työkyvyttömyystilanteesta ja koska toisaalta tämän komitean päätelmät eivät olleet lainvastaisia pelkästään siitä syystä, että ne oli tehty vain komitean jäsenten enemmistöllä yhden komitean jäsenen esitettyä eriävän mielipiteen, kuten komission esittämästä asiakirjasta ilmeni. Työkyvyttömyyskomitean päätökset ovat nimittäin kollegiona tehtyjä päätöksiä, jotka tehdään sen jäsenten enemmistöllä.

162    Virkamiestuomioistuin ei ole kuitenkaan ottanut huomioon – kuten sen tehtävänä lain mukaan oli – intressiä, joka Q:lla saattoi joka tapauksessa edelleen olla riitauttaa vuoden 2003 urakehityskertomukset niiden sisällön perusteella, eikä erityisesti, kuten valituksenalaisen tuomion 273 kohdassa on todettu, sitä, että ne ”sisäl[sivät] [Q:n] pätevyydestä nimenomaisen kielteisiä arviointeja”, sen tulkinnan mukaisesti, joka virkamiehen tai entisen virkamiehen intressiä urakehityskertomuksensa kumoamiseen koskevalle käsitteelle on annettu yhteisöjen tuomioistuimen edellä 157 kohdassa mainitussa asiassa Gordon v. komissio antamassa tuomiossa (43–45 kohta).

163    Edellä 157 kohdassa mainittu asiassa Gordon vastaan komissio annettu tuomio on tosin annettu joitakin päiviä myöhemmin kuin valituksenalainen tuomio. Tämä ei kuitenkaan oikeuta unionin yleistä tuomioistuinta tutkimaan valituksenalaisen tuomion perusteltavuutta urakehityskertomuksen kumoamista koskevan intressin osalta ottamatta huomioon unionin tuomioistuimen edellä 157 kohdassa mainitussa asiassa Gordon vastaan komissio tälle käsitteelle antamaa tulkintaa.

164    Nimittäin tulkinnalla, jonka unionin tuomioistuin antaa unionin oikeussäännölle, selvennetään ja täsmennetään kyseisen oikeussäännön merkitystä ja ulottuvuutta niin, että unionin tuomioistuimen tulkinnasta ilmenee, miten tätä oikeussääntöä täytyy tai olisi täytynyt tulkita ja soveltaa sen voimaantulosta lähtien. Tästä seuraa, että tuomioistuimet voivat ja niiden täytyy soveltaa näin tulkittua sääntöä myös oikeussuhteisiin, jotka ovat syntyneet ja jotka on perustettu ennen unionin tuomioistuimen tuomiota, jos edellytykset kyseisen oikeussäännön soveltamista koskevan asian käsittelylle toimivaltaisissa tuomioistuimissa muuten täyttyvät (ks. vastaavasti ja analogisesti yhteisöjen tuomioistuimen sille EY 234 artiklassa annettua toimivaltaa käyttäen antamien tulkintojen ajallisten vaikutusten osalta asia 61/79, Denkavit italiana, tuomio 27.3.1980, Kok., s. 1205, 16 kohta ja yhdistetyt asiat C‑367/93–C‑377/93, Roders ym., tuomio 11.8.1995, Kok., s. I-2229, 42 kohta). Ottaen huomioon nämä periaatteet unionin tuomioistuimen antaman tulkinnan oikeusvaikutusten rajoittaminen näyttää poikkeukselliselta (em. asia Denkavit italiana, tuomion 17 kohta ja em. asia Roders ym., tuomion 43 kohta).

165    Tässä tapauksessa edellä 157 kohdassa mainitussa asiassa Gordon vastaan komissio annetusta tuomiosta ei ilmene, että seikkoja, jotka oikeuttavat poikkeamaan sen tulkinnan taannehtivuuden periaatteesta, jonka yhteisöjen tuomioistuin on antanut kyseisessä tuomiossa käsitteestä, joka koskee intressiä ajaa kannetta urakehityskertomuksen kumoamiseksi, olisi näytetty toteen.

166    Tämän vuoksi yhdeksäs valitusperuste on hyväksyttävä ja niin muodoin kumottava valituksenalainen tuomio siltä osin kuin siinä todetaan, ettei ole tarpeen antaa ratkaisua vaatimuksista, jotka koskevat vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista.

167    Kun otetaan huomioon kaikki edellä esitetyt seikat, vastavalitus on hyväksyttävä osittain ja hylättävä se muilta osin.

 Asian palauttaminen virkamiestuomioistuimeen

168    Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön liitteessä I olevan 13 artiklan 1 kohdassa määrätään, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi, unionin yleinen tuomioistuin kumoaa virkamiestuomioistuimen päätöksen ja ratkaisee asian itse. Se palauttaa asian virkamiestuomioistuimen ratkaistavaksi, jos asia ei ole ratkaisukelpoinen.

169    Koska virkamiestuomioistuin ei ole käsiteltävässä asiassa antanut ratkaisua, kuten valituksenalaisen tuomion 230 artiklasta ilmenee, vuoden 2003 urakehityskertomusten kumoamista koskevista vaatimuksista, asia ei ole tältä osin ratkaisukelpoinen ja se on palautettava virkamiestuomioistuimeen ratkaisun antamiseksi kyseisistä vaatimuksista.

170    Koska virkamiestuomioistuin ei ole myöskään lausunut, kuten valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 2 kohdasta luettuna kyseisen tuomion 250–254 kohdan valossa ilmenee, määrästä, joka komission on suoritettava Q:lle pelkästään sen henkisen kärsimyksen perusteella, jota Q:lle on aiheutunut siitä, että komissio oli kieltäytynyt toteuttamasta väliaikaista etäännyttämistoimenpidettä, esillä oleva asia ei ole tältä osin ratkaisukelpoinen ja se on palautettava virkamiestuomioistuimeen kyseistä määrää koskevan ratkaisun antamista varten.

 Oikeudenkäyntikulut

171    Koska asia palautetaan virkamiestuomioistuimen ratkaistavaksi, tähän valitukseen liittyvistä oikeudenkäyntikuluista on päätettävä myöhemmin.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (muutoksenhakujaosto)

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      Euroopan unionin virkamiestuomioistuimen (ensimmäinen jaosto) asiassa F-52/05, Q vastaan komissio, 9.12.2008 antama tuomio (ei vielä julkaistu oikeustapauskokoelmassa) kumotaan siltä osin kuin sen tuomiolauselman 2 kohdassa velvoitetaan Euroopan yhteisöjen komissio suorittamaan Q:lle korvauksena 500 euroa sekä lisäksi maksamaan tälle 15 000 euroa tarkoituksena korvata se henkinen kärsimys, jota Q:lle aiheutui siitä, että häntä koskevan hallinnollisen tutkintamenettelyn väitettiin viivästyneen, ja siltä osin kuin kyseisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdassa todetun ensimmäisessä oikeusasteessa nostetun kanteen hylkäämisen muilta osin osalta tuomion perustelujen 147–189 kohdassa lausutaan ”Q:n esittämästä työpaikkakiusaamista koskevasta väitteestä” ja todetaan perustelujen 230 kohdassa, että ei ole tarpeen antaa ratkaisua vaatimuksista, jotka liittyvät Q:ta koskevien sellaisten urakehityskertomusten kumoamiseen, jotka on laadittu ajanjaksoilta 1.1.–31.10.2003 ja 1.11.–31.12.2003.

2)      Valitus ja vastavalitus hylätään muilta osin.

3)      Asia palautetaan virkamiestuomioistuimeen, jotta tämä lausuisi edellä mainittujen urakehityskertomusten kumoamista koskevista vaatimuksista sekä siitä määrästä, joka komission on suoritettava Q:lle pelkästään sen henkisen kärsimyksen perusteella, jota Q:lle on aiheutunut siitä, että komissio on kieltäytynyt toteuttamasta etäännyttämistoimenpidettä.

4)      Oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin.

Jaeger Pelikánová Dittrich

Julistettiin Luxemburgissa 12 päivänä heinäkuuta 2011.

Allekirjoitukset

* Oikeudenkäyntikieli: ranska.