Asiat T-211/04 ja T-215/04

Government of Gibraltar ja Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta

vastaan

Euroopan yhteisöjen komissio

Valtiontuet – Yhdistyneen kuningaskunnan ilmoittama tukijärjestelmä, joka koskee Gibraltarin hallituksen yhtiöverouudistusta – Päätös, jossa tukijärjestelmä todetaan yhteismarkkinoille soveltumattomaksi – Alueellinen valikoivuus – Aineellinen valikoivuus

Tuomion tiivistelmä

1.      Valtiontuki – Käsite – Toimenpiteen valikoivuus – Alueyhteisön verotuksellinen toimenpide

(EY 87 artiklan 1 kohta)

2.      Valtiontuki – Käsite – Toimenpiteen valikoivuus – Poikkeus yleisestä tai ”normaalista” verojärjestelmästä

(EY 87 artiklan 1 kohta)

1.      EY 87 artiklan 1 kohdan mukaan on ratkaistava, onko tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä jokin kansallinen toimenpide omiaan suosimaan ”jotakin yritystä tai tuotannonalaa” verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa. Mainitunlaiseen arviointiin päädytään myös, kun kyse on toimenpiteestä, josta ei ole päättänyt kansallinen lainsäätäjä vaan tietyn maan alueellinen viranomainen, koska toimenpide, jonka on keskushallinnon sijasta toteuttanut aluehallinto, voi muodostaa tuen, jos tässä määräyksessä määrätyt edellytykset täyttyvät. Viitekehyksen määrittämisellä on erityistä merkitystä tilanteissa, joissa on kyse verotustoimenpiteistä, koska itse edun olemassaolo voidaan osoittaa ainoastaan suhteessa niin sanottuun normaaliin verotukseen. Normaali verokanta on viitekehyksen muodostavalla maantieteellisellä alueella voimassa oleva verokanta.

Alueyhteisön toimen, jolla vahvistetaan vain tietylle jäsenvaltion alueen osalle muualla mainitussa jäsenvaltiossa voimassa olevaa verokantaa alhaisempi verokanta, valikoivuuden arvioimiseksi on tutkittava, onko toimen laatinut alue- tai paikallisviranomainen, jolla on perustuslakiin perustuva, keskushallinnosta erillinen poliittinen ja hallinnollinen asema, toiseksi on tutkittava, onko se laadittu ilman, että keskushallinto voi välittömästi puuttua sen sisältöön, ja kolmanneksi, hyvitetäänkö alueyhteisölle mainitun toimen käyttöönotosta aiheutuvia taloudellisia seuraamuksia muilta alueilta tai kyseisen jäsenvaltion keskushallinnolta peräisin olevilla suorituksilla tai avustuksilla.

(ks. 78–80 ja 86 kohta)

2.      EY 87 artiklan 1 kohdan mukaan on ratkaistava, onko tietyssä oikeudellisessa järjestelmässä jokin kansallinen toimenpide omiaan suosimaan ”jotakin yritystä tai tuotannonalaa” verrattuna muihin, jotka ovat kyseisellä järjestelmällä tavoitellun päämäärän kannalta siihen rinnastettavassa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa. Se, että komissio luokittelee tietyn verotustoimenpiteen valikoivaksi, edellyttää välttämättä, että sen on ensiksi määriteltävä ja tutkittava yleinen eli normaali verojärjestelmä, jota sovelletaan merkityksellisen viitekehyksen muodostavalla maantieteellisellä alueella. Juuri tähän yleiseen eli normaaliin verojärjestelmään verraten on komission toiseksi arvioitava ja selvitettävä, onko käsiteltävänä olevalla verotustoimenpiteellä myönnetty etu mahdollisesti valikoiva, osoittamalla, että toimenpide poikkeaa kyseisestä yleisestä järjestelmästä siltä osin, että sillä aikaansaadaan erilaista kohtelua taloudellisten toimijoiden välillä, jotka ovat kyseisen jäsenvaltion verojärjestelmälle asetetun päämäärän kannalta samanlaisessa tosiasiallisessa ja oikeudellisessa tilanteessa.

Mikäli komissio on tutkinut ja osoittanut näiden kahden ensimmäisen vaiheen yhteydessä, että yleisessä eli normaalissa verojärjestelmässä on ilmennyt poikkeuksia, jotka ovat johtaneet erilaiseen kohteluun yritysten välillä, tällainen kohtelu ei ole kuitenkaan valikoivaa silloin, kun se johtuu sen maksujärjestelmän luonteesta tai rakenteesta, johon kyseinen kohtelu kuuluu. Tässä tilanteessa komission on kolmanneksi tutkittava se mahdollisuus, että asianomainen valtion toimenpide ei olekaan valikoiva, vaikka sillä annetaan etua yrityksille, jotka voivat siihen vedota. Koska eroavaisuudet yleiseen eli normaaliin järjestelmään nähden ovat poikkeuksia ja ensi näkemältä valikoivia, jäsenvaltion tehtävänä on osoittaa, että kyseiset eroavaisuudet ovat perusteltavissa sen oman verojärjestelmän luonteella ja rakenteella siksi, että ne ovat suora seuraus kyseisen järjestelmän perus- tai pääperiaatteista. Tältä osin on erotettava yhtäältä tietylle verojärjestelmälle asetetut tavoitteet, jotka ovat järjestelmään nähden ulkoisia, ja toisaalta itse verojärjestelmään olennaisena osana kuuluvat mekanismit, jotka ovat tarpeen mainitunlaisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Mikäli komissio ei ole suorittanut ensimmäistä ja toista vaihetta tietyn toimenpiteen valikoivuuden valvonnassa, se ei voi aloittaa kolmatta ja viimeistä vaihetta arvioinnissaan, koska se ylittäisi muutoin tämän valvonnan rajat. Menettelemällä tällä tavoin komissio voisi yhtäältä asettautua jäsenvaltion asemaan kyseisen valtion verojärjestelmän ja sen yleisen eli normaalin järjestelmän määrittämisen osalta sekä niiden seikkojen osalta, jotka koskevat järjestelmän tavoitteita ja siihen olennaisena osana kuuluvia mekanismeja, joilla nämä tavoitteet pyritään saavuttamaan, sekä veroperusteita; tällä toisaalta estettäisiin se, että jäsenvaltio perustelee asianomaisia eroavaisuuksia tiedoksiannetun verojärjestelmän luonteella ja rakenteella, koska komissio ei olisi etukäteen määritellyt jäsenvaltion yleistä eli normaalia järjestelmää eikä osoittanut, että eroavaisuudet muodostavat poikkeuksen kyseiseen järjestelmään.

(ks. 141 ja 143–145 kohta)