UNIONIN TUOMIOISTUIMEN MÄÄRÄYS (kahdeksas jaosto)
11 päivänä joulukuuta 2023 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 99 artikla – Direktiivi 2011/7/EU – Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen – 2 artiklan 1 alakohta – Kaupallisten toimien käsite – 3 artiklan 1 kohdan a alakohta – Oikeus viivästyskorkoon – Yritysten välinen vakuutussopimus
Asiassa C‑303/23,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Sąd Rejonowy dla Wrocławia-Fabrycznej we Wrocławiu (Wrocław-Fabrycznan piirioikeus, Wrocław, Puola) on esittänyt 28.4.2023 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 15.5.2023, saadakseen ennakkoratkaisun asiassa
Powszechny Zakład Ubezpieczeń S.A.
vastaan
Volvia sp. z o.o.,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (kahdeksas jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja N. Piçarra (esittelevä tuomari) sekä tuomarit N. Jääskinen ja M. Gavalec,
julkisasiamies: A. Rantos,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
päätettyään julkisasiamiestä kuultuaan ratkaista asian perustellulla määräyksellä unionin tuomioistuimen työjärjestyksen 99 artiklan mukaisesti,
on antanut seuraavan
määräyksen
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU (EUVL 2011, L 48, s. 1) 2 artiklan 1 alakohdan ja 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat Powszechny Zakład Ubezpieczeń S.A. (jäljempänä PZU) ja Volvia sp. z o.o. (jäljempänä Volvia) ja jossa on kyse siitä, että Volvia on maksanut korkoa kahden moottoriajoneuvoja koskevan vakuutussopimuksen nojalla erääntyneiden vakuutusmaksujen maksun viivästymisen vuoksi, ja siitä, että PZU on maksanut kertakorvauksen perintäkuluista.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
3 Direktiivin 2011/7 johdanto-osan 3, 8, 9 ja 17 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(3) Monet talouden toimijoiden välisiin tai talouden toimijoiden ja viranomaisten välisiin kaupallisiin toimiin liittyvät maksut suoritetaan myöhemmin kuin sopimuksessa tai yleisissä kaupallisissa ehdoissa on määrätty. Vaikka tavarat on toimitettu tai palvelut suoritettu, monet niitä koskevat laskut maksetaan vasta pitkän ajan kuluttua määräpäivästä. Tällaiset maksuviivästykset vaikuttavat negatiivisesti yritysten maksuvalmiuteen ja vaikeuttavat niiden taloushallintoa. Lisäksi tilanne vaikuttaa yritysten kilpailukykyyn ja kannattavuuteen, koska velkojien on maksuviivästysten takia hankittava ulkoista rahoitusta. – –
– –
(8) Tämän direktiivin soveltamisala olisi rajattava maksuihin, jotka suoritetaan korvauksena kaupallisista toimista. Tämän direktiivin ei pitäisi säännellä kuluttajien kanssa suoritettavia toimia, muihin maksuihin liittyviä korkoja, esimerkiksi shekki- ja vekselilakien nojalla suoritettavia maksuja eikä vahingonkorvauksena suoritettavia maksuja, mukaan lukien vakuutusyhtiöitten suorittamat maksut. Lisäksi jäsenvaltioiden olisi voitava jättää soveltamisalan ulkopuolelle velat, joihin kohdistuu maksukyvyttömyysmenettely, mukaan lukien menettely, jonka tavoitteena on velkojen uudelleenjärjestely.
(9) Tällä direktiivillä olisi säänneltävä kaikkia kaupallisia toimia riippumatta siitä, ovatko ne yksityisten tai julkisten yritysten välisiä vai yritysten ja viranomaisten välisiä – –
– –
(17) Velallisen maksu olisi katsottava viivästyneeksi siten, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon, kun velkojalla ei ole velan määrää vastaavaa summaa käytettävissään eräpäivänä, edellyttäen että hän on täyttänyt lakiin ja sopimukseen perustuvat velvoitteensa.”
4 Direktiivin 1 artiklan, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Tämän direktiivin tavoitteena on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) kilpailukykyä.
2. Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.”
5 Mainitun direktiivin 2 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
1) ’kaupallisilla toimilla’ yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan;
– –
3) ’yrityksellä’ muuta organisaatiota kuin viranomaista sen harjoittaessa itsenäistä taloudellista tai ammattitoimintaansa, vaikka tätä toimintaa harjoittaisi vain yksi henkilö;
4) ’maksuviivästyksellä’ maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa, kun 3 artiklan 1 kohdassa – – säädetyt ehdot täyttyvät;
5) ’viivästyskorolla’ lakisääteistä viivästyskorkoa tai yritysten välillä sovittua korkoa, jollei 7 artiklasta muuta johdu;
– –”
6 Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten väliset kaupalliset toimet”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:
a) velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa; ja
b) velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.”
Puolan oikeus
Kaupallisten toimien liiallisten viivästysten torjumisesta annettu laki
7 Kaupallisten toimien liiallisten viivästysten torjumisesta 8.3.2013 annetun lain (ustawa o przeciwdziałaniu nadmiernym opóźnieniom w transakcjach handlowych; Dz. U. 2013, järjestysnumero 403) 4 artiklan 1 kohdan määritelmän mukaan ”kaupallinen toimi” on ”sopimus vastikkeellisesta tavaroiden toimittamisesta tai palvelujen suorittamisesta, jos 2 §:ssä tarkoitetut osapuolet tekevät tämän sopimuksen niiden taloudellisen toiminnan yhteydessä”, ja sen 1a kohdan määritelmän mukaan ”rahasuoritus” on ”korvaus tavaroiden toimittamisesta tai palvelujen suorittamisesta kaupallisessa toimessa”.
8 Kyseisen lain 7 §:n 1 momentissa säädetään seuraavaa:
Kaupallisissa toimissa – lukuun ottamatta toimia, joissa velallinen on julkisyhteisö – velkojalla on oikeus ilman maksukehotusta saada kaupallisten toimien viivästymiseen liittyvät lakisääteiset korot, elleivät osapuolet ole sopineet korkeammasta korosta, rahasuorituksen määräpäivän ja maksupäivän väliseltä ajalta, jos seuraavat edellytykset täyttyvät samanaikaisesti:
1) velkoja on täyttänyt suorituksensa
2) velkoja ei ole saanut maksua sopimuksessa määrätyssä määräajassa.”
Siviilikoodeksista annettu laki
9 Siviilikoodeksista 23.4.1964 annetun lain (ustawa – Kodeks cywilny; Dz. U. 1964, nro 16, järjestysnumero 93) 487 §:n 2 momentin mukaan ”sopimus on vastavuoroinen, kun molemmat osapuolet sitoutuvat siihen, että toisen suorituksen vastikkeena on toisen suoritus”.
10 Siviilikoodeksista annetun lain 805 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään seuraavaa:
”(1) Vakuutussopimuksessa vakuutuksenantaja sitoutuu, yhtiön toiminnan puitteissa, täyttämään määritellyn suorituksen sopimuksessa määrätyn tapahtuman sattuessa, ja vakuutuksenottaja sitoutuu maksamaan vakuutusmaksun.
(2) Vakuutuksenantajan suoritus koostuu erityisesti:
1) vahinkovakuutusten osalta sopimuksessa määritellyn korvauksen maksamisesta sopimuksessa määrätyn tapahtuman seurauksena aiheutuneesta vahingosta
2) henkilökohtaisten vakuutusten osalta sovitun rahasumman, eläkkeen tai muun etuuden maksamisesta vakuutetun henkilön samassa sopimuksessa määrätyn onnettomuuden sattuessa.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
11 Volvia, joka on Puolan oikeuden mukaan perustettu autonvuokrausyhtiö, teki vakuutusyhtiö PZU:n kanssa kaksi moottoriajoneuvojen vakuutussopimusta. Ensimmäinen sopimus koskee moottoriajoneuvojen haltijoiden pakollista liikennevakuutusta ja täydentävää vakuutusta, joka liittyy tiepalvelun järjestämiseen ja sen kustannusten kattamiseen. Toinen sopimus kattaa toisenlaisen vapaaehtoisen vakuutuksen eli niin sanotun kaskovakuutuksen, joka kattaa kyseisen ajoneuvon katoamisen, tuhoutumisen ja vahingoittumisen.
12 PZU nosti kanteen Sąd Rejonowy dla Wrocławia-Fabrycznej we Wrocławiussa (Wrocław-Fabrycznan piirioikeus, Wrocław, Puola), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, ja vaati, että Volvia velvoitetaan maksamaan sille 7 619,89 Puolan zlotyn (n. 1 700 euroa) suuruiset vakuutusmaksut viivästyskorkoineen edellisessä kohdassa mainittujen kahden vakuutussopimuksen perusteella sekä kertakorvaus aiheutuneista perintäkuluista.
13 Volvia vastusti ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen antamaa maksamismääräystä. Tämä määräys raukesi, ja asia palautettiin kyseiseen tuomioistuimeen, jotta se tutkittaisiin tavanomaisessa menettelyssä.
14 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tässä yhteydessä, voidaanko yritysten välistä vakuutussopimusta pitää direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna ”kaupallisena toimena” ja kuuluuko tällainen sopimus näin ollen kyseisen direktiivin aineelliseen soveltamisalaan. Se korostaa tältä osin, että kysymys vakuutussopimuksen luonteesta ja erityisesti siitä, onko vakuutuksenottajan maksama vakuutusmaksu vastike vakuutuksenantajan suorittamasta palvelusta, jakaa puolalaista oikeuskäytäntöä ja oikeuskirjallisuutta.
15 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan vakuutussopimus ei ole vastavuoroinen sopimus, koska vakuutuksenottajan maksama vakuutusmaksu ei ole korvaus vakuutuksenantajan suorituksesta, joka muodostuu kyseisen sopimuksen kattamasta vahingosta aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tarpeelliseksi varmistua siitä, että tällainen Puolan oikeuden tulkinta, jonka Sąd Najwyższy (ylin tuomioistuin, Puola) on omaksunut, ei ole ristiriidassa direktiivin 2011/7 kanssa, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut muun muassa 9.7.2020 annetussa tuomiossa RL (Maksuviivästysten torjumista koskeva direktiivi) (C‑199/19, EU:C:2020:548).
16 Tässä tilanteessa Sąd Rejonowy dla Wrocławia-Fabrycznej we Wrocławiu päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Onko [direktiivin 2011/7] 2 artiklan 1 alakohtaa tulkittava siten, että vakuutussopimus, jossa vakuutuksenantaja sitoutuu täyttämään elinkeinonharjoittajalle tietyn suorituksen sopimuksessa määrätyn tapahtuman sattuessa, on säännöksessä tarkoitettu kaupallinen toimi, joten sopimus kuuluu direktiivin aineelliseen soveltamisalaan?
Jos edelliseen kysymykseen vastataan myöntävästi:
2) Onko [direktiivin 2011/7] 3 artiklan 1 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että vakuutuksenantaja täyttää säännöksessä tarkoitetun sopimukseen ja lakiin perustuvan velvoitteensa pelkästään tarjoamalla vakuutusturvan?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
17 Unionin tuomioistuin voi työjärjestyksensä 99 artiklan nojalla muun muassa silloin, kun ennakkoratkaisukysymykseen annettava vastaus on selvästi johdettavissa oikeuskäytännöstä, esittelevän tuomarin ehdotuksesta ja julkisasiamiestä kuultuaan milloin tahansa päättää ratkaista asian perustellulla määräyksellä.
18 Tätä määräystä on sovellettava nyt käsiteltävässä asiassa.
Ensimmäinen kysymys
19 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohtaa tulkittava siten, että kaupallisten toimien käsite kattaa vakuutussopimuksen, jossa vakuutuksenantaja sitoutuu suorittamaan yritykselle tietyn suorituksen sopimuksessa määrätyn tapahtuman sattuessa ja jossa kyseinen yritys sitoutuu maksamaan vakuutuksenantajalle vakuutusmaksun.
20 Aluksi on muistutettava, että kaupallisten toimien käsite määritellään direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa siten, että sillä tarkoitetaan ”yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan”. Tätä säännöstä on luettava kyseisen direktiivin johdanto-osan kahdeksannen ja yhdeksännen perustelukappaleen valossa ja yhdessä sen 1 artiklan 2 kohdan kanssa, jonka mukaan sitä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.
21 Näistä säännöksistä seuraa, että direktiivi 2011/7 koskee kaikkia maksuja, jotka suoritetaan korvauksena kaupallisista toimista, mukaan lukien yksityisten yritysten väliset toimet, lukuun ottamatta muun muassa kuluttajien kanssa suoritettavia toimia. Näin ollen kyseisen direktiivin soveltamisala on määritelty laajasti (ks. vastaavasti tuomio 28.11.2019, KROL, C‑722/18, EU:C:2019:1028, 31 ja 32 kohta).
22 Direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa säädetään kahdesta edellytyksestä sille, että toimi kuuluu kyseisessä säännöksessä tarkoitetun käsitteen ”kaupalliset toimet” alaan. Toimi on ensinnäkin toteutettava joko yritysten välillä tai yritysten ja viranomaisten välillä ja toiseksi sen on johdettava tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan.
23 Ensimmäisestä edellytyksestä on todettava, että pääasiassa on riidatonta, että Volvia ja PZU ovat kyseisen direktiivin 2 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettuja yrityksiä; kyseisen säännöksen mukaan tällä käsitteellä tarkoitetaan ”muuta organisaatiota kuin viranomaista sen harjoittaessa itsenäistä taloudellista tai ammattitoimintaansa, vaikka tätä toimintaa harjoittaisi vain yksi henkilö”.
24 Unionin tuomioistuin on todennut direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitetusta toisesta edellytyksestä 9.7.2020 annetun tuomion RL (Maksuviivästysten torjuminen) (C‑199/19, EU:C:2020:548) 27 kohdassa, että kyseisessä säännöksessä säädetyt käsitteet ”tavaroiden toimittaminen” ja ”palvelujen suorittaminen” ovat unionin oikeuden itsenäisiä käsitteitä, joiden soveltamisalaa ei voida määrittää viittaamalla jäsenvaltioiden oikeuden käsitteisiin tai kansallisen tason luokituksiin. Tältä osin unionin tuomioistuin on muistuttanut, että EUT-sopimuksen 57 artiklassa annetaan palvelujen käsitteelle laaja määritelmä, joka kattaa kaikki suoritukset, joista tavallisesti maksetaan korvaus ja jotka eivät ole muiden perusvapauksien kattamia, jotta mikään taloudellinen toiminta ei jäisi perusvapauksien soveltamisalan ulkopuolelle (tuomio 9.7.2020, RL (Maksuviivästysten torjuminen), C‑199/19, EU:C:2020:548, 30–32 kohta).
25 Unionin tuomioistuin on myös ottanut huomioon direktiivin 2011/7 tarkoituksen, joka on sen 1 artiklan 1 kohdan, luettuna yhdessä sen johdanto-osan kolmannen perustelukappaleen kanssa, mukaan kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten kilpailukykyä, koska mainitut maksuviivästykset vaikuttavat negatiivisesti yritysten maksuvalmiuteen, vaikeuttavat niiden taloushallintoa ja vaikuttavat niiden kannattavuuteen, koska mainittujen yritysten on maksuviivästysten takia hankittava ulkoista rahoitusta (tuomio 9.7.2020, RL (Maksuviivästysten torjuminen), C‑199/19, EU:C:2020:548, 35 kohta).
26 Pääasiassa kyseessä olevan kaltainen vakuutussopimus, jolla vakuutuksenantaja sitoutuu suorittamaan toiselle sopimuspuolelle määrätyn suorituksen siinä tapauksessa, että sopimuksessa määrätty tapahtuma sattuu, ja jossa tämä toinen sopimuspuoli sitoutuu maksamaan vakuutuksenantajalle vakuutusmaksut, on näin ollen direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu kaupallinen toimi, joka johtaa palvelujen suorittamiseen, kunhan kyseinen toimi toteutetaan yritysten tai yritysten ja viranomaisten välillä. Vakuutusyhtiön kaltaisen elinkeinonharjoittajan harjoittama vakuutustoiminta on nimittäin taloudellista toimintaa eli toimintaa, jossa tavaroita tai palveluja tarjotaan tietyillä markkinoilla (tuomio 27.6.2017, Congregación de Escuelas Pías Provincia Betania, C‑74/16, EU:C:2017:496, 45 kohta). Vakuutustoiminta merkitsee siis SEUT 57 artiklassa tarkoitettua ”palvelua” ja näin ollen direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettua ”palvelujen suorittamista” edellyttäen, että siitä maksetaan korvaus.
27 Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilyt koskevat lähinnä sitä, synnyttääkö vakuutussopimus sopimuspuolille molemminpuolisia velvoitteita, ja erityisesti sitä, voidaanko vakuutuksenantajan suoritusta, joka muodostuu korvauksen suorittamisesta vakuutetulle vakuutustapahtuman johdosta, pitää direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuna vakuutusmaksua vastaan suoritettavana korvauksena. Kyseinen tuomioistuin toteaa, että Puolan oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden, joita se aikoo noudattaa, mukaan vakuutussopimus ei ole vastavuoroinen sopimus, jonka johdosta suoritettaisiin palvelu vastikkeena vakuutuksenottajan maksamasta vakuutusmaksusta.
28 Kun otetaan huomioon direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu kaupallisten toimien käsite, sellaisena kuin unionin tuomioistuin on sitä tulkinnut, vakuutuksenottajalle kuuluva velvollisuus maksaa vakuutusmaksu on kuitenkin taloudellisesti perusteltu ainoastaan korvaustakuulla, jonka hän saa vastikkeena vakuutuksenantajalta vakuutustapahtuman sattuessa. Näissä olosuhteissa on niin, että vaikka korvaus ei olisi välitön eikä varma, vakuutustapahtuman sattumiseen liittyvä epävarmuus huomioon ottaen vakuutetun maksama vakuutusmaksu on ”taloudellinen vastike” vakuutuksenantajan suorittamasta palvelusta, joka muodostuu korvauksen takaamisesta vakuutetulle vakuutustapahtuman sattuessa vakuutussopimuksen voimassaoloaikana (ks. vastaavasti tuomio 27.6.2017, Congregación de Escuelas Pías Provincia Betania, C‑74/16, EU:C:2017:496, 47 kohta).
29 Tällaista tulkintaa ei horjuta direktiivin 2011/7 johdanto-osan kahdeksas perustelukappale, jossa suljetaan direktiivin soveltamisalan ulkopuolelle korvaukset, jotka suoritetaan vahinkojen korvaamisen yhteydessä, vakuutusyhtiöiden suorittamat maksut mukaan lukien, sillä siinä ei joka tapauksessa mainita vakuutussopimuksia (ks. analogisesti tuomio 9.7.2020, RL (Maksuviivästysten torjuminen), C‑199/19, EU:C:2020:548, 36 ja 40 kohta). Nämä sopimukset kuuluvat tämän vuoksi tämän direktiivin soveltamisalaan.
30 Lopuksi 13.9.2018 annetussa tuomiossa Česká pojišťovna (C‑287/17, EU:C:2018:707) unionin tuomioistuin, joka käsitteli ennakkoratkaisupyyntöä riita-asiassa, joka koski vaatimusta korvata perintäkulut, jotka johtuivat kahden yrityksen välillä tehdyn vakuutussopimuksen nojalla erääntyneiden vakuutusmaksujen maksamisesta myöhässä, vahvisti implisiittisesti vastattuaan esitettyihin kysymyksiin, että kahden yrityksen välillä tehdyt vakuutussopimukset ovat direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuja ”kaupallisia toimia” ja että nämä sopimukset kuuluvat näin ollen kyseisen direktiivin aineelliseen soveltamisalaan.
31 Edellä esitetyn perusteella ensimmäiseen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2011/7 2 artiklan 1 alakohtaa on tulkittava siten, että kaupallisten toimien käsite kattaa vakuutussopimuksen, jossa vakuutuksenantaja sitoutuu suorittamaan yritykselle tietyn suorituksen sopimuksessa määrätyn tapahtuman sattuessa ja yritys sitoutuu maksamaan vakuutuksenantajalle vakuutusmaksun.
Toinen kysymys
32 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee toisella kysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan a alakohtaa tulkittava siten, että vakuutuksenantaja täyttää vakuutussopimuksen yhteydessä sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa vain, jos se tarjoaa vakuutusturvan toiselle sopimuspuolelle, ja näin on riippumatta siitä, maksetaanko toiselle sopimuspuolelle korvaus tämän sopimuksen kattaman tapahtuman sattuessa.
33 Direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 17 perustelukappaleen kanssa, mukaan velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, jos velkoja on ”täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa”.
34 Sekä direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan a alakohdan sanamuodosta että ensimmäiseen kysymykseen annetusta vastauksesta ilmenee, että pelkkä vakuutusturvan olemassaolo on riittävää, jotta vakuutuksenantajan sopimukseen ja lakiin perustuvien velvoitteiden voidaan katsoa täyttyvän tässä säännöksessä tarkoitetulla tavalla.
35 Toiseen kysymykseen on näin ollen vastattava, että direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on tulkittava siten, että vakuutuksenantaja täyttää vakuutussopimuksen yhteydessä tässä säännöksessä tarkoitetut sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa vain, jos se tarjoaa vakuutusturvan toiselle sopimuspuolelle, ja näin on riippumatta siitä, maksetaanko toiselle sopimuspuolelle korvaus tämän sopimuksen kattaman tapahtuman sattuessa.
Oikeudenkäyntikulut
36 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (kahdeksas jaosto) on määrännyt seuraavaa:
1) Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU 2 artiklan 1 alakohtaa
on tulkittava siten, että
kaupallisten toimien käsite kattaa vakuutussopimuksen, jossa vakuutuksenantaja sitoutuu suorittamaan yritykselle tietyn suorituksen sopimuksessa määrätyn tapahtuman sattuessa ja yritys sitoutuu maksamaan vakuutuksenantajalle vakuutusmaksun.
2) Direktiivin 2011/7 3 artiklan 1 kohdan a alakohtaa
on tulkittava siten, että
vakuutuksenantaja täyttää vakuutussopimuksen yhteydessä tässä säännöksessä tarkoitetut sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa vain, jos se tarjoaa vakuutusturvan toiselle sopimuspuolelle, ja näin on riippumatta siitä, maksetaanko toiselle sopimuspuolelle korvaus tämän sopimuksen kattaman tapahtuman sattuessa.
Allekirjoitukset