JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
YVES BOT
14 päivänä toukokuuta 2014 (1)
Asia C‑244/13
Ewaen Fred Ogieriakhi
vastaan
Minister for Justice and Equality,
Irlanti,
Attorney General,
An Post
(Ennakkoratkaisupyyntö – High Court (Irlanti))
Unionin kansalaisten oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltion alueella – Direktiivi 2004/38/EY – Käsite ”viiden vuoden yhtäjaksoinen oleskelu vastaanottavan jäsenvaltion alueella unionin kansalaisen kanssa” – Pysyvä oleskeluoikeus
1. Käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön johdosta unionin tuomioistuimen on aivan aluksi täsmennettävä direktiivin 2004/38/EY(2) 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua käsitettä ”yhtäjaksoinen oleskelu unionin kansalaisen kanssa” ja erityisesti ilmaisua ”unionin kansalaisen kanssa”.
2. Mainitussa säännöksessä säädetään nimittäin, että unionin kansalaisen perheenjäsenillä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta, on oikeus pysyvään oleskeluun kyseisen valtion alueella.
3. Pääasiassa epäselvyys liittyy siihen, voiko kolmannen maan kansalainen, joka on liikkumisvapautta koskevaa oikeuttaan käyttäneen Euroopan unionin kansalaisen puoliso, vedota tällaiseen oleskeluoikeuteen, kun puolisot ovat vaaditun viiden vuoden aikana asuneet yhdessä ainoastaan kaksi vuotta ja loput kolme vuotta he ovat asuneet erillään uusien kumppaneidensa kanssa.
4. High Court (Irlanti) tiedustelee myös, onko kansallisen tuomioistuimen otettava unionin oikeuden rikkomisesta nostetun vahingonkorvauskanteen arvioinnissa huomioon se, että pääasiassa kyseessä olevasta unionin oikeudesta on ollut välttämätöntä esittää ennakkoratkaisukysymys sen selvittämiseksi, onko jäsenvaltion unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän vakava.
5. Selitän tässä ratkaisuehdotuksessa syyt, joiden vuoksi katson, että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso, voi pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi vedota vastaanottavan jäsenvaltion alueella oleskelun jaksoon, joka on täyttynyt ennen direktiivin saattamista osaksi jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä, vaikka on osoitettu, että puolisot ovat tänä aikana asuneet erillään toisistaan muiden kumppaneiden kanssa.
6. Tämän jälkeen perustelen, miksi kansallisen tuomioistuimen ei mielestäni tarvitse ottaa unionin oikeuden rikkomisesta nostetun vahingonkorvauskanteen arvioinnissa huomioon sitä, että pääasiassa kyseessä olevasta unionin oikeudesta on ollut välttämätöntä esittää ennakkoratkaisukysymys sen selvittämiseksi, onko jäsenvaltion unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän vakava.
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Asetus (ETY) N:o 1612/68
7. Työntekijöiden vapaasta liikkuvuudesta yhteisön alueella 15.10.1968 annetun asetuksen (ETY) N:o 1612/68,(3) joka oli voimassa pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, 10 artiklassa säädettiin seuraavaa:
”1. Seuraavilla henkilöillä on kansalaisuudesta riippumatta oltava oikeus tulla asumaan sellaisen työntekijän luokse, joka on jäsenvaltion kansalainen ja työssä toisen jäsenvaltion alueella:
a) hänen aviopuolisonsa sekä heidän jälkeläisensä, jotka ovat alle 21-vuotiaita tai huollettavia;
b) työntekijän ja hänen aviopuolisonsa sukulainen ylenevässä polvessa, jos hän on työntekijän huollettava.
2. Jäsenvaltioiden on helpotettava sellaisten perheenjäsenten muuttoa, joita ei ole mainittu 1 kohdassa mutta jotka ovat työntekijän huollettavia tai jotka asuvat lähtömaassa työntekijän taloudessa.
3. Sovellettaessa 1 ja 2 kohtaa työntekijällä on voitava olla perheensä käyttöön asunto, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina sen alueen kotimaisten työntekijöiden asumisessa, jossa työntekijä on työssä; tällä säännöksellä ei kuitenkaan saa saattaa kotimaisia työntekijöitä ja työntekijöitä, jotka ovat muiden jäsenvaltioiden kansalaisia, eriarvoiseen asemaan.”
B Direktiivi 2004/38
8. Direktiivillä 2004/38 on koonnettu ja yksinkertaistettu henkilöiden vapaata liikkuvuutta sekä unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oleskeluoikeutta koskevaa unionin lainsäädäntöä. Sillä on myös muutettu asetusta N:o 1612/68 kumoamalla sen 10 artikla.
9. Direktiivillä nimittäin poistetaan unionin kansalaisia koskeva velvollisuus hankkia oleskelukortti, otetaan käyttöön näiden kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä pysyvä oleskeluoikeus sekä rajataan jäsenvaltioiden mahdollisuutta rajoittaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisten oleskelua niiden alueella.
10. Direktiivin 7 artiklan, jonka otsikkona on ”Oikeus oleskella yli kolme kuukautta”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Unionin kansalaisilla on oikeus oleskella toisen jäsenvaltion alueella yli kolmen kuukauden ajan
a) jos he ovat työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
b) jos heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle, ja kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa; tai
c) – jos he ovat kirjoittautuneet yksityiseen tai julkiseen laitokseen, jonka vastaanottava jäsenvaltio on hyväksynyt tai jota se rahoittaa lainsäädäntönsä tai hallinnollisen käytäntönsä mukaisesti, pääasiallisena tarkoituksenaan osallistua koulutukseen, ammattikoulutus mukaan lukien, ja
– jos heillä on kattava sairausvakuutusturva vastaanottavassa jäsenvaltiossa ja he osoittavat asiaankuuluvalle kansalliselle viranomaiselle vakuutuksella tai muulla vastaavalla valitsemallaan tavalla, että heillä on itseään ja perheenjäseniään varten riittävät varat niin, että he eivät oleskelunsa aikana muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle; tai
d) jos he ovat a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset täyttävän unionin kansalaisen mukana matkustavia tai häntä myöhemmin seuraavia perheenjäseniä.
2. Edellä 1 kohdassa säädetty oleskeluoikeus koskee myös perheenjäseniä, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka tulevat unionin kansalaisen mukana vastaanottavaan jäsenvaltioon tai seuraavat häntä sinne myöhemmin, edellyttäen että kyseinen unionin kansalainen täyttää 1 kohdan a, b tai c alakohdassa tarkoitetut edellytykset.”
11. Direktiivin 2004/38 16 artiklassa, jonka otsikko on ”Unionin kansalaisiin ja heidän perheenjäseniinsä sovellettava yleissääntö”, säädetään seuraavaa:
”1. Unionin kansalaisilla, jotka ovat oleskelleet laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti viisi vuotta, on oikeus pysyvään oleskeluun sen alueella. Tämä oikeus ei riipu III luvussa säädetyistä edellytyksistä.
2. Edellä 1 kohdan säännöksiä sovelletaan myös perheenjäseniin, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia ja jotka ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta.
3. Oleskelun yhtäjaksoisuuteen eivät vaikuta tilapäiset poissaolot, jotka eivät ylitä yhteensä kuutta kuukautta vuodessa, eivätkä pitemmät poissaolot asevelvollisuuden suorittamista varten eikä yksi enintään 12 peräkkäisen kuukauden poissaolo tärkeästä syystä, kuten raskauden ja synnytyksen, vakavan sairauden, opiskelun tai ammatillisen koulutuksen tai työtehtäviä varten toisen jäsenvaltion tai kolmannen maan alueelle tapahtuvan siirron vuoksi.
4. Kun oikeus pysyvään oleskeluun on saatu, se voidaan menettää ainoastaan olemalla vastaanottavan jäsenvaltion alueelta poissa yhtäjaksoisesti yli kaksi vuotta.”
12. Direktiivin 2004/38 35 artiklan mukaan jäsenvaltiot voivat toteuttaa tarpeelliset toimenpiteet evätäkseen, lopettaakseen tai peruuttaakseen tässä direktiivissä tarkoitetut oikeudet, jos ne on saatu oikeuksien väärinkäytöllä tai petoksella, kuten lumeavioliitolla. Näiden toimenpiteiden on oltava oikeasuhteisia, ja niissä on sovellettava direktiivin 30 ja 31 artiklan mukaisia menettelyä koskevia takeita.
13. Direktiivin 2004/38 38 artiklassa todetaan vielä, että asetuksen N:o 1612/68 10 ja 11 artikla on kumottu 30.4.2006 alkaen.
C Irlannin lainsäädäntö
14. Direktiivin 2004/38 säännökset on saatettu osaksi Irlannin oikeutta henkilöiden vapaasta liikkuvuudesta Euroopan yhteisöissä vuonna 2006 annetulla asetuksella (European Communities (Free Movement of Persons) Regulations 2006, jäljempänä vuoden 2006 asetus),
15. Vuoden 2006 asetuksen 12 §:ssä pannaan täytäntöön direktiivin 16 artikla.
II Pääasian tosiseikat
16. Ogieriakhi, joka on Nigerian kansalainen, saapui Irlantiin toukokuussa 1998 ja pyysi poliittista turvapaikkaa. Toukokuussa 1999 hän meni naimisiin Ranskan kansalaisen Georgesin kanssa ja peruutti turvapaikkahakemuksensa. Minister for Justice and Equality myönsi hänelle oleskeluluvan 11.10.1999.
17. Georges työskenteli tai sai sosiaaliturvaetuuksia lokakuun 1999 ja lokakuun 2004 välisenä aikana.
18. On kiistatonta, että Ogieriakhi ja Georges asuivat vuosina 1999–2001 yhdessä eri osoitteissa Dublinissa, Irlannissa. Heidän avioliittonsa päättyi vuonna 2001, ja Georges muutti hieman elokuun 2001 jälkeen pois yhteisestä asunnosta asumaan toisen miehen kanssa. Tämän jälkeen myös Ogieriakhi muutti pois tästä asunnosta asumaan Irlannin kansalaisen Maddenin kanssa. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää, ettei näiden tapahtumien päivämääriä voida määrittää varmuudella ja että varmaa on ainoastaan se, että ne ajoittuvat elokuun 2001 jälkeiselle ajanjaksolle ja vuoteen 2002.
19. Georges ja Ogieriakhi erosivat tammikuussa 2009. Ogieriakhi meni naimisiin Maddenin kanssa heinäkuussa 2009 ja sai kansalaistamisen kautta Irlannin kansalaisuuden vuonna 2012. Georges muutti lopullisesti pois Irlannista joulukuussa 2004.
20. Minister for Justice and Equality epäsi vuoden 2006 asetuksen nojalla Ogieriakhilta pysyvän oleskeluoikeuden syyskuussa 2007 sillä perusteella, ettei näyttöä ollut siitä, että hänen tuolloinen aviopuolisonsa Georges käytti edelleen unionin oikeudessa hänelle myönnettyjä oikeuksiaan. Ogieriakhi haki muutosta tähän päätökseen, mutta High Court hylkäsi kanteen tammikuussa 2008 sillä perusteella, ettei vuoden 2006 asetusta sovellettu sen voimaantuloa edeltäneisiin oleskelujaksoihin. Tämän seurauksena valtion postilaitos An post, jonka palvelukseen Ogieriakhi oli otettu 11.11.2001, irtisanoi hänet 24.10.2007, koska hänellä ei ollut voimassaolevaa työlupaa Irlannin viranomaisten evättyä häneltä pysyvän oleskeluoikeuden.
21. Ogieriakhi ei valittanut tuomiosta heti. Hän teki niin vasta sen jälkeen, kun asiassa Lassal oli annettu tuomio.(4) Supreme Court, joka kieltäytyi pidentämästä kanteen nostamisen määräaikaa, totesi, että Minister for Justice and Equality oli suostunut tutkimaan uudelleen syyskuussa 2007 tekemänsä päätöksen, jolla se epäsi Ogieriakhilta pysyvän oleskeluoikeuden, ja ilmoitti, että Ogieriakhi voisi nostaa vahingonkorvauskanteen valtiota vastaan unionin oikeuden rikkomisesta.
22. Minister for Justice and Equality myönsi Ogieriakhille oleskeluoikeuden marraskuussa 2011 sillä perusteella, että hän täytti kaikki vuoden 2006 asetuksessa säädetyt merkitykselliset edellytykset. Tämän jälkeen Ogieriakhi pani ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireille pääasian, jossa hän vaatii Irlannilta vahingonkorvausta unionin oikeuden rikkomisesta yhdistetyissä asioissa Francovich ym.(5) vahvistetun oikeuskäytännön perusteella. Hänen mukaansa direktiivin 2004/38 säännöksiä ei ollut pantu asianmukaisesti täytäntöön Irlannin oikeudessa. Tästä aiheutui hänelle haittaa, sillä An post irtisanoi hänen työsopimuksensa sillä perusteella, ettei hänellä ollut pysyvää oleskeluoikeutta Irlannissa.
23. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että Ogieriakhin unionin oikeuden virheellisestä täytäntöönpanosta nostaman kanteen menestyminen riippuu siitä, oliko hänellä irtisanomisensa ajankohtana direktiiviin 2004/38 perustuva pysyvä oleskeluoikeus.
III Ennakkoratkaisukysymykset
24. Näissä olosuhteissa High Court on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Voidaanko katsoa, että unionin kansalaisen puoliso, joka ei ollut kyseisenä ajankohtana itse jäsenvaltion kansalainen, on ’oleskellut vastaanottavassa jäsenvaltiossa unionin kansalaisen kanssa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta’ direktiivin 2004/38 – – 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla, jos he ovat menneet naimisiin toukokuussa 1999, oleskeluoikeus myönnettiin lokakuussa 1999 ja viimeistään vuoden 2002 alussa puolisot sopivat erillään asumisesta ja kumpikin heistä muutti asumaan toisen kumppanin kanssa vuoden 2002 lopussa?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi ja ottaen huomioon, että kolmannen maan kansalaisen, joka vaatii pysyvää oleskeluoikeutta [direktiivin 2004/38] 16 artiklan 2 kohdan mukaisesti vuotta 2006 edeltävän viiden vuoden yhtäjaksoisen oleskelun perusteella, on myös näytettävä toteen, että hänen oleskelunsa täytti muun muassa asetuksen – – N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohdan vaatimukset, merkitseekö se, että kyseisen oletetun viiden vuoden ajanjakson kuluessa unionin kansalainen lähti yhteisestä kodista ja kolmannen maan kansalainen muutti sitten asumaan yhdessä toisen henkilön kanssa uuteen kotiin, jota (silloinen) puoliso, joka oli unionin kansalainen, ei hänelle tarjonnut tai antanut käyttöön, että [mainitut] vaatimukset eivät näin ollen täyty?
3) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastataan myöntävästi ja toiseen kieltävästi, voiko kansallinen tuomioistuin, jonka käsiteltävänä on unionin oikeuden rikkomiseen perustuva vahingonkorvausvaatimus, ottaa sellaisenaan huomioon – tutkiessaan, onko jäsenvaltio pannut virheellisesti täytäntöön tai muuten soveltanut epäasianmukaisesti direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan vaatimuksia – sen seikan, että se on itse katsonut tarpeelliseksi esittää ennakkoratkaisupyynnön kantajan pysyvää oleskeluoikeutta koskevasta kysymyksestä, arvioidessaan sitä, onko unionin oikeuden rikkominen ilmeistä?”
IV Asian tarkastelu
A Alustavat huomautukset
25. Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys on mielestäni käsiteltävä yhdessä. Kantaja vetoaa nimittäin direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaan perustuvaan pysyvään oleskeluoikeuteen, joka hänelle syntyi vuosien 1999–2004 välisellä ajanjaksolla. Tämä ajanjakso edeltää määräaikaa, joka oli säädetty direktiivin saattamiseksi osaksi jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä ja joka oli 30.4.2006.
26. On siis ennen kaikkea selvitettävä, voidaanko viiden vuoden määräajan, joka on direktiivin 16 artiklan 2 kohdan mukaisesti pysyvän oleskeluoikeuden myöntämisen edellytys, laskemisessa ottaa huomioon ne jaksot, joiden aikana henkilö on oleskellut vastaanottavan jäsenvaltion alueella tuolloin sovelletun unionin oikeuden eli käsiteltävässä asiassa asetuksen N:o 1612/68 ja etenkin sen 10 artiklan mukaisesti. Mainitussa säännöksessä työntekijän, joka on jäsenvaltion kansalainen, puolisolle myönnetään oikeus tulla asumaan hänen luokseen vastaanottavaan jäsenvaltioon sillä edellytyksellä, että työntekijällä on perheensä käyttöön asunto, jota pidetään normaalina sen alueen kotimaisten työntekijöiden asumisessa, jossa työntekijä on työssä.
27. Unionin tuomioistuin on jo vastannut tähän kysymykseen asiassa Lassal antamassaan tuomiossa.(6) Se totesi nimittäin, että ”direktiivin 2004/38 16 artiklassa säädetyn pysyvän oleskeluoikeuden saamisen kannalta on otettava huomioon sellaiset viiden vuoden yhtäjaksoisen oleskelun jaksot, jotka olivat täyttyneet ennen tämän direktiivin täytäntöönpanopäivää 30.4.2006 ennen tätä päivää annettujen unionin säädösten mukaisesti”.(7)
28. Tuomion ulottuvuutta täsmennettiin äskettäin asiassa Alarape ja Tijani annetussa tuomiossa.(8) Unionin tuomioistuin totesi siinä, että ainoastaan direktiivissä 2004/38 säädetyt edellytykset täyttävät oleskelujaksot voidaan ottaa huomioon direktiivissä tarkoitetun pysyvän oleskeluoikeuden myöntämiseksi unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia.(9) Se muistutti myös, että yhtäältä direktiivin 2004/38 tarkoituksena on päästä eroon alakohtaisesta ja epäyhtenäisestä tavasta käsitellä oikeutta vapaaseen liikkuvuuteen ja oleskeluun sekä helpottaa tämän oikeuden käyttämistä laatimalla yksi säädös, jolla kodifioidaan ja tarkistetaan kyseistä direktiiviä edeltäneet unionin oikeuden säädökset, ja että toisaalta siinä säädetään oleskeluoikeutta vastaanottavassa jäsenvaltiossa koskevasta asteittaisesta järjestelmästä, jossa toistetaan pääasiallisesti direktiiviä edeltäneissä unionin oikeuden säädöksissä ja oikeuskäytännössä vahvistetut vaiheet ja edellytykset ja päädytään lopulta pysyvään oleskeluoikeuteen.(10) Unionin tuomioistuin totesi siis, että ilmaisu ”ennen [direktiiviä 2004/38] annetut unionin säädökset”, josta on kyse asiassa Lassal annetun tuomion (EU:C:2010:592) 40 kohdassa, on ymmärrettävä siten, että se viittaa säädöksiin, jotka kodifioitiin, joita muutettiin tai jotka kumottiin kyseisellä direktiivillä, eikä säädöksiin, joihin direktiivi ei vaikuttanut, kuten asetuksen N:o 1612/68 12 artikla.(11)
29. Päättelen tästä oikeuskäytännöstä seuraavaa. Kun viitataan ennen direktiiviä 2004/38 annettuihin säädöksiin, jotka on otettava huomioon oleskelun keston laskemisessa, ne voivat olla ainoastaan direktiivillä 2004/38 kodifioituja, muutettuja tai kumottuja säädöksiä, eivätkä säädöksiä, joihin direktiivi ei vaikuttanut. Koska asetuksen N:o 1612/68 10 artikla kuuluu niihin säännöksiin, jotka kumottiin direktiivin voimaantulon johdosta, direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa edellytetyn viiden vuoden ajanjakson laskemisessa voidaan ottaa huomioon ainoastaan ne oleskelujaksot, jotka olivat asetuksen 10 artiklan perusteella täyttyneet direktiivissä 2004/38 asetettujen kaltaisten edellytysten mukaisesti ennen direktiivin täytäntöönpanon määräajan päättymistä.
30. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämät ensimmäinen ja toinen kysymys on siis ymmärrettävä seuraavasti. Onko direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso, voi pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi vedota vastaanottavan jäsenvaltion alueella oleskelun jaksoon, joka on täyttynyt ennen kuin direktiivi saatettiin osaksi jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä, kun on osoitettu, että puolisot ovat tänä aikana muuttaneet erilleen toisistaan asumaan muiden kumppaneiden kanssa?
B Ensimmäinen ja toinen ennakkoratkaisukysymys
31. Aivan aluksi on selvitettävä, oliko Ogieriakhi riidanalaisella ajanjaksolla edelleen direktiivin 2004/38 2 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perheenjäsen. Muistutan, että direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Henkilöt, joihin tätä direktiiviä sovelletaan”, 1 kohdassa säädetään, että direktiiviä sovelletaan kaikkiin unionin kansalaisiin, jotka siirtyvät toiseen jäsenvaltioon tai oleskelevat toisessa jäsenvaltiossa kuin jonka kansalaisia he ovat, sekä heidän tämän direktiivin 2 artiklan 2 alakohdassa määriteltyihin perheenjäseniinsä, jotka tulevat heidän mukanaan tai seuraavat heitä myöhemmin tähän jäsenvaltioon.
32. Vaikka Georges ja Ogieriakhi olivat naimisissa vuoteen 2009 saakka, he muuttivat erilleen kahden avioliittovuoden jälkeen ja muuttivat yhteen uusien kumppanien kanssa. Mahdollisten epäselvyyksien hälventämiseksi on täsmennettävä, että sen paremmin ennakkoratkaisupyynnössä kuin muissakaan oikeudenkäynnin asiakirjoissa ei ole missään vaiheessa väitetty, että Georgesin ja Ogieriakhin avioliitto olisi ollut lumeavioliitto.
33. Näin ollen on selvitettävä, oliko direktiivin 2004/38 oikeuksiin vetoava Ogieriakhi riidanalaisella ajanjaksolla edelleen Georgesin perheenjäsen.
34. Oikeuskäytännön näkökulmasta on selvää, että Ogieriakhin voidaan katsoa olleen tuolla ajanjaksolla Georgesin perheenjäsen. Asiassa Iida annetusta tuomiosta(12) ilmenee nimittäin, että niin kauan kuin toimivaltainen viranomainen ei ole päättänyt puolisoiden avioliittoa, kolmannen maan kansalaista, joka on unionin kansalaisen puoliso, voidaan pitää puolisonsa perheenjäsenenä direktiivin 2004/38 2 artiklan 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla.(13)
35. Tämän jälkeen muistutan, että unionin tuomioistuin totesi asiassa Alarape ja Tijani antamansa tuomion (EU:C:2013:290) 34 kohdassa, että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdan soveltamiseksi on todettava, että pysyvän oleskeluoikeuden myöntäminen unionin kansalaisen perheenjäsenille, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, riippuu joka tapauksessa siitä, että yhtäältä kyseinen kansalainen itse täyttää direktiivin 16 artiklan 1 kohdassa vahvistetut edellytykset ja että toisaalta kyseiset perheenjäsenet ovat oleskelleet hänen kanssaan asianomaisen ajanjakson. Oikeuskäytännön mukaisesti laillisen oleskelun käsite, jota kyseisessä säännöksessä käytetyillä sanoilla ”ovat oleskelleet laillisesti” tarkoitetaan, on ymmärrettävä direktiivissä säädettyjen ja erityisesti sen 7 artiklan 1 kohdassa tarkoitettujen edellytysten mukaiseksi oleskeluksi.(14)
36. Näin ollen on selvitettävä, täyttikö unionin kansalainen ja Ogieriakhin puoliso Georges nämä edellytykset riidanalaisella ajanjaksolla. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että edellytykset täyttyvät. On nimittäin kiistatonta, että Georgesilla oli mainitulla ajanjaksolla pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan voimassa olleessa unionin oikeudessa tarkoitettu työntekijän asema. Hän siis täytti direktiivin 2004/38 7 artiklan 1 kohdan a alakohdassa asetetun edellytyksen. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on lisäksi täsmentänyt, että Georges oleskeli laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan, joten hän oli saanut direktiivin 16 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun pysyvän oleskeluoikeuden.
37. Koska Georgesilla oli pysyvä oleskeluoikeus, Ogieriakhi katsoo, että myös hänellä on oltava direktiivin 16 artiklan 2 kohdan nojalla pysyvä oleskeluoikeus Georgesin perheenjäsenenä, joka oleskeli maassa laillisesti hänen kanssaan riidanalaisella ajanjaksolla. Toimivaltaiset viranomaiset katsovat kuitenkin, etteivät asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohdan edellytykset täyttyneet pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan, koska Georges ei ollut tarjonnut Ogieriakhille tai hänen käyttöönsä asuntoa, jota pidettiin säännöksessä tarkoitetulla tavalla normaalina. Viranomaiset katsovat, että jos Ogieriakhilla ei ollut riidanalaisella ajanjaksolla oleskeluoikeutta siksi, ettei hänen käyttöönsä ollut annettu normaalina pidettävää asuntoa, hänen ei voida katsoa oleskelleen direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla laillisesti vastaanottavan jäsenvaltion alueella eikä hän siten voi saada pysyvää oleskeluoikeutta.
38. Olen tästä eri mieltä.
39. Muistutan, että asiassa Diatta annetussa tuomiossa(15) todettiin, että kun asetuksen N:o 1612/68 10 artiklassa säädetään, että siirtotyöläisen perheenjäsenellä on oikeus tulla asumaan työntekijän luokse, siinä ei edellytetä, että kyseinen perheenjäsen asuisi siellä vakituisesti vaan, kuten artiklan 3 kohdassa todetaan, ainoastaan, että työntekijällä on voitava olla perheensä käyttöön asunto, joka täyttää ne vaatimukset, joita pidetään normaaleina. Implisiittistä vaatimusta perheen yhteisestä asunnosta ei näin ollen voida hyväksyä.(16) Tuomiossa lisättiin, ettei avioliiton voida katsoa päättyneen ennen kuin siitä on toimivaltaisen viranomaisen päätös. Näin ei ole silloin, kun aviopuolisot ainoastaan asuvat erillään, vaikka heillä olisikin aikomus ottaa myöhemmin avioero.(17)
40. Asiassa komissio vastaan Saksa annetussa tuomiossa(18) todettiin lisäksi, että normaaliksi katsottavassa asunnossa asumisen edellytys koskee kutakin siirtotyöläisen luo asumaan tulevaa perheenjäsentä ainoastaan saapumisajankohtana ja että kun perhe kerran on yhdistynyt, kotimaiset työntekijät ja siirtotyöläiset eivät saa asuntoa koskevien vaatimusten suhteen olla eriarvoisessa asemassa.(19) Tuomiossa todettiin lisäksi, että sen vuoksi, että siirtotyöläisen perheenjäsenen saapumisajankohtana normaaliksi katsottu asunto ei enää jonkin uuden tapahtuman vuoksi täytä kyseistä vaatimusta esimerkiksi perheenlisäyksen tai lapsen täysi-ikäisyyden saavuttamisen vuoksi, työntekijän perheenjäsenten suhteen mahdollisesti toteutettavat toimenpiteet eivät saa erota omiin kansalaisiin kohdistettavista toimenpiteistä ja johtaa yhteisön kansalaisten syrjintään jäsenvaltion omiin kansalaisiin nähden.(20)
41. Mainituista kahdesta tuomiosta johtuu mielestäni seuraavaa. Työntekijälle asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohdassa asetetun edellytyksen, jonka mukaan hänellä on oltava perheenjäsentensä käyttöön normaaliksi katsottava asunto, on täytyttävä, jotta hänen perheensä voidaan ottaa vastaan. Tällä ennakkoedellytyksellä pyritään varmistamaan, että kyseinen työntekijä haluaa ennen kaikkea yhdistää perheensä uudelleen, jotta hän voisi käyttää oikeuttaan vapaaseen liikkuvuuteen. Kun perhe on yhdistetty, ei voida edellyttää, että kaikki perheenjäsenet asuisivat yhdessä pysyvästi koko vastaanottavan jäsenvaltion alueella tapahtuvan laillisen oleskelunsa ajan. Henkilöiden elämän käänteet, jotka voivat johtaa puolisojen muuttamiseen erilleen, eivät voi johtaa siihen, että nämä henkilöt menettävät unionin säännöksissä ja määräyksissä heille annetut oikeudet.
42. Jos kyseisten henkilöiden edellytettäisiin asuvan pysyvästi yhdessä, puututtaisiin mielestäni heidän yksityis- ja perhe-elämäänsä, mikä on kielletty Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa. Valtion viranomaiset eivät voi pakottaa muiden jäsenvaltioiden kansalaisia ja heidän perheenjäseniään hyväksymään tiettyä parisuhdekäsitystä ja elämäntapaa etenkään, kun sitä ei vaadita myöskään jäsenvaltioiden kansalaisilta.
43. Katson siis, että puolisoiden välisillä suhteilla ja asumisoloilla sen jälkeen, kun puoliso, joka on kolmannen maan kansalainen, on saapunut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle, ei ole merkitystä mainitun puolison oleskeluoikeuden saamisen kannalta.
44. Asetuksen N:o 1612/68 10 artiklassa asetetut edellytykset täyttyvät siis edelleen sen jälkeen, kun työntekijä, joka on jäsenvaltion kansalainen, ja hänen puolisonsa, joka on kolmannen maan kansalainen, ovat muuttaneet erilleen, kuten käsiteltävässä asiassa. Tästä seuraa, että Ogieriakhin oleskelu oli pääasian tosiseikkojen tapahtuma-aikaan voimassa olleen unionin oikeuden mukaista.
45. Vielä on kuitenkin selvitettävä, vastaavatko nämä asetuksen N:o 1612/68 10 artiklan 3 kohdan mukaisesti täyttyneet oleskelujaksot direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa asetettuja edellytyksiä siltä osin kuin tässä säännöksessä edellytetään, että unionin kansalaisen perheenjäsen on oleskellut laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta tämän kansalaisen ”kanssa”.
46. Mielestäni näin on. Asiassa Onuekwere antamassaan tuomiossa(21) unionin tuomioistuin totesi nimittäin, että direktiivin 16 artiklan 2 kohtaan sisältyvä ilmaisu ”kanssa” vahvistaa edellytystä, jonka mukaan unionin kansalaisen perheenjäsenten, jotka eivät ole jäsenvaltion kansalaisia, on tultava hänen mukanaan tai seurattava häntä myöhemmin.(22) Kuten totesin asiassa Onuekwere esittämäni ratkaisuehdotuksen(23) 38–41 kohdassa, ilmaisua ei pidä tulkita kirjaimellisesti eikä se edellytä, että puolisot asuvat yhdessä. Sillä ainoastaan vahvistetaan, että jotta perheenjäsen voitaisiin katsoa direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi henkilöksi, johon direktiiviä sovelletaan, hänen on tultava vastaanottavan jäsenvaltion alueelle unionin kansalaisen mukana tai seurattava häntä sinne myöhemmin.(24) Näin ollen kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen ja joka, vaikka hän on naimisissa unionin kansalaisen kanssa, oleskelee muun jäsenvaltion kuin sen vastaanottavan jäsenvaltion alueella, jossa kyseinen unionin kansalainen oleskelee, ei täytä direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohdassa asetettua edellytystä, jonka mukaan hänen on asuttava unionin kansalaisen kanssa, sillä hänen ei katsota tulleen alueelle unionin kansalaisen kanssa tai seuranneen häntä myöhemmin. Sen sijaan on niin, että kun alkuperäinen edellytys, jonka mukaan henkilön on tultava alueelle unionin kansalaisen mukana tai seurattava häntä myöhemmin, täyttyy, merkitystä ei enää ole sillä, asuvatko puolisot yhdessä.
47. Tällainen tulkinta ei mielestäni ole direktiivin 16 artiklan hengen ja tavoitteen vastainen. Pysyvän oleskeluoikeuden tarkoituksena on nimittäin vahvistaa sosiaalista yhteenkuuluvuutta ja tunnetta unionin kansalaisuudesta. Pysyvän oleskeluoikeuden saamisen olennaisena tekijänä on siis unionin kansalaisen ja hänen perheenjäsentensä kotoutuminen vastaanottavaan jäsenvaltioon,(25) ja laillisen oleskelun yhtäjaksoisuus vastaa kotoutumisvelvollisuutta, joka on pysyvän oleskeluoikeuden saamisen lähtökohtana.(26) Puolisoiden väliset suhteet ja heidän valitsemansa elämäntapa eivät kuitenkaan mielestäni kerro heidän kotoutumisensa asteesta. Ogieriakhin tapaus on tästä mainio esimerkki. Hänen taipaleensa osoittaa nimittäin, että hän on kotoutunut vastaanottavaan jäsenvaltioon heti sinne saavuttuaan. Hän työskenteli valtion yrityksen palveluksessa marraskuusta 2001 lokakuuhun 2007 asti, jolloin hänet irtisanottiin pysyvän oleskeluoikeuden puuttumisen vuoksi, ja suoritti menestyksekkäästi oikeustieteen opintoja.
48. Edellä esitetystä seuraa, että niin kauan kuin toimivaltainen viranomainen ei ole päättänyt puolisoiden avioliittoa, kolmannen maan kansalaiselle, joka on unionin kansalaisen puoliso ja joka on tullut vastaanottavan jäsenvaltion alueelle unionin kansalaisen mukana tai seurannut häntä myöhemmin ja joka on oleskellut hänen kanssaan laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta, on myönnettävä pysyvä oleskeluoikeus, vaikka puolisot olisivat muuttaneet erilleen.
49. Tätä tulkintaa tukee toinenkin seikka. Direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdan ensimmäisen alakohdan a alakohdassa nimittäin säädetään, että unionin kansalaisen perheenjäsenet, jotka eivät ole minkään jäsenvaltion kansalaisia, eivät menetä oleskeluoikeuttaan avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen eivätkä rekisteröidyn parisuhteen päättymisen jälkeen, jos avioliitto tai rekisteröity parisuhde on kestänyt ennen avioeron, avioliiton mitättömäksi julistamisen tai rekisteröidyn parisuhteen päättymisen edellyttämän menettelyn vireillepanoa vähintään kolme vuotta, joista yksi vuosi vastaanottavassa jäsenvaltiossa. Direktiivin 13 artiklan 2 kohdan toisessa alakohdassa säädetään lisäksi, että ennen kuin asianomaiset saavat oikeuden pysyvään oleskeluun, heidän oleskeluoikeuteensa sovelletaan edelleen vaatimusta, jonka mukaan heidän on voitava todistaa olevansa työntekijöitä tai itsenäisiä ammatinharjoittajia tai että heillä on riittävät varat niin, että he eivät muodostu rasitteeksi vastaanottavan jäsenvaltion sosiaalihuoltojärjestelmälle. Mainitun direktiivin 18 artiklassa säädetään lisäksi, että unionin kansalaisen direktiivin 2004/38 13 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuille perheenjäsenille, jotka täyttävät näissä säännöksissä vahvistetut edellytykset, on myönnettävä pysyvä oleskeluoikeus, kun he ovat oleskelleet vastaanottavassa jäsenvaltiossa laillisesti ja yhtäjaksoisesti viisi vuotta.
50. Lyhyesti sanottuna kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso ja on ollut naimisissa tämän kanssa vähintään kolme vuotta, joista yhden vuoden vastaanottavan jäsenvaltion alueella, säilyttää oleskeluoikeutensa ja voi saada pysyvän oleskeluoikeuden, jos hän täyttää edellä esitetyt edellytykset, ja näin on vaikka toimivaltainen viranomainen olisi päättänyt avioliiton.
51. On siis todettava, että jos katsottaisiin, että Ogieriakhin tilanteessa oleva kolmannen maan kansalainen, jonka on todettu säilyttäneen asemansa unionin kansalaisen perheenjäsenenä, koska toimivaltainen viranomainen ei ole päättänyt avioliittoa, ei voi saada pysyvää oleskeluoikeutta, hän joutuisi huomattavasti epäsuotuisampaan asemaan kuin sellainen kolmannen maan kansalainen, joka on menettänyt direktiivin 2004/38 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetun perheenjäsenen aseman mutta joka täyttää direktiivin 13 artiklan 2 kohdan edellytykset.
52. Kolmannen maan kansalaisen, joka on unionin kansalaisen perheenjäsen, unionin oikeudesta johtuvat oikeudet ja suojelu olisivat siis heikommat kuin sellaisen kolmannen maan kansalaisen, jolla ei ole enää mitään suhdetta unionin kansalaiseen. Tällainen tulkinta olisi vastoin direktiivin henkeä ja tavoitetta, joiden mukaan kaikille unionin kansalaisille myönnetään oikeus liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella vapauden ja ihmisarvon osalta objektiivisten edellytysten mukaisesti, ja tämä oikeus myönnetään myös heidän perheenjäsenilleen näiden kansalaisuudesta riippumatta.(27)
53. Kaiken edellä esitetyn perusteella katson, että direktiivin 2004/38 16 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso, voi pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi vedota vastaanottavan jäsenvaltion alueella oleskelun jaksoon, joka on täyttynyt ennen direktiivin saattamista osaksi jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä, vaikka on osoitettu, että puolisot ovat tänä aikana asuneet erillään toisistaan, muiden kumppaneiden kanssa.
C Kolmas kysymys
54. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee kolmannella kysymyksellään, onko kansallisen tuomioistuimen otettava unionin oikeuden rikkomisesta nostetun vahingonkorvauskanteen arvioinnissa huomioon se, että pääasiassa kyseessä olevasta unionin oikeudesta on ollut välttämätöntä esittää ennakkoratkaisukysymys sen selvittämiseksi, onko jäsenvaltion unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän vakava.
55. Muistutan, että unionin oikeudessa annetaan yksityisille tietyin edellytyksin oikeus saada korvausta unionin oikeuden rikkomisesta aiheutuneista vahingoista. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan periaate, jonka mukaan jäsenvaltio vastaa sen syyksi luettavalla unionin oikeuden rikkomisella yksityisille aiheuttamastaan vahingosta, on erottamaton osa perussopimuksilla, joihin unioni perustuu, luotua järjestelmää.(28)
56. Oikeuskäytännössä on toistuvasti katsottu, että vahinkoa kärsineillä yksityisillä on oikeus korvaukseen kolmen edellytyksen täyttyessä, eli kun unionin rikotun oikeussäännön tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, kun tämän oikeussäännön rikkominen on riittävän ilmeinen ja kun tämän rikkomisen ja yksityiselle aiheutuneen vahingon välillä on välitön syy-yhteys.(29)
57. Kolmannen kysymyksen aiheena olevasta toisesta edellytyksestä on muistettava, että ratkaiseva peruste unionin oikeuden rikkomisen luokittelemiseksi riittävän ilmeiseksi on jäsenvaltion tai yhteisön toimielimen harkintavallalle asetettujen rajojen ilmeinen ja vakava ylittäminen.(30)
58. Sen ratkaisemiseksi, täyttyykö kyseinen edellytys, kansallisen tuomioistuimen, jonka käsiteltävänä vahingonkorvausvaade on, on otettava tältä osin huomioon kaikki kysymyksessä olevalle tilanteelle ominaiset seikat, joita ovat erityisesti rikotun oikeusnormin selkeys ja täsmällisyys, rikkomisen tahallisuus, oikeudellisen virheen anteeksiannettavuus tai anteeksiantamattomuus ja unionin toimielimen mahdollinen kanta sekä se, että kyseinen tuomioistuin ei ole täyttänyt SEUT 267 artiklan kolmannen kohdan mukaista ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevaa velvollisuuttaan.(31)
59. Tarkoittaako siis ennakkoratkaisukysymyksen esittäminen unionin tuomioistuimelle unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkinnasta sitä, ettei unionin oikeuden rikkominen ole riittävän ilmeinen? Voitaisiin nimittäin katsoa, että ennakkoratkaisukysymyksen esittäminen tarkoittaa, että kyseinen määräys on epätarkka ja monitulkintainen, mikä vaikuttaa ratkaisevasti kansallisen tuomioistuimen tekemään tarkasteluun.
60. Katson kuitenkin mielestäni hyvin painavasta syystä, ettei kyse ole tästä.
61. SEUT 267 artiklassa tarkoitetulla ennakkoratkaisumenettelyllä otetaan käyttöön todellinen vuoropuhelu ja yhteistyö kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välillä. Yhteistyö on olennaisen tärkeää unionin oikeuden yhdenmukaisen soveltamisen takaamiseksi kansallisissa oikeusjärjestyksissä. Kuten julkisasiamies Léger on todennut ”yhteisöjen tuomioistuin antaa kansallisille tuomioistuimille erittäin tärkeän tehtävän yhteisön oikeuden täytäntöönpanossa ja yksityisille siitä johtuvien oikeuksien suojelussa. Kansallista tuomioistuinta kutsutaan myös yleisesti käytetyllä ilmaisulla ’yhteisön oikeuden tuomioistuin’”.(32)
62. Mielestäni ”yhteisön oikeuden tuomioistuimen” keskeinen asema voisi vaarantua, jos todettaisiin, että pelkästään sen perusteella, että kansallinen tuomioistuin esittää ennakkoratkaisukysymyksen unionin oikeuden säännöksen tai määräyksen tulkinnasta, voidaan todeta, ettei unionin oikeuden rikkominen ole riittävän ilmeinen, jotta jäsenvaltion vastuu voitaisiin todeta. Tällainen kansallista tuomioistuinta velvoittava seuraus voisi katkaista kansallisen tuomioistuimen ja unionin tuomioistuinten välisen vuoropuhelun. Tällaisessa tilanteessa kansallinen tuomioistuin, joka haluaa esittää ennakkoratkaisukysymyksen saadakseen varmuuden unionin oikeuden tulkinnastaan ennen jäsenvaltion asettamista vahingonkorvausvastuuseen, voisi päättää jättää kysymyksen esittämättä. Yleisemmin pelkkä kysymyksen esittäminen ei voi rajata pääasiassa toimivaltaisen tuomioistuimen vapautta. Sen vapaata päätöksentekoa ei helpota unionin tuomioistuimelle esitetty kysymys vaan tämän antama vastaus.
63. SEUT 267 artiklalla käyttöön otetun mekanismin säilyttämiseksi ja kansallisten tuomioistuinten keskeisen tehtävän suojelemiseksi unionin oikeuden täytäntöönpanon alalla katson näin ollen, että kansallisen tuomioistuimen ei tarvitse ottaa unionin oikeuden rikkomisesta nostetun vahingonkorvauskanteen arvioinnissa huomioon sitä, että pääasiassa kyseessä olevasta unionin oikeudesta on ollut välttämätöntä esittää ennakkoratkaisukysymys sen selvittämiseksi, onko jäsenvaltion unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän vakava.
V Ratkaisuehdotus
64. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa High Courtin esittämiin ennakkoratkaisukysymyksiin seuraavasti:
1) Euroopan unionin kansalaisten ja heidän perheenjäsentensä oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella, asetuksen (ETY) N:o 1612/68 muuttamisesta ja direktiivien 64/221/ETY, 68/360/ETY, 72/194/ETY, 73/148/ETY, 75/34/ETY, 75/35/ETY, 90/364/ETY, 90/365/ETY ja 93/96/ETY kumoamisesta 29.4.2004 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2004/38/EY 16 artiklan 2 kohtaa on tulkittava siten, että kolmannen maan kansalainen, joka on unionin kansalaisen puoliso, voi pysyvän oleskeluoikeuden saamiseksi vedota vastaanottavan jäsenvaltion alueella oleskelun jaksoon, joka on täyttynyt ennen direktiivin saattamista osaksi jäsenvaltioiden oikeusjärjestystä, vaikka on osoitettu, että puolisot ovat tänä aikana asuneet erillään toisistaan, muiden elinkumppaneiden kanssa.
2) Kansallisen tuomioistuimen ei tarvitse ottaa unionin oikeuden rikkomisesta nostetun vahingonkorvauskanteen arvioinnissa huomioon sitä, että pääasiassa kyseessä olevasta unionin oikeudesta on ollut tarpeen esittää ennakkoratkaisukysymys sen selvittämiseksi, onko jäsenvaltion unionin oikeuden rikkominen ollut riittävän vakava.