Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
ATHANASIOS RANTOS
30 päivänä toukokuuta 2024 (1)
Asia C‑677/22
Przedsiębiorstwo Produkcyjno – Handlowo – Usługowe A.
vastaan
P. S.A.
(ennakkoratkaisupyyntö – Sąd Rejonowy Katowice – Wschód w Katowicach (Itä-Katowicen piirioikeus, Puola))
Ennakkoratkaisupyyntö – Direktiivi 2011/7/EU – Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen – 3 artikla – Yritysten väliset kaupalliset toimet – 3 artiklan 5 kohta – Jäsenvaltioiden velvollisuus varmistaa, että sopimuksessa määrätty maksuaika ei ylitä 60:tä kalenteripäivää, ”jollei sopimuksessa nimenomaisesti toisin sovita” – Huutokaupan tai tarjouskilpailun päätteeksi tehtävät sopimukset – Toisen sopimuspuolen yksipuolisesti asettama sopimusehto, jossa määrätään 120 kalenteripäivän maksuajasta
I Johdanto
1. Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta annetun direktiivin 2011/7/EU(2) 3 artiklan 5 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että sopimuksessa määrätty maksuaika ei ylitä 60:tä kalenteripäivää, jollei sopimuksessa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, ettei se ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta kyseisen direktiivin 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla.
2. Voidaanko yritysten välisissä sopimuksissa yhden sopimuspuolen yksipuolisesti asettamaa yli 60 päivän maksuaikaa, joka alkaa ajankohdasta, jona lasku annetaan velalliselle, pitää direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla ”nimenomaisesti sovittuna”? Sąd Rejonowy Katowice – Wschód w Katowicachin (Itä-Katowicen piirioikeus, Puola) esittämä kysymys koskee olennaisilta osin tätä.
3. Ennakkoratkaisupyyntö on esitetty asiassa, jossa asianosaisina ovat yhtäältä Przedsiębiorstwo Produkcyjno – Handlowo – Usługowe A., joka on kaivosteollisuudessa käytettäviä laitteita valmistava rajavastuuyhtiö (jäljempänä A tai kantaja), ja toisaalta P. S.A., joka on hiilen louhintaa- ja myyntiä harjoittava osakeyhtiö (jäljempänä P tai vastaaja), ja jossa on kyse vaatimuksesta maksaa viivästyskorkoa sellaisten laskujen osalta, joita P ei maksanut eräpäivään mennessä ja jotka liittyivät näiden yhtiöiden välillä tehtyihin sopimuksiin, ja tarkemmin sanottuna P:n etukäteen laatimassa sopimusehdossa sovitun 120 päivän maksuajan pätevyydestä.
4. Tässä asiassa unionin tuomioistuimella on ensimmäistä kertaa tilaisuus lausua direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa säädetyn poikkeuksen tulkinnasta. Esitettyyn kysymykseen vastaamiseksi on ratkaistava, käsittääkö kyseisessä säännöksessä tarkoitettu käsite ”nimenomaisesti sovittu” kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisen yhteydessä sopimusmallien tai ”vakiosopimusten” kaltaisten asiakirjojen, jotka ovat yksinomaan toisen sopimuspuolen laatimia ja joissa määrätään yleisin sopimusehdoin yli 60 kalenteripäivän mittaisista maksuajoista, käyttämiseen perustuvan maksuajan hyväksymisen.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus
5. Direktiivin 2011/7 johdanto-osan 12, 13 ja 28 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(12) Maksuviivästys on sopimusrikkomus, joka on tehty velallisen kannalta taloudellisesti houkuttelevaksi useimmissa jäsenvaltioissa alhaisen tai puuttuvan viivästyskoron ja/tai hitaan perintämenettelyn vuoksi. Päättäväinen siirtyminen täsmälliseen maksukulttuuriin, jossa koronperintäoikeuden poissulkemisen olisi aina katsottava olevan selvästi kohtuuton sopimusehto tai selvästi sopimaton menettely, on tarpeen tämän suuntauksen muuttamiseksi ja viivästysten ehkäisemiseksi. Tällaiseen suunnanmuutokseen olisi kuuluttava myös nimenomaisten säännösten säätäminen maksuajoista ja aiheutuneiden kulujen korvaamisesta velkojille sekä muun muassa se, että perintäkulujen korvaamisoikeuden poissulkemisen olisi oletettava olevan selvästi kohtuutonta tai sopimatonta.
(13) Näin ollen olisi säädettävä yritysten välisten sopimusten mukaisten maksuaikojen rajoittamisesta pääsääntöisesti 60 kalenteripäivään. Yritykset voisivat kuitenkin joissakin tapauksissa vaatia pidempiä maksuaikoja, esimerkiksi kun ne haluavat antaa asiakkailleen tavaraluottoa. Sen vuoksi osapuolten olisi voitava sopia nimenomaisesti 60 kalenteripäivää pitemmistä maksuajoista, kuitenkin sillä edellytyksellä, että maksuajan pidentäminen ei ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta tai sopimatonta.
– –
(28) Tällä direktiivillä olisi estettävä sopimusvapauden väärinkäyttö velkojan vahingoksi. Tällaisena väärinkäyttönä voidaan pitää sitä, että maksupäivää tai ‑aikaa, viivästyskorkoa tai perintäkulujen korvaamista koskeva sopimusehto tai menettely ei ole perusteltu velalliselle myönnettyjen ehtojen johdosta tai sen pääasiallisena tarkoituksena on parantaa velallisen maksuvalmiutta velkojan kustannuksella. – –”
6. Direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde ja soveltamisala”, säädetään seuraavaa:
”1. Tämän direktiivin tavoitteena on kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjuminen, jotta voidaan varmistaa sisämarkkinoiden moitteeton toiminta ja edistää näin yritysten ja erityisesti pienten ja keskisuurten yritysten (pk-yritysten) kilpailukykyä.
2. Tätä direktiiviä sovelletaan kaikkiin kaupallisista toimista korvauksena suoritettaviin maksuihin.
– –”
7. Direktiivin 2 artiklassa, jonka otsikko on ”Määritelmät”, säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä tarkoitetaan:
1) ’kaupallisilla toimilla’ yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan;
2) ’viranomaisella’ hankintaviranomaista, siten kuin se on määritelty direktiivin 2004/17/EY(3) 2 artiklan 1 kohdan a alakohdassa ja direktiivin 2004/18/EY(4) 1 artiklan 9 kohdassa, riippumatta sopimuksen kohteesta tai arvosta;
3) ’yrityksellä’ muuta organisaatiota kuin viranomaista sen harjoittaessa itsenäistä taloudellista tai ammattitoimintaansa, vaikka tätä toimintaa harjoittaisi vain yksi henkilö;
4) ’maksuviivästyksellä’ maksua, jota ei suoriteta sopimukseen tai lakiin perustuvan maksuajan kuluessa, kun 3 artiklan 1 kohdassa tai 4 artiklan 1 kohdassa säädetyt ehdot täyttyvät;
5) ’viivästyskorolla’ lakisääteistä viivästyskorkoa tai yritysten välillä sovittua korkoa, jollei 7 artiklasta muuta johdu;
6) ’lakisääteisellä viivästyskorolla’ yksinkertaista viivästyskorkoa, jonka määrä vastaa viitekorkoa korotettuna vähintään kahdeksalla prosenttiyksiköllä;
– –”
8. Saman direktiivin 3 artiklan, jonka otsikko on ”Yritysten väliset kaupalliset toimet”, 1, 3 ja 5 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että velkojalla on oikeus viivästyskorkoon yritysten välisissä kaupallisissa toimissa ilman, että maksumuistutus on tarpeen, kun seuraavat edellytykset täyttyvät:
a) velkoja on täyttänyt sopimukseen ja lakiin perustuvat velvoitteensa; ja
b) velkoja ei ole saanut erääntynyttä määrää ajoissa, paitsi jos velallinen ei ole vastuussa viivästyksestä.
– –
3. Kun 1 kohdassa säädetyt edellytykset täyttyvät, jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että
a) velkojalla on oikeus viivästyskorkoon sopimuksessa määrättyä maksupäivää tai siinä määrätyn maksuajan päättymistä seuraavasta päivästä lukien;
– –
5. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että sopimuksessa määrätty maksuaika ei ylitä 60:tä kalenteripäivää, jollei sopimuksessa nimenomaisesti toisin sovita ja edellyttäen, ettei se ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla.”
9. Direktiivin 2011/7 7 artiklan, jonka otsikko on ”Kohtuuttomat sopimusehdot ja sopimattomat menettelyt”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on säädettävä, että – – viivästyskorkoa – – koskevaa sopimusehtoa tai menettelyä joko ei voida panna täytäntöön tai että se antaa oikeuden vaatia vahingonkorvausta, jos sopimusehto on selvästi kohtuuton tai menettely on selvästi sopimaton velkojaa kohtaan.
Ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto selvästi kohtuuton tai menettely selvästi sopimaton velkojaa kohtaan ensimmäisessä alakohdassa tarkoitetulla tavalla, otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat, mukaan lukien:
– –
c) se, onko velallisella objektiivista syytä poiketa lakisääteisestä viivästyskorosta, 3 artiklan 5 kohdassa – – tarkoitetusta maksuajasta – –.”
B Puolan oikeus
10. Kaupallisten toimien liiallisten maksuviivästysten torjumisesta 8.3.2013 annetun lain (Ustawa o przeciwdziałaniu nadmiernym opóźnieniom w transakcjach handlowych)(5), jolla saatettiin direktiivin 2011/7 osaksi Puolan oikeutta (jäljempänä 8.3.2013 annettu laki), 5 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Jos kaupallisen toimen osapuolet, jotka eivät ole terveydenhoitoalan julkisyhteisöjä – –, ovat sopineet sopimuksessa yli 30 päivän maksuajasta, velkoja voi 30 päivän määräajan umpeuduttua vaatia lakisääteisiä korkoja laskettuna sen suorituksen toteuttamisajankohdasta ja ajankohdasta, jona velalliselle annetaan lasku tai tosite tavaran luovutuksesta tai palvelun suorituksesta, maksuajankohtaan saakka mutta ei yli maksuajan päättymisajankohdan.”
11. Mainitun 8.3.2013 annetun lain 7 §:ssä säädetään seuraavaa:
”1. Kaupallisissa toimissa, lukuun ottamatta toimia, joissa velallinen on julkinen elin, velkojalla on oikeus ilman maksukehotusta saada kaupallisten toimien viivästymiseen liittyvät lakisääteiset korot, elleivät osapuolet ole sopineet korkeammasta korosta, maksuajan päättymisajankohdan ja maksuajankohdan väliseltä ajalta, jos seuraavat edellytykset täyttyvät samanaikaisesti:
1) velkoja on suorittanut suorituksensa
2) velkoja ei ole saanut maksua sopimuksessa asetetussa maksuajassa.
2. Sopimuksessa asetettu maksuaika ei saa olla pitempi kuin 60 päivää siitä ajankohdasta, jona tavaran toimituksen tai palvelun suorituksen todistava lasku tai tosite on toimitettu velalliselle, elleivät osapuolet ole sopimuksessa nimenomaisesti sopineet toisin ja edellyttäen, ettei kyseinen sopimusehto ole selvästi kohtuuton velkojaa kohtaan.
3. Jos sopimuksessa asetettu maksuaika on yli 60 päivää siitä ajankohdasta, jona tavaran luovutuksen tai palvelun suorituksen todistava lasku tai tosite on toimitettu velalliselle ja jos 2 momentissa tarkoitettu edellytys ei täyty, suorituksen tehneellä velkojalla on 60 päivän määräajan päätyttyä oikeus 1 momentissa tarkoitettuun korkoon.”
12. Lain 11b §:ssä säädetään seuraavaa:
”Kaupallisissa toimissa sovellettavan lakisääteisen viivästyskoron määrittämiseksi sovelletaan Puolan keskuspankin viitekorkoa, joka oli voimassa
1) 1.1 – 1.1. ja 30.6 väliseltä ajalta maksettavien korkojen osalta
2) 1.7 – 1.7. ja 31.12 väliseltä ajalta maksettavien korkojen osalta.”
III Pääasia, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittely unionin tuomioistuimessa
13. Pääasia koskee riita-asiaa, jossa asianosaisina ovat Puolan oikeuden mukaisesti perustettu rajavastuuyhtiö A, jonka liiketoimintaa on muun muassa kaivosteollisuudessa käytettävien laitteiden valmistus, ja Puolan oikeuden mukaisesti perustettu osakeyhtiö P – yksi Euroopan suurimmista kaivosyhtiöistä, jonka liiketoiminta muodostuu muun muassa hiilen louhimisesta ja myynnistä.
14. P teki vuosina 2018 ja 2019 A:n kanssa useita sopimuksia kaivosteollisuudessa käytettävien laitteiden toimittamisesta (jäljempänä kyseessä olevat sopimukset). Osa sopimuksista tehtiin P:n ylläpitämällä internetsivustolla, jolla julkaistiin tiedot kulloinkin kyseessä olevasta hankinnasta ja sen toteuttamisen yksityiskohdista, järjestetyn huutokaupan päätteeksi (ns. kohdehuutokaupalla). Osallistuminen sähköisessä muodossa järjestettyihin huutokauppoihin edellytti siis kyseisten sääntöjen hyväksymistä. Muut sopimukset tehtiin tarjouskilpailun, joka saattoi olla julkinen tai ei-julkinen, päätteeksi P:n laatimassaan tarjouspyyntöasiakirjassa yksipuolisesti asettamien ehtojen mukaisesti. P laati kyseisen asiakirjan itsenäisesti ilman, että A olisi millään tavoin vaikuttanut sen sisältöön. A:lla oli mahdollisuus riitauttaa kyseiset ehdot nostamalla kanne,(6) mitä se ei ole tehnyt nyt käsiteltävässä tapauksessa.
15. P. oli asettanut sekä huutokaupassa että tarjouskilpailussa tehtävien sopimusten mukaiseksi maksuajaksi 120 päivää laskun vastaanottamispäivästä lukien ilman, että toisella osapuolella olisi ollut mahdollisuutta vaikuttaa tähän maksuaikaan. Kyseessä olevat sopimukset voitiin tehdä vasta sen jälkeen, kun A oli hyväksynyt P:n asettamat ehdot, mukaan lukien 120 päivän maksuaika laskettuna ajankohdasta, jona P. vastaanottaa laskun.(7)
16. Sopimusosapuolet tekivät siis joukon sopimuksia, jotka A täytti ja joista se lähetti osittaisia laskuja P:lle, joka maksoi A:n lähettämät 354 laskua 120–122 päivän kuluessa laskujen vastaanottamisesta. Koska maksu suoritettiin kyseessä olevissa sopimuksissa määrätyn 120 päivän mittaisen maksuajan päättymispäivän jälkeen, A lähetti P:lle yhteenvedon, joka sisälsi saatavien pääoman lisäksi viivästyskorot ja kiinteämääräiset korvaukset (tässä tapauksessa 40 euroa laskua kohden).
17. A nosti 31.12.2021 Sąd Rejonowy Katowice – Wschód w Katowicachiin eli ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen toimittamalla kannekirjelmällä kanteen ja vaati P:tä maksamaan 13 702,99 Puolan zlotyn (PLN) (n. 2 985 euroa) määrän laillisine viivästyskorkoineen kannekirjelmän jättämisen ja maksuajankohdan väliseltä ajalta sekä 4 473,04 PLN:n (n. 975 euroa) perintäkulut. Laskun antamisajankohdasta laskettavien 31.–60. päivän osalta kantaja laski viivästyskorot alennetulla korkokannalla 8.3.2013 annetun lain 5 §:n mukaisesti. Sen sijaan 61. päivän ja maksupäivän väliseltä ajalta se laski viivästyskorot korotetulla korkokannalla kyseisen lain 7 §:n mukaisesti.
18. Mainitun lain 7 §:ään perustuvan korkovaatimuksensa tueksi A väitti, että sillä oli oikeus laskea korko tällä tavalla, koska osapuolet eivät olleet neuvotelleet 120 päivän maksuajasta, vaan P oli asettanut sen yksipuolisesti tarjouspyyntöasiakirjoihin liitetyssä mallisopimuksessa.(8)
19. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tuomari (referendarz sądowy) antoi 26.1.2022 maksamismääräyksen, jossa A:n vaatimus hyväksyttiin kokonaisuudessaan.
20. P nosti maksamismääräyksestä osakanteen, jossa se riitautti muun muassa 8.3.2013 annetun lain 7 §:n mukaisesti lasketun koron osan. Kanteensa tueksi se kiisti sen, että laskujen maksuajan olisi pitänyt olla 60 päivää, ja väitti, että laskut oli maksettu niiden eräpäivään mennessä viivästyksettä, joten kantajalla ei ole oikeutta minkäänlaiseen korvaukseen perintäkuluista. P:n mukaan A nimittäin hyväksyi 120 päivän maksuajan, joka mainittiin myös sen laatimissa laskuissa. Kun otetaan huomioon se, että A oli saanut tiedon tarjouspyyntöasiakirjoista ja jättänyt P:lle tarjouskilpailuissa tarjouksia, joissa mainittiin 120 päivän maksuaika, ja että se oli valintansa jälkeen tehnyt useita sopimuksia, joissa se oli vahvistanut kyseisen määräajan kyseenalaistamatta sitä koskevia sopimusehtoja, sopimuspuolten oli katsottava sopineen maksuajan pidentämisestä. P oli myös vahvistanut tehneensä myyjän asemassa vuosina 2018–2020 useita toimitussopimuksia samoilla taloudellisilla ehdoilla, joten ei voida katsoa, että mainittu maksuaika olisi velkojalle haitallinen, koska kantajalla oli varmuus palvelujensa myymisestä, tulonsaannista ja maksuvalmiutensa säilyttämisestä.(9)
21. Tässä tilanteessa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tarpeelliseksi määrittää, asetettiinko kyseessä olevissa sopimuksissa tarkoitettu maksuaika, joka on yli 60 päivää laskun toimittamisesta velalliselle, 8.3.2013 annetun lain 7 §:n 2 momentissa, jolla direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohta saatetaan osaksi Puolan oikeusjärjestystä, säädettyjen edellytysten mukaisesti.
22. Kyseinen tuomioistuin katsoo tältä osin erityisesti, että sopimukset, joiden ehdot on määrittänyt yksinomaan toinen sopimusosapuoli, eivät täytä viimeksi mainitussa säännöksessä säädettyä ensimmäistä edellytystä siitä, että sopimuksessa on ”nimenomaisesti sovittu” maksuajasta, joka ylittää 60 päivää,(10) eivätkä toista edellytystä, jonka mukaan sopimuksessa asetettu 60 päivän maksuaika ei saa olla selvästi sopimaton velkojaa kohtaan.(11)
23. Tässä tilanteessa Sąd Rejonowy Katowice – Wschód w Katowicach on päättänyt lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [direktiivin 2011/7] 3 artiklan 5 kohtaa tulkittava siten, että se, että elinkeinonharjoittajat nimenomaisesti sopivat 60 päivää ylittävästä maksuajasta, voi koskea ainoastaan sopimuksia, joiden ehtoja ei ole laatinut ainoastaan yksi sopimuspuoli?”
24. P, Puolan ja Saksan hallitukset sekä Euroopan komissio ovat esittäneet unionin tuomioistuimelle kirjallisia huomautuksia.
IV Asian tarkastelu
A Ennakkoratkaisukysymyksen tutkittavaksi ottaminen
25. Ennen ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän ainoan ennakkoratkaisukysymyksen tutkimista on lausuttava siitä, voidaanko se ottaa tutkittavaksi.
26. Saksan hallitus väittää kirjallisissa huomautuksissaan, että ennakkoratkaisukysymys on jätettävä tutkimatta, koska pyydetyllä unionin oikeuden tulkinnalla ei ole merkitystä pääasian ratkaisun kannalta, sillä ennakkoratkaisua pyytävän tuomioistuimen myöhemmin antama ratkaisu riippuu myös toisesta kysymyksestä, joka ei ole tämän ennakkoratkaisupyynnön kohteena ja johon ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole vielä ottanut kantaa, eli siitä, onko kyseessä olevissa sopimuksissa vahvistettu maksuaika, joka ylittää yleisen 60 päivän määräajan, ”velkojan kannalta selvästi kohtuuton”.
27. Tässä yhteydessä on muistutettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklassa käyttöön otetussa unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisessä yhteistyössä yksinomaan kansallisen tuomioistuimen, jossa asia on vireillä ja joka vastaa annettavasta ratkaisusta, tehtävänä on kunkin asian erityispiirteiden perusteella harkita, onko ennakkoratkaisu tarpeen asian ratkaisemiseksi ja onko sen unionin tuomioistuimelle esittämillä kysymyksillä merkitystä asian kannalta. Jos esitetyt kysymykset koskevat unionin oikeuden tulkintaa, unionin tuomioistuimella on näin ollen periaatteessa velvollisuus antaa ennakkoratkaisu. Niinpä unionin tuomioistuin voi kieltäytyä vastaamasta kansallisen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen vain, jos on ilmeistä, että unionin oikeuden tulkitsemisella, jota kansallinen tuomioistuin on pyytänyt, ei ole mitään yhteyttä pääasian tosiseikkoihin tai kohteeseen tai jos kyseinen ongelma on luonteeltaan hypoteettinen tai jos unionin tuomioistuimella ei ole tiedossaan niitä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, jotka ovat tarpeen, jotta se voisi antaa hyödyllisen vastauksen sille esitettyihin kysymyksiin.(12)
28. Nyt käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämä kysymys vastaa selvästi objektiiviseen tarpeeseen pääasian tosiasialliseksi ratkaisemiseksi. Kysymys siitä, onko unionin oikeus esteenä sellaiselle kansallisen lainsäädännön soveltamiselle, jolla rajoitetaan sopimuspuolten mahdollisuutta sopia nimenomaisesti yli 60 päivän maksuajoista vain siinä tapauksessa, että kyse on sopimuksista, joiden ehtoja jokin sopimuspuolista ei ole ollut määrittämässä, on nimittäin tarpeen ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle pääasian ratkaisemiseksi. Se, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin joutuu asian ratkaistakseen mahdollisesti ottamaan kantaa muihin kysymyksiin, joita se ei ole käsitellyt ennakkoratkaisupyynnössä, ei merkitse sitä, ettei ennakkoratkaisukysymys olisi merkityksellinen pääasian ratkaisun kannalta.
29. Käsiteltävä ennakkoratkaisupyyntö on siten otettava tutkittavaksi.
B Asiakysymys
30. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ennakkoratkaisukysymyksellään lähinnä, onko direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohtaa tulkittava siten, että yritysten välistä sopimusta tehtäessä sellaisen maksuajan hyväksyminen, joka perustuu velallisen yksipuolisesti laatimien asiakirjojen käyttöön, voidaan rinnastaa ”nimenomaiseen sopimiseen”, vai onko kyseinen säännös ymmärrettävä siten, että mainittu käsite koskee ainoastaan sopimuksia, jotka niiden osapuolet ovat erikseen neuvotelleet, ja että yli 60 päivän maksuajasta voidaan sopia ainoastaan tämänkaltaisissa sopimuksissa.
1. Nyt käsiteltävässä asiassa sovellettavat säännökset
31. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämän ennakkoratkaisukysymyksen oikeudellinen arviointi edellyttää mielestäni sitä, että ensin esitetään joitakin alustavia täsmennyksiä käsiteltävässä asiassa sovellettavista direktiivin 2011/7 säännöksistä.
32. Tältä osin on muistutettava yhtäältä, että direktiiviä 2011/7 sovelletaan sen 1 artiklan 2 kohdan mukaan kaikkiin ”kaupallisista toimista” korvauksena suoritettaviin maksuihin, ja toisaalta, että kyseinen käsite on määritelty direktiivin 2 artiklan 1 alakohdassa laajasti siten, että sillä tarkoitetaan ”yritysten tai yritysten ja viranomaisten välisiä toimia, jotka johtavat tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan”. Kyseisessä säännöksessä asetetaan siten kaksi kumulatiivista edellytystä sille, että toimea voidaan pitää ”kaupallisena toimena”. Ensinnäkin toimi on toteutettava joko yritysten välillä tai yritysten ja viranomaisten välillä, ja toiseksi sen on johdettava tavaroiden toimittamiseen tai palvelujen suorittamiseen korvausta vastaan.(13)
33. Nyt käsiteltävässä asiassa on kiistatonta, että toinen edellytys täyttyy. A on kiistatta toimittanut P:lle tavaroita (eli ”P:n kaivoksensa toiminnan jatkuvuuden ja koneiden toiminnan jatkuvuuden varmistamiseksi käyttämien koneiden automatisointi- ja hallintalaitteita”) määritettyä korvausta vastaan.
34. Sitä vastoin ensimmäisen edellytyksen osalta ei voida ensi arviolta sulkea pois sitä, että tietyt kyseessä olevat sopimukset, erityisesti ne, jotka on tehty julkisten tarjouskilpailujen päätteeksi, luokiteltaisiin ”yrityksen” (eli A:n) ja ”viranomaisen” (eli P:n) välisiksi toimiksi. Kuten komissio esittää kirjallisissa huomautuksissaan, yhtäältä Puolan valtiokonttori on P:n ainoa osakkeenomistaja ja toisaalta P:n liiketoiminta on kaivostoimintaa, joka voidaan rinnastaa toimintaan, jossa on kyse direktiivin 2014/25/EU 14 artiklan b alakohdassa tarkoitetusta ”hiilen tai muiden kiinteiden polttoaineiden etsinnästä tai talteenotosta”.(14)
35. Tällainen kyseessä olevien toimien oikeudellinen luonnehdinta on ratkaiseva siltä kannalta, mitä direktiivin 2011/7 artikloja asiassa sovelletaan, sillä yritysten ja viranomaisten välisiin kaupallisiin toimiin ei sovelleta sen 3 artiklassa (otsikko ”Yritysten väliset kaupalliset toimet”) säädettyjä vaatimuksia vaan sen 4 artiklassa (otsikko ”Yritysten ja viranomaisten väliset kaupalliset toimet”) säädettyjä vaatimuksia, jotka ovat ankarammat sekä maksuaikojen noudattamisen(15) että pidemmistä maksuajoista nimenomaisesti sopimisen mahdollisuuden,(16) joka on tämän asian ytimessä, osalta.
36. Tässä tilanteessa unionin tuomioistuin osoitti ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle työjärjestyksensä 101 artiklan 1 kohdan nojalla tietopyynnön, jotta tämä selventäisi P:n oikeudellista asemaa.
37. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vahvisti unionin tuomioistuimeen 4.10.2023 saapuneessa vastauksessa käytettävissään olevan selvitysaineiston perusteella, että P:tä oli pidettävä direktiivin 2011/7 2 artiklan 3 alakohdassa tarkoitettuna ”yrityksenä” eikä sen 2 artiklan 2 alakohdassa tarkoitettuna ”viranomaisena”. Sen mukaan siitä huolimatta, että Puolan valtiokonttori on P:n ainoa osakkeenomistaja, kyseinen yritys perustettiin pääasiallisesti hyödyntämään mineraalivarantojaan eikä täyttämään muita kuin teollisuuteen tai kauppaan liittyviä yleisen edun mukaisia tarpeita.
38. Kun otetaan huomioon ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen, jonka oikeudelliseen luonnehdintaan liittyviä tosiseikkoja koskevia arviointeja unionin tuomioistuin ei missään tapauksessa voi kyseenalaistaa,(17) esittämät täsmennykset, ehdotan, että ennakkoratkaisukysymystä ei muotoilla uudelleen siten, että siihen sisällytettäisiin myös direktiivin 2011/7 4 artikla, vaan että ennakkoratkaisukysymystä tarkastellaan sellaisena kuin kyseinen tuomioistuin on sen muotoillut.
2. Ennakkoratkaisukysymyksen tarkastelu
39. Aluksi on todettava, että direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa ei määritellä tai täsmennetä sopimuksessa nimenomaisesti toisin sopimisen käsitettä eikä siinä myöskään viitata jäsenvaltioiden oikeuteen käsitteen merkityksen ja ulottuvuuden määrittämiseksi. Tällaista käsitettä on siten tulkittava koko Euroopan unionissa itsenäisesti ja yhtenäisesti, kun otetaan huomioon sekä vaatimukset unionin oikeuden yhtenäisestä soveltamisesta että yhdenvertaisuusperiaate. Tällaisessa tulkinnassa on otettava huomioon sekä kyseisen säännöksen sanamuoto, asiayhteys, johon se kuuluu, että sillä tavoitellut päämäärät sekä tarvittaessa säännöksen syntyhistoria.(18)
a) Sanamuodon mukainen tulkinta
40. Ensinnäkin direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdan sanamuodosta on todettava, että – kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt(19) – kyseisessä säännöksessä asetetaan sovitun yli 60 kalenteripäivän pituisen maksuajan pätevyydelle kaksi kumulatiivista edellytystä eli muotovaatimus (maksuajasta on sovittava nimenomaisesti sopimuksessa) ja aineellinen vaatimus (se ei saa olla ”velkojan kannalta selvästi kohtuutonta 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla”).
41. Säännöksen sanamuodosta ilmenee, että sillä ei suoraan säännellä kysymystä siitä, onko mahdollista, että nimenomaisesti sovittu ehto sisältyy sopimuksiin, joiden sisällön toinen sopimuspuoli on yksipuolisesti laatinut. Muotovaatimuksella, joka koskee ”nimenomaista sopimista” (direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla)(20) tai ”eksplisiittistä sopimista” (direktiivin johdanto-osan 13 perustelukappaleen ranskankielisessä versiossa tarkoitetulla tavalla), ei viitata mitenkään tapaan, jolla sopimus on tehty,(21) vaan sitä vastoin vaatimukseen, jonka mukaan maksuaikaa koskevan sopimusehdon on käytävä sopimuksesta ilmi ”nimenomaisesti” eli riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti, jotta voidaan taata, että sopimuspuolet ovat siitä täysin tietoisia eikä niiden tarvitse päätellä maksuajan mahdollista pidentämistä muista sopimusehdoista tai sopimuspuolten tosiasiallisesta menettelystä.(22)
42. Sitä suuremmalla syyllä ja toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin arvioi, direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdan sanamuodosta ei voida päätellä, että ”nimenomainen sopiminen” voi olla kyseessä ainoastaan silloin, kun sopimusehdosta on neuvoteltu erikseen. Artiklan sanamuoto on nimittäin esteenä tällaiselle tulkinnalle, koska käyttäessään ilmaisua ”nimenomaisesti sovittu” unionin lainsäätäjä ei täsmennä, mikä sopimuspuoli on sisällyttänyt sopimukseen maksuaikaa koskevan ehdon, eikä tee mitään eroa sen mukaan, onko ehdosta neuvoteltu erikseen vai ei. Se ei myöskään tee eroa ”yksittäisen sopimuksen” ja ”vakiosopimuksen” välillä. Kuten Saksan hallitus perustellusti huomauttaa, jos unionin lainsäätäjä olisi halunnut tehdä tällaisen eron ottaakseen huomioon sen, että ehdosta on neuvoteltu erikseen, se olisi valinnut erilaisen muotoilun, joka edellyttäisi velvollisuutta tällaisten neuvottelujen käymiseen.(23)
43. Direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdan sanamuodosta ilmenee siis, että sopimuspuolet voivat sopimussuhteissaan pidentää lakisääteistä 60 päivän maksuaikaa, kunhan tällaista pidennystä koskevan sopimusehdon sisältö on riittävän selkeä ja yksiselitteinen heikompana pidettävän sopimuspuolen kannalta.
44. Tätä päätelmää ei voida mielestäni kyseenalaistaa muun muassa komission esittämällä väitteellä, jonka olennainen sisältö on se, että ilmaisulla ”nimenomaisesti sovittu” (jota käytetään kyseisen direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa ja johdanto-osan 13 perustelukappaleessa) viitataan väistämättä velkojalla sopimuksen laatimisessa olevaan aktiiviseen rooliin, jonka ansiosta se voi todella vaikuttaa sopimuksen sisältöön. Sitä, että sopimuspuolilla pitäisi olla mahdollisuus ”sopia nimenomaisesti” yli 60 päivän maksuajoista, ei voida ymmärtää vaatimuksena siitä, että kaikkien sopimuspuolten olisi osallistuttava aktiivisesti sopimusehdon laatimiseen. Sitä, että ainoastaan toinen sopimuspuoli laatii sopimuksen ehdot, ei nimittäin voida – väärinkäyttötilanteita lukuun ottamatta(24) – rinnastaa sopimuspuolten välisen sopimuksen puuttumiseen tai ”sopimisen” pätemättömyyteen. Päinvastaisen kannan hyväksyminen johtaisi paradoksaaliseen päätelmään, jonka mukaan olisi olemassa olettama, jonka mukaan vakiomuotoiset sopimukset, kuten vakiosopimukset, eivät voi heijastaa sopimuspuolten yhteistä tahtoa, ellei kustakin siihen sisältyvästä ehdosta neuvotella erikseen.(25)
b) Asiayhteyteen perustuva tulkinta
45. Toiseksi siltä osin kuin on kyse asiayhteydestä, johon kyseinen säännös kuuluu, katson, että asiayhteyteen perustuva tulkinta tukee edellä esitettyä sanamuodon mukaista tulkintaa.
46. Kuten edellä 40 kohdassa mainittiin, ”nimenomaisesti sovitun” sopimusehdon sisällyttämistä sopimukseen koskevan muotovaatimuksen lisäksi sisällöllinen vaatimus edellyttää, että sopimusehto ei ole ”velkojan kannalta selvästi [kohtuuton] [direktiivin 2011/7] 7 artiklassa tarkoitetulla tavalla”. Viimeksi mainittua säännöstä, joka sisältää seikat, jotka on otettava huomioon muun muassa sen määrittämiseksi, onko sopimusehto selvästi kohtuuton velkojaa kohtaan, ei voida tulkita siten, että se koskisi vain ehtoja, joista on ”neuvoteltu erikseen”. Direktiivin 2011/7 7 artiklan 1 kohdan toisessa alakohdassa nimittäin säädetään, että ratkaistaessa sitä, onko sopimusehto kohtuuton, ”otetaan huomioon kaikki tapausta koskevat seikat”, mukaan lukien ”se, onko velallisella objektiivista syytä poiketa lakisääteisestä viivästyskorosta, [tai muun muassa kyseisen direktiivin] 3 artiklan 5 kohdassa – – tarkoitetusta maksuajasta”. Tästä seuraa, että se, että toinen sopimuspuoli on vahvistanut maksuaikaa koskevan sopimusehdon, voi olla yksi huomioon otettavista tapausta koskevista seikoista. Selvää kohtuuttomuutta velkojan kannalta koskevalla kiellolla nimittäin taataan tälle yleinen suoja siitä, että maksuajoista on neuvoteltu erikseen tai että jokin osapuoli on määrittänyt ne. Näin ollen vaikuttaa johdonmukaiselta, että kummankintyyppisiä sopimusehtoja voidaan pitää ”nimenomaisesti sovittuina”.
c) Teleologinen tulkinta
47. Kolmanneksi on katsottava, että direktiivillä 2011/7 tavoiteltu päämäärä näyttää mielestäni myös tukevan tätä tulkintaa.
48. Kuten direktiivin 2011/7 johdanto-osan 12 perustelukappaleesta ilmenee, kyseisen direktiivin 3 artiklan 5 kohta liittyy yleisempään tavoitteeseen toteuttaa ”päättäväinen siirtyminen täsmälliseen maksukulttuuriin – –. Tällaiseen suunnanmuutokseen olisi kuuluttava myös nimenomaisten säännösten säätäminen maksuajoista – –”.(26) Niinpä edellä mainitulla säännöksellä pyritään kyseisen direktiivin johdanto-osan 13 perustelukappaleen mukaan toteuttamaan lainsäätäjän tavoite ”yritysten välisten sopimusten mukaisten maksuaikojen rajoittamisesta pääsääntöisesti 60 kalenteripäivään”. Unionin lainsäätäjä kuitenkin hyväksyy sen, että ”yritykset voisivat kuitenkin joissakin tapauksissa vaatia pidempiä maksuaikoja, esimerkiksi kun ne haluavat antaa asiakkailleen tavaraluottoa. Sen vuoksi osapuolten olisi voitava sopia nimenomaisesti 60 kalenteripäivää pitemmistä maksuajoista, kuitenkin sillä edellytyksellä, että maksuajan pidentäminen ei ole velkojan kannalta selvästi kohtuutonta tai sopimatonta”. Direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa kodifioidaan siis unionin lainsäätäjän tavoittelemat puitteet sille, miten lakisääteistä 60 päivän maksuaikaa voidaan pidentää sopimusperusteisesti.(27)
49. Mielestäni tätä tavoitetta ei voi vaarantaa se, että yksinomaan jokin sopimuspuolista laatii sopimusehdon, jossa määrätään yli 60 päivän maksuajasta, esimerkiksi käyttämällä ennalta laadittuja yleisiä sopimusehtoja. Tämäntyyppisen sopimusehdon valinta ei vapauta sopimuspuolia noudattamasta kaikkia direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa säädettyjä vaatimuksia. Yksinomaan jonkin sopimuspuolen asettaman maksuajan, joka ylittää 60 päivää, on myös käytävä ”nimenomaisesti” eli riittävän selkeästi ilmi sopimusasiakirjoista eikä se saa olla kohtuuton velkojan kannalta. Tässä yhteydessä kiinnittäisin huomiota siihen, että direktiivin 7 artiklassa säädettyjä seuraamusmekanismeja, joiden mukaan jäsenvaltiot toteavat, että kohtuuttomia sopimusehtoja ei voida soveltaa tai että ne antavat aiheen vahingonkorvauskanteeseen, sovelletaan myös näissä tilanteissa.
50. Niinpä vaatimuksella ”nimenomaisesta sopimisesta” pyritään mahdollistamaan se, että heikompana pidettävä sopimuspuoli (lähtökohtaisesti velkoja) voi ratkaista riittävän selkeästi – ennen sopimuksen tekemistä –, hyväksyykö se sopimusehdon, joka voi olla sen etujen vastainen direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Tämä niin sanottu ”heikompi” sopimuspuoli tarvitsee tällaista suojaa riippumatta siitä, sisältyykö sille epäedullinen sopimusehto sopimukseen, josta on neuvoteltu erikseen, vai etukäteen laadittuihin sopimusehtoihin.
51. Tätä toteamusta ei voida horjuttaa myöskään muun muassa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämällä perustelulla, jonka mukaan kyseisellä säännöksellä pyritään suojaamaan velkojaa kohtuuttomilta maksuajoilta. Velkojan suojelulla ei nimittäin voida perustella sovittujen mutta vain velallisen määrittämien maksuaikojen toteamista automaattisesti lainvastaisiksi. Tällainen tulkinta menisi direktiivin 2011/7 tavoitetta pidemmälle. Kyseisen direktiivin 7 artiklan 1 kohdassa ei siten säädetä, että yli 60 päivän maksuajat, jotka vain jokin sopimuspuolista on määrittänyt, ovat itsessään kohtuuttomia, vaan siinä säädetään sen sijaan huomioon otettavista seikoista luettelemalla tärkeimmät arviointiperusteet.(28) Niinpä ei ole suoralta kädeltä poissuljettua, että yhden sopimuspuolen asettama yli 60 päivän maksuaika täyttää myös kriteerit hyväksyttävälle poikkeamiselle.
52. Samoin on niin, että vaikka direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohdan logiikkana on se, että yli 60 päivän maksuaikojen käyttö rajoitetaan poikkeuksellisiin tilanteisiin, joissa yrityksillä on tarve vaatia pidempiä maksuaikoja, tämä ei merkitse sitä, että se, että yritykselle annetaan mahdollisuus asettaa yksipuolisesti maksuajan pidentämistä koskeva ehto, olisi sellaisenaan osoitus tällaisten pidempien maksuaikojen tarpeen puuttumisesta. Joka tapauksessa tilanteessa, jossa velkoja katsoo, ettei tällaista ”tarvetta” ole tai ettei se ole perusteltu, sen pitäisi aina voida riitauttaa kyseessä olevan ehdon pätevyys vetoamalla esimerkiksi siihen, ettei ehto kohtuuttoman kestonsa tai oikeuttamisperusteiden puuttumisen vuoksi täytä kyseisen direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa säädettyä toista edellytystä, koska se on velkojan kannalta ”selvästi kohtuuton”. Tämä toinen, sisällöllinen vaatimus on minusta merkityksellinen ja sillä taataan, että pidennettyjä maksuaikoja käytetään vain silloin, kun ne ovat perusteltuja, erityisesti silloin, kun kyse on heikompia yrityksiä, kuten pieniä ja keskisuuria yrityksiä, velvoittavasta ”nimenomaisesta sopimisesta”.(29) Lisäksi mainitun direktiivin 7 artiklan 4 ja 5 kohdassa säädetään, että jäsenvaltioiden on varmistettava, että ilmeisen kohtuuttomien sopimusehtojen käytön lopettamiseksi ”on käytettävissä riittäviä ja tehokkaita keinoja”. Näin ollen ja toisin kuin komissio väittää kirjallisissa huomautuksissaan, en katso, että olisi olemassa todellinen vaara siitä, että vakiosopimusten, joissa määrätään yli 60 päivän maksuajasta, käyttö lisääntyisi jyrkästi yksin siitä syystä, että jonkin sopimuspuolen yksipuolisesti asettaman sopimusehdon hyväksyttäisiin täyttävän saman direktiivin 3 artiklan 5 kohdassa tarkoitettua ”nimenomaista sopimista” koskevan kriteerin.(30)
d) Direktiivin 2011/7 syntyhistoria
53. Neljänneksi ja viimeiseksi on todettava direktiivin 2011/7 syntyhistoriasta, että sen perusteella voidaan tehdä sama päätelmä. Komission alkuperäiseen ehdotukseen ei nimittäin sisältynyt erityisiä vaatimuksia tietyt kynnykset ylittäviä maksuaikoja koskevista sopimusehdoista vaan ainoastaan yleinen edellytys, jonka mukaan sovittava maksuaika ei saa olla selvästi kohtuuton velkojan kannalta.(31) Samoin on katsottava, että vaikka Euroopan parlamentti vaati säännöksen muuttamista siten, että yli 60 päivän maksuajasta sopimiselle asetetaan tiettyjä edellytyksiä, se ei ilmeisesti halunnut kieltää yli 60 päivän maksuajoista määrääminen etukäteen laadituissa vakiomuotoisissa sopimusehdoissa.(32)
54. Kaiken edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen, että direktiivin 2011/7 3 artiklan 5 kohtaa on tulkittava siten, että ”nimenomainen sopiminen” yli 60 kalenteripäivän maksuajasta on pätevä myös sopimuksissa, joiden ehdot on määrittänyt yksinomaan toinen sopimuspuolista, kunhan tällainen sopiminen ilmenee riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti sopimuksista, millä varmistetaan se, että sopimuspuolet ovat täysin tietoisia siitä, sillä mahdollista maksuajan pidentämistä ei voida päätellä pelkästään muiden sopimusehtojen tulkinnasta tai sopimuspuolten tosiasiallisesta menettelystä.
V Ratkaisuehdotus
55. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Sąd Rejonowy Katowice – Wschód w Katowicachin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavaa:
Kaupallisissa toimissa tapahtuvien maksuviivästysten torjumisesta 16.2.2011 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/7/EU 3 artiklan 5 kohtaa
on tulkittava siten, että
”nimenomainen sopiminen” yli 60 kalenteripäivän maksuajasta on pätevä myös sopimuksissa, joiden ehdot on määrittänyt yksinomaan toinen sopimuspuolista, kunhan tällainen sopiminen ilmenee riittävän selkeästi ja yksiselitteisesti sopimuksista, millä varmistetaan se, että sopimuspuolet ovat täysin tietoisia siitä, sillä mahdollista maksuajan pidentämistä ei voida päätellä pelkästään muiden sopimusehtojen tulkinnasta tai sopimuspuolten tosiasiallisesta menettelystä.