JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
ELEANOR SHARPSTON
15 päivänä toukokuuta 2012 (1)
Asia C‑79/11
Procura della Repubblica
vastaan
Maurizio Giovanardi
Andrea Lastini
Filippo Ricci
Vito Piglionica
Massimiliano Pempori
Gezim Lakja
Elettrifer Srl ja
Rete Ferroviaria Italiana SpA
(Tribunale di Firenzen (Italia) esittämä ennakkoratkaisupyyntö)
Poliisiyhteistyö ja oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Oikeushenkilöiden rikosoikeudellinen vastuu – Rikoksen uhrien oikeus korvaukseen
1. Ennakkoratkaisupyynnössä unionin tuomioistuinta pyydetään tulkitsemaan uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä tehdyn puitepäätöksen 2001/220(2) säännöksiä ja erityisesti sen 9 artiklaa.
2. Kyse on siitä, voiko, ja jos voi, niin missä laajuudessa, rikoksen uhri saada korvausta rikoksesta aiheutuneesta vahingosta paitsi rikokseen syyllistyneeltä luonnolliselta henkilöltä tai henkilöiltä myös oikeushenkilöltä, jonka katsotaan kyseisen jäsenvaltion kansallisessa oikeusjärjestyksessä olevan vastuussa rikoksesta.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Euroopan unionin lainsäädäntö
3. Tampereella 15. ja 16.10.1999 pitämässään erityiskokouksessa vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvan alueen luomisesta Euroopan unioniin Eurooppa-neuvosto päätti muun muassa vahvistaa vähimmäisvaatimukset rikosten uhrien suojalle. Vaatimuksiin oli tarkoitus sisällyttää uhrien oikeudet saada korvauksia rikoksesta aiheutuneista vahingoista.(3)
4. Puitepäätös tehtiin Eurooppa-neuvoston päätelmien täytäntöön panemiseksi.(4)
5. Puitepäätöksen johdanto-osan neljännessä, viidennessä ja seitsemännessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(4) Jäsenvaltioiden olisi lähennettävä lainsäädäntöjään siten, että rikosten uhreille tarjottavan suojan korkean tason tavoite saavutetaan riippumatta siitä, missä jäsenvaltiossa uhrit ovat.
(5) Uhrien tarpeet olisi otettava huomioon ja ne olisi täytettävä kokonaisvaltaisesti ja yhtenäisesti siten, että vältetään osittaiset tai epäjohdonmukaiset ratkaisut, jotka voivat aiheuttaa lisäkärsimystä.
– –
(7) Rikoksen uhrille tarjottavat tukitoimenpiteet ja erityisesti korvauksia sekä sovittelua koskevat säännökset eivät kuitenkaan koske siviilioikeudenkäyntiin kuuluvia ratkaisuja.”
6. Puitepäätöksen 1 artiklaan sisältyvät muun muassa seuraavat määritelmät:
”a) ’uhrilla’ [tarkoitetaan] luonnollista henkilöä, joka on kärsinyt vahinkoa, − − sellaisista teoista tai laiminlyönneistä, jotka ovat vastoin jäsenvaltion rikoslakia;
– –
c) ’rikosoikeudenkäynnillä’ [tarkoitetaan] sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä tarkoitettua rikosoikeudenkäyntiä.”
Kyseiseen artiklaan ei sisälly käsitteen ”rikoksentekijä” määritelmää.
7. Puitepäätöksen 9 artiklan (jonka otsikko on ”Oikeus korvauksiin rikosoikeudenkäynnin yhteydessä”) 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Kunkin jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että rikoksen uhrilla on oikeus saada kohtuullisessa ajassa rikosoikeudenkäynnin yhteydessä päätös rikoksentekijän velvoittamisesta maksamaan korvauksia, lukuun ottamatta tiettyjä tapauksia, joissa kansallisessa lainsäädännössä on säädetty korvausvaatimuksen käsittelystä muulla tavalla.”
Kansallinen lainsäädäntö
8. Italian rikoslain (codice penale) 185 §:ssä säädetään, että rikoksentekijöiden on korvattava uhrille tälle heidän teoistaan aiheutunut vahinko. Teot voivat myös synnyttää korvausvastuun henkilölle tai henkilöille (luonnolliselle henkilölle tai oikeushenkilölle), jotka ovat vastuussa rikoksentekijän menettelystä.
9. Rikosprosessilain (codice di procedura penale) 74 §:ssä annetaan rikoksen uhrille oikeus esittää rikosoikeudenkäynnissä yksityisoikeudellinen vaatimus syytettyä vastaan. Jos vaatimus hyväksytään rikosoikeudenkäynnissä, uhri saa korvauksen syytetyltä samalla tavalla mutta (useimmissa tapauksissa) varhaisemmassa vaiheessa kuin silloin, jos hän olisi nostanut samasta vahingosta erillisen kanteen syytettyä vastaan siviilituomioistuimissa.
10. Asetuksen nro 231/2001 (decreto legislativo, jäljempänä asetus) antamiseen saakka Italian lainsäädännössä noudatettiin societas delinquere non potest -periaatetta.(5) Vaikka oikeushenkilöt voivat olla välillisesti vastuussa niiden henkilöiden laittomista teoista, joista ne olivat siviilioikeudellisessa vastuussa, oikeushenkilöitä vastaan ei voitu nostaa rikossyytettä Italian lainsäädännön nojalla.
11. Asetuksen 1 §:n mukaan oikeushenkilöille syntyy laittoman teon perusteella vastuu, joka luokitellaan muodollisesti ”hallinnolliseksi” vastuuksi. Kyseistä säännöstä sovelletaan elimiin, jotka ovat oikeushenkilöitä, ja yhtiöihin sekä yhdistyksiin, myös sellaisiin, jotka eivät ole oikeushenkilöitä. Sitä ei kuitenkaan sovelleta valtioon tai alueellisiin yhteisöihin, julkisiin elimiin, jotka eivät harjoita taloudellista toimintaa, tai elimiin, jotka harjoittavat perustuslaissa säädettyä toimintaa.(6)
12. Asetuksen I luku on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen niistä koostuu yleisestä osasta, jossa vahvistetaan edellytykset, joiden on täytyttävä, jotta oikeushenkilölle syntyy vastuu asetuksen nojalla. Kolmannessa osassa määritetään (viittaamalla rikoslain säännöksiin) rikokset, joista oikeushenkilön voidaan katsoa olevan vastuussa.
13. Sovellettavien edellytysten yhteydessä asetuksen 5 §:ssä määritetään luonnolliset henkilöt, joiden tekemä rikos voi johtaa oikeushenkilön vastuun syntymiseen. Näihin kuuluvat lähinnä a) päällikkö- tai johtotehtävissä toimivat henkilöt ja b) tällaisissa tehtävissä toimivien valvonnassa olevat henkilöt. Asetuksen 6 ja 7 §:ssä määritetään tilanteet, joissa teko voidaan lukea oikeushenkilön syyksi. Jos kyseisen rikoksen on tehnyt päällikkö- tai johtotehtävissä toimiva henkilö, oikeushenkilön oletetaan olevan vastuussa siitä. Olettama voidaan kumota vain, jos oikeushenkilö voi osoittaa ottaneensa käyttöön ja soveltaneensa tehokkaasti organisaatio- ja johtamisjärjestelmää, jolla pystytään varmistamaan, ettei kyseisiä rikoksia pitäisi tapahtua, tai että kyseinen henkilö on kiertänyt tai käyttänyt väärin järjestelmää. Oikeushenkilöiden ei oleteta olevan vastuussa luonnollisista henkilöistä, jotka eivät toimi päällikkö- tai johtotehtävissä. Tässä tapauksessa on osoitettava, että tarvittavien ohjaus- tai valvontavaatimusten noudattamatta jättäminen on mahdollistanut rikoksen tekemisen.
14. Asetuksen 25 septies §:n mukaan erityisosassa lueteltuihin rikoksiin kuuluvat kuolemantuottamus ja törkeä vamman tuottamus.
15. Lisäksi on syytä mainita neljä muuta asetuksen säännöstä. Sen 8 §:ssä säädetään, että oikeushenkilön vastuu rikoksesta voi olla itsenäinen eli vastuu voi syntyä, vaikka rikoksen tehnyttä luonnollista henkilöä ei voida yksilöidä tai panna syytteeseen. Asetuksen 34 §:ssä säädetään, että oikeushenkilöön, joka on pantu syytteeseen edellä mainittujen säännösten mukaisesti, sovelletaan tässä asetuksessa ja soveltuvin osin rikosprosessilaissa ja asetuksessa (decreto legislativo) nro 271/1989(7) vahvistettuja menettelysääntöjä. Asetuksen 35 §:ssä säädetään, että rikoksesta syytettyä luonnollista henkilöä koskevia menettelysääntöjä sovelletaan soveltuvin osin oikeushenkilöön, joka on pantu syytteeseen edellä mainittujen säännösten mukaisesti. Lisäksi 36 §:n mukaan toimivaltainen syytteeseen pantujen oikeushenkilöiden osalta on rikostuomioistuin, jolla on toimivalta luonnollisten henkilöiden tekemien rikosten osalta.
16. Rikosprosessilain 74 §:n mukaan rikoksen uhri (tai hänen jälkeenjääneensä) voi esittää rikosoikeudenkäynnissä yksityisoikeudellisen vaatimuksen muun muassa rikoksesta syytettyä henkilöä vastaan saadakseen korvausta rikoksesta aiheutuneista vahingoista.
17. Rikosprosessilain 83 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Henkilön, joka on yksityisoikeudellisessa vastuussa syytetyn teoista, voivat rikosoikeudenkäynnissä haastaa [tällaisten tekojen uhrit]. – – Syytetty voidaan haastaa sen yksityisoikeudellisen vastuun perusteella, joka hänellä on muiden syytettyjen teoista, jos hänet vapautetaan syytteestä tai asian käsittely päätetään hänen osaltaan.”
Tosiseikat, asian käsittely ja ennakkoratkaisukysymykset
18. Firenzen lähellä sijaitsevassa rautateiden risteysasemassa tapahtui onnettomuus 2.10.2008. Onnettomuuden väitettiin johtuneen Maurizio Giovanardin ja neljän muun henkilön virheellisestä työsuorituksesta (jota pidettiin Italian rikoslain 41 ja 113 § ssä sekä 589 §:n II ja IV momentissa tarkoitettuna tuottamuksena).(8) Pubblico Ministero (syyttäjänvirasto) esitti 28.7.2010 Tribunale di Firenzen (Firenzen piirituomioistuin) Ufficio del Giudice delle indagini preliminarille (esitutkintatuomarinvirastolle) vaatimuksen syytteen nostamisesta mainittuja henkilöitä vastaan. Kyseiset henkilöt olivat valtiollisen rautatieyhtiön Rete Ferroviaria Italianan (jäljempänä RFI) työntekijöitä. Onnettomuuden seurauksena Alessando Marrai kuoli, Alfio Bardellin jalka jouduttiin amputoimaan ja Andrea Tomberli loukkaantui vakavasti. Myös kaikki uhrit olivat RFI:n työntekijöitä.
19. Syytekirjelmässä vaadittiin myös kahden oikeushenkilön, nimittäin Elettri Fer s.r.l:n (jäljempänä Elettri Fer) ja RFI:n, syytteeseenpanoa onnettomuuden johdosta. Syyte perustuu muun muassa asetuksen 25 septies §:ään.
20. Ennakkoratkaisua pyytäneessä tuomioistuimessa vireillä olevassa oikeudenkäynnissä Bardelli ja Marrain lähiomaisten edustajat (jäljempänä pääasian kantajat) esittivät rikosprosessilain 74 §:n ja sitä seuraavan pykälän nojalla yksityisoikeudellisen vaatimuksen. He vaativat korvausta kaikista onnettomuuden seurauksena aiheutuneista aineellisista ja aineettomista vahingoista ja pyytävät ennakkoratkaisua pyytänyttä tuomioistuinta käsittelemään yksityisoikeudellisen vaatimuksen sekä niiden luonnollisten henkilöiden osalta, joiden väitetään syyllistyneen kyseisiin rikoksiin, että Elettri Ferin ja RFI:n osalta.
21. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on lausuttava väitteestä, jossa edellä kuvattu vaatimus kiistetään sillä perusteella, etteivät rikoksen uhrit ja heidän edustajansa voi Italian lainsäädännön nojalla esittää suoraan vaatimusta oikeushenkilöitä vastaan rikosoikeudenkäynnissä.
22. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että väitteessä esille nouseva kysymys on hyvin kiistanalainen mutta sen mukaan edelleen ratkaisematta. Se huomauttaa, että kansallisessa lainsäädännössä oikeushenkilön tekemä rikos luokitellaan välilliseksi ja toissijaiseksi eikä sitä voida näin ollen pitää kausaalisesti ratkaisevana kyseisten rikosten tekemisen kannalta. Tarkasteltuaan väitteen puolesta ja sitä vastaan esitettyjä perusteluja ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että vaikkei asia olekaan kiistaton, kansallisen lainsäädännön oikea tulkinta tukee väitteen esittäneiden asianosaisten perusteluja.
23. Tätä taustaa vasten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko Italian lainsäädäntö, joka koskee [asetuksessa] ja siihen tehdyissä myöhemmissä muutoksissa tarkoitettua yhteisöjen/oikeushenkilöiden hallinnollista vastuuta, yhdenmukainen yhteisön oikeuden säännösten kanssa, jotka koskevat rikosten uhrien suojelua rikosoikeudenkäynnissä, kun otetaan huomioon, ettei asetuksessa ’nimenomaisesti’ säädetä siitä, että yhteisöjä/oikeushenkilöitä vastaan voidaan esittää rikosoikeudenkäynnissä vaatimuksia, jotka koskevat rikosten uhreille aiheutuneita vahinkoja?”
24. Kirjallisia huomautuksia esittivät Marrain lähiomaisten edustajat, Saksan, Italian, Alankomaiden ja Itävallan hallitukset sekä Euroopan komissio. Marrain lähiomaisten edustajat, Saksan ja Italian hallitukset sekä komissio esittivät suullisia huomautuksia 15.3.2012 pidetyssä istunnossa.
Asian tarkastelu
Alustavat huomautukset
Unionin tuomioistuimen toimivalta
25. Puitepäätös tehtiin EU 31 artiklan ja EU 34 artiklan 2 kohdan b alakohdan nojalla. Kyseiset määräykset sisältyivät Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osastoon, jonka otsikko oli ”Määräykset poliisiyhteistyöstä ja oikeudellisesta yhteistyöstä rikosasioissa”. EU 35 artiklan 1 kohdan nojalla unionin tuomioistuimella on toimivalta tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti antaa ennakkoratkaisuja muun muassa tämän osaston nojalla tehtyjen puitepäätösten tulkinnasta. Mainittuihin edellytyksiin kuului EU 35 artiklan 2 kohtaan sisältyvä vaatimus, jonka mukaan jäsenvaltion on ensin annettava julistus siitä, että se hyväksyy unionin tuomioistuimen toimivallan antaa 1 kohdassa tarkoitettuja ennakkoratkaisuja. Italian tasavalta teki näin 1.5.1999 voimaan tulleella julistuksella.(9)
26. Puitepäätöksen tekemisen jälkeen on tullut voimaan Lissabonin sopimus.(10)
27. Kuten unionin tuomioistuin selitti asiassa X,(11) Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen liitteenä olevan, siirtymämääräyksistä tehdyn pöytäkirjan N:o 36 9 artiklasta ja 10 artiklan 1 kohdasta seuraa, että puitepäätöksen oikeusvaikutukset säilyvät Lissabonin sopimuksen voimaantulosta huolimatta ja että unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisuja koskeva toimivalta säilyy ennallaan.(12)
28. Unionin tuomioistuimella on näin ollen toimivalta antaa ennakkoratkaisu.
Direktiivi 2004/80
29. Vaikka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei nimenomaisesti mainitsekaan sitä kysymyksessään, se antaa ennakkoratkaisupyynnössä ymmärtää pyytävänsä ohjeita paitsi puitepäätöksen tulkintaan myös direktiivin 2004/80(13) sovellettavuuteen edellä kuvatussa tilanteessa.
30. Kuten direktiivin 1 artiklasta ilmenee, direktiiviä sovelletaan ainoastaan tapauksissa, joissa on tehty ”tahallinen väkivaltarikos” ja joihin liittyy rajatylittävä ulottuvuus. Käsiteltävässä asiassa ei ole viitteitä siitä, että mikäli rikoksia on tehty, ne olisi tehty tahallisesti. Siihen ei myöskään liity rajatylittävää ulottuvuutta. Direktiiviä ei näin ollen voida soveltaa käsiteltävän asian olosuhteissa,(14) enkä tarkastele sitä lähemmin.
Ennakkoratkaisukysymys
31. Kysymyksellään ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää selventämään tiettyjen kansallisen lainsäädännön säännösten yhteensopivuutta puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan kanssa. On selvää, että kansallisen lainsäädännön nojalla luonnollisen henkilön tekemän rikoksen uhri voi saada korvausta kyseiseltä henkilöltä esittämällä tätä vastaan yksityisoikeudellisen vaatimuksen rikosoikeudenkäynnissä.(15) Jos rikoksen on kuitenkin tehnyt oikeushenkilö, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, ettei tällainen vaatimus voi menestyä ja että uhrin on esitettävä vaatimuksensa erityisesti tätä tarkoitusta varten vireille pannussa siviilioikeudenkäynnissä.(16) Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa, että siviilioikeudenkäynnin vireille panemisessa uhrilla on mahdollisuus valita. Hän voi joko odottaa, että kyseisen rikoksen tekijöiden mahdollinen tuomio tulee lainvoimaiseksi, mihin saattaa kulua vuosia (ainakin jos tuomiosta valitetaan), ennen kuin nostaa siviilituomioistuimissa kanteen, jonka käsittely sinänsä vie todennäköisesti myös vuosia. Vaihtoehtoisesti uhri voi panna välittömästi vireille samanaikaisen siviilioikeudenkäynnin, mutta vaikka hän tekisikin näin, oikeudenkäynnin kesto olisi ”erittäin pitkä” ja kustannukset kasvaisivat merkittävästi.
32. Siltä osin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pyytää kysymyksellään unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua kansallisen toimenpiteen yhteensopivuudesta unionin lainsäädännön kanssa, unionin tuomioistuimella ei ole toimivaltaa lausua tästä asiasta. Se voi kuitenkin esittää ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joiden avulla tämä voi määrittää, onko toimenpide yhteensopiva unionin lainsäädännön kanssa, ja ratkaista sen käsiteltävänä olevan asian.(17) Kuten komissio perustellusti huomauttaa, kysymys voidaan muotoilla uudelleen hyödyllisen vastauksen antamiseksi ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle. Kysymys on lähinnä siitä, mahdollistaako puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohta rikoksen tehneiden luonnollisten henkilöiden ja oikeushenkilöiden erottelun, kun kyse on uhrin oikeudesta saada korvausta rikoksen seurauksena aiheutuneista vahingoista rikosoikeudenkäynnissä kyseisiä henkilöitä vastaan.
33. Saksan, Alankomaiden ja Itävallan hallitukset ovat huomautuksissaan erimielisiä siitä, miten laaja liikkumavara puitepäätöksessä annetaan jäsenvaltioille sen täytäntöönpanossa. Unionin tuomioistuin on todennut jäsenvaltioilla olevan tältä osin laaja harkintavalta.(18) Tämä seikka voi olla erityisen merkityksellinen silloin, kun lopputulos voi olla ristiriidassa kyseisen jäsenvaltion perustuslaillisten sääntöjen kanssa ja kun jokin toinen ratkaisu taas välttämättä ei ole.(19) Samanaikaisesti on kuitenkin syytä muistaa, että puitepäätöksellä oli tarkoitus asettaa jäsenvaltioille asetuksen tavoitteisiin liittyviä velvoitteita. Kyseessä on siten ala, jolla unionin tuomioistuimen olisi toimittava varovasti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettei sen pitäisi toimia sillä lainkaan.
34. Ennen kuin käsittelen sitä, miten 9 artiklan 1 kohtaa on tulkittava, on syytä tarkastella lyhyesti, mitä kyseisessä säännöksessä ei säädetä. Siinä ei edellytetä jäsenvaltioiden muuttavan aineellista rikosoikeuttaan ottamalla käyttöön yhtiön rikosoikeudellisen vastuun käsite tai laajentamalla sitä.(20) Siinä ei toisin sanoen velvoiteta jäsenvaltiota luomaan vastuuta, jos sellaista ei jo ole. Siten jäsenvaltio, jonka oikeusjärjestyksessä ainoastaan luonnolliset henkilöt voidaan tuomita rikoksesta, ei riko puitepäätöksen säännöksiä, ellei se säädä vastuun ulottamisesta myös oikeushenkilöihin, joilla ehkä katsotaan olevan jonkinlainen liitännäinen vastuu rikoksesta, eikä korvauksista, joita tällaisilta oikeushenkilöiltä voidaan 9 artiklan 1 kohdan nojalla saada. Uhrin, joka haluaa saada tällaisessa jäsenvaltiossa korvausta laittomasta teosta, josta kyseisen oikeushenkilön väitetään olevan vastuussa, on pantava vireille siviilioikeudenkäynti kaikkine niine seurauksineen, joita siihen liittyy kansallisessa oikeusjärjestelmässä.
35. Siitä ei kuitenkaan ole tässä tapauksessa kysymys. Ennakkoratkaisupyynnön, unionin tuomioistuimelle esitettyjen kirjallisten huomautusten ja istunnossa esitettyjen suullisten huomautusten perusteella olen ymmärtänyt, että Italian lainsäädännön nojalla
– oikeushenkilöt voivat olla vastuussa laittomasta teosta asetuksen säännösten perusteella
– laiton teko, jonka osalta oikeushenkilöt voidaan panna syytteeseen, on luokiteltu hallinnolliseksi rikokseksi: tämä luokittelu on otettu käyttöön niiden mahdollisten ongelmien välttämiseksi, joita Italian perustuslain nojalla saattaa syntyä, jos oikeushenkilön tekemä laiton teko luokiteltaisiin nimenomaisesti ”rikokseksi”
– asetuksen yleisessä osassa, jossa laiton teko määritellään, vahvistetuissa perusteissa viitataan nimenomaisesti rikoslain säännöksiin(21)
– oikeushenkilön laitonta tekoa ei pidetä samana tekona kuin luonnollisen henkilön vastaavaa tekoa; oikeushenkilön vastuu luokitellaan ”välilliseksi ja toissijaiseksi”; oikeushenkilön vastuun syntyminen edellyttää sen osoittamista, että oikeushenkilö on vastuussa työntekijöidensä teoista
– tästä seuraa, ettei oikeushenkilöä pidetä suoraan luonnollisen henkilön tekemän rikoksen ”tekijänä”
– oikeushenkilön vastuun olennaisena perustana on kuitenkin se, että luonnollinen henkilö on syyllistynyt laittomaan tekoon;(22) toisin sanoen kyseisen oikeushenkilön vastuu ei voi syntyä ilman kyseistä (rikollista) tekoa
– oikeudenkäynti oikeushenkilöä vastaan pannaan vireille rikostuomioistuimessa, siihen sovelletaan rikosprosessilain säännöksiä ja se yhdistetään rikosoikeudenkäyntiin sitä luonnollista henkilöä (henkilöitä) vastaan, jonka väitetään syyllistyneen kyseiseen laittomaan tekoon.(23)
36. Vaikka Italian lainsäädännön nojalla uhri ei voi saada vahingonkorvausta oikeushenkilöltä rikosoikeudenkäynnissä esittämällä tätä vastaan yksityisoikeudellisen vaatimuksen kyseisessä oikeudenkäynnissä rikosprosessilain 74 §:n mukaisesti, vaikuttaa siltä, että sama lopputulos voidaan saavuttaa käytännössä toista kautta. Corte Suprema di cassazionen kuudes rikosjaosto totesi lokakuussa 2010 antamassaan tuomiossa seuraavaa:
”– – asetuksessa säädetyssä menettelyssä uhrin asema on turvattu joka tapauksessa, koska uhri voi paitsi ryhtyä välittömästi toimiin suojellakseen etujaan panemalla vireille siviilioikeudenkäynnin myös haastaa oikeushenkilön tämän rikosprosessilain 83 §:n mukaisen yksityisoikeudellisen vastuun perusteella oikeudenkäynnissä, joka koskee oikeushenkilön edun nimissä tehdyn laittoman teon tekijän rikosoikeudellisen vastuun toteamista, ja voi – yleensä – tehdä näin samassa oikeudenkäynnissä, joka on pantu vireille oikeushenkilön vastuun määrittämiseksi.”(24)
37. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä on tietysti varmistaa, että kansallisen lainsäädännön mukainen tilanne on esitetty edellä oikein.
38. Onko lainsäädäntö, sellaisena kuin olen sitä edellä kuvannut, yhteensopiva puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan kanssa?
39. Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdassa suojellaan rikosten uhreja velvoittamalla jäsenvaltiot ottamaan käyttöön järjestelyjä, jotta rikosten uhrit saavat korvauksen kohtuullisessa ajassa rikosoikeudenkäynnin yhteydessä. Kun uhrien oikeudet on määritetty tällä tavalla, uhrien pitäisi hyötyä menettelystä, joka on sekä nopeampi että edullisempi kuin silloin, jos uhrien olisi esitettävä vaatimuksensa erillisessä siviilioikeudenkäynnissä, kuten komissio huomauttaa.
40. Säännös on jaettu kahteen osaan. Sen ensimmäisessä osassa vahvistetaan yleissääntö, jonka mukaan jäsenvaltioilla on velvollisuus huolehtia siitä, että rikoksen uhrilla on oikeus saada kohtuullisessa ajassa rikosoikeudenkäynnin yhteydessä päätös rikoksentekijän velvoittamisesta maksamaan korvauksia. Toinen osa sisältää poikkeuksen yleissäännöstä. Se koskee ”tiettyjä tapauksia”, joissa kansallisessa lainsäädännössä on säädetty korvausvaatimuksen käsittelystä muulla tavalla.
41. Tarkastelen ensin puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä osassa vahvistettua yleissääntöä ja sen jälkeen sen toisessa osassa esitettyä poikkeusta.
Yleissääntö
42. Mitkä ovat ne keskeiset edellytykset, joiden täyttyessä 9 artiklan 1 kohdassa velvoitetaan jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että rikoksen seurauksena aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta uhrille tehdään päätös kohtuullisessa ajassa? Ensinnäkin on täytynyt tapahtua rikos. Toiseksi kyseisen jäsenvaltion oikeusjärjestyksessä on oltava mahdollista panna vireille rikosoikeudenkäynti syytettyä vastaan kyseisestä rikoksesta. Kolmanneksi on oltava vireillä rikosoikeudenkäynti.
43. Yksinkertaisessa esimerkkitapauksessa näiden edellytysten soveltaminen on selkeää. Olettakaamme, että tietyssä jäsenvaltiossa luonnollinen henkilö X syyllistyy liikenneturvallisuuden vaarantamiseen työskennellessään Y:n (oikeushenkilö) palveluksessa, mikä johtaa onnettomuuteen, josta aiheutuu vahinkoa yhdelle tai useammalle uhrille. Kyseisessä jäsenvaltiossa sovelletaan periaatetta, jonka mukaan yhtiö voi olla vastuussa rikoksista, ja oikeushenkilöt, joiden väitetään syyllistyneen rikoksiin, voidaan asettaa syytteeseen rikostuomioistuimissa tavalliseen tapaan. Olettakaamme lisäksi, että 9 artiklan 1 kohtaan sisältyvää rikoksentekijän käsitettä voidaan soveltaa oikeushenkilöihin (palaan tähän jäljempänä).(25) Onnettomuuden seurauksena sekä X (onnettomuuden aiheuttamisessa suoraan osallisena olevana luonnollisena henkilönä) että Y (onnettomuuden aiheuttamisesta välillisesti vastuussa olevana oikeushenkilönä) asetetaan syytteeseen rikostuomioistuimissa. Niitä syytetään toisiinsa läheisesti liittyvistä rikoksista. Tässä tapauksessa on selvää, että jäsenvaltion, jonka oikeusjärjestyksessä ei vielä säädetä uhrien oikeudesta vaatia ja (tarvittaessa) saada korvausta rikosoikeudenkäynnissä, on puitepäätöksen nojalla muutettava kansallista lainsäädäntöään, jotta se noudattaisi sen 9 artiklan 1 kohtaa.
44. Nyt käsiteltävä asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen.
45. Kun tarkastellaan edellä 42 kohdassa esitettyjä edellytyksiä, puitepäätös ei nähdäkseni ensinnäkään koske niinkään ”rikoksen” teknistä luokittelua kansallisessa lainsäädännössä kuin sen olennaista luonnetta. Puitepäätöksessä keskitytään muodon sijasta sisältöön. Unionin tuomioistuin on todennut, että puitepäätöksessä jätetään kansallisille viranomaisille laaja harkintavalta sen osalta, miten päätöksen perustana olevat tavoitteet konkreettisesti toteutetaan, mutta myös katsonut, että jotta puitepäätös ei menettäisi tehokasta vaikutustaan, sitä on tulkittava teleologisesti.(26)
46. Arvioitaessa, onko puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohtaa noudatettu, ei näin ollen voi olla merkitystä sillä, että kyseinen rikos luokitellaan kansallisessa oikeusjärjestyksessä ”välilliseksi ja toissijaiseksi”. Yhtiön vastuu lainsäädännön rikkomisesta on jo luonteensa vuoksi epätodennäköisesti suoraa tai ensisijaista. Täydellisyyden vuoksi totean vielä, ettei ole välttämätöntä, että luonnolliset henkilöt ja oikeushenkilöt asetetaan syytteeseen samasta teosta. Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohta ei myöskään edellytä, että yksi tai useampi luonnollinen henkilö on ensin asetettava syytteeseen kyseisestä rikoksesta, jotta oikeushenkilöt voivat kuulua sen soveltamisalaan.
47. Kun tarkastellaan sitä, että oikeushenkilön tekemä rikos luokitellaan Italian lainsäädännössä ”hallinnolliseksi” rikokseksi,(27) olisi nähdäkseni noudatettava joka tapauksessa samaa tulkintaperiaatetta. Puitepäätöksen johdanto-osan neljännestä perustelukappaleesta ilmenee, että puitepäätöksen tarkoituksena on tarjota rikosten uhreille ”suojan korkea taso”. Sen 9 artiklan 1 kohdan nojalla yksi keinoista, joilla tämä tavoite pyritään saavuttamaan, on korvausten maksaminen rikosten uhreille rikosoikeudenkäynnissä, joka on pantu vireille kyseiset vahingot aiheuttaneesta laittomasta teosta. Myönnän, ettei puitepäätöksen tekeminen velvoittanut jäsenvaltioita sisällyttämään yhtiön rikosoikeudellisen vastuun käsitettä kansalliseen lainsäädäntöönsä, ellei se jo aiemmin ollut osa niiden oikeusjärjestystä.(28) Vaikuttaa kuitenkin nähdäkseni siltä, että jäsenvaltiota, joka hyväksyy kyseisen käsitteen osaksi oikeusjärjestystänsä, ei voida lähinnä muodollisin perustein vapauttaa velvoitteestaan tarjota 9 artiklan 1 kohdan mukaista suojaa.
48. Tässä tapauksessa jäsenvaltion oikeusjärjestyksessä säädetään oikeushenkilöiden vastuun syntymisestä laittomista teoista sellaisten järjestelyjen perusteella, joissa 1) perusteet, joilla laiton teko määritellään, on vahvistettu viittaamalla rikoslain säännöksiin, 2) laitonta tekoa koskevan vastuun olennaisena perustana on se, että laittoman teon on tehnyt luonnollinen henkilö, ja 3) oikeudenkäynti oikeushenkilöä vastaan pannaan vireille rikostuomioistuimissa, oikeudenkäyntiin sovelletaan rikosprosessilain säännöksiä ja oikeudenkäynti yhdistetään tavanomaisissa olosuhteissa sitä luonnollista henkilöä (henkilöitä) vastaan käytävään oikeudenkäyntiin, jonka väitetään syyllistyneen kyseiseen laittomaan tekoon. Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohtaa olisi tulkittava teleologisesti, jolloin sisältö on etusijalla muotoon nähden. Näin ollen se, että oikeushenkilöiden vastuu tällaisista laittomista teoista luokitellaan kansallisessa lainsäädännössä ”hallinnolliseksi”, ei mielestäni riitä sulkemaan pois kyseisen artiklan soveltamista eikä siten velvoitetta tarjota suojaa tällaisten tekojen uhreille.
49. Toiseksi kyseisestä teosta on seurattava oikeudenkäynti rikoksentekijää vastaan. Puitepäätöksen 1 artiklan a alakohdassa määritellään uhrin käsite, mutta kyseiseen artiklaan ei sisälly vastaavaa rikoksentekijän käsitteen määritelmää.(29) Tässä tilanteessa vaikuttaa siltä, että viimeksi mainittu käsite on ymmärrettävä sen luontaisessa ja tavanomaisessa merkityksessä. Kyseessä on laaja käsite, jota käytetään sellaisessa asiayhteydessä, että jos lainsäätäjä olisi halunnut valita suppean käsitteen, se olisi sen tehnyt. Näin ollen on helppo päätellä, että rikoksentekijän käsitettä on tulkittava siten, että se käsittää paitsi luonnolliset henkilöt myös oikeushenkilöt, joita syytetään laittomista teoista.
50. Kolmanneksi on oltava vireillä oikeudenkäynti. Tämä edellytys on itsestään selvä, sillä ilman sitä 9 artiklan 1 kohta menettäisi merkityksensä. Puitepäätöksen 1 artiklan c alakohdassa säädetään, että rikosoikeudenkäynnillä tarkoitetaan sovellettavassa kansallisessa lainsäädännössä tarkoitettua rikosoikeudenkäyntiä. Euroopan unionissa ei toisin sanoen ole yhdenmukaistettu rikosoikeudenkäynnin käsitteen sisältöä. Koska käsiteltävässä asiassa vaikuttaa olevan kiistatonta, että kyseinen oikeudenkäynti on rikosoikeudenkäynti – minkä Italian hallitus vahvisti istunnossa –,(30) en aio tutkia tätä osatekijää tarkemmin.
51. Jos mainitut edellytykset täyttyvät, kyseisen jäsenvaltion on huolehdittava siitä, että sen kansalliseen lainsäädäntöön sisältyy säännöksiä, joissa säädetään rikoksen uhrin mahdollisuudesta osallistua rikosoikeudenkäyntiin siten, että hän voi rikosoikeudenkäynnin yhteydessä vaatia asianmukaista korvausta syytetyltä, oikeushenkilöt mukaan luettuina.
52. Edellä 36 kohdassa viittasin Corte Suprema di cassazionen antamaan tuomioon, johon Italian hallitus pyysi huomautuksissaan unionin tuomioistuinta kiinnittämään huomiota ja josta keskusteltiin pitkään istunnossa. Tuomion mukaan sellaisten laittomien tekojen uhrit, joissa on osallisina oikeushenkilöitä, eivät voi vedota rikosprosessilain 74 §:ään esittääkseen yksityisoikeudellisen vaatimuksen oikeudenkäynnissä oikeushenkilöitä vastaan. Uhreja kuitenkin suojellaan, sillä 1) he voivat panna vireille siviilioikeudenkäynnin esittääkseen vaatimuksensa kyseisiä henkilöitä vastaan ja 2) he voivat vedota rikosprosessilain 83 §:ään esittääkseen vaatimuksensa rikostuomioistuimissa toista kautta. Ensiksi mainittu – toisin sanoen mahdollisuus panna vireille siviilioikeudenkäynti – ei ole merkityksellinen nyt tehtävän tarkastelun kannalta. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin onkin antanut ymmärtää, että tämän vaihtoehdon valitseminen merkitsee todennäköisesti menettelyn pitkittymistä.(31) Jos asia on näin, puitepäätöksellä tavoiteltavaa suojaa ei voida tarjota. Sitä vastoin mahdollisuus vedota rikosprosessilain 83 §:ään on nähdäkseni mahdollisesti merkityksellinen. Jos se todellakin on keino, jota kyseisten laittomien tekojen uhrit voivat käyttää, sillä, että Italian lainsäädännössä mahdollisesti estetään heitä esittämästä yksityisoikeudellista vaatimusta rikosoikeudenkäynnissä, ei ole vaikutusta siihen, täyttääkö kansallinen lainsäädäntö puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdassa asetetut edellytykset.
53. Asianosaiset ja muut osapuolet esittivät eriäviä näkemyksiä kyseisen tuomion sovellettavuudesta pääasiaan. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on ratkaista tämä kysymys.
54. Edellä esitetyn perusteella katson, että puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä osassa vahvistettua yleissääntöä on tulkittava siten, että jos jäsenvaltion oikeusjärjestyksessä on mahdollista panna vireille oikeudenkäynti oikeushenkilöitä vastaan laittomasta teosta, se, että vastuu tällaisesta teosta voidaan luokitella kyseisessä oikeusjärjestyksessä ”välilliseksi ja toissijaiseksi” ja/tai ”hallinnolliseksi”, ei vapauta asianomaista jäsenvaltiota velvoitteesta soveltaa mainitun artiklan säännöksiä oikeushenkilöihin, jos 1) perusteet, joilla laiton teko määritellään, on vahvistettu viittaamalla rikoslain säännöksiin, 2) laitonta tekoa koskevan vastuun olennaisena perustana on se, että laittomaan tekoon on syyllistynyt luonnollinen henkilö, ja 3) oikeudenkäynti oikeushenkilöä vastaan pannaan vireille rikostuomioistuimissa, oikeudenkäyntiin sovelletaan rikosprosessilain säännöksiä ja oikeudenkäynti yhdistetään tavanomaisissa olosuhteissa sitä luonnollista henkilöä (henkilöitä) vastaan käytävään oikeudenkäyntiin, jonka väitetään syyllistyneen kyseiseen laittomaan tekoon.
Poikkeus
55. Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohtaan sisältyvä yleissääntö ei koske ”tiettyjä tapauksia, joissa kansallisessa lainsäädännössä on säädetty korvausvaatimuksen käsittelystä muulla tavalla”.
56. Saksan ja Alankomaiden hallitukset katsovat, että poikkeusta sovelletaan pääasiaan. Jos uhreilla on mahdollisuus esittää vaatimuksensa rikoksen väitetysti tehneille oikeushenkilöille siviilituomioistuimissa, jäsenvaltiolla ei ole niiden mukaan velvoitetta huolehtia siitä, että vaatimukset voidaan esittää kyseisiä henkilöitä vastaan rikosoikeudenkäynnin yhteydessä.
57. En ole tästä samaa mieltä.
58. Koska kyseessä on poikkeus 9 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä osassa vahvistetusta yleissäännöstä, sitä on tulkittava suppeasti.(32) Jos poikkeusta tulkittaisiin siten, että siinä jätetään yleissäännön ulkopuolelle kaikki tapaukset, jotka koskevat erityistä rikoksentekijöiden ryhmää – toisin sanoen oikeushenkilöitä –, uhkana olisi, että poikkeuksesta tehdään sääntö. Lainsäätäjä tuskin on tavoitellut tällaista lopputulosta. Poikkeuksen on ilmaistu koskevan ”tiettyjä tapauksia”. Viittaan tältä osin puitepäätöksen esitöihin (travaux préparatoires) ja sen yhteydessä puitepäätösluonnoksen tekstiä käsitelleen neuvoston työryhmän kokouksessa käytyyn keskusteluun.(33) Kokouksen pöytäkirjassa todetaan, että Ruotsin, Itävallan ja Saksan valtuuskunnat olivat ehdottaneet kyseisten sanojen(34) poistamista. Pöytäkirjan mukaan puheenjohtajavaltio (Ranska) oli korostanut, että ”ilman [näitä] sanoja 1 kohdalla ei olisi mieltä”.
59. Tämä ei tarkoita, ettei poikkeusta voitaisi soveltaa missään olosuhteissa. Olen yhtä mieltä komission kanssa siitä, että kyseessä on oltava objektiiviset olosuhteet, jotka oikeuttavat tällaisen lopputuloksen. Näihin kuuluisivat tapaukset, joissa yleissääntöä ei voida soveltaa käytännön syistä, esimerkiksi kun rikoksen seurauksena syntyneitä vahinkoja ei voida määrittää tai määrittää riittävän täsmällisesti, jotta korvausvaatimus voidaan muotoilla ennen kuin rikosoikeudenkäynti rikoksentekijää vastaan on päättynyt. Oikeushenkilöiden ryhmän jättäminen 9 artiklan 1 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle ei kuitenkaan voi olla objektiivisesti perusteltua.
60. Katson näin ollen, ettei 9 artiklan 1 kohdan toisessa osassa yleissäännöstä vahvistettua poikkeusta voida tulkita siten, että saman artiklan ensimmäisessä osassa vahvistetun yleissäännön soveltamisalan ulkopuolelle jätetään kaikki tapaukset, jotka koskevat tiettyä rikoksentekijöiden ryhmää, kuten oikeushenkilöitä.
Loppuhuomautukset
Edellä esitettyjen periaatteiden soveltaminen
61. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävänä on toimia pääasiassa seuraavasti. Sen on ensinnäkin määritettävä, ovatko kyseiset oikeushenkilöt tehneet puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun rikoksen. Sen on tässä yhteydessä otettava huomioon paitsi kansalliset säännöt laittoman teon luonteesta myös edellä 48 kohdassa esitetyt periaatteet. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on toiseksi varmistettava, voidaanko kyseisiä oikeushenkilöitä pitää 9 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuina rikoksentekijöinä. Sen on käsitystään muodostaessaan otettava huomioon edellä 49 kohdassa esitetyt huomautukset. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on kolmanneksi arvioitava, onko kyseinen oikeudenkäynti mainitussa artiklassa tarkoitettu rikosoikeudenkäynti. Tässä yhteydessä sen on otettava huomioon edellä 50 kohdassa esitetyt näkökohdat. Lisäksi sen on todettava, liittyykö pääasiaan poikkeuksellisia olosuhteita, jotka oikeuttavat 9 artiklan 1 kohdan toisessa osassa vahvistetun poikkeuksen soveltamisen. Jos ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tämän jälkeen toteaa, että pääasiaan sovelletaan yleissääntöä eikä poikkeusta, sen on arvioitava, onko kansallinen lainsäädäntö yleissäännön mukainen.
62. Esitän tältä osin seuraavat yleiset huomiot.
63. Unionin tuomioistuin on jo todennut, että periaate, jonka mukaan kansallista oikeutta on tulkittava unionin oikeuden mukaisesti, pätee Euroopan unionista tehdyn sopimuksen VI osaston mukaisesti tehtyihin puitepäätöksiin. Kansallisen tuomioistuimen on kansallista oikeutta soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle puitepäätöksen sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta sillä tavoiteltu tulos saavutettaisiin ja näin noudatettaisiin mainitun sopimuksen määräyksiä.(35)
64. Unionin tuomioistuin on kuitenkin toistuvasti katsonut, että kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta tulkita kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti rajoittavat yleiset oikeusperiaatteet ja niistä erityisesti oikeusvarmuuden periaate ja taannehtivuuskiellon periaate. Toisin sanoen yhdenmukaisen tulkinnan periaate ei voi olla perustana kansallisen oikeuden contra legem -tulkinnalle. Tämä periaate edellyttää kuitenkin, että kansallinen tuomioistuin ottaa tarvittaessa huomioon kansallisen oikeuden säännökset kokonaisuudessaan arvioidakseen, missä määrin kansallista oikeutta voidaan soveltaa niin, ettei tästä aiheudu puitepäätöksellä tavoitellun tuloksen kanssa ristiriitaista lopputulosta.(36)
65. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa lisäksi, että kansallisen oikeuden tulkitseminen pääasian kantajien ehdottamalla tavalla saattaisi rikkoa kansalliseen oikeuteen sisältyvää sääntöä, jonka mukaan rikoslainsäädännön säännöksiä ei voida soveltaa analogisesti in malam partem.
66. Rikoslainsäädännön säännösten soveltaminen tällä tavalla ei ole kiellettyä pelkästään kansallisessa oikeudessa. Jo vuonna 1963 Euroopan ihmisoikeustoimikunta päätti, että tällainen soveltaminen on ristiriidassa ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn sopimuksen (Euroopan ihmisoikeussopimus) 7 artiklan 1 kappaleen kanssa, jonka nojalla ketään ei ole pidettävä syypäänä rikokseen sellaisen teon tai laiminlyönnin perusteella, joka ei ollut tekohetkellä kansallisen lainsäädännön tai kansainvälisen oikeuden mukaan rikos.(37) Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on noudattanut vastaavaa lähestymistapaa oikeuskäytännössään.(38)
67. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan 1 kappaleessa käytetään samoja käsitteitä kuin Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohdan asian kannalta merkityksellisessä osassa. Lissabonin sopimuksen tultua voimaan 1.12.2009 perusoikeuskirja kuuluu primaarioikeuteen.(39) Perusoikeuskirjan 52 artiklan 3 kohdan nojalla perusoikeuskirjan oikeuksien, jotka vastaavat Euroopan ihmisoikeussopimuksessa taattuja oikeuksia, merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin mainitussa sopimuksessa.
68. Kansallisen rikoslainsäädännön säännösten soveltaminen analogisesti in malam partem mahdollisesti on tai ei ole ristiriidassa kansallisen oikeuden kanssa (mihin en ota kantaa). Avoinna on kuitenkin edelleen kysymys kyseisen periaatteen soveltamisesta puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan yhteydessä.
69. Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdassa ei edellytetä jäsenvaltioiden muuttavan kansallista aineellista rikoslainsäädäntöään millään tavalla.(40) Mainittu säännös ei myöskään vaikuta sen korvauksen määrään, joka uhrille voidaan maksaa laittomasta teosta aiheutuneesta menetyksestä tai vahingosta – puitepäätöksessä ei säädetä, että korvauksen määrä olisi laskettava eri tavalla rikosoikeudenkäynnissä ja siviilioikeudenkäynnissä. Puitepäätöksessä pyritään suojelemaan rikosten uhrien etuja lyhentämällä aikaa, jonka kuluessa kyseinen korvaus maksetaan. Tämä on menettelyllinen kysymys, eikä se vaikuta mitenkään korvausvelvollisen rikosoikeudelliseen vastuuseen. En näin ollen näe perustetta sille, että in malam partem -periaatetta voitaisiin soveltaa tässä ratkaisuehdotuksessa ehdottomaani puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan tulkintaan.
Ratkaisuehdotus
70. Katson näin ollen, että unionin tuomioistuimen olisi vastattava Tribunale di Firenzen esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
Uhrin asemasta rikosoikeudenkäyntimenettelyissä 15.3.2001 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2001/220/YOS 9 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä osassa vahvistettua yleissääntöä on tulkittava siten, että jos jäsenvaltion oikeusjärjestyksessä on mahdollista panna vireille oikeudenkäynti oikeushenkilöitä vastaan laittomasta teosta, se, että vastuu tällaisesta teosta voidaan luokitella kyseisessä oikeusjärjestyksessä ”välilliseksi ja toissijaiseksi” ja/tai ”hallinnolliseksi”, ei vapauta asianomaista jäsenvaltiota velvoitteesta soveltaa mainitun artiklan säännöksiä oikeushenkilöihin, jos 1) perusteet, joilla laiton teko määritellään, on vahvistettu viittaamalla rikoslain säännöksiin, 2) laitonta tekoa koskevan vastuun olennaisena perustana on se, että laittoman tekoon on syyllistynyt luonnollinen henkilö, ja 3) oikeudenkäynti oikeushenkilöä vastaan pannaan vireille rikostuomioistuimissa, oikeudenkäyntiin sovelletaan rikosprosessilain säännöksiä ja oikeudenkäynti yhdistetään tavanomaisissa olosuhteissa sitä luonnollista henkilöä (henkilöitä) vastaan käytävään oikeudenkäyntiin, jonka väitetään syyllistyneen kyseiseen laittomaan tekoon.
Puitepäätöksen 9 artiklan 1 kohdan toisessa osassa yleissäännöstä vahvistettua poikkeusta on tulkittava suppeasti. Sitä ei voida tulkita siten, että saman artiklan ensimmäisessä osassa vahvistetun yleissäännön soveltamisalan ulkopuolelle jätetään kaikki tapaukset, jotka koskevat tiettyä rikoksentekijöiden ryhmää, kuten oikeushenkilöitä.