UNIONIN YLEISEN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (kuudes jaosto)

14 päivänä heinäkuuta 2016 (*)

Kilpailu – Kartellit tai muut yhteistoimintajärjestelyt – Aluksilla käytettävien siirtoletkujen Euroopan markkinat – Hintojen vahvistamista, markkinoiden jakamista ja kaupallisesti arkaluonteisten tietojen vaihtamista koskevat sopimukset – Kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta vastuuseen joutuminen – Taloudellisen jatkuvuuden periaate – Yksilöllisen vastuun periaate – Sakot – Raskauttavat seikat – Johtajan rooli – 10 prosentin yläraja – Täysi harkintavalta

Asiassa T-146/09 RENV,

Parker Hannifin Manufacturing Srl, aiemmin Parker ITR Srl, kotipaikka Corsico (Italia),

Parker‑Hannifin Corp., kotipaikka Mayfield Heights, Ohio (Yhdysvallat),

edustajinaan asianajajat B. Amory, F. Marchini Camia ja É. Barbier de La Serre,

kantajina

vastaan

Euroopan komissio, asiamiehinään V. Bottka, S. Noë ja R. Sauer,

vastaajana,

jossa on kyse ensisijaisesti SEUT 263 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta kumota [EY] 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (asia COMP/39406 – Aluksilla käytettävät siirtoletkut) 28.1.2009 tehty komission päätös K(2009) 428 lopullinen kantajia koskevilta osin ja toissijaisesti SEUT 263 artiklaan perustuvasta vaatimuksesta kumota kantajille mainitussa päätöksessä määrätty sakko tai alentaa sen määrää huomattavasti,

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),

toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja S. Frimodt Nielsen (esittelevä tuomari) sekä tuomarit J. Schwarcz ja A. M. Collins,

kirjaaja: hallintovirkamies M. Junius,

ottaen huomioon asian käsittelyn kirjallisessa vaiheessa ja 24.2.2016 pidetyssä istunnossa esitetyn,

on antanut seuraavan

tuomion

 Asian tausta

1        Esillä oleva asia liittyy riita‑asiaan, joka koskee aluksilla käytettävien siirtoletkujen kartellia, josta Euroopan komissio määräsi seuraamuksia [EY] 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (Asia COMP/39406 – Aluksilla käytettävät siirtoletkut) 28.1.2009 tekemässään päätöksessä K(2009) 428 lopullinen (jäljempänä riidanalainen päätös).

2        Riidanalaisen päätöksen adressaatteina oli 11 yhtiötä, joihin kuuluivat Bridgestone Corporation ja Bridgestone Industrial Limited (jäljempänä yhdessä Bridgestone), The Yokohama Rubber Company Limited (jäljempänä Yokohama), Dunlop Oil & Marine Limited (jäljempänä DOM), kantajista ensimmäinen Parker ITR Srl (josta on tullut Parker Hannifin Manufacturing Srl, jäljempänä Parker ITR), kantajista jälkimmäinen Parker‑Hannifin Corp. (jäljempänä Parker‑Hannifin) ja Manuli Rubber Industries SpA (jäljempänä Manuli).

3        Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä aluksilla käytettävien siirtoletkujen alalla toimivien yritysten ryhmittymän osallistuneen maailmanlaajuiseen kartelliin vuosina 1986–2007 ja määräsi yrityksille sakkoja yhteensä 131 000 000 euroa.

4        Saiag‑konserniin kuuluvan emoyhtiönsä ITR SpA:n 27.6.2001 perustama ITR Rubber ‑yhtiö (josta on tullut myöhemmin Parker ITR) toimi aluksilla käytettävien siirtoletkujen alalla 1.1.2002 lukien, jona ajankohtana ITR siirsi sille varansa kyseisellä alalla niiden myymiseksi edelleen Parker‑konserniin kuuluvalle Parker‑Hannifinille. ITR Rubber myytiin Parker‑Hannifinille 31.1.2002.

5        Komissio katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että käsiteltävässä asiassa oli yksilöllisen vastuun periaatteen sijaan sovellettava taloudellisen jatkuvuuden periaatetta, koska Parker ITR oli aluksilla käytettäviin siirtoletkuihin liittyvän ITR:n ja Saiag SpA:n toiminnan taloudellinen seuraaja ja sitä oli täten pidettävä vastuussa ITR:n ja Saiagin toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta ennen ajankohtaa 1.1.2002, jolloin aluksilla käytettävien siirtoletkujen alan varat siirrettiin sille. Parker‑Hannifin oli yhteisvastuussa Parker ITR:n menettelystä siitä ajankohdasta lukien, jolloin se hankki tämän omistukseensa, eli 31.1.2002 lukien. Komissio katsoi täten, että Parker ITR oli vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta ajalla 1.4.1986–2.5.2007, ja määräsi tälle 25 610 000 euron suuruisen sakon, josta Parker‑Hannifin oli yhteisvastuussa 8 320 000 euron osalta.

6        Parker ITR ja Parker-Hannifin nostivat 9.4.2009 unionin yleisessä tuomioistuimessa kanteen, jossa vaadittiin ensisijaisesti kumoamaan riidanalainen päätös niitä koskevilta osilta ja toissijaisesti alentamaan määrätyn sakon määrää.

7        Unionin yleinen tuomioistuin katsoi 17.5.2013 antamassaan tuomiossa Parker ITR ja Parker‑Hannifin v. komissio (T‑146/09, EU:T:2013:258; jäljempänä unionin yleisen tuomioistuimen tuomio), ettei pääasiassa kyseessä olevan kaltaiseen tilanteeseen voitu soveltaa taloudellisen jatkuvuuden periaatetta vaan siihen oli sovellettava yksilöllisen vastuun periaatetta. Unionin yleinen tuomioistuin katsoi siten pääasiassa olleen kyse siitä, että kartelliin osallistuva yritys eli Saiag ja sen tytäryhtiö ITR olivat luovuttaneet osan ITR:n toiminnasta riippumattomalle kolmannelle eli Parker‑Hannifinille, sillä ITR Rubberin perustaminen ja ITR:n varojen siirto sille merkitsivät lähinnä kumisten siirtoletkujen toimialan siirtämistä tytäryhtiölle, mikä oli osa tavoitteena ollutta luovutusta Parker‑Hannifinille (unionin yleisen tuomioistuimen tuomion 115 kohta). Luovuttajana olleen Saiagin tai ITR:n ja luovutuksensaajana olleen Parker‑Hannifinin välillä ei kuitenkaan ollut mitään yhteyttä (unionin yleisen tuomioistuimen tuomion 116 kohta). Komission tehtävänä oli sitä vastoin yksilöllisen vastuun periaatteen nojalla todeta, että ITR ja Saiag olivat vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta 1.1.2002 saakka, eikä komissio täten voinut pitää ITR Rubberia (josta on tullut Parker ITR) vastuussa tätä ajankohtaa edeltävältä ajalta (unionin yleisen tuomioistuimen tuomion 118 ja 119 kohta). Unionin yleinen tuomioistuin kumosi täten riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä todettiin Parker ITR:n osallistuneen kilpailusääntöjen rikkomiseen ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajalla ja vahvisti Parker ITR:lle määrätyksi sakon määräksi 6 400 000 euroa, josta Parker‑Hannifin oli yhteisvastuussa 6 300 000 euroon saakka.

8        Komissio teki unionin tuomioistuimen kirjaamoon 1.8.2013 jättämällään valituskirjelmällä valituksen unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta.

9        Unionin tuomioistuin katsoi 18.12.2014 antamassaan tuomiossa komissio v. Parker Hannifin Manufacturing ja Parker‑Hannifin (C‑434/13 P, EU:C:2014:2456; jäljempänä valitusasiassa annettu tuomio) lähinnä, että unionin yleinen tuomioistuin oli virheellisesti yhdistänyt kaksi erillistä liiketoimea siltä osin kuin se oli ottanut huomioon ainoastaan ITR Rubberin luovutuksen Parker‑Hannifinille, vaikka ITR:n varat oli tätä ennen siirretty konsernin sisäisesti ITR Rubberille, millä oli merkitystä taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamisen kannalta (valitusasiassa annetun tuomion 46, 49 ja 54 kohta). Unionin tuomioistuimen mukaan tätä periaatetta voidaan ITR:n ja sen kokonaan omistaman tytäryhtiön ITR Rubberin välisten rakenteellisten yhteyksien johdosta soveltaa ajankohtaan, jolloin varat siirrettiin viimeksi mainitulle (valitusasiassa annetun tuomion 55 kohta). Unionin tuomioistuin täsmensi kuitenkin olevan mahdollista, ettei kyse ole taloudellisesta jatkuvuudesta, mikäli todellisia yhteyksiä ei ollut olemassa ITR:n ITR Rubberiin tosiasiallisesti käyttämän ratkaisevan vaikutusvallan muodossa, mitä ei ole tutkittu ensimmäisessä oikeusasteessa (valitusasiassa annetun tuomion 56 ja 65 kohta). Unionin tuomioistuin kumosi täten unionin yleisen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman 1–3 kohdan ja palautti asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä ratkaisee kanteen.

10      Yksityiskohtainen kuvaus oikeusriidan perustana olevista tosiseikoista, etenkin aluksilla käytettävien siirtoletkujen alasta, kantajien kertomuksista, hallinnollisesta menettelystä ja riidanalaisesta päätöksestä, sisältyy unionin yleisen tuomioistuimen tuomion 1–34 kohtaan ja valitusasiassa annetun tuomion 6–17 kohtaan.

 Oikeudenkäyntimenettely ja asianosaisten vaatimukset

11      Valitusasiassa annetun tuomion johdosta asia siirrettiin 2.5.1991 tehdyn unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 118 artiklan 1 kohdan mukaisesti unionin yleisen tuomioistuimen kuudennen jaoston käsiteltäväksi.

12      Koska yksi kuudennen jaoston jäsenistä oli estynyt osallistumasta asian käsittelyyn, unionin yleisen tuomioistuimen presidentti nimesi toisen tuomarin täydentämään jaoston kokoonpanoa.

13      Unionin yleinen tuomioistuin (kuudes jaosto) päätti esittelevän tuomarin ehdotuksesta aloittaa asian käsittelyn suullisen vaiheen ja kehotti työjärjestyksensä 89 artiklan mukaisena prosessinjohtotoimena komissiota esittämään tiettyjä asiakirjoja. Komissio noudatti kehotusta määräajassa.

14      Asianosaisten lausumat ja vastaukset unionin yleisen tuomioistuimen esittämiin suullisiin kysymyksiin kuultiin 24.2.2016 pidetyssä istunnossa.

15      Kantajat vaativat, että unionin yleinen tuomioistuin

–        kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä todetaan Parker ITR:n olevan vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta ajalla 1.4.1986–31.1.2002

–        alentaa niille määrätyn sakon määrää huomattavasti

–        velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

16      Komissio vaatii, että unionin yleinen tuomioistuin

–        hylkää kumoamiskanteen kokonaisuudessaan

–        velvoittaa kantajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut asioissa T‑146/09, C‑434/13 P ja T‑146/09 RENV.

 Oikeudellinen arviointi

 Asian ulottuvuus sen palauttamisen jälkeen

 Asianosaisten lausumat

17      Kantajat väittävät, että unionin yleisen tuomioistuimen, joka käsittelee kannetta asian palauttamisen johdosta, on lausuttava kaikista kantajien esittämistä kumoamisperusteista siltä osin kuin ne ilmenevät jostakin unionin tuomioistuimen kumoaman tuomion tuomiolauselmaan sisältyvästä seikasta, mukaan lukien kumoamisperusteet, jotka kumottiin ensimmäisessä oikeusasteessa tehottomina tai jotka hyväksyttiin pelkästään sellaisen kanneperusteen hyväksymisen seurauksena, joka on tutkittava uudelleen asian palauttamisen johdosta.

18      Kantajat toteavat huomautuksissaan lisäksi luopuvansa toisesta, kolmannesta, neljännestä, seitsemännestä ja yhdeksännestä kanneperusteestaan.

19      Komissio väittää, ettei unionin yleinen tuomioistuin voi asian palauttamisen jälkeen arvioida esillä olevan kanteen yhteydessä alusta alkaen väitteitä, joita ei ole esitetty alkuperäisen kanteen yhteydessä taikka jotka unionin yleinen tuomioistuin on hylännyt pääasian osalta ja jotka eivät ole olleet muutoksenhaun kohteena, eikä muun muassa väitteitä, jotka koskevat liikevaihdon 10 prosentin ylärajaa kahdeksannen kanneperusteen yhteydessä. Komissio väittää lisäksi, ettei uutta tarkastelua voida asian palauttamisen jälkeen suorittaa kanteen yhteydessä siltä osin kuin kanne koskee seikkoja, jotka unionin tuomioistuin on ratkaissut lopullisesti valitusasiassa antamassaan tuomiossa.

 Unionin yleisen tuomioistuimen arviointi asiasta

20      Aluksi on todettava edellä 18 kohdan mukaisesti, että kantajat ovat luopuneet toisesta, kolmannesta, neljännestä, seitsemännestä ja yhdeksännestä kanneperusteestaan.

21      Seuraavaksi on muistutettava, että Euroopan unionin tuomioistuimen perussäännön 61 artiklan, jota sovelletaan mainitun perussäännön 53 artiklan ensimmäisen kohdan nojalla unionin yleisessä tuomioistuimessa, mukaan on niin, että jos muutoksenhaku todetaan aiheelliseksi ja jos asia palautetaan unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä ratkaisee oikeusriidan, unionin yleinen tuomioistuin on sidottu unionin tuomioistuimen asiassa ratkaisemiin oikeusseikkoihin.

22      Asia tulee täten sen johdosta, että unionin tuomioistuin kumoaa ratkaisun ja palauttaa asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, työjärjestyksen 215 artiklan nojalla vireille unionin yleisessä tuomioistuimessa unionin tuomioistuimen tuomiolla, ja unionin yleisen tuomioistuimen on lausuttava uudelleen kaikista kantajan esittämistä kumoamisperusteista, lukuun ottamatta tuomiolauselmaan sisältyviä seikkoja, joita unionin tuomioistuin ei ole kumonnut, ja päätelmiä, jotka ovat välttämättömänä perustana mainituille seikoille, koska ne ovat tulleet oikeusvoimaisiksi (tuomio 14.9.2011, Marcuccio v. komissio, T-236/02, EU:T:2011:465, 83 kohta).

23      Käsiteltävässä asiassa unionin tuomioistuin kumosi valitusasiassa antamassaan tuomiossa unionin yleisen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman 1–3 kohdan, palautti asian unionin yleiseen tuomioistuimeen, jotta tämä lausuu siitä, onko kanne perusteltu, sekä päätti, että oikeudenkäyntikuluista päätetään myöhemmin. Täten unionin yleisen tuomioistuimen on sen johdosta, että unionin tuomioistuin palautti asian, lausuttava valitusasiassa annetussa tuomiossa ratkaistuihin oikeusseikkoihin sidottuna kantajien kanteensa tueksi esittämistä kaikista kanneperusteista siltä osin kuin ne ovat perustana unionin yleisen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman 1–3 kohdalle, jotka unionin tuomioistuin kumosi.

24      Tässä yhteydessä unionin yleisen tuomioistuimen tuomiosta ilmenee, että sen tuomiolauselman 1–3 kohta perustuvat siihen, että unionin yleinen tuomioistuin hyväksyi kantajien ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan sekä viidennen ja kuudennen kanneperusteen, sekä näiden kanneperusteiden tarkastelussa todettuihin lainvastaisuuksiin.

25      Lopuksi kahdeksannesta kanneperusteesta on todettava, että unionin tuomioistuin jätti valitusasiassa antamassaan tuomiossa tutkimatta kantajien väitteen, jolla riitautettiin unionin yleisen tuomioistuimen suorittama arviointi kantajien kanteessa esitetystä kahdeksannesta kanneperusteesta, sillä perusteella, etteivät kantajat olleet tehneet tästä arvioinnista liitännäisvalitusta eri asiakirjassa kuin vastineessaan valitukseen.

26      Valitusasiassa annetun tuomion 94–97 kohdassa todettiin nimittäin seuraavaa:

”94.      Unionin yleinen tuomioistuin on todennut – – valituksenalaisen tuomion 228 kohdassa, että kahdeksas kanneperuste on perusteeton siltä osin kuin se koskee päivämäärän 1.1.2002 jälkeistä rikkomisajanjaksoa, mukaan lukien 1. ja 31.1.2002 välinen ajanjakso, jonka aikana ITR Rubber ei kuulunut vielä Parker-Hannifin-konserniin.

95.      Unionin yleisen tuomioistuimen tekemä arviointi kuvastuu laskentamenetelmässä, jota se on käyttänyt laskeakseen uudelleen Parker ITR:lle määrätyn sakon suuruuden, sekä valituksenalaisen tuomion tuomiolauselman 3 kohdassa, jossa se ei ole erottanut toisistaan 1. ja 31.1.2002 välistä ajanjaksoa ja kyseisen ajankohdan jälkeistä ajanjaksoa.

96.      Näin ollen on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on todellakin tutkinut kahdeksannen kanneperusteen yhteydessä Parker ITR:n ja Parker-Hannifinin esiin tuoman oikeuskysymyksen ja ratkaissut sen hylkäämällä niiden väitteet.

97.      Koska valituksen vastapuolet eivät ole – kuten työjärjestyksen 176 artiklan 2 kohdassa vaaditaan – tehneet liitännäisvalitusta, joka koskee unionin yleisen tuomioistuimen niiden kanteen kahdeksannesta kanneperusteesta tekemää arviointia, eri asiakirjassa kuin vastineessaan valitukseen, niiden asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 1 kohdan soveltamisen osalta esittämä väite on jätettävä tutkimatta.”

27      Koska unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi tuomiossaan kahdeksannen kanneperusteen ajankohdan 1.1.2002 jälkeiseltä ajalta, tämän mainittuun tuomioon sisältyvän seikan, josta ei ole tehty liitännäisvalitusta ja jota unionin tuomioistuin ei näin ollen ole kumonnut, on unionin tuomioistuimen arviointien valossa ja etenkin valitusasiassa annetun tuomion 97 kohdan valossa katsottava tulleen oikeusvoimaiseksi.

28      Unionin yleinen tuomioistuin hylkäsi kuitenkin tuomionsa 228 kohdassa kahdeksannen kanneperusteen tehottomana ensimmäisen kanneperusteen hyväksymisen johdosta siltä osin kuin kahdeksas kanneperuste koski ajankohtaa 1.1.2002 edeltävää ajanjaksoa, eikä se tutkinut yksilöllisen vastuun periaatteen ja suhteellisuusperiaatteen loukkaamiseen eikä perustelujen puuttumiseen perustuvia väitteitä mainittua ajanjaksoa koskevilta osin.

29      Unionin yleisen tuomioistuimen tuomiossaan suorittaman kahdeksannen kanneperusteen arvioinnin on lisäksi todettava perustuneen ajankohtaa 1.1.2002 edeltävän rikkomisajanjakson osalta ensimmäisen kanneperusteen hyväksymiseen, ja tätä hyväksymistä on, kuten mainitun tuomion 253 ja 255 kohdasta muun muassa ilmenee, pidettävä välttämättömänä perustana kyseisen tuomion tuomiolauselman 1–3 kohdalle, jotka unionin tuomioistuin kumosi.

30      Unionin yleisen tuomioistuimen ei täten voida katsoa ratkaisseen kahdeksatta kanneperustetta pääasian osalta siltä osin kuin se koski ajankohtaa 1.1.2002 edeltävää ajanjaksoa.

31      Kantajien esittämä kahdeksas kanneperuste on täten tutkittava ajankohtaa 1.1.2002 edeltävän ajanjakson osalta.

32      Edellä esitetyn perusteella unionin yleisen tuomioistuimen on tutkittava kanteen perusteltavuus asian palauttamisen jälkeen ja lausuttava ensimmäisestä, viidennestä, kuudennesta ja edellä 31 kohdassa kuvatuin edellytyksin kahdeksannesta kanneperusteesta.

 Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan Parker ITR:n on katsottu virheellisesti olevan vastuussa rikkomisesta ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä rikkomisajanjaksolla

33      Kantajien esittämä ensimmäinen kanneperuste jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäinen koskee yksilöllisen vastuun periaatteen loukkaamista, toinen harkintavallan väärinkäyttöä ja [EY] 81 ja [EY] 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 (EYVL 2003, L 1, s. 1) 25 artiklan kiertämistä ja kolmas yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamista ja perusteluvelvollisuuden rikkomista.

34      Komissio kiistää kantajien ensimmäisen kanneperusteen tueksi esittämät väitteet.

 Väitteiden, jotka koskevat ITR:n ja ITR Rubberin välisten yhteyksien perusteluja, tutkittavaksi ottaminen

35      Yksilöllisen vastuun periaatteen loukkaamista koskevan ensimmäisen kanneperusteen ensimmäisen osan yhteydessä kantajat väittävät muun muassa, että riidanalaisen päätöksen perustelut olivat riittämättömät taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamiseksi ITR:n ja ITR Rubberin välisten sellaisten yhteyksien perusteella, joihin vedottiin ensimmäistä kertaa riidanalaisessa päätöksessä, ja näin on sitä suuremmalla syyllä siksi, että tällä soveltamisella poiketaan komission aikaisemmasta päätöskäytännöstä, jossa sovellettiin yksilöllisen vastuun periaatetta.

36      Komissio toteaa, että tällaista väitettä, johon kantajat vetosivat asian palauttamisen jälkeen kanteesta antamissaan huomautuksissa, on pidettävä alun perin esitettyyn kanneperusteeseen liitettynä uutena kanneperusteena, jolla muutetaan alkuperäisen kanneperusteen sisältöä, eikä sitä siten voida ottaa tutkittavaksi.

37      Ensimmäisessä kanneperusteessa, sellaisena kuin se on kannekirjelmässä muotoiltu, ei tosin viitattu lainkaan perustelujen puuttumiseen etenkään siltä osin kuin komissio sovelsi taloudellisen jatkuvuuden periaatetta ITR:n ja ITR Rubberin välisten yhteyksien johdosta.

38      Yhtäältä on kuitenkin muistutettava, että perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiä on pidettävä oikeusjärjestyksen perusteisiin liittyvänä perusteena, joka on tutkittava viran puolesta ja joka voidaan siis tutkia missä tahansa oikeudenkäynnin vaiheessa (ks. vastaavasti tuomio 1.7.2008, Chronopost ja La Poste v. UFEX ym., C‑341/06 P ja C‑342/06 P, EU:C:2008:375, 48–50 kohta).

39      Toisaalta on todettava, että kantajat ovat vedonneet ensimmäisen kanneperusteen kolmannessa osassa perusteluvelvollisuuden laiminlyöntiin siltä osin kuin ITR Rubberin katsottiin taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla olevan vastuussa ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä rikkomisajanjaksolla ja siitä syystä, että komissio poikkesi aikaisemmasta yksilöllisen vastuun periaatteeseen pohjautuvasta käytännöstään. Täten kantajien valitusasiassa annetun tuomion jälkeen esittämissään huomautuksissa mainitsemien väitteiden, joiden mukaan perustelut taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamiseksi ITR:n ja ITR Rubberin välisten yhteyksien perusteella olivat puutteelliset, voidaan katsoa liittyvän läheisesti perusteluvelvollisuuden rikkomiseen perustuvassa ensimmäisen kanneperusteen kolmannessa osassa esitettyihin väitteisiin, ja niillä voidaan katsoa kehiteltävän näitä väitteitä (ks. vastaavasti tuomio 28.4.2010, Gütermann ja Zwicky v. komissio, T-456/05 ja T-457/05, EU:T:2010:168, 199 kohta).

40      Tässä tilanteessa on katsottava, että nämä väitteet voidaan ottaa tutkittaviksi siltä osin kuin ne liittyvät ensimmäisen kanneperusteen kolmanteen osaan ja niitä tutkittava tämän osan yhteydessä.

 Parker ITR:n joutuminen vastuuseen ITR:n toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajanjaksolla

41      Kantajat väittävät ensimmäisen kanneperusteensa ensimmäisessä osassa lähinnä, että komissio teki oikeudellisen virheen katsoessaan Parker ITR:n olevan vastuussa ITR:n ajankohtaa 1.1.2002 – jolloin Parker ITR aloitti toiminnan aluksilla käytettävien siirtoletkujen alalla – edeltävällä ajalla toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla ja vastoin yksilöllisen vastuun periaatetta.

–       Taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltaminen

42      On muistutettava, että unionin tuomioistuin totesi valitusasiassa antamansa tuomion 46 kohdassa seuraavaa:

”46. – – on todettava, että kun unionin yleinen tuomioistuin on valituksenalaisen tuomion 116 kohdassa katsonut, ettei taloudellisen jatkuvuuden periaatetta voida soveltaa tapauksessa – kuten nyt käsiteltävässä tapauksessa –, jossa luovuttajan eli Saiag[in] tai sen tytäryhtiön ITR[:n] ja luovutuksensaajan, jonka on yksilöity olevan Parker-Hannifin, välillä ei ole mitään rakenteellista yhteyttä, se on yhdistänyt arvioinnissaan kaksi erillistä toimea. Unionin yleinen tuomioistuin ei ole ottanut huomioon sitä, että ITR – – oli aluksi siirtänyt toimintansa aluksilla käytettävien siirtoletkujen alalla yhdelle tytäryhtiölleen ennen kuin se tämän jälkeen luovutti kyseisen tytäryhtiön Parker Hannifinille.”

43      Unionin tuomioistuin katsoi valitusasiassa antamansa tuomion 50–53 kohdassa taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamisen osalta seuraavaa:

”50. – – sen päivämäärän, joka on merkityksellinen arvioitaessa taloudellisen jatkuvuuden olemassaolon osoittamiseksi sitä, onko toiminta siirretty konsernin sisällä vai itsenäisten yritysten välillä, on oltava toiminnan siirron itsensä päivämäärä.

51. Vaikka luovuttajan ja luovutuksensaajan välillä on kyseisenä ajankohtana oltava olemassa rakenteelliset yhteydet, joiden perusteella voidaan yksilöllisen vastuun periaatteen mukaisesti katsoa, että kaksi yksikköä muodostaa yhden ainoan yrityksen, taloudellisen jatkuvuuden periaatteella tavoitellun päämäärän kannalta ei ole kuitenkaan välttämätöntä, että kyseiset yhteydet kestävät koko jäljellä olevan rikkomisajanjakson ajan tai siihen saakka, kunnes päätös, jolla rikkomisesta määrätään seuraamus, annetaan. – –

52. Samalla tavalla ja samoista syistä ei ole tarpeen, että ne rakenteelliset yhteydet, joiden perusteella voidaan osoittaa, että kyse on taloudellisesta jatkuvuudesta, kestävät sellaisen vähimmäisajanjakson ajan, joka voitaisiin joka tapauksessa määritellä ainoastaan tapauskohtaisesti ja taannehtivasti.

53. Siltä osin kuin – – on kyse toiminnan siirrolla tavoitellun päämäärän huomioon ottamisesta sen päättelemiseksi, että kyse on taloudellisesta jatkuvuudesta, on todettava, että myös oikeusvarmuuden periaatteen nojalla on katsottava, ettei merkitystä ole sillä valituksenalaisen tuomion 115 kohdassa esiin tuodulla seikalla, jonka mukaan luovutuksen saanut yksikkö on perustettu ja se on saanut varat sitä varten, että se voitaisiin myöhemmin luovuttaa riippumattomalle kolmannelle. Se, että tytäryhtiön perustamisen taustalla olevat taloudelliset perustelut otetaan huomioon tavoitteena, johon kyseisen tytäryhtiön luovuttamisella kolmannelle yritykselle pyritään kutakuinkin pitkällä aikavälillä, antaisi näet taloudellisen jatkuvuuden periaatteen täytäntöönpanossa jalansijaa sellaisille subjektiivisille tekijöille, jotka ovat ristiriidassa kyseisen periaatteen avoimen ja ennustettavan soveltamisen kanssa.”

44      Unionin tuomioistuin päätteli tästä valitusasiassa antamansa tuomion 54–56 kohdassa, että unionin yleinen tuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen jättäessään soveltamatta taloudellisen jatkuvuuden periaatetta seuraavin ilmaisuin:

”54. Siltä osin kuin – – on kyse siitä valituksenalaisen tuomion 116 kohdassa esitetystä väitteestä, jonka mukaan komission olisi käsiteltävän tapauksen olosuhteissa pitänyt katsoa, että entiset toiminnan harjoittajat olivat vastuussa ennen toiminnan siirtoa tapahtuneesta rikkomisesta, on korostettava, että se on osa sitä virheellistä päättelyä, jolla unionin yleinen tuomioistuin on katsonut heti alkuun, ettei kyse ollut taloudellisesta jatkuvuudesta. Vakiintuneessa oikeuskäytännössä on kuitenkin todettu, että kun tällainen tilanne on näytetty toteen, se, että rikkomiseen syyllistynyt yksikkö on yhä olemassa, ei sellaisenaan estä seuraamuksen määräämistä sille yksikölle, jolle rikkomiseen syyllistynyt yksikkö on siirtänyt taloudellisen toimintansa – –

55. Edellä esitettyjen seikkojen perusteella on todettava, että unionin yleinen tuomioistuin on tehnyt oikeudellisen virheen katsoessaan valituksenalaisen tuomion 115 ja 116 kohdassa ilman, että se olisi ottanut huomioon ITR[:n] ja ITR Rubberin välillä näiden kahden yksikön välillä tapahtuneen toiminnan siirron ajankohtana olemassa olleita yhteyksiä, ettei käsiteltävässä tapauksessa ollut kyse taloudellisesta jatkuvuudesta, koska luovuttaneen yksikön ja luovutuksen saaneen yksikön, jotka olivat sen mukaan Saiag – – tai ITR – – ja Parker Hannifin, välillä ei ollut rakenteellisia yhteyksiä.

56. Tällainen virhe voisi kuitenkin olla tehoton siinä tilanteessa, jossa olisi joka tapauksessa katsottava, ettei kyse voi olla taloudellisesta jatkuvuudesta sen vuoksi, ettei ITR[:n] ja ITR Rubberin välillä ole ollut todellisia yhteyksiä. Sitä valituksen vastapuolten väitettä, jonka mukaan unionin yleinen tuomioistuin on perustellusti katsonut, ettei kyse ollut taloudellisesta jatkuvuudesta, koska komissio oli riidanalaisessa päätöksessä jättänyt tarkastamatta, oliko ITR Rubber todellakin ITR[:n] tosiasiallisessa määräysvallassa, on arvioitava juuri tältä kannalta.”

45      Edellä esitetystä ilmenee ensinnäkin, että sitä tarkastelua varten, joka liittyy vastuuseen joutumiseen ITR:n ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajalla toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta, on otettava huomioon aluksilla käytettävien siirtoletkujen alan toiminnan siirtäminen konsernin sisäisesti ITR:ltä ITR Rubberille.

46      Valitusasiassa annetusta tuomiosta ilmenee toiseksi, että sen arvioimiseksi, onko asiassa sovellettava taloudellisen jatkuvuuden periaatetta, huomioon otettava päivämäärä on kyseessä olevan toiminnan siirtämisen ajankohta.

47      Unionin tuomioistuimen valitusasiassa antamassaan tuomiossa tekemistä päätelmistä ilmenee kolmanneksi, ettei ole tarpeen ottaa huomioon sitä, missä tarkoituksessa Saiag ja sen tytäryhtiö ITR luovuttivat Parker‑konserniin kuuluvalle Parker‑Hannifin‑yhtiölle aluksilla käytettäviin siirtoletkuihin liittyvän toiminnan, jonka ne siirsivät tytäryhtiölle perustamalla yhtiön ITR Rubber. Unionin tuomioistuimen mukaan tällaisen liiketoimen tarkoituksella ja taloudellisilla perusteilla ei näet ole merkitystä.

48      Neljänneksi tästä seuraa, että ITR:n ja tämän kokonaan omistaman tytäryhtiön ITR Rubberin välisen konsernin sisäisen toimintojen siirron johdosta taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamista ei voida sulkea pois käsiteltävässä asiassa, kun otetaan huomion näiden kahden yhtiön väliset rakenteelliset yhteydet kyseessä olevan siirron ajankohtana 1.1.2002.

49      Lopuksi unionin tuomioistuimen päätelmistä seuraa, että ITR:n ja ITR Rubberin välisistä rakenteellisista yhteyksistä huolimatta käsiteltävässä asiassa olisi mahdollista jättää soveltamatta taloudellisen jatkuvuuden periaatetta, mikäli ITR:llä ei olisi tosiasiallista määräysvaltaa ITR Rubberiin ratkaisevan vaikutusvallan tosiasiallisen käytön muodossa; tällaisen määräysvallan on katsottava näytetyn toteen, elleivät Parker ITR ja Parker‑Hannifin kumoa olettamaa, jonka mukaan ITR käytti tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa ITR Rubberiin kyseessä olevan Saiag-konsernin sisäisen siirron ajankohtana 1.1.2002.

–       Olettama ratkaisevan vaikutusvallan tosiasiallisesta käyttämisestä

50      Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 370 perustelukappaleessa, että ajankohtana, jolloin rikkomisen kohteena ollut toiminta siirrettiin ITR:ltä ITR Rubberille, näitä kahta yhtiötä yhdisti taloudellisesti emoyhtiön ja tämän kokonaan omistaman tytäryhtiön välinen side ja ne kuuluivat samaan yritykseen. Kantajat eivät kiistä näiden rakenteellisten yhteyksien olemassaoloa.

51      Unionin tuomioistuin korosti tässä yhteydessä valitusasiassa antamansa tuomion 62 kohdassa, että kantajien tehtävänä oli kumota kumottavissa oleva olettama, jonka mukaan ITR käytti tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa ITR Rubberiin, esittämällä riittäviä todisteita sen osoittamiseksi, että tytäryhtiö toimi itsenäisesti markkinoilla.

52      Unionin tuomioistuin totesi näet valitusasiassa antamansa tuomion 65 ja 66 kohdassa, että unionin yleinen tuomioistuin oli tehnyt oikeudellisen virheen, koska se ei ollut tutkinut sen tarkistamiseksi, oliko komissio soveltanut käsiteltävässä asiassa asianmukaisesti taloudellisen jatkuvuuden periaatetta, kantajien sille esittämiä seikkoja siitä, oliko todellisia yhteyksiä olemassa ITR:n ITR Rubberiin käyttämän ratkaisevan vaikutusvallan muodossa.

53      Täten esillä olevan kanteen yhteydessä on sen jälkeen, kun asia palautettiin unionin yleiseen tuomioistuimeen, tutkittava, voidaanko kantajien esittämillä seikoilla riittävästi osoittaa, että tytäryhtiö ITR Rubber toimi itsenäisesti markkinoilla.

54      Unionin yleisen tuomioistuimen on suoritettava tämä tarkastelu, jotta tytäryhtiö ITR Rubberin voidaan katsoa olevan unionin tuomioistuimen valitusasiassa antamansa tuomion 58 kohdassa mainitseman oikeuskäytännön valossa vastuussa emoyhtiö ITR:n toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta. Kyseisen oikeuskäytännön mukaan sellaisessa erityistapauksessa, jossa emoyhtiö omistaa kokonaan tai lähes kokonaan tytäryhtiönsä, joka on rikkonut Euroopan unionin kilpailusääntöjä, on olemassa kumottavissa oleva olettama siitä, että emoyhtiö käyttää tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiöönsä. Tällaisessa tilanteessa riittää, että komissio osoittaa emoyhtiön omistavan tytäryhtiön kokonaan tai lähes kokonaan, jotta voidaan katsoa, että mainittu olettama on täyttynyt. Olettama on kuitenkin kumottavissa, ja yksiköt, jotka haluavat kumota kyseisen olettaman, voivat esittää kaikki sellaiset tytäryhtiön emoyhtiöön yhdistäviä taloudellisia, organisatorisia ja oikeudellisia yhteyksiä koskevat seikat, joiden ne katsovat osoittavan, etteivät tytäryhtiö ja emoyhtiö muodosta yhtä taloudellista kokonaisuutta vaan että tytäryhtiö toimii markkinoilla itsenäisesti (ks. tuomio 10.9.2009, Akzo Nobel ym. v. komissio, C‑97/08 P, EU:C:2009:536, 60 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen; tuomio 8.5.2013, Eni v. komissio, C‑508/11 P, EU:C:2013:289, 47 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen ja tuomio 18.7.2013, Schindler Holding ym. v. komissio, C‑501/11 P, EU:C:2013:522, 105–111 kohta).

–       Ratkaisevan vaikutusvallan tosiasiallista käyttämistä koskevan olettaman kumoaminen

55      Kantajat väittävät, ettei ITR:llä ollut ratkaisevaa vaikutusvaltaa ITR Rubberiin jäljempänä esitettävien seikkojen perusteella.

56      Kantajat väittävät ensinnäkin, ettei ITR Rubber harjoittanut siitä lähtien, kun se yhtiönä perustettiin 27.6.2001, 1.1.2002 saakka mitään taloudellista toimintaa, joten ITR ei ole voinut kyseisenä ajanjaksona käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa eikä antaa vähäisintäkään taloudellista ohjausta tytäryhtiölleen.

57      Tässä yhteydessä on riittävää todeta, kuten valitusasiassa annetun tuomion 56 kohdasta ja sitä seuraavista kohdista ilmenee ja kuten kantajat ovat itsekin myöntäneet istunnossa, että taloudellisen jatkuvuuden olemassaolon arvioimiseksi huomioon otettava ajankohta on ajankohta, jolloin ITR:n toiminta siirrettiin ITR Rubberille. Kantajien esittämät väitteet tätä siirtoa edeltävästä ajanjaksosta ovat täten tehottomia.

58      Kantajat myöntävät, että siitä lähtien, kun ITR:n toiminta siirrettiin 1.1.2002 ITR Rubberille, ITR Rubber on harjoittanut kyseessä olevaa toimintaa tavanomaiseen tapaan ja siten sille siirrettyä toimintaa.

59      Kantajat väittävät toiseksi, että luovutuksesta Parker‑Hannifinille tehdyn sopimuksen 7.21 artiklan perusteella Saiag, ITR ja ITR Rubber eivät voineet ajalla 1.1.2002–31.1.2002 toteuttaa ilman Parker‑Hannifinin etukäteistä suostumusta vähäisintäkään sellaista toimenpidettä kumialan toiminnan yhteydessä, joka olisi saattanut vaikuttaa Parker‑Hannifinin etuihin tulevana ostajana. Kantajien mukaan tämä esti Saiagia ja ITR:ää käyttämästä ITR Rubberiin minkäänlaista vaikutusvaltaa – puhumattakaan ratkaisevasta vaikutusvallasta –, ja lisäksi sillä annettiin Parker‑Hannifinille oikeus valvoa ITR Rubberia yhdessä ITR:n kanssa.

60      Tältä osin on todettava, että luovutussopimuksen 7.21 artiklan mukaan myyjänä oleva ITR sitoutui muun muassa varmistamaan, että ITR Rubber toimii ja sitä hallinnoidaan tavanomaiseen tapaan ja että kaikille tavanomaisen toiminnan rajat ylittäville päätöksille vaaditaan ostajan etukäteinen suostumus. Ostajan etukäteinen suostumus vaadittiin nimenomaan muun muassa työntekijöiden palkkajärjestelmän muutoksille, osingonjaolle, 100 000 euroa ylittäville pääomamenoille tai varojen myynnille muussa kuin tavanomaisen toiminnan yhteydessä.

61      Aluksi on todettava olevan kiistatonta, että ITR Rubber ‑yhtiö luovutettiin Parker‑Hannifinille 31.1.2002. Täten sitä, että 5.12.2001 päivätyssä luovutussopimuksessa määrättiin siitä, miten ITR Rubberia oli hallinnoitava viimeksi mainitun ajankohdan ja luovutustoimen todellisen toteutusajankohdan välillä, ei voida pitää kyseisen yhtiön määräysvallan siirtona myyjältä ostajalle. Kuten kantajat itsekin myöntävät, näillä määräyksillä oli nimittäin tarkoitus suojata ostajan etuja, jotta yhtiö tai kyseessä olevat varat ja etenkin niiden arvo säilyisivät toteutusajankohtaan saakka sellaisina kuin ostaja oli ne luovutussopimuksen allekirjoittaessaan ottanut huomioon.

62      Seuraavaksi on niin, että vaikka myyjän velvollisuudet ostajaa kohtaan niin kutsutulla luovutuksen toteuttamista edeltävällä väliajalla ovat ostajan kannalta oikeuksia etenkin tavanomaisen toiminnan rajat ylittäviä toimia koskevan etukäteisen hyväksynnän osalta, ne olivat luonteeltaan tilapäisiä ja riippuivat liiketoimen tosiasiallisesta toteuttamisesta.

63      Viimein on todettava, että luovutussopimuksen 7.21 artiklan mukaan ITR sitoutui siihen, että ITR Rubber toimii ja sitä hallinnoidaan tavanomaiseen tapaan sopimuksen allekirjoittamispäivän ja liiketoimen toteutusajankohdan välisellä väliajalla. Tällainen sitoumus kuitenkin merkitsi, että ITR saattoi tosiasiassa tehdä ITR Rubberin hallinnoimiseen liittyviä päätöksiä. ITR tosin tarvitsi etukäteisen suostumuksen Parker‑Hannifiniltä tavanomaisen toiminnan rajat ylittäviin päätöksiin. ITR:llä oli kuitenkin luovutussopimuksen perusteella valtuudet ja velvollisuus varmistaa ITR Rubberin tavanomainen toiminta. Toisin kuin kantajat väittävät, tämä velvollisuus, johon ITR oli sitoutunut luovutussopimuksessa, on pikemminkin viite siitä, ettei tytäryhtiö ITR Rubber toiminut itsenäisesti markkinoilla.

64      On nimittäin niin, että vaikka ITR Rubberin ei voida tällä niin kutsutulla väliajalla katsoa olleen Parker‑Hannifinin määräysvallassa, sitä ei kuitenkaan voida myöskään pitää itsenäisenä yksikkönä, joka saattoi päättää toiminnoistaan täysin itsenäisesti, koska ITR varmisti, ettei ITR Rubber poikennut muun muassa liiketoimintapolitiikassaan tavanomaisesta toiminnasta. ITR Rubber ei täten voinut emoyhtiönsä sitoumuksen johdosta päättää yksipuolisesti esimerkiksi muuttaa liiketoimintapolitiikkaansa tai lopettaa toimintaansa, mikä olisi ollut mahdollista, jos ITR Rubber olisi ollut täysin itsenäinen yksikkö.

65      Lisäksi ITR oli se, joka 1.1.2002 siirsi ITR Rubberille tämän ainoat varat, kun taas aiemmin, kuten kantajat väittävät, ITR Rubberilla ei ollut varoja eikä toimintaa.

66      Lisäksi on todettava, että liiketoimen toteuttamiseen saakka ITR Rubberin luovutus Parker‑Hannifinille ei ollut lopullinen. Näin ollen on niin, kuten komissio perustellusti totesi, että niin kutsutulla väliajalla ITR:llä oli ITR Rubberin ainoana omistajana valtuudet peruuttaa luovutus, jolloin se tosin joutuisi muun muassa itse sopimuksessa määrättyjen korvausmenettelyjen perusteella korvaamaan vahingon tulevalle ostajalle.

67      Kantajat toteavat kolmanneksi, että kuukauden pituinen ajanjakso, jonka ajan ITR omisti aluksilla käytettäviä siirtoletkuja koskevan toiminnan siirtämisen johdosta ITR Rubberin kokonaisuudessaan ennen varsinaista luovutusta Parker‑Hannifinille, on liian lyhyt ajanjakso, jotta ITR tai Saiag olisivat voineet käyttää ratkaisevaa vaikutusvaltaa ITR Rubberiin, vaikka niillä olisi ollut tällaiset valtuudet.

68      On todettava, että sen ajanjakson pituus, jolloin ITR omisti aluksilla käytettävien siirtoletkuja koskevan toiminnan siirron johdosta ITR Rubberin kokonaisuudessaan, ei sellaisenaan voi olla seikka, jonka nojalla viimeksi mainitun voidaan kyseisellä ajanjaksolla todeta toimineen markkinoilla itsenäisesti.

69      On nimittäin todettava, että ajankohtana, jolloin kyseessä oleva toiminta tosiasiassa siirrettiin ITR Rubberille eli 1.1.2002, ITR omisti tytäryhtiönsä kokonaan ja että, kuten edellä 63 kohdassa todettiin, ITR:n oli luovutuksesta Parker‑Hannifinille tehdyn, 5.12.2001 allekirjoitetun sopimuksen nojalla varmistettava – vaikkakin vain lyhyen ajan –, että ITR Rubber toimi ja sitä hallinnoitiin tavanomaiseen tapaan.

70      Kuten edellä 66 kohdassa todettiin, on lisäksi niin, että siihen saakka, kunnes varsinainen luovutus Parker‑Hannifinille toteutui, ITR:llä oli valtuudet päättää ITR Rubberin luovuttamisesta ja se saattoi käyttää niitä milloin tahansa ennen liiketoimen toteuttamista. Liiketoimen toteutusajankohtaa ei myöskään ollut etukäteen vahvistettu luovutussopimuksessa, koska sille oli muun muassa asetettu tiettyjä ennakkoedellytyksiä. Vaikka Parker‑Hannifin hankki ITR Rubberin omistukseensa 31.1.2002, omistajanvaihto olisi täten saattanut toteutua jonakin toisena ajankohtana ja etenkin myöhempänä ajankohtana.

71      Näin ollen sitä, että aluksilla käytettäviä siirtoletkuja koskevien toimintojen ITR Rubberille toteutetun siirron ja Parker‑Hannifinille toteutetun ITR Rubberin luovutuksen välillä oli lopulta vain kuukausi, ei voida pitää osoituksena siitä, että ITR Rubber toimi markkinoilla itsenäisesti siitä huolimatta, että se oli ITR:n kokonaan omistama tytäryhtiö.

72      Edellä esitetystä seuraa, ettei kantajien esittämiä seikkoja voida pitää riittävinä sen osoittamiseksi, että ITR Rubber toimi itsenäisesti markkinoilla ajalla 1.–31.1.2002. Kantajat eivät täten ole kumonneet olettamaa, jonka mukaan ITR käytti tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa kokonaan omistamaansa tytäryhtiöön ITR Rubberiin.

73      Täten on todettava, ettei komissio ole tehnyt virhettä todetessaan, että Parker ITR:n voitiin katsoa taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla olevan vastuussa edeltäjänsä ITR:n menettelystä sen johdosta, että kilpailusääntöjen rikkomiseen liittyvät varat siirrettiin ITR Rubberille, kun otetaan huomioon ITR:n ja ITR Rubberin väliset yhteydet mainittuja varoja siirrettäessä ja muun muassa se, että ITR omisti ITR Rubberin pääoman kokonaisuudessaan, minkä perusteella emoyhtiön voidaan olettaa käyttäneen tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa tytäryhtiöönsä.

74      Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen ensimmäinen osa on hylättävä.

 Asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan sovellettavuus

75      Asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan mukaan komission valtuuksia sakkojen tai uhkasakkojen määräämisen alalla koskee viiden vuoden vanhentumisaika, joka jatketuissa tai uusituissa rikkomisissa alkaa kulua vasta päivästä, jona rikkominen lakkaa. Kaikki komission tai jäsenvaltion kilpailuviranomaisen suorittamat toimet rikkomisen tutkinnan tai rikkomista koskevan menettelyn aloittamiseksi katkaisevat tämän määräajan kulumisen.

76      Kantajat väittävät, että käsiteltävässä asiassa on olemassa objektiivisia, asiaankuuluvia ja yhtäpitäviä seikkoja sen tueksi, että sen, että Parker ITR:ää pidettiin vastuussa sen edeltäjien toteuttamasta kilpailusääntöjen rikkomisesta, ainoana tavoitteena oli kiertää asetuksen N:o 1/2003 25 artiklassa säädettyä vanhentumisaikaa.

77      Komissio väittää, että – kuten vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee – sillä on harkintavaltaa päätöksen adressaattien määrittämisessä taloudellisen seuraannon tilanteessa ja että se käytti sitä asianmukaisesti.

78      Käsiteltävässä asiassa on todettu, että taloudellisen jatkuvuuden periaatetta voitiin soveltaa ITR:n ja ITR Rubberin välillä aluksilla käytettäviä siirtoletkuja koskevaa toimintaa siirrettäessä olevien yhteyksien johdosta, koska olettamaa, jonka mukaan ITR käytti tosiasiallisesti ratkaisevaa vaikutusvaltaa ITR Rubberiin, ei ole kumottu. Täten ITR Rubberin joutuminen vastuuseen yhtenä kokonaisuutena pidettävästä jatketusta kilpailusääntöjen rikkomisesta ajalla 1.4.1986–2.5.2007 perustuu ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajalla – jolloin sen edeltäjä ITR osallistui kilpailusääntöjen rikkomiseen – taloudellisen jatkuvuuden periaatteeseen, jota on edellä 73 kohdassa todettu sovelletun perustellusti. Tämä vastuuseen joutuminen ei täten perustu harkintavallan väärinkäyttöön eikä asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan kiertämiseen, päinvastoin kuin kantajat väittävät.

79      Tämän perusteella vanhentumisaika tästä yhtenä kokonaisuutena pidettävästä jatketusta kilpailusääntöjen rikkomisesta, josta Parker ITR on joutunut vastuuseen, alkoi kulua vasta 2.5.2007, jolloin komissio tutkintamenettelyn aloitettuaan suoritti joukon tarkastuksia muun muassa Parker ITR:n tiloissa. Komission valtuudet määrätä Parker ITR:lle seuraamuksia tästä rikkomisesta eivät siis olleet vanhentuneet käsiteltävässä asiassa.

80      Kantajien esittämä ensimmäisen kanneperusteen toinen osa, joka koskee harkintavallan väärinkäyttöä ja asetuksen N:o 1/2003 25 artiklan kiertämistä, on näin ollen hylättävä.

 Perusteluvelvollisuus ja yhdenvertaisen kohtelun periaate

81      Perusteluvelvollisuuden loukkaamiseen liittyvän väitteen osalta on tarkasteltava, oliko riidanalaisessa päätöksessä riittävästi perusteltu taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltamista, mukaan lukien ITR:n ja ITR Rubberin väliset yhteydet, jotta Parker ITR:ää voitiin pitää vastuussa rikkomisesta ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajanjaksolla.

82      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan EY 253 artiklan mukainen perusteluvelvollisuus määräytyy kyseisen toimen luonteen mukaan ja perusteluista on selkeästi ja yksiselitteisesti ilmettävä toimen antaneen toimielimen päättely siten, että niille, joita toimi koskee, selviävät sen syyt ja toimivaltainen tuomioistuin voi tutkia toimen laillisuuden. Perusteluvelvollisuuden täyttymistä on arvioitava asiaan liittyvien olosuhteiden perusteella, joita ovat muun muassa toimen sisältö, esitettyjen perustelujen luonne ja se tarve, joka niillä, joille toimi on osoitettu tai joita se koskee suoraan ja erikseen, voi olla saada selvennystä tilanteeseen. Perusteluissa ei tarvitse esittää kaikkia asiaan liittyviä tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja, koska tutkittaessa, ovatko toimen perustelut EY 253 artiklan mukaisia, on otettava huomioon paitsi toimen sanamuoto myös asiayhteys ja kaikki asiaa koskevat oikeussäännöt (tuomio 2.4.1998, komissio v. Sytraval ja Brink’s France, C‑367/95 P, EU:C:1998:154, 63 kohta; tuomio 30.9.2003, Saksa v. komissio, C‑301/96, EU:C:2003:509, 87 kohta ja tuomio 22.6.2004, Portugali v. komissio, C‑42/01, EU:C:2004:379, 66 kohta).

83      Komissio esitti riidanalaisen päätöksen 327–329 perustelukappaleessa päättelyn, jonka perusteella se hylkäsi yksilöllisen vastuun periaatteen soveltamisen ja sovelsi käsiteltävään asiaan taloudellisen jatkuvuuden periaatetta. Sen jälkeen kun komissio oli kuvaillut olosuhteet, joissa se katsoi yksilöllisen vastuun periaatteen soveltuvan, se katsoi sen sijaan, että koska kilpailusääntöjen rikkomisesta vastuussa olevaa henkilöä ei enää ollut olemassa sen sulauduttua toiseen oikeudelliseen yksikköön, viimeksi mainittua oli pidettävä vastuussa rikkomisesta. Komissio mainitsi lisäksi riidanalaisen päätöksen 328 perustelukappaleessa periaatteen, jonka mukaan silloin, kun yritys luovuttaa osan toiminnastaan toiselle yritykselle, vastuu luovuttajan aikaisemmasta menettelystä saattaa tilanteessa, jossa luovuttajan ja luovutuksensaajan välillä on taloudellinen yhteys, siirtyä luovutuksensaajalle, vaikka luovuttaja onkin vielä olemassa.

84      Komissio mainitsi riidanalaisen päätöksen 370 perustelukappaleessa, jossa se viittasi päätöksen 328 perustelukappaleessa mainittuun päättelyyn, nimenomaisesti sen, minkä seikkojen perusteella se oli päätynyt taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla katsomaan ITR Rubberin, josta on tullut Parker ITR, olevan vastuussa kilpailusääntöjen rikkomisesta ajankohtaa 31.1.2002 edeltävällä ajanjaksolla, eli sen, että emoyhtiön ja tämän kokonaan omistaman tytäryhtiön välillä oli olemassa taloudellisia yhteyksiä.

85      Lisäksi on todettava, että komissio mainitsi riidanalaisen päätöksen 369 perustelukappaleessa väitteet, joilla riitautettiin taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltaminen ja jotka kantajat olivat esittäneet vastauksena väitetiedoksiantoon ja joissa ne vetosivat muun muassa siihen, ettei yhtäältä Parker ITR:n, joka oli aiemmin ITR Rubber, ja ITR:n ja toisaalta Saiag‑konsernin välillä ollut olemassa yhteyksiä.

86      Komissio vastasi riidanalaisen päätöksen 370–373 perustelukappaleessa näihin väitteisiin ja totesi muun muassa, että vaikka ITR:n varat oli siirretty ITR Rubberille siinä tarkoituksessa, että varat myydään myöhemmin Parker‑Hannifinille, tämä siirto toteutui ajankohtana, jolloin nämä kaksi yritystä kuuluivat samaan konserniin, mikä merkitsi 11.12.2007 annetusta tuomiosta ETI ym. (C‑280/06, EU:C:2007:775) ilmenevän oikeuskäytännön nojalla sitä, että ITR:n vastuu oli siirtynyt ITR Rubberille taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla. Komissio täsmensi myös, ettei ITR:n ja ITR Rubberin välisten yhteyksien myöhempi katkeaminen voi muuttaa tätä päätelmää.

87      On siis todettava, että riidanalaisesta päätöksestä ilmenee selkeästi ja yksiselitteisesti seikat, joihin komissio tukeutui todetakseen taloudellisen jatkuvuuden periaatteen soveltuvan käsiteltävässä asiassa, mukaan lukien ITR:n ja ITR Rubberin välisiä yhteyksiä koskevat seikat, ja siinä vastataan kantajien hallinnollisessa menettelyssä esittämiin väitteisiin.

88      Siitä, että yhdenvertaisen kohtelun periaatetta väitetään loukatun sen johdosta, että taloudellisen jatkuvuuden periaatetta sovellettiin ITR Rubberiin mutta ei DOM:ään, vaikka tämä oli kantajien mukaan hyvin samankaltaisessa tilanteessa, on muistutettava, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tämä periaate edellyttää, että toisiinsa rinnastettavia tilanteita ei kohdella eri tavalla eikä erilaisia tilanteita kohdella samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voida objektiivisesti perustella (ks. tuomio 14.9.2010, Akzo Nobel Chemicals ja Akcros Chemicals v. komissio, C‑550/07 P, EU:C:2010:512, 55 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

89      Käsiteltävässä asiassa riidanalaisen päätöksen 19 perustelukappaleesta ilmenee, että DOM, jonka Unipoly‑konserni oli perustanut, hankki omistukseensa BTR‑konsernin varat aluksilla käytettävien siirtoletkujen alalla. DOM:n tilanteessa kyseessä olevien varojen siirto toteutettiin täten sellaisten yhtiöiden välillä, joilla ei ollut rakenteellisia yhteyksiä toisiinsa, eli yhtäältä BTR:n ja toisaalta Unipoly‑konserniin kuuluvan DOM:n välillä.

90      Kuten edellä 45 kohdassa on todettu, ITR Rubberin tilanteessa on valitusasiassa annetun tuomion nojalla otettava sen sijaan huomioon aluksilla käytettävien siirtoletkujen alan toimintojen siirto Saiag‑konserniin kuuluvalta ITR‑emoyhtiöltä samaan konserniin kuuluvalle ITR Rubber ‑tytäryhtiölle, eikä tällaisen siirron tarkoituksella ja taloudellisilla perusteilla ole merkitystä, kuten tämän tuomion 53 kohdasta ilmenee.

91      Valitusasiassa annetun tuomion päätelmistä, jotka on mainittu edellä 42 ja 43 kohdassa, ilmenee, että taloudellisen jatkuvuuden periaatetta sovelletaan tilanteessa, jossa kilpailusääntöjen rikkomiseen osallistuneen yhtiön ja tytäryhtiön, jolle kilpailusääntöjen rikkomiseen liittyvät varat on siirretty niiden myymiseksi myöhemmin kolmannelle konsernille, välillä on olemassa rakenteellisia ja todellisia yhteyksiä. Tämän oikeuskäytännön nojalla taloudellisen jatkuvuuden periaatetta ei sen sijaan voida soveltaa tilanteessa, jossa kilpailusääntöjen rikkomiseen liittyvät varat on siirretty tytäryhtiölle, joka on perustettu ostajana olevaan konserniin ja jolla ei ole rakenteellisia yhteyksiä myyjään.

92      Komissiota ei täten voida moittia siitä, että se olisi loukannut yhdenvertaisen kohtelun periaatetta, kun se sovelsi taloudellisen jatkuvuuden periaatetta ITR Rubberiin mutta jätti soveltamatta sitä DOM:ään, koska nämä kaksi tilannetta eivät ole toisiinsa rinnastettavissa.

93      Näin ollen ensimmäisen kanneperusteen kolmas osa ja koko tämä kanneperuste on hylättävä.

 Viides kanneperuste, joka koskee Parker ITR:lle määrätyn sakon määrän lainvastaista korottamista siitä syystä, että tämän väitetään toimineen rikkomisen johtajana

94      Kantajat kiistävät ensinnäkin sen, että ITR olisi toiminut kartellin johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001, mitä komissio ei niiden mukaan ole osoittanut riittävästi, ja toiseksi sen, että ITR Rubberin katsottiin olevan vastuussa ITR:n väitetystä johtajan roolista, sekä kolmanneksi sen, että Parker ITR:lle määrätyn sakon määrää korotettiin sen johdosta, että ITR:n katsottiin toimineen johtajana.

95      Komissio väittää, että kokonaisuutena arvioituna seikat, joihin se tukeutui, osoittavat, että ITR edisti kartellin saattamista jälleen täyteen toimintaan ja se oli muun muassa keskeisessä asemassa siinä, että Yokohama saatiin palaamaan takaisin kartelliin. Tämän johdosta on perusteltua korottaa Parker ITR:lle määrätyn sakon määrää 30 prosentilla. Komissio totesi lisäksi viittauksensa Parker ITR:ään olevan perusteltu, koska kyseinen yksikkö oli ITR:n taloudellisen seuraaja.

 ITR Rubberin joutuminen vastuuseen johtajan roolista, joka ITR:llä on katsottu olleen

96      Aluksi on muistutettava riidanalaisessa päätöksessä tehdystä viittauksesta Parker ITR:ään – eikä ITR:ään – kartellin johtajana ajanjaksolla, jolloin Parker ITR:ää, josta käytettiin alun perin nimitystä ITR Rubber, ei ollut vielä olemassa, että – kuten edellä 73 kohdassa on todettu – Parker ITR:ää oli taloudellisen jatkuvuuden periaatteen nojalla pidettävä vastuussa ITR:n menettelystä, mukaan lukien menettely ennen ITR Rubberin perustamista 27.6.2001. Ottamatta asiakysymyksen kannalta kantaa väitteeseen johtajan roolista, joka ITR:llä on katsottu olleen, on todettava, ettei komissiota täten voida moittia viittauksesta Parker ITR:ään, joka oli aiemmin ITR Rubber, sen johtajan roolin osalta, joka ITR:llä on katsottu olleen ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

 Johtajan rooli, joka ITR:llä on katsottu olleen

97      Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 243 perustelukappaleessa, että ITR oli koordinoinut kartellin toimintaa yhdessä W:n kanssa ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

98      Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan on niin, että silloin kun useat yritykset ovat rikkoneet kilpailusääntöjä, sakkojen määrää määritettäessä on selvitettävä kunkin rooli kilpailusääntöjen rikkomisessa niiden rikkomiseen osallistumisen keston aikana. Tästä seuraa etenkin, että se, että yksi tai useampi yritys on toiminut ”kartellin johtajana”, on otettava huomioon sakkojen määrää laskettaessa, koska yrityksillä, jotka ovat olleet tällaisessa asemassa, on tästä syystä oltava erityinen vastuu muihin yrityksiin verrattuna (ks. tuomio 11.7.2014, Sasol ym. v. komissio, T‑541/08, EU:T:2014:628, 355 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

99      Näiden periaatteiden mukaisesti asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaisesti määrättävien sakkojen laskennasta annettujen suuntaviivojen (EUVL 2006, C 210, s. 2; jäljempänä suuntaviivat) 28 kohdassa otsikon ”Raskauttavat seikat” alla vahvistetaan luettelo, joka ei ole tyhjentävä, seikoista, jotka voivat johtaa sakon perusmäärän korottamiseen ja joiden joukossa mainitaan rikkomisen johtajana toimiminen.

100    Jotta yritystä voidaan pitää kartellin johtajana, sen on pitänyt toimia huomattavana alulle panevana voimana kartellissa tai sen on ollut kannettava erityistä ja konkreettista vastuuta sen toiminnasta. Tämä voidaan päätellä muun muassa siitä, että yritys spontaaneilla aloitteilla antaa alkusysäyksen kartellille, tai kaikista niistä seikoista, jotka paljastavat sen, että yritys on omistautunut kartellin vakauden ja onnistumisen varmistamiseen (tuomio 15.3.2006, BASF v. komissio, T‑15/02, EU:T:2006:74, 299, 300, 351, 370–375 ja 427 kohta ja tuomio 27.9.2012, Shell Petroleum ym. v. komissio, T‑343/06, EU:T:2012:478, 198 kohta).

101    Näin on siis silloin, kun yritys on osallistunut kartellin kokouksiin jonkin toisen yrityksen, joka ei niihin osallistunut, nimissä ja kun se on ilmoittanut mainittujen kokousten tuloksista kyseiselle yritykselle (tuomio 15.3.2006, BASF v. komissio, T‑15/02, EU:T:2006:74, 439 kohta). Samoin on silloin, kun ilmenee, että mainitulla yrityksellä on ollut keskeinen rooli kartellin konkreettisessa toiminnassa, esimerkiksi niin, että se on järjestänyt lukuisia kokouksia, kerännyt ja jakanut tietoa kartellin sisällä sekä tehnyt useimmin ehdotuksia kartellin toiminnasta (tuomio 27.9.2012, Koninklijke Wegenbouw Stevin v. komissio, T‑357/06, EU:T:2012:488, 284 kohta).

102    Lopuksi on niin, että kahta tai jopa useampaa yritystä voidaan samanaikaisesti pitää johtajana (ks. vastaavasti tuomio 15.3.2006, BASF v. komissio, T‑15/02, EU:T:2006:74, 439 ja 440 kohta ja tuomio 26.4.2007, Bolloré ym. v. komissio, T‑109/02, T‑118/02, T‑122/02, T‑125/02, T‑126/02, T‑128/02, T‑129/02, T‑132/02 ja T‑136/02, EU:T:2007:115, 561 kohta).

103    Edellä esitettyjen päätelmien valossa on arvioitava, saattoiko komissio riittävien todisteiden perusteella todeta perustellusti, että ITR oli tosiasiassa toiminut kartellin johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

104    Komissio tukeutui riidanalaisessa päätöksessä ITR:n johtajan roolin osoittamiseksi Yokohaman tältä osin antamien lausumien lisäksi seuraavaksi mainittaviin seikkoihin, jotka tukevat näitä lausumia.

105    Komissio tukeutui riidanalaisen päätöksen 461 perustelukappaleessa ensinnäkin muun muassa ITR:n kartellin muille jäsenille lähettämiin fakseihin. Kantajat eivät myöskään kyseenalaistaneet näitä asiakirja‑aineistoon kuuluvia asiakirjoja, mutta ne kuitenkin riitauttavat komission niistä tekemän tulkinnan. Näistä asiakirjoista, jotka ovat kesäkuun 1999 ja kesäkuun 2001 väliseltä ajalta, ilmenee nimittäin, että ITR:n ja kartellin muiden jäsenten välillä käytiin yhteydenpitoa tietyin väliajoin ja myös tammikuun 2000 jälkeisellä ajanjaksolla, minkä kantajat itsekin myönsivät istunnossa.

106    Tästä yhteydenpidosta ilmenee yhtäältä, että ITR:n työntekijä P. esittäytyi kartellin jäsenistä koostuvan alaryhmän koordinaattoriksi, mikä vahvistaa Yokohaman lausumat.

107    Toisaalta tämä kirjeenvaihto osoittaa sen, että tällä ajanjaksolla kyseinen ITR:n työntekijä teki aloitteen luottamuksellisten tietojen keräämiseksi muilta osallistujilta, muun muassa Yokohamalta ja Trelleborgilta, ja sen koordinoimiseksi, mihin tarjouspyyntöihin nämä osallistuivat. Asiakirjoista, joihin komissio tukeutui, ilmenee myös, että ITR pyrki nimenomaan varmistamaan sen, että kartellissa otettiin huomioon sen ja Yokohaman yhteinen markkinaosuus, ja helpottamaan Yokohaman osallistumista kokouksiin.

108    Toiseksi ITR:n lähettämistä fakseista, jotka on päivätty 11.6. ja 12.6.1999 ja joihin riidanalaisen päätöksen 179 perustelukappaleessa viitataan, on todettava, että, toisin kuin kantajat väittävät, sillä, että faksit koskevat myöhempiä tarjouspyyntöjä, ei kyseenalaisteta toteamusta ITR:n toimimisesta kartellin koordinaattorina faksien lähettämisen aikaan. ITR:ää moititaan nimenomaan niiden strategioiden koordinoinnista, joita kartelliin osallistujat aikoivat hyväksyä tulevia tarjouspyyntöjä varten.

109    Kolmanneksi lokakuussa 1999 päivätyistä asiakirjoista, joihin viitataan riidanalaisen päätöksen 189 ja 196 perustelukappaleessa, ilmenee muun muassa, että kyseisellä ajanjaksolla ITR:n edustaja aloitti tiiviin yhteistyön Yokohaman kanssa ja suoritti osalle kartellin jäsenistä muita kartellin toimintaa edistäviä koordinointitehtäviä, mitä kantajat eivät ole kiistäneet.

110    Neljänneksi ITR:n Lontoossa (Yhdistynyt kuningaskunta) 10.12.1999 pidetyn kokouksen jälkeen joulukuussa 1999 lähettämistä viesteistä on todettava, että riippumatta siitä, hyväksyttiinkö ITR:n edustajan laatimia ehdotuksia lopulta vai ei, juuri se seikka – jota kantajat eivät ole kiistäneet –, että tämän edustajan tehtävänä oli lähettää tällaisia viestejä, osoittaa, että edustajalla oli ratkaiseva asema kartellin toimintojen ylläpidossa ja valvonnassa kyseisen kokouksen jälkeen.

111    Viidenneksi kyseisen kokouksen puheenjohtajuuden osalta on tosin kiistatonta, ettei pöytäkirjaan sisälly nimenomaisia viittauksia kokousta johtaneeseen henkilöön. Yokohaman tältä osin antamien lausumien lisäksi komissio tukeutui kuitenkin – ilman että kantajat kyseenalaistivat sen tältä osin – asiakirjoihin, jotka osoittavat ITR:n lähettäneen Yokohamalle kutsun tähän kokoukseen sekä lähettäneen viestejä kokouksen jälkeen, sekä siihen, että Yokohaman puhe kokouksessa toistettiin viimeisenä pöytäkirjassa. Näiden seikkojen on todettava muodostavan ainakin viitteen ratkaisevasta asemasta tämän kokouksen valmistelussa, pitämisessä ja seurannassa.

112    Kuudenneksi on todettava, etteivät kantajat kiistä sitä, että ITR aloitti tiiviin yhteistyön Yokohaman kanssa, mikä ilmenee useista asiakirjoista, joihin on viitattu muun muassa riidanalaisen päätöksen 219 ja 241 perustelukappaleessa ja jotka osoittavat ITR:n järjestäneen kokouksia Yokohaman kanssa ja käyneen kirjeenvaihtoa tämän yhteistyön osalta paitsi Yokohaman kanssa myös muiden kartellin jäsenten kanssa muun muassa vuoden 2000 tammikuun ja vuoden 2001 kesäkuun välisellä ajalla.

113    Yhtäältä sitä, että ITR varmisti aktiivisesti Yokohaman, joka on yksi kahdesta japanilaisesta toimijasta, ja täten kahden yrityksen, jotka edustavat lähes neljäsosaa kokonaismarkkinoista, osallistumisen kartelliin, voidaan kuitenkin sellaisenaan pitää ratkaisevana seikkana kartellin toiminnan uudelleen käynnistämisen ja sen vahvistamisen kannalta.

114    Toisaalta tätä yhteistyötä koskevista tiedoista ilmoittamisella muille kartellin jäsenille myötävaikutettiin siihen, että jäsenet vakuuttuivat kartellista tältä osin ja täten kartellin toiminnasta yleisesti.

115    Tältä osin 11.6. ja 12.6.2001 pidetyn kokouksen pöytäkirjassa vahvistetaan, että tuona ajankohtana Yokohamaa ja ITR:ää pidettiin kartellissa toimijoina, jotka tekivät niin tiivistä yhteistyötä markkinoilla, että niille annettiin yhteinen kiintiö.

116    Näiden todisteiden ITR:n ja Yokohaman välisestä tiiviistä yhteistyöstä ja sen, että ITR varmisti Yokohaman osallistumisen kartelliin, voidaan täten pätevästi katsoa tukevan komission toteamusta johtajan roolista, jonka se katsoi ITR:llä olleen kartellissa.

117    Seitsemänneksi on todettava, toisin kuin kantajat väittävät, että komission mainitsemissa todisteissa, mukaan lukien Yokohaman ja ITR:n väliseen tiiviiseen koordinointiin liittyvät todisteet, viitataan vähintään 11.6.1999 ja vuoden 2001 kesäkuun väliseen ajanjaksoon. Asiakirja‑aineistosta ilmenee lisäksi, ettei ITR enää koordinoinut Yokohaman osallistumista kartelliin vuoden 2001 lokakuusta lähtien, mitä kantajat eivät myöskään ole kiistäneet. Komissio katsoi täten ajankohdan 30.9.2001 ajankohdaksi, jolloin ITR:n toiminta kartellin johtajana päättyi.

118    Kaikkien tarkasteltujen seikkojen perusteella on todettava, että komissio saattoi perustellusti luokitella ITR:n kartellin johtajaksi vähintään 11.6.1999 ja 30.9.2001 välisellä ajanjaksolla.

119    Tätä päätelmää ei voida kyseenalaistaa kantajien väitteillä todisteista, joiden ne katsovat kumoavan väittämän siitä, että ITR toimi kartellin johtajana.

120    Aluksi sillä, että Yokohama ja ITR olivat kaupallisesta näkökulmasta katsottuna kiinnostuneita kartellin tavoitteista, ei kyseenalaisteta sitä, että ITR:n myötävaikutus koordinaattorina teki Yokohaman osallistumisen kartelliin helpommaksi komission vahvistamalla ajanjaksolla.

121    Seuraavaksi rooli, joka oli kartellin muilla jäsenillä, kuten Bridgestonella ja DOM:llä, sekä W:llä ja hänen yrityksillään, jotka vastasivat kartellin kokonaisvaltaisesta hallinnoinnista ja koordinoinnista pitkinä ajanjaksoina kartellin olemassaolon aikana, ja se, että muut kartellin jäsenet pitivät niitä kartellin pääasiallisina koordinaattoreina, eivät ole ristiriidassa kartellin johtajan roolin kanssa, sellaisena kuin komissio katsoi sen ITR:llä olevan. Etenkään 11.6.1999 ja 30.9.2001 välisen ajanjakson osalta kantajien esittämät seikat eivät osoita W:n olleen yritystensä välityksellä kartellin ainoa koordinaattori. ITR:n suorittamat koordinointitoimet kyseisellä ajanjaksolla eivät nimittäin ole omiaan sulkemaan pois sitä, että kartellin pääkoordinaattori vastasi kartellin kokonaisvaltaisesta johtamisesta. Tämä rinnakkainen koordinointi selittäisi muun muassa sitä, miksi ITR ei ollut mukana kaikissa kartellin kokouksissa.

122    Lopuksi sillä, että muilla jäsenillä oli epäilyksiä ITR:n roolista kartellin koordinaattorina ja ettei tätä roolia ollut virallistettu, ei voida asettaa kyseenalaiseksi komission toteamusta, jonka mukaan ITR toimi koordinaattorina ainakin ITR:n/Yokohaman ryhmittymälle ja koordinoi jonkin verran toimintoja kartellin muiden jäsenten kanssa muun muassa 10.12.1999 pidetyn kokouksen jälkeen. Muun muassa Manulin kesäkuussa 1999 esittämillä epäilyillä kartellin Euroopan koordinaattorista ei nimittäin voida asettaa kyseenalaisiksi komission esittämiä eri asiakirjoja, jotka osoittavat ITR:n tosiasiallisesti koordinoineen kartellin muiden jäsenten toimintaa, ja näin on siitä riippumatta, oliko kartellissa muodollisesti vahvistettu vakituisia alaryhmiä ja kuinka pitkäksi aikaa ne oli vahvistettu.

 Sakon korottaminen sillä perusteella, että ITR:n on katsottu toimineen johtajana

123    Kantajat riitauttavat Parker ITR:lle määrätyn sakon määrän korottamisen 30 prosentilla sillä perusteella, että ITR:n on katsottu toimineen johtajana; korotus ei ole perusteltu muun muassa Bridgestonelle, joka koordinoi kartellin toimintaa 11 vuoden ajan, määrätyn sakon määrään sovellettuun samantasoiseen korotukseen verrattuna.

124    Suuntaviivojen 28 kohdassa todetaan, että sakon perusmäärää voidaan korottaa, kun komissio havaitsee raskauttavia seikkoja, kuten esimerkiksi sen, että yritys on toiminut rikkomisen johtajana.

125    Oikeuskäytännöstä ilmenee tältä osin, että se, että yritys olisi toiminut kartellin johtajana, edellyttää, että sen on kannettava erityinen vastuu muihin yrityksiin verrattuna (tuomio 3.3.2011, Siemens v. komissio, T‑110/07, EU:T:2011:68, 367 kohta).

126    Vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenee lisäksi, että komissiolla on kunkin sakon määrää vahvistaessaan harkintavaltaa eikä se ole tätä tehdessään velvollinen soveltamaan tarkkaa matemaattista kaavaa (tuomio 6.4.1995, Martinelli v. komissio, T-150/89, EU:T:1995:70, 59 kohta; tuomio 14.5.1998, Mo och Domsjö v. komissio, T-352/94, EU:T:1998:103, 268 kohta ja tuomio 13.7.2011, Polimeri Europa v. komissio, T-59/07, EU:T:2011:361, 251 kohta).

127    Kuten edellä 118 ja 119 kohdassa on todettu, komissio totesi käsiteltävässä asiassa perustellusti ITR:n toimineen kartellin johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

128    Komissio viittasi raskauttavia seikkoja koskevissa riidanalaisen päätöksen 457–463 perustelukappaleessa ITR:n osalta nimenomaan muun muassa toteamuksiin ITR:n edustajan roolista vuoden 1999 kesäkuun ja vuoden 2001 syyskuun välisellä ajalla. Komissio täsmensi näissä perustelukappaleissa, että ITR oli koordinoinut kartellin osan toimintaa samanaikaisesti kuin W. oli suorittanut koordinointitoimia, ja totesi, että kartellin toiminta oli käynnistynyt uudelleen nimenomaan kyseisellä ajanjaksolla epävakaan kauden jälkeen.

129    Sitä ei nimittäin ole kiistetty, että kartellin toiminta oli suhteellisen vähäistä vuoden 1997 toukokuun ja vuoden 1999 kesäkuun välisellä ajalla. Kuten edellä muun muassa 105 ja 108 kohdassa on todettu, ITR koordinoi nimenomaan vuoden 1999 kesäkuun alusta lähtien joidenkin kartellin osallistujien toimintaa.

130    Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 458 perustelukappaleessa samoin, että ITR:llä oli ollut ratkaiseva osuus siinä, että kartellin tiettyjen jäsenten epäröinti saatiin loppumaan ja kartellin toiminta käynnistettyä uudelleen.

131    Kuten kantajat itsekin myöntävät, ITR aloitti nimittäin tiiviimmän yhteistyön Yokohaman kanssa ja koordinoi täten kahden yrityksen osallistumista kartelliin, vaikka Yokohama oli epäröinyt kartelliin liittymistä uudelleen sen johdosta, että sillä oli huonot suhteet japanilaiseen kilpailijaansa Bridgestoneen. Kantajat itse myönsivät tämän kilpailun, jota tapahtui ennen kartellin toiminnan käynnistymistä uudelleen vuonna 1999 ITR:n myötävaikutuksella.

132    Parker ITR:lle johtajan roolin johdosta määrätyn sakon määrään sovellettu 30 prosentin korotus vaikuttaa täten käsiteltävän asian olosuhteissa perustellulta.

133    Siltä osin kuin kantajien väitteet, jotka perustuvat siihen, että samaa 30 prosentin korotusta sovellettiin Bridgestonelle määrätyn sakon määrään, vaikka tämä oli koordinoinut kartellin toimintaa 11 vuoden ajan, on ymmärrettävä niin, että niissä vedotaan yhdenvertaisen kohtelun periaatteeseen, on syytä tutkia edellä 88 kohdassa mainitun oikeuskäytännön perusteella, ovatko nämä kaksi tilannetta rinnastettavissa toisiinsa.

134    Komissio viittaa Bridgestonelle määrättyyn sakkoon sovelletun 30 prosentin korotuksen osalta riidanalaisen päätöksen 458 ja 462 perustelukappaleessa toteamuksiin, joiden mukaan Bridgestone koordinoi kartellissa 11 vuoden ajan vuosina 1986–1997 etenkin japanilaisten osallistujien toimintaa, kun taas Dunlop/DOM koordinoi eurooppalaisten osallistujien toimintaa kartellissa tuona aikana.

135    Komission raskauttavista seikoista tekemissään toteamuksissa huomioon ottamista seikoista ilmenee siis, että vaikka Bridgestone koordinoi kartellin toimintaa tiettyjen osallistujien osalta 11 vuoden ajan, ITR puolestaan koordinoi kartellin joidenkin osallistujien toimintaa kahden vuoden ajan.

136    On todettava, etteivät nämä kaksi tilannetta ole tosiseikoiltaan samankaltaisia. On kuitenkin katsottava, että edellä 88 kohdassa mainitun oikeuskäytännön nojalla näiden kahden tilanteen samanlainen kohtelu vaikuttaa objektiivisesti perustellulta, kun otetaan huomioon se, että vaikka ITR koordinoi toimintaa vain kahden vuoden ajan, se edisti hyvin merkittävästi kartellin toiminnan uudelleen käynnistymistä menestyksekkäästi. Kun otetaan huomioon kilpailusääntöjen rikkomisen vakavuus ja vastuu rikkomisesta, vaikuttaa nimittäin perustellulta, että Parker ITR:lle siitä syystä, että ITR koordinoi kartellia tämän kriittisenä aikana, määrätyn sakon määrää korotettiin saman verran kuin sen sakon määrää, joka Bridgestonelle määrättiin kartellin pidempikestoisen koordinoinnin perusteella.

137    Komissiota ei näin ollen voida moittia siitä, että se oli harkintavaltaansa käyttäessään soveltanut samaa korotuskerrointa Parker ITR:lle ja Bridgestonelle määrättyihin sakkoihin.

138    Vaikka oletettaisiin, että komissio olisi soveltanut virheellisesti vain 30 prosentin korotusta Bridgestonelle määrätyn sakon määrään siitä pitkästä ajanjaksosta huolimatta, jona tämä toimi kartellin johtajana, tällaisen toista hyödyttävän lainvastaisuuden perusteella ei voida hyväksyä kantajien esittämää kumoamisperustetta. On nimittäin niin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhdenvertaisuusperiaate ja syrjintäkiellon periaate on sovitettava yhteen laillisuusperiaatteen kanssa, jonka mukaan kukaan ei voi edukseen vedota lainvastaisuuteen, joka hyödyttää jotakuta toista (ks. tuomio 3.3.2011, Siemens v. komissio, T-110/07, EU:T:2011:68, 358 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

139    Edellä esitetyn perusteella kantajien esittämä viides kanneperuste on hylättävä.

 Kuudes kanneperuste, joka koskee yksilöllisen vastuun periaatteen loukkaamista ja perustelujen puuttumista, minkä johdosta Parker-Hannifinille määrätyn sakon määrän korottaminen siitä syystä, että Parker ITR:n oletetaan toimineen johtajana, on lainvastainen

140    Kantajat väittävät lähinnä komission loukanneen yksilöllisen vastuun periaatetta, kun se otti huomioon johtajan roolin, joka ITR:llä on katsottu olleen ajalla 11.6.1999–30.9.2001, sakon sen osan korottamiseksi, josta Parker‑Hannifinin on yhteisvastuussa. Kantajat vetoavat lisäksi perusteluvelvollisuuden rikkomiseen siltä osin kuin riidanalaiseen päätökseen ei sisälly perusteita sille, miksi 30 prosentin korotusta sovellettiin sakon määrään, josta Parker‑Hannifin on vastuussa.

141    Yksilöllisen vastuun periaatteen loukkaamisen osalta on muistutettava vakiintuneesta oikeuskäytännöstä ilmenevän, että jos emoyhtiön voidaan katsoa olevan vastuussa tytäryhtiönsä kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta, voidaan katsoa, että nuo yhtiöt kuuluvat rikkomisajanjakson aikana samaan taloudelliseen kokonaisuuteen ja muodostavat näin ollen yhden ainoan unionin kilpailuoikeudessa tarkoitetun yrityksen. Komissio voi siis tämän johdosta katsoa, että emoyhtiö on yhteisvastuussa tytäryhtiönsä kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta mainitun ajanjakson aikana ja näin ollen tytäryhtiölle määrätyn sakon määrän maksamisesta (ks. tuomio 10.4.2014, Areva ym. v. komissio, C‑247/11 P ja C‑253/11 P, EU:C:2014:257, 49 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

142    Lisäksi on todettu, että määritettäessä ulkoista yhteisvastuusuhdetta eli komission ja yrityksen muodostavien niiden eri henkilöiden välistä suhdetta, joita voidaan vaatia maksamaan kyseiselle yritykselle määrätyn sakon määrä kokonaan, komissiota sitovat tietyt rajoitukset, muun muassa sen periaatteen noudattaminen, jonka mukaan rangaistukset ja seuraamukset määrätään yksilökohtaisesti ja joka edellyttää, että yhteisvastuullisesti maksettavan sakon suuruus määritetään asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan mukaisesti sen rikkomisen, johon asianomaisen yrityksen itsensä katsotaan syyllistyneen, vakavuuden ja sen keston perusteella (tuomio 10.4.2014, komissio ym. v. Siemens Österreich ym., C‑231/11 P–C‑233/11 P, EU:C:2014:256, 52 kohta).

143    Yhteisvastuujärjestelmä, jonka perusteella komissio voi vaatia, että jokin emoyhtiöistä maksaa sakon, joka on seuraamus rikkomisista, joista moititaan rikkomisajanjakson jonkin toisen osan osalta yritystä, johon kyseinen emoyhtiö ei ole milloinkaan kuulunut, on ristiriidassa rangaistusten ja seuraamusten yksilökohtaisen määräämisen periaatteen kanssa (tuomio 10.4.2014, Areva ym. v. komissio, C‑247/11 P ja C‑253/11 P, EU:C:2014:257, 126–133 kohta).

144    Yhtiön ei nimenomaan voida katsoa olevan vastuussa rikkomisista, joihin sen tytäryhtiöt ovat itsenäisesti syyllistyneet ennen tätä omistajanvaihdosta, koska tytäryhtiöiden on vastattava itse kyseistä omistajanvaihdosta aiemmasta kilpailusääntöjen rikkomista merkitsevästä toiminnasta, eikä yhtiön, joka on hankkinut ne omistukseensa, voida katsoa olevan siitä vastuussa (tuomio 16.11.2000, Cascades v. komissio, C‑279/98 P, EU:C:2000:626, 77–79 kohta ja tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 65 kohta).

145    Edellä esitetyn valossa on tarkasteltava, tekikö komissio oikeudellisen virheen soveltaessaan 30 prosentin korotusta sakon määrään, joka Parker‑Hannifinin on maksettava yhteisvastuullisesti.

146    Tältä osin on muistutettava edellä 118 kohdassa tehdystä toteamuksesta, jonka mukaan komissio on perustellusti katsonut ITR:n toimineen kartellin johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001. ITR:n ja sen seuraajana olevan ITR Rubberin ei ole katsottu tämän ajanjakson jälkeen toimineen johtajana, minkä komissio lisäksi vahvisti istunnossa.

147    Lisäksi on kiistatonta, että ITR Rubber, jolle sen emoyhtiönä tuolloin ollut ITR siirsi 1.1.2002 aluksilla käytettävien siirtoletkujen alan varansa, myytiin Parker‑konserniin kuuluvalle Parker‑Hannifinille 31.1.2002. Komissio katsoi täten riidanalaisen päätöksen 389 perustelukappaleessa Parker‑Hannifin‑yhtiön olevan yhteisvastuussa Parker ITR:n menettelystä siitä ajankohdasta lukien, jolloin se hankki viimeksi mainitun omistukseensa, eli 31.1.2002 lukien.

148    Lisäksi on muistutettava komission riidanalaisessa päätöksessä noudattamasta menetelmästä sakon määrän laskemiseksi.

149    Komissio laski ensinnäkin siis sakon perusmäärän seuraavalla tavalla:

–        Komissio täsmensi riidanalaisen päätöksen 420–428 perustelukappaleessa, että asiassa merkitykselliset myynnit oli laskettava aluksilla käytettävien siirtoletkujen tärkeimpien valmistajien kilpailusääntöjen rikkomisen päättymistä edeltävinä kolmena kokonaisena tilikautena Euroopan talousalueella (ETA) suorittamien myyntien vuotuisen keskiarvon perusteella eli 32 710 069 euron perusteella.

–        Komissio katsoi riidanalaisen päätöksen 429–433 perustelukappaleessa kilpailusääntöjen rikkomisen maailmanlaajuisen ulottuvuuden perusteella, että tämä luku oli kerrottava kunkin osallistujan maailmanlaajuisilla markkinaosuuksilla ja että Parker ITR:n tapauksessa sen maailmanlaajuinen markkinaosuus oli 12,1 prosenttia.

–        Komissio päätyi tämän kertolaskun jälkeen riidanalaisen päätöksen 436 perustelukappaleessa 3 955 777 euron suuruiseen summaan Parker ITR:n merkityksellisinä myynteinä.

–        Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 445 perustelukappaleessa rikkomisen vakavuuden perusteella, että käsiteltävän asian olosuhteet, rikkomisen luonne, sen maantieteellinen ulottuvuus ja asiassa merkityksellinen yhteenlaskettu markkinaosuus huomioon ottaen merkityksellisistä myynneistä oli otettava huomioon 25 prosenttia.

–        Komissio otti riidanalaisen päätöksen 448 perustelukappaleessa rikkomisen kestona huomioon 19 vuotta ja 5 päivää Parker ITR:n osalta ja 5 vuotta 3 kuukautta ja 3 päivää Parker‑Hannifinin osalta, minkä perusteella kertoimiksi saatiin 19 ja 5,5.

–        Komissio mainitsi riidanalaisen päätöksen 449 perustelukappaleessa, että tähän oli lisättävä 25 prosentin suuruinen lisäsumma myyntien arvosta ylimääräisenä ehkäisevään vaikutukseen tähtäävänä määränä.

–        Komissio totesi riidanalaisen päätöksen 455 perustelukappaleessa, että edellä kuvailtujen laskutoimitusten perusteella perusmääräksi saatiin 19 700 000 euroa Parker ITR:n osalta ja 6 400 000 euroa Parker‑Hannifinin osalta.

150    Laskettuaan kaksi perusmäärää eli perusmäärät Parker ITR:lle sekä Parker‑Hannifinille komissio totesi toiseksi riidanalaisen päätöksen 463 perustelukappaleessa, että Parker ITR:lle määrättävän sakon perusmäärää oli korotettava 30 prosentilla raskauttavien seikkojen huomioon ottamiseksi.

151    Komissio korotti riidanalaisen päätöksen 471 perustelukappaleessa 30 prosentilla Parker ITR:n sakon perusmäärää, mistä saatiin tulokseksi 25 610 000 euroa, sekä Parker‑Hannifinin sakon perusmäärää, mistä saatiin tulokseksi 8 320 000 euroa.

152    Edellä esitetyistä päätelmistä seuraa, että vaikka komissio katsoi Parker‑Hannifinin olevan yhteisvastuussa vasta 31.1.2002 alkaen, Parker‑Hannifinin tämän vastuun perusteella yhteisvastuullisesti maksettavana olevan sakon perusmäärää korotettiin 30 prosentilla sellaisten raskauttavien seikkojen nojalla, jotka perustuivat ITR:n toimimiseen johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001, jolloin Parker‑Hannifinillä ei ollut mitään yhteyksiä ITR:ään tai tämän seuraajaan ITR Rubberiin.

153    Edellä esitetystä seuraa, että Parker‑Hannifinin yhteisvastuullisesti maksettavana olevan sakon määrää ei siten määritetty sen rikkomisen vakavuuden perusteella, jonka tämän tytäryhtiö ITR Rubber itse toteutti 31.1.2002 toteutetun omistajanvaihdon jälkeen.

154    Komissio teki siis oikeudellisen virheen soveltaessaan 30 prosentin korotusta Parker‑Hannifinin yhteisvastuullisesti maksettavana olevan sakon määrään sellaisten raskauttavien seikkojen nojalla, jotka perustuivat ITR:n toimimiseen johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

155    Kantajien esittämä kuudes kanneperuste on näin ollen hyväksyttävä, ilman että on tarpeen tutkia kantajien mainitussa kanneperusteessa esittämiä väitteitä perusteluvelvollisuuden rikkomisesta.

156    Riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohta on näin ollen kumottava siltä osin kuin 30 prosentin korotusta sovellettiin Parker‑Hannifinin yhteisvastuullisesti maksettavana olevan sakon määrään sellaisten raskauttavien seikkojen nojalla, jotka perustuivat ITR:n toimimiseen johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001.

 Kahdeksas kanneperuste, joka koskee 10 prosentin ylärajan laskemista liikevaihdosta

157    Kuten edellä 31 kohdassa todettiin, kantajien esittämä kahdeksas kanneperuste on tutkittava ajankohtaa 1.1.2002 edeltävän ajanjakson osalta.

158    Kantaja esittävät kahdeksannessa kanneperusteessa kolme väitettä, joista ensimmäinen perustuu asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan rikkomiseen, toinen yksilöllisen vastuun periaatteen loukkaamiseen ja kolmas perusteluvelvollisuuden rikkomiseen.

159    Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan rikkomista koskevasta väitteestä on muistutettava, että tämän säännöksen sanamuoto on seuraava:

”Komissio voi päätöksellään määrätä yrityksille tai yritysten yhteenliittymille sakon, jos ne tahallaan tai tuottamuksesta:

a)      rikkovat [EY 81] artiklan tai [EY 82] artiklan määräyksiä – –

Kunkin rikkomiseen osallisen yrityksen tai yritysten yhteenliittymän osalta sakko on enintään kymmenen prosenttia sen edellisen tilikauden liikevaihdosta.

– –”

160    Lisäksi on muistutettava muun muassa 4.9.2014 annetusta tuomiosta YKK ym. v. komissio (C‑408/12 P, EU:C:2014:2153) ilmenevästä oikeuskäytännöstä. Unionin tuomioistuin totesi tämän tuomion 60 kohdassa seuraavaa:

”Silloin kun – – toinen yritys ostaa yrityksen, jonka komissio katsoo olevan vastuussa EY 81 artiklan rikkomisesta ja joka säilyttää tämän toisen yrityksen sisällä tytäryhtiönä erillisen taloudellisen yksikön aseman, komission on otettava huomioon kunkin näiden taloudellisten yksiköiden oma liikevaihto soveltaessaan niihin mahdollisesti 10 prosentin ylärajaa.”

161    Lisäksi 4.9.2014 annetun tuomion YKK ym. v. komissio (C‑408/12 P, EU:C:2014:2153) 63 ja 64 kohdassa todettiin seuraavaa:

”63. Tässä yhteydessä on huomautettava, että sen tavoitteena, että asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa on vahvistettu yläraja, joka on 10 prosenttia kunkin rikkomiseen osallistuneen yrityksen liikevaihdosta, on etenkin välttää se, että kyseistä ylärajaa suuremman sakon määräämisellä ylitetään yrityksen maksukyky ajankohtana, jolloin sen katsotaan olevan vastuussa rikkomisesta ja komissio määrää sille rahamääräisen seuraamuksen.

64. Edellä olevassa kohdassa esitetty toteamus saa tukea asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan toisesta alakohdasta, jossa edellytetään, että 10 prosentin yläraja lasketaan nojautumalla sitä komission päätöstä edeltävään tilikauteen, jolla rikkomisesta määrättiin seuraamus. Tällaista vaatimusta noudatetaan täysin silloin, kun – kuten käsiteltävässä tapauksessa – kyseinen yläraja määritetään pelkästään tytäryhtiön liikevaihdon perusteella sen sakon osalta, joka sille on määrätty yksin sitä ajankohtaa aikaisemman ajanjakson osalta, jolloin emoyhtiö hankki sen omistukseensa – – Tästä seuraa, että tällaisessa tilanteessa taloudellisena yksikkönä vastuussa olevan yrityksen rakenteellinen kehittyminen otetaan todellisuudessa huomioon sakkoa laskettaessa.”

162    Riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohdasta ilmenee, että Parker ITR:lle määrätystä 25 610 000 euron sakosta Parker‑Hannifinin katsottiin olevan yhteisvastuussa 8 320 000 euroon saakka. Tästä seuraa, että Parker ITR:lle yksin määrätyn sakon osuuden on katsottava olleen 17 290 000 euroa. Edellä 154 kohdassa todetun virheen ja edellä 156 kohdassa tehdyn päätelmän johdosta ei kuitenkaan voida ottaa huomioon 30 prosentin korotusta, jota sovellettiin Parker‑Hannifinin yhteisvastuullisesti maksettavana olevaan 6 400 000 euron suuruiseen sakon perusmäärään. Edellä esitetyn perusteella Parker ITR:lle yksin tosiasiallisesti määrätyn sakon osuuden on katsottava olevan 19 210 000 euroa.

163    Komission huomioon ottaman Parker ITR:n ja Parker‑Hannifinin välisen vastuunjaon perusteella, sellaisena kuin se kuvattiin muun muassa riidanalaisen päätöksen 389 perustelukappaleessa, on katsottava, että sakon osa, josta Parker ITR oli yksin vastuussa, perustuu Parker ITR:n taloudellisen edeltäjän ITR:n osallistumiseen rikkomiseen ajalla 1.4.1986–31.12.2001 sekä Parker ITR:n omaan osallistumiseen ajalla 1.–31.1.2002. Parker‑Hannifiniä pidettiin vastuussa vasta 31.1.2002 alkaen Parker ITR:n emoyhtiönä, ja Parker‑Hannifin oli tämän johdosta yhteisvastuussa Parker ITR:n kanssa osasta sakkoja.

164    Komissio tukeutui riidanalaisen päätöksen 474 perustelukappaleessa liikevaihtoihin, jotka oli mainittu menettelyn kohteina olleita yrityksiä koskevassa päätöksen jaksossa, ja totesi, että kyseisille yrityksille määrättävien sakkojen määrät eivät ylittäneet asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädettyä 10 prosentin ylärajaa liikevaihdosta. Komissio totesi kantajien osalta riidanalaisen päätöksen 36 perustelukappaleessa, että Parker-Hannifinin maailmanlaajuinen kokonaisliikevaihto oli 30.6. päättyneellä vuoden 2006 tilikaudella 7 410 miljoonaa euroa.

165    Riidanalaisesta päätöksestä käy täten ilmi, että komissio otti ainoastaan Parker‑Hannifinin kokonaisliikevaihdon huomioon laskeakseen asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädetyn liikevaihdon 10 prosentin ylärajan, mukaan lukien sakon osa, josta Parker ITR oli yksin vastuussa etenkin ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajalla.

166    Kuten kantajat perustellusti väittävät, komissio teki kuitenkin virheen soveltaessaan asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohtaa siltä osin kuin tätä ylärajaa ei määritetty pelkästään Parker ITR:n liikevaihdon perusteella tälle yksin määrätyn sakon osan osalta ja myös väistämättä ajankohtaa 1.1.2002 edeltävän ajanjakson osalta (ks. vastaavasti tuomio 4.9.2014, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 64 kohta).

167    Kahdeksas kanneperuste, sellaisena kuin se on rajattu edellä 31 kohdassa, on edellä esitetyn perusteella hyväksyttävä, ilman että on tarpeen tutkia kantajien tämän kanneperusteen yhteydessä esittämiä toista ja kolmatta väitettä.

168    Täten riidanalaisen päätöksen 2 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohta on myös kumottava siltä osin kuin komissio ei ole laskenut pelkästään Parker ITR:n liikevaihdon perusteella asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädettyä liikevaihdon 10 prosentin ylärajaa sille sakon osalle, josta Parker ITR oli yksin vastuussa ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajanjaksolla.

 Täyden harkintavallan käyttäminen

169    Unionin yleiselle tuomioistuimelle EY 229 artiklan nojalla asetuksen N:o 1/2003 31 artiklassa annetun täyden harkintavallan nojalla unionin yleinen tuomioistuin voi paitsi pelkästään tutkia seuraamuksen laillisuuden myös korvata komission arvioinnin omallaan ja tämän seurauksena poistaa määrätyn sakon taikka uhkasakon tai alentaa tai korottaa sen määrää. Tästä seuraa, että unionin tuomioistuimet voivat käyttää täyttä harkintavaltaansa, kun niiden käsiteltäväksi saatetaan kysymys sakon määrästä, ja että tätä harkintavaltaa voidaan käyttää sekä tämän määrän alentamiseen että korottamiseen (tuomio 8.2.1997, Groupe Danone v. komissio, C‑3/06 P, EU:C:2007:88, 61 ja 62 kohta).

170    Tästä on todettava, että kun unionin yleinen tuomioistuin vahvistaa sakon määrän, kyseessä ei ole mikään täsmällinen aritmeettinen laskutoimitus. Unionin yleinen tuomioistuin ei myöskään ole sidottu komission laskutoimituksiin eikä suuntaviivoihin silloin, kun se käyttää täyttä harkintavaltaansa. Sen on suoritettava oma arviointinsa ottaen huomioon kaikki asiaan liittyvät seikat (ks. tuomio 5.10.2011, Romana Tabacchi v. komissio, T‑11/06, EU:T:2011:560, 266 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

171    Lisäksi asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 3 kohdan mukaan sakon suuruutta määrättäessä on otettava huomioon sekä rikkomisen vakavuus että sen kesto.

172    Kuten Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa lisäksi muistutetaan, rangaistus ei saa olla epäsuhteessa rikoksen vakavuuteen.

173    Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdan mukaan sakon määrä on enintään 10 prosenttia yrityksen edellisen tilikauden kokonaisliikevaihdosta.

174    Oikeuskäytännöstä – muun muassa 4.9.2014 annetusta tuomiosta YKK ym. v. komissio (C‑408/12 P, EU:C:2014:2153) ilmenevästä oikeuskäytännöstä – käy tältä osin ilmi, että asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädetyn ylärajan soveltamiseksi on otettava huomioon kyseessä olevan tytäryhtiön liikevaihto (ks. vastaavasti tuomio 4.9.2013, YKK ym. v. komissio, C‑408/12 P, EU:C:2014:2153, 97 kohta). Näin ollen on niin, että koska huomioon on otettava ainoastaan tytäryhtiö Parker ITR:n liikevaihto eikä Parker‑konsernin kokonaisliikevaihtoa sakon määrän mukauttamiseksi Parker ITR:n maksukykyyn, 10 prosentin ylärajan laskemiseksi on tukeuduttava Parker ITR:n kokonaisliikevaihtoon, mukaan lukien konsernin sisäiset myynnit.

175    Unionin tuomioistuin on myös todennut, että sakkojen suuruuden määrittämiseksi on otettava huomioon kilpailusääntöjen rikkomisen kesto ja kaikki muut tekijät, jotka voivat vaikuttaa kilpailusääntöjen rikkomisten vakavuuden arviointiin, kuten muun muassa kunkin yrityksen käyttäytyminen ja kunkin yrityksen osuus yhdenmukaistetun menettelytavan luomisessa (ks. vastaavasti tuomio 8.12.2011, Chalkor v. komissio, C‑386/10 P, EU:C:2011:815, 56 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

176    Unionin tuomioistuin kumosi valitusasiassa antamassaan tuomiossa muun muassa unionin yleisen tuomioistuimen tuomion tuomiolauselman 2 ja 3 kohdan, joissa komission Parker ITR:lle ja Parker‑Hannifinille määräämä sakko kumottiin ja unionin yleinen tuomioistuin vahvisti täyttä harkintavaltaansa käyttäen Parker ITR:lle määrätyn sakon määräksi 6 400 000 euroa, josta Parker‑Hannifin oli yhteisvastuussa 6 300 000 euroon saakka.

177    Sen jälkeen kun kantajien kanne palautettiin unionin yleiseen tuomioistuimeen, kantajat väittävät, että riidanalaisen päätöksen kumoaminen on perusteltua niiden kanneperusteiden perusteella, joihin ne ovat vedonneet, ja että unionin yleisen tuomioistuimen on tämän perusteella perusteltua käyttää täyttä harkintavaltaansa kantajille määrätyn sakon määrän alentamiseksi.

178    Kun käsiteltävässä asiassa otetaan huomioon unionin yleisen tuomioistuimen tekemä arviointi kuudennen ja kahdeksannen kanneperusteen yhteydessä sekä edellä 154 ja 166 kohdassa todetut virheet, kyseinen tuomioistuin katsoo tarkoituksenmukaiseksi käyttää edellä 156 ja 168 kohdassa toteamansa riidanalaisen päätöksen osittaisen kumoamisen lisäksi sille asetuksen N:o 1/2003 31 artiklalla annettua täyttä harkintavaltaa ja korvata komission arvioinnin omalla arvioinnillaan sen sakon määrän osalta, joka kantajille on määrättävä.

179    Unionin yleinen tuomioistuin katsoo täten asianmukaiseksi ottaa huomioon seuraavat seikat.

180    Asiakirja‑aineistoon kuuluvista todisteista ilmenee riittävästi ensinnäkin, että kartellissa oli kyse vakavasta kilpailusääntöjen rikkomisesta, kun otetaan huomioon se, että sen tavoitteena oli tarjouspyyntöjen jakaminen, hintojen vahvistaminen, kiintiöiden vahvistaminen, myyntiehtojen vahvistaminen, maantieteellisten markkinoiden jakaminen sekä hintoja, myyntimääriä ja tarjouspyyntöjä koskevien arkaluonteisten tietojen vaihtaminen. Kyse oli lisäksi maailmanlaajuisesta kartellista.

181    Toiseksi nimenomaan kilpailusääntöjen rikkomisen kestosta on yhtäältä muistutettava, että ITR Rubberia (josta on myöhemmin tullut Parker ITR) pidettiin perustellusti vastuussa sen taloudellisen edeltäjän ITR:n osallistumisesta kilpailusääntöjen rikkomiseen ajalla 1.4.1986–31.12.2001 sekä sen omasta osallistumisesta ajalla 1.1.2002–2.5.2007. Toisaalta Parker‑Hannifinin yhteisvastuu Parker ITR:n emoyhtiönä ajalla 31.1.2002–2.5.2007 on asianmukaisesti vahvistettu.

182    Kolmanneksi ITR:n on todettu toimineen kartellin johtajana kartellin kannalta kriittisellä ajalla 11.6.1999–30.9.2001 kartellin suhteellisen vähäisen toiminnan ajanjakson jälkeen ja edistäneen hyvin merkittävästi kartellin toiminnan uudelleen käynnistymistä menestyksekkäästi. ITR:n ja sen seuraajana olevan ITR Rubberin ei sen sijaan ole katsottu tämän ajanjakson jälkeen toimineen johtajana.

183    Unionin yleinen tuomioistuin katsoo näiden seikkojen perusteella, että 19 210 000 euron suuruisella sakolla, sellaisena kuin komissio sen määräsi yksin Parker ITR:lle, voidaan tehokkaasti ehkäistä todettu lainvastainen menettely riittävän ehkäisevästi ja siten, ettei seuraamus ole liian vähäinen. Tätä suurempi sakko ei olisi oikeassa suhteessa kyseiseen rikkomiseen.

184    Asetuksen N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädetyn kokonaisliikevaihdon lakisääteisen 10 prosentin ylärajan perusteella on kuitenkin mainitun artiklan soveltamiseksi otettava huomioon yritykselle eli Parker ITR:lle päätöstä, jolla kyseessä oleva sakko määrättiin, edeltävällä tilikaudella – eli Parker ITR:n tapauksessa 30.6. päättyneellä vuoden 2008 tilikaudella – kertynyt kokonaisliikevaihto. Parker ITR:n 30.6.2008 päivätystä taseesta, joka on kantajien valitusasiassa annetun tuomion jälkeen esittämien huomautusten liitteenä, ja etenkin sen sivusta 18 ilmenee täten, että vuoden 2008 tilikauden kokonaisliikevaihto, sisäiset myynnit mukaan lukien, oli 135 457 283 euroa.

185    Unionin yleinen tuomioistuin katsoo täten, ettei sakon määrä, josta Parker ITR:n on käsiteltävässä asiassa katsottava olevan yksin vastuussa, saa ylittää 10:tä prosenttia edellä 184 kohdassa mainitusta liikevaihdosta eli 135 457 283 eurosta.

186    Unionin yleinen tuomioistuin katsoo lopuksi, että sakon määrää, josta Parker‑Hannifin on yhteisvastuussa, on alennettava, kun otetaan huomioon etenkin rikkomisen vakavuus ja se, että Parker‑Hannifinin osallistuminen kilpailusääntöjen rikkomiseen Parker ITR:n emoyhtiönä alkoi vasta sen hankittua Parker ITR:n omistukseensa 31.1.2002, jolloin Parker ITR ei enää toiminut kartellin johtajana, ja sakon määräksi on vahvistettava 6 400 000 euroa.

187    Unionin yleinen tuomioistuin katsoo täten, että Parker ITR:lle määrätyn sakon kokonaismääräksi on vahvistettava 19 945 728 euroa, josta Parker-Hannifin on yhteisvastuussa 6 400 000 euroon saakka.

188    Kanne hylätään muilta osin.

 Oikeudenkäyntikulut

189    Unionin yleisen tuomioistuimen työjärjestyksen 134 artiklan 3 kohdassa määrätään, että jos asiassa osa vaatimuksista ratkaistaan toisen asianosaisen ja osa toisen asianosaisen hyväksi, kukin asianosainen vastaa omista kuluistaan.

190    Nyt esillä olevan asian olosuhteissa on syytä päättää, että kukin asianosainen vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Näillä perusteilla

UNIONIN YLEINEN TUOMIOISTUIN (kuudes jaosto),

on ratkaissut asian seuraavasti:

1)      [EY] 81 artiklan ja ETA-sopimuksen 53 artiklan mukaisesta menettelystä (asia COMP/39406 – Aluksilla käytettävät siirtoletkut) 28.1.2009 tehdyn komission päätöksen K(2009) 428 lopullinen 2 artiklan ensimmäisen kohdan e alakohta kumotaan siltä osin kuin Parker‑Hannifin Corp:in yhteisvastuullisesti maksettavana olevan sakon määrää korotettiin 30 prosentilla sellaisten raskauttavien seikkojen nojalla, jotka perustuivat ITR SpA:n toimimiseen johtajana ajalla 11.6.1999–30.9.2001, ja siltä osin kuin Euroopan komissio ei ole laskenut pelkästään Parker ITR Srl:n liikevaihdon perusteella [EY] 81 ja [EY] 82 artiklassa vahvistettujen kilpailusääntöjen täytäntöönpanosta 16.12.2002 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 1/2003 23 artiklan 2 kohdassa säädettyä liikevaihdon 10 prosentin ylärajaa sille sakon osalle, josta Parker ITR oli yksin vastuussa ajankohtaa 1.1.2002 edeltävällä ajanjaksolla.

2)      Parker Hannifin Manufacturing Srl:lle, joka oli aiemmin Parker ITR, määrätyn sakon määräksi vahvistetaan 19 945 728 euroa, josta Parker-Hannifin on yhteisvastuussa 6 400 000 euroon saakka.

3)      Kanne hylätään muilta osin.

4)      Parker Hannifin Manufacturing, Parker-Hannifin ja komissio vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.

Frimodt Nielsen Schwarcz Collins

Julistettiin Luxemburgissa 14 päivänä heinäkuuta 2016.

Allekirjoitukset

* Oikeudenkäyntikieli: englanti.