JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
ELEANOR SHARPSTON
24 päivänä marraskuuta 2016 (1)
Asia C‑367/15
Stowarzyszenie ”Oławska Telewizja Kablowa” w Oławie
vastaan
Stowarzyszenie Filmowców Polskich w Warszawie
(Ennakkoratkaisupyyntö – Sąd Najwyższy (ylin yleinen tuomioistuin, Puola))
Teollis- ja tekijänoikeudet – Oikeuksien loukkaaminen – Vahingonkorvauksen laskeminen – Direktiivi 2004/48/EY – Jäsenvaltion lainsäädäntö, jossa säädetään vahingonkorvauksesta, joka on kaksinkertainen verrattuna niihin rojalteihin, jotka olisi pitänyt maksaa, jos kyseisen immateriaalioikeuden käyttämiseen olisi saatu lupa
1. Unionin tuomioistuinta pyydetään käsiteltävällä ennakkoratkaisupyynnöllä tulkitsemaan teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta annettua direktiiviä 2004/48/EY(2) ja lausumaan erityisesti siitä, onko direktiivin 13 artikla esteenä sellaiselle kansalliselle oikeussäännölle, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia väitetyltä oikeudenloukkaajalta ennalta määrätyn rahamäärän, jota voidaan pitää – ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käyttämää ilmaisua lainatakseni – rankaisevana.
Unionin oikeus
2. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan toisessa ja kolmannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(2) Teollis- ja tekijänoikeuksien suojan olisi mahdollistettava se, että keksijä tai tekijä saa oikeutettua hyötyä keksinnöstään tai luomistyönsä tuloksesta. Sen olisi myös mahdollistettava teosten, ideoiden ja uuden tietämyksen levittäminen mahdollisimman laajalle. Se ei kuitenkaan saisi olla este sananvapaudelle, tietojen vapaalle liikkuvuudelle ja henkilötietojen suojalle, mukaan lukien Internet.
(3) Teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseen tähtäävien keinojen puuttuminen kuitenkin ehkäisee innovointia ja luovaa toimintaa ja vähentää investointeja. Sen vuoksi on tärkeätä varmistaa, että teollis- ja tekijänoikeuksia koskevaa aineellista oikeutta, joka nykyisin kuuluu suurelta osin [unionin] säännöstön piiriin, sovelletaan tehokkaasti [unionissa]. Keinoilla varmistaa teollis- ja tekijänoikeuksien noudattaminen on tältä osin keskeinen merkitys sisämarkkinoiden toimivuudelle.”
3. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan kahdeksannessa perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden järjestelmien erot teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamiseen tähtäävien keinojen osalta haittaavat sisämarkkinoiden moitteetonta toimintaa ja tekevät mahdottomaksi varmistaa, että teollis- ja tekijänoikeuksilla olisi yhtäläinen suoja koko [unionin] alueella. Tämä tilanne ei ole omiaan edistämään vapaata liikkuvuutta sisämarkkinoilla eikä luomaan suotuisaa ympäristöä terveelle kilpailulle.”
4. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan kymmenennessä perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Tämän direktiivin tavoitteena on lähentää lainsäädäntöjä, jotta voidaan varmistaa teollis- ja tekijänoikeuksien suojan korkea, yhdenvertainen ja yhdenmukainen taso sisämarkkinoilla.”
5. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan 17 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Tässä direktiivissä säädetyt toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot olisi määriteltävä kussakin tapauksessa niin, että kyseisen tapauksen erityispiirteet otetaan asianmukaisesti huomioon, mukaan lukien kunkin teollis- ja tekijänoikeuden erityispiirteet ja tarvittaessa loukkauksen tahallinen tai tahaton luonne.”
6. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan 26 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”Loukkauksesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamiseksi olisi tapauksissa, joissa loukkaaja tiesi tai hänellä oli riittävät perusteet tietää, että hän oli ryhtynyt loukkaavaan tekoon, oikeudenhaltijalle myönnettävien vahingonkorvausten määrässä otettava huomioon kaikki asiaankuuluvat näkökohdat, kuten oikeudenhaltijan tulonmenetykset ja loukkaajan saama perusteeton etu sekä tarvittaessa oikeudenhaltijalle loukkauksen johdosta aiheutunut aineeton vahinko. Vaihtoehtoisesti, jos esimerkiksi tosiasiallisen vahingon suuruutta on vaikea määritellä, vahingonkorvauksen määrä voisi perustua esimerkiksi niiden rojaltien tai vastaavien maksujen määrään, jotka loukkaaja olisi joutunut suorittamaan, jos hän olisi pyytänyt lupaa käyttää kyseistä teollis- tai tekijänoikeutta. Tarkoituksena ei ole säätää rankaisevista korvauksista, vaan vahingonkorvauksesta, joka perustuu objektiivisiin perusteisiin ja jossa otetaan huomioon oikeudenhaltijalle koituneet muun ohessa tutkimuksista ja tunnistamisesta aiheutuneet kulut.”
7. Direktiivin 2004/48 2 artiklan otsikko on ”Soveltamisala”. Sen 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja sovelletaan 3 artiklan mukaisesti kaikkiin [unionin] lainsäädännössä ja/tai kyseisen jäsenvaltion lainsäädännössä säädettyjen teollis- ja tekijänoikeuksien loukkauksiin, sanotun kuitenkaan rajoittamatta [unionin] tai jäsenvaltioiden lainsäädännössä säädettyjen tai säädettävien keinojen käyttämistä, sikäli kuin mainitut keinot ovat edullisempia oikeudenhaltijoille.”
8. Direktiivin 2004/48 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on säädettävä tarvittavat toimenpiteet, menettelyt ja oikeussuojakeinot tässä direktiivissä tarkoitettujen teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseksi. Näiden toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on oltava oikeudenmukaisia ja tasapuolisia, ne eivät saa olla liian monimutkaisia tai kalliita eivätkä ne saa sisältää kohtuuttomia määräaikoja tai johtaa aiheettomiin viivytyksiin.
2. Näiden toimenpiteiden, menettelyjen ja oikeussuojakeinojen on myös oltava tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia, ja niitä on sovellettava siten, että vältetään luomasta esteitä lailliselle kaupankäynnille ja säädetään takeista niiden väärinkäytön estämiseksi.”
9. Direktiivin 2004/48 13 artiklan otsikko on ”Vahingonkorvaukset”. Sen 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset oikeusviranomaiset määräävät vahingon kärsineen osapuolen hakemuksesta loukkaajan, joka tiesi tai jolla oli riittävät perusteet tietää ryhtyneensä loukkaavaan tekoon, maksamaan oikeudenhaltijalle vahingonkorvauksen, joka vastaa tälle loukkauksen johdosta koitunutta tosiasiallista vahinkoa.
Määrittäessään vahingonkorvauksen oikeusviranomaisten on:
a) otettava huomioon kaikki asianmukaiset näkökohdat, kuten vahingon kärsineelle osapuolelle aiheutuneet kielteiset taloudelliset seuraukset, saamatta jäänyt voitto mukaan lukien, loukkaajaan saama perusteeton etu ja soveltuvissa tapauksissa muita kuin taloudellisia tekijöitä, kuten oikeudenhaltijalle loukkauksen johdosta aiheutunut aineeton vahinko;
tai
b) vaihtoehtona a kohdan säännökselle oikeusviranomaiset voivat soveltuvissa tapauksissa määrittää vahingot kiinteänä määränä esimerkiksi vähintään niiden rojaltien tai maksujen määrän perusteella, jotka oikeudenloukkaaja olisi joutunut suorittamaan, jos se olisi pyytänyt lupaa käyttää kyseistä teollis- ja tekijänoikeutta.”
Puolan oikeus
10. Tekijänoikeudesta ja sen lähioikeuksista 4.2.1994 annetun Puolan lain (Ustawa z dnia 4 lutego 1994 r. o prawie autorskim i prawach pokrewnych, jäljempänä tekijänoikeuslaki), sellaisena kuin se oli voimassa tosiseikkojen tapahtuma-aikana, 79 §:n 1 momentissa säädettiin seuraavaa:
”Oikeudenhaltija, jonka tekijänoikeuteen perustuvia taloudellisia oikeuksia on loukattu, voi vaatia oikeudenloukkaajalta
1. oikeuksien loukkaamisen lopettamista
2. loukkauksen seurausten poistamista
3. vahingonkorvausta
a) yleisin perustein tai
b) rahallisena korvauksena, joka vastaa kaksinkertaista – tai tahallisen tai tuottamuksellisen tekijänoikeusloukkauksen tapauksessa kolminkertaista – tekijänoikeusmaksua, joka oikeudenhaltijan myöntämästä käyttöoikeudesta olisi maksettava ajankohtana, jona korvausta vaaditaan
4. loukkauksen seurauksena saavutetun hyödyn palauttamista.”
Tosiseikat, oikeudenkäyntimenettely ja ennakkoratkaisukysymys
11. Stowarzyszenie Filmowców Polskich (Puolan elokuvantekijöiden yhdistys, jäljempänä elokuvantekijöiden yhdistys) on järjestö, jolla on oikeus hallinnoida ja suojella audiovisuaalisten teosten tekijänoikeuksia myös kaapelitelevisiossa tapahtuvan jälleenlähetyksen osalta. Se toimii Puolan kulttuuri- ja taideministerin myöntämällä luvalla. Stowarzyszenie Oławska Telewizja Kablowa (Oławan kaapelitelevisioyhdistys, jäljempänä kaapelitelevisioyhdistys) lähettää televisio-ohjelmia kaapeliverkon kautta Oławan kaupungin alueella Ala-Sleesian voivodikunnassa.
12. Asianosaiset tekivät 4.10.1995 käyttöoikeussopimuksen, jossa määriteltiin kaapelitelevisioyhdistyksen elokuvantekijöiden yhdistykselle maksettavaksi kuuluvat maksut. Elokuvantekijöiden yhdistys irtisanoi sopimuksen 30.12.1998 ja ehdotti uuden sopimuksen tekemistä muutetuin ehdoin. Ehtoihin kuuluivat korotetut maksut, joiden määrä olisi 2,8 prosenttia kaapelitelevisioyhdistyksen kuukausittaisista nettotuloista ja joiden määrän useat muut Puolan kaapelitelevisiomarkkinoiden toimijat olivat jo hyväksyneet.
13. Kaapelitelevisioyhdistys ei hyväksynyt elokuvantekijöiden yhdistyksen ehdotusta. Niinpä se jätti 17.4.2008 Komisja Prawa Autorskiegolle (Puolan tekijänoikeusviranomainen) hakemuksen osapuolten välisen riidan ratkaisemiseksi.(3) Tekijänoikeusviranomainen määräsi 6.3.2009 tekemällään päätöksellä, että lupamaksun määräksi vahvistetaan 1,6 prosenttia kuukausittaisista nettotuloista ilman arvonlisäveroa ja asennus- ja liittymämaksuja. Kaapelitelevisioyhdistys maksoi elokuvantekijöiden yhdistykselle tämän jälkeen 34 312,69 złotya(4) eli 1,6 prosenttia vuosien 2006–2008 yhteenlasketuista tuloistaan.
14. Elokuvantekijöiden yhdistys nosti 12.1.2009 kanteen, jossa se vaati kieltämään kaapelitelevisioyhdistystä jälleenlähettämästä kaapeliverkossa audiovisuaalisia teoksia siihen saakka, kunnes uusi käyttöoikeussopimus olisi tehty, ja määräämään vastaajan maksamaan 390 337,50 złotya(5) ajanjaksolta, joka alkoi kanteen nostamispäivästä ja päättyi varsinaiseen maksupäivään. Vaatimukset perustuivat tekijänoikeuslain 79 §:n 1 momentin 1 kohtaan ja 3 kohdan b alakohtaan.
15. Wrocławin Sąd Okręgowy (alueellinen tuomioistuin) antoi 11.8.2009 tuomion, jolla se päätti asian käsittelyn 84 120,51 złotyn(6) osalta, kielsi kaapelitelevisioyhdistystä jälleenlähettämästä ohjelmia ennen kuin elokuvantekijöiden yhdistyksen kanssa olisi tehty uusi sopimus, määräsi elokuvantekijöiden yhdistykselle maksettavaksi 160 275,69 złotya(7) ja hylkäsi kanteen muilta osin. Se totesi, että tekijänoikeuslain 79 §:n 1 momenttia oli rikottu, koska vastaaja oli tahallisesti jälleenlähettänyt ohjelmia tietäen, ettei sillä ollut siihen lupaa. Kyseisen säännöksen mukaisesti kantajalle oli siten maksettava kolminkertainen maksu.
16. Kumpikin asianosainen haki muutosta tuomioon Wrocławin Sąd Apelacyjnysta (toisen asteen tuomioistuin). Se hylkäsi valitukset 12.3.2010 antamallaan tuomiolla. Kumpikin asianosainen valitti edelleen ennakkoratkaisua pyytäneeseen tuomioistuimeen, joka kumosi toisen asteen tuomioistuimen tuomion 15.6.2011 antamallaan tuomiolla ja palautti asian uudelleen käsittelyä varten toisen asteen tuomioistuimeen. Toisen asteen tuomioistuin muutti 19.12.2011 antamallaan tuomiolla edeltävää ratkaisua siten, että se määräsi kaapelitelevisioyhdistyksen maksamaan elokuvantekijöiden yhdistykselle vielä 145 941,30 złotya,(8) ja hylkäsi kaapelitelevisioyhdistyksen tekemän valituksen. Kun asia tuli toiseen kertaan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltäväksi, se kumosi jälleen valituksenalaisen tuomion 27.3.2013 antamallaan tuomiolla ja palautti asian uudelleenkäsittelyä varten toisen asteen tuomioistuimeen. Elokuvantekijöiden yhdistys perui 28.8.2013 päivätyllä kirjeellä vaateensa siltä osin kuin siinä vaadittiin, että kaapelitelevisioyhdistykseltä oli kiellettävä ohjelmien jälleenlähetys. Käsitellessään asiaa uudelleen toisen asteen tuomioistuin totesi, että asianosaisten välillä oli riitaa enää ainoastaan siitä, mikä oli tekijänoikeuslain 79 §:n nojalla maksettavan vahingonkorvauksen määrä.
17. Riita-asia on nyt kolmannen kerran ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen käsiteltävänä. Se toteaa, että kaapelitelevisioyhdistys on johdonmukaisesti väittänyt tekijänoikeuslain 79 §:n olevan ristiriidassa direktiivin 2004/48 13 artiklan kanssa erityisesti siksi, että siinä säädetään rankaisevista vahingonkorvauksista, jotka vastaavat kaksin- tai kolminkertaista tekijänoikeusmaksua.
18. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epätietoinen direktiivin säännösten asianmukaisesta tulkinnasta, joten se päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Voidaanko [direktiivin 2004/48] 13 artiklaa tulkita siten, että oikeudenhaltija, jonka tekijänoikeuteen perustuvia taloudellisia oikeuksia on loukattu, voi vaatia hänelle aiheutuneen vahingon korvaamista yleisin perustein tai vaatia rahallista vahingonkorvausta, joka vastaa maksettavaksi kuulunutta tekijänoikeusmaksua kaksinkertaisena tai tahallisen tai tuottamuksellisen tekijänoikeusloukkauksen tapauksessa kolminkertaisena, ilman velvollisuutta osoittaa aiheutunutta vahinkoa ja tekijänoikeusloukkauksen ja vahingon välistä syy-yhteyttä, kun direktiivin 13 artiklassa säädetään, että vahingonkorvauksen määrää oikeusviranomainen, joka ottaa huomioon 13 artiklan 1 kohdan a alakohdassa esitetyt seikat ja vain vaihtoehtoisesti voi soveltuvissa tapauksissa määrätä kiinteän vahingonkorvauksen 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainittujen seikkojen perusteella? Onko direktiivin 13 artiklan nojalla sallittua määrätä osapuolen vaatimuksesta kiinteä korvaus, jonka määrä on maksettavaksi kuulunut maksu kaksinkertaisena tai kolminkertaisena, kun otetaan huomioon, että direktiivin johdanto-osan 26 perustelukappaleessa todetaan, ettei direktiivin tarkoituksena ole säätää rankaisevista korvauksista?”
19. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet elokuvantekijöiden yhdistys, Kreikan, Puolan ja Itävallan hallitukset sekä Euroopan komissio. Pääasian asianosaiset sekä Puolan hallitus ja komissio olivat edustettuina 14.7.2016 pidetyssä istunnossa ja esittivät siinä suullisia huomautuksia.
Asian tarkastelu
Alustavat huomautukset
20. Ennakkoratkaisupyyntö saapui unionin tuomioistuimeen 14.7.2015. Trybunał Konstytucyjny (Puolan perustuslakituomioistuin) totesi 23.6.2015 antamassaan tuomiossa, että tekijänoikeuslain 79 §:n 1 momentin 3 kohdan b alakohta oli ristiriidassa Puolan tasavallan perustuslain kanssa siltä osin kuin siinä sallittiin oikeudenhaltijan, jonka oikeuksia oli loukattu, vaatia tahallisesta tai tuottamuksellisesta loukkauksesta maksettavaksi rahamäärää, joka vastasi kolminkertaista tekijänoikeusmaksua. Kyseistä säännöstä on tästä syystä muutettu vaaditulla tavalla 1.7.2015 alkaen.
21. Sen jälkeen, kun unionin tuomioistuimelle ilmoitettiin tästä tuomiosta, se tiedusteli ennakkoratkaisua pyytäneeltä tuomioistuimelta, aikooko tämä pysyttää ennakkoratkaisupyyntönsä. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vastasi 28.8.2015, että koska 79 §:n 1 momentin 3 kohdan b alakohdassa edelleen säädettiin maksettavaksi rahamäärä, joka vastasi kaksinkertaista tekijänoikeusmaksua, se piti rankaisevia korvauksia edelleen ongelmana ja että perustuslakituomioistuimen tuomio ainoastaan vahvisti sen huolta siitä, ettei kansallisessa lainsäädännössä mahdollisesti edellytetä sen toteamista, että väitetty loukkaaja on toiminut tahallisesti tai tuottamuksellisesti. Ennakkoratkaisukysymystä on siten tarkasteltava tästä näkökulmasta.
Aineellinen kysymys
22. Direktiivi 2004/48 on yhdenmukaistamistoimi, jolla on tarkoitus säännellä teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamista. Unionin tuomioistuimen mukaan direktiivissä velvoitetaan ”valtiot säätämään tehokkaista oikeussuojakeinoista, joilla suojattujen teollis- tai tekijänoikeuksien loukkaukset voitaisiin välttää, lopettaa tai korjata”.(9) Tätä tarkoitusta varten direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään – jäljempänä tarkasteltavalla varauksella –,(10) että direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja sovelletaan kaikkiin unionin tai jäsenvaltion lainsäädännössä säädettyihin teollis- ja tekijänoikeuksiin.
23. Toimenpiteet, joista jäsenvaltioiden on säädettävä, käsittävät kaikki teollis- ja tekijänoikeuksien muodot, ja niihin sisältyvät myös yhtenä osatekijänä vahingonkorvaukset.(11) Ennakkoratkaisupyyntö koskee kuitenkin tekijänoikeusloukkauksesta maksettavaa vahingonkorvausta. Unionin tuomioistuinta pyydetään etenkin lausumaan direktiivin mukaisten vahingonkorvausten laskemisesta, kun otetaan huomioon erityisesti kysymys oikeudenhaltijan velvollisuudesta osoittaa aiheutunut vahinko ja syy-yhteys sekä kyseisen oikeudenhaltijan oikeus saada kiinteä vahingonkorvaus, joka ei välttämättä liity aiheutuneeseen vahinkoon ja joka voi – yhden tarkastelutavan mukaisesti – olla rankaiseva.(12)
24. Itävallan ja Puolan hallitukset (etenkin ensiksi mainittu) ovat tältä osin antaneet suuren painoarvon direktiivin 2004/48 2 artiklaan sisältyvälle toteamukselle, jonka mukaan direktiivillä ei rajoiteta jäsenvaltioiden lainsäädännössä säädettyjen tai säädettävien keinojen käyttämistä, sikäli kuin mainitut keinot ovat edullisempia oikeudenhaltijoille. Jos tällaista argumenttia pidetään perusteltuna, ei olisi enää tarvetta – tai ainakaan läheskään yhtä suurta tarvetta – tarkastella muita direktiivin säännöksiä, sillä asiassa vaikuttaa olevan riidatonta, että kyseessä olevan kansallisen tekijänoikeuslain säännösten on tarkoitus olla edullisia oikeudenhaltijoille. Vaikka unionin tuomioistuimelle esitettyyn kysymykseen vastattaessa on selvästi tarpeen tarkastella direktiivin 2 artiklan 1 kohtaa, mielestäni on tärkeää käsitellä ensin sitä, mitä direktiivillä on tarkoitus saada aikaan eli luoda perusta unionin laajuiselle yhdenmukaistamiselle, eikä sitä, mitä direktiivillä ei ole tarkoitus saada aikaan – jättämällä asiat jäsenvaltioiden harkintavaltaan.
25. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen ratkaistavana oleva kysymys koskee kansallisen lainsäädännön säännöstä (tekijänoikeuslain 79 §:n 1 momenttia), jonka mukaan oikeudenhaltija, joka väittää oikeuksiaan loukatun, voi vaatia väitetyltä oikeudenloukkaajalta vahingonkorvauksena ennalta määrättyä rahamäärää,(13) jolla ei siten ole tarvittavaa syy-yhteyttä oikeudenhaltijalle tosiasiallisesti aiheutuneeseen vahinkoon. Tällainen oikeus vaikuttaa syntyvän automaattisesti.(14) Tämän perusteella ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo, että kyseisiä vahingonkorvauksia voidaan kuvata ”rankaiseviksi”.
26. Tässä yhteydessä nousee esille useita seikkoja, jotka esitän tiivistetysti seuraavasti:
– kysymys siitä, voiko kansallisen lainsäädännön säännös, jossa määritetään(15) oikeudenhaltijalle maksettava rahamäärä ja jossa ei jätetä tältä osin lainkaan harkintavaltaa asian käsittelevälle ja ratkaisevalle oikeusviranomaiselle, täyttää direktiivin 2004/48 vaatimukset;
– direktiivin 13 artiklassa, luettuna yhdessä sen 3 artiklan kanssa, säädettyjä vahingonkorvauksia koskevien velvoitteiden luonne ja laajuus; sekä
– kysymys siitä, missä määrin jäsenvaltiot voivat direktiivin 2 artiklan 1 kohdan nojalla säätää tiukempia velvoitteita, jotka koskevat 13 artiklassa säädettyjä vahingonkorvauksia, ja etenkin säätää kansallisessa lainsäädännössään rankaisevien vahingonkorvausten maksamisesta.
27. Tarkastelen näitä seikkoja jäljempänä vuoron perään.
Voidaanko kansallisessa lainsäädännössä määrittää rahamäärä, joka on maksettava oikeudenhaltijalle, jonka oikeuksia on loukattu, ja johon asian käsittelevä ja ratkaiseva oikeusviranomainen ei voi vaikuttaa?
28. Vastaus tähän kysymykseen voidaan johtaa direktiivin 2004/48 13 artiklan 1 kohdan sanamuodosta, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 17 perustelukappaleen ja 3 artiklan 1 kohdan kanssa.
29. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset oikeusviranomaiset määräävät vahingonkorvauksen maksamisesta oikeudenhaltijalle soveltuvissa tapauksissa. Määrittäessään vahingonkorvauksen oikeusviranomaisten on varmistettava, että se vastaa oikeudenhaltijalle loukkauksen johdosta koitunutta tosiasiallista vahinkoa. Tämä puolestaan kuvastaa sekä direktiivin johdanto-osan 17 perustelukappaleeseen sisältyvää toteamusta, jonka mukaan oikeussuojakeinot olisi määriteltävä kussakin tapauksessa niin, että kyseisen tapauksen erityispiirteet otetaan asianmukaisesti huomioon, että 3 artiklan 1 kohtaa, jonka mukaan oikeussuojakeinojen on oltava ”oikeudenmukaisia ja tasapuolisia”. Arviointi on toisin sanoen räätälöitävä tarkasteltavan tapauksen mukaan, ja tällaisen arvioinnin voi lähtökohtaisesti tehdä ainoastaan tuomioistuin tai elin, jolla on tuomioistuimelle annettua oikeudellista ratkaisuvaltaa vastaavat valtuudet. Tästä seuraa nähdäkseni, ettei direktiivin vaatimusten mukainen voi olla sellainen kansallinen säännös, jonka mukaan oikeudenhaltijalla, jonka oikeuksia on loukattu, voi olla automaattinen oikeus ennalta määrättyyn rahamäärään, joka on määritetty asiaa koskevassa kansallisessa lainsäädännössä ja jonka laskemiseen toimivaltaiset oikeusviranomaiset eivät voi vaikuttaa, perustuupa se sitten asianmukaisen tekijänoikeusmaksun määrään tai johonkin muuhun perusteeseen.
30. Direktiiviä 2004/48 on näin ollen tulkittava mielestäni siten, että se on esteenä kansalliselle säännökselle, jossa säädetään ennalta määrätyn rahamäärän automaattisesta maksamisesta oikeudenhaltijalle, jonka oikeuksia on loukattu, oikeudenhaltijan hakemuksesta ja siten, etteivät kansalliset toimivaltaiset oikeusviranomaiset voi vaikuttaa kyseisen vahingonkorvauksen määrän määrittämiseen.
Direktiivin 2004/48 3 artiklan ja 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan soveltaminen vahingonkorvausten laskemiseen
31. Viittasin edellä 29 kohdassa direktiivin 2004/48 3 artiklan 1 kohtaan sisältyvään vaatimukseen, jonka mukaan oikeussuojakeinojen on oltava oikeudenmukaisia ja tasapuolisia. Siten on otettava asianmukaisesti huomioon paitsi oikeudenhaltijan myös väitetyn oikeudenloukkaajan tilanne. Saman 3 artiklan 2 kohdassa säädetään myös, että oikeussuojakeinojen on oltava ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. Näitä periaatteita sovelletaan kaikkien direktiivissä säädettyjen oikeussuojakeinojen käyttöön ja siten myös vahingonkorvausten myöntämiseen. Tässä tapauksessa paino on oikeudenhaltijan suojelemisella.
32. Vahingonkorvausten laskemista koskevista säännöksistä on tarpeen tarkastella direktiivin 13 artiklaa. Sen 1 kohta koskee tapausta, jossa loukkaaja tiesi tai tällä oli riittävät perusteet tietää ryhtyvänsä loukkaavaan tekoon. Kyseisessä säännöksessä annetaan lisäksi muita yleisohjeita toteamalla, että vahingonkorvauksen on ”vastattava loukkauksen johdosta koitunutta toisasiallista vahinkoa”. Myös tämä vaatimus on otettava huomioon myönnettäessä direktiivin mukaisia vahingonkorvauksia.
33. Mainitsen tässä yhteydessä erään seikan vastauksena jälkimmäiseen niistä huolenaiheista, jotka ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toi esille unionin tuomioistuimelle 28.8.2015 antamassaan vastauksessa.(16) Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan soveltaminen rajoittuu tapauksiin, joissa loukkaaja tiesi tai tällä oli riittävät perusteet tietää ryhtyvänsä loukkaavaan tekoon. Jos oikeudenloukkaaja ei ole tietoisesti ryhtynyt loukkaavaan tekoon tai ryhtyi loukkaavaan tekoon ilman, että hänellä oli riittävät perusteet tietää ryhtyvänsä siihen, vahingonkorvausten laskeminen määräytyy 13 artiklan 2 kohdan perusteella. Kyseisen säännöksen mukaan voidaan määrätä ainoastaan ”voitot perittäviksi takaisin tai maksettavaksi vahingonkorvauksen, joka voi olla ennalta määrätty”. Siten on nähdäkseni selvää, että tapauksissa, joissa sovelletaan 13 artiklan 1 kohtaa, on välttämätöntä, että loukkaajan todetaan toimineen tahallisesti tai tuottamuksellisesti.
34. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdassa säädetään lisäksi siitä, miten oikeusviranomaisten on määritettävä vahingonkorvaus. Siinä esitetään tätä varten kaksi menetelmää. Niistä ensimmäisessä (a alakohta) edellytetään oikeusviranomaisten ottavan huomioon kaikki asianmukaiset näkökohdat ja otetaan perustaksi loukkauksen taloudelliset seuraukset, ja siinä mainitaan erityisesti oikeudenhaltijan saamatta jäänyt voitto ja loukkaajan saama perusteeton etu. Siinä viitataan myös muihin kuin taloudellisiin tekijöihin, kuten oikeudenhaltijalle loukkauksen johdosta aiheutuneeseen aineettomaan vahinkoon.
35. Säännöksen b alakohta toimii vaihtoehtona a alakohdalle. Sen mukaan oikeusviranomaiset voivat määrittää vahingot kiinteänä määränä esimerkiksi niiden rojaltien tai maksujen määrän perusteella, jotka oikeudenloukkaaja olisi joutunut suorittamaan, jos se olisi pyytänyt lupaa käyttää kyseistä immateriaalioikeutta. Koska ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen kysymys keskittyy nimenomaan b alakohtaan, on tarpeen tutkia yksityiskohtaisemmin sen pääasian kannalta merkityksellisiä osia.
36. Mainittua säännöstä sovelletaan ensinnäkin ainoastaan ”soveltuvissa tapauksissa”. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan a alakohdassa esitettyä laskentamenetelmää olisi siten pidettävä yleissääntönä, josta b alakohdan mukainen menetelmä on poikkeus. Hieman selvennystä siihen, mitä ilmaisulla ”soveltuvissa tapauksissa” tarkoitetaan, saadaan direktiivin johdanto-osan 26 perustelukappaleesta, jossa mainitaan esimerkkinä tapaukset, joissa tosiasiallisen vahingon suuruutta on vaikea määritellä.
37. Mielestäni on yksi tärkeä käytännön syy, joka oikeuttaa tämän vaihtoehdon olemassaolon. Se on vaikeus, johon oikeudenhaltijat törmäävät monissa tapauksissa laskiessaan tietystä loukkauksesta aiheutunutta tosiasiallista vahinkoa. Usein se on todennäköisesti vaikeaa, toisinaan se voi olla jopa mahdotonta. Ilman jonkinlaista mekanismia, jolla oikeudenhaltijaa autetaan tässä, direktiivissä säädetyt oikeussuojakeinot uhkaavat menettää tehonsa. Säätäessään järjestelmästä, jossa takaisinperintä perustuu rojalteihin tai maksuihin, lainsäätäjän tarkoituksena oli siten antaa oikeudenhaltijalle mahdollisuus välttyä niiltä mahdollisesti merkittävältä ajanmenetykseltä ja huomattavilta kuluilta, joita sille voisi muutoin aiheutua oikeudenkäynnin vireille panemisesta oikeudenloukkaajaa vastaan. Jos asia olisi toisin, vaarana olisi, että direktiivin 2004/48 3 artiklan 1 kohdan vaatimusta, jonka mukaan oikeussuojakeinot eivät saa olla liian monimutkaisia tai kalliita eivätkä ne saa johtaa aiheettomiin viivytyksiin, ei voitaisi täyttää. Oikeussuojakeinot eivät toisin sanoen olisi tehokkaita ja siten varoittavia direktiivin 3 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla.
38. Oikeudenhaltijalla on kaikesta huolimatta velvollisuus osoittaa, että kyseessä olevan tapauksen olosuhteet oikeuttavat vahingonkorvauksen myöntämisen direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa vastaavan kansallisen säännöksen nojalla ja että se on näin ollen soveltuvaa. Vähimmäisedellytyksenä siis on, että joko ”tosiasiallisen vahingon suuruutta on vaikea määritellä”(17) tai on syitä, jotka osoittavat, että a alakohdan mukaisesti laskettavan vahingonkorvauksen myöntäminen on ilmeisen epäoikeudenmukaista tai kohtuutonta.
39. Toiseksi b alakohdan mukainen laskentatapa perustuu määrään, joka vastaa ”vähintään” niiden rojaltien tai maksujen määrää, jotka olisi pitänyt suorittaa, jos loukkausta ei olisi tapahtunut.(18) Kyse ei siten ole sen määrän, joka saadaan laskemalla oikeudenhaltijan saamatta jäänyt voitto ja/tai oikeudenloukkaajan saama etu, korvaamisesta niiden rojaltien tai maksujen määrällä, jotka oikeudenloukkaajan olisi teoriassa pitänyt maksaa oikeudenhaltijalle. Käytettävä peruste on tätä joustavampi, ja kyseinen rahamäärä voi selvästikin olla suurempi kuin asianomaiset rojaltit tai maksut.
40. Tarkoittaako tämä, että oikeusviranomainen voi b alakohdan nojalla myöntää rankaisevia vahingonkorvauksia sillä perusteella, ettei myönnettävän määrän ja aiheutuneen vahingon välillä tarvitse välttämättä olla yhteyttä?
41. Tältä osin on syytä huomauttaa tuomiossa Manfredi ym.(19) jo todetun, että rankaisevia vahingonkorvauksia voidaan määrätä maksettaviksi kilpailusääntöjen rikkomisesta annettujen kansallisten säännösten nojalla, kunhan noudatetaan tehokkuus- ja vastaavuusperiaatetta.(20) Näin ollen ei voida todeta, että rankaisevien vahingonkorvausten käsitettä on pidettävä kaikissa olosuhteissa unionin lainsäädännön vaatimusten vastaisena.
42. Mainitussa tuomiossa esitettyjä laajoja ja yleisluonteisia toteamuksia ei kuitenkaan voida mielestäni soveltaa käsiteltävään asiaan. Direktiivin 2004/48 johdanto-osan 26 perustelukappaleen viimeisestä virkkeestä ensinnäkin ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksena ei ollut säätää direktiivin nojalla maksettavista rankaisevista korvauksista.
43. Toiseksi direktiivin 13 artiklan 1 kohdan ensimmäisessä alakohdassa säädetään, että vahingonkorvauksen täytyy ”vastata [oikeudenhaltijalle] loukkauksen johdosta koitunutta tosiasiallista vahinkoa”.(21) Kyseinen säännös edellyttää nähdäkseni, että oikeudenhaltija pystyy osoittamaan vaadittavan korvauksen ja aiheutuneen vahingon välisen syy-yhteyden.(22) Tästä seuraa, ettei 13 artiklan 1 kohdan nojalla voida myöntää rahamäärää, jolla ei ole tarvittavaa yhteyttä vahinkoon, joka oikeudenhaltijalle on aiheutunut tai todennäköisesti aiheutuu tulevaisuudessa.(23)
44. Kolmanneksi direktiivin 2004/48 3 artiklan 2 kohdassa vahvistetaan yleisperiaate, jonka mukaan oikeussuojakeinojen on oltava paitsi tehokkaita ja varoittavia myös oikeasuhteisia.
45. Näkemyksensä, jonka mukaan rankaisevat vahingonkorvaukset voivat olla oikeasuhteisia, tueksi Puolan hallitus esitti istunnossa, että unionin tuomioistuimen olisi otettava huomioon tuomionsa Arjona Camacho.(24) Mainitussa asiassa unionin tuomioistuinta pyydettiin tulkitsemaan miesten ja naisten yhtäläisten mahdollisuuksien ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta työhön ja ammattiin liittyvissä asioissa annettua direktiiviä 2006/54/EY,(25) jonka 25 artiklassa – joka on otsikoitu ”Seuraamukset” – säädetään muun muassa, että tämän direktiivin mukaisesti annettujen kansallisten määräysten rikkomiseen sovellettavien seuraamusten, joihin saattaa kuulua korvausten maksaminen uhrille, on oltava ”tehokkaita, oikeasuhteisia ja varoittavia”. Unionin tuomioistuin totesi, että kansalliset toimenpiteet, joissa säädetään seuraamuksenluonteisen eli rankaisevan vahingonkorvauksen maksamisesta sukupuoleen perustuvan syrjinnän uhrille, läpäisivät tämän testin ja olivat siten oikeasuhteisia.(26)
46. En löydä kyseisestä tuomiosta käsiteltävän asian kannalta hyödyllisiä ohjeita. Säännös, johon siinä viitataan, koskee muun muassa seuraamuksina eikä vahingonkorvauksina maksettavia summia. Seuraamusten yhteydessä on luonnollista, ettei niiden laskennalla ehkä ole tarvittavaa yhteyttä uhrille aiheutuneeseen vahinkoon. Samaa ei voida sanoa vahingonkorvauksesta, jonka on direktiivin 2004/48 13 artiklan 1 kohdan nojalla vastattava oikeudenhaltijalle loukkauksen johdosta koitunutta tosiasiallista vahinkoa. Tässä yhteydessä oikeasuhteisuustesti edellyttää nähdäkseni, että vahingon ja vaaditun määrän välillä on jonkinlainen yhteys. Katson, ettei rankaiseva vahingonkorvaus lähtökohtaisesti läpäise tätä testiä.
47. Kun edellä esitettyjä huomautuksia sovelletaan käsiteltävään asiaan, katson näin ollen ensinnäkin, että tekijänoikeuslain 79 §:n 1 momentin kaltainen kansallinen säännös, jossa säädetään ennalta määrätyn rahamäärän, jolla ei ole tarvittavaa yhteyttä oikeudenhaltijalle aiheutuneeseen vahinkoon, maksamisesta oikeudenhaltijalle, ei voi täyttää direktiivin 2004/48 vaatimuksia. Tästä ei kuitenkaan nähdäkseni seuraa, että vastaavan säännöksen, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia rahamäärää, joka on korkeintaan kaksinkertainen (tai, soveltuvissa tilanteissa, jopa kolminkertainen) verrattuna sen maksun määrään, joka olisi pitänyt suorittaa, jos oikeudenhaltija olisi antanut käyttöoikeuden teokseen, olisi myös katsottava olevan direktiivillä käyttöön otetun järjestelmän vastainen. Oikeudenhaltijan on osoitettava, että aiheutunut vahinko ja vaadittava määrä eivät ole epäsuhdassa. Oikeudenhaltijan on siten tätä varten osoitettava niiden välinen syy-yhteys. Direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohdassa säädetyn oikeussuojakeinon luonteen vuoksi oikeudenhaltijan ei tarvitse osoittaa tätä suhdetta matemaattisen vedenpitävästi, koska kyseisen säännöksen koko ideana on ottaa huomioon tilanteet, joissa osoittaminen voi olla vaikeaa tai mahdotonta. Mielestäni on kuitenkin tarpeen, että oikeudenhaltija osoittaa niiden välillä olevan jonkinlaisen suhteen ja ettei oikeudenhaltijalle anneta oikeutta vahingonkorvaukseen, joka ei ole millään tavalla verrannollinen aiheutuneeseen tosiasialliseen vahinkoon.
48. Yhteenvetona katson direktiivin 2004/48 3 artiklan ja 13 artiklan 1 kohdan b alakohdan soveltamisesta vahingonkorvauksen laskemiseen pääasiassa kyseessä olevassa tapauksessa ensinnäkin, että oikeudenhaltijalla on velvollisuus osoittaa, että kyseessä olevan tapauksen olosuhteet oikeuttavat vahingonkorvauksen myöntämisen direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa vastaavan kansallisen säännöksen nojalla ja että se on näin ollen soveltuvaa, ja toiseksi, että ne ovat esteenä kansalliselle säännökselle, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia kiinteää rahamäärää, joka on kaksin- tai kolminkertainen verrattuna sen maksun määrään, joka olisi pitänyt maksaa, jos oikeudenhaltija olisi antanut käyttöoikeuden teokseen. Ne eivät kuitenkaan tee lainvastaista kansallisesta säännöksestä, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia rahamäärää, joka voi olla korkeintaan kaksin- tai kolminkertainen verrattuna kyseiseen maksun määrään, kunhan oikeudenhaltija voi osoittaa, että vaadittava rahamäärä on oikeasuhteinen aiheutuneeseen vahinkoon nähden. Oikeudenhaltijan velvollisuutena on osoittaa, että näin on.
Direktiivin 2004/48 2 artiklan 1 kohdan sovellettavuus pääasiassa kyseessä olevaan tapaukseen
49. Edellä 24 kohdassa esitetyistä syistä on tarpeen tarkastella direktiivin 2004/48 2 artiklan 1 kohdan sovellettavuutta pääasiassa kyseessä olevaan tapaukseen. Sen mukaan direktiivissä säädettyjä toimenpiteitä, menettelyjä ja oikeussuojakeinoja sovelletaan kaikkiin unionin tai jäsenvaltion lainsäädännössä säädettyjen teollis- ja tekijänoikeuksien loukkauksiin. Niiden soveltaminen ei kuitenkaan rajoita ”[unionin] tai jäsenvaltioiden lainsäädännössä säädettyjen tai säädettävien keinojen käyttämistä, sikäli kuin mainitut keinot ovat edullisempia oikeudenhaltijoille”.(27)
50. Unionin tasolla kyseisessä säännöksessä todetaan siten selvästi, ettei direktiivillä 2004/48 ole tarkoitus olla vaikutusta teollis- ja tekijänoikeuksien loukkauksia koskeviin oikeussuojakeinoihin, joista säädetään toisaalla unionin lainsäädännössä ja jotka menevät pitemmälle kuin direktiivissä määritetyt oikeussuojakeinot.(28) Ilmeinen esimerkki tällaisesta oikeussuojakeinosta olisi nykyisin asetuksen N:o 207/2009(29) 52 ja 53 artiklassa tavaramerkinhaltijalle annettu oikeus vaatia unionin tavaramerkin julistamista mitättömäksi, jos hän katsoo, että toisen tavaramerkin rekisteröinti loukkaa hänen oikeuksiaan.
51. Kun tarkastellaan kansallisella tasolla käytettävissä olevia keinoja, jonkinlaista opastusta säännöksen antamiseen liittyvästä lainsäätäjän aikomuksesta voidaan löytää direktiivin 2004/48 perustana olleesta komission ehdotuksesta Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviksi teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamiseen tähtäävistä toimenpiteistä ja menettelyistä.(30) Ehdotuksen perusteluissa todetaan direktiiviehdotuksen 2 artiklasta, joka vastasi myöhemmin annetun direktiivin 2 artiklaa, seuraavaa: ”– – Jäsenvaltiot voivat säätää, että toimivaltaiset viranomaiset voivat määrätä muista olosuhteisiin soveltuvista toimenpiteistä, joilla voidaan saada teollis- tai tekijänoikeuden loukkaaminen loppumaan tai estää uudet loukkaukset, sekä muista tarkoituksenmukaisista toimenpiteistä. – –”(31)
52. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa annetaan siten jäsenvaltioille vapaus antaa kansallisella tasolla säännöksiä, joissa säädetään muista oikeudenhaltijan kannalta edullisista oikeussuojakeinoista. Ne voivat siten antaa säännöksiä, joiden mukaan oikeus voidaan katsoa menetetyksi esimerkiksi silloin, kun kyseessä on vakava ja jatkuva loukkaus, tai asettaa tällaisen oikeuden käyttämiselle rajoituksia, jotka ovat tiukempia ja laajempia kuin direktiivissä säädetyt, jos tällä oikeudella loukataan toisen osapuolen hallussa olevaa immateriaalioikeutta.
53. En kuitenkaan näe, että 2 artiklan 1 kohdan perusteella voitaisiin väittää, että direktiivillä 2004/48 toteutetaan ainoastaan vähimmäistason yhdenmukaistamista sen piiriin kuuluvilla aloilla.(32) Tällainen väite on ensinnäkin ristiriidassa kyseisen säännöksen sanamuodon kanssa, jossa ei viitata unionin tai kansallisessa lainsäädännössä säädettyihin tai säädettäviin toimenpiteisiin vaan keinoihin. Se ei toiseksi kuvasta direktiivin, jolla pyritään – kuten johdanto-osan kahdeksannesta perustelukappaleesta ilmenee – varmistamaan, että teollis- ja tekijänoikeuksilla olisi yhtäläinen suoja koko unionin alueella, yleistä rakennetta. Siltä osin kuin direktiiviin sisältyy sääntöjä, joita sovelletaan tiettyyn oikeussuojakeinojen muotoon, kuten vahingonkorvauksen tapauksessa, sääntöjen olisi mielestäni oltava samat koko unionissa.
54. Katson näin ollen, ettei direktiivin 2004/48 2 artiklan 1 kohdassa anneta jäsenvaltiolle mahdollisuutta antaa oikeudenhaltijalle, jonka immateriaalioikeuksia on loukattu, oikeutta rankaisevaan vahingonkorvaukseen.
Ratkaisuehdotus
55. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Sąd Najwyższyn esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
1) Teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta 29.4.2004 annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä 2004/48/EY on tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännökselle, jossa säädetään ennalta määrätyn rahamäärän automaattisesta maksamisesta oikeudenhaltijalle, jonka oikeuksia on loukattu, oikeudenhaltijan hakemuksesta ja siten, etteivät kansalliset toimivaltaiset oikeusviranomaiset voi vaikuttaa kyseisen vahingonkorvauksen määrän määrittämiseen.
2) Direktiivin 2004/48 3 artiklaa ja 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on tulkittava ensinnäkin siten, että oikeudenhaltijalla on velvollisuus osoittaa, että kyseessä olevan tapauksen olosuhteet oikeuttavat vahingonkorvauksen myöntämisen direktiivin 13 artiklan 1 kohdan b alakohtaa vastaavan kansallisen säännöksen nojalla ja että se on näin ollen soveltuvaa, ja toiseksi siten, että ne ovat esteenä kansalliselle säännökselle, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia kiinteää rahamäärää, joka on kaksin- tai kolminkertainen verrattuna sen maksun määrään, joka olisi pitänyt maksaa, jos oikeudenhaltija olisi antanut käyttöoikeuden teokseen. Ne eivät kuitenkaan tee lainvastaista kansallisesta säännöksestä, jonka mukaan oikeudenhaltija voi vaatia rahamäärää, joka voi olla korkeintaan kaksin- tai kolminkertainen verrattuna kyseiseen maksun määrään, kunhan oikeudenhaltija voi osoittaa, että vaadittava rahamäärä on oikeasuhteinen aiheutuneeseen vahinkoon nähden. Oikeudenhaltijan velvollisuutena on osoittaa, että näin on.
3) Direktiivin 2004/48 2 artiklan 1 kohdassa ei anneta jäsenvaltiolle mahdollisuutta antaa oikeudenhaltijalle, jonka immateriaalioikeuksia on loukattu, oikeutta rankaisevaan vahingonkorvaukseen.