YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIMEN
TUOMIO (ensimmäinen jaosto)
10 päivänä helmikuuta 1998 (1)
Vahingonkorvauskanne Sopimussuhteen ulkopuolinen vastuu Maito
Lisämaksu Viitemäärä Muuntositoumus Tilan myynti pakkohuutokaupassa
Vahinko Syy-yhteys Vanhentuminen
Asiassa T-246/93,
Günther Bühring, kotipaikka Elsfleth (Saksa), edustajanaan Prof. Dr. Hagen
Lichtenberg, Bergiusstraße 11, Bremen (Saksa),
vastaan
Euroopan unionin neuvosto, asiamiehenään oikeudellinen neuvonantaja Arthur
Brautigam, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajaja
Georg M. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o Euroopan
investointipankin lakiasiainosaston pääjohtaja Alessandro Morbilli, 100 boulevard
Konrad Adenauer,
ja
Euroopan yhteisöjen komissio, asiamiehenään oikeudellisen yksikön virkamies
Dierk Booß, avustajinaan asianajaja Hans-Jürgen Rabe, Hampuri, ja asianajaja
Georg M. Berrisch, Bryssel, prosessiosoite Luxemburgissa c/o oikeudellisen yksikön
virkamies Carlos Gómez de la Cruz, Centre Wagner, Kirchberg,
jossa kantaja vaatii EY:n perustamissopimuksen 178 ja 215 artiklan toisen kohdan
nojalla korvausta kärsimistään vahingoista, jotka hänelle ovat aiheutuneet asetuksen
(ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja
maitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984
annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 857/84 (EYVL L 90, s. 13) soveltamisesta,
sellaisena kuin asetus on täydennettynä 16 päivänä toukokuuta 1984 annetulla
komission asetuksella (ETY) N:o 1371/84 (EYVL L 132, s. 11),
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN
(ensimmäinen jaosto),
toimien kokoonpanossa: presidentti A. Saggio sekä tuomarit V. Tiili ja
R. M. Moura Ramos,
kirjaaja: hallintovirkamies A. Mair,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä ja 25.6.1997 pidetyssä suullisessa
käsittelyssä esitetyn
on antanut seuraavan
tuomion
Asiaa koskevat oikeussäännöt
- 1.
- Neuvosto antoi 17.5.1977 yhteisön maidontuotannon vähentämiseksi maidon ja
maitotuotteiden kaupan pitämisestä luopumista ja lypsykarjan tuotannon
muuttamista koskevasta palkkiojärjestelmästä asetuksen (ETY) N:o 1078/77 (EYVL
L 131, s. 1, jäljempänä asetus N:o 1078/77). Siinä tarjottiin palkkio tuottajille sitä
vastaan, että he antoivat sitoumuksen maidon kaupan pitämisestä luopumisesta tai
lypsykarjatuotannon muuttamisesta viiden vuoden ajaksi.
- 2.
- Neuvosto antoi edelleen jatkuneen ylituotannon vähentämiseksi vuonna 1984 maito-
ja maitotuotealan yhteisestä markkinajärjestelystä 27 päivänä kesäkuuta 1968
annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 804/68 (EYVL L 148, s. 13)
muuttamisesta 31 päivänä maaliskuuta 1984 annetun neuvoston asetuksen (ETY)
N:o 856/84 (EYVL L 90, s. 10). Ensiksi mainitun asetuksen uudessa 5 c artiklassa
otettiin käyttöön lisämaksu, joka maksetaan tuottajien toimittamasta viitemäärän
ylittävästä maidosta.
- 3.
- Asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito-
ja maitotuotealalla koskevista yleisistä säännöistä 31 päivänä maaliskuuta 1984
annetussa neuvoston asetuksessa (ETY) N:o 857/84 (EYVL L 90, s. 13, jäljempänä
asetus N:o 857/84) vahvistettiin jokaiselle tuottajalle viitemäärä viitevuoden eli
kalenterivuoden 1981 kuluessa toimitetun maidon perusteella kuitenkin niin, että
jäsenvaltiot saattoivat valita tämän vuoden sijasta kalenterivuoden 1982 tai 1983.
Tätä asetusta täydennettiin asetuksen (ETY) N:o 804/68 5 c artiklassa tarkoitetun
lisämaksun yksityiskohtaisista soveltamissäännöistä 16 päivänä toukokuuta 1984
annetulla komission asetuksella (ETY) N:o 1371/84 (EYVL L 132, s. 11, jäljempänä
asetus N:o 1371/84).
- 4.
- Yhteisöjen tuomioistuin totesi asiassa 120/86, Mulder (Kok. 1988, s. 2321,
jäljempänä asiassa Mulder I annettu tuomio) ja asiassa 170/86, Von Deetzen
(Kok. 1988, s. 2355) 28.4.1988 antamissaan tuomioissa asetuksen N:o 857/84,
sellaisena kuin se on täydennettynä asetuksella N:o 1371/84, luottamuksensuojan
periaatteen loukkaamisen vuoksi pätemättömäksi.
- 5.
- Neuvosto antoi näiden tuomioiden täytäntöönpanemiseksi asetuksen N:o 804/68
5 c artiklassa tarkoitetun maksun soveltamista maito- ja maitotuotealalla koskevista
yleisistä säännöistä annetun neuvoston asetuksen N:o 857/84 muuttamisesta
20 päivänä maaliskuuta 1989 annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 764/89
(EYVL L 84, s. 2, jäljempänä asetus N:o 764/89). Tämän asetuksen muutoksen
nojalla annettiin niin sanottu erityinen viitemäärä (jota kutsutaan myös kiintiöksi)
sellaisille tuottajille, jotka olivat antaneet sitoumuksen maidon kaupan pitämisestä
luopumisesta tai lypsykarjatuotannon muuttamisesta.
- 6.
- Tällä välin yksi asetuksen N:o 857/84 pätemättömäksi toteamiseen johtaneen
kanteen nostajista oli nostanut yhdessä muiden tuottajien kanssa neuvostoa ja
komissiota vastaan vahingonkorvauskanteen, jossa kantajat vaativat niiden
vahinkojen korvaamista, jotka olivat aiheutuneet heille siksi, ettei heille ollut
myönnetty tämän asetuksen mukaista viitemäärää.
- 7.
- Yhteisöjen tuomioistuin totesi yhdistetyissä asioissa C-104/89 ja C-37/90, Mulder ym.
vastaan neuvosto ja komissio, 19.5.1992 antamassaan tuomiossa (Kok. 1992,
s. I-3061, jäljempänä asiassa Mulder II annettu tuomio), että yhteisö on vastuussa
näistä vahingoista. Yhteisöjen tuomioistuin asetti asianosaisille yhden vuoden
pituisen määräajan vahingonkorvausmäärästä sopimiseksi. Koska asianosaiset eivät
päässeet siitä sopimukseen, oikeudenkäyntiä jatkettiin, jotta yhteisöjen tuomioistuin
voi vahvistaa lainvoimaisella tuomiolla vahinkojen määrän arvioimisessa käytettävät
perusteet.
- 8.
- Todettuaan, että niiden oli kysymyksessä olevien tuottajien suuren lukumäärän
vuoksi vaikea neuvotella yksilöllisestä ratkaisusta kunkin tuottajan kanssa, neuvosto
ja komissio julkaisivat 5.8.1992 tiedonannon 92/C 198/04 (EYVL C 198, s. 4,
jäljempänä tiedonanto tai 5.8.1992 julkaistu tiedonanto). Toimielimet kertasivat
tiedonannossaan ensiksi, mitä asiassa Mulder II annetusta tuomiosta seurasi, ja
ilmoittivat sitten antaakseen tälle tuomiolle täyden vaikutuksen aikovansa antaa
käytännön määräykset kyseisille tuottajille aiheutuneen vahingon korvaamisesta.
Toimielimet sitoutuivat näiden määräysten hyväksymiseen saakka olemaan
vetoamatta EY:n tuomioistuimen perussäännön (jäljempänä perussääntö)
43 artiklassa tarkoitettuun vanhentumiseen kaikkien niiden tuottajien osalta, joilla
on oikeus korvaukseen. Tämän sitoumuksen ehtona oli kuitenkin, että oikeus
vahingonkorvaukseen ei ollut vielä vanhentunut tiedonannon julkaisemispäivänä tai
silloin, kun tuottaja oli esittänyt sitä koskevan vaatimuksen jommalle kummalle
toimielimelle. Toimielimet vakuuttivat vielä tuottajille, ettei siitä, etteivät nämä tee
asialle mitään tiedonannon julkaisemispäivän ja sen päivän välisenä aikana, jona
korvauksen suorittamisesta käytännössä annetaan määräykset, voi aiheutua heille
vahinkoa.
Riidan perustana olevat tosiseikat
- 9.
- Kantaja, joka on maidontuottaja Saksassa, antoi 30.9.1979 sitoumuksen
nautakarjatuotannon muuttamisesta asetuksen N:o 1078/77 mukaisesti.
- 10.
- Kantajan sitoumus, jonka voimassaolo päättyi 29.3.1984, kattoi asetuksen
N:o 857/84 mukaisesti määritellyn viitevuoden. Koska kantaja ei ollut tuottanut
maitoa kyseisen vuoden kuluessa, hänelle ei voitu myöntää viitemäärää, eikä hän
siten myöskään voinut saattaa markkinoille lainkaan maitoa maksamatta
lisämaksua.
- 11.
- Koska kantaja oli ottanut velkaa useista pankeista ja koska hän ei pystynyt
suoriutumaan velvoitteistaan, hänen velkojansa myivät hänen tilansa 25.3.1986
pidetyssä pakkohuutokaupassa.
- 12.
- Asetuksen N:o 764/89 tultua voimaan kantaja pyysi 26.6.1989 erityistä viitemäärää.
Tämä pyyntö hylättiin 28.6.1989 tehdyllä Weser-Emsin maatalousjaoston päätöksellä
sillä perusteella, että kantajalla ei enää ollut maatilaa. Kantaja haki 29.12.1992
muutosta tähän päätökseen Verwaltungsgericht Oldenburgissa sen jälkeen, kun
hänen hallinnollinen valituksensa oli 3.12.1992 hylätty.
- 13.
- Kantaja vaati Weser-Emsin maatalousjaostolta myös korvausta niistä vahingoista,
jotka hän väitti tämän jaoston erään toimihenkilön aiheuttaneen tuotannon
muuttamispalkkiota koskevan hakemuksen rekisteröinnin yhteydessä. Landgerichtin
ja Oberlandesgericht Oldenburgin todettua kanneoikeuden vanhentuneen kantaja
saattoi asian Bundesgerichtshofin käsiteltäväksi.
- 14.
- Tässä yhteydessä kantaja nosti nyt käsiteltävänä olevan kanteen ETY:n
perustamissopimuksen 178 ja 215 artiklan nojalla ja vaati korvausta vahingosta,
jonka hän oli kärsinyt sen vuoksi, että asetuksessa N:o 857/84 ei ollut säädetty
viitemäärän myöntämisestä hänen asemassaan oleville tuottajille.
Asian käsittelyn vaiheet
- 15.
- Kanne toimitettiin 30.4.1993 yhteisöjen tuomioistuimen kirjaamoon. Kantaja pyysi
samana päivänä jättämällään hakemuksella maksutonta oikeudenkäyntiä.
- 16.
- Oikeudenkäyntiä lykättiin yhteisöjen tuomioistuimen 14.9.1993 tekemällä
päätöksellä siihen saakka, kun yhdistetyissä asioissa C-104/89, Mulder ym. vastaan
neuvosto ja komissio, ja C-37/90, Heinemann vastaan neuvosto ja komissio, on
annettu lainvoimainen tuomio (ks. edellä 7 kohta).
- 17.
- Yhteisöjen tuomioistuin siirsi 27.9.1993 antamallaan määräyksellä asian
ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimelle Euroopan yhteisöjen ensimmäisen
oikeusasteen tuomioistuimen perustamisesta 24 päivänä lokakuuta 1988 tehdyn
neuvoston päätöksen 88/591/EHTY, ETY, Euratom (EYVL L 319, s. 1) 3 artiklan
mukaisesti, sellaisena kuin päätös on muutettuna 8 päivänä kesäkuuta 1993 tehdyllä
neuvoston päätöksellä 93/350/Euratom, EHTY, ETY (EYVL L 144, s. 21). Asia
rekisteröitiin ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa numerolla T-246/93.
- 18.
- Sen jälkeen kun maitokiintiöitä koskevien oikeudenkäyntiasioiden järjestämiseksi
oli ryhdytty toimenpiteisiin, ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin määräsi
oikeudenkäynnin jatkamisesta 14.9.1994 antamallaan määräyksellä.
- 19.
- Kirjallinen käsittely päättyi 16.2.1995 vastauskirjelmän jättämiseen.
- 20.
- Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin myönsi 4.12.1995 antamallaan määräyksellä
kantajalle maksuttoman oikeudenkäynnin.
- 21.
- Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin (ensimmäinen jaosto) päätti esittelevän
tuomarin kertomuksen perusteella aloittaa suullisen käsittelyn ilman edeltäviä asian
selvittämistoimia. Asianosaisten lausumat kuultiin 25.6.1997 pidetyssä istunnossa.
Asianosaisten vaatimukset
- 22.
- Kantaja vaatii, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
velvoittaa vastaajat maksamaan hänelle vahingonkorvauksena 2 362 400
Saksan markkaa (DEM) tuomion julistamispäivästä laskettavine 8 prosentin
korkoineen siten, että tämä määrä sisältää 1 500 000 DEM:n korvauksen
siitä, että kantaja menetti tilansa pakkohuutokaupassa, 504 000 DEM:n
korvauksen siitä saamatta jääneestä tulosta, jonka hän olisi voinut saada
viitemääränsä vuokraamisesta, ja 358 400 DEM:n korvauksen, joka vastaa
hänen menettämänsä viitemäärän arvoa;
velvoittaa vastaajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
- 23.
- Neuvosto ja komissio vaativat, että ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin
jättää kanteen tutkimatta;
toissijaisesti hylkää kanteen perusteettomana;
velvoittaa kantajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Tutkittavaksi ottaminen
Passiivisen asiavaltuuden puuttuminen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- 24.
- Vastaajat huomauttavat, että kuten oikeuskäytännöstä (yhdistetyt asiat 63/7269/72,
Werhahn ym. v. neuvosto, tuomio 13.11.1973, Kok. 1973, s. 1229, 68 kohta)
ilmenee, yksinomaan Euroopan yhteisöllä voi olla korvausvastuu ja siten
yksinomaan se voi olla vastaajana perustamissopimuksen 215 artiklaan perustuvassa
oikeudenkäynnissä. Koska kanteessa on vastaajiksi merkitty neuvosto ja komissio,
kanne on siten nostettu sellaisia toimielimiä vastaan, joilla ei ole passiivista
asiavaltuutta.
- 25.
- Kantaja ei ole vastannut tähän oikeudenkäyntiväitteeseen.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- 26.
- Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun yhteisön korvausvastuu syntyy
yhden tai useamman toimielimen toimen vuoksi, yhteisöä edustaa yhteisöjen
tuomioistuimissa se toimielin tai ne toimielimet, jonka tai joiden väitetään
aiheuttaneen vahingon. Se, että kanne on nostettu toimielimiä vastaan eikä
nimenomaisesti yhteisöä vastaan, ei johda kanteen tutkimatta jättämiseen silloin,
kun puolustautumisoikeuksia ei loukata (em. asia Werhahn ym. v. neuvosto,
tuomion 7 ja 8 kohta).
- 27.
- Tässä tapauksessa vastaajat eivät ole väittäneet, että heidän oikeuksiaan olisi
loukattu. Näin ollen oikeudenkäyntiväite on hylättävä.
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 44 artiklan rikkominen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- 28.
- Toimielimet toteavat, että kantaja vaatii samanaikaisesti korvausta yhtäältä
vahingosta, joka on aiheutunut siitä, ettei hän ole itse voinut käyttää viitemäärää,
sekä toisaalta vahingosta, joka on aiheutunut siitä, etteivät sen vuokralaiset ole
voineet käyttää viitemäärää. Tämä vaatimus johtaa kahden toisensa poissulkevan
vahingon syyn kumuloitumiseen. Siltä osin kuin vaatimus koskee sen viitemäärän
arvoa, joka kantajalta on evätty, kanne ei siten sisällä vaatimusten perusteita, joten
se on vastaajien mukaan jätettävä tutkimatta työjärjestyksen 44 artiklan vuoksi.
- 29.
- Kantaja väittää, että asetuksen N:o 857/84 nojalla myönnetyllä viitemäärällä on oma
taloudellinen arvonsa, joka on olemassa ennen sen käyttöarvoa , eikä tämä arvo
katoa silloin, kun kolmas osapuoli käyttää sitä väliaikaisesti. Koska kantaja ei ole
saanut viitemäärää tämän asetuksen perusteella, hänen kärsimänsä vahinko sisältää
paitsi viitemäärän käyttämättä jäämisestä aiheutuneen saamatta jääneen tulon myös
sen todellisen arvon. Kantajan mukaan kanteessa on mainittu kaikki tarvittavat
tiedot tästä vahingon osasta.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- 30.
- Työjärjestyksen 44 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan kanteessa on mainittava
oikeudenkäynnin kohde ja yhteenveto kanteen oikeudellisista perusteista, joihin
vedotaan.
- 31.
- Nyt esillä olevassa asiassa kanne täyttää tässä määräyksessä asetetut edellytykset.
- 32.
- Kantaja nimittäin vetoaa kanteessaan perustamissopimuksen 178 ja 215 artiklaan
vaatimuksensa oikeudellisena perustana, esittää selvästi, että vastaajien
korvausvastuu johtuu asetuksen N:o 857/84 soveltamisesta, sellaisena kuin se on
täydennettynä asetuksella N:o 1371/84, kuvailee asiaa koskevat tosiseikat, täsmentää
ne kolme vahinkoa, joiden korvaamista se vaatii, ilmoittaa kunkin vahingon
rahamääräisenä ja vaatii vastaajien velvoittamista maksamaan vastaavat summat.
- 33.
- Se, voiko kantaja vaatia samanaikaisesti korvausta yhtäältä vahingosta, joka on
aiheutunut siitä, ettei hän ole itse voinut käyttää viitemäärää, sekä toisaalta
vahingosta, joka on aiheutunut siitä, etteivät sen vuokralaiset ole voineet käyttää
viitemäärää, ei ole asian tutkittavaksi ottamista koskeva kysymys, vaan se koskee
pääasiaa ja on tarvittaessa ratkaistava pääasian yhteydessä.
- 34.
- Näin ollen esitetty oikeudenkäyntiväite on hylättävä.
Yhteisön korvausvastuu
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- 35.
- Kantaja väittää kuuluvansa niiden maanviljelijöiden ryhmään, jotka ovat kärsineet
vahinkoa sen seurauksena, että asetuksessa N:o 857/84 ei ole säädetty sellaisten
maanviljelijöiden viitemäärästä, jotka eivät ole toimittaneet maitoa viitevuoden
aikana sen vuoksi, että he ovat tehneet asetuksen N:o 1078/77 mukaisia
sitoumuksia. Kantajan mukaan tämän asian tosiseikat vastaavat niiden asioiden
tosiseikkoja, joissa annettiin tuomio Mulder II, ja vastaajat ovat vastuussa
aiheutuneesta vahingosta.
- 36.
- Kantaja väittää, ettei hänen tilansa pakkohuutokauppa johtunut hänen vastuullaan
olevasta ylivelkaantumisesta tai huonosta asioiden hoidosta. Hän väittää, että hänen
tilansa oli täysin elinkelpoinen tuotannon muuttamista koskevan sitoumuksen
voimassaolon päättyessä. Weser-Emsin maatalousjaoston ja Alasaksin
maatalousliiton tarkastuskertomuksiin vedoten kantaja väittää, että hän olisi
pystynyt jatkamaan maidon tuotantoa. Hän myöntää joutuneensa ottamaan velkaa,
koska hän oli kärsinyt tappioita sen vuoksi, että hän oli hakenut tuotannon
muuttamispalkkiota, mutta katsoo, että juuri vastaajat ovat vastuussa näistä
asetuksen N:o 1078/77 soveltamisen yhteydessä syntyneistä tappioista.
- 37.
- Näin ollen kantajan mukaan hänen tilansa pakkohuutokauppa oli asianmukaisella
tavalla syy-yhteydessä siihen, ettei hänelle myönnetty viitemäärää. Viitemäärä oli
hänen mielestään olennainen edellytys hänen tilansa toiminnan jatkumiselle, ja
ilman viitemäärää hänen tilansa menetti tarkoituksensa.
- 38.
- Vastaajat kiistävät nämä kantajan väitteet.
- 39.
- Vastaajat väittävät sen vahingon osalta, joka johtui maatilan menettämisestä
pakkohuutokaupan takia, että perustamissopimuksen 215 artiklan toisessa kohdassa
mainitut edellytykset eivät täyty. Kantaja on nimittäin itse yksin vastuussa
vahingosta, ja tässä tapauksessa ei missään tapauksessa ole ainakaan
oikeuskäytännössä edellytettyä syy-yhteyttä asetuksen N:o 857/84 ja niiden
vahinkojen välillä, joiden kantaja väittää aiheutuneen kyseisen asetuksen vuoksi.
- 40.
- Maatilan pakkohuutokauppa johtui vastaajien mukaan yksinomaan kantajan vuonna
1979 tekemistä taloudellisista päätöksistä. Hän oli vuoden 1984 alusta alkaen niin
velkaantunut, ettei hän olisi pystynyt tekemään tarvittavia investointeja tilan
toiminnan jatkamiseksi. Tätä päätelmää tukee Amtsgericht Braken 16.5.1986
tekemä pakkohuutokaupan ratkaisua koskeva päätös, joka osoittaa, että vuonna
1984 kantajan tilan inventaariossa ilmenneet varat eivät kattaneet hänen velkojaan.
- 41.
- Näin ollen kantajan tila ei vastaajien mukaan ollut enää elinkelpoinen tuotannon
muuttamista koskevan sitoumuksen päätyttyä vuoden 1984 maaliskuussa.
Viitemäärän epääminen kantajalta ei siten vastaajien mielestä vaikuttanut
myöhemmin hänen tilansa taloudellisen aseman heikkenemiseen.
- 42.
- Kantajan taloudellinen tilanne huomioon ottaen viitemäärän epääminen oli
vastaajien mukaan saattanut korkeintaan myötävaikuttaa hänen taloudellisten
vaikeuksiensa pahenemiseen ja tilan pakkomyyntiin. Tämä seikka ei kuitenkaan
riitä aiheuttamaan lainsäädäntötoimesta johtuvaa yhteisön korvausvastuuta.
- 43.
- Tältä osin syy-yhteys vastaajien mukaan katkeaa, koska vahinko, joka ainakin
osittain on aiheutunut kantajan huolimattomuudesta tai huonosta asioiden hoidosta,
johtuu ensisijaisesti vahingonkärsijän käyttäytymisestä (asia 169/73, Compagnie
Continentale France v. neuvosto, tuomio 4.2.1975, Kok. 1975, s. 117, 135 ja asia
26/81, Oleifici Mediterranei v. ETY, tuomio 29.9.1982, Kok. 1982, s. 3057, 3079).
- 44.
- Toisen väitetyn vahingon osalta, joka johtuu siitä, että kantajan oli mahdotonta
vuokrata viitemääräänsä 1.4.198431.3.1993, vastaajat toteavat, ettei se voi antaa
aihetta korvaukseen.
- 45.
- Viitemäärän vuokraaminen olisi vastaajien mukaan nimittäin tullut kysymykseen
ainoastaan tuotannon muuttamista koskevan sitoumuksen päättymisen ja 25.3.1986,
jolloin tilan pakkohuutokauppa pidettiin, välisenä aikana. Tänä ajanjaksona
asetuksen N:o 804/68 5 c artiklassa, luettuna yhdessä asetuksen N:o 857/84
7 artiklan kanssa, ei sallittu viitemäärien vuokraamista, eikä yhteisöjen tuomioistuin
pitänyt tätä tilannetta luottamuksensuojan periaatteen vastaisena asiassa C-44/89,
Von Deetzen, 22.10.1991 antamassaan tuomiossa (Kok. 1991, s. I-5119). Näin ollen
sinä aikana, jona kantaja olisi voinut saada viitemäärän, sen vuokraaminen ei ollut
mahdollista.
- 46.
- Kolmas vahinko, johon on vedottu, vastaa kantajan mukaan sen viitemäärän arvoa,
joka kantajalta on evätty; tältä osin vastaajat toteavat, että se voi vastata enintään
sitä saamatta jäänyttä tuloa, joka johtuu mahdottomuudesta käyttää viitemäärä
henkilökohtaisesti. Vastaajat huomauttavat kuitenkin, että kantajan tilan vuonna
1986 pidetystä pakkohuutokaupasta lähtien kantaja ei ole voinut enää tuottaa
maitoa eikä siten myöskään saada viitemäärää seuraavina maidon
markkinointivuosina.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- 47.
- Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin toteaa, kuten toimielimet ovat itsekin
todenneet 5.8.1992 julkaistussa tiedonannossa (1 ja 3 kohta), että asiassa Mulder II
annetusta tuomiosta käy ilmi, että yhteisön korvausvastuu syntyy jokaista tuottajaa
kohtaan, joka on kärsinyt korvattavaa vahinkoa sen vuoksi, että hän ei ole voinut
toimittaa maitoa asetuksen N:o 857/84 soveltamisen vuoksi (ks. myös asia T-20/94,
Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomio 16.4.1997, Kok. 1997, s. II-595,
71 kohta).
- 48.
- Kun otetaan huomioon oikeudenkäyntiasiakirjoihin liitetty näyttö, jota vastaajat
eivät ole kiistäneet, on todettava, että kantajan asema on sama kuin asiassa
Mulder II kyseessä olleiden tuottajien asema. Kun kantaja oli antanut asetuksen
N:o 1078/77 mukaisen sitoumuksen tuotannon muuttamisesta, häneltä evättiin
asetusta N:o 857/84 soveltaen viitemäärä sitoumuksen päätyttyä.
- 49.
- Näin ollen kantajalla on oikeus saada vastaajilta korvaus vahingoista, jotka se on
kärsinyt tämän asetuksen soveltamisen vuoksi.
- 50.
- Asiassa Mulder II annetusta tuomiosta seuraa, että korvattava vahinko on se, joka
johtuu viitemäärän epäämisestä sinä ajanjaksona, joka alkaa asetuksen N:o 857/84
alkuperäisen version soveltamisesta kuhunkin tuottajaan ja joka päättyy erityisen
viitemäärän myöntämiseen näille tuottajille asetuksen N:o 764/89 nojalla.
- 51.
- Vaikka tässä tapauksessa kantajalta olisikin vuonna 1984 laittomasti evätty
viitemäärä asetuksen N:o 857/84 mukaan, kantajalla ei kuitenkaan enää voinut olla
oikeutta viitemäärään 25.3.1986 jälkeen, jolloin tila, jonka tuotannon muuttamisesta
oli annettu sitoumus vuonna 1978, myytiin pakkohuutokaupalla. Koska viitemäärä
myönnetään tietyn maa-alueen mukaan (ks. asia C-98/91, Herbrink, tuomio
27.1.1994, Kok. 1994, s. I-223, 13 kohta ja asia C-15/95, Earl de Kerlast, tuomio
17.4.1997, Kok. 1997, s. I-1961, 17 kohta), kantaja ei enää voinut saada tätä
viitemäärää siitä päivästä alkaen, jolloin hän ei enää ollut kyseisen maa-alueen
omistaja.
- 52.
- Näin ollen korvattavat vahingot, jotka kantaja on kärsinyt viitemäärän epäämisenvuoksi, ovat voineet syntyä ainoastaan 25.3.1986 saakka.
- 53.
- Ennen vahingonkorvauksen määrän vahvistamista on kuitenkin tutkittava, onko
kantajan korvausvaatimus vanhentunut, ja jos on, niin miltä osin.
Vanhentuminen
Asianosaisten väitteet ja niiden perustelut
- 54.
- Kantaja väittää, että vastaajat eivät voi vedota vanhentumiseen, koska ne ovat
luopuneet oikeudestaan vedota siihen 5.8.1992 julkaistussa tiedonannossaan.
Kantajan mukaan laillisuusperiaate edellyttää, että toimielimet toimivat tekemiensä
kannanottojen mukaisesti ja että nämä kannanotot ovat tuottajien luottamuksen
perusta. Toimielimet eivät siten kantajan mielestä voi tämän jälkeen vedota
vanhentumiseen.
- 55.
- Kantaja katsoo, että sen oikeudet eivät missään tapauksessa ole vanhentuneet.
Kantaja huomauttaa, että yhteisöjen tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan
(yhdistetyt asiat 256/80, 257/80, 265/80, 267/80 ja 5/81, Birra Wührer ym. v.
neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982, Kok. 1982, s. 85 ja asia 51/81, De
Franceschi v. neuvosto ja komissio, tuomio 27.1.1982, Kok. 1982, s. 117, jäljempänä
asioissa Birra Wührer ja De Franceschi annetut tuomiot) vanhentumisaika alkaa
kulua vasta, kun vahingonkärsijä on saanut tietää vahingosta ja sen aiheuttaneesta
toimenpiteestä. Kantajan mukaan on välttämätöntä, että vahingonkärsijä pystyy
arvioimaan tosiseikkoja ja oikeudellisia seikkoja. Tässä tapauksessa tällainen
arviointi oli mahdollista vasta sen jälkeen, kun asiassa Mulder II annettu tuomio
julkaistiin, mistä lähtien ilmeni, että toimielimet olivat korvausvastuussa tuottajia
kohtaan.
- 56.
- Vaikka vanhentumisaika olisikin alkanut kulua vuonna 1986 pidetystä tilan
pakkohuutokaupasta, se olisi kuitenkin keskeytynyt asetuksen N:o 764/89 vuoksi,
joka annettiin asiassa Mulder I annetun tuomion jälkeen ja jonka tarkoituksena oli
ratkaista asetuksen N:o 857/84 alkuperäisen version puutteellisuuksista aiheutuneet
vahingonkorvauskanteet.
- 57.
- Tältä osin kantaja vetoaa lisäksi kanteeseen, jonka hän oli nostanut toimivaltaisessa
kansallisessa tuomioistuimessa päätöksestä, jolla häneltä oli evätty asetuksen
N:o 764/89 mukainen viitemäärä (ks. edellä 12 kohta).
- 58.
- Lopuksi kantaja väittää, ettei sen vaatimus ollut vanhentunut, koska se oli vuodesta
1992 alkaen asiassa Mulder II annetun tuomion jälkeen ollut yhteydessä komissioon
neuvotellakseen mahdollisesta sovitteluratkaisusta.
- 59.
- Vastaajina olevat toimielimet väittävät, että vahingoista, joihin on vedottu, ei enää
voida nostaa vahingonkorvauskannetta. Perussäännön 43 artiklassa säädetty
vanhentumisaika alkaa lainsäädäntötoimesta johtuvan vahingon osalta kulua siitä
lukien, kun kantaja on kärsinyt selvää vahinkoa (asioissa Birra Wührer ja De
Franceschi annetut tuomiot, 10 kohta).
- 60.
- Tässä tapauksessa väitetyt vahingot johtuivat vastaajien mukaan asetuksesta
N:o 857/84. Vahingot olivat kuitenkin vastaajien mielestä jo riittävästi
konkretisoituneet tämän asetuksen tullessa voimaan 1.4.1984, koska tästä päivästä
alkaen oli selvää, että kantaja ei saa minkäänlaista viitemäärää. Joka tapauksessa
vanhentumisaika olisi alkanut kulua viimeistään 26.3.1986, eli tilan
pakkohuutokauppaa seuraavana päivänä. Kantajan kanneoikeus oli siten vastaajien
mukaan vanhentunut 26.3.1991, eli viiden vuoden kuluttua tilan myynnistä ja siis
ennen kanteen nostamista.
- 61.
- Toisin kuin kantaja väittää, vanhentumisajan alkuajankohtana ei voida pitää päivää,
jona yhteisöjen tuomioistuin totesi asetuksen N:o 857/84 pätemättömyyden asiassa
Mulder I annetussa tuomiossa, tai päivää, jona oikeus vahingonkorvaukseen
todettiin asiassa Mulder II annetussa tuomiossa. Tältä osin voitiin ottaa huomioon
ainoastaan tieto vahinkotapahtumasta mutta ei tietoa asetuksen pätemättömyyden
toteamisesta tai vahingonkorvausta koskevan oikeuden tunnustamisesta (asia
145/83, Adams v. komissio, tuomio 7.11.1985, Kok. 1985, s. 3539, 50 kohta).
- 62.
- Vastaajat väittävät myös, että ainoastaan kanteen nostaminen määräaikana
keskeyttää vanhentumisajan kulumisen.
- 63.
- Perussäännön 43 artiklan toisesta kohdasta seuraa, ettei säädösten antaminen
keskeytä vanhentumisaikaa. Asetuksen N:o 764/89 antamisella ei siten vastaajan
mukaan ole mitään vaikutusta vanhentumiseen.
- 64.
- Kanteen nostaminen kansallisessa tuomioistuimessa, mikä ei sitä paitsi edes koske
yhteisön korvausvastuuta, ei vastaajien mukaan myöskään tässä tapauksessa riitä
keskeyttämään vanhentumisaikaa.
- 65.
- Kanteen tutkimatta jättämisen tueksi vastaajat väittävät 5.8.1992 julkaistun
tiedonannon osalta, että siihen sisältyvä vanhentumiseen vetoamisesta luopuminen
koski ainoastaan oikeuksia, jotka eivät vielä olleet vanhentuneet kyseisenä päivänä
tai päivänä, jolloin tuottaja oli kääntynyt jomman kumman toimielimen puoleen.
Vahingonkorvausvaatimus oli kuitenkin vastaajien mukaan vanhentunut 26.3.1991,
eli ennen tämän tiedonannon julkaisemista, eikä kantaja ollut esittänyt vaatimustaan
toimielimille ajoissa.
Yhteisöjen ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen arviointi asiasta
- 66.
- EY:n tuomioistuimen perussäännön 43 artiklassa tarkoitettu vanhentumisaika, jota
sovelletaan ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa käytävässä
oikeudenkäynnissä perussäännön 46 artiklan perusteella, voi alkaa kulua vasta, kun
kaikki vahingonkorvausvelvollisuuden perusteena olevat edellytykset ovat täyttyneet,
eli silloin kun kysymyksessä on lainsäädäntötoimesta aiheutuva vastuu,
vanhentumisaika ei voi alkaa, ennen kuin tästä toimesta aiheutuvat
vahinkoseuraukset ovat syntyneet (asiat Birra Wührer ja De Franceschi, tuomioiden
10 kohdat, ja em. asia Hartmann v. neuvosto ja komissio, tuomion 107 kohta).
- 67.
- Tässä tapauksessa vahinko, joka johtui siitä, ettei viitemäärää voitu käyttää, on
katsottava syntyneeksi siitä päivästä lukien, jona kantaja olisi voinut tuotannon
muuttamista koskevan sitoumuksensa päätyttyä aloittaa uudelleen maidon
toimitukset, jollei häneltä olisi evätty viitemäärää, eli 1.4.1984 lukien, jolloin hänen
osaltaan sovellettiin asetusta N:o 857/84. Näin ollen juuri tuona päivänä edellytykset
vahingonkorvauskanteen nostamiseksi yhteisöä vastaan täyttyivät ja
vanhentumisaika alkoi kulua.
- 68.
- Kantajan väite, jonka mukaan vanhentumisaika olisi alkanut kulua vasta siitä, kun
asetus N:o 857/84 todettiin pätemättömäksi asiassa Mulder I annetulla tuomiolla,
on perusteeton. Kuten ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin on jo katsonut,
kantajan käsityksen hyväksyminen johtaisi siihen, että vahingonkorvausasiassa
kanneoikeus tehtäisiin riippuvaiseksi siitä, onko vahinkojen syynä oleva toimi sitä
ennen kumottu tai todettu pätemättömäksi. Näin ollen tämä kanta kieltää
perustamissopimuksen 178 ja 215 artiklassa tarkoitetun vahingonkorvauskanteen
itsenäisyyden kumoamiskanteeseen nähden, vaikka kanteen itsenäisyyden vuoksi se
voidaan nostaa ilman, että sitä ennen on nostettu kumoamiskannetta, ja tällä tavalla
yksityisille voidaan varmistaa vahvempi oikeussuoja (ks. em. asia Hartmann v.
neuvosto ja komissio, tuomion 128 kohta).
- 69.
- Määritettäessä ajanjaksoa, jonka aikana vahingot ovat syntyneet, on todettava,
etteivät ne ole syntyneet hetkessä. Vahingot syntyivät tietyn ajanjakson kuluessa,
joka kesti niin kauan kuin kantaja ei voinut saada viitemäärää. Kysymys on siten
jatkuvasti aiheutuneesta vahingosta, joka toistui päivittäin (ks. em. asia Hartmann
v. neuvosto ja komissio, tuomion 132 kohta). Oikeus vahingonkorvaukseen on siten
syntynyt useiden peräkkäisten ajanjaksojen kuluessa, jotka alkoivat jokaisena
päivänä, jona kantaja ei voinut pitää maitoa kaupan.
- 70.
- Koska kantaja oli kuitenkin menettänyt tilansa 25.3.1986, hänellä ei enää tuon
päivän jälkeen ollut oikeutta viitemäärään (ks. edellä 51 ja 52 kohta). Kantaja ei
siten kyseisen päivän jälkeen ole kärsinyt vahinkoa asetuksen N:o 857/84
soveltamisen vuoksi, koska kaikki hänen vahinkonsa tilan menettäminen mukaan
lukien olivat tuolloin jo tiedossa. Vanhentumisaika päättyi siten päivämäärästä
25.3.1986 viiden vuoden kuluttua eli 25.3.1991.
- 71.
- Ennen 25.3.1991 kantaja ei ollut tehnyt mitään niistä toimista, jotka perussäännön
43 artiklan mukaan keskeyttävät vanhentumisajan; nämä ovat yhteisöjen
tuomioistuimessa tai ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimessa nostettu kanne
tai yhteisön toimivaltaiselle toimielimelle osoitettu sitä edeltävä vaatimus.
- 72.
- Kansallisessa tuomioistuimessa nostettu kanne, johon kantaja on vedonnut, ei
keskeytä vanhentumisaikaa. Ainoastaan asian saattaminen yhteisön tuomioistuinten
käsiteltäväksi voi saada aikaan tällaisen vaikutuksen. Lisäksi kyseinen kanne koski
kansallisten viranomaisten päätöstä evätä kantajalta viitemäärä asetuksen
N:o 764/89 mukaisesti. Näin ollen tämä kanne ei vaikuta nyt käsiteltävänä olevaan
vahingonkorvausvaatimukseen.
- 73.
- Kantaja ei ole esittänyt asiakirjanäyttöä sen väitteensä tueksi, jonka mukaan hän
olisi ryhtynyt neuvotteluihin komission kanssa vuonna 1992. Kantaja ei erityisesti ole
esittänyt yhtään asiakirjaa, joka olisi voinut olla perussäännön 43 artiklassa
tarkoitettu kannetta edeltävä vaatimus.
- 74.
- Lopuksi on todettava, että toisin kuin kantaja väittää, asetus N:o 764/89 ei
sellaisenaan ole keskeyttänyt vanhentumisaikaa. Tässä asetuksessa säädetään
ainoastaan viitemäärän myöntämisestä tietyille tuottajille. Tästä syystä se ei voi
vaikuttaa sellaisten vahinkojen korvaamiseen, jotka ovat syntyneet ennen sen
voimaantuloa. Myöskään missään säännöksessä ei ilmaista toimielinten aikomusta
keskeyttää vanhentumisaikojen kuluminen.
- 75.
- Näin ollen koska 25.3.1991 mennessä vanhentumisaikaa ei ole keskeytetty eikä se
ole keskeytynyt, 8.9.1993 nostettu kanne on nostettu liian myöhään, kun
kanneoikeus oli jo vanhentunut.
- 76.
- Tältä osin kantaja ei voi kiistää vastaajien oikeutta vedota vanhentumiseen sillä
perusteella, että nämä olisivat luopuneet tästä oikeudestaan 5.8.1992 julkaistussa
tiedonannossaan. Tässä tiedonannossaan toimielimet nimittäin sitoutuivat siihen,
etteivät ne vetoa vanhentumiseen, jos oikeus vahingonkorvaukseen ei vielä ollut
vanhentunut tiedonannon julkaisupäivänä.
- 77.
- Edellä esitetystä seuraa, että kanne on hylättävä.
Oikeudenkäyntikulut
- 78.
- Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuimen työjärjestyksen 87 artiklan 2 kohdan
mukaan hävinnyt asianosainen velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut, jos
vastapuoli on sitä vaatinut. Koska kantaja on hävinnyt asian, kantaja on vastaajan
vaatimusten mukaisesti velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Näillä perusteilla
YHTEISÖJEN ENSIMMÄISEN OIKEUSASTEEN TUOMIOISTUIN
(ensimmäinen jaosto)
on antanut seuraavan tuomiolauselman:
1) Kanne hylätään.
2) Kantaja velvoitetaan korvaamaan oikeudenkäyntikulut.
Julistettiin Luxemburgissa 10 päivänä helmikuuta 1998.
H. Jung
A. Saggio
kirjaaja
presidentti