Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MACIEJ SZPUNAR
14 päivänä maaliskuuta 2024 (1)
Asia C‑86/23
E.N.I. ja
Y.K.I.
vastaan
HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung AG
(Ennakkoratkaisupyyntö – Varhoven kasatsionen sad (ylin yleinen tuomioistuin, Bulgaria))
Ennakkoratkaisupyyntö – Oikeudellinen yhteistyö yksityisoikeudellisissa asioissa – Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettava laki – Asetus (EY) N:o 864/2007 – Kansainvälisesti pakottavat säännökset – Liikennevakuutus – Liikenneonnettomuus – Menehtyneen henkilön perheenjäsenten oikeus vahingonkorvaukseen – Henkisen kärsimyksen korvaamista koskeva kohtuullisuusperiaate – Arviointiperusteet
I Johdanto
1. Nyt käsiteltävän Varhoven kasatsionen sadin (ylin yleinen tuomioistuin, Bulgaria) esittämän ennakkoratkaisupyynnön yhteydessä tulee esiin kysymys siitä, mitä lakia sovelletaan yksityishenkilöiden, jotka ovat Bulgarian kansalaisia, vakuutusyhtiötä vastaan esittämään vahingonkorvausvaatimukseen, joka perustuu moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavaan pakolliseen vakuutukseen ja jolla vaaditaan korvausta henkisestä kärsimyksestä, joka on aiheutunut kyseisten henkilöiden tyttären kuolemasta Saksassa sattuneessa liikenneonnettomuudessa.
2. Tämä kysymys liittyy klassiseen kansainvälisesti pakottavia säännöksiä koskevaan ongelmaan ja sillä on kahdenlaista merkitystä unionin kansainvälisen yksityisoikeuden kehityksen kannalta. Yhtäältä se tarjoaa unionin tuomioistuimelle tilaisuuden täsmentää asetuksen (EY) N:o 864/2007(2) 16 artiklassa tarkoitettua kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitettä ja toisaalta tilaisuuden määrittää arviointiperusteet, joiden perusteella yksilön oikeuksia ja vapauksia suojaavat säännöt voidaan luokitella kyseisessä artiklassa tarkoitetuiksi kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi – ja tämä jälkimmäinen on kysymys, joka herättää nykyään paljon keskustelua oikeuskirjallisuudessa.
II Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus
1. Rooma II ‑asetus
3. Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan, jonka otsikko on ”Yleissääntö”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Jollei tässä asetuksessa toisin säädetä, sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, sovelletaan sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu, riippumatta siitä, missä maassa vahingon aiheuttanut tapahtuma sattui, ja siitä, missä maassa tai maissa tuon tapahtuman välilliset seuraukset ilmenevät.”
4. Asetuksen 16 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, säädetään seuraavaa:
”Tämän asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta niitä tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita asianomaisessa tilanteessa on ehdottomasti sovellettava riippumatta sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen muutoin sovellettavasta laista.”
2. Asetus (EY) N:o 593/2008
5. Asetuksen N:o 593/2008(3)9 artiklan, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, 1 ja 2 kohdassa säädetään seuraavaa:
”1. Kansainvälisesti pakottava säännös on säännös, jonka noudattamista maa pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, että sitä on sovellettava kaikissa sen soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia sopimukseen muutoin tämän asetuksen nojalla sovellettaisiin.
2. Tämän asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta tuomioistuinvaltion lain kansainvälisesti pakottavia säännöksiä.”
B Bulgarian oikeus
6. B ulgarian oikeudessa sopimussuhteen ulkopuolisesta vastuusta säädetään velvoitteista ja sopimuksista annetun lain (zakon za zadalzheniyata i dogovorite,(4) jäljempänä ZZD) 45–54 §:ssä.
7. ZZD:n 45 §:ssä säädetään seuraavaa:
”(1) Jokaisella on velvollisuus korvata toiselle aiheuttamansa vahinko.
(2) Delikti oletetaan tuottamukselliseksi, ellei toisin todisteta.”
8. ZZD:n 52 §:ssä säädetään seuraavaa:
”Tuomioistuin vahvistaa aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen määrän kohtuuden mukaan.”
C Saksan oikeus
9. Siviililain (Bürgerliches Gesetzbuch), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä BGB), 253 §:n, jonka otsikko on ”Aineeton vahinko”, sanamuoto on seuraava:
”(1) Muusta kuin aineellisesta vahingosta voidaan vaatia rahamääräistä korvausta vain laissa määritellyissä tapauksissa.
(2) Jos vahingonkorvausta on suoritettava ruumiinvammasta taikka terveyden, vapauden tai seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaamisesta, myös muusta kuin aineellisesta vahingosta voidaan vaatia kohtuullista rahamääräistä korvausta.”
10. BGB:n 823 §:n, jonka otsikko on ”Vahingonkorvausvelvollisuus”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”Se, joka tahallisesti tai tuottamuksellisesti vahingoittaa tai loukkaa toisen henkeä, kehoa, terveyttä, vapautta, omaisuutta tai jotakin muuta oikeutta lainvastaisesti, on velvollinen korvaamaan aiheuttamansa vahingon toiselle.”
11. Vakuutussopimuksista 23.11.2007 annetun lain (Gesetz über den Versicherungsvertrag),(5) sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa, 115 §:n, jonka otsikko on ”Oikeus suoraan korvausvaatimukseen”, 1 momentissa säädetään seuraavaa:
”Kolmas osapuoli voi esittää vahingonkorvausvaatimuksen myös vakuutuksenantajaa vastaan,
1. jos kyseessä on vastuuvakuutus pakollista vakuutusta koskevan lain mukaisen vakuuttamisvelvollisuuden täyttämiseksi – –
– –
Oikeus perustuu vakuutuksenantajalla vakuutussuhteen perusteella olevaan suoritusvelvollisuuteen ja siltä osin kuin tällaista velvollisuutta ei ole, tämän lain 117 §:n 1–4 momenttiin. Vakuutuksenantajan on maksettava rahamääräinen korvaus. Vakuutuksenantaja ja korvausvastuussa oleva vakuutuksenottaja ovat yhteisvastuussa korvauksesta.”
III Pääasian taustalla olevat tosiseikat, ennakkoratkaisukysymys ja asian käsittelyt vaiheet unionin tuomioistuimessa
12. Pääasian valittajien E.N.I:n ja Y.K.I:n, jotka ovat Bulgarian kansalaisia, tytär kuoli 27.7.2014 Saksassa sattuneessa liikenneonnettomuudessa. Onnettomuuden aiheuttajalla oli pakollinen liikennevakuutus HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung AG:ssä (jäljempänä HUK-COBURG), joka on Saksaan sijoittautunut vakuutusyhtiö.
13. Pääasian valittajat nostivat 25.7.2017 Sofiyski gradski sadissa (Sofian kaupungin alioikeus, Bulgaria) HUK-COBURG:tä vastaan kanteen, jossa he vaativat, että vakuutusyhtiö velvoitetaan maksamaan kummallekin heistä 250 000 Bulgarian leviä (BGN) (n. 125 000 euroa) korvauksena heidän tyttärensä kuolemasta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta.
14. HUK-COBURG maksoi 27.9.2017 kummallekin vanhemmalle 2 500 euroa korvauksena heidän tyttärensä kuolemasta aiheutuneesta vahingosta.
15. Sofiyski gradski sad antoi 23.12.2019 tuomion, jolla se hyväksyi kanteen osittain ja jolla se määräsi maksettavaksi kummallekin vanhemmalle 100 000 BGN (n. 50 000 euroa) suuruisen vakuutuskorvauksen, josta vähennettiin noin 2 500 euron suuruinen summa, jonka vakuutusyhtiö oli jo suorittanut.
16. Mainittu tuomioistuin totesi, että asiassa sovelletaan Saksan vahingonkorvausoikeutta, jonka mukaan pääasian valittajien kaltaisille välillisille vahingonkärsijöille aiheutunut aineeton vahinko korvataan vain poikkeusolosuhteissa eli jos kipu ja kärsimys ovat vahingoittaneet välillisen vahingonkärsijän terveyttä. Kyseinen tuomioistuin katsoi, että vanhemmille aiheutuneesta kivusta ja kärsimyksestä oli määrättävä maksettavaksi vahingonkorvaus muun muassa heille aiheutuneen vakavan emotionaalisen shokin takia, joka oli aiheuttanut akuutin stressireaktion, ja koska noin vuoden ajan tyttärensä kuoleman jälkeen vanhemmat olivat kärsineet depressiosta, ahdistuneisuudesta, stressistä, emotionaalisesta epävakaudesta, unihäiriöistä, ruokahaluttomuudesta ja emotionaalisesta vieraantuneisuudesta. Korvattavaksi määrätyn määrän perusteluina Sofiyski gradski sad viittasi siihen, että sekä Bulgarian lainsäädännössä – ZZD:n 52 §:n nojalla – että Saksan lainsäädännössä – BGB:n 253 §:n 2 momentin nojalla – säädetään periaatteesta, jonka mukaan aineettomasta vahingosta määrätään kohtuullinen korvaus. Kyseisen tuomioistuimen mukaan vahingonkorvauksen määrän määrittämistä koskevia perusteita ei kuitenkaan vahvisteta kummankaan maan lainsäädännössä, vaan ne perustuvat maiden oikeuskäytäntöön.
17. Sofiyski Apelativen sad (Sofian kaupungin ylioikeus, Bulgaria) kumosi ensimmäisen asteen tuomioistuimen tuomion. Kyseinen tuomioistuin hylkäsi vanhempien kanteen kokonaisuudessaan ja katsoi, etteivät he olleet osoittaneet kivun ja kärsimyksen aiheuttaneen heille patologisia terveyshaittoja, mikä asiassa sovellettavan Saksan oikeuden mukaan on edellytys aineettoman vahingon korvaamiselle. Lisäksi kyseinen tuomioistuin piti perusteettomana valittajien väitettä, jonka mukaan asiassa oli sovellettava Rooma II ‑asetuksen 16 artiklan nojalla ZZD:n 52 §:ää kyseisen asetuksen 4 artiklan 1 kohdan nojalla sovellettavan Saksan oikeuden sijasta. Kyseisen tuomioistuimen mukaan se, että HUK-COBURG oli suorittanut maksuja vanhemmille, ei merkinnyt, että vakuutusyhtiö oli todennut vanhempien vaatimukset perustelluiksi. Vanhemmilla ei kyseisen tuomioistuimen mukaan ole oikeutta tähän korvaukseen, joka määränsä puolesta vastaa BGB:n 253 §:n 2 momentin mukaista ”kohtuullista” korvausta aineettomasta vahingosta.
18. Vanhemmat tekivät kyseisestä tuomiosta kassaatiovalituksen Varhoven kasatsionen sadiin, joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin.
19. Varhoven kasatsionen sad huomauttaa aluksi, että Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla tässä asiassa sovellettava Saksan säännöstö eli BGB:n 253 §:n 2 momentti ja 823 §:n 1 momentti, luettuina yhdessä vakuutussopimuksista annetun lain 115 §:n 1 momentin 1 kohdan kanssa, on sama kuin se, josta oli kyse asiassa, jonka perusteella annettiin tuomio HUK-COBURG-Allgemeine Versicherung,(6) jonka taustalla oli sama liikenneonnettomuus kuin nyt käsiteltävässä asiassakin.
20. Varhoven kasatsionen sad toteaa tämän jälkeen, että kyseisessä tuomiossaan unionin tuomioistuin katsoi yhtäältä, että kyseessä oleva Saksan säännöstö kuuluu sellaisen kansallisen aineellisen vahingonkorvausoikeuden soveltamisalaan, johon direktiivissä (EU) 2009/103(7) viitataan, ja siinä säädetään objektiivisesta kriteeristä, jonka avulla voidaan määrittää aineeton vahinko, josta liikenneonnettomuuden uhrin lähiomainen voi saada korvausta. Toisaalta unionin tuomioistuin katsoi, että direktiivi 2009/103 ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa vahvistetaan sitovat kriteerit niiden aineettomien vahinkojen määrittämiseksi, jotka voidaan korvata.
21. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa lopuksi, että toisin kuin käsiteltävässä asiassa kyseessä olevassa Saksan säännöstössä, jonka mukaan aineettoman vahingon korvaaminen edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä eli sitä, että vahingonkärsijän omalle terveydelle on aiheutunut haittaa, että hän on välittömän vahingonkärsijän lähiomainen ja että onnettomuudesta vastuussa olevan tekemän virheen ja tämän haitan välillä on syy-yhteys, ZZD:n 52 §:ssä säädetään, että tuomioistuin vahvistaa aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen määrän kohtuuden mukaan. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen mukaan Varhoven sadin (ylin tuomioistuin, Bulgaria) ja Varhoven kasatsionen sadin sitovasta oikeuskäytännöstä ilmenee, että Bulgarian lain mukaan korvausta on mahdollista saada kaikesta henkisestä kivusta ja kärsimyksestä, joita vanhemmille aiheutuu heidän lapsensa kuolemasta deliktillä aiheutetun liikenneonnettomuuden seurauksena, eikä tässä yhteydessä edellytetä, että vahinko on johtanut välillisen vahingonkärsijän patologiseen terveyshaittaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että vahingonkorvauksen määrä riippuu yksittäistapauksen olosuhteista ja että vanhemmalle, jonka lapsi on kuollut vuonna 2014 sattuneessa liikenneonnettomuudessa, määrätty tavanomainen korvaus aineettomasta vahingosta on noin 120 000 BGN (n. 61 000 euroa), kun taas Saksan oikeudessa korvauksen enimmäismäärä on noin 5 000 euroa. Kyseisen tuomioistuimen mukaan on niin, että vaikka vanhempien vaatimus olisi hyväksyttävä, koska he olisivat esittäneet näytön patologisesta vahingosta, maksettava enimmäismäärä olisi 5 000 euroa.
22. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin viittaa tuomioon Da Silva Martins,(8) jossa unionin tuomioistuin katsoi, että kansallisen tuomioistuimen on ratkaistava yksityiskohtaisen arvioinnin perusteella, onko säännös on niin tärkeä kansallisessa oikeusjärjestyksessä, että se oikeuttaa poikkeamaan Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla määritetystä sovellettavasta laista, ja pohtii, voidaanko ZZD:n 52 §:ää pitää tällaisena säännöksenä sillä perusteella, että kohtuullisuusperiaate on perustavanlaatuinen Bulgarian oikeusperiaate ja osa Bulgarian oikeusjärjestyksen perusteita. Se toteaa, että Bulgarian tätä kysymystä koskeva oikeuskäytäntö on vaihtelevaa.
23. Tässä tilanteessa Varhoven kasatsionen sad on päättänyt 7.2.2023 tekemällään päätöksellä, joka saapui unionin tuomioistuimeen 15.2.2023, lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko [Rooma II ‑asetuksen] 16 artiklaa tulkittava siten, että pääasian oikeudenkäynnissä kyseessä olevan kaltaista kansallista säännöstä, jossa säädetään jäsenvaltion perustavanlaatuisen oikeusperiaatteen, kuten kohtuullisuusperiaatteen, soveltamisesta määritettäessä aineettomista vahingoista maksettavaa korvausta tapauksissa, joissa lähiomaisen kuolema on seurausta deliktistä, voidaan pitää kyseisessä artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä?”
24. Kirjallisia huomautuksia unionin tuomioistuimelle ovat esittäneet pääasian vastapuoli, Tšekin ja Saksan hallitukset sekä Euroopan komissio. Unionin tuomioistuin on päättänyt olla pitämättä istuntoa asianosaisten kuulemiseksi käsiteltävässä asiassa.
IV Asian tarkastelu
A Alustavat huomautukset
25. Ennen kuin tarkastelen ennakkoratkaisukysymyksessä esiin tuotua oikeudellista ongelmaa, on mielestäni aiheellista esittää seuraavat, käsiteltävän asian asiayhteyttä koskevat selvennykset ja huomiot. Muistutan kuitenkin, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yksinomaan ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on toimivaltainen toteamaan sen ratkaistavaksi saatetun oikeusriidan tosiseikat ja arvioimaan niitä.(9)
26. Ensinnäkin nyt käsiteltävän asian erityispiirteistä on todettava, että ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että pääasian valittajien HUK-COBURG:tä vastaan nostama kanne, jossa vaaditaan moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta maksettavaa korvausta aineettomasta vahingosta, joka on aiheutunut valittajille heidän tyttärensä kuolemasta liikenneonnettomuudessa, liittyy samaan liikenneonnettomuuteen, josta oli kyse tuomioon HUK-COBURG I johtaneessa asiassa.
27. Mainitussa asiassa pääasian oikeudenkäynnin asianosaisia olivat saman välittömän vahingonkärsijän, josta on kyse tässäkin asiassa, kaksi lasta ja HUK-COBURG, ja oikeudenkäynnissä oli kyse vaatimuksesta, että HUK-COBURG maksaisi moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavasta pakollisesta vakuutuksesta korvauksen lasten äidin kuolemasta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta. Kantajina olivat kyseiset lapset, joita heidän isänsä edusti.(10) Mainitussa asiassa sovellettiin Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla Saksan lainsäädäntöä (lex causae) ja samoja säännöksiä kuin tässä asiassa: BGB:n 253 §:n 2 momenttia ja 823 §:n 1 momenttia, luettuina yhdessä vakuutussopimuksista annetun lain 115 §:n 1 momentin 1 kohdan kanssa.
28. Toiseksi Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla sovellettavasta Saksan lainsäädännöstä on todettava, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämistä tiedoista, joissa viitataan tuomioon HUK-COBURG I, ilmenee, että kyseisen lainsäädännön mukaan liikenneonnettomuuden välillisille vahingonkärsijöille aiheutuneen aineettoman vahingon korvaaminen edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä.(11) Siitä edellytyksestä, että vahingonkärsijän omalle terveydelle on aiheutunut haittaa, kyseisessä tuomiossa todetaan, että Saksan oikeuden mukaan, sellaisena kuin Bundesgerichtshof (liittovaltion ylin tuomioistuin, Saksa) on sitä tulkinnut, psyykkisiä vaurioita voidaan pitää terveydelle aiheutuvina vahinkoina ainoastaan, jos ne ovat patologisia ja ylittävät terveydelle aiheutuvat vahingot, joita asianomaisille henkilöille yleensä aiheutuu lähiomaisen kuoleman tai vakavan loukkaantumisen tapauksessa.(12)
29. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että Bulgarian lainsäädännössä (lex fori) säädetään sitä vastoin, että tuomioistuin vahvistaa aineettomasta vahingosta maksettavan korvauksen määrän kohtuuden mukaan. Kyseinen tuomioistuin täsmentää, että Bulgarian lain mukaan korvausta on mahdollista saada kaikesta henkisestä kivusta ja kärsimyksestä, joita vanhemmille aiheutuu heidän lapsensa kuolemasta deliktillä aiheutetun liikenneonnettomuuden seurauksena, eikä tässä yhteydessä edellytetä, että vahinko on johtanut välillisesti vahingonkärsijän patologiseen terveyshaittaan.(13)
30. Tässä yhteydessä on todettava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin vaikuttaa tulkitsevan, että – toisin kuin Bulgarian lainsäädäntö – Saksan lainsäädäntö, jota sovelletaan tässä asiassa, kun määritellään oikeus korvaukseen aineettomasta vahingosta, ei perustu kohtuullisuusperiaatteeseen.(14) Vaikka unionin tuomioistuimen tehtävänä ei ole ennakkoratkaisupyyntöä koskevassa asiassa ottaa kantaa kansallisten säännösten tulkintaan eikä ratkaista, onko kansallisen tuomioistuimen niistä esittämä tulkinta oikea,(15) on huomattava, että toisin kuin HUK-COBURG ja komissio väittävät, BGB:n 253 §:n 2 momentista ei ilmene, että kyseinen säännös perustuisi kohtuullisuusperiaatteeseen, vaan siinä säädetään pelkästä mahdollisuudesta vaatia ”kohtuullista – – korvausta”, mikä ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tarkistettava.(16)
31. Nyt käsiteltävässä asiassa on kuitenkin selvää, että Saksan lainsäädännön soveltaminen Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla johtaisi erilaiseen lopputulokseen korvauksen määrän osalta, koska kyseisen lainsäädännön mukaan aineettoman vahingon korvaaminen edellyttää, että vahingonkärsijän lähiomaiselle on aiheutunut terveyshaitta.(17) Kuten ennakkoratkaisupyynnöstä nimittäin ilmenee, välittömän vahingonkärsijän vanhemmat eivät ole osoittaneet tällaista haittaa ja heillä ei näin ollen ole ollut oikeutta tällaiseen korvaukseen.(18)
32. Tässä yhteydessä haluan korostaa, että on sanomattakin selvää, että pelkästään siitä, että lex foria soveltamalla päädytään – korvauksen määrän osalta – erilaiseen ratkaisuun kuin jos sovelletaan lex causaeta, ei voida päätellä, että kyseessä olevaa Bulgarian säännöstä voidaan pitää Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä, edellyttäen, että lex causaen soveltaminen on oikeudenmukaisuusnäkökohtien mukaista. Toisin sanoen vain tämän eron – eli sen, että vanhemmille vahingosta määrättävän korvauksen määrä on pienempi vain, koska heidän tyttärensä on kuollut Saksassa eikä Bulgariassa sattuneessa onnettomuudessa – perusteella ei voida päätellä, että kyseinen säännös on luokiteltava tällaiseksi pakottavaksi säännökseksi, ellei ero liity esimerkiksi sellaisen perusoikeuden suojaamiseen, jonka perusteella lex forin soveltaminen on välttämätöntä.
33. Huomautan lisäksi, että – kuten ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämistä tiedoista ilmenee – Bulgarian tuomioistuinten oikeuskäytäntö vaihtelee siltä osin, onko ZZD:n 52 §:ää pidettävä Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä, jonka nojalla pääasiassa jätettäisiin Saksan oikeutta soveltamatta. Palaan tähän huomioon myöhemmin.(19)
34. Tarkastelen seuraavaksi ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämää kysymystä.
B Ennakkoratkaisukysymys
35. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ainoalla kysymyksellään lähinnä, voidaanko kansallista säännöstä, jonka mukaisesti perusteena, jonka perusteella ratkaistaan liikenneonnettomuuden seurauksena menehtyneen henkilön lähiomaiselle aineettomasta vahingosta maksettava korvaus, sovelletaan kohtuullisuusperiaatteen kaltaista jäsenvaltion perustavanlaatuista oikeusperiaatetta, pitää Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä.
36. HUK-COBURG, Tšekin ja Saksan hallitukset sekä komissio katsovat, että ennakkoratkaisukysymykseen on vastattava kieltävästi. HUK-COBURG esittää muun muassa, että Rooma II ‑asetuksen nojalla määritetyn sovellettavan kansallisen säännöksen soveltamisesta voidaan poiketa kyseisen asetuksen 16 artiklan nojalla vain, jos kyseisen säännöksen soveltaminen on selvästi ristiriidassa tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Saksan hallitus väittää, että kansallinen oikeus, jossa säädetään, että korvaus aineettomasta vahingosta määritetään kohtuuden mukaan, ei lähtökohtaisesti täytä kyseisen artiklan soveltamisedellytyksiä. Tšekin hallitus puolestaan viittaa tuomioon Da Silva Martins ja väittää, että lähestymistapa, jonka mukaan kansallista säännöstä voitaisiin pitää Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä pelkästään sillä perusteella, että kyseinen säännös perustuu perustavanlaatuisiin kansallisiin oikeusperiaatteisiin tai viittaa niihin, ei vastaa kansainvälisesti pakottavien säännösten poikkeuksellisuutta ja on helppo tapa kiertää kyseisen asetuksen nojalla määritetyn lain soveltaminen. Komissio taas huomauttaa, että Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettu kansainvälisesti pakottava säännös on yksilöitävä unionin tuomioistuimen muun muassa tuomiossaan Unamar(20) ja tuomiossaan Da Silva Martins vahvistamien arviointiperusteiden mukaan.
37. Antaakseni hyödyllisen vastauksen ennakkoratkaisukysymykseen esitän ensinnäkin muutamia huomioita Rooma II ‑asetuksen 4 ja 16 artiklan välisestä suhteesta (1 alajakso). Toiseksi tarkastelen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä, jossa on käsitelty asetuksen 16 artiklassa tarkoitetun kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen määritelmää (2 alajakso), ja kolmanneksi korostan, kuinka tärkeää on, että asialla on riittävän läheisiä yhteyksiä lex fori ‑valtioon, jotta kyseistä säännöstä voidaan soveltaa (3 alajakso), ennen kuin neljänneksi ja viimeiseksi määrittelen arviointiperusteet, joiden nojalla yksilöiden oikeuksien tai vapauksien suojaa koskevat säännöt voidaan luokitella mainitussa säännöksessä tarkoitetuiksi kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi (4 alajakso).
1. Huomioita Rooma II ‑asetuksen 4 ja 16 artiklan välisestä suhteesta
38. Muistutan aluksi, että Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan ensimmäisestä perustelukappaleesta ilmenee, että Rooma II ‑asetuksella pidetään osaltaan yllä ja kehitetään vapauteen, turvallisuuteen ja oikeuteen perustuvaa aluetta. Tätä varten kyseisessä asetuksessa säädetään kaksi lainvalintasääntöä eli yhtäältä asetuksen II lukuun, jonka otsikko on ”Vahingonkorvausvastuun perustava tapahtuma”, kuuluvassa 4 artiklassa säädetty liittymään perustuva yleissääntö(21) ja toisaalta asetuksen IV lukuun, jonka otsikko on ”Valinnanvapaus”, kuuluvassa 14 artiklassa säädetty sääntö, jossa vahvistetaan mahdollisuus sopia sovellettavasta laista.(22) Ensin mainitun säännöksen osalta huomautan, että siinä säädetyn liittymään perustuvan yleissäännön sanamuodon taustalla ovat oikeusvarmuuden vaatimukset ja tarkoitus säätää kompromissista osapuolten erilaisten intressien välillä.(23) Palaan näihin tavoitteisiin myöhemmin.(24)
39. Rooma II ‑asetuksen V lukuun, jonka otsikko on ”Yhteiset säännöt”, kuuluvassa 16 artiklassa, jonka otsikko on ”Kansainvälisesti pakottavat säännökset”, säädetään, että kyseisen ”asetuksen säännökset eivät estä soveltamasta niitä tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, joita asianomaisessa tilanteessa on ehdottomasti sovellettava riippumatta sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen muutoin sovellettavasta laista”. Kyseisen asetuksen 4 artiklan mukaan sovelletaan siis sen maan lakia, jossa vahinko aiheutuu (lex loci damni), kun taas sen 16 artiklassa säädetään, että laista, joka on määritetty sovellettavaksi kyseisen liittymäperusteen perusteella, voidaan poiketa, jos tilanteessa on sovellettava tuomioistuinvaltion lain pakottavaa säännöstä. Kyseistä poikkeusta lainvalintasäännöstä voidaan kuitenkin soveltaa vain poikkeusolosuhteissa, mistä syystä sen soveltamista on perusteltava asianmukaisesti, ”sillä kyseisen poikkeuksen noudattamisen on oltava välttämätöntä poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen järjestyksen turvaamiseksi”.(25)
40. Näin ollen käsiteltävässä asiassa nousee siis esiin oikeudellinen kysymys siitä, voidaanko sopimukseen perustumattomaan velvoitteeseen, joka johtuu vahingonkorvausvastuun perustavasta tapahtumasta, Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla sovellettavasta lainsäädännöstä poiketa, jotta voidaan soveltaa kyseisen asetuksen 16 artiklan nojalla tuomioistuinvaltion lain säännöksiä, ”joita asianomaisessa tilanteessa on ehdottomasti sovellettava”.
41. Unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä, joka perustuu tuomioon Unamar, tuomioon ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic(26) ja tuomioon Da Silva Martins, mainittujen kahden artiklan välistä suhdetta on jäsennetty kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen määritelmän avulla.
2. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettua kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitettä
42. Tuomion ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic taustalla olleissa asioissa ennakkoratkaisua pyytäneet tuomioistuimet tiedustelivat muun muassa, miten Rooma I- ja Rooma II ‑asetuksia on tulkittava, kun ratkaistaan, mitä lakia tai lakeja on sovellettava vetoauton vakuutuksenantajan, joka on korvannut tämän ajoneuvon kuljettajan aiheuttamasta onnettomuudesta johtuvat vahingot, nostamaan takautumiskanteeseen onnettomuustilanteessa vedetyn perävaunun vakuutuksenantajaa vastaan. Tässä asiayhteydessä unionin tuomioistuin muistutti Rooma I- ja Rooma II ‑asetusten soveltamisaloista, että niihin sisältyviä sopimusvelvoitteen ja sopimukseen perustumattoman velvoitteen käsitteitä on tulkittava itsenäisesti käyttäen ensisijaisena perustana näiden asetusten järjestelmää ja tavoitteita, mutta huomioon on myös otettava kummankin asetuksen johdanto-osan seitsemännestä perustelukappaleesta ilmenevä tavoite, jonka mukaan näiden asetusten soveltamisen on oltava keskenään johdonmukaista.(27)
43. Tuomiossaan Da Silva Martins,(28) jossa unionin tuomioistuin tulkitsi ensimmäistä kertaa Rooma II ‑asetuksen 16 artiklaa, unionin tuomioistuin katsoi ensinnäkin tuomion ERGO Insurance ja Gjensidige Baltic 43 kohdan perusteella, että koska Rooma I- ja Rooma II ‑asetusten soveltamisen johdonmukaisuutta koskeva vaatimus puoltaa näissä kummassakin asetuksessa käytettyjen toiminnallisesti samanlaisten käsitteiden tulkinnan mahdollisimman laajaa yhdenmukaistamista, on katsottava, että riippumatta siitä, että Rooma II ‑asetuksen eräissä kieliversioissa käytetään eri terminologiaa kuin Rooma I ‑asetuksessa, Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetut ”kansainvälisesti pakottavat säännökset” täyttävät Rooma I ‑asetuksen 9 artiklassa tarkoitetun ”kansainvälisesti pakottavien säännösten” määritelmän, joten unionin tuomioistuimen viimeksi mainitusta käsitteestä omaksuma tulkinta pätee myös Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetun ”kansainvälisesti pakottavien säännösten” käsitteen osalta.(29) Muistutan, että Rooma I ‑asetuksen 9 artiklan 1 kohdassa säädetyn määritelmän mukaan kansainvälisesti pakottava säännös on ”säännös, jonka noudattamista maa pitää niin olennaisen tärkeänä yleisten etujensa, kuten poliittisen, sosiaalisen tai taloudellisen järjestelmän turvaamiseksi, että sitä on sovellettava kaikissa sen soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa riippumatta siitä, mitä lakia sopimukseen muutoin [kyseisen] asetuksen nojalla sovellettaisiin”.(30)
44. Unionin tuomioistuin viittasi toiseksi tuomioonsa Unamar(31) ja muistutti, että se oli jo huomauttanut Rooman yleissopimuksen asiayhteydessä, että asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännössä tarkoitettujen ”kansainvälisesti pakottavien säännösten” olemassaoloa koskevaa poikkeusta on tulkittava suppeasti.(32) Tästä tulkinnasta unionin tuomioistuin katsoi, että kun ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin määrittää, onko kyse Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetusta ”kansainvälisesti pakottavasta säännöksestä”, sen on todettava kyseisen säännöksen sanamuodon, yleisen rakenteen ja tavoitteiden sekä sen antamisen taustalla olevan asiayhteyden yksityiskohtaisen arvioinnin perusteella, että säännös on niin tärkeä kansallisessa oikeusjärjestyksessä, että se oikeuttaa poikkeamaan kyseisen asetuksen 4 artiklan nojalla määritetystä sovellettavasta laista.(33) Tarkemmin sanottuna on niin, että ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on yksilöitävä erityisen tärkeitä syitä, joita ovat esimerkiksi tehokkaita oikeussuojakeinoja ja tehokasta oikeussuojaa koskevan oikeuden selvä loukkaaminen, joka seuraisi Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla sovellettavaksi määritetyn lain soveltamisesta.(34)
45. Näin ollen unionin tuomioistuin katsoi, että asiassa kyseessä olleen kaltaista kansallista säännöstä, jossa säädetään, että onnettomuudesta aiheutuneiden vahinkojen korvaamista koskevaan kanteeseen sovelletaan kolmen vuoden vanhentumisaikaa, ei voida pitää Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä, jollei asiaa käsittelevä tuomioistuin totea kyseisen säännöksen sanamuodon, yleisen rakenteen ja tavoitteiden sekä sen antamisen taustalla olevan asiayhteyden yksityiskohtaisen arvioinnin perusteella, että se on niin tärkeä kansallisessa oikeusjärjestyksessä, että se oikeuttaa poikkeamaan kyseisen asetuksen 4 artiklan nojalla määritetystä sovellettavasta laista.(35)
46. Mielestäni on tärkeää huomauttaa, että koska – kuten olen jo todennut – Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettujen kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltaminen johtaa siihen, että Rooma II ‑asetuksen nojalla sovellettavaa lakia ei sovelleta ja että tällä tavalla poiketaan asetuksen lainvalintasäännöissä säädetystä mekanismista, kansallinen tuomioistuin voi turvautua kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltamiseen vain viimesijaisesti.
47. Unionin tuomioistuin on nimittäin todennut oikeuskäytännössään, että kuten Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan 6,(36) 14(37) ja 16(38) perustelukappaleesta ilmenee, asetuksen päämääränä on muun muassa taata oikeusvarmuus sovellettavan lain valinnassa riippumatta siitä, missä maassa kanne nostetaan, lisätä tuomioistuinratkaisujen ennakoitavuutta sekä varmistaa kohtuullinen tasapaino henkilön, jonka väitetään olevan vastuussa, ja vahingonkärsijän etujen välillä.(39)
48. Mielestäni unionin tuomioistuin on implisiittisesti katsonut Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetun kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen määritelmää koskevassa oikeuskäytännössään, että kansallista säännöstä ei voida automaattisesti luokitella kyseisessä säännöksessä tarkoitetuksi kansainvälisesti pakottavaksi säännökseksi vaan tällainen luokittelu edellyttää kunkin yksittäistapauksen olosuhteiden arviointia, jonka perusteella on katsottava, että tuomioistuinvaltion lain soveltaminen on välttämätöntä maan yleisten etujen turvaamiseksi.(40)
49. Tässä yhteydessä edellytetään paitsi, että yksityiskohtaisen arvioinnin perusteella on niin, että kansainvälisesti pakottavien säännösten soveltaminen on välttämätöntä tuomioistuinvaltion kansallisessa oikeusjärjestyksessä, myös, että kyseisten säännösten soveltaminen on tehokkain keino tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi eli valtion edun suojaamiseksi. Jos näin ei ole ja jos valtion yleisiä etuja voidaan suojata yhtä hyvin tai jopa paremmin soveltamalla Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin yleisesti sovellettavaa lakia, ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on jätettävä soveltamatta kyseisen asetuksen 16 artiklassa säädettyä poikkeusmekanismia.(41)
50. Tuon vielä esiin yhden Rooma II ‑asetuksen 16 artiklan soveltamisen kannalta tärkeän seikan, joka ei ilmene selkeästi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä, eli sen, kuinka tärkeää on, että asialla on riittävän läheisiä yhteyksiä lex fori ‑valtioon. Tiettyjä sääntöjä ei nimittäin voida a priori luokitella kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi, koska tämä luokittelu riippuu tietyissä tapauksissa tosiseikoista, joiden perusteella asialla on riittävän läheiset yhteydet tuomioistuinvaltioon.
3. Riittävän läheiset yhteydet lex fori –valtioon
51. Kuten tunnettua, Rooma II ‑asetuksen 16 artiklan sanamuodosta ilmenee, että unionin lainsäätäjä ei ole säätänyt muita edellytyksiä, joiden olisi täytyttävä, jotta asiaa käsittelevä tuomioistuin voisi soveltaa tuomioistuinvaltion lain pakottavia säännöksiä poikkeuksena yleisesti sovellettavasta laista. Säännöksessä ei etenkään säädetä, että olisi tarpeen osoittaa, että asianomaisella tilanteella on sellainen läheinen yhteys tuomioistuinvaltioon, että kyseisten säännösten soveltaminen on poikkeuksellisesti oikeutettua.(42) Kuten oikeuskirjallisuudessa on ajoittain esitetty, tätä hiljaisuutta ei kuitenkaan voida tulkita merkiksi siitä, kansainvälisesti pakottavia säännöksiä voidaan soveltaa ottamatta huomioon vaatimusta siitä, että asialla on läheinen yhteys lex fori ‑valtioon.(43)
52. Kun nimittäin otetaan huomioon, että soveltamalla kansainvälisesti pakottavia säännöksiä tuomioistuin poikkeaa laista, jota asiassa on yleisesti sovellettava Rooma II ‑asetuksen nojalla, kyseisiä säännöksiä ei voida soveltaa automaattisesti ja kansallisten tuomioistuinten on ensin tutkittava, onko niiden käsiteltävänä olevalla tilanteella läheisiä liittymiä tuomioistuinvaltioon.(44) Toisin sanoen on niin – ennen kaikkea, kun on kyse säännöksistä, joilla ei suojata yksinomaan yleistä tai valtion etua –, että tuomioistuin voi turvautua kyseisen asetuksen 16 artiklan soveltamiseen vain, jos tuomioistuinjäsenvaltio voi osoittaa, että sillä on pakottava intressi säännellä kyseistä tilannetta.(45)
53. Lisäksi vaatimuksella siitä, että asialla on läheinen yhteys tuomioistuinvaltioon, voidaan ehkäistä forum shoppingia. Vaara forum shoppingista liittyy ennen kaikkea tuomion Inkreal taustalla olleessa asiassa kyseessä olleiden kaltaisiin olosuhteisiin.(46)
54. Näin ollen sääntöjä ei voida abstraktisti luokitella kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi eikä tässä asiassa voida niin ikään abstraktisti ratkaista, onko tuomioistuimella mahdollisuus soveltaa Rooma II ‑asetuksen 16 artiklaa. Erityisesti on niin, että kyseisen säännöksen soveltaminen edellyttää, että asian olosuhteista kokonaisuudessaan tarkasteltuina ilmenee, että kyseisellä tilanteella on riittävän läheisiä yhteyksiä lex fori ‑valtioon.
55. Minun on kuitenkin vielä selvitettävä arviointiperusteet, joiden perusteella yksilöiden oikeuksien suojaa koskevat säännöt voidaan luokitella Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa, luettuna yhdessä asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleen kanssa, tarkoitetuiksi kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi.
4. Arviointiperusteet, joiden perusteella yksilöiden oikeuksien tai vapauksien suojaa koskevat säännöt voidaan luokitella Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetuiksi kansainvälisesti pakottaviksi säännöksiksi
56. Totean ensinnäkin, että Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetun kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen määritelmää, sellaisena kuin se ilmenee Rooma I ‑asetuksen 9 artiklassa säädetystä kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen määritelmästä ja edellä käsitellystä unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä,(47) on luettava yhdessä Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleen kanssa. Mainitussa perustelukappaleessa todetaan muun muassa, että ”yleiseen etuun liittyvien näkökohtien perusteella jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat poikkeusolosuhteissa soveltaa oikeusjärjestyksen perusteisiin ja kansainvälisesti pakottaviin säännöksiin perustuvia poikkeuksia”.(48)
57. Mielestäni kyseisestä oikeuskäytännöstä ja Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleesta yhdessä luettuina seuraa, että jäsenvaltioiden tuomioistuimet voivat soveltaa kyseisen asetuksen 16 artiklassa säädettyä poikkeusmekanismia ”poikkeusolosuhteissa”, kun ne katsovat, että lex forin soveltaminen on ”olennaisen tärkeää” ”yleiseen etuun liittyvien näkökohtien” perusteella. Toisin sanoen yleiseen etuun liittyvät näkökohdat ovat edellytys sille, että voidaan soveltaa niitä lex forin säännöksiä, ”jo[iden] noudattamista” kansalliset tuomioistuimet ”pitä[vät] – – olennaisen tärkeänä”. Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleessa mainitaan, että ”erityisesti sellaisen [kyseisen] asetuksen mukaisesti määräytyvän lain säännöksen soveltamisen, joka johtaisi tapauksen olosuhteisiin tai sen jäsenvaltion, jonka tuomioistuimessa asia on vireillä, oikeusjärjestykseen nähden luonteeltaan liiallisiin varoittaviin tai rankaiseviin vahingonkorvauksiin ilman varsinaista korvaavaa vaikutusta, voidaan katsoa olevan vastoin tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public)”.
58. Totean toiseksi, että Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa säädetty suoja ei koske automaattisesti kaikkia valtion yleisiä etuja. Kuuluakseen kyseisen säännöksen soveltamisalaan tällaisten etujen on oltava niin merkittäviä, että ne vaikuttavat esimerkiksi kyseisen valtion poliittiseen, sosiaaliseen tai taloudelliseen järjestelmään.(49) On siis ratkaistava, onko unionin lainsäätäjän kyseisen asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleessa tekemää viittausta yleisen edun mukaisiin tavoitteisiin tulkittava suppeasti vai voiko se ulottua koskemaan myös yksilöiden etujen suojaa koskevia kansallisia säännöksiä. Oikeuskirjallisuudessa on käyty vilkasta keskustelua tästä kysymyksestä, koska ei ole helppoa sanoa, missä kohtaa raja kollektiivisten etujen suojaamisen ja yksilöiden etujen suojaamisen välillä kulkee.(50) Tämän rajanvedon selventämisellä edistetään ratkaisevasti kyseisen asetuksen 16 artiklassa tarkoitetun kansainvälisesti pakottavien säännösten käsitteen itsenäistä tulkintaa. Tulkitsen nimittäin, että mahdollisuus suojata myös yksilöiden etuja on otettava huomioon, kun Rooma II ‑asetuksen 16 artiklaa tulkitaan asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleen valossa.
59. Mielestäni tätä tulkintaa puoltavat kaksi perustelua.
60. Ensimmäinen perustelu liittyy kollektiivisten etujen ja yksilöiden etujen väliseen suhteeseen. Siten deliktiin perustuvan vastuun alalla säännöillä, jotka jäsenvaltio ottaa käyttöön suojellakseen jotain vahingonkärsijöiden ryhmää esimerkiksi muuttamalla todistustaakkasääntöjä tai vahvistamalla korvauksen vähimmäismäärän, voidaan ensisijaisesti pyrkiä palauttamaan tasapaino yksityisten osapuolten kilpailevien etujen välille. Tästä syystä ne voivat välillisesti myös osaltaan suojata jäsenvaltion sosiaalista ja taloudellista järjestystä vähentämällä onnettomuuksien julkisiin resursseihin kohdistuvia vaikutuksia.(51)
61. Toinen – samansuuntainen – perustelu liittyy siihen, että Rooma II ‑asetuksen johdanto-osan 32 perustelukappaleessa viitataan erityisesti vahingonkorvauksen määrän määrittämistä koskeviin säännöksiin, joten perustelukappaleen sanamuoto kattaa mahdollisuuden, että johonkin luonnollisten henkilöiden ryhmään kuuluvan henkilön on maksettava vahingonkorvausta johonkin toiseen tällaiseen ryhmään kuuluvalle henkilölle. Tässä yhteydessä on täsmennettävä, että vaikka kyseisessä perustelukappaleessa todetaan, että tällaisten säännösten soveltamisen voidaan katsoa olevan ”vastoin tuomioistuinvaltion oikeusjärjestyksen perusteita (ordre public)” mainitsematta lisäksi kansainvälisesti pakottavien säännösten mekanismia, sama pätee mielestäni myös kyseiseen mekanismiin.
62. Näin ollen katson, että säännöksiä, joilla pyritään suojaamaan ennen kaikkea yksilöiden oikeuksia tai vapauksia, voidaan pitää Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuina kansainvälisesti pakottavina säännöksinä, jos sen lisäksi, että niissä säädetään yksilöiden etujen yhteen sovittamisesta, niillä on riittävä yhteys yleisiin etuihin, joita pidetään olennaisen tärkeinä kyseisen valtion oikeusjärjestyksessä.
63. Kolmanneksi totean tässä yhteydessä Saksan hallituksen tavoin, että mielestäni edellytetään, että kansainvälisesti pakottavalla säännöksellä annettua erityistä suojaa on pidettävä perustavanlaatuisten oikeusperiaatteiden välttämättömänä ilmaisuna.
64. On toki niin, että sääntöjä, joilla valtiot suojaavat tietyn tyyppisiä yksilöiden oikeuksia, kuten rikosten uhrien tai liikenneonnettomuuksien vahingonkärsijöiden oikeutta vahingonkorvaukseen, voidaan mahdollisesti pitää tietyssä kansallisessa oikeusjärjestyksessä niin tärkeinä, että niiden katsotaan olevan perustavanlaatuisia oikeusperiaatteita, joihin kuuluu kohtuullisuusperiaate.
65. Käsiteltävässä asiassa ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa, että ZZD 52 §:ssä säädetty kohtuullisen korvauksen periaate on Bulgarian perustavanlaatuinen oikeusperiaate, koska kohtuullisuusperiaate on osa valtion oikeusjärjestyksen perusteita. Kuten olen jo maininnut, kyseinen tuomioistuin on kuitenkin todennut, että Bulgarian tuomioistuinten oikeuskäytäntö vaihtelee siltä osin, onko ZZD:n 52 §:ää, jonka nojalla korvaus voidaan määrätä paitsi patologisen terveyshaitan aiheuttaneen kärsimyksen myös muun kärsimyksen perusteella, pidettävä Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä, jonka nojalla pääasiassa sivuutettaisiin Saksan oikeuden soveltaminen.(52) Se, että Bulgarian tuomioistuinten oikeuskäytäntö vaihtelee tällä tavalla, kuten ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on todennut, saa minut ensi arviolta suhtautumaan epäilevästi siihen, että kohtuullisuusperiaate olisi perustavanlaatuinen periaate Bulgarian oikeusjärjestyksessä. Tämän seikan tutkiminen on kuitenkin mainitun tuomioistuimen tehtävä.
66. Korostan joka tapauksessa neljänneksi ja viimeiseksi sitä, että kun sovelletaan Rooma II ‑asetuksen 16 artiklaa, luettuna yhdessä sen johdanto-osan 32 perustelukappaleen kanssa, mahdollisuutta turvautua kansainvälisesti pakottaviin säännöksiin sekä kollektiivisten että yksilöiden etujen suojaamiseksi on tarkasteltava suhteessa unionin aineelliseen oikeuteen, joka voi olla kyseisen asetuksen 4 artiklan nojalla sovellettava laki.
67. Tuomiossaan HUK-COBURG I unionin tuomioistuin totesi, että direktiivi 2009/103 ei ole lähtökohtaisesti esteenä kansalliselle säännöstölle, jossa asetetaan mahdollisesti korvattavien aineettomien vahinkojen määrittämistä koskevia sitovia perusteita. Näin ollen se katsoi, että kyseinen direktiivi ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan se, että moottoriajoneuvojen käyttöön liittyvän vastuun varalta otettavan vakuutuksen antaja korvaa liikenneonnettomuudesta vahinkoa kärsineiden lähiomaisille aiheutuneen aineettoman vahingon, edellyttää, että vahingosta on aiheutunut tällaisille lähiomaisille patologista terveyshaittaa.(53) Unionin tuomioistuin on siis todennut, että Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla sovellettava kansallinen lainsäädäntö –jolla direktiivi 2009/103 on saatettu osaksi kansallista oikeusjärjestystä(54) – on kyseisen direktiivin mukainen, kunhan siinä säädetään kohtuullisesta aineettoman vahingon korvaamiseen sovellettavasta perusteesta.
68. Tällaisessa tilanteessa, jossa direktiivissä 2009/103 säädetään pakollisen vakuutusturvan vähimmäismääristä, lex forin huomioon ottamista voidaan harkita – erityisesti, kun siinä säädetään suuremmasta vakuutusturvasta – vain, jos suojaa, jota pidetään Rooma II ‑asetuksen 16 artiklassa tarkoitetulla tavalla olennaisen tärkeänä tuomioistuinvaltion yleisten etujen turvaamiseksi, pidetään kyseisen valtion oikeusjärjestyksessä kattavampana kuin unionin oikeudessa säädettyä vähimmäissuojaa, riippumatta siitä, mitä muiden jäsenvaltioiden lainsäädännössä säädetään.
69. Kuten myös tuomiossa HUK-COBURG I on kuitenkin todettu, moottoriajoneuvojen käyttämisestä kolmansille aiheutuneisiin vahinkoihin liittyvää vastuuta koskeva vakuuttamisvelvollisuus on eri asia kuin se, kuinka laajalti heille korvataan tällainen vahinko vakuutetun vahingonkorvausvastuun perusteella. Näin on siksi, että ensin mainittu määritellään ja taataan unionin oikeudessa, kun taas toisesta säädetään pääasiallisesti kansallisessa oikeudessa. Unionin tuomioistuin on täsmentänyt, että direktiivin 2009/103 tarkoituksesta sekä sen sanamuodosta käy sillä kodifioitujen direktiivien tapaan ilmi, ettei sillä pyritä yhdenmukaistamaan jäsenvaltioiden vahingonkorvausvastuusäännöstöä ja että unionin oikeuden nykytilassa jäsenvaltiot voivat vapaasti päättää, millaista vahingonkorvausvastuusäännöstöä sovelletaan sellaisiin vahinkotapahtumiin, jotka ovat aiheutuneet moottoriajoneuvojen käyttämisestä.(55) Unionin tuomioistuin on todennut, että näin ollen on niin, etenkin kun otetaan huomioon direktiivin 2009/103 1 artiklan 2 alakohta, että unionin oikeuden nykytilassa jäsenvaltioilla on edelleen lähtökohtaisesti vapaus päättää erityisesti siitä, mitkä moottoriajoneuvojen aiheuttamista vahingoista ovat pakollisesti korvattavia, miten laajasti kyseiset vahingot korvataan ja kenellä on oikeus korvaukseen.(56)
70. Nyt käsiteltävässä asiassa laki, jota sovelletaan Rooma II ‑asetuksen 4 artiklan nojalla ja joka sivuutettaisiin kyseisen asetuksen 16 artiklan nojalla sovellettavan lex forin hyväksi, kuuluu direktiivissä 2009/103 viitatun aineellisen vahingonkorvausoikeuden soveltamisalaan.(57)
V Ratkaisuehdotus
71. Edellä esitetyn perusteella ehdotan, että unionin tuomioistuin vastaa Varhoven kasatsionen sadin esittämään ennakkoratkaisukysymykseen seuraavasti:
Sopimukseen perustumattomiin velvoitteisiin sovellettavasta laista 11.7.2007 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 864/2007 (Rooma II) 16 artiklaa
on tulkittava siten, että
se on esteenä sille, että pääasiassa kyseessä olevan kaltaista kansallista säännöstä, jonka mukaan perusteena ratkaista liikenneonnettomuudessa menehtyneen henkilön lähiomaiselle aineettomasta vahingosta maksettava korvaus sovelletaan kohtuullisuusperiaatteen kaltaista jäsenvaltion perustavanlaatuista oikeusperiaatetta, voidaan pitää kyseisessä artiklassa tarkoitettuna kansainvälisesti pakottavana säännöksenä, ellei asiaa käsittelevä tuomioistuin totea siksi, että asialla on riittävän läheiset yhteydet tuomioistuinvaltioon, ja kyseisen säännöksen sanamuodon, yleisen rakenteen ja tavoitteiden sekä sen antamisen taustalla olevan asiayhteyden yksityiskohtaisen arvioinnin perusteella, että säännös on niin tärkeä kansallisessa oikeusjärjestyksessä, että se oikeuttaa sivuuttamaan kyseisen asetuksen 4 artiklan nojalla määritetyn sovellettavan lain.