Ennakkoratkaisupyyntö, jonka Juzgado de Primera Instancia nro 8 de Donostia – San Sebastián (Espanja) on esittänyt 10.5.2023 – NB v. Kutxabank, SA
(Asia C-300/23, Kutxabank)
Oikeudenkäyntikieli: espanja
Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin
Juzgado de Primera Instancia nro 8 de Donostia – San Sebastián
Pääasian asianosaiset
Kantaja: NB
Vastaaja: Kutxabank, SA
Ennakkoratkaisukysymykset
Kun otetaan huomioon, että Banco de España ilmoitti samassa 22.7.1994 antamassaan yleiskirjeessä 5/1994, jolla se otti kiinnelainoihin sovellettavaan viiteindeksiin (IRPH) perustuvat korot käyttöön Espanjan kiinnelainamarkkinoilla, myös siitä, että kyseisen indeksin välitön soveltaminen merkitsi sitä, että oikeustoimen todellinen vuosikorko asettuisi markkinoiden todellista vuosikorkoa korkeammaksi, ja että tämän välttämiseksi oli tarpeen ottaa käyttöön riittävä negatiivinen marginaali, voidaanko kyseisen ilmoituksen sivuuttaminen ja se, ettei tällaista negatiivista marginaalia oteta käyttöön, ymmärtää keinoksi aiheuttaa hyvän tavan mukaisuuden vaatimuksen vastaista epätasapainoa, johon direktiivin 93/13/ETY1 3 artiklan 1 kohdassa viitataan?
Voiko se, että rahoituslaitokset soveltavat negatiivisia marginaaleja, vähennyskertoimia tai IRPH:n prosenttiosuuksia Banco de Españan ilmoittamalla tavalla vain sellaisissa tapauksissa, joissa kiinnelainasopimusten tarkoituksena on korkotuetun asunnon hankkiminen ja joita viranomaiset valvovat, eikä näitä negatiivisia marginaaleja, vähennyskertoimia tai IRPH:n prosenttiosuuksia sitä vastoin sovelleta silloin, kun sopimuksen kohteena oleva kiinnelaina on tarkoitettu markkinahintaisen asunnon hankkimiseen, mihin ei liity viranomaisten valvontaa, olla keino aiheuttaa tällaista hyvän tavan mukaisuuden vaatimuksen vastaista epätasapainoa, johon direktiivin 93/13/ETY 3 artiklan 1 kohdassa viitataan?
Jos osatekijät, joista kiinnelainaan liittyvien oikeustoimien todelliset vuosikorot muodostuvat ja joita käytetään espanjalaisten säästöpankkien IRPH-indeksin määrittämiseen kuukausittain, kuten avauspalkkio tai tietyt kulut, jotka kuuluisivat elinkeinonharjoittajalle, todetaan kohtuuttomiksi, onko direktiivin 93/13/ETY 6 artiklan 1 kohdan vastaista pitää voimassa säästöpankkien IRPH–indeksin, joka määritetään kohtuuttomaksi todettujen ehtojen mukaisesti kuukausittain, sisällyttämistä sopimukseen koskeva ehto?
Onko kansallinen oikeuskäytäntö, sellaisena kuin Espanjan Tribunal Supremo on sen vahvistanut, ristiriidassa unionin tuomioistuimen 3.3.2020 antaman tuomion C-125/181 51, 52, 54 ja 55 kohdan kanssa, jos kansallinen tuomioistuin voi katsoa kyseisissä kohdissa edellytettyjä tarkistuksia ja selvityksiä tekemättä, että sellaisen ehdon avoimuutta koskeva tarkastus, jolla IRPH-indeksi otetaan osaksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimusta, läpäistään kaikissa tapauksissa silloin, kun kyseinen kiinnelainakorko määritellään Boletín Oficial del Estadossa (virallinen lehti), konkreettisesti Banco de Españan yleiskirjeessä 5/1994, joka julkaistiin 3.8.1994 virallisessa lehdessä nro 184, s. 25.106–25.111, vaikka kuluttajalla ei ole kyseisiä tietoja?
Jotta vaihtuvakorkoiseen kiinnelainasopimukseen otettua ehtoa, jossa korko esitetään viittaamalla IRPH:n kaltaiseen viralliseen indeksiin ja joka ei laskentatapansa vuoksi sisällä ainoastaan lainasta maksettavia korkoja vaan edellyttää hankalasti laskettavan marginaalin soveltamista, jotta sitä voidaan verrata muihin indekseihin, mikä aiheuttaa sen vaaran, että kuluttajan on suoritettava osittain kaksinkertainen määrä lainanhoitokuluja, koskeva avoimuusvaatimus voisi täyttyä, onko direktiivin 93/13/ETY 5 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä lainsäädännölle tai oikeuskäytännölle, jossa sallitaan se, että elinkeinonharjoittaja ei sisällytä sopimukseen eikä toimita kuluttajalle nimenomaisesti riittävän ajoissa ennen sen tekemistä tietoa
a. siitä, että viitekorossa ei näy ainoastaan korko vaan myös palkkiot;
b. tämän tarkoittamasta konkreettisesta kulujen lisääntymisestä;
c. siitä, että lisäkulujen kompensoimiseksi viitekoron marginaaliin sovelletaan negatiivista marginaalia.
Kaiken tämän tarkoituksena on edistää sitä, että kuluttaja kykenisi tosiasiallisesti vertaamaan mahdollisia eri viitekorkoja ja saamaan selville, onko tehtävässä sopimuksessa sitouduttava maksamaan osittain kaksinkertaisia lainanhoitokuluja, mikä niiden määrä on ja voidaanko ne tarvittaessa riitauttaa.
Onko Espanjan Tribunal Supremon vahvistaman kaltainen kansallinen oikeuskäytäntö [asiassa C-125/18]1 31.5.2018 annettujen Euroopan komission huomautusten 57 kohdan, 10.9.2019 annetun julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 2 ja 125 kohdan sekä 3.5.2020 annetun unionin tuomioistuimen tuomion C-125/18 51, 52, 54 ja 55 vastainen, kun sen mukaan sopimuksen tekevä elinkeinonharjoittaja vapautuu kaikesta vastuusta ilmoittaa kuluttajalle IRPH-kiinnelainakoron laskentatavan toiminnasta ja siitä johtuvista taloudellisista seurauksista, ja vastuu siirretään kuluttajalle, jonka on ilman mitään rahoitusalan tuntemusta itse etsittävä tällaista tietoa sekä löydettävä ja ymmärrettävä virallisessa lehdessä julkaistu määritelmä, jossa ei mainita nimenomaisesti mitään siitä, miten marginaalit ja kulut sisällytetään riidanalaiseen indeksiin, vaan hänen itsensä on pääteltävä tämä siitä tiedosta, että kyseinen kiinnelainakorko määritetään kuukausittain kyseisten oikeustoimien todellisten vuosikorkojen keskiarvon perusteella?
Onko sellainen unionin tuomioistuimen tuomion C-125/18 53 ja 56 kohdan tulkinta, jonka mukaan jo pelkästään IRPH-koron määritelmän julkaiseminen virallisessa lehdessä antaa sopimuksen tekevälle kuluttajalle mahdollisuuden saada selville, että kyseinen korko sisältää laitosten soveltamat marginaalit ja kulut, sopusoinnussa sellaisen unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön , jonka mukaan kuluttaja on tietojen puolesta heikommassa asemassa kuin toisena sopimuspuolena oleva elinkeinonharjoittaja, ja 10.5.2019 annetun julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 2 kohdan kanssa, jonka mukaan keskivertokuluttaja ei voi ymmärtää tiettyjä käsitteitä, kuten ”korko”, ”viiteindeksi” tai ”todellinen vuosikorko”, ja erityisesti näiden käsitteiden välisiä eroja, mikä koskee paitsi vaihtuvien korkojen myös niiden laskemisen perustana olevien kiinnelainojen virallisten viiteindeksien ja todellisten vuosikorkojen toimintaa tai konkreettista laskemista?
Onko sellainen unionin tuomioistuimen tuomion C-125/18 53 ja 56 artiklan tulkinta, jonka mukaan kuluttaja kykenee virallisessa lehdessä julkaistun määritelmän perusteella saamaan selville, että IRPH-kiinnelainakorko sisältää marginaalit ja kulut, , vaikka tätä varten kyseisen kuluttajan olisi välttämättä tiedettävä, mikä todellinen vuosikorko on ja mitä se tarkoittaa, jotta hän voisi sen perusteella päätellä, että koska espanjalaisten säästöpankkien IRPH-korko määritetään todellisten vuosikorkojen yksinkertaisen keskiarvon perusteella, se sisältää välttämättä laitosten perimät palkkiot, marginaalit ja kulut, vastoin unionin tuomioistuimen vakiintunutta oikeuskäytäntöä, jonka mukaan kuluttaja on tietojen puolesta heikommassa asemassa kuin toisena sopimuspuolena oleva elinkeinonharjoittaja, ja vastoin 10.9.2019 annetun julkisasiamiehen ratkaisuehdotuksen 2 kohtaa?
Onko 17.11.2021 annetussa unionin tuomioistuimen määräyksessä C-655/201 mainittu elinkeinonharjoittajan vapauttaminen velvollisuudesta sisällyttää sopimukseen sellaisen viiteindeksin täydellinen määritelmä, jota vaihtuvan koron laskennassa sovelletaan, ja toimittaa esite, jossa esitetään kyseisen indeksin aikaisempi kehitys, kattava ja ehdoton, vai onko sen edellytyksenä sen sijaan, että sopimuksen tekevä kuluttaja kykenee jo elinkeinonharjoittajan antaman luotettavan tiedon avulla ymmärtämään riidanalaisen indeksin laskentatavan toiminnan ja arvioimaan siten täsmällisten ja ymmärrettävien perusteiden mukaan mahdollisesti merkittävät taloudelleen aiheutuvat seuraukset?
Koskeeko tällainen vapautus myös tapauksia, joissa vaihtuvan koron laskemiseen käytettävän viitekoron täydellisen määritelmän sisällyttäminen sopimukseen ja ottaminen esitteeseen, jossa esitetään kyseisen indeksin aikaisempi kehitys, on sopimuksen tekemishetkellä voimassa olevan kansallisen oikeussäännön mukaan välttämätöntä?
Jos sovelletaan sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla annettua direktiiviä 2005/29/EY1 , voidaanko sitä, että elinkeinonharjoittaja jättää ilmoittamatta niin merkittävät seikat kuin IRPH-korkojen laskentatavan erityisen toiminnan, niiden määrittämisen kyseisten oikeustoimien todellisten vuosikorkojen perusteella, minkä seurauksena sen nimellisarvoon sisällytetään kyseisten oikeustoimien marginaalit, palkkiot ja kulut, ja sen kehityksen kaikkina käyttöönottonsa jälkeisinä vuosina pysyvästi Euribor-korkoa korkeampana – kun otetaan huomioon, että Banco de España on ilmoittanut rahoituslaitoksille tarpeesta soveltaa niihin negatiivista marginaalia sen välttämiseksi, että oikeustoimen todellinen vuosikorko olisi korkeampi kuin markkinoiden todellinen vuosikorko – pitää kyseisen direktiivin 7 artiklan valossa harhaanjohtavana menettelytapana.
Jos kansallinen tuomioistuin katsoo, että elinkeinonharjoittajan käyttämä menettelytapa on direktiivin 2005/29/EY valossa harhaanjohtava, onko välittömästi sen perusteella katsottava, että elinkeinonharjoittajan toiminta aiheuttaa hyvän tavan mukaisuuden vaatimuksen vastaisen merkittävän epätasapainon , johon viitataan direktiivin 93/13/ETY 3 artiklan 1 kohdassa, vai onko päin vastoin unionin oikeuden mukaista, että elinkeinonharjoittaja toimii direktiivin 2005/29/EY kannalta harhaanjohtavasti mutta direktiivin 93/13/ETY kannalta hyvän tavan mukaisesti?
Onko Espanjan Tribunal Supremon vahvistaman kaltainen kansallinen oikeuskäytäntö tehokkuusperiaatteen vastainen, kun sen jälkeen, kun on todettu, että ehto, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH -korko on otettu osaksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan allekirjoittamaa sopimusta, ei ole avoin, ei sovelleta taannehtivasti kuluttajien ja käyttäjien suojelusta annetun yleisen lain konsolidoidun tekstin 83 §:ään ja yleisistä sopimusehdoista 13.4.1998 annetun lain 7/98 5 §:n 5 momenttiin sisältyviä säännöksiä, jolloin sillä siis annetaan kahta eri tasoista suojaa samaa kohtuutonta ehtoa vastaan, yhtä kuluttajille, jotka tekevät sopimuksen ennen ensin mainittuun lakiin tehtyä muutosta, ja toista kuluttajille, jotka tekevät sopimuksen kyseisen muutoksen jälkeen?
Onko Tribunal Supremon vahvistaman kaltainen kansallinen oikeuskäytäntö tehokkuusperiaatteen vastainen, kun sen mukaan sopimuksen hintaa koskevan ehdon, kuten vähimmäiskorkoehdon avoimuuden puuttuminen merkitsee harhaanjohtavuuden vuoksi kohtuuttomuutta, kun taas ehdon, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH-korko otetaan osaksi sopimusta, avoimuuden puuttuminen ei merkitse kohtuuttomuutta, vaikka myös se vaikuttaa sopimuksen hintaan?
Onko Tribunal Supremon vahvistaman kaltainen kansallinen oikeuskäytäntö 14.3.2013 annetun unionin tuomioistuimen tuomion C-415/111 69 kohdan ja ”hyvän tavan vastaisuudesta” johtuvaa epätasapainoa koskevan käsitteen vastainen, kun sen mukaan olisi epäjohdonmukaista väittää, että elinkeinonharjoittaja ei ole toiminut hyvän tavan mukaisesti käyttäessään Banco de Españan sääntelemää ja viranomaisten korkotuettuja asuntoja koskevissa ohjelmissaan tavanomaisesti käyttämää virallista kiinnelainakorkoa, ja kun siinä päätellään siten elinkeinonharjoittajan toimineen kaikissa tapauksissa hyvän tavan mukaisesti, ilman että olisi tarpeen pohtia, saattoiko elinkeinonharjoittaja katsoa, että kuluttaja olisi hyväksynyt riidanalaisen ehdon erikseen käydyissä neuvotteluissa, jos häntä olisi kohdeltu lojaalisti ja oikeudenmukaisesti?
Onko 14.3.2013 annetun unionin tuomioistuimen tuomion C-415/11 69 kohtaa tulkittava sellaisen oikeusriidan yhteydessä, joka koskee espanjalaisten säästöpankkien IRPH-kiinnelainakoron sisällyttämistä sopimukseen sopimuksesta suoritettavan vastikkeen määrittämiseksi, siten, että kansallisen tuomioistuimen on pohdittava, saattoiko elinkeinonharjoittaja katsoa, että kuluttaja ymmärsi säästöpankkien IRPH-koron laskentatavan toiminnan, tunsi kyseisen indeksikoron kehityksen vähintään kahden vuoden ajalta ennen sopimuksen tekoa ja oli tietoinen siitä, että Banco de España ilmoitti yleiskirjeessään 5/94 siitä, että sopimukseen oli tarvittaessa sisällyttävä negatiivinen marginaali, – mitä elinkeinonharjoittaja ei aikonut noudattaa –, ja olisi siten hyväksynyt kyseisen ehdon ottamisen osaksi sopimusta erikseen käydyissä neuvotteluissa?
Onko 26.1.2017 annetun unionin tuomioistuimen tuomion C-421/141 67 kohtaa tulkittava ehdon, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH-korko otetaan elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan väliseen sopimukseen, osalta siten, että kun kansallinen tuomioistuin arvioi, onko kyseessä epätasapaino hyvän tavan vastaisuuden vuoksi, sen on verrattava kyseisen koron laskentatapaa siihen laskentatapaan, jota käytetään yleisimmin käytetyn euribor-koron ja siihen perustuvien, määrältään ja kestoltaan vastaaviin lainoihin sovellettavien korkojen määrittämisessä?
Kun otetaan huomioon ehto, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH-korko otetaan osaksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, ja vaikutukset, joita aiheutuu siitä, että epätasapainon olemassaoloa arvioidaan vilpittömän mielen vaatimusten perusteella 26.1.2017 annetun unionin tuomioistuimen tuomion C-421/14 67 kohdan mukaisesti, onko sillä merkitystä, että todellinen korko, joka saadaan määrittämällä euribor-korko, edustaa hintaa, jolla rahoituslaitokset hankkivat rahaa, jota ne myöhemmin tarjoavat asiakkailleen, kun taas todellinen korko, joka saadaan määrittämällä säästöpankkien IRPH-korko, joka on aina korkeampi, edustaa kokonaiskulua, jonka maksavat asiakkaat, joille rahoituslaitokset ovat lainanneet tämän rahan?
Onko direktiivin 93/13/ETY 7 artiklan 1 kohdan vastaista, että sen jälkeen kun ehto, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH-kiinnelainakorko on otettu osaksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, on todettu kohtuuttomaksi eikä sopimus voi tämän seurauksena enää olla voimassa kyseisen ehdon sopimuksesta poistamisen jälkeen, se korvataan yrittäjien tukemisesta ja kansainvälistämisestä 27.9.2013 annetun lain 14/2013 15. lisäsäännöksen mukaisesti, mikä johtaa siihen, että sama epätasapainotilanne, jonka kansallinen tuomioistuin oli kumonnut, säilytetään elinkeinonharjoittajan eduksi, kun otetaan huomioon, että kyseinen korvaava oikeussääntö oli annettu indeksin automaattista korvaamista varten ja että sillä pyrittiin siihen, että korvaamisella ei muutettaisi tilannetta, joka vallitsi ennen kyseisen indeksin poistamista?
Kun otetaan huomioon, että Banco de Españan käsityksen mukaan kaikki moitteen aiheet, joita on esitettävä espanjalaisten säästöpankkien IRPH-kiinnelainakorkoa vastaan, voidaan korjata soveltamalla siihen asianmukaista negatiivista marginaalia , onko direktiivin 93/13/ETY 6 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että sen jälkeen kun ehto, jolla säästöpankkien IRPH-korko on otettu osaksi kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välistä sopimusta, on todettu kohtuuttomaksi, kyseinen säännös ei ole esteenä sille, että kansallinen tuomioistuin korvaa taannehtivasti sopimukseen perustuvan marginaalin negatiivisella marginaalilla, joka olisi pitänyt ottaa sopimukseen sopimuksentekohetkellä, samalla kun kuluttajalle palautetaan korkoineen häneltä perusteettomasti peritty määrä välttääkseen sopimuksen pätemättömyyden ja muuttaakseen sen sellaiseksi, jollaisena se olisi pitänyt Banco de Españan ilmoituksen mukaisesti tehdä?
Onko direktiivin 93/13/ETY 7 artiklan 1 kohdan vastaista, että sen jälkeen kun ehto, jolla espanjalaisten säästöpankkien IRPH-kiinnelainakorko on otettu osaksi elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välistä sopimusta, on todettu kohtuuttomaksi ja sopimus on todettu pätemättömäksi, koska se ei voi olla voimassa kyseisen ehdon poistamisen jälkeen, vahvistetaan siviililain 1303 §:n mukaiset vaikutukset, jolloin säännön rikkoja saa lainaksi antamansa määrän täysimääräisesti takaisin sopimuksen mukaisia korkoja korkeampine laillisine korkoineen, joita sovelletaan koko lainaksi annettuun määrään ensimmäisestä päivästä lukien?
Kun otetaan huomioon, että kyseessä on vakiosopimus, joka muodostuu yleisistä ehdoista, joista ei ole neuvoteltu ja jotka elinkeinonharjoittaja on määrännyt, ja että elinkeinonharjoittaja on yksin vastuussa siitä, että sopimukseen on otettu kohtuuttomia ehtoja, jotka koskevat hinnan kannalta olennaisia seikkoja, onko direktiivin 93/13/ETY 7 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että elinkeinonharjoittajan on katsottava olevan vastuussa epäasianmukaisesta ehdosta, joka johti siihen, että sopimus todettiin kaikilta osin pätemättömäksi, jolloin on sovellettava siviililain 1306 §:n 2 momenttia?
____________
1 Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista 5.4.1993 annettu neuvoston direktiivi 93/13/ETY (EYVL 1993, L 95, s. 29).
1 Tuomio 3.3.2020, Gómez del Moral Guasch (C-125/18, ECLI:EU:C:2020:138).
1 Julkisasiamiehen Szpunarin ratkaisuehdotus Gómez del Moral Guasch (C‑125/18, EU:C:2019:695)
1 Määräys 17.11.2021, Gómez del Moral Guasch II (C-655/20, ECLI:EU:C:2021:943)
1 Sopimattomista elinkeinonharjoittajien ja kuluttajien välisistä kaupallisista menettelyistä sisämarkkinoilla ja neuvoston direktiivin 84/450/ETY, Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivien 97/7/EY, 98/27/EY ja 2002/65/EY sekä Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EY) N:o 2006/2004 muuttamisesta 11.5.2005 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2005/29/EY (sopimattomia kaupallisia menettelyjä koskeva direktiivi) (EUVL 2005, L 149, s. 22).
1 Tuomio 14.3.2013, Aziz (C-415/11, ECLI:EU:C:2013:164).
1 Tuomio 26.1.2017, Banco Primus (C-421/14, ECLI:EU:C:2017:60).