UNIONIN TUOMIOISTUIMEN TUOMIO (neljäs jaosto)
7 päivänä syyskuuta 2023 (*)
Ennakkoratkaisupyyntö – Oikeudellinen yhteistyö rikosasioissa – Tiedonsaantioikeus rikosoikeudellisissa menettelyissä – Direktiivi 2012/13/EU – Oikeus käyttää oikeudellista avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä – Direktiivi 2013/48/EU – Soveltamisala – Kansallinen säännöstö, jossa ei säädetä käsitteestä epäilty – Esitutkinta – Henkilöön kohdistuva etsintä ja takavarikointi pakkokeinoina – Toimivaltaisen tuomioistuimen jälkikäteen antama lupa – Todisteiden hankkimista koskeviin toimenpiteisiin ei kohdistu tuomioistuinvalvontaa – Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 ja 48 artikla – Epäiltyjen ja syytettyjen puolustautumisoikeuksien tosiasiallinen käyttäminen todisteiden hankkimista koskeviin toimenpiteisiin kohdistuvassa tuomioistuinvalvonnassa
Asiassa C‑209/22,
jossa on kyse SEUT 267 artiklaan perustuvasta ennakkoratkaisupyynnöstä, jonka Rayonen sad Lukovit (Lukovitin piirituomioistuin, Bulgaria) on esittänyt 18.3.2022 tekemällään päätöksellä, joka on saapunut unionin tuomioistuimeen 18.3.2022, saadakseen ennakkoratkaisun rikosasiassa, jossa vastaajana on
AB
ja jossa asian käsittelyyn osallistuu
Rayonna prokuratura Lovech, teritorialno otdelenie Lukovit,
UNIONIN TUOMIOISTUIN (neljäs jaosto),
toimien kokoonpanossa: jaoston puheenjohtaja C. Lycourgos (esittelevä tuomari) sekä tuomarit L. S. Rossi, J.-C. Bonichot, S. Rodin ja O. Spineanu-Matei,
julkisasiamies: P. Pikamäe,
kirjaaja: A. Calot Escobar,
ottaen huomioon kirjallisessa käsittelyssä esitetyn,
ottaen huomioon huomautukset, jotka sille ovat esittäneet
– Unkarin hallitus, asiamiehinään M. Z. Fehér ja R. Kissné Berta,
– Alankomaiden hallitus, asiamiehinään M. K. Bulterman ja J. Hoogveld,
– Euroopan komissio, asiamiehinään M. Wasmeier ja I. Zaloguin,
kuultuaan julkisasiamiehen 23.3.2023 pidetyssä istunnossa esittämän ratkaisuehdotuksen,
on antanut seuraavan
tuomion
1 Ennakkoratkaisupyyntö koskee tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä 22.5.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU (EUVL 2012, L 142, s. 1), oikeudesta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeudesta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin 22.10.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/48/EU (EUVL 2013, L 294, s. 1), Euroopan unionin perusoikeuskirjan (jäljempänä perusoikeuskirja) 47 ja 48 artiklan sekä laillisuus- ja tehokkuusperiaatteen tulkintaa.
2 Tämä pyyntö on esitetty rikosasiassa, jossa AB:tä syytetään sellaisten laittomien aineiden hallussapidosta, jotka häneltä on löydetty henkilöön kohdistuvassa etsinnässä, jonka jälkeen nämä aineet on takavarikoitu.
Asiaa koskevat oikeussäännöt
Unionin oikeus
Direktiivi 2012/13
3 Direktiivin 2012/13 johdanto-osan 14 ja 36 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(14) Tä[ssä] direktiivi[ssä] säädetään rikoksesta epäillyille tai syytetyille annettavien oikeuksia ja syytettä koskevien tietojen yhteisistä vähimmäisvaatimuksista jäsenvaltioiden keskinäisen luottamuksen lisäämiseksi. Direktiivin perustana ovat perusoikeuskirjassa ja erityisesti sen 6, 47 ja 48 artiklassa määrätyt oikeudet sekä [Roomassa 4.11.1950 allekirjoitetun ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaamiseksi tehdyn yleissopimuksen (jäljempänä Euroopan ihmisoikeussopimus)] 5 ja 6 artikla, sellaisena kuin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin niitä tulkitsee. Tässä direktiivissä käytetään termiä ’syyte’ kuvaamaan samaa käsitettä kuin termillä ’rikossyyte’ Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa.
– –
(36) Epäillyllä tai syytetyllä tai tämän avustajalla olisi oltava oikeus kansallisen lainsäädännön mukaisesti riitauttaa toimivaltaisten viranomaisten mahdollinen laiminlyönti tai kieltäytyminen, joka liittyy tämän direktiivin mukaisten tietojen antamiseen tai asiaan liittyvän aineiston esittämiseen. Kyseiseen oikeuteen ei sisälly jäsenvaltioiden velvollisuutta säätää erityisestä muutoksenhakumenettelystä, erillisestä mekanismista tai valitusmenettelystä, jossa kyseinen laiminlyönti tai kieltäytyminen voidaan riitauttaa.”
4 Kyseisen direktiivin 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde”, säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä vahvistetaan säännöt, jotka koskevat epäiltyjen ja syytettyjen oikeutta saada tietoja heidän oikeuksistaan rikosoikeudellisissa menettelyissä ja heitä koskevasta syytteestä. Tässä direktiivissä vahvistetaan myös säännöt, jotka koskevat niiden henkilöiden, joita koskee eurooppalainen pidätysmääräys, oikeutta saada tietoja oikeuksistaan.”
5 Direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tätä direktiiviä sovelletaan henkilöön siitä lähtien, kun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, siihen saakka, kun menettely on saatettu päätökseen, mikä tarkoittaa sen kysymyksen lopullista ratkaisemista, onko epäilty tai syytetty syyllistynyt rikokseen, tarvittaessa tuomitseminen ja mahdollisen muutoksenhaun ratkaiseminen mukaan lukien.”
6 Mainitun direktiivin 3 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeus saada tietoja oikeuksista”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyille ja syytetyille annetaan viipymättä tietoja vähintään seuraavista prosessuaalisista oikeuksista, sellaisina kuin näitä oikeuksia sovelletaan niiden kansallisen oikeuden mukaan niiden tehokkaan käytön mahdollistamiseksi:
a) oikeus avustajaan;
b) mahdollinen oikeus maksuttomaan oikeudelliseen neuvontaan ja edellytykset sen saamiseksi;
c) oikeus saada syytettä koskevat tiedot 6 artiklan mukaisesti;
d) oikeus tulkkaukseen ja käännöksiin;
e) oikeus vaieta.
2. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että 1 kohdan nojalla säädetyt tiedot annetaan joko suullisesti tai kirjallisesti sekä selkeällä ja helposti ymmärrettävällä kielellä ottaen huomioon haavoittuvassa asemassa olevien epäiltyjen tai haavoittuvassa asemassa olevien syytettyjen erityistarpeet.”
7 Direktiivin 2012/13 8 artiklassa, jonka otsikko on ”Varmennus ja oikeussuojakeinot”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että kun epäillylle tai syytetylle annetaan tietoja 3–6 artiklan mukaisesti, se kirjataan käyttäen kyseessä olevan jäsenvaltion lainsäädännössä määritettyä kirjaamismenettelyä.
2. Jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyllä tai syytetyllä tai hänen avustajallaan on oikeus riitauttaa kansallisen oikeuden mukaisia menettelyjä noudattaen toimivaltaisten viranomaisten mahdollinen laiminlyönti tai kieltäytyminen, joka koskee tämän direktiivin mukaisten tietojen antamista.”
Direktiivi 2013/48
8 Direktiivin 2013/48 johdanto-osan 12, 20 ja 50 perustelukappaleessa todetaan seuraavaa:
”(12) Tässä direktiivissä säädetään vähimmäissäännöt, jotka koskevat oikeutta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä sekä eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä 13 päivänä kesäkuuta 2002 tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2002/584/YOS [(EUVL 2002, L 190, s. 1)] mukaisen eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanoon liittyvissä menettelyissä – – sekä oikeutta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja oikeutta pitää yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin vapaudenmenetyksen aikana. Näin direktiivissä edistetään perusoikeuskirjan ja erityisesti sen 4, 6, 7, 47 ja 48 artiklan soveltamista Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3, 5, 6 ja 8 artiklan perusteella, sellaisina kuin niitä tulkitaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa, joka oikeuskäytännössään säännöllisesti asettaa normeja oikeudesta käyttää avustajaa. Kyseisen oikeuskäytännön mukaan menettelyn oikeudenmukaisuus edellyttää muun muassa, että epäillyllä tai syytetyllä on mahdollisuus saada kaikkia oikeudelliseen avustamiseen liittyviä erityispalveluja. Tähän liittyen epäiltyjen tai syytettyjen avustajien olisi voitava huolehtia rajoituksetta puolustuksen olennaisista näkökohdista.
– –
(20) Kuulustelemiseen ei tässä direktiivissä kuulu poliisin tai muun lainvalvontaviranomaisen suorittama alustava kuulustelu, jonka tarkoitus on asianomaisen henkilön henkilöllisyyden toteaminen, aseiden hallussapidon todentaminen tai muu vastaava turvallisuuteen liittyvä seikka taikka sen määrittäminen, olisiko tutkinta aloitettava, esimerkiksi poliisin tienvarsitarkastuksen yhteydessä tai säännöllisissä pistotarkastuksissa silloin, kun epäiltyä tai syytettyä ei ole vielä selvitetty.
– –
(50) Jäsenvaltioiden olisi huolehdittava siitä, että arvioitaessa epäillyn tai syytetyn lausuntoja tai todisteita, joiden hankkimisessa on loukattu hänen oikeuttaan käyttää avustajaa, tai tapauksissa, joissa on poikettu tästä oikeudesta tämän direktiivin mukaisella päätöksellä, puolustuksen oikeuksia ja menettelyn oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan. Tässä yhteydessä olisi otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, jossa on vahvistettu, että puolustuksen oikeuksia vahingoitetaan lähtökohtaisesti peruuttamattomasti, jos tuomion perusteena käytetään lausuntoja, jotka syytetty on antanut itseään vastaan poliisikuulustelussa ilman mahdollisuutta käyttää avustajaa. Tämän ei pitäisi vaikuttaa lausuntojen käyttöön muihin kansallisen lain nojalla hyväksyttäviin tarkoituksiin, kuten tarpeeseen toteuttaa kiireellisiä tutkintatoimia, jotta vältettäisiin muiden rikosten suorittaminen tai henkilöihin kohdistuvat vakavat haittavaikutukset, tai kiireelliseen tarpeeseen estää rikosoikeudellisten menettelyjen merkittävä vaarantuminen, kun avustajan hankkiminen tai tutkinnan viivyttäminen haittaisi peruuttamattomasti vakavaa rikosta koskevaa meneillään olevaa tutkintaa. Tämän ei pitäisi myöskään vaikuttaa todisteiden hyväksyttävyyttä koskeviin kansallisiin sääntöihin tai järjestelmiin, eikä tämä saisi estää jäsenvaltioita pitämästä voimassa järjestelmää, jossa kaikki olemassa olevat todisteet voidaan esittää tuomioistuimelle tai tuomarille arvioimatta tällaisten todisteiden hyväksyttävyyttä erikseen tai ennakolta.”
9 Direktiivin 2013/48 1 artiklassa, jonka otsikko on ”Kohde”, säädetään seuraavaa:
”Tässä direktiivissä säädetään vähimmäissäännöistä, jotka koskevat rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyn tai syytetyn ja [puitepäätöksessä 2002/584] tarkoitetun menettelyn – – kohteena olevan henkilön oikeuksia käyttää avustajaa, saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle henkilölle sekä pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin.”
10 Direktiivin 2 artiklan, jonka otsikko on ”Soveltamisala”, 1 kohdassa säädetään seuraavaa:
”Tätä direktiiviä sovelletaan rikosoikeudellisissa menettelyissä epäiltyyn tai syytettyyn siitä lähtien, kun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle joko virallisella ilmoituksella tai muulla tavoin tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, ja riippumatta siitä, onko hän menettänyt vapautensa. Sitä sovelletaan siihen saakka kunnes kyseinen menettely on saatettu päätökseen, mikä tarkoittaa sen kysymyksen lopullista ratkaisemista, onko epäilty tai syytetty tehnyt rikoksen, sekä tarvittaessa tuomion antamista ja muutoksenhaun ratkaisemista.”
11 Direktiivin 2013/48 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että epäillyllä ja syytetyllä on oikeus käyttää avustajaa sellaisena ajankohtana ja sellaisella tavalla, että hän voi käytännössä ja tehokkaasti käyttää puolustautumisoikeuksiaan.
2. Epäillyllä tai syytetyllä on oikeus käyttää avustajaa ilman aiheetonta viivästystä. Epäillyllä tai syytetyllä on joka tapauksessa oikeus käyttää avustajaa mistä hyvänsä seuraavasta ajankohdasta alkaen, sen mukaan mikä niistä on aikaisin:
a) ennen kuin poliisi tai muu lainvalvonta- tai oikeusviranomainen kuulustelee häntä;
b) tutkinta- tai muiden toimivaltaisten viranomaisten suorittaessa tutkintatoimia tai muita todisteiden keräämistoimia 3 kohdan c alakohdan mukaisesti;
c) ilman aiheetonta viivästystä vapaudenmenetyksen jälkeen;
d) hyvissä ajoin ennen rikosasioissa toimivaltaiseen tuomioistuimeen kutsutun epäillyn tai syytetyn kuulemista kyseisessä tuomioistuimessa.
3. Oikeus käyttää avustajaa tarkoittaa seuraavaa:
a) jäsenvaltioiden on huolehdittava, että epäillyllä tai syytetyllä on oikeus tavata yksityisesti avustajaa, joka edustaa häntä, ja pitää yhteyttä tämän kanssa, myös ennen poliisin tai muun lainvalvonta- tai oikeusviranomaisen suorittamaa kuulustelua;
b) jäsenvaltioiden on huolehdittava, että epäillyllä tai syytetyllä on oikeus siihen, että hänen avustajansa on läsnä ja osallistuu tosiasiallisesti hänen kuulusteluunsa. Tällaiseen osallistumiseen olisi sovellettava kansallisen lainsäädännön mukaisia menettelyjä, edellyttäen, että kyseiset menettelyt eivät rajoita kyseessä olevan oikeuden tosiasiallista käyttöä ja olennaista tarkoitusta. – –
c) jäsenvaltioiden on huolehdittava, että epäillyllä tai syytetyllä on vähintään oikeus siihen, että hänen avustajansa on läsnä seuraavien tutkintatoimien tai todisteiden keräämistoimien yhteydessä, jos kyseisistä toimista on säädetty kansallisessa lainsäädännössä ja jos epäillyn tai syytetyn on oltava tai hän saa olla läsnä kyseisen toimen aikana:
i) ryhmätunnistukset;
ii) vastakkainkuulustelut;
iii) rikospaikan rekonstruoinnit.
– –
6. Jäsenvaltiot voivat poikkeuksellisissa olosuhteissa ja vain oikeudenkäyntiä edeltävässä vaiheessa väliaikaisesti poiketa 3 kohdassa säädettyjen oikeuksien soveltamisesta siltä osin kuin tämä on tapauksen erityisolosuhteet huomioon ottaen perusteltua jommastakummasta seuraavasta pakottavasta syystä:
– –
b) jos tutkintaviranomaisten on välttämätöntä toteuttaa välittömiä toimia, jotta estetään rikosoikeudellisten menettelyjen merkittävä vaarantuminen.”
12 Direktiivin 2013/48 12 artiklassa, jonka otsikko on ”Oikeussuojakeinot”, säädetään seuraavaa:
”1. Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyllä tai syytetyllä sekä eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä etsityllä on käytössään kansallisen lainsäädännön mukaiset tehokkaat oikeussuojakeinot, jos tämän direktiivin mukaisia oikeuksia loukataan.
2. Jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisissa menettelyissä arvioitaessa epäillyn tai syytetyn lausumia tai todisteita, joiden hankkimisessa on loukattu hänen oikeuttaan käyttää avustajaa, tai poikettu tästä oikeudesta 3 artiklan 6 kohdan mukaisesti tehdyllä päätöksellä, oikeutta puolustukseen ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan, sanotun kuitenkaan rajoittamatta todisteiden hyväksyttävyyttä koskevia kansallisia sääntöjä ja järjestelmiä.”
Bulgarian oikeus
13 Rikosprosessilain (Nakazatelno-protsesualen kodeks, DV nro 86, 28.10.2005), sellaisena kuin sitä sovelletaan pääasiassa (jäljempänä rikosprosessilaki), 54 §:n mukaan syytetty on henkilö, joka nimetään syytetyksi kyseisessä laissa säädettyjen edellytysten ja siinä säädetyn menettelyn mukaisesti.
14 Rikosprosessilain lain 55 §:ssä, jonka otsikko on ”Syytetyn oikeudet”, säädetään seuraavaa:
”(1) Syytetyllä on seuraavat oikeudet: saada tietää, mistä rikoksesta häntä syytetään ja minkä todisteiden perusteella; vastata tai olla vastaamatta syytteeseen; tutustua asiakirjoihin, mukaan lukien erityisin tutkintamenetelmin hankittuihin tietoihin, ja hankkia tarvittavat otteet niistä; esittää todisteita; osallistua rikosoikeudelliseen menettelyyn; esittää vaatimuksia, huomautuksia ja väitteitä; ilmaista näkemyksensä viimeisenä; hakea muutosta hänen oikeuksiaan ja oikeutettuja intressejään loukkaaviin toimiin; ja käyttää asianajajaa. Syytetyllä on oikeus siihen, että hänen asianajajansa osallistuu tutkintatoimiin ja muihin prosessuaalisiin toimiin, jotka edellyttävät hänen osallistumistaan, paitsi jos hän nimenomaisesti luopuu tästä oikeudesta. – –
(2) Syytetyllä on oikeus saada yleisiä tietoja, jotka helpottavat asianajajan valintaa. Hänellä on oikeus viestiä vapaasti asianajajansa kanssa, tavata häntä kahden kesken, saada oikeudellista neuvontaa ja oikeusapua, myös ennen kuulustelemista ja mitä tahansa muuta prosessuaalista toimea, johon syytetty osallistuu, ja sen aikana.
– –”
15 Rikosprosessilain 164 §:ssä, jonka otsikko on ”Henkilöön kohdistuva etsintä”, säädetään seuraavaa:
”(1) Henkilöön kohdistuva etsintä on sallittua esitutkinnassa ilman toimivaltaisen ensimmäisen asteen tuomioistuimen tuomarin tai sen ensimmäisen asteen tuomioistuimen, jonka tuomiopiirissä toimi toteutetaan, antamaa määräystä:
1. kiinnioton yhteydessä
2. kun on riittäviä syitä katsoa, että kotietsinnässä läsnä olleet henkilöt ovat piilottaneet asian kannalta merkityksellisiä esineitä tai asiakirjoja.
(2) Henkilöön kohdistuvan etsinnän suorittaa samaa sukupuolta oleva henkilö samaa sukupuolta olevien henkilöön kohdistuvaan etsintään osallistuvien todistajien läsnä ollessa.
(3) Pöytäkirja toteutetusta tutkintatoimesta toimitetaan viipymättä tuomarin hyväksyttäväksi, kuitenkin viimeistään 24 tunnin kuluessa.”
16 Rikosprosessilain 212 §:n otsikko on ”Esitutkinta”, ja siinä säädetään seuraavaa:
”(1) Esitutkinta aloitetaan syyttäjän päätöksellä.
(2) Kun suoritetaan tutkintaa, mukaan luettuna henkilöön kohdistuva etsintä, kotietsintä, takavarikointi tai todistajien kuuleminen, esitutkinta katsotaan aloitetuksi, kun ensimmäisestä tutkintatoimesta laaditaan pöytäkirja, jos kyseisen toimen toteuttaminen viipymättä on ainoa mahdollisuus kerätä ja turvata todisteita ja näin on myös, jos tehdään 164 §:n mukainen henkilöön kohdistuva etsintä.
(3) Tutkintaviranomainen, joka on toteuttanut 2 momentin mukaisen toimen, ilmoittaa siitä syyttäjälle viipymättä, viimeistään kuitenkin 24 tunnin kuluessa.”
17 Rikosprosessilain 219 §:ssä, jonka otsikko on ”Syytetyksi nimeäminen ja määräys”, säädetään seuraavaa:
”(1) Jos on kerätty riittävästi todisteita tietyn henkilön syyllistymisestä virallisen syytteen alaiseen rikokseen ja jos rikosoikeudellisen menettelyn lopettamiselle ei ole perustetta, tutkintaviranomainen ilmoittaa asiasta syyttäjäviranomaiselle ja nimeää henkilön syytetyksi antamalla vastaavan määräyksen.
(2) Tutkintaviranomainen voi nimetä henkilön syytetyksi myös laatimalla pöytäkirjan ensimmäisestä kyseiseen henkilöön kohdistetusta tutkintatoimesta; se ilmoittaa asiasta syyttäjäviranomaiselle.
(3) Määräyksessä syytetyksi nimeämisestä ja 2 momentin mukaisessa tutkintatoimea koskevassa pöytäkirjassa on mainittava seuraavat tiedot:
1. asiakirjan antamispäivä ja paikka
2. asiakirjan antava viranomainen
3. syytetyksi nimettävän henkilön koko nimi, teko, josta häntä syytetään, ja sen oikeudellinen luonnehdinta
4. todisteet, joihin syytetyksi nimeäminen perustuu, sikäli kuin tämä ei vaaranna tutkintaa
5. vapaudenmenetyksen käsittävä toimenpide, mikäli sellainen määrätään
6. syytetyn 55 §:n mukaiset oikeudet, mukaan lukien oikeus vaieta ja oikeus valita itse asianajajansa tai oikeus tuomioistuimen nimeämään avustajaan.
– –
(8) Tutkintaviranomainen ei saa toteuttaa tutkintatoimia, joihin syytetty osallistuu, ennen kuin se on täyttänyt 1–7 momentin mukaiset velvollisuutensa.”
Pääasia ja ennakkoratkaisukysymykset
18 Kolme Rayonno upravlenye Lukovitin (Lukovitin piirinkunnan poliisilaitos, Bulgaria) poliisia pysäytti 8.2.2022 IJ:n kuljettaman ajoneuvon, jossa olivat matkustajina myös AB ja KL, ja tarkasti sen.
19 Jo ennen kuin ajoneuvon kuljettajalle tehtiin huumetesti, AB ja KL ilmoittivat poliiseille, että heillä on hallussaan huumausainetta. Tämä tieto toimitettiin suullisesti Lukovitin piirikunnan poliisilaitoksen päivystävälle tutkintaviranomaiselle, joka kirjasi nämä lausumat pöytäkirjaan suullisena ilmoituksena rikoksesta.
20 Koska kuljettajalle tehdyn huumetestin tulos oli positiivinen, yksi poliiseista tarkasti ajoneuvon.
21 Lisäksi päivystävä tutkintaviranomainen teki AB:lle henkilöön kohdistuvan etsinnän ja laati pöytäkirjan ”kiireellisissä tapauksissa tehtävistä henkilöön kohdistuvista etsinnöistä ja takavarikoinneista, jotka tuomioistuin hyväksyy jälkikäteen”. Sitä, että tämä henkilöön kohdistuva etsintä tehtiin ilman tuomioistuimen ennakkolupaa, perusteltiin tässä pöytäkirjassa sillä, että oli olemassa ”riittäviä indisioita sellaisten laissa kiellettyjen esineiden hallussapidosta, jotka mainitaan suullista ilmoitusta rikoksesta koskevassa pöytäkirjassa”.
22 AB:ltä löydettiin henkilöön kohdistuvassa etsinnässä huumausainetta. Päivystävä tutkintaviranomainen ilmoitti samana päivänä Rayonna prokuratura Lovechin (Lovechin piirikunnan syyttäjäviranomainen, Lukovitin aluetoimisto, Bulgaria) syyttäjälle tämän henkilöön kohdistuvan etsinnän tuloksista ja siitä, että henkilöön kohdistuva etsintä oli tehty rikosprosessilain 212 §:ssä tarkoitetun, Lukovitin piirikunnan poliisilaitoksen aloittaman esitutkinnan yhteydessä.
23 Edelleen tämän esitutkinnan yhteydessä mutta henkilöön kohdistuvan etsinnän suorittamisen jälkeen poliisilaitoksessa järjestetyssä kuulemisessa AB:ltä pyydettiin kirjallisia selityksiä. AB ilmoitti tällöin, että häneltä löydetyt aineet olivat hänen omaan käyttöönsä tarkoitettuja huumausaineita.
24 Lovechin piirikunnan syyttäjäviranomaisen Lukovitin aluetoimiston syyttäjä osoitti 9.2.2022 rikosprosessilain 164 §:n 3 momentin nojalla Rayonen sad Lukovitille (Lukovitin piirituomioistuin, Bulgaria), joka on ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin, AB:hen kohdistetusta henkilöön kohdistuvasta etsinnästä ja sitä seuranneesta takavarikoinnista laaditun pöytäkirjan hyväksymistä koskevan pyynnön. Pääasiassa on kyse tästä henkilöön kohdistuvan etsinnän ja takavarikoinnin jälkikäteistä hyväksymistä koskevasta pyynnöstä.
25 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on epätietoinen siitä, onko kansallisen oikeuden mukainen tuomioistuinvalvonta, joka kohdistuu rikosasian esitutkintavaiheessa todisteiden hankkimiseksi käytettäviin pakkokeinoihin, direktiivien 2012/13 ja 2013/48 mukainen riittävä tae sille, että epäiltyjen ja syytettyjen oikeuksia kunnioitetaan.
26 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa erityisesti aluksi, että kansallisessa oikeudessa ei ole selvää sääntöä esitutkintavaiheessa todisteiden hankkimiseksi käytettäviin pakkokeinoihin kohdistuvan tuomioistuinvalvonnan laajuudesta ja että kansallisen oikeuskäytännön mukaan kotietsinnän, henkilöön kohdistuvan etsinnän ja takavarikoinnin valvonta koskee niiden muodollista lainmukaisuutta. Se huomauttaa tältä osin, että Euroopan ihmistuomioistuin on tuominnut Bulgarian tasavallan useaan kertaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 ja 8 artiklan rikkomisesta.
27 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää tämän jälkeen, ettei Bulgarian oikeudessa tunneta näissä direktiiveissä tarkoitettua ”epäillyn” käsitettä vaan niissä tunnetaan yksinomaan ”syytetyn” käsite. Syytetyksi nimeäminen edellyttää syyttäjän tai tutkintaviranomaisen päätöstä. Poliisin ja syyttäjäviranomaisen yleisenä käytäntönä on kuitenkin viivästyttää ajankohtaa, josta alkaen asianomaista henkilöä pidetään ”syytettynä”, mikä johtaa tosiasiassa kyseisen henkilön puolustautumisoikeuksien kunnioittamista koskevien velvollisuuksien kiertämiseen.
28 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin huomauttaa lopuksi, että kansallisesta oikeuskirjallisuudesta ja oikeuskäytännöstä ilmenee, että silloinkin, kun toimivaltainen tuomioistuin on vakuuttunut siitä, että asianomaisen henkilön puolustautumisoikeuksia ei ole kunnioitettu, se ei voi valvoa kyseisen henkilön syytetyksi nimeämistä, sillä muutoin perustuslaissa syyttäjälle annettua oikeutta syytteen nostamiseen loukattaisiin. Esitutkinnan yhteydessä käytettäviä pakkokeinoja valvova tuomioistuin voi tällaisessa tapauksessa ainoastaan hyväksyä tutkintatoimen siltä osin kuin se on toteutettu kiireellisessä tilanteessa, vaikka tämä merkitsisikin puolustautumisoikeuksien loukkaamista.
29 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa tältä osin, että vaikka kansallisessa oikeudessa ei tunneta ”epäillyn” käsitettä, rikosprosessilain 219 §:n 2 momentilla voitaisiin lähtökohtaisesti taata puolustautumisoikeudet henkilöille, joiden syyllisyydestä ei ole riittävästi todisteita mutta joiden katsotaan olevan ”syytetyn” asemassa tutkintatoimien, jotka edellyttävät heidän myötävaikutustaan, toteuttamisen välttämättömyyden vuoksi ja jotka voivat siis saada rikosprosessilain 55 §:ssä tarkoitetut oikeudet, jotka täyttävät direktiiveissä 2012/13 ja 2013/48 asetetut vaatimukset.
30 Tämä menettelysäännös ei kuitenkaan ole selvä. Sitä sovelletaan lisäksi epämääräisesti ja ristiriitaisesti, jos lainkaan. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin on kuitenkin täysin varma siitä, että nyt käsiteltävässä tapauksessa AB on Euroopan ihmisoikeussopimuksessa, sellaisena kuin sitä on tulkittu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä, tarkoitettu ”rikoksesta syytetty” siitä riippumatta, miten hänen tilanteensa luonnehditaan oikeudellisesti kansallisen oikeuden mukaan. Henkilö voi kuitenkin kansallisen oikeuden nojalla käyttää puolustautumisoikeuksiaan ainoastaan, jos hän on saanut ”syytetyn” aseman, mikä riippuu syyttäjän valvonnassa tutkintaa hoitavan viranomaisen tahdosta.
31 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin katsoo tältä osin, että se, ettei henkilölle anneta tietoja eikä hänelle anneta mahdollisuutta käyttää asianajajaa rikosoikeudellisen menettelyn varhaisessa vaiheessa, on menettelyvirhe, joka ei ole korjattavissa ja joka voi vaikuttaa koko myöhemmän rikosoikeudellisen menettelyn asianmukaisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen.
32 Tässä tilanteessa Rayonen sad Lukovit päätti lykätä asian käsittelyä ja esittää unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:
”1) Kuuluvatko tilanteet, joissa tutkittaessa huumausaineiden hallussapitoon liittyvää rikosta luonnollista henkilöä, jolla poliisi olettaa olevan hallussaan huumausaineita, vastaan toteutetaan pakkokeinoja henkilöön kohdistuvan etsinnän ja takavarikoinnin muodossa, [direktiivin 2013/48 ja direktiivin 2012/13] soveltamisalaan?
2) Jos ensimmäiseen kysymykseen vastaan myöntävästi, millainen asema tällaisella henkilöllä on kyseisten direktiivien mukaan, jos kansallisessa oikeudessa ei tunneta käsitettä ’epäilty’ ja jos asianomaista henkilöä ei ole virallisella ilmoituksella nimetty ’syytetyksi’, ja onko tällaiselle henkilölle annettava tiedonsaantioikeus ja oikeus käyttää asianajajaa?
3) Mahdollistavatko laillisuusperiaate ja mielivaltaisuuden kielto rikosprosessilain 219 §:n 2 momentin kaltaisen kansallisen säännöksen, jossa säädetään, että tutkintaviranomainen voi nimetä henkilön syytetyksi myös laatimalla pöytäkirjan ensimmäisestä kyseiseen henkilöön kohdistetusta tutkintatoimesta, jos kansallisessa oikeudessa ei tunneta käsitettä ’epäilty’ ja puolustautumisoikeudet syntyvät kansallisen oikeuden mukaan vasta siitä ajankohdasta alkaen, jona henkilö nimetään muodollisesti ’syytetyksi’, mikä puolestaan on tutkintaviranomaisen harkintavallassa, ja rajoittaako tällainen kansallinen menettely direktiivin [2013/48] 3 artiklan 3 kohdan b alakohdan mukaisen oikeudellisen avustajan käyttämistä koskevan oikeuden tosiasiallista käyttöä ja luonnetta?
4) Mahdollistaako unionin oikeuden tehokkuusperiaate kansallisen käytännön, jonka mukaisesti todisteiden hankintaa koskevien pakkokeinojen, esitutkinnan yhteydessä tehtävä henkilöön kohdistuva etsintä ja takavarikointi mukaan luettuina, tuomioistuinvalvonnan yhteydessä ei ole mahdollista tutkia, onko epäiltyjen ja syytettyjen [perusoikeuskirjan] 47 ja 48 artiklassa sekä [direktiivissä 2013/48 ja direktiivissä 2012/13] taattuja perusoikeuksia loukattu riittävän ilmeisellä tavalla?
5) Mahdollistaako oikeusvaltioperiaate kansalliset säännökset ja kansallisen oikeuskäytännön, joiden mukaan tuomioistuimella ei ole toimivaltaa tutkia henkilön nimeämistä syytetyksi, vaikka juuri ja yksinomaan tästä muodollisesta toimesta riippuu, annetaanko kyseiselle henkilölle puolustautumisoikeuksia, jos häntä vastaan toteutetaan pakkokeinoja tutkintatarkoituksiin?”
Ennakkoratkaisukysymysten tarkastelu
Ensimmäinen ja toinen kysymys
33 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee ensimmäisellä ja toisella kysymyksellään, jotka on tutkittava yhdessä, lähinnä, onko direktiivin 2012/13 2 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2013/48 2 artiklan 1 kohtaa tulkittava siten, että näitä direktiivejä sovelletaan tilanteeseen, jossa henkilöön, jonka osalta tiedetään, että hänen hallussaan on laittomia aineita, kohdistetaan henkilöön kohdistuva etsintä ja näiden aineiden takavarikointi, vaikka kansallisessa oikeudessa ei tunneta näissä direktiiveissä tarkoitettua ”epäillyn” käsitettä eikä tälle henkilölle ole annettu virallisesti tietoa siitä, että hän on ”syytetty”.
34 Direktiiveillä 2012/13 ja 2013/48 on yhteinen tavoite säätää vähimmäissäännöistä, jotka koskevat rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyn tai syytetyn tiettyjä oikeuksia. Direktiivi 2012/13 koskee erityisemmin oikeutta saada tietoja oikeuksista ja direktiivi 2013/48 oikeuksia käyttää oikeudellista avustajaa, saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle henkilölle sekä pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin. Näiden direktiivien perustelukappaleista ilmenee lisäksi, että direktiivien perustana ovat erityisesti perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklassa määrätyt oikeudet ja niillä pyritään edistämään rikoksesta epäiltyjen ja syytettyjen näitä oikeuksia rikosoikeudellisissa menettelyissä (ks. vastaavasti tuomio 19.9.2019, Rayonna prokuratura Lom, C‑467/18, EU:C:2019:765, 36 ja 37 kohta).
35 Unionin tuomioistuin on jo todennut direktiivin 2012/13 soveltamisalasta, että kyseisen direktiivin 1 artiklasta ja 2 artiklan 1 kohdasta seuraa, että direktiivissä määritellään ainoastaan säännöt, jotka koskevat epäiltyjen tai syytettyjen oikeutta saada tietoja oikeuksistaan rikosoikeudellisissa menettelyissä ja heitä koskevasta syytteestä siitä lähtien, kun toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet henkilölle tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta (määräys 6.9.2022, Delgaz Grid, C‑95/22, EU:C:2022:697, 25 kohta).
36 Direktiivin 2013/48 soveltamisalasta on huomautettava, että kyseisen direktiivin 2 artiklan 1 kohdassa säädetään, että direktiiviä sovelletaan rikosoikeudellisissa menettelyissä epäiltyyn tai syytettyyn siitä lähtien, kun jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle joko virallisella ilmoituksella tai muulla tavoin tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, ja riippumatta siitä, onko hän menettänyt vapautensa.
37 Unionin tuomioistuin on tältä osin jo todennut, että direktiivin 2013/48 2 artiklan 1 kohdan sanamuodosta ja erityisesti ilmaisusta ”jäsenvaltion toimivaltaiset viranomaiset ovat antaneet hänelle joko virallisella ilmoituksella tai muulla tavoin tiedon” ilmenee, että direktiivin 2013/48 sovellettavuuden kannalta riittävää on jäsenvaltion toimivaltaisten viranomaisten antama tieto kyseiselle henkilölle riippumatta sen antamistavasta ja että tavalla, jolla tällaiset tiedot välitetään tälle henkilölle, ei ole merkitystä (ks. vastaavasti tuomio 12.3.2020, VW (Oikeus avustajaan, jos haastettu epäilty ei saavu oikeuteen), C‑659/18, EU:C:2020:201, 25 ja 26 kohta).
38 Koska direktiivien 2012/13 ja 2013/48 soveltamisalat on määritelty niiden kummankin 2 artiklassa lähes samaa sanamuotoa käyttäen, on katsottava, että lähtökohtaisesti ne vastaavat toisiaan. Tämä toteamus on sopusoinnussa sen molempien direktiivien yhteisen tavoitteen kanssa, jona on suojata epäiltyjen tai syytettyjen oikeuksia rikosoikeudellisessa menettelyssä. Tästä seuraa, että – kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 38 kohdassa huomauttanut – näistä direktiiveistä uudemman eli direktiivin 2013/48 2 artiklassa olevan lisätäsmennyksen, jonka mukaan tieto voidaan antaa ”joko virallisella ilmoituksella tai muulla tavoin”, on katsottava soveltuvan direktiiviin 2012/13.
39 Näistä näkökohdista ilmenee ensinnäkin, että kahta seikkaa edellytetään, jotta tilanne kuuluisi kyseisten direktiivien soveltamisalaan. On siis tarpeen yhtäältä, että toimivaltaiset kansalliset viranomaiset epäilevät tai syyttävät asianomaista henkilöä rikoksesta, ja toisaalta, että nämä viranomaiset antavat hänelle tästä tiedon virallisella ilmoituksella tai muulla tavoin.
40 Direktiivejä 2012/13 ja 2013/48 sovellettaessa mainittujen viranomaisten on siis varmistuttava siitä, että asianomainen henkilö on saanut tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta.
41 Toiseksi on huomautettava, että rikostutkinnan moitteettoman kulun varmistamiseksi toimivaltaisilla kansallisilla viranomaisilla on oltava tiettyjä harkintavaltaa valita ajankohta, jolloin ne antavat asianomaiselle henkilölle tiedon siitä, että häntä epäillään tai syytetään rikoksesta, sillä edellytyksellä kuitenkin, ettei tämän tiedon välittäminen viivästy kohtuuttomasti, sillä se estäisi asianomaista henkilöä käyttämästä tehokkaasti puolustautumisoikeuksiaan, joita direktiiveillä 2013/13 ja 2013/48 pyritään suojaamaan.
42 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa nyt käsiteltävässä asiassa, että pääasian kohteena on Lovechin piirikunnan syyttäjäviranomaisen Lukovitin aluetoimiston syyttäjän pyyntö siitä, että AB:lle tehty henkilöön kohdistuva etsintä ja tämän henkilöön kohdistuvan etsinnän yhteydessä löydettyjen laittomien aineiden takavarikointi hyväksytään jälkikäteen. Tästä henkilöön kohdistuvasta etsinnästä on määrätty ja se on tehty kyseisen henkilön tunnustettua poliiseille, että hänen hallussaan on tällaisia aineita.
43 Kun AB:n kaltainen henkilö tekee tämän tyyppisen tunnustuksen poliiseille, hän antautuu vaaraan siitä, että hänen katsotaan olevan rikoksesta epäilty. Kun poliisit tekevät johtopäätökset tästä tunnustuksesta ja kohdistavat asianomaiseen henkilöön etsinnän ja takavarikoivat sen, mitä tämä on ilmoittanut pitävänsä hallussaan, näillä toimilla yhtäältä osoitetaan, että toimivaltainen viranomainen epäilee vastedes kyseistä henkilöä, ja toisaalta annetaan hänelle implisiittisesti mutta välttämättä tieto tästä epäilystä. Näissä olosuhteissa molemmat direktiivien 2012/13 ja 2013/48 soveltamisedellytykset ovat täyttyneet.
44 Kyseisiä direktiivejä sovellettaessa ei ole tältä osin merkitystä yhtäältä sillä, että asianomaisen jäsenvaltion oikeudessa ei säädetä siitä, että henkilö voi olla ”epäilty”, ja toisaalta sillä, että AB:lle ei ole ilmoitettu virallisesti, että hän on ”syytetty”. Direktiivien 2012/13 ja 2013/48 soveltamisalaa on näet tulkittava yhtenäisesti kaikissa jäsenvaltioissa, eikä se saa siis riippua niistä erilaisista merkityksistä, jotka jäsenvaltioiden oikeuksissa annetaan käsitteille ”epäilty” ja ”syytetty”, eikä niistä edellytyksistä, joiden täyttyessä henkilöä voidaan jäsenvaltioiden oikeuksien mukaan pitää ”epäiltynä” tai ”syytettynä”.
45 Ensimmäiseen ja toiseen kysymykseen on siis vastattava, että direktiivin 2012/13 2 artiklan 1 kohtaa ja direktiivin 2013/48 2 artiklan 1 kohtaa on tulkittava siten, että näitä direktiivejä sovelletaan tilanteeseen, jossa henkilöön, jonka osalta tiedetään, että hänen hallussaan on laittomia aineita, kohdistetaan henkilöön kohdistuva etsintä ja näiden aineiden takavarikointi. Sillä, että kansallisessa oikeudessa ei tunneta ”epäillyn” käsitettä ja että mainitulle henkilölle ei ole annettu virallisesti tietoa siitä, että hän on ”syytetty”, ei ole tältä osin merkitystä.
Neljäs ennakkoratkaisukysymys
46 Neljännellä kysymyksellään, joka on käsiteltävä ennen kolmatta kysymystä, ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee lähinnä, onko direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohtaa ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohtaa, luettuina perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan valossa, tulkittava siten, että ne ovat esteenä kansalliselle oikeuskäytännölle, jonka mukaan tuomioistuin, jota pyydetään sovellettavan kansallisen oikeuden nojalla hyväksymään jälkikäteen esitutkinnassa suoritettu henkilöön kohdistuva etsintä ja sitä seurannut laittomien aineiden takavarikointi, ei ole toimivaltainen tutkimaan, onko tässä yhteydessä kunnioitettu epäillyn tai syytetyn kyseisissä direktiiveissä taattuja oikeuksia.
47 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin täsmentää nyt käsiteltävässä asiassa, että vaikka esitutkinnassa tehty henkilöön kohdistuva etsintä on rikosprosessilain 164 §:n 3 momentin mukaan saatettava jälkikäteisen tuomioistuinvalvonnan piiriin, tämä valvonta koskee merkityksellisen kansallisen oikeuskäytännön mukaan ainoastaan niitä muodollisia vaatimuksia, joista kyseisen toimenpiteen ja sitä seuranneen takavarikoinnin laillisuus riippuu, eikä toimivaltainen tuomioistuin saa tutkia, onko direktiiveissä 2013/48 ja 2012/13 taattuja oikeuksia kunnioitettu.
48 On huomautettava, että direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että epäillyllä tai syytetyllä tai hänen oikeudellisella avustajallaan on oikeus riitauttaa kansallisen oikeuden mukaisia menettelyjä noudattaen toimivaltaisten viranomaisten mahdollinen laiminlyönti tai kieltäytyminen, joka koskee kyseisen direktiivin mukaisten tietojen antamista.
49 Kun otetaan huomioon perusoikeuskirjan 47 artiklassa suojatun tehokkaita oikeussuojakeinoja koskevan oikeuden merkitys ja direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohdan selkeä, ehdoton ja täsmällinen sanamuoto, viimeksi mainittu säännös on esteenä kansalliselle toimenpiteelle, jolla estetään tehokkaiden oikeussuojakeinojen käyttö, jos tässä direktiivissä suojattuja oikeuksia loukataan (tuomio 19.9.2019, Rayonna prokuratura Lom, C‑467/18, EU:C:2019:765, 57 kohta).
50 Sama tulkinta pätee direktiivin 2013/48 12 artiklaan, jonka mukaan ”rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyllä tai syytetyllä on käytössään kansallisen lainsäädännön mukaiset tehokkaat oikeussuojakeinot, jos tämän direktiivin mukaisia oikeuksia loukataan” (tuomio 19.9.2019, Rayonna prokuratura Lom, C‑467/18, EU:C:2019:765, 58 kohta).
51 Tästä seuraa, että direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohdan ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että perusoikeuskirjan 47 artiklassa vahvistettua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ja sen 48 artiklan 2 kohdassa vahvistettuja puolustautumisoikeuksia kunnioitetaan, säätämällä tehokkaasta oikeussuojakeinosta, jonka avulla jokainen epäilty tai syytetty voi saattaa asian sellaisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, jonka tehtävänä on tutkia, onko niin, ettei epäillyllä tai syytetyllä näiden direktiivien nojalla olevia oikeuksia ole loukattu.
52 Oikeus vaatia kyseisten oikeuksien mahdollisen loukkaamisen toteamista myönnetään kuitenkin direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohdan mukaan ”kansallisen oikeuden mukaisia menettelyjä noudattaen” ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohdan mukaan ”kansallisen lainsäädännön mukaise[sti]”. Kyseisissä säännöksissä ei siis määritetä menettelytapoja, joita noudattaen mainittuja oikeuksia voidaan väittää loukatun, eikä sitä, missä rikosoikeudellisen menettelyn vaiheessa näin voidaan tehdä, joten jäsenvaltioille on jätetty tiettyä harkintavaltaa tältä osin sovellettavien erityisten menettelyjen määrittämisessä.
53 Unionin lainsäätäjän tarkoitus antaa tällainen harkintavalta on vahvistettu direktiivien 2012/13 ja 2013/48 johdanto-osien perustelukappaleissa. Yhtäältä näet direktiivin 2012/13 johdanto-osan 36 perustelukappaleen mukaan oikeuteen vaatia toteamaan toimivaltaisten viranomaisten laiminlyönti tai kieltäytyminen, joka liittyy kyseisen direktiivin mukaisten tietojen antamiseen tai asiaan liittyvän aineiston esittämiseen, ”ei sisälly jäsenvaltioiden velvollisuutta säätää erityisestä muutoksenhakumenettelystä, erillisestä mekanismista tai valitusmenettelystä, jossa kyseinen laiminlyönti tai kieltäytyminen voidaan riitauttaa”. Toisaalta direktiivin 2013/48 johdanto-osan 50 perustelukappaleessa todetaan lähinnä, että jäsenvaltioiden velvollisuuden huolehtia siitä, että puolustuksen oikeuksia ja menettelyn oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan, ei pitäisi vaikuttaa todisteiden hyväksyttävyyttä koskeviin kansallisiin sääntöihin tai järjestelmiin, eikä tämä saisi estää jäsenvaltioita pitämästä voimassa järjestelmää, jossa kaikki olemassa olevat todisteet voidaan esittää tuomioistuimelle ”arvioimatta tällaisten todisteiden hyväksyttävyyttä erikseen tai ennakolta”.
54 Perusoikeuskirjan 47 ja 48 artikla eivät myöskään ole esteenä sille, ettei jäsenvaltioiden tarvitse siten luoda itsenäisiä oikeussuojakeinoja, joihin epäillyt tai syytetyt voisivat turvautua puolustaakseen heille direktiiveillä 2012/13 ja 2013/48 myönnettyjä oikeuksia. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan näet unionin oikeudesta – perusoikeuskirjan määräykset mukaan lukien – ei seuraa jäsenvaltiolle velvoitetta ottaa käyttöön muita kuin kansallisessa oikeudessa säädettyjä oikeussuojakeinoja, paitsi jos kyseessä olevan kansallisen oikeusjärjestyksen rakenteesta ilmenee, ettei ole olemassa mitään sellaista tuomioistuimessa käytettävää oikeussuojakeinoa, jolla voitaisiin vaikka vain liitännäisestikin varmistaa yksityisillä unionin oikeuden perusteella olevien oikeuksien kunnioittaminen (ks. vastaavasti tuomio 21.12.2021, Randstad Italia, C‑497/20, EU:C:2021:1037, 62 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
55 Tästä seuraa, ettei unionin oikeus ole esteenä sille, että jäsenvaltio rajoittaa rikosta koskevien todisteiden hankinnassa käytettävien pakkokeinojen tuomioistuinvalvonnan koskemaan niiden muodollista lainmukaisuutta, jos pääasiaa käsittelevä tuomioistuin voi myöhemmin rikosoikeudenkäynnissä tarkastaa, että direktiiveissä 2012/13 ja 2013/48, luettuina perusoikeuskirjan 47 artiklan ja 48 artiklan 2 kohdan valossa, tarkoitettuja syytetyn oikeuksia on kunnioitettu.
56 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin toteaa nyt käsiteltävässä asiassa, että vakiintuneesta kansallisesta oikeuskäytännöstä seuraa, että sellaisilta henkilöiltä kerättyjä tietoja, joita on kuulusteltu todistajina heidän omista teoistaan, ei voida ottaa huomioon todisteina, koska nämä henkilöt ovat todellisuudessa epäiltyjä.
57 Kuten julkisasiamies on ratkaisuehdotuksensa 72 kohdassa lähinnä todennut, tämän oikeuskäytännön nojalla voidaan ilmeisesti ainakin tietyissä tapauksissa sulkea pois tiedot ja todisteet, jotka on saatu vastoin unionin oikeuden eli nyt käsiteltävässä asiassa vastoin direktiivin 2012/13 3 artiklan, joka koskee ilmoittamista epäillylle hänen oikeuksistaan, ja vastoin direktiivin 2013/48 3 artiklan, joka koskee oikeutta käyttää oikeudellista avustajaa, vaatimuksia.
58 Pelkästään unionin tuomioistuimen käytössä olevan asiakirja-aineiston perusteella ei kuitenkaan ole mahdollista todeta, ovatko merkitykselliset kansalliset säännökset nyt käsiteltävässä asiassa tämän tuomion 55 kohdassa mainittujen vaatimusten mukaisia. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen olisi tätä varten varmistuttava siitä, että kun syytetty vetoaa rikosoikeudenkäynnissä menettelyssä tapahtuneisiin sääntöjenvastaisuuksiin, jotka liittyvät jommastakummasta näistä direktiiveistä seuraavien oikeuksien loukkauksiin, pääasiaa käsittelevä tuomioistuin voi aina todeta nämä sääntöjenvastaisuudet ja sen on tehtävä näiden loukkausten perusteella kaikki johtopäätökset erityisesti siltä osin kuin on kyse näissä olosuhteissa saatujen todisteiden huomiotta jättämisestä tai todistusarvosta.
59 Siinä tilanteessa, että pääasiaa käsittelevällä tuomioistuimella ei ole mahdollisuutta esittää tätä toteamusta ja tehdä näiden loukkausten perusteella johtopäätöksiä, on muistutettava siitä unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä, jonka mukaan kaikkien unionin oikeuden säännösten ja määräysten tehokkuuden varmistamiseksi ensisijaisuusperiaate edellyttää erityisesti, että kansalliset tuomioistuimet tulkitsevat kansallista oikeuttaan mahdollisimman pitkälle unionin oikeuden mukaisesti (tuomio 8.3.2022, Bezirkshauptmannschaft Hartberg-Fürstenfeld (Välitön oikeusvaikutus), C‑205/20, EU:C:2022:168, 35 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
60 Jos kansallinen tuomioistuin, jonka tehtävänä on toimivaltansa puitteissa soveltaa näitä unionin oikeuden säännöksiä ja määräyksiä, ei voi tulkita kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti, ja kun otetaan huomioon se, että – kuten tämän tuomion 49–51 kohdasta ilmenee – direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohdalla ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohdalla on välitön oikeusvaikutus, sillä on ensisijaisuusperiaatteen mukaan velvollisuus varmistaa sen käsiteltäväksi saatetussa asiassa kyseisistä säännöksistä ja määräyksistä seuraavien vaatimusten täysi vaikutus ja jättää tarvittaessa omasta aloitteestaan soveltamatta kaikkia, myös myöhempiä kansallisia säännöstöjä, jotka ovat ristiriidassa näiden säännösten ja määräysten kanssa, ilman, että sen olisi pyydettävä tai odotettava, että kyseinen kansallinen säännöstö ensin poistetaan lainsäädäntöteitse tai jollakin muulla perustuslain mukaisella keinolla (ks. vastaavasti tuomio 28.10.2022, Generalstaatsanwaltschaft München (Luovutus ja ne bis in idem), C‑435/22 PPU, EU:C:2022:852, 108 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
61 Edellä esitetyn perusteella neljänteen kysymykseen on vastattava, että direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohtaa ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohtaa, luettuina perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan valossa, on tulkittava siten, että ne eivät ole esteenä kansalliselle oikeuskäytännölle, jonka mukaan tuomioistuin, jota pyydetään sovellettavan kansallisen oikeuden nojalla hyväksymään jälkikäteen esitutkinnassa suoritettu henkilöön kohdistuva etsintä ja sitä seurannut laittomien aineiden takavarikointi, ei ole toimivaltainen tutkimaan, onko tässä yhteydessä kunnioitettu epäillyn tai syytetyn kyseisissä direktiiveissä taattuja oikeuksia, kunhan yhtäältä kyseinen henkilö voi tämän jälkeen vaatia tuomioistuinta, joka tutkii pääasiaa, toteamaan, että näihin direktiiveihin perustuvia oikeuksia on mahdollisesti loukattu, ja toisaalta tämä tuomioistuin voi tällöin tehdä tällaisesta loukkauksesta johtopäätökset erityisesti siltä osin kuin on kyse näissä olosuhteissa saatujen todisteiden huomiotta jättämisestä tai todistusarvosta.
Kolmas ennakkoratkaisukysymys
62 Kolmas ennakkoratkaisukysymys koskee laillisuusperiaatteen ja mielivaltaisuuden kiellon periaatteen sekä direktiivin 2013/48 3 artiklan 3 kohdan b alakohdan tulkintaa sellaisen kansallisen säännöstön yhteydessä, jonka mukaan ainoastaan muodollisesti ”syytetyiksi” nimetyt henkilöt saavat hyväkseen kyseisestä direktiivistä seuraavat oikeudet, mutta kyseisen syytetyksi nimeämisen ajankohta on jätetty tutkintaviranomaisen harkintaan.
63 Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisten tuomioistuinten ja unionin tuomioistuimen välille SEUT 267 artiklalla luodussa yhteistyömenettelyssä unionin tuomioistuimen tehtävänä on antaa kansalliselle tuomioistuimelle hyödyllinen vastaus, jonka perusteella kansallinen tuomioistuin voi ratkaista siinä vireillä olevan asian. Unionin tuomioistuimen on yhtäältä tätä silmällä pitäen tarvittaessa muotoiltava sille esitetyt kysymykset uudelleen (ks. vastaavasti määräys 24.3.2023, Direktor na Teritorialno podelenie na Natsionalnia osiguritelen institut-Veliko Tarnovo, C‑30/22, EU:C:2023:259, 33 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
64 Unionin tuomioistuimen on toisaalta poimittava kaikista kansallisen tuomioistuimen esittämistä seikoista ja erityisesti ennakkoratkaisupyynnön perusteluista ne unionin oikeutta koskevat seikat, joita on syytä tulkita, kun otetaan huomioon pääasian kohde (ks. vastaavasti tuomio 1.8.2022, TL (Tulkkauksen ja käännöksen puuttuminen), C‑242/22 PPU, EU:C:2022:611, 37 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
65 Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenee, että pääasia koskee sitä, että tuomioistuinta pyydetään hyväksymään jälkikäteen esitutkinnassa suoritettu henkilöön kohdistuva etsintä ja sitä seurannut laittomien aineiden takavarikointi ja että hyödyllisen vastauksen antamiseksi kolmanteen kysymykseen on todellisuudessa tutkittava, mikä on direktiivin 2013/48 3 artiklassa säädetyn oikeudellisen avustajan käyttämistä koskevan oikeuden ulottuvuus ja luonne tällaisessa tapauksessa.
66 On siis katsottava, että ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee tällä kysymyksellä lähinnä, onko direktiivin 2013/48 3 artiklaa tulkittava siten, että se on esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan epäiltyyn tai syytettyyn voidaan esitutkinnassa kohdistaa henkilöön kohdistuva etsintä ja laittomien esineiden takavarikointi ilman, että kyseisellä henkilöllä on oikeus käyttää oikeudellista avustajaa.
67 Direktiivin 2013/48 1 artiklan mukaan kyseisessä direktiivissä säädetään vähimmäissäännöistä, jotka koskevat muun muassa rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyn tai syytetyn oikeutta käyttää oikeudellista avustajaa ja saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle henkilölle.
68 Kyseisen direktiivin 3 artiklan 1 kohdassa velvoitetaan tältä osin jäsenvaltiot huolehtimaan siitä, että epäillyllä ja syytetyllä on oikeus käyttää oikeudellista avustajaa sellaisena ajankohtana ja sellaisella tavalla, että hän voi käytännössä ja tehokkaasti käyttää puolustautumisoikeuksiaan.
69 Tätä pääsääntöä täsmennetään saman 3 artiklan 2 kohdassa, jossa säädetään, että tätä oikeutta on voitava käyttää ”ilman aiheetonta viivästystä” ja joka tapauksessa siitä ajankohdasta alkaen, jona ilmenee ensimmäisenä jokin kyseisen 2 kohdan a–d alakohdassa luetelluista neljästä tapahtumasta.
70 Direktiivin 2013/48 3 artiklan 3 kohdan c alakohdassa säädetään lisäksi, että epäillyllä tai syytetyllä on oltava vähintään oikeus siihen, että hänen oikeudellinen avustajansa on läsnä kyseisessä säännöksessä tarkoitettujen tutkintatoimien tai todisteiden keräämistoimien yhteydessä, jos kyseisistä toimista on säädetty kansallisessa lainsäädännössä ja jos epäillyn tai syytetyn on oltava tai hän saa olla läsnä kyseisen toimen aikana.
71 On kuitenkin huomautettava, että henkilöön kohdistuva etsintä ja laittomien aineiden takavarikointi eivät sisälly kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a–d alakohdassa ja 3 kohdan c alakohdassa mainittuihin tapahtumiin.
72 Erityisesti siltä osin kuin on ensimmäiseksi kyse direktiivin 2013/48 3 artiklan 2 kohdan a alakohdassa säädetystä epäillyn tai syytetyn oikeudesta käyttää oikeudellista avustajaa ennen kuin poliisi tai muu lainvalvonta- tai oikeusviranomainen kuulustelee häntä, on korostettava, että direktiivin 2013/48 johdanto-osan 20 perustelukappaleesta ilmenee, että unionin lainsäätäjän tarkoituksen mukaan poliisin suorittama alustava kuulustelu, jonka tarkoitus on muun muassa sen määrittäminen, olisiko tutkinta aloitettava, esimerkiksi poliisin tienvarsitarkastuksen yhteydessä, ei ole kyseisessä direktiivissä tarkoitettu ”kuulusteleminen” eikä kyseisen direktiivin 3 artiklan 2 kohdan a alakohta siis koske sitä siten, että epäillylle tai syytetylle annettaisiin kaikissa tapauksissa oikeus käyttää oikeudellista avustajaa.
73 Siltä osin kuin on toiseksi kyse direktiivin 2013/48 3 artiklan 2 kohdan c alakohdassa säädetystä epäillyn tai syytetyn oikeudesta käyttää oikeudellista avustajaa ”ilman aiheetonta viivästystä” vapaudenmenetyksestä alkaen, on korostettava, ettei kyseinen oikeus edellytä välttämättä, että oikeus käyttää oikeudellista avustajaa konkretisoituu välittömästi eli juuri silloin, kun vapaus menetetään.
74 Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevasta Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä, johon direktiivin 2013/48 johdanto-osan 12 perustelukappaleessa viitataan, ilmenee tältä osin, että kyseisen 6 artiklan 3 kappaleen c kohdassa tarkoitetun asianajajan käyttämistä koskevan oikeuden osalta tienvarsitarkastuksen yhteydessä tehdyllä henkilöön kohdistuvalla etsinnällä, jonka yhteydessä on annettu omaa syyllisyyttä tukevia lausuntoja, ei rajoiteta millään tavalla merkittävästi asianomaisen henkilön toimintavapautta siten, että pelkästään tämän johdosta voitaisiin katsoa, että oikeudellinen apu on pakollista jo menettelyn tässä vaiheessa (ks. vastaavasti Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio 18.2.2010, Zaichenko v. Venäjä, CE:ECHR:2010:0218JUD 003966002, 47 ja 48 kohta).
75 Yleisesti ottaen sen selvittämiseksi, onko epäillyltä tai syytetyltä evätty direktiivin 2013/48 3 artiklassa taattu oikeus sen johdosta, ettei hänellä ole ollut oikeutta oikeudelliseen avustajaan henkilöön kohdistuvan etsinnän ja laittomien esineiden takavarikoinnin yhteydessä, on otettava huomioon kyseisen artiklan 1 kohtaan sisältyvät säännökset, joiden mukaan on tutkittava, onko tämä oikeus annettu sellaisena ajankohtana ja sellaisella tavalla, että epäilty tai syytetty voi käytännössä ja tehokkaasti käyttää puolustautumisoikeuksiaan.
76 Nyt käsiteltävässä tapauksessa toimivaltaisen tuomioistuimen on suoritettava kansallisen lainsäädännön mukaisesti tarvittavat tarkastukset ottamalla huomioon kaikki tältä osin merkitykselliset seikat. Sen on tarkemmin sanottuna tarkastettava, oliko asianajajan läsnäolo AB:hen kohdistetun henkilöön kohdistuvan etsinnän ja sitä seuranneen laittomien aineiden takavarikoinnin ajankohtana objektiivisesti tarkasteltuna tarpeen AB:n puolustautumisoikeuksien tehokkaaksi varmistamiseksi.
77 Tältä osin on täsmennettävä, että jollei toimivaltaisen kansallisen tuomioistuimen suorittamasta tarkastuksesta muuta johdu, ei vaikuta siltä, että AB:hen kohdistetut toimenpiteet olisi a priori toteutettu sellaisessa asiayhteydessä, että niiden toteuttamisajankohtana asianomaisella olisi pitänyt olla direktiivin 2013/48 3 artiklassa tarkoitettu oikeus käyttää oikeudellista avustajaa.
78 Edellä esitetystä seuraa, että direktiivin 2013/48 3 artiklaa on tulkittava siten, että se ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan epäiltyyn tai syytettyyn voidaan esitutkinnassa kohdistaa henkilöön kohdistuva etsintä ja laittomien esineiden takavarikointi ilman, että kyseisellä henkilöllä on oikeus käyttää oikeudellista avustajaa, jos kaikkien merkityksellisten seikkojen tutkinnasta ilmenee, että tällainen oikeus ei ole tarpeen, jotta mainittu henkilö voi käytännössä ja tehokkaasti käyttää puolustautumisoikeuksiaan.
Viides kysymys
79 Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin tiedustelee viidennellä kysymyksellään, onko oikeusvaltioperiaatteita tulkittava siten, että ne ovat esteenä sellaiselle kansalliselle säännöstölle ja oikeuskäytännölle, joiden mukaan kansallisella tuomioistuimella ”ei ole toimivaltaa tutkia henkilön nimeämistä syytetyksi, vaikka – – tästä muodollisesta toimesta riippuu, annetaanko kyseiselle henkilölle puolustautumisoikeuksia, jos häntä vastaan toteutetaan pakkokeinoja tutkintatarkoituksiin”.
80 Tältä osin on muistettava, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan SEUT 267 artiklalla luotu menettely on unionin tuomioistuimen ja kansallisten tuomioistuinten välisen yhteistyön väline, jonka avulla unionin tuomioistuin esittää kansallisille tuomioistuimille ne unionin oikeuden tulkintaan liittyvät seikat, joita nämä tarvitsevat ratkaistakseen käsiteltävikseen saatetut asiat (määräys 27.3.2023, Belgian valtio, C‑34/22, EU:C:2023:263, 43 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
81 Koska ennakkoratkaisupyyntö on tämän unionin tuomioistuimessa käytävän menettelyn perustana, on välttämätöntä, että kansallinen tuomioistuin antaa edes vähäisen selostuksen niistä syistä, joiden perusteella se on valinnut ne unionin oikeuden säännöt, joiden tulkintaa se pyytää, ja siitä, miten nämä oikeussäännöt ja sen käsiteltävänä olevassa asiassa sovellettava kansallinen lainsäädäntö liittyvät toisiinsa (ks. vastaavasti määräys 27.3.2023, Belgian valtio, C‑34/22, EU:C:2023:263, 44 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).
82 Nyt käsiteltävässä asiassa viidennessä kysymyksessä viitataan yleisesti ”oikeusvaltioperiaatteisiin”, eikä ennakkoratkaisupyynnössä ole myöskään esitetty syitä, joiden johdosta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin pohtii tämän kysymyksen yhteydessä näiden ”periaatteiden” tulkintaa, joten unionin tuomioistuin ei voi arvioida, missä määrin vastaus tähän kysymykseen on tarpeen, jotta ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin voi antaa ratkaisunsa pääasiassa.
83 Tästä seuraa, että viides kysymys on jätettävä tutkimatta.
Oikeudenkäyntikulut
84 Pääasian asianosaisten osalta asian käsittely unionin tuomioistuimessa on välivaihe kansallisessa tuomioistuimessa vireillä olevan asian käsittelyssä, minkä vuoksi kansallisen tuomioistuimen asiana on päättää oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta. Oikeudenkäyntikuluja, jotka ovat aiheutuneet muille kuin näille asianosaisille huomautusten esittämisestä unionin tuomioistuimelle, ei voida määrätä korvattaviksi.
Näillä perusteilla unionin tuomioistuin (neljäs jaosto) on ratkaissut asian seuraavasti:
1) Tiedonsaantioikeudesta rikosoikeudellisissa menettelyissä 22.5.2012 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2012/13/EU 2 artiklan 1 kohtaa ja oikeudesta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeudesta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin 22.10.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2013/48/EU 2 artiklan 1 kohtaa
on tulkittava siten, että
näitä direktiivejä sovelletaan tilanteeseen, jossa henkilöön, jonka osalta tiedetään, että hänen hallussaan on laittomia aineita, kohdistetaan henkilöön kohdistuva etsintä ja näiden aineiden takavarikointi. Sillä, että kansallisessa oikeudessa ei tunneta ”epäillyn” käsitettä ja että mainitulle henkilölle ei ole annettu virallisesti tietoa siitä, että hän on ”syytetty”, ei ole tältä osin merkitystä.
2) Direktiivin 2012/13 8 artiklan 2 kohtaa ja direktiivin 2013/48 12 artiklan 1 kohtaa, luettuina Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 ja 48 artiklan valossa,
on tulkittava siten, että
ne eivät ole esteenä kansalliselle oikeuskäytännölle, jonka mukaan tuomioistuin, jota pyydetään sovellettavan kansallisen oikeuden nojalla hyväksymään jälkikäteen esitutkinnassa suoritettu henkilöön kohdistuva etsintä ja sitä seurannut laittomien aineiden takavarikointi, ei ole toimivaltainen tutkimaan, onko tässä yhteydessä kunnioitettu epäillyn tai syytetyn kyseisissä direktiiveissä taattuja oikeuksia, kunhan yhtäältä kyseinen henkilö voi tämän jälkeen vaatia tuomioistuinta, joka tutkii pääasiaa, toteamaan, että näihin direktiiveihin perustuvia oikeuksia on mahdollisesti loukattu, ja toisaalta tämä tuomioistuin voi tällöin tehdä tällaisesta loukkauksesta johtopäätökset erityisesti siltä osin kuin on kyse näissä olosuhteissa saatujen todisteiden huomiotta jättämisestä tai todistusarvosta.
3) Direktiivin 2013/48 3 artiklaa
on tulkittava siten, että
se ei ole esteenä kansalliselle säännöstölle, jonka mukaan epäiltyyn tai syytettyyn voidaan esitutkinnassa kohdistaa henkilöön kohdistuva etsintä ja laittomien esineiden takavarikointi ilman, että kyseisellä henkilöllä on oikeus käyttää oikeudellista avustajaa, jos kaikkien merkityksellisten seikkojen tutkinnasta ilmenee, että tällainen oikeus ei ole tarpeen, jotta mainittu henkilö voi käytännössä ja tehokkaasti käyttää puolustautumisoikeuksiaan.
Allekirjoitukset