VIRKAMIESTUOMIOISTUIMEN TUOMIO
(kolmas jaosto)
23 päivänä tammikuuta 2007
Asia F-43/05
Olivier Chassagne
vastaan
Euroopan yhteisöjen komissio
Henkilöstö – Palkkaus – Vuotuinen matkakulukorvaus – Ranskan merentakaisista departementeista tuleviin virkamiehiin sovellettavat säännökset – Muutettujen henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 8 artikla
Aihe: EY 236 ja EA 152 artiklan nojalla nostettu kanne, jossa Olivier Chassagne vaatii lähinnä yhtäältä kumoamaan komission implisiittisen päätöksen, jolla hylättiin hänen 20.11.2004 tekemänsä elokuun 2004 palkkalaskelmaa koskeva valitus, sekä kumoamaan kyseisen palkkalaskelman, ja toisaalta korvausta henkisestä kärsimyksestä ja taloudellisesta vahingosta, jota hän väittää itselleen aiheutuneen
Ratkaisu: Kanne hylätään. Asianosaiset vastaavat omista oikeudenkäyntikuluistaan.
Tiivistelmä
1. Henkilöstö – Kulukorvaus – Vuosittaiset matkakulut
(Henkilöstösääntöjen 71 artikla ja liitteessä VII oleva 8 artikla)
2. Henkilöstö – Henkilöstösäännöt – Tulkinta – Menetelmät
3. Henkilöstö – Kulukorvaus – Vuosittaiset matkakulut
(Henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 8 artikla)
4. Henkilöstö – Kulukorvaus – Vuosittaiset matkakulut
(Henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 8 artikla)
5. Henkilöstö – Kulukorvaus – Vuosittaiset matkakulut
(EY 253 artikla; henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 8 artikla, sellaisena kuin se on muutettuna asetuksella N:o 723/2004)
6. Henkilöstö – Henkilöstösäännöt – Muuttaminen
(Henkilöstösäännöt; neuvoston asetus N:o 723/2004)
7. Henkilöstö – Periaatteet – Luottamuksensuoja
(Henkilöstösääntöjen liitteessä VII oleva 8 artikla)
1. Henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 8 artiklassa tunnustettu oikeus vuosittaiseen korvaukseen virkamiehen ja hänen huollettavanaan olevien perheenjäsentensä matkakuluista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle on ilmaisu yhteisön lainsäätäjän harkintavallan käytöstä, koska mikään yhteisön oikeuden ylempi oikeussääntö tai kansainvälinen säännöstö ei velvoittaisi sitä antamaan tällaista oikeutta virkamiehille ja heidän perheenjäsenilleen. Koska se on harkintavaltaansa käyttäessään päättänyt, että Euroopan yhteisön virkamiehille korvataan matkakulut, joita aiheutuu heidän vuosilomansa yhteydessä, yhteisön lainsäätäjällä on sitäkin suuremmalla syyllä laaja harkintavalta, kun se määrittää tämän korvauksen edellytyksiä ja yksityiskohtaisia sääntöjä, ja tätä harkintavaltaa on käytettävä yhteisön oikeuden ylempien oikeussääntöjen ja periaatteiden mukaisesti.
Yhteisöjen tuomioistuinten tällä alalla harjoittaman laillisuusvalvonnan on näin ollen koskettava vain sen selvittämistä, että kyseistä toimenpidettä ei rasita ilmeinen virhe tai harkintavallan väärinkäyttö tai että kyseinen viranomainen ei ole ylittänyt ilmeisellä tavalla harkintavaltansa rajoja, ja laillisuusvalvontaa on harjoitettava yhteisön oikeuden ylempien oikeussääntöjen ja periaatteiden mukaisesti. Tuomioistuimen harjoittaman valvonnan on siten koskettava vain sen selvittämistä yhdenvertaisuusperiaatteen ja syrjintäkiellon periaatteen osalta, että kyseinen toimielin ei ole tehnyt mielivaltaisia tai ilmeisen epäasianmukaisia erotteluja, ja suhteellisuusperiaatteen osalta, että toteutettu toimenpide ei ole ilmeisen epäasianmukainen lainsäädännön tavoitteen kannalta.
Kun otetaan huomioon virkamiesten määrän huomattava ja jatkuva kasvu, yhteisön lainsäätäjällä oli siten hyväksyttävistä syistä, muun muassa talousarvioon liittyvistä, hallinnollisista ja henkilöstöpoliittisista syistä täysi oikeus rajoittaa tulevaisuuden varalle kiinteämääräistä korvausta ja jättää huomiotta todellisuudessa aiheutuneet kulut sillä ainoalla varauksella, että suojellaan henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan tarkoitusta eli sitä, että annetaan jokaiselle virkamiehelle mahdollisuus säilyttää henkilökohtaiset suhteensa etujensa keskukseen, mikä ilmeisesti on varmistettu.
(ks. 52, 55–57, 61, 62, 65, 66 ja 73 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: yhdistetyt asiat 279/84, 280/84, 285/84 ja 286/84, Rau v. komissio, 11.3.1987 (Kok. 1987, s. 1069, 34 kohta); asia 265/87, Schräder, 11.7.1989 (Kok. 1989, s. 2237, 22 kohta); asia C‑8/89, Zardi, 26.6.1990 (Kok. 1990, s. I‑2515, 10 kohta); asia C‑189/01, Jippes ym., 12.7.2001 (Kok. 2001, s. I‑5689, 80 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen) ja asia C‑310/04, Espanja v. neuvosto, 7.9.2006 (Kok. 2006, s. I‑7285, 96 kohta).
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑13/97, Losch v. yhteisöjen tuomioistuin, 30.9.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑543 ja II‑1633, 113, 121 ja 122 kohta); asia T‑164/97, Busacca ym. v. tilintarkastustuomioistuin, 30.9.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑565 ja II‑1699, 48, 49, 58 ja 59 kohta); asia T‑112/96 ja T‑115/96, Séché v. komissio, 6.7.1999 (Kok. H. 1999, s. I‑A‑115 ja II‑623, 127 ja 132 kohta); yhdistetyt asiat T‑94/01, T‑152/01 ja T‑286/01, Hirsch ym. v. EKP, 8.1.2003 (Kok. H. 2003, s. I‑A‑1 ja II‑27, 51 kohta) ja yhdistetyt asiat T‑217/99, T‑321/00 ja T‑222/01, Sinaga v. komissio, 13.9.2006 (Kok. 2006, s. II‑67, ei julkaistu oikeustapauskokoelmassa, 144 kohta).
2. Tällä hetkellä voimassa olevia henkilöstösääntöjen säännöksiä on tulkittava siten, että otetaan huomioon niiden rakenne ja tarkoitus, eikä kumotun lainsäädännön valossa.
(ks. 70 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 79/82, Evens v. tilintarkastustuomioistuin, 25.11.1982 (Kok. 1982, s. 4033, 10 kohta).
3. Vaikka kiinteämääräisen korvauksen maksamista asemapaikasta lähtöpaikkakunnalle aiheutuvista matkakuluista koskevaan oikeuteen liittyvän henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan soveltaminen, sellaisena kuin kyseinen artikla on voimassa 1.5.2004 lähtien, johtaa siihen, että Ranskan merentakaisista departementeista peräisin olevan virkamiehen tilanne on erilainen kuin suurimman osan sellaisista muista virkamiehistä, joiden asemapaikka ja lähtöpaikkakunta eivät ole niin kaukana toisistaan, koska ensin mainituille annetaan pienempi keskimääräinen kilometrikorvaus kuin viimeksi mainituille, tällainen erottelu perustuu keskipitkän etäisyyden päässä sijaitsevien kohteiden lentolippujen korkeampaan kilometrihintaan. Vaikka kyseisen artiklan taulukon laadintaa ei ole edeltänyt lentolippuja koskeva markkinatutkimus, vaan se perustuu vain yleiseen näkemykseen kilometrihintojen rakenteesta, yhteisön lainsäätäjä on kuitenkin voinut perustellusti todeta tällaisen hintarakenteen ja ottaa sen huomioon laatiessaan ja ottaessaan käyttöön uuden kiinteämääräistä korvausta koskevan järjestelmän, kun otetaan huomioon toimielinten pitkä kokemus matkakulujen korvauspyyntöjen hallinnoinnissa.
Huolimatta erosta, joka on todettu Ranskan merentakaisesta departementista peräisin olevan virkamiehen tilanteeseen sovellettavan keskimääräisen kilometrikorvauksen ja muiden virkamiesten korvausten välillä, tämän artiklan järjestelmä ei vaikuta ilmeisen sopimattomalta eikä ilmeisen epäasianmukaiselta tavoitteeseensa nähden, sillä sen tavoitteena on antaa virkamiehelle ja hänen huollettavanaan oleville henkilöille mahdollisuus matkustaa vähintään kerran vuodessa lähtöpaikkakunnalleen. Jotta varmistettaisiin tämän artiklan tavoitteen noudattaminen, lainsäätäjä ei ole voinut tyytyä vahvistamaan korvauksen määrää, joka vastaisi täsmällisesti hintoja, joita pidetään tavanomaisina virkamiesten asemapaikan ja lähtöpaikkakunnan välisille matkoille, tai ylittäisivät ne hieman. Koska lentolippujen markkinat heilahtelevat ja poliittiset ja taloudelliset suhdanteet vaikuttavat voimakkaasti niiden hintoihin, lainsäätäjä on yleensä vahvistanut kilometrikorvauksen määrät siten, että niiden soveltamiseen perustuvat kiinteämääräiset korvaukset ovat erittäin riittävät kattamaan todelliset matkakulut ja tietyissä tilanteissa jopa toisenkin matkan kulut. Koska näin ollen virkamiehelle korvattu määrä on riittävä rahoittamaan matkan hänen kotipaikkakunnalleen, se, että muut virkamiehet saavat suuremman keskimääräisen kilometrikorvauksen kuin hän, ei ole omiaan tekemään järjestelmästä lainvastaista, vaikka oletettaisiinkin, että tiettynä ajankohtana matkustustapojen hintatason vuoksi jotkut virkamiehet voivatkin matkustaa useammin lähtöpaikkakunnalleen kuin kantaja omalleen.
Kun otetaan huomioon yhteisön lainsäätäjän laaja harkintavalta ja henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevan 8 artiklan järjestelmän tausta kokonaisuutena, se ei siten ole ilmeisen sopimaton eikä ilmeisen epäasianmukainen tavoitteeseensa nähden, etenkään kun lainsäätäjää ei voida syyttää turvautumisesta kategorisointiin, koska sääntely ei ole sisällöltään syrjivä tavoitteeseensa nähden, vaikka tämän järjestelmän täytyykin johtaa määrältään vähäisiin tilanteisiin, joissa yleisen ja abstraktin säännöstön käyttöönotosta aiheutuu satunnaisia haittoja.
(ks. 86 ja 89–91 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 147/79, Hochstrass v. yhteisöjen tuomioistuin, 16.10.1980 (Kok. 1980, s. 3005, 14 kohta).
4. Kun lainsäätäjä käyttää laajaa harkintavaltaansa, sillä on oikeus katsoa, että laskettaessa kiinteämääräistä summaa vuosittaisten matkakulujen korvaamista varten, kaikki virkamiehet, joiden osalta asemapaikan ja lähtöpaikkakunnan etäisyys on sama, ovat samassa tilanteessa yhdenvertaisen kohtelun periaatteen vaatimusten kannalta, huolimatta eroista, jotka johtuvat siitä, että tietyt lähtöpaikkakunnat sijaitsevat saarella, siitä, että tiettyjen virkamiesten on mahdotonta käyttää muita matkustustapoja kuin lentokonetta, ja siitä, onko tiettyjen kohteiden lentolippujen hintoja subventoitu vai ei. Tästä seuraa, että kaikille näille virkamiehille henkilöstösääntöjen liitteessä VII olevassa 8 artiklassa varattu yhdenvertainen kohtelu on tämän periaatteen vaatimusten mukainen.
(ks. 93 kohta)
5. Koska silloin, kun kyseessä ovat soveltamisalaltaan yleiset toimet, riittää, kun perusteluissa osoitetaan yhtäältä kokonaistilanne, joka johti toimen antamiseen, ja toisaalta ne yleiset tavoitteet, joihin toimella pyritään, ja koska silloin, jos kyseisestä toimesta käy pääosin ilmi toimielimen tavoittelema päämäärä, olisi kohtuutonta vaatia, että erilaiset tekniset valinnat perustellaan erikseen, Euroopan yhteisöjen virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen ja yhteisöjen muuta henkilöstöä koskevien palvelussuhteen ehtojen muuttamisesta annetun asetuksen N:o 723/2004 perustelut ovat vuosittaisten matkakulujen korvausta koskevien uusien sääntöjen osalta riittävät, vaikka ne ovatkin suppeat.
(ks. 105, 106 ja 108 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 3/83, Abrias ym. v. komissio, 3.7.1985 (Kok. 1985, s. 1995, 30 ja 31 kohta); asia C‑150/94, Yhdistynyt kuningaskunta v. neuvosto, 19.11.1998 (Kok. 1998, s. I‑7235, 25 ja 26 kohta); asia C‑284/94, Espanja v. neuvosto, 19.11.1998 (Kok. 1998, s. I‑7309, 30 kohta); asia C‑168/98, Luxemburg v. parlamentti ja neuvosto, 7.11.2000 (Kok. 2000, s. I‑9131, 62 kohta); asia C‑361/01 P, Kik v. SMHV, 9.9.2003 (Kok. 2003, s. I‑8283, 102 kohta) ja asia C‑342/03, Espanja v. neuvosto, 10.3.2005 (Kok. 2005, s. I‑1975, 55 kohta).
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: yhdistetyt asiat T‑97/92 ja T‑111/92, Rijnoudt ja Hocken v. komissio, 22.6.1994 (Kok. H. 1994, s. I‑A‑159 ja II‑511, 49 kohta ja sitä seuraavat kohdat) ja asia T‑44/97, Ghignone ym. v. neuvosto, 8.11.2000 (Kok. H. 2000, s. I‑A‑223 ja II‑1023, 54 ja 55 kohta).
6. Virkamiesten henkilöstösääntöjen muuttamisesta annettavan yhteisön asetuksen hyväksymistä ei voi rasittaa se, että Euroopan unionin virkamiesten tilanteeseen sovellettavien määräysten konsolidoitua versiota ei ole julkaistu. Lainsäädännön pätevyys riippuu näet siitä, että se on julkaistu sääntöjenmukaisesti Euroopan unionin virallisessa lehdessä, ja tätä muodollisuutta on noudatettu sekä kyseisten henkilöstösääntöjen vahvistamisesta alun perin annetun asetuksen että niiden muuttamisesta myöhemmin annettujen asetusten osalta, mukaan lukien viime kädessä asetus N:o 723/2004. Joka tapauksessa henkilöstösääntöjen konsolidoitu versio on saatavilla komission intranetsivuilla, ja lisäksi normaalisti jokaiselle virkamiehelle annetaan oma kappale palvelukseentulon yhteydessä. Missään ei säädetä, missä muodossa tiedot on julkistettava henkilöstölle, eikä missään määrätä, että henkilöstösääntöjen pätevyys edellyttäisi tällaista julkaisemista.
Virkamies ei voi myöskään vedota luottamuksensuojan periaatteeseen eikä hyvän hallinnon periaatteeseen riitauttaakseen uuden asetuksen säännöksen lainmukaisuuden, etenkään sellaisella alalla, jolla tavoitteiden saavuttaminen edellyttää jatkuvaa sopeutumista taloudellisen tilanteen vaihteluihin.
(ks. 109–111 kohta)
Viittaukset:
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: asia T‑100/92, La Pietra v. komissio, 15.3.1994 (Kok. H. 1994, s. I‑A‑83 ja II‑275, 45 kohta); em. asia Rijnoudt ja Hocken v. komissio, 104 kohta; yhdistetyt asiat T‑238/95–T‑242/95, Mongelli ym. v. komissio, 7.7.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑319 ja II‑925, 52–54 kohta) ja yhdistetyt asiat T‑116/96, T‑212/96 ja T-215/96, Telchini ym. v. komissio, 7.7.1998 (Kok. H. 1998, s. I‑A‑327 ja II‑947, 83–85 kohta).
7. Alalla, jolla tavoitteiden saavuttaminen edellyttää jatkuvaa sopeutumista taloudellisen tilanteen vaihteluihin, kuten virkamiehille vuosittaisista matkakuluista suoritettavat korvaukset, luottamuksensuojan periaatteen noudattaminen ei voi estää uuden lainsäädännön soveltamista aikaisemman asetuksen voimassaolon aikana syntyneiden tilanteiden tuleviin vaikutuksiin, kun viranomainen ei ole antanut tästä sitoumuksia.
(ks. 113 ja 114 kohta)
Viittaukset:
Yhteisöjen tuomioistuin: asia 112/80, Dürbeck, 5.5.1981 (Kok. 1981, s. 1095, 48 kohta).
Ensimmäisen oikeusasteen tuomioistuin: yhdistetyt asiat T‑6/92 ja T‑52/92, Reinarz v. komissio, 26.10.1993 (Kok. 1993, s. II‑1047, 85 kohta); em. asia Mongelli ym. v. komissio, 52–54 kohta ja em. asia Telchini ym. v. komissio, 83–85 kohta).