Väliaikainen versio
JULKISASIAMIEHEN RATKAISUEHDOTUS
MANUEL CAMPOS SÁNCHEZ-BORDONA
18 päivänä huhtikuuta 2024 (1)
Asia C-157/23
Ford Italia SpA
vastaan
ZP,
Stracciari SpA
(Ennakkoratkaisupyyntö – Corte suprema di cassazione (ylin tuomioistuin, Italia))
Ennakkoratkaisupyyntö – Tuotevastuu – Direktiivi 85/374/ETY – 3 artiklan 1 kohta – Valmistajan käsite – Vastuun ulottaminen liikkeellelaskijaan – Tuotteeseen merkitty liikkeellelaskijan nimi, tavaramerkki tai muu erottuva tunnus, joka on osittain yhtenevä valmistajan nimen, tavaramerkin tai muun erottuvan tunnuksen kanssa – 3 artiklan 3 kohta – Liikkeellelaskijan vapauttaminen vastuusta – Valmistajan tunnistaminen – Kansallinen oikeussääntö, jonka mukaan liikkeellelaskija on velvollinen haastamaan valmistajan oikeuteen vireillä olevassa oikeudenkäynnissä
1. Käsiteltävänä oleva ennakkoratkaisupyyntö koskee talouden toimijoiden (valmistajan ja liikkeellelaskijan) vastuuta vahingosta, joka on aiheutunut Italiassa tapahtuneesta liikenneonnettomuudesta, jossa Ford-merkkisen ajoneuvon turvatyyny ei toiminut.
2. Pääasia koskee sitä, onko kyseistä vastuuta vaadittava direktiivin 85/374/ETY(2) 3 artiklan mukaan ajoneuvon valmistajalta (Ford Werke Aktiengesellschaft, jäljempänä Ford WAG) Saksassa vai liikkeellelaskijalta (Ford Italia SpA, jäljempänä Ford Italia) Italiassa.
I Asiaa koskevat oikeussäännöt
A Unionin oikeus. Direktiivi 85/374
3. Direktiivin 1 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Valmistaja vastaa vahingosta, joka aiheutuu hänen tuotteensa puutteellisesta turvallisuudesta.”
4. Direktiivin 3 artiklassa säädetään seuraavaa:
”1. ’Valmistajalla’ tarkoitetaan lopputuotteen valmistajaa, raaka-aineen tuottajaa ja osatuotteen valmistajaa sekä sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana.
– –
3. Jos tuotteen valmistajaa ei voida tunnistaa, tuotteen valmistajana pidetään jokaista, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajaa tai sitä, jolta hän on hankkinut tuotteen. – –”.
5. Direktiivin 5 artiklassa säädetään seuraavaa:
”Jos tämän direktiivin säännösten mukaan kaksi tai useampi vastaa samasta vahingosta, he vastaavat yhteisvastuullisesti, mikä ei kuitenkaan estä soveltamasta, mitä kansallisessa lainsäädännössä säädetään takautumisoikeudesta.”
B Italian oikeus. Presidentin asetus nro 224(3)
6. Presidentin asetuksen nro 224 3 §:n 1 momentissa säädetään olennaisin osin, että valmistajalla tarkoitetaan lopputuotteen tai sen osatuotteen valmistajaa tai raaka-aineen tuottajaa. Kyseisen pykälän 3 momentin mukaan tuotteen valmistajana pidetään myös sitä, joka esiintyy tuotteen valmistajana varustamalla tuotteen tai sen pakkauksen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan.
7. Presidentin asetuksen nro 224 4 § koskee liikkeellelaskijan vastuuta, ja sen 1 momentissa säädetään, että jos tuotteen valmistajaa ei tunnisteta, sama vastuu on sillä, joka on laskenut tuotteen liikkeelle elinkeinotoiminnassa, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kolmen kuukauden kuluessa vaatimuksen esittämisestä tuotteen valmistajaa tai sitä, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, sekä tämän kotipaikkaa.
8. Kyseisen 4 §:n 5 momentissa säädetään, että kolmas osapuoli, joka on nimetty tuotteen valmistajaksi tai liikkeellelaskijaksi, voidaan haastaa oikeuteen siviiliprosessikoodeksin (codice di procedura civile) 106 §:n mukaisesti ja että vastaajana oleva tavarantoimittaja voidaan vapauttaa vastuusta, jos nimetty osapuoli osallistuu oikeudenkäyntiin eikä riitauta nimeämistään.
II Tosiseikat, pääasia ja ennakkoratkaisukysymys
9. ZP oli ostanut 4.7.2001 Ford Mondeo -merkkisen auton Stracciari-nimiseltä yhtiöltä, jonka kotipaikka on Italiassa ja jolla on oikeus toimia Ford-jälleenmyyjänä.
10. Ajoneuvon oli valmistanut Ford WAG -niminen yhtiö, jonka kotipaikka on Saksa ja jonka ajoneuvojen jakelu Italiassa tapahtuu Ford Italian kautta. Viimeksi mainittu yhtiö toimii maahantuojana jäsenvaltioiden välillä, ja se oli toimittanut kyseisen ajoneuvon Ford-jälleenmyyjälle (Stracciarille).
11. Ford WAG ja Ford Italia ovat osa samaa konsernia.
12. ZP joutui 27.12.2001 liikenneonnettomuuteen, jossa ajoneuvon turvatyyny ei toiminut.
13. ZP nosti 8.1.2004 Tribunale di Bolognassa (Bolognan alioikeus, Italia) kanteen, jossa hän vaati korvausta aiheutuneesta vahingosta. Vaatimus osoitettiin Stracciarille jälleenmyyjänä ja Ford Italialle.
14. Ford Italia osallistui oikeudenkäyntiin ja vetosi siihen, ettei se ollut valmistanut ajoneuvoa, ja se nimesi valmistajaksi Ford WAG:n. Se väitti, ettei se ollut liikkeellelaskijana vastuussa ajoneuvon puutteellisesta turvallisuudesta ja että valmistajan tunnistaminen vapautti sen vastuusta.(4)
15. Tribunale di Bologna totesi 6.11.2012 Ford Italian olevan sopimussuhteen ulkopuolisessa vastuussa vahingosta, joka aiheutui turvallisuudeltaan puutteellisesta tuotteesta.
16. Ford Italia haki ensimmäisessä oikeusasteessa annettuun tuomioon muutosta Corte d’appello di Bolognalta (Bolognan ylioikeus, Italia),(5) joka hylkäsi valituksen 21.12.2018.
17. Ford Italia valitti ylioikeuden tuomiosta Corte suprema di cassazioneen (ylin tuomioistuin, Italia), joka esittää unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:
”Onko sellainen tulkinta yhteensopiva direktiivin 85/374/ETY 3 artiklan [1 kohdan] kanssa, jossa valmistajan vastuu ulotetaan tuotteen liikkeellelaskijaan, vaikka viimeksi mainittu ei ole tosiasiallisesti varustanut tavaraa nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, pelkästään sillä perusteella, että liikkeellelaskijalla on nimi, tavaramerkki tai muu erottuva tunnus, joka on kokonaan tai osittain yhtenevä valmistajan nimen, tavaramerkin tai muun erottuvan tunnuksen kanssa – ja ellei ole, miksi ei?”
III Asian käsittely unionin tuomioistuimessa
18. Ennakkoratkaisupyyntö kirjattiin saapuneeksi unionin tuomioistuimeen 13.3.2023.
19. Kirjallisia huomautuksia ovat esittäneet Stracciari,(6) Ford Italia ja Euroopan komissio, jotka osallistuivat 8.2.2024 pidettyyn istuntoon.
IV Arviointi
A Alustava huomautus
20. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen epäilykset kohdistuvat direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan toisen osan tulkintaan tuotevastuun selvittämiseksi. Se haluaa saada varsinaisesti selville, voidaanko tuotevastuuseen vaatia liikkeellelaskijaa, joka ei tosiasiallisesti ole varustanut tuotetta nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, mutta jonka tunnistetiedot ovat kokonaan tai osittain yhtenevät valmistajan tunnistetietojen kanssa.
21. Ennakkoratkaisukysymyksen tällainen selvästi kapea rajaaminen merkitsee sitä, että huomioon on otettava ennen kaikkea näennäisen valmistajan käsite (se, joka esiintyy tuotteen valmistajana varustamalla tuotteen nimellään) tapauksen olosuhteet huomioon ottaen.
22. Unionin tuomioistuin voi kuitenkin antaa ennakkoratkaisua pyytäneelle tuomioistuimelle muitakin direktiivillä 85/374 käyttöön otetun vastuujärjestelmän tulkintaan liittyviä ohjeita, jos se katsoo aiheelliseksi vastata Ford Italian ehdottamaan näkemykseen, joka perustuu direktiivin 3 artiklan 3 kohdan soveltamiseen.
23. Tällöin sen on tarkasteltava todellisen tai näennäisen valmistajan käsitteen (direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohta) rajaamisen lisäksi myös liikkeellelaskijan vapauttamista vastuusta silloin, kun se on ilmoittanut tuotteen todellisen valmistajan (saman direktiivin 3 artiklan 3 kohta).
B Direktiivillä 85/374 käyttöön otetun vastuujärjestelmän täydellinen yhdenmukaistaminen
24. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan ”jäsenvaltioilla oleva harkintavalta säännellä tuotevastuuta määräytyy täysin direktiivin [85/374] itsensä perusteella”.(7)
25. Unionin tuomioistuin on todennut direktiivin 85/374 sisällön, tavoitteen ja järjestelmän osalta, että ”direktiivillä pyritään siinä säänneltyjen kysymysten osalta jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten täydelliseen yhdenmukaistamiseen”.(8)
26. Näin on varsinaisesti silloin, kun kyseessä ovat ”ne henkilöt, joilta vahingon kärsineellä on oikeus hakea korvausta direktiivillä 85/374 säädetyssä vastuujärjestelmässä [ja jotka] on määritetty tämän direktiivin 1 ja 3 artiklassa. Koska kyseisellä direktiivillä pyritään siinä säänneltyjen seikkojen täydelliseen yhdenmukaistamiseen, on katsottava, että vahingonkorvausvastuussa olevien henkilöiden piiri on direktiivin 1 ja 3 artiklassa määritetty tyhjentävästi eikä sen määrittämisen edellytykseksi voida asettaa sellaisten muiden kriteerien vahvistamista, jotka eivät ilmene direktiivin 85/374 1 ja 3 artiklan sanamuodosta”.(9)
27. Lopputuotteen valmistajan lisäksi ”muita henkilöitä voidaan pitää valmistajana ainoastaan tyhjentävästi luetelluissa tapauksissa, eli valmistajana voidaan pitää sitä, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana (direktiivin 3 artiklan 1 kohta), sitä, joka tuo tuotteen yhteisöön (3 artiklan 2 kohta), ja jos tuotteen valmistajaa ei voida tunnistaa, jokaista, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajaa tai sitä, jolta hän on hankkinut tuotteen (3 artiklan 3 kohta)”.(10)
C Näennäisen valmistajan käsite – direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohta
28. Käsiteltävässä asiassa korvausvaatimus on kohdistettu ajoneuvon liikkeellelaskijaan (Ford Italia) valmistajana. Väitetty puutteellinen turvallisuus koskee Ford-merkkistä ajoneuvoa, jonka Ford WAG on valmistanut Saksassa ja jonka Ford Italia on laskenut liikkeelle Italiassa toimiessaan kyseisten ajoneuvojen maahantuojana jäsenvaltioiden välillä.
29. Koska Ford Italia ei valmista ajoneuvoja, vaan tuo niitä maahan muista jäsenvaltioista ja jakelee niitä Italiassa, sitä voitaisiin pitää direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan mukaisena valmistajana vain, jos sen voitaisiin katsoa olevan näennäinen valmistaja eli se, ”joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana”.
30. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin haluaa saada selville, miten ratkaista tilanne, jossa
– yhtäältä liikkeellelaskija ei ole varustanut tuotetta tosiasiallisesti nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan.
– toisaalta liikkeellelaskijan ja valmistajan nimet ovat yhteneviä siten, että molemmat käyttävät erottuvaa tunnusta ”Ford”, joka näkyy ajoneuvossa sekä kummankin toimijan nimessä.
31. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen näkemyksen mukaan tilanne voidaan ratkaista tulkitsemalla ilmaisua ”varustamalla nimellään” joko suppeasti tai laajemmin. Molemmat vaihtoehdot vaikuttavat siitä lähtökohtaisesti hyväksyttäviltä:(11)
– Jälkimmäisessä vaihtoehdossa, jossa ilmaisua tulkitaan laajemmin, otetaan kansallisen oikeuskäytännön perusteella huomioon kuluttajansuojaa koskeva vaatimus.
– Ensimmäinen vaihtoehto perustuu suppeaan tulkintaan, ja siinä sovitetaan yhteen tuotteen valmistus- ja jakeluprosessiin osallistuvien toimijoiden intressit.
32. Jäljempänä esittämieni perusteiden nojalla kannatan ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämää laajempaa tulkintatapaa. Myönnän kuitenkin, että myös toista ratkaisua puoltavia päteviä perusteluja on olemassa.(12)
33. Valmistajan käsitteen laajentaminen niin, että se kattaa näennäisen valmistajan, on direktiivin 85/374 johdanto-osan neljännessä perustelukappaleessa vahvistetun tavoitteen mukaista: ”kuluttajien suojaamiseksi vastuun tulisi koskea – – sitä, joka esiintyy valmistajana varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan – –”. Tämän tavoitteen mukaisesti ”unionin lainsäätäjä on halunnut tulkita valmistajan käsitettä laajasti”.(13)
34. Unionin tuomioistuin on lausunut näennäisen valmistajan ”objektiivisesta vastuusta”(14) tuomiossa Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia, jonka taustalla olleen asian tosiseikat ovat jossain määrin samankaltaisia kuin nyt esillä olevassa ennakkoratkaisupyynnössä.(15)
35. Kyseisessä asiassa Koninklijke Philipsiä vaadittiin korvaamaan turvallisuudeltaan puutteellisesta tuotteesta (Suomessa myyty Philips Saeco -merkkinen kahvinkeitin) aiheutunut vahinko, vaikka kyseisen tuotteen oli valmistanut Koninklijke Philipsin tytäryhtiö Saeco International Group SpA Romaniassa.
36. Riidassa oli siis kyse siitä, oliko Koninklijke Philips näennäinen valmistaja, koska ”kahvinkeitin pakkauksineen oli varustettu tunnuksilla Philips ja Saeco, jotka ovat Koninklijke Philipsille rekisteröityjä tavaramerkkejä. Lisäksi tässä kahvinkeittimessä oli CE-kilpi, jossa oli tunnus Saeco, osoite Italiaan ja teksti ”Made in Romania”. Koninklijke Philipsillä on Suomessa tytäryhtiö Philips Oy, joka markkinoi siellä Philips-tavaramerkillä varustettuja kodinkoneita, muun muassa kyseistä kahvinkeitintä.”(16)
37. Unionin tuomioistuin esitti kyseisessä tuomiossa muiden muassa seuraavat huomionarvoiset toteamukset:
– ”– – se, joka varustamalla tuotteen nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan esiintyy tuotteen valmistajana, antaa vaikutelman siitä, että hän on mukana tuotantoprosessissa tai vastaa siitä. Näiden mainintojen käyttö merkitsee näin ollen, että kyseinen henkilö käyttää tunnettuuttaan tehdäkseen tästä tuotteesta kuluttajille houkuttelevamman, mikä oikeuttaa sen, että sen vastapainona hänelle voi syntyä vastuu kyseisen käytön perusteella”;(17)
– ”koska yhtäältä useita henkilöitä voidaan pitää valmistajina ja koska toisaalta kuluttaja voi kohdistaa vaatimuksensa kehen tahansa niistä, yhden ainoan asianmukaisimman vastuuhenkilön, jota vastaan kuluttajan pitäisi vedota oikeuksiinsa, selvittämisellä ei ole merkitystä, toisin kuin ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin esittää”.(18)
38. Corte di cassazionen nyt esille ottama kysymys liittyy – kuten olen jo tuonut esille – ilmaisun ”varustamalla nimellään” ulottuvuuteen. Se haluaa saada selville erityisesti sen, i) tarkoitetaanko tällä ilmaisulla yksinomaan sitä, että muu henkilö kuin valmistaja tosiasiallisesti merkitsee erottuvan tunnuksen aikomuksenaan hyödyntää sekaannusta, vai ii) käsittääkö ilmaisu myös tilanteen, jossa tunnistetiedot sattuvat vain olemaan yhtenevät ilman tarkoituksellisuutta.
39. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi on tutkittava, miten turvallisuudeltaan puutteellisen tuotteen esittely ja myynti ovat tapahtuneet. Tältä kannalta tarkasteltuna vaikuttaa kaikin puolin siltä, että Ford Italia laskee liikkeelle italialaisia kuluttajia varten ajoneuvoja, joiden laatu taataan erottuvalla tunnuksella (Ford), johon kohdistuva arvostus ja jonka maineikkuus lisäävät objektiivisesti ja perustellusti kuluttajan luottamusta. Liikkeellelaskija hyödyntää näin ajoneuvojen myynnissä tavaramerkin ”Ford” mainetta, ja kyseinen tavaramerkki sisältyy myös sen omaan yrityksen nimeen (Ford Italia).
40. Vastaavasti kuin tuomion Keskinäinen Vakuutusyhtiö Fennia taustalla olleessa asiassa, yleisön suojeleminen oikeuttaa nähdäkseni sen, että liikkeellelaskijan (Ford Italia) tunnuksen ollessa yhtenevä(19) todellisen valmistajan (Ford WAG) tunnuksen ja ajoneuvon (Ford Mondeo) tunnuksen kanssa, liikkeellelaskijaa voidaan pitää näennäisenä valmistajana direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan soveltamiseksi.
41. Pitää paikkaansa, ettei liikkeellelaskija ole varustanut tuotetta tosiasiallisesti nimellään, vaan nimi on siinä jo valmistuksen yhteydessä. Kuluttajan kannalta on kuitenkin nähdäkseni niin, että kun ajoneuvossa oleva nimi (Ford) on sama kuin ajoneuvon liikkeelle laskeneen yrityksen nimi, ostaja voi saada sellaisen vaikutelman,(20) että liikkeellelaskija on direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan mukaisessa asemassa (ja vastuussa). Tässä tilanteessa ei voida vaatia, että kuluttajan olisi selvitettävä omin avuin, kuka on (todellinen) valmistaja, kun valmistaja ei ole tällaisilla piirteillä esiintyvä liikkeellelaskija.
42. Tällöin avainasemassa on se, että liikkeellelaskijan nimi (Ford Italia) on yhtenevä sekä tuotteessa olevan nimen (Ford Mondeo) että tuotteen valmistaneen yrityksen nimen (Ford WAG) kanssa. Tämä kolminkertainen yhtenevyys synnyttää kuluttajassa oletuksen siitä, että liikkeellelaskija takaa ajoneuvon laadun, juuri siksi, että liikkeellelaskija, joka ”käyttää tunnettuuttaan tehdäkseen tästä tuotteesta kuluttajille houkuttelevamman”,(21) esiintyy (näennäisenä) valmistajana, minkä vastapainoksi sille syntyy tähän liittyvä vastuu.
43. Tältä kannalta katsottuna sillä seikalla, että liikkeellelaskija pyrkii hyödyntämään oletettua sekaannusta tai on valinnut nimen tarkoituksellisesti hyötyäkseen todellisen valmistajan (johon liikkeellelaskija on sitä paitsi yhtiönä sidoksissa) erottuvaan tunnukseen kohdistuvasta arvostuksesta, ei mielestäni ole isommin merkitystä.
44. Toistan, että ostajan (ja yleisesti yleisön) kannalta on ratkaisevaa, synnyttääkö liikkeellelaskijan toimittama ajoneuvo, jossa on kummankin nimelle ominainen erottuva tunnus (Ford), yhtä paljon luottamusta kuin siinä tapauksessa, että valmistaja, jonka nimi on yhtenevä liikkeellelaskijan nimen kanssa, myisi ajoneuvon suoraan eikä toisen talouden toimijan välityksellä.
45. Tällaisessa tilanteessa kuluttajan voi kohtuudella olettaa ajattelevan – ilman suurempien selvittelyjen tarvetta – ostavansa ajoneuvonsa (näennäisenä) valmistajana esiintyvältä liikkeellelaskijalta. Siten kuluttaja vapautuu ”velvollisuudesta määrittää todellinen valmistaja, jolta hän voi vaatia vahingonkorvausta”.(22)
46. Tämän tulkinnan voidaan katsoa olevan liian laaja ja ylittävän direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan tarkoituksen, sillä kyseisessä kohdassa keskitytään valmistajan tuotevastuuseen eikä liikkeellelaskijan tuotevastuuseen. Vaikka tällaisen näkemyksen tueksi on olemassa perusteluja, en kuitenkaan katso sen ohittavan ehdottamaani kyseisessä säännöksessä tarkoitetun näennäisen valmistajan käsitteen aineetonta tulkintaa.
47. Olen siis samaa mieltä komission kanssa siitä, ettei näennäisen valmistajan ominaisuutta voida rajoittaa koskemaan vain sitä, joka ”varustaa” tuotteen erottuvalla tunnuksellaan, vaan kyseinen ominaisuus ”voi seurata niin ikään pelkästä liikkeellelaskijan nimen ja tuotteen nimen välisestä yhtenevyydestä erityisesti silloin – kuten tässä tapauksessa – kun tämä yhtenevyys ei ole satunnainen, vaan perustuu siihen, että liikkeellelaskija jälleenmyy Italiassa Ford-merkin ajoneuvoja, jotka se ostaa Ford WAG -nimiseltä valmistajalta”.(23)
48. Tästä lähtökohdasta käsin turvallisuudeltaan puutteellisesta tuotteesta aiheutunutta vahinkoa kärsinyt voi vaatia korvausta sekä näennäiseltä valmistajalta että todelliselta valmistajalta, sillä ne vastaavat vahingosta yhteisvastuullisesti.
49. Direktiivin 85/347 5 artiklasta ja johdanto-osan viidennestä perustelukappaleesta ilmenee nimittäin, ”että valmistajana esiintyvän vastuu on yhtä suuri kuin todellisen valmistajan vastuu ja että kuluttaja voi vapaasti vaatia täyttä korvausta keneltä tahansa heistä, koska he vastaavat vahingosta yhteisvastuullisesti”.(24)
50. Edellä esitetyt seikat ovat sitäkin merkityksellisempiä, kun havaitaan, että nyt käsiteltävässä asiassa liikkeellelaskija ja todellinen valmistaja kuuluvat samaan konserniin niin, että ensin mainittu on mukana jälkimmäisen valmistamien autojen jakeluketjussa, ja ne molemmat käyttävät Ford-logoa.
51. Muistutan, että ajoneuvon liikkeellelaskija (Ford Italia) on sidoksissa valmistajaan (Ford WAG). Ford Italia on Ford-ajoneuvojen tuotanto- ja jakeluverkoston alueellinen osa, jonka toimintaa emoyhtiö ohjaa ja koordinoi.
52. Tällaisessa tilanteessa kuluttaja päättää hankkia ajoneuvon Ford Italialta nimenomaan tämän taustasta syntyvän varmuuden perusteella eli siksi, että kyseessä on kuluttajalle tuotteen laadusta vastaavana tahona esiintyvän (tai ainakin tällaisen vaikutelman antavan) virallisen liikkeellelaskijan kauppaama ajoneuvo. Ostaja käyttää Ford-verkoston liikkeellelaskijaa, joka toimii nimenomaan kyseisellä nimellä (Ford Italia).
53. Yhteisöjen tuomioistuin on todennut tämän tyyppisen, valmistajan ja liikkeellelaskijan välisen liittymän merkityksellisyydestä tuomiossa O’Byrne seuraavaa:
– ”Kun yksi jakeluketjun lenkeistä on läheisesti sidoksissa valmistajaan, kuten esimerkiksi sellaisessa tilanteessa, jossa kyseessä on valmistajan kokonaan omistama tytäryhtiö, on määritettävä, seuraako kyseisestä liitynnästä se, että kyseinen yksikkö on tosiasiassa osallisena asianomaisen tuotteen valmistusprosessissa.”(25)
– ”Tällaista läheistä suhdetta koskeva arviointi on tehtävä kiinnittämättä huomiota siihen, onko kyse erillisistä oikeushenkilöistä. Merkityksellistä on sitä vastoin se, onko kyse erilaista tuotantotoimintaa harjoittavista yrityksistä vai päinvastoin yrityksistä, joista yksi, eli tytäryhtiö, toimii ainoastaan emoyhtiön valmistaman tuotteen jakelijana tai varastoijana. Kansallisten tuomioistuinten asiana on – – määrittää, ovatko valmistajan ja muun yksikön väliset yhteydet niin läheiset, että – – valmistajan käsite kattaa myös viimeksi mainitun yksikön – –”.(26)
54. Tuomion O’Byrne taustalla olevassa asiassa oli tapahtunut direktiivin 85/374 11 artiklassa tarkoitettu tuotteen liikkeelle lasku, josta lähdetään laskemaan (kymmenen vuoden) määräaika, jonka kuluessa vahinkoa kärsinyt voi käyttää oikeuksiaan.
55. Yhteisöjen tuomioistuin tarkasteli tosin tuomiossa O’Byrne emoyhtiön ja tytäryhtiön välisiä suhteita sen selvittämiseksi, milloin turvallisuudeltaan puutteellinen tuote oli laskettu liikkeelle. Nyt käsiteltävän ennakkoratkaisupyynnön kannalta on nähdäkseni olennaista, että tuomiossa O’Byrne hyväksytään valmistajan käsitteen laaja tulkinta, joka kattaa tuotteen myyntiketjussa mukana olevat yritykset, jotka ovat sidoksissa toisiinsa, riippumatta siitä, ovatko ne erilliset oikeushenkilöt.(27)
56. Tällainen laaja tulkinta ei voi johtaa kuitenkaan siihen, että tuotevastuu osoitetaan erotuksettomasti kenelle tahansa tuotteen valmistus- ja myyntiprosessissa mukana olevalle toimijalle. Yhteisöjen tuomioistuin on kieltänyt tuotevastuun ulottamisen tällä tavoin erotuksettomasti Tanskan lainsäädännön yhteydessä tuomiossa Skov ja Bilka(28) ja tuomiossa komissio v. Tanska.(29)
57. Tältä kannalta katsottuna Ford WAG:n ja Ford Italian välisten sidosten arvioinnissa, joka on ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen tehtävä, voi ilmetä erityisen läheinen liittymä, joka yhdistettynä yhteisen nimen (Ford) käyttöön kummankin yrityksen nimessä sekä varsinaisessa turvallisuudeltaan puutteellisessa tuotteessa, saa vaa’an kallistumaan direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan toisen lauseen soveltamisen puolelle.
58. Edellä esitetty vastaa ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen esittämään kysymykseen, kun kysymystä tulkitaan sen sanamuodon perusteella: esillä olevassa riidassa vahinkoa kärsinyt voi vaatia näennäistä valmistajaa (Ford Italia) korvaamaan turvallisuudeltaan puutteellisesta tuotteesta aiheutuneen vahingon direktiivin 85/374 3 artiklan 1 kohdan perusteella.
D Direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdan vaikutus
59. Olen tarkastellut edellisissä kohdissa näennäisen valmistajan käsitteeseen liittyviä tulkintavaikeuksia, mutta jäljempänä otan esille Ford Italian väitteet, jotka koskevat direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdan – jonka perusteella kyseinen yhtiö väittää vapautuneensa vastuusta – soveltamista.(30)
60. Ford Italia korostaa unionin tuomioistuimessa sitä, ettei ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ole ottanut huomioon, että ”kuluttajalle on ilmoitettu ajallaan valmistaja ja tämän kotipaikka, mutta kuluttaja ei ole kuitenkaan nostanut kannetta tätä vastaan”.(31)
61. Ford Italia päättelee tästä, ettei kyse ole ”sellaisen kuluttajan suojelemisesta, joka on tullut ilman omaa syytään harhaanjohdetuksi sen vuoksi, että samassa konsernissa toimivat oikeussubjektit käyttävät erottuvia tunnuksia sekaisin, vaan kyse on kuluttajasta, joka on kieltäytynyt hakemasta tuomioistuimelta lupaa haastaa oikeuteen valmistaja, jonka henkilöllisyyden ja kotipaikan hän tuntee täysin – –”.(32)
62. Direktiivin 95/374 3 artiklan 3 kohta koskee tilannetta, jossa ”tuotteen valmistajaa ei voida tunnistaa”. Tällöin ”tuotteen valmistajana pidetään jokaista, joka on laskenut tuotteen liikkeelle, jollei hän ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajaa tai sitä, jolta hän on hankkinut tuotteen”.
63. Direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdan soveltamisen edellytykset eivät nähdäkseni täyty nyt käsiteltävässä asiassa: tuotteen valmistaja ei ole tuntematon, jos Ford Italian hyväksytään olevan näennäinen valmistaja edellä kuvatun mukaisesti. Ennakkoratkaisua pyytänyt tuomioistuin ei ole myöskään missään vaiheessa pyytänyt unionin tuomioistuinta tulkitsemaan kyseistä säännöstä, mikä osoittaa, ettei se pidä kyseistä säännöstä merkityksellisenä nyt käsiteltävässä asiassa.(33)
64. Kuten komissio on tuonut esille istunnossa, direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdan lähtökohtana on, ettei valmistajaa (todellista tai näennäistä) voida tunnistaa. Kyseisen 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetun valmistajan käsite käsittää sekä todellisen että näennäisen valmistajan, ja jos jompikumpi näistä tunnistetaan, ei kohtaa sovelleta.
65. Otan toissijaisesti kantaa siihen, millainen vaikutus direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdalla on ennakkoratkaisukysymykseen annettavaan vastaukseen.
66. Unionin tuomioistuin on tulkinnut kyseistä kohtaa muun muassa 2.12.2009 antamassaan tuomiossa(34) seuraavasti:
– ”Tämän säännöksen on ymmärrettävä tarkoittavan tilannetta, jossa turvallisuudeltaan väitetysti puutteellisen tuotteen johdosta vahinkoa kärsinyt ei kyseessä olevan asian olosuhteissa olisi kohtuudella voinut selvittää kyseisen tuotteen valmistajan henkilöllisyyttä ennen kuin hän käytti oikeuksiaan tuotteen toimittajaan nähden”.(35)
– ”Tällaisessa tilanteessa direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdasta seuraa, että tuotteen toimittajaa on pidettävä valmistajana, jollei toimittaja ilmoita vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajaa tai sitä, jolta se itse on hankkinut tuotteen.”(36)
– Ilmoittamiselle on asetettu edellytyksiä, sillä ”pelkästään se seikka, että kyseessä olevan tuotteen toimittaja kiistää olevansa sen valmistaja, ei voi riittää – ellei se tämän kiistämisen yhteydessä ilmoita valmistajaa – – – siihen, että kyseisen toimittajan katsottaisiin ilmoittaneen vahinkoa kärsineelle direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetut tiedot, eikä täten myöskään siihen, että kyseistä toimittajaa ei voitaisi kyseisen säännöksen nojalla pitää valmistajana.”(37)
– ”Edellytys, joka koskee tällaisen tiedon esittämistä direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla kohtuullisessa ajassa, merkitsee tuotteen toimittajalle, jonka vahinkoa kärsinyt on haastanut oikeuteen, velvollisuutta ilmoittaa vahinkoa kärsineelle omatoimisesti ja viipymättä valmistajan henkilöllisyys”.(38)
67. Direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdassa säädetään siis liikkeellelaskijan vapautuvan vastuusta (jos valmistajaa ei voida tunnistaa) vain, jos hän itse ilmoittaa vahinkoa kärsineelle kohtuullisessa ajassa valmistajan.
68. Direktiivissä 85/374 ei kuitenkaan täsmennetä (prosessuaalisia tai muita) käytännön keinoja, joilla kyseinen tieto voidaan antaa. Lähtökohtaisesti se, että vahinkoa kärsineelle ilmoitetaan kohtuullisessa ajassa todellisen valmistajan henkilöllisyys, vapauttaa siis liikkeellelaskijan vastuusta.
69. Direktiivi 85/374 ei ole kuitenkaan esteenä sille, että kansallisessa oikeudessa velvoitetaan joku osapuolista haastamaan todelliseksi valmistajaksi tunnistettu henkilö oikeuteen, jos kyseiset tiedot annetaan vireillä olevassa oikeudenkäynnissä.(39)
70. Toistan, että direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohdassa ei säädetä tästä seikasta, vaan jäsenvaltio voi säätää siitä sen takaamiseksi, että todellisen valmistajan tunnistaminen tapahtuu luotettavasti. Tämä menettelyllinen velvoite kuuluu jäsenvaltioiden menettelyllisen autonomian piiriin, eikä se ole ristiriidassa direktiivin 85/374 kanssa.
71. Kyseisen menettelyllisen velvoitteen perusteena voi olla kuluttajan intressien suojaamisen tavoite samalla, kun määritetään konkreettisesti, kuka on valmistajan asemassa. Liikkeellelaskijan vapauttaminen vastuusta automaattisesti silloin, kun se ilmoittaa todellisen valmistajan, voisi tehdä kuluttajan tilanteesta epävarman, sillä menettely, jossa tunnistaminen tapahtuu, päättyisi (vastaajan passiivilegitimaation puuttuessa) ja vahinkoa kärsineen olisi pantava vireille uusi menettely nimettyä valmistajaa vastaan, mihin liittyy se riski, että tämä kieltää puolestaan olevansa valmistaja.
72. Jotta kuluttaja välttyisi kaksinkertaiselta työltä,(40) kansallisen lainsäätäjän on kohtuullista säätää, että kaikki ratkaistaan samassa asiassa, ja vahvistaa tätä varten asianmukaiseksi menettelyksi oikeuteen haastaminen. Kunkin jäsenvaltion lainsäädännössä on jälleen säädettävä siitä, millä tavalla oikeuteen haastaminen on tehtävä.(41)
73. Kun vastaajana oleva liikkeellelaskija ilmoittaa valmistajan oikeudenkäynnin aikana, kansallisessa oikeusjärjestyksessä voidaan valita erotuksetta, a) velvoitetaanko kantaja haastamaan valmistaja oikeuteen esimerkiksi laajentamalla tai täydentämällä kannettaan vai b) velvoitetaanko tähän vastaaja niin, että tämän on tehtävä aloite valmistajan kutsumisesta oikeudenkäyntiin.
74. Ennakkoratkaisua pyytäneen tuomioistuimen on tietenkin tulkittava kansallista lainsäädäntöä selvittääkseen, kumman edellä mainituista kahdesta vaihtoehdosta Italian lainsäätäjä on valinnut vai onko se valinnut jonkin muun vaihtoehdon. Ennakkoratkaisupyynnöstä ilmenevän perusteella toisen oikeusasteen tuomioistuin on tulkinnut 24.5.1988 annetun presidentin asetuksen nro 224 4 §:n 5 momenttia (jossa viitataan siviiliprosessikoodeksin 106 §:ään) toisella tavalla kuin Corte suprema di cassazione.(42)
75. Jos oletetaan, että kansallisten oikeussääntöjen mukaan todellinen valmistaja on haastettava lain mukaan oikeuteen sen jälkeen, kun liikkeellelaskija on antanut vahinkoa kärsineelle tiedot jo vireillä olevan oikeudenkäynnin aikana, katson, ettei tämä ole vastoin direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohtaa eikä tehokkuus- eikä vastaavuusperiaatetta:
– Direktiivissä 85/374 vahvistettujen oikeuksien tehokkuus ei vaarannu tällaisen ratkaisun johdosta, vaan ratkaisulla pikemmin varmistetaan intressien asianmukainen tasapaino. Vahinkoa kärsineen oikeus ja liikkeellelaskijan oikeus taataan, sillä yhdellä ja samalla tuomioistuimella on yhdessä ja samassa oikeusriidassa tiedossaan kaikkien osapuolten väliset kaikki oikeudelliset suhteet. Jos tiedot ovat todenperäiset, liikkeellelaskija voidaan vapauttaa näin vastuusta ja vastuu voidaan osoittaa todelliselle valmistajalle (joka tulee prosessiin vastaajaksi liikkeellelaskijan tilalle).
– Vastaavuusperiaatteen osalta Italian prosessioikeudessa säädetty tuotevastuukysymyksessä noudatettava ratkaisu vaikuttaa vastaavan menettelyä, joka on vahvistettu muita oikeuteen haastamisen tilanteita varten Italian siviiliprosessikoodeksin 106 §:ssä,(43) ja sitä sovelletaan kaikkiin riidan osapuoliin tuotevastuun alalla.
76. Yhteenvetona voidaan todeta, että ratkaisu, jonka mukaan Ford Italian olisi vastattava seurauksista, jotka johtuvat sen mahdollisten menettelyllisten velvoitteiden laiminlyönnistä – jos tällaisista velvoitteista säädetään kansallisessa oikeudessa – ei ole vastoin direktiivin 85/374 3 artiklan 3 kohtaa.(44)
V Ratkaisuehdotus
77. Edellä esitetyn perustella ehdotan, että Corte suprema di cassazionelle vastataan seuraavasti:
”Tuotevastuuta koskevien jäsenvaltioiden lakien, asetusten ja hallinnollisten määräysten lähentämisestä 25.7.1985 annetun neuvoston direktiivin 85/374/ETY 3 artiklan 1 kohtaa
on tulkittava siten, että
valmistajana voidaan pitää ajoneuvon liikkeellelaskijaa, joka esiintyy kuluttajalle ajoneuvon valmistajana, vaikka se ei olisi varustanut ajoneuvoa tosiasiallisesti nimellään, tavaramerkillään tai muulla erottuvalla tunnuksellaan, kun otetaan huomioon, että liikkeellelaskijan nimen merkityksellisin osa on yhtenevä todellisen valmistajan nimen, tavaramerkin tai muun erottuvan tunnuksen kanssa, että valmistaja ja liikkeellelaskija kuuluvat kumpikin samaan konserniin ja että turvallisuudeltaan väitetysti puutteellisessa ajoneuvossa on niille kummallekin tunnusomainen tavaramerkki.