Asia C-720/17
Mohammed Bilali
vastaan
Bundesamt für Fremdenwesen und Asyl
(Ennakkoratkaisupyyntö – Verwaltungsgerichtshof)
Unionin tuomioistuimen tuomio (viides jaosto) 23.5.2019
Ennakkoratkaisupyyntö – Vapauden, turvallisuuden ja oikeuden alue – Turvapaikkapolitiikka – Toissijainen suojelu – Direktiivi 2011/95/EU – 19 artikla – Toissijaisen suojeluaseman peruuttaminen – Hallinnon tekemä tosiseikkoja koskeva virhe
1. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Toissijaisen suojeluaseman peruuttaminen, lakkauttaminen tai uusimatta jättäminen – Hallinnon tekemä tosiseikkoja koskeva virhe – Velvollisuus peruuttaa kyseinen asema
(Pakolaisten oikeusasemaa koskeva Geneven yleissopimus; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 16 artikla ja 19 artiklan 1 kohta)
(ks. 40–52, 56, 57 ja 64 kohta sekä tuomiolauselma)
2. Rajavalvonta, turvapaikka ja maahanmuutto – Turvapaikkapolitiikka – Pakolaisasema tai toissijainen suojeluasema – Direktiivi 2011/95 – Toissijaisen suojeluaseman peruuttaminen, lakkauttaminen tai uusimatta jättäminen – Kyseisen aseman menettäminen ei johda automaattisesti oleskeluoikeuden menettämiseen
(Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artikla; Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2011/95 19 artiklan 1 kohta ja 3 kohdan b alakohta; neuvoston direktiivin 2003/109 4 artiklan 1 a kohta ja 9 artiklan 3 a kohta)
(ks. 58–62 kohta)
Tiivistelmä
Unionin tuomioistuin katsoi 23.5.2019 antamassaan tuomiossa Bilali (C-720/17), että direktiivin 2011/95(1) 19 artiklan 1 kohtaa, luettuna yhdessä tämän direktiivin 16 artiklan kanssa, on tulkittava siten, että jäsenvaltion on peruutettava toissijainen suojeluasema, kun se on myöntänyt tämän aseman sen myöntämiselle asetettujen edellytysten täyttymättä sellaisten tosiseikkojen perusteella, jotka sittemmin osoittautuivat virheellisiksi, vaikka asianomaista henkilöä ei voida moittia siitä, että tämä olisi johtanut kyseistä jäsenvaltiota harhaan tältä osin.
Nyt käsiteltävässä asiassa asianomaiselle myönnetty toissijainen suojeluasema ja määräaikainen oleskelulupa peruutettiin ensinnäkin sen vuoksi, että hänen oletettua kansalaisuuttaan määriteltäessä tehtiin virhe, ja toiseksi sen vuoksi, ettei hän ollut koskaan ollut todellisessa vaarassa kärsiä direktiivin 2011/95 15 artiklassa tarkoitettua vakavaa haittaa, jos hänet palautetaan alkuperämaahansa tai pysyvään asuinmaahansa.
Tässä yhteydessä unionin tuomioistuin huomautti aluksi, että direktiivin 2011/95 19 artiklan 3 kohdan b alakohdassa säädetään toissijaisen suojeluaseman menettämisestä ainoastaan sellaisessa tapauksessa, jossa asianomainen on vääristellyt tai salannut seikkoja, jotka olivat ratkaisevia tällaisen aseman myöntämisen kannalta. Missään muussakaan säännöksessä ei säädetä nimenomaisesti, että kyseinen asema on peruutettava tai voidaan peruuttaa, jos kyseessä oleva myöntämistä koskeva päätös on tehty virheellisten seikkojen perusteella asianomaisen vääristelemättä tai salaamatta seikkoja.
Unionin tuomioistuin totesi kuitenkin myös, ettei myöskään nimenomaisesti ole suljettu pois sitä, että kyseinen asema voidaan menettää, jos vastaanottava jäsenvaltio havaitsee, että se on myöntänyt aseman sellaisten virheellisten tietojen perusteella, joista asianomainen ei ole vastuussa. Tältä osin unionin tuomioistuin totesi ensiksi, että sellaisen henkilön tilanteella, joka on saanut toissijaisen suojeluaseman virheellisten tietojen perusteella ja joka ei koskaan ole täyttänyt aseman saamiselle asetettuja edellytyksiä, ei ole mitään yhteyttä kansainvälisen suojelun logiikkaan. Toissijaisen suojeluaseman menettäminen tällaisissa olosuhteissa on näin ollen direktiivin 2011/95 tarkoituksen ja yleisen rakenteen mukaista ja erityisesti tämän direktiivin 18 artiklan, jossa säädetään, että toissijainen suojeluasema myönnetään ainoastaan henkilöille, jotka täyttävät mainitut edellytykset, mukaista. Jos kyseinen jäsenvaltio on myöntänyt tämän aseman lainvastaisesti, sen on sitäkin suuremmalla syyllä poistettava asema, kun sen tekemä virhe havaitaan.
Toiseksi unionin tuomioistuin korosti, että direktiivin 2011/95 19 artiklan 1 kohdassa säädetään – siltä osin kuin on kyse pääasiassa kyseessä olevan kaltaisista direktiivin 2004/83(2) voimaantulon jälkeen tehdyistä kansainvälistä suojelua koskevista hakemuksista –, että jäsenvaltioiden on peruutettava, lakkautettava tai jätettävä uusimatta toissijainen suojeluasema, jos kolmannen maan kansalainen tai kansalaisuudeton henkilö on direktiivin 2011/95 16 artiklan mukaisesti lakannut olemasta henkilö, joka voi saada toissijaista suojelua, eli jos kyseisen suojelun myöntämiseen johtaneet olosuhteet ovat lakanneet olemasta tai muuttuneet siinä määrin, ettei suojelua enää tarvita. Tässä yhteydessä vastaanottavan jäsenvaltion muuttunut tietämys asianomaisen henkilökohtaisesta tilanteesta voi samalla tavoin kuin tosiasiallisen tilanteen muutos kolmannessa maassa johtaa siihen, että asianomaisen alkuperäinen pelko vakavasta haitasta kärsimisestä ei enää ole perusteltu, edellyttäen, että kyseessä on tietämyksen huomattava ja pysyvä muutos sen kysymyksen osalta, täyttääkö asianomainen toissijaisen suojeluaseman myöntämisedellytykset. Siten on niin, että kun vastaanottavalla jäsenvaltiolla on uusia tietoja, jotka osoittavat, että – toisin kuin jäsenvaltio on alun perin arvioinut sellaisen kolmannen maan kansalaisen tai kansalaisuudettoman henkilön tilanteen, jolle se on myöntänyt toissijaista suojelua virheellisten seikkojen perusteella – tämä ei koskaan ollut vaarassa joutua kärsimään vakavaa haittaa, kyseisen jäsenvaltion on todettava, että toissijaisen suojeluaseman myöntämiseen johtaneet olosuhteet ovat muuttuneet siinä määrin, ettei tämän aseman säilyttäminen ole enää perusteltua. Myöskään se seikka, että vastaanottavan jäsenvaltion tekemä virhe ei johdu asianomaisesta, ei voi muuttaa toteamusta, jonka mukaan tämä ei ole todellisuudessa koskaan täyttänyt toissijaisen suojeluaseman myöntämisedellytyksiä.
Unionin tuomioistuimen mukaan Geneven yleissopimus(3) tukee direktiivin 2011/95 tällaista tulkintaa, ja tämän yleissopimuksen vaatimukset on otettava huomioon kyseisen direktiivin 19 artiklan tulkinnassa. Unionin tuomioistuin huomautti, että tässä yhteydessä Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisasiain päävaltuutetun (UNHCR) antamat asiakirjat ovat erityisen merkityksellisiä, kun otetaan huomioon tehtävä, joka pakolaisasiain päävaltuutetulle on osoitettu Geneven yleissopimuksessa. Vaikka yhdessäkään mainitun yleissopimuksen määräyksessä ei määrätä nimenomaisesti pakolaisaseman menettämisestä siinä tapauksessa, että myöhemmin ilmenee, että tätä asemaa ei olisi koskaan tullut myöntää, pakolaisasiain päävaltuutettu katsoo kuitenkin, että tällaisessa tilanteessa päätös, jolla pakolaisasema on myönnetty, on lähtökohtaisesti kumottava.
Lisäksi unionin tuomioistuin täsmensi, että toissijaisen suojeluaseman menettäminen direktiivin 2011/95 19 artiklan 1 kohdan perusteella ei merkitse kannanottoa siihen erilliseen kysymykseen, menettääkö asianomainen henkilö oleskeluoikeuden kyseisessä jäsenvaltiossa ja voidaanko hänet karkottaa alkuperämaahansa. On ensin todettava, että – toisin kuin kyseisen aseman menettäminen direktiivin 2011/95 19 artiklan 3 kohdan b alakohdan perusteella – tämän aseman menettäminen kyseisen direktiivin 19 artiklan 1 kohdan perusteella ei kuulu tilanteisiin, joissa jäsenvaltioiden on direktiivin 2003/109(4) 4 artiklan 1 a kohdan mukaisesti oltava myöntämättä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen asemaa kansainvälistä suojelua saaville henkilöille, eikä tilanteisiin, joissa jäsenvaltiot voivat direktiivin 2003/109 9 artiklan 3 a kohdan perusteella poistaa kyseisiltä henkilöiltä pitkään oleskelleen kolmannen maan kansalaisen aseman. Toisaalta direktiivissä 2011/95 sallitaan se, että vastaanottavat jäsenvaltiot voivat antaa kansallisen oikeutensa mukaan kansallista suojelua, jonka osana henkilöille, joilla ei ole toissijaista suojeluasemaa, annetaan oikeus oleskella kyseisen jäsenvaltion alueella.
Unionin tuomioistuin lisäsi vielä, että kyseisen jäsenvaltion on tässä yhteydessä noudatettava asianomaisen henkilön osalta erityisesti perusoikeutta yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamiseen, sellaisena kuin tämä oikeus taataan Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa. Tältä osin merkitystä on sillä seikalla, että – toisin kuin direktiivin 2011/95 19 artiklan 3 kohdassa tarkoitetussa tilanteessa – henkilö, jonka toissijainen suojeluasema on peruutettu kyseisen direktiivin 19 artiklan 1 kohdan perusteella, luettuna yhdessä mainitun direktiivin 16 artiklan kanssa, ei ole tahallisesti johtanut toimivaltaista kansallista viranomaista harhaan tämän aseman myöntämisen yhteydessä.